Yhteensovittamattomat
Myöhään illalla me saatiin olla hetki kahdestaan. Mä katsoin edelleen sen tennareita. Ne näyttivät liian isoilta kuuluakseen sille ja ne olivat rikkinäiset ja kuluneet, köyhän perheen kakaroiden kengät. Kyllä mä tiesin miltä köyhän perheen kengät näyttävät, olinhan mä itsekin samassa tilanteessa. Mulla oli mutsin vanhat terveyssandaalit joita se ei enää kehdannut käyttää töissä. Niiden solki repsotti ja nahka oli kulunut karkeaksi. Kai sekin huomasi että meillä oli aika paljon yhteistä.
- Mulla ei oo ollut vielä koskaan tyttöystävää, se sanoi kun me käveltiin pyörätietä sen kotia kohti.
Autoja ajoi harvakseltaan ohi ja omakotitalojen pensaat kasvoivat korkealle päiden yläpuolelle. Oltiin aivan kuin omassa suojassa. Mua oksetti ja mä tiesin etten mä ollut vielä valmis koko tähän seurustelutouhuun ja hässäkkään, mut en mä kehdannut sitä sille sanoa. En mä halunnut että se pitää mua ihan penikkana. Se otti mun kädestä kiinni ja hinkutti omia sormiaan mun sormieni välissä.
- Sulla on tällaiset ihan pehmeät. Tunnetsä kuinka kovat koppurat mulla on? Se kysyi.
Mua hävetti vieläkin kun se oli sanonut päivällä että mulla on pitkät kädet kun olin yltänyt yhteen puunoksaan johon se ei. Mä en kehdannut muistuttaa että olen sitä pidempi kun mietin että se voi olla sille arka paikka. Enkä mä tiennyt pitäisikö mun myöntää että sen sormet on karkeat, että pahastuisiko se sitten siitä.
- Millon sä voisit tulla tapaamaan mun vanhempia? Ne varmaan haluaa myös nähdä mun ekan tyttökaverin.
- Öö.. En mä tiedä. Ehkä joskus (eikoskaaneikoskaaneikoskaan).
- Kummasta sä tykkäät, kullasta vai hopeasta?
- Miten niin?
- Ei ku sano nyt vaan.
- Emmä tiedä.
- Ei ku sano nyt vaan, se tivasi.
- Ehkä hopeasta (ettei sulla menis niin paljon rahaa hukkaan).
- Mä kirjoitan sulle sitten kun sä olet mennyt takaisin kotiin.
- Okei.
- Saisinko mä suudella.
- Emmä halua.
- Okei.
Mä sain siltä eilen painavan kirjeen. Sen sisällä oli hopeinen ketju, jossa oli joku sininen kivi sisällä. Mulla tuli taas aivan tosi paha olo ja musta tuntuu että mä olen vaan liian nuori tähän. Mä en aio vastata sille vaikka tavallaan käy sääliksi. Mutta äiskä on sanonut että pahempi on pitää yllä turhaa toivoa. Ehkä jos tää olis tapahtunut ensi kesänä... Sen kädet oli kuitenkin aika kivat sellaisina karheina.
Tarinamaanantaihin
Jaa
10 kommenttia:
Kiva tarina ja voisi kuvitella hyvinkin tälläistä tapahtuneen oikeesti, toinen onneton käy kuumana ja toisella ei vois vähempää kiinnostaa muttei henno pahoittaa toisen mieltä sanomalla miten asiat oikeesti on.. Helppo kuvitella ja eläytyä tilanteeseen. :)
Aika surullista. Toden tuntuinen.
Tosi söpö tarina. Mieleeni nousi jostain vähän ruostuneesta muistilokerostani jokin oma nuoruuden kokemus.
Kiitokset kommenteista sulfi, susu ja paperivuorineuvos :)
Nuoruus on kieltämättä aika erikoista aikaa ja silloin tapahtuu asioita jotka tuntuvat aikuisten näkökulmasta hankalilta ja surullisiltakin. Mitenhän sitä onkin päässyt sen ajan yli täysipäisenä? Vai onko edes päässyt?
Kivasti kerrottu ja jouhevasti etenevä tarina.
Kiitoksia neulekirppu :)
Surullinen tarina... Mutta näin käy niin usein!
Kaisa, kiitos käynnistä. Minäkin luulen että näin voi tapahtua. Toinen osapuoli tietenkin luulee että hänessä on jotain perustavanlaatuista vikaa.
Vaikka melkoisen nuori vieläkin olen, koen että onnistuin säästymään teini-iän suhdekyhäelmiltä. On niin surullista, kun toinen on ihastunut toiseen korviaan myöten, mutta tämä toinen ei tunne samoin tai ei ole valmis mihinkään suhteeseen. Pätee kai läpi elämän.
Mutta se piti sanomani, että hyvä tarina. En osaa sen kummemmin perustella, mutta pidin :).
Kiitokset kehuista simone ja mukava kuulla että olet välttynyt moisilta omituisilta fiiliksiltä ja tilanteilta. Kun vaan olisin itsekin ollut niin onnekas. Eipä sillä, ei minunkaan nuoruuteni mitään pahinta mahdollista draamaa ollut.
Lähetä kommentti