perjantaina, lokakuuta 31, 2008

Kaikkien pyhien puolesta

- Tänä vuonna ei muuten varmasti oteta Maijaa mukaan haudoille.
- Ei tulisi mieleenkään! Hän kyllä pilasi tunnelman viime vuonna ihan totaalisesti. Puhua nyt sillä tavalla pyhällä paikalla.

- Näitkö Gunilla-mummon ilmeen, kun Maija sanoi Adolfin haudalla, että siinä se Mulkku-eno makaa myrkyttämässä matojen massuja.
- No näin! Ihme kun ei Gunilla-parkakin kaatunut niiltä sijoiltaan manan maille. Oli raukka niin järkyttynyt, että ihan nauroi.

- Sitä paitsi Adolf oli hyvä mies. Aikanaan väärinymmärretty vain. Ja eikö se sinun ranteesikin ole ihan hyvässä kunnossa?
- Kyllä se jo vähän liikkuu.

- Sen tiedämme molemmat, että jos Adolf olisi ollut ihan oikeasti julma mies, hän olisi lyönyt koko käden ranteesta poikki.
- Niin... ei hän julma ollut. Väärinymmärretty vain.

- Mieti, jos Mulkku-eno nousisikin haudasta kummittelemaan Maijalle. Jos hän ilmestyisi Maijan huoneeseen niin kuin silloin ennen, vetäisisi tuppivyön housuistaan ja avaisi virsikirjan siitä kohtaa missä veisataan "Jumalan kämmenellä". Taas kuuluisi tuttu tuskainen veisuu ja vyön rytmikäs lätke.
- Oppisipahan olemaan puhumatta pahaa pyhistä vainajistamme.

- Minusta Maija oli ihan väärässä, kun sanoi että Adolfin olisi pitänyt aikanaan kunnioittaa meidän elämäämme. Ja että me elävät olisimme muka kuolleita arvokkaampia.
- Niin. Kyllä ihmisen elämä on todella pyhää vasta kun hän on kuollut.

- Taitaa olla parasta viedä tänä vuonna kukkiakin Mulkku... ei kun Adolfin lepyttelyksi.
- Ja Maijalle ei sitten soiteta! Jaa

maanantaina, lokakuuta 27, 2008

Mikä, mikä maa?

On olemassa niitäkin, jotka ovat jääneet piiloleikeissä löytämättä. He odottavat kärsivällisesti yli päivällis- ja nukkumaanmenoaikojen, tajuamatta, että leikki on aikaa sitten loppunut. Että kukaan ei enää etsi.

Heitä ei löydä syvältä metsän uumenista tai valkeakulkuisten kallioiden koloista. He odottavat sängyssään tai sohvan takana, jossain sellaisessa paikassa jossa pihavalot loistavat tähtiä kirkkaammin.

Ja yleensä muita ihmisiä on kaikkialla, näkemässä ja kuulemassa. Mutta he eivät näe eivätkä kuule. On selvää, että on tosiaan mahdollista mennä kaikkialle ja pysyä silti yhtä aikaa piilossa. On mahdollista huutaa lujaakin ja olla silti kaikilta salassa.

Jos jonkun noista piiloleikeissä kadonneista onnistuu löytämään, hän ei virnistä voitonriemuisesti, kuten lapsilla on yleensä tapana piiloleikkiä leikkiessä. Hän painautuu syvemmälle varjoihin ja yrittää olla olematta.

Kestää aikansa maanitella hänet löydettyjen joukkoon.


Tarinamaanantaissa ollaan piilosilla Jaa

lauantaina, lokakuuta 25, 2008

Sata sanaa tasa-arvosta

Kuinka sata sanaa riittää tasa-arvosta kertomiseen? Helpompi olisi kirjoittaa vaikka siitä, kuinka haarahiusten etsiminen omien hiusten joukosta on oiva ja ympäristöystävällinen puhdetyö. Jonkin tuollaisen asