maanantaina, huhtikuuta 30, 2007

Elämältä kaiken sain

Kuten jotkut tutumman ihmiset lienevät arvanneet, jallupullat ovat edelleenkin jauhelihana jääkaapissa. Eräänlainen yllätys on kyllä se, että itse jalmari lepää myös kaapissa täysin koskemattomana. Olen aikeissa tarttua ruuanlaittoon vielä tälle päivälle.

Jaahas. Täyttyivätköhän ne vapun liepeillä vietetyn illan tunnusmerkit?

- Juotu liikaa alkoholia. ok
- Käyty "syvällisiä" keskusteluja liian kovassa musiikinrytkeessä. ok
- Puhuttu pitkät pätkät kieltä jota ei osaa puhua (tällä kertaa saksa, jota on joskus opiskeltu, mutta unohdettu) . ok
- Jäädytty liian vähissä vaatteissa. ok
- Esitetty nolo karaokeversio kappaleesta Aikuinen nainen. Valitettavasti ei tällä kertaa.
- Tanssittu hiki hatussa. ei
- Riita tai muu kaplakka ystävän/pöytäseuralaisen/ravintolahenkilökunnan kanssa. ei
- Lässytetty henkilökohtaisia asioita tuntemattomille ihmisille. ok
- Lässytetty henkilökohtaisia asioita tutuille ihmisille. ok
- Filmin katkeaminen. ei
- Herätty kuumaan aamuaurinkoon tuntemattomasta asunnosta puoliksi syöty pizzasiivu posken alla. ei

Tulos oli tällä kertaa vaatimattomat 6/11, mutta suurin osa noista suorittamattomista jutuista on sellaisia, ettei niitä kyllä viitsisikään. Ja tietysti harvinaisen monipuolinen krapula, joka sisälsi sekä päänsärkyä, huonoa oloa, että käsiä tärisyttävät häpeä- ja pelkokohtaukset on riittävä rangaistus liian lepsusta illanvietosta.

Selkä ei sentään mennyt uudestaan... Jaa

lauantaina, huhtikuuta 28, 2007

Huoli pois naapurit! Kylähullu tulee!!!

Jos makaisin vielä tämän päivän sohvalla selkääni potien, olisin tullut maanneeksi viikon. Mutta huomaan olevani kuin jumala käänteisessä luomistyössään. Jumalanhan oletetaan huhkineen hiki hatussa kokonaiset kuusi päivää ja levänneen sitten sen seitsemännen. Mutta tänä seitsemäntenä päivänä minä vihdoin nousen, kerään vuoteeni ja kävelen!

Tämän ihmeen aikaansai appiukkoni, joka on kesällä menossa naimisiin morsmaikkunsa kanssa. Nyt morsiamen hääpuvun hihasta puuttuu 70 senttiä kangasta, jonka hankkiminen on jätetty minun tehtäväkseni. Illalla odottaa grillailu ja kevyt baarittelu Muikkusen kanssa (ilta voi pahimmassa tapausessa johtaa syväbaaritteluun ja selän uuteen rytkähtämiseen). Onneksi olin luvannut toimettoman viikkoni hyvitykseksi valmistaa sunnuntairuuaksi Pastanjauhajien jallupullia, joten loiventavat tuleekin nautittua mukavasti samalla vaivalla.

Tämän lähes raamatullisen kuuden päivän makoilusessioni ympärillä on tapahtunut muitakin, tosin pienempiä ihmeitä. Naapurit ovat saaneet todistaa useaan otteeseen kalpean, haamumaisen olennon liikehdintää lähes verhottomassa keittiössä. Tällä hahmolla on ollut tukka pystyssä ja ruusukuvioinen kylpytakki yllään jopa myöhään iltapäivällä. Naapurit ovat töllöttäneet avoimen ihmetyksen vallassa.

Lisäksi leluja, roskaa, leivänmuruja ja hiekkaa on satanut tasaiseksi matoksi asuntomme lattialle, kuin joku olisi sirotellut tuhkaa kaiken olevaisen päälle. Pelkään pahoin, että kaikkien noiden tavaroiden poimiminen veisi minut takaisin sohvan kohtuun, joten vielä hetken ummistan silmäni ja yritän olla ajattelematta sitä, millainen ihme saa lattian muuttumaan kaiken turhan krääsän valtamereksi.

Vilkaisin juuri taakseni ja katso! Ihme on tapahtunut! Ollessani jälleen kerran muissa maailmoissa bloggaamisen kanssa, oli joku (mies, jumala yms.) kerännyt suuren osan roinasta.

Nyt alkaa elämä hymyillä. Toivottavasti ulkona ei ole kovin kylmä... Jaa

perjantaina, huhtikuuta 27, 2007

Pakinaperjantain aiheena on salaisuus

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Sutisen Rauno

Katkera kotirouva on n. 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Isännällä meni selkä juntturiin ja meille hommattiin lomittaja. Lomittaja oli kuulemma oikein pätevä ja kehuttu mies, joka hoiti hommansa kunnolla. Minua harmitti. Että kehtasi ukko selkänsä katkoa justiinsa kiireaikaan. Ja nuo lomittajatkin tiedetään. Aina ovat vailla kahvin kanssa niin monensorttista kastettavaa (ja omatekoista vielä!), että eihän niitten kahvituntien välillä ehdi muuta tehdä, kuin vääntää ruokaa.

Sitten se mies tuli, esitti itsensä Sutisen Raunoksi. Vaikka ei se kyllä miltään Raunolta näyttänyt. Enemmänkin Glark Gabelillta, mutta erilaisin korvin. Sillä oli suuret, ruskettuneet kourat ja kun se puhui, sen ääni ärsytti minua harvinaisen vähän. Sutinen lähti heti hommiaan toimittamaan, traktoriinkin hyppäsi yhdellä harppauksella. Näin, kuinka aurinko kimalsi hetken kiristyvien työhousujen takapuolesta.

Jo alkoi vimmattu ruuanlaitto! Kaivoin pakastimen perältä parhaat pihvit ja istuin niiden päällä, että sulaisivat nopeammin. Tiesinhän minä, että kusitulehdushan siitä tulee. Mutta
ajattelin, että niin raavas mies kuin Sutinen... että se tarvitsisi lihaa. Ukkokin ilahtui, kun kävin tökkäämässä sille päiväruuan suoraan sänkyyn. Normaalisti se joutuu valuttautumaan portaat alas askelma askelmalta ja konttaamaan pöytään.

Vaan eipä kuulunut Sutista päiväruuan aikaan. Ei kuulunut, eikä näkynyt. Kärpänen vain suristeli pihvin yllä ja laskeutui välillä. Kului kaksi tuntia pihvien eltaantuneessa hajussa ja lopulta heitin Sutisen pihvin pihalle, suoraan hiekkaan. Kyllä sen joku siitä söisi.

Sain kytätä ikkunassa vielä toisen mokoman, ennen kuin traktori puksutti pihaan. Vedin isännän kumpparit jalkaan ja painuin pihalle. Sutinen sanoi, että oli löytänyt ojaan ajaneen naapurin rouvan pökerryksissä tien penkalta ja saatellut naisen terveyskeskukselle. Sitten se oli vielä vetänyt ämmän auton ojasta tielle. Työaikana! No tietenkin erotin Sutisen siinä paikassa, vaikka jossain pistikin ikävästi.

Vasta kun Sutinen oli mennyt, minä tajusin, että eihän tämä tapahtunut ollut Sutisen vika. Sehän oli taas se naapurin ämmä joka oli pilannut kaiken. Että se kanttura osaakin hankaloittaa ihmisen elämää!! Arvasin että naapurin ukko on syöksynyt heti kyynelsilmin akkaansa paapomaan (se hiirulainen!), joten hiippailin naapuriin ja sekoittelin kaikki anopin ummetuslääkkeet sokerikippoon. Siinäpähän saisivat ansionsa mukaan - naapuri ja anoppi!

Ja se salaisuus? Vielä nytkin minä joskus muistelen tuota aamupäivää ja auringon kimallusta Sutisen Raunon työhousujen takapuolessa.


Pakinaperjantai Jaa

torstaina, huhtikuuta 26, 2007

Valokuvatorstain aiheena on Ei


Ei aikuisille- kyllä lapsille!



Valokuvatorstai Jaa

keskiviikkona, huhtikuuta 25, 2007

Kuka siellä? Kukkuluuruu...

Jäit kiinni rysän päältä blogiani lueskelemasta!

Tämä onkin tällainen blogimaailmassa kiertävä meemi ja siihen kuuluu että nyt sinun täytyy jättää jonkinlainen puumerkki tuonne kommenttilaatikkooni, olit sitten vanha tahi uusi tuttavuus.

Lisäksi sinun pitää siirtää juttu omaankin blogiisi ja alkaa pyydystää omia tirkistelijöitäsi samaan rysään.

Älä kuitenkaan huoli! En se minäkään mikään maailman puhtain pulmunen ole. Minut on jo yllätetty tirkkimästä ainakin Genoveevan ja Akkapahan blogeissa aivan yhtä salakähmäisenä :) Jaa

Minä olen prinsessa herkkusuu!

Prinsessa herkkusuu on meidän perheessämme sensuroitua materiaalia!

Minä en ollut ylipainoinen lapsi, mutta pyöreäposkinen ja pullukka. Ihan eri puusta veistetty kuin muut perheenjäseneni. Meillä oli kirja, eräs silloisista lempikirjoistani. Se kertoi tarinan herkuille persosta prinsessasta, joka muutti omenapuun herkkupuuksi. Mitä seurasi? Tietenkin koko hovi ahmi herkkuja ja heistä tuli - prinsessa etunenässä - lihavia, väsyneitä, laiskoja ja muutenkin vaivaisia ja huonovointisia (!!!). Onneksi kuningas sai muutettua herkkupuun takaisin omenapuuksi ja pian kaikki olivat taas terveitä - ja ennen kaikkea normaalipainoisia!

Minä olin omasta mielestäni ihan prinsessa herkkusuun näköinen. Siinäpä oli minullekin viimein prinsessa, johon samaistua. Taisipa äitikin muutamaan kertaan sanoa minua leikkisästi prinsessa herkkusuuksi.

Aikuisiälläni painoni on heitellyt 45kilosta 75kiloon. Olen aina tuntenut mielessäni itseni samanlaiseksi. Pikkuisen liian lihavaksi. Se, millaiseksi tunnen itseni, ei olekaan tekemisissä sen kanssa, paljonko oikeasti painan, tai olenko oikeasti ylipainoinen. Mielikuvaa on vain mahdoton laihduttaa pois.

Tulin katsoneeksi omaa profiiliani ensimmäisen kerran vasta aikuisena. Siihen on olemassa syy. Olin inhonnut koko elämäni kammottavan voimakkaasti ylöspäin taipuvaa nenääni, joka on kuin sian kärsä. Olin yllättynyt. Nenäni olikin sivusta aivan erilainen, kuin olin kuvitellut (ja minä olin luullut, että kaikki väärästä mielikuvasta mainitsevat halusivat vain olla kohteliaita). Tästä tiedosta huolimatta, en ole onnistunut muuttamaan mielikuvaa nenästäni.

Onko muilla vastaavia vääriä luuloja ja päähänpinttymiä? Jaa

tiistaina, huhtikuuta 24, 2007

Aion kääriä foliota päähäni! Joku on lukenut ajatukseni, varastanut ne ja laittanut telkkariin!

Olin odottanut mielenkiinnolla uutta Ugly Betty-sarjaa. Sitä en ollut mainoksistakaan huolimatta osannut odottaa, että joku on mennyt varastamaan sisäisen minäni ja tehnyt siitä tähden omaan tv-sarjaansa.

On asiassa hyväkin puoli. Tästä lähtien minun ei tarvitse kertoa ihmisille millaiseksi tunnen itseni "virallisissa" tilanteissa (vaikka koulun vanhempainilta). Tunnen itseni erilaiseksi, tuntuu, että kaikki katsovat kauhistuneina. En kuulu joukkoon. Kuten Ugly Betty, minäkään en ole ihan oikeasti ruma, vaan enemmän omituinen ja sellainen, josta loistaa kilometrin päähän, ettei se kuulu joukkoon. Tai siltä minusta tuntuu virallisissa tilanteissa. Muuten olen ihan tavallinen, harmaa naisihminen, joka ei herätä ihastusta, eikä kauhistustakaan kauppareissuillaan.

Toivotaan, että Betty todistaa kaikkien meidän alamittaisten, pallonaamaisten pikku menninkäisten puolesta, että ulkonäkökin voi pettää ja kaikkea muuta kuin katu-uskottavan ulkokuoren alla voi piillä intohimoja ja ideoita.

Mutta nyt foliosta kypärä päähän. Joku kuuntelee. Mutta kuka? Jaa

maanantaina, huhtikuuta 23, 2007

Onnekas takkutukka!

Tosi tylsää maata retkulana paikallaan, vaikka on odottanut rauhaa ja lepoa yli kaksi vuotta.
Mies kysyi tyttäreltä lempeällä äänellä "Kuka on isin takkutukka?"
Tyttö osoitti heti minua :)

Oli vähällä, etten olisi alkanut tylsistymiseni huipentumaksi lukea K-raudan katalogia, joten päätin antaa riippuvuudelleni periksi ja tulla hetkeksi koneelle istumaan.

Ajattelen välillä taannoista ilmalentoani, joka päätyi siihen kuuluisaan portaan reunaan. Tulee tosi ilkeä olo sitä ajatellessa. Nyt makaan kotona, kipeänä ja tylsistyneenä, mutta kunnossa. Asiat voisivat olla koko lailla toisinkin. Joskus sitä vain aistii kaiken hetkellisyyden ja sattumanvaraisuuden. Se tuntuu kylmänä henkäyksenä niskassa. Ja samalla se on kiitollisuutta. Että saa olla juuri siinä, omassa elämässään, sellaisena kuin on. Että saa tuntea kipua ja tylsyyttä ja heilutella vielä varpaitakin. Että saa odotella Muikun kanssa suoritettavaa Tallinnanreissua ja pähkäillä valuutta-asioita.

Minulla taisi olla onni matkassa. Jaa

sunnuntaina, huhtikuuta 22, 2007

Selkäki mänt.

Eilen kiukutti niin kammottavasti. Tänään on onneksi jo parempi mieli. Selän nikama on mennyt väärään asentoon ja pullottaa typerän oloisena, osaamatta järjestyä riviin. Puoli selkää on turvonnutta, painavaa ilmapatjaa. Lääkärireissuhan tässä on edessä, epäilemättä.

Kevät taisi tulla takaisin. Jaa

perjantaina, huhtikuuta 20, 2007

Pakinaperjantain aihe on elastisen kulmikas ympyrä

Koulutuksen saanut

- Hei, tuu katsomaan! Täällä on heti ensimmäisenä sen aivan ihanan Emma Junkan työ. Mä olen ihan hulluna sen muotokieleen.

- Missä?

- Kato. Tässä. Näillä ei oo koskaan mitään nimeä. Musta se on hyvä, sillä nimi rajoittaa aina tulkintaa. Katsopa, miten Junkka osaa yhdistää kankaan kepeän, lähes keimailevan materiaalin kylmään metalliin. Jokainen hitsaussauma, pultti, puhuu omaa kieltään. Tästä tulee mieleen melkein linnunrata; jokainen pultti on yksinäinen planeetta avaruuden kiertoradalla. Tai jopa yksinäinen ihminen muiden ulottumattomissa.

- Kuule... tota...

- Yritä nyt jaksaa kuunnella edes vähän. Mä olen sentään koulutuksen saanut taiteen tuntija. Sä voisit oppia jotain. Katsos, tää kangas, mitä se on käyttänyt, on aivan ihana sinooperi! Minusta se symboloi tässä elämän voimaa, tulta joka kumpuaa sekä ihmisen sisästä, että kosmisesta avaruudesta. Tämä on tosi rohkea teos, voisi jopa sanoa kumouksellinen. Tästä tullaan puhumaan ihan varmasti vielä vuosikymmenten kuluttua. Näetkö nuo elastisen kulmikkaat ympyrät, jotka toistavat teoksen linjaa. Ne nostavat koko jutun toiseen potenssiin, arkipäiväistävät ylevän muodon. Ihan niin kuin joutsen esiliina päällään. Tajuatko?!! Hehheh...

- Ihan oikeasti...

- Hei, kyllä mä tiedän, että tässä on paljon painavaa asiaa, mutta...

- Kuuntele nyt, ihan tosi. Ihmisetkin jo katsovat. Ei tuo ole mikään taideteos vaan lastenrattaat.

- Ne voivat näyttää lastenrattailta, mutta kun ne ovat täällä taidemuseossa, ne ovat ihan toisessa kontekstissa, symboloimassa jotain, ymmärrätkö?

- Nämä ovat asiakkaille tarkoitetut rattaat. Väistä nyt, tuo perhe on odottanut vaikka kuinka pitkään, että pääsee ottamaan rattaat käyttöönsä.

- Krhm... tota... onkohan täällä vielä se kahvio?

- Mennään katsomaan.

- Joo. Jotenkin alkoi tehdä mieli kahvia. Oletko muuten huomannut, miten nykyajan käyttöesineet ovat ammentaneet nykytaiteesta? Korkea- ja matalakulttuurin, taiteen ja arkiesineiden rajat alkavat häilyä ja katoavat kohta kokonaan. Uskomatonta, kuinka tavallisesta arkipäivän esineistä voi ammentaa muotoja ja ideoita. Ei tietenkään kuka tahansa. Sanon tämän ihan koulutettuna taiteen tuntijana...


Pakinaperjantai
Jaa

torstaina, huhtikuuta 19, 2007

Valokuvatorstain aiheena on mikrokosmos

Kuningas...




... ja valtakunta
Jaa

Runotorstain aiheena on mikrokosmos

Hei, tyttö! Hei!

Mä tunsin sut heti, solutasolla tunsin, jollain solutasolla.
Hei, älä kävele pois! Kato me ollaan samaa materiaa, solua ja atomia, me kierrytään toisiimme jossain siellä, missä avaruus kaareutuu.

Älä naura kuule! Mä tiedän nämä hommat, oon lukenut enemmän kuin uskotkaan.
Lähde yhden mun kaverin kämpille, korkeintaan sata metriä keskustasta.
Korkeintaan sata metriä.

Me ollaan jo synnytty samasta energiasta ja hengitetty toisiamme
kaiken alusta lähtien.
Eikö olisi jo sama? Eikö nyt vihdoin olisi jo sama?
On mulla kumeja, jos sinä sitä mietit.

Kato, ei sillä ole mitään väliä! Me ollaan vain kasa uskomattomia mikrokosmoksia. Mieti! Mikä sattuma!

Hei, tuu ees tähän penkille viideksi minuutiksi istumaan.
Saat ottaa niin monet hörpyt kuin haluat.
Hei kamoon, mä tunsin sut heti kun näin sut. Solutasolla.
Etkö tuu?

Pihtarihuora!



Runotorstai Jaa

keskiviikkona, huhtikuuta 18, 2007

Onneksi sentään!

Kävelyllä etsiskelin vain yhtä asiaa. Kaikkialla oli tasaisen ruskeaa, maan rajasta koivun latvoihin saakka. Saaliina yksi perhonen, käpyjä, kakkaa, nuotio, kappale sinistä taivasta, kaksi nuorta, jotka soittelivat kitaraa graffiteilla vuoratun meluvallin reunustalla.

Sitten lopulta Oulun aikuiskoulutuskeskuksen ruman tiilimuurin reunustalta näkyi viherrystä. Jaa

tiistaina, huhtikuuta 17, 2007

Sir Winston Churchillin arvoitus on ratkennut - mutta ei kerrota kellekään!


Muistatteko tämän ystäväisen parin postauksen takaa? Almamaria risti otuksen osuvasti Sir Winston Churchilliksi. Minua jäi kuitenkin uteloittamaan tämän karun näköisen kalan oikea nimi ja niinpä kirjoitin lyhyen sähköpostin siihen norjalaiseen meriakvaarioon josta nämä kuvat ovat. Vastaus tuli puolessa tunnissa. Kala on merikissa, joka on ilmeisesti syötynä huomattavasti paremman makuinen, kuin kuvasta voisi päätellä.

Vastauksessa kerrottiin että heillä on myös toisennäköisiä merikissoja ja eiköhän vaan arkistoiden kätköistä löytynyt yksi suhteellisen epäonnistunut räppäys täplikkäästä lajitoverista.



Jos minulta kysytään, Sir Winston Churchill on paljon parempi nimi! Jaa

maanantaina, huhtikuuta 16, 2007

Tarinamaanantai kuva-aihe

Pappa


Otso ja Santtu antavat pyöriensä kaatua maahan niin, että lokarit räsähtävät ja juoksevat heti papan porstuaan. Räsymatto pölläyttää ilmoille paksun, maanhajuisen pölyn. Pirtti on autio, pöydässä on pakka näkkileipää ja rasiallinen pinnasta kellertynyttä margariinia. Edes kello ei raksuta.
- Se on ehtiny mennä jo eeltä, Santtu sanoo.
Pojat säntäävät pihalle niin vaudilla, että ovikin pamahtaa ikävästi rävölleen. He juoksevat rantaa kohti peräkanaa, kumisaappaat äänekkäästi lonksuen. Otso alkaa pienempänä jäädä Santun jälkeen ja hänen kasvonsa kurtistuvat, kun hän ponnistelee pysyäkseen perässä. Vielä pari vuotta sitten olisi alkanut itkettää, mutta ei enää. Sellaista on olla iso poika.

Pappa ei ole vajassa, eikä laiturilla lastaamassa tavaroita veneeseen. Soutuvene puuttuu omalta paikaltaan moottoriveneen vierestä.
- Ei se olis lähteny ilman meitä, Santtu sanoo.
Vedessä kelluu jotain. Otso poimii maasta kepakon ja kalastaa aikansa kuluksi sen jonkun laiturille.
- Kato, tää on papan hanska, Otso sanoo.
Mutta Santtu ei katso, eikä vastaa, katsoo vaan kauemmas rannan viertä hiljaisena. Otso katsoo samaan suuntaan ja huomaa lähellä rantaa veneen, joka on vettä täynnä, melkein upoksissa. Pojat lähtevät taas juoksemaan. Tällä kertaa Otso ei kuule heidän kumisaappaidensa lonksetta. Tällä kertaa hän ei halua pysyä isoveljen vauhdissa.

Santtu juoksee suoraan veteen, eikä välitä vaikka housut kastuvat ja kumisaappaat hörppivät vettä.
- Voi saatanan saatana, Santtu huutaa.
Otso ei ole ennen kuullut Santun kiroilevan.
Vene on raskas, eikä se halua tulla rantaan, vaikka Santtu vetää voimiensa takaa. Otso seisoo rantaheinikossa ja yrittää katsoa veden levottoman pinnan läpi pohjaan saakka. Hän ajattelee pappaa nukkumassa jossain veden alla silmät kiinni ja käsi poskella. Väkisinkin alkaa surettaa.

- Kattokaapa millaisia matosia minä perkasin tuolta naapurin kukkamaasta, papan ääni sanoo heidän takaansa.
Otso kääntyy katsomaan. Pappa onkin siinä, eikä veden alla nukkumassa. Santtu kahlaa rantaan.
- Vai te ootte tehny ootellessa löyön, oikeen vanhan venneenhylyn. Antakaas, kun minä käyn hinnaamassa sen rantaan, pappa sanoo ja kahlaa veteen venettä vetämään.
- Pittääki tännään mennä tuolla moottorisella, ku naapuri otti soutuvenneen lainaksi. Että saapi tyttären lapset souvella. Mennäänki tuosta järven yli jokisuulle saakka, pappa jatkaa.

Santtu kaatelee vettä saappaistaan ja itkee hiljaa. Otsokin itkee, vaikka on jo iso poika.


Tarinamaanantai Jaa

sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007

Melkein omakuva (matkailusta, halusta ja vähän Darwin-sedästäkin)

Kuvasta suodattui halu pois. Jäljelle jäi vain Sir Winston Churchill.

Eilisen haasteen jälkeen elämöidyin piirtelemään perheenjäseniäni ihan urakalla hienolla Paint-ohjelmallani. Se sujui jo vähemmän huterasti. Sitten kun Jussi vielä ystävällisesti kertoisi, miten hiiren kätisyys vaihdetaan... Toki informoida saa kuka vain asiasta jotain tietävä.

Minulla on mielessäni muutamia vankkoja uskon nurkkauksia, joiden pohjalle rakennan maailmankuvaani. Yksi niistä on usko eri lajien evoluutioon. Minulle ei ole loppupeleissä väliä, onko evoluutio tapahtunut kuten Darwin-setä sanoi, vai kenties pompaten, hyppelehtien, satunnaisestikin. Mutta jostain syystä uskon - asiasta juurikaan tietämättömän uskolla - että tavalla tai toisella ihminen on kehittynyt jostain ja tulee vielä kehittymään joksikin, jos maapallo meidän oleskeluamme niin pitkälle suvaitsee.

Tromssassa oli paikka, jossa oli suurissa akvaarioissa monenlaista merenelävää ja liian pienessä altaassa muutama hyljekin. Paikka oli pääsiäisenä auki, joten suoritimme vierailun vähän niin kuin tekemisen puutteessa. Siellä oli tällaisia isoja kalanmolluskoita (minulla ei ole heille nimeä, joten jos joku asiasta tietää, niin info on tervetullut), jotka tulivat katsomaan vierailijoita altaan reunalle, nostivat päänsä veden kalvon yläpuolelle ja tuijottivat ihmisiä silmiin.

On aina arveluttavaa ja joskus vähän koomistakin, kun ihmiset projisoivat omia inhimillisiä tunteitaan eläimiin. Mutta minusta noiden kalojen olemuksista kuvastui halu. Jokin pelottavan puhdas, peittelemätön halu. Luulen, että kalanmolluskat odottivat ruokkijaansa ja saattoivat tuntea jotain haluksi luokiteltavaa. Mutta minä kavahdin kauemmaksi. Ehkä jostain syvältä aivopoimujeni uumenista kala minussa kurkkasi pinnan alta ja tunnisti puhtaan halun lajitoverinsa silmissä. Jaa

lauantaina, huhtikuuta 14, 2007

Naamani mun

Huomasin, että tietokoneessa on valmiina Paint-ohjelma ja tartuin heti Susupetalin haasteeseen, jossa tulee piirtää oma pärstävärkki viidessä minuutissa ja sitten julkaista se. No nyt se on tehty. Puolustuksekseni on sanottava, että en ole eläissäni piirtänyt moisilla ohjelmilla (tai ehkä pari kertaa yläasteella) ja suoran viivan piirtäminen hiirellä oli yllättävän vaikeaa vasenkätiselle. Huomaan myös, että kuva ei siirtynyt kovin isolla. Yrittäkää tihrustaa... Tukan pitäisi olla tumma, mutta en ehtinyt viidessä minuutissa niin pitkälle... Haastan mukaan kaikki! Jaa

Poikaniko huumeidenkäyttäjä?? (HUOM! Sisältää kuvamateriaalia, joka voi järkyttää herkimpiä lukijoita!)

Tukiasema.net on luetellut joitain esimerkkejä, joiden perusteella tunnistaa huumausaineiden pauloihin eksynyt nuori.

Mutta entäpä minun poikani? Seuraa rankkaa peiliin katsomista ja jopa vainoharhaista pälyilyä pitkin nurkkia.

1. Ystäväpiiri muuttuu äkillisesti. Ilmestyy epämääräisiä kavereita, nuori hengailee jengeissä ja vanhat kaverit jättäytyvät pois.
* Pojan kaverit ovat kyllä muuttuneet. He ovat nyt pidempiä, ääni on möreämpi ja tukka epäsiisti. Kasvot muistuttavat kyllä hämärästi niiden vanhojen kavereiden kasvoja...

2.
Kiinnostus kouluun, harrastuksiin ja työhön katoaa. Arvosanat laskevat. Poissaolot.
* Kiinnostus kouluun vähentynyt, tosin kiinnostus "harrastuksiin" lisääntynyt. Ihan vasta tuli
poissaolo pääsiäislomamatkamme takia.

3.
Rahan tarve kasvaa, näpistely.
* Rahan tarve on viime vuosien aikana lisääntynyt. Nyt perjantainakin oli muka "myyjäiset"!

4.
Nuori sulkeutuu omaan huoneeseensa tai on pitkään poissa kotoa.
* Pitää paikkansa. Jos tietokone ei olisi olohuoneessa, näkisimme poikaa tuskin koskaan.

5.
Käärii omia sätkiä, vaatteet tuoksuvat oudolle, suitsukkeiden polttaminen.
* Joskus, kun poika on tullut vessasta, olen melko varmasti haistanut tulitikun.

6.
Teknisiä liuottimia sisältäviä tuotteita (liimat, maalit, tinneri, lakkabensiini, pesuaineet) löytyy nuoren jäljiltä. Vaatteet haisevat kemikaaleille.
*Katso kohta 5!

7.
Outoja reseptejä löytyy kotoa.
* Kumma, miten niitä löytyykin! Mutta miten vanhat korvatulehdus- tai pillerireseptit
liittyvät pojan huumeidenkäyttöön? Kerran poika toi kaverinsa äidin suklaakakkureseptin kotiin!!!

8.
Pistosjäljet tai mustelmat nuoren vartalolla, löytyy neuloja tai ruiskuja.
* Mustelmia on ollut. Lisäksi lapsi on aina ollut hyvä löytämään lattialle pudonneen neulan.

9.
Todellisuudentajun häiriöt tai muutokset.
* Hmmm...

10.
Nuoren käytöksessä tapahtuu radikaaleja muutoksia. Ulkonäkö sekä pukeutuminen muuttuvat.
* Muuten en olisi huolestunutkaan, mutta katsokaa minkä näköisenä se tuli yhtenä päivänä huoneestaan!

Minne mää soittaisin?


Jaa

perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Pakinaperjantain aihe on kieli

Matörespain eli onko äitisi Espanjasta?

Äitini ei ollut kouluaikojen innokkaimpia osanottajia, mutta yksi taito hänen hihaansa oli oppivuosilta tarttunut. Äiti ilmaisi jo varhaisessa lapsuudessamme osaavansa kieliä suhteellisen hyvin. Ei nyt tietenkään ihan sujuvasti, mutta sen verran että toimeen tulisi, jos olisi pakko. Tämä taito sai meidät lapset suuren ihailun ja jumaloinnin valtaan. "Klokkan Sjuu" katsottiin kellotaulusta moneen kertaan ja seitsemänhän se oli suomeksi, ihme ja kumma. Äiti sanoi osaavansa melkein kaikki kasettiensa englanninkieliset laulut ulkoa. Emme epäilleet mitään, sillä lauloihan hän - ja isolla äänellä lauloikin.

Vaan jo tuli aika pistää vakava mietintämyssy päähän, kun omat kouluvuoteni alkoivat ja oli aika tutustua Lontoon kieleen ihan perskohtaisesti. Ensimmäinen yllätys taisi olla, kun englanninkielinen onnittelulaulu ei alkanutkaan sanoilla "Häpi beigdyktyjyy". Ja minä kun olin luullut osaavani... Samoihin aikoihin kävi ilmeiseksi, että ihana, lainetukkainen Elvissetä ei laulanutkaan "Lav mii tendö, lav mii juu, ou mai tsastömii". Ehkä englanninope olikin väärässä sillä tuo "ou mai tsästömii" oli niin monessa muussakin äidin suosikkibiisissä. Joka tapauksessa epäilyksen siemen oli kylvetty.

Silti elämä pääsi yllättämään. Koulun laulutunneilla yksinäinen ääneni kajahti muista lapsista poikkeavasti, riippumatta siitä, oliko laulu suomen-, englannin- vai ruotsinkielinen. En enää yllättynyt vaikka The Beatlesit lauloivat oikeasti jotain ihan muuta kuin "Huuriskreis in ö jelou sakmariin". Opin englantia enemmän ja aloin itse huomata äidin sanoituksissa piilevät kompastuskivet.

Onneksi lukiossa jaettiin Gaudeamus Igiturin sanat oppilaille; äiti ei ollutkaan koskaan maininnut latinanopinnoistaan...

Nyt olen kolmikymppinen ja elämä ei ole heittänyt minulle kielellistä kierrepalloa enää pitkään aikaan. Jo lähes kymmenen vuoden ajan olen saanut sopeutua ajatukseen, että tappara on kaksiteräinen kirves, eikä piikkipallo ketjun ja kepin päässä, sellainen, jota voi heiluttaa ympyrässä pään yläpuolella.

Tiedän jo kuka on Antonio Paradox, Arnold Svartsenniggernegger, Robert Retniro, Matroona, Meryl Steep, dr Fiil, Autrey Hepspöön tai vaikka Salma Hävek.

Äitini osaa kieliä juuri sen verran, että tulee toimeen jos on pakko, se on todistettu muutamaan otteeseen. Mutta osaanko minä? Ainakin synttäripäivänä herätän lapset laulamalla

Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyyyyyy'yyy
Häpi beigdyktyjyy

Mutta vain, koska se on niin paljon kotoisampaa.


Pakinaperjantai Jaa

torstaina, huhtikuuta 12, 2007

Kärpät!!!!
Jaa

Runo- ja valokuvatorstaissa aiheena kasvu


(Runo on laulettava raakkuvalla äänellä, Waka Wanha Wäinämöisen sävelin)


Kaikki somat blogitutut
mul' on teille kivat jutut
Nyt vain pöytään, paina puuta
kakkua myös ilman muuta!


Ally täyttää yhden vuoden,
tästä lähtien vain suoden
juttuja niin vakavia,
itkuvirsii kamalia.


Tervetuloo meidän tupaan,
aikuistuneen blogin lupaan,
aiheina vain tukanleikkuu,
ruuanlaitto listal' keikkuu.


Kiitos, teille kavereille
monet kerrat nauroin teille,
jutuillenne mukaville,
vitseillenne rattoisille.


(Jos nyt mieleni taas muuttuu,
tuskin kukaan siitä suuttuu,
hauskuus kuuluu vanhemmille,
jopa yksivuotisille).



Runo-
valokuva-

Jaa

keskiviikkona, huhtikuuta 11, 2007

Terveisiä Tromssasta!

Pieni kolonen sinistä taivasta huonon ilman keskellä sai aikaan iloa ja ihmetystä. Iloa kesti alle viisi minuuttia.

Kun lähtee kameran kanssa pitkälle automatkalle, jonka varrella tietää olevan hienoja maisemia, on selvää, että lumimyrskyn ja hernerokkasumunhan uhriksi sitä joutuu. Maisema latistui yhtä tasaiseksi kuin meillä täällä Suomen vyötäröllä. Hyvä niin, jäihän enemmän aikaa tuijotella lumen alle nopeasti katoavaa tien katkoviivaa. Onneksi siinä vaiheessa en tiennyt, että moista ilmaa jatkuisi koko loman ajan, muuten olisin varmaan ohjastanut perheemme takaisin kotia kohti.

Ja tokihan, kun blogituttu niin ystävällisesti suositteli mukavia kahvitus- ja ravintelimahdollisuuksia, olivat kaikki paikat pääsiäisen takia kiinni ja joudun nyt vain unelmoimaan suussasulavista juustokakuista. Huoh....

Miehen onneksi Discoverylta tuli jatkuvalla syötöllä eri autojen ja moottoripyörien tuunausta käsitteleviä ohjelmia, joiden aikana hän ei reagoinut puhutteluun, eikä muutenkaan osallistunut muun ryhmän huvittamiseen.

Mutta munia oli riittävästi, ehkä vähän liikaakin, jos se on mahdollista. Ja keilailuhalli oli auki, ja pelikortit mukana. Ja jonain iltana alkoholillakin osuutta asiaan. Koimme siis matkan onnistuneeksi.

Paluumatkalla, lähellä Suomen rajaa, taivas vihdoin selkeni! Jaa

tiistaina, huhtikuuta 10, 2007

Pakinaperjantain aiheena on suklaa

Suklaa, massojen hallitsija

Suklaata on sijoitettu tässä maailmassa kovinkin strategisiin paikkoihin, enkä tarkoita tällä sitä hyllykköä kaupan kassojen vieressä, jonka ohi sinun on pakko kulkea nälkäisenä ja muutenkin ostosreissustasi rasittuneena. Ei suinkaan, suklaa on tehokas ase, jolla kansan äänekäs vastarinta saadaan vaimennettua.

Kuvittele tilanne: Menet hotelliin. Vastaanotossa on nuiva henkilökunta, käytävien haalistuneista kokolattiamatoista nousee pöly ja nuhru, kultamaalilla silatut peilit ovat täynnä rasvaisia sormenjälkiä. Varmuuslukkokin on rikki. Lonksahdat puolimakuulle huoneen aikansa eläneelle sängylle ja tunnet jotakin niskasi alla. Sehän on suklaakonvehti. Vielä sitä merkkiä, josta olet aina pitänyt. Sitä laadukasta ja suussasulavaa. Työnnät suklaan suuhusi ja alat tyytyväisenä katsoa, josko television kanavatarjonnasta löytyisi edes yksi kunnolla toimiva kanava.

Tai oletkin pankissa. Pankkineiti naputtelee uhkaavan hiljaista näppäimistöä ylipitkin kynsin. Viherkasvit on sijoitettu taustalle mahdollisimman rauhoittavasti, niin, että arkistokaapit eivät hyppäisi ensimmäisenä asiakkaan silmille. Tunnet olosi kakkosluokan kansalaiseksi, sellaiseksi vanhojen elokuvien äijäksi, joka on tullut navettavaatteissa lainaa kysymään. Nainen kääntyy tuolillaan ja antaa katsoa vähän syvemmälle pankkineitikuorensa uumeniin. Nainen sanoo, että valitettavasti johtaja ei antanut lupaa myöntää lainaa näillä ehdoilla. Taustalla tulostuvat paperit, joihin päätös on kirjattu perustelluiksi osasiksi jaettuna. Mutta hetkinen! Tekevätkö ne nykyään sinisiäkin Marianne-karkkeja? Onkohan niiden suklaa erimakuista, vai onko kuori jotenkin muuttunut aikaisemmista karkeista? Kauhaiset kulhosta koko kourallisen, niin, että seuraavalle asiakkaalle jää näytettäväksi vain pari hassua karkkia. Samalla katsot pankkineitiä uhmakkaasti silmiin. Lähden paikalta onnellisena siitä, että olet saanut kuitenkin viimeisen sanan. Lasket jo mielessäsi, onko sinulla vielä varaa käydä vuokraamassa yksi elokuva karkkien kaveriksi, ennen kuin henkilökohtainen konkurssisi on tosiasia.

Tässä oli vain pari kauhistuttavaa esimerkkiä siitä, kuinka suklaa hallitsee mieltämme. Siispä ensi kerralla, kun sinulle ojennetaan suklaata näennäisen viattomasti, kavahda ja muista, että väärissä käsissä suklaa on pippurisumutetta ja sähköpamppuakin voimakkaampi lamauttaja!


Pakinaperjantai Jaa

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2007

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/6: Nosta malja kuolemalle, Kukkis!

(Katso myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2, 7/3, 7/4 ja 7/5 (viimeisen maljannoston kommenttilaatikosta Kukkiksen ja Isopeikon kommentit), sekä Offsetin rooli.)

Kukkis juoksi käytävillä yrittäen piilotella viisitoistasenttisiä kulmahampaita käsillään. Oli ollut sattumaa, että juuri hän oli löytänyt Liisan tomumajan portaiden alta. Edes Liisa, aineettoman blogihahmon muodon omaksuneessa tilassaan, ei tuntunut yhtään tietävän, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta nyt Kukkis oli mennyt hörppäämään sitä huumaavaa juomaa, josta oli vannonut pysyvänsä erossa. Ja hän janosi lisää.

Kukkiksen suunnitelma oli selvä; hän houkuttelisi jonkun blogihahmon mukaansa Liisan ruumista katsomaan ja imisi sitten tuon ihanan nesteen uhrinsa verisuonista. Mutta missään ei näkynyt ketään. Kukkis käveli hiljaisia käytäviä himosta täristen. Ehkä hän ottaisi Katriinan... Hänen verensä oli varmasti huumaavan täyteläistä.

Aulasta kuului ääniä ja Kukkis kurkisti varovasti oven raosta. Suuri lauma blogihahmoja oli kerääntynyt tuijottamaan valtavaa karvakekoa, joka oli ilmestynyt lattialle.
- Hyi! En ole koskaan nähnyt noin paksuja ja pahanhajuisia karvoja, tai paremminkin jouhia, Alma sanoi nenäänsä nyrpistäen.
- Tämän täytyy olla jotain sairasta pilaa! Aalo huusi nenäänsä pidellen ja kääntyi oksentamaan boolimaljaan.

Blogihaamut nauroivat muiden nyrpistelylle. Heidän hajuaistinsa oli käännettävissä pois tarpeen vaatiessa. Liisa ilakoi muuttunutta olemustaan ja lennähteli ilmassa, kuin pääskynen keväällä. Mutta Kukkis hiipi pois. Edes hän ei ollut niin himojensa sumentama, että olisi napannut uhrinsa suoraan laumasta.

Kukkis harhaili käytävissä ja äkkäsi riemukseen eräässä huoneessa istuvan, suojattoman hahmon, joka katsoi hiljaa ikkunasta. Kukkis tunsi jo hieman pehmenneiden kulmahampaidensa pongahtavan iskuvalmiuteen. Hän hiippaili hahmoa kohden ja paksut sylkinorot valuivat hänen suupielistään.

Hän huomasi liian myöhään, että hahmo oli taiten kyhätty ansa; elävän näköinen nukke, joka oli laitettu paikalleen, kuin häntä varten. Jostain katon rajasta tipahti lähes sormen vahvuinen karva hänen nenälleen. Hän katsahti ylöspäin ja ehti nähdä vain tumman vilahduksen ennen kuin jätti maallisen hahmonsa ikuisiksi ajoiksi.


Tämän tarinan myötä toivotan hauskaa pääsiäistä kaikille suklaan turvottamille elostelijoille (sekä niille friikeille, jotka eivät pidä suklaasta)! Tarina jatkuu taas ensi numerossa... Jaa

tiistaina, huhtikuuta 03, 2007

Tarinamaanantai, kuva-aihe

Vihdoin tuli se keskustelu, jota oli kauhulla odotettu.

- Äiti! Mä tarvitsisin munan!
- Voi Oona, eihän me tytöt tarvita sellaista. Sitä paitsi sanotaan sitä mieluummin kikkeliksi.
- Äiti, mä tarvitsisin ihan oikeasti uuden kikkelin. Edellinen meni rikki ja se ei ole enää hyvä.
- Ei tytöillä ole koskaan ollutkaan kikkeliä. Me ei tarvita sellaista. Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?
- No kun Laurankin kikkeli meni rikki ja se sai uuden.
- Älä puhu höpöjä. Silloin, jos puhuu höpöjä, pitää mennä omaan huoneeseen miettimään!

........

- Jukka, älä nyt järkyty, mutta Oona on tullut siihen vaiheeseen!
- Minähän olen sanonut, että en voi puhua kesken työpäivän. Sano sitten, kun tulen kotiin.
- Ei, kun Oona on nyt tullut siihen vaiheeseen, siihen falliseen tai oidipaaliseen tai mikä se nyt olikaan. Se on alkanut huomata miehen ja naisen eroja.
- Mutta sehän kuuluu normaaliin kehitykseen.
- Eikä kuulu! Tai siis minä en selviä tästä millään! Se haluaa itselleen kikkelin. Minun on täytynyt jollain tavalla näyttää sille huonoa naisen mallia, kun se tuolla tavalla pettyy sukupuoleensa. Tämän täytyy johtua siitä, että en ole työelämässä. Voi hyvä jumala! Minä olen pilannut oman lapseni!
- Älä nyt pillastu. Kai se nyt on ihan normaalia kaikille tytöille, että ne pettyvät, kun huomaavat, että eivät ole poikia. Minä ainakin olen kiitollinen, että olen saanut syntyä mieheksi!
- Haista---!

........

- Äiti, saanko mä tulla jo arestista?
- Et vielä. Äidin pitää nyt miettiä.
- No voitko sä edes avata tämän yllätyksen, joka tuli mun kikkelistä.
- MITÄ SINÄ SANOIT?
- Niin että voitko sä avata mulle tämän yllätyksen. Siellä on varmaan auto tai vene.
- Tuota... Mitä jos sanottaisiin sitä kikkeliä sittenkin munaksi...



Tarinamaanantai Jaa

maanantaina, huhtikuuta 02, 2007

Tarinamaanantain aiheena on toivo

Niittyperän tarinoita: Topi

Hilpe roikutti palavaa sätkää suupielessään ja painoi kämppänsä oven kiinni. Välillä tupakan päästä irtosi tulisia kipunoita, jotka leijailivat hetken ilmassa, elävinä kuin hyttyset. Hilpe veti toppatakkia tiukemmin ympärilleen. Käytävä oli aina kylmä. Lattialle oli ilmestynyt yön aikana sahanpurua ja olutpullon sirpaleita, joita joku oli yrittänyt potkia syrjään kulkuväylältä.

Hilpe toivoi, että Pikkaraisen ukolla olisi vielä jotain jäljellä perjantain viinalastista. Häntä harmitti ajatus, että joutuisi istumaan koko aamun ukon jorinoita kuunnellen, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Hilpeä harmitti, että oli mennyt pistämään Rösölle viimeisen kakskymppisensä ja kirosi jälleen kerran sitä, kuinka höveliksi heittäytyi ottaneena. Rösö osasi kyllä käyttää tilaisuuden hyväksi.

Tuulikaapin lattialla oli valtava verilammikko. Seinät olivat veressä, ovenkahva oli veressä. Ulko-oven lasissa oli sekalaisia verisiä kädenjälkiä. Hilpen joutui astumaan tahmaiseen lammikkoon päästäkseen ovelle. Kumisaappaan sahalaitakuvion jättämästä jäljestä loisti vaalea lattia.

Rösö odotti oven ulkopuolella ja kääri sätkää paksut sormet kömpelöinä täristen. Rösö oli aina siellä, missä haisi pieninkään skandaalinkäry.
- Mitä tuossa on tapahtunut? Hilpe kysyi.
- Topi meni. Leksa ja Pikkarainen sen löysivät. Sanovat, että olisi itse tolskannut kännipäissään ja lyönyt ohimonsa patteriin. Paskat, sanon minä! Leksa sen teki, se mulkku! Tai Pikkaraisen ukko.
- Ikävä kuulla. Topi oli harvinaisen reilu tyyppi, Hilpe sanoi.
- Joo. Aivan liian hyvä ihminen tähän maailmaan. Se jätkä ei tule koskaan unohtumaan meikäläisen mielestä, Rösö sanoi ja pisti sätkän palamaan.
- Onko sun sossurahat jo tulleet? Olis tarvetta sille kakskymppiselle.
- Mille kakskymppiselle?
- Sille, jonka mä pistin sulle perjantaina.
- Mä mitään ole ottanut. Sä sekoilet taas. Vanha juoppo akka, Rösö sanoi ja katsoi pahasti.

Hilpe lähti Pikkaraisen ukolle sanomatta enää sanaakaan Rösölle. Hän kyllä ottaisi rahansa, vaikka varastaisi, jos ei muuta. Ja Topikin oli nyt mennyt. Hilpe tiesi, että Pikkaraisen ukko tarjoaisi varmasti ryypyn vanhan ystävän muistolle.



Tarinamaanantai Jaa

sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007

Apurisrilliä!


Nyt on huhtikuu ja kevään tuloa ei voi estää! Tämä kuukausi onkin tapahtumia täynnä. Allekirjoittanut täyttää 31 vuotta ja Allyalias on pian yhden vuoden ikäinen... Olisivatkohan aikuistumisen merkit jo ilmassa?

Joten ei muuta kun kakkulapiot esille ja kahvit tippumaan. Muistattehan tarkkailla kuppejanne! Jaa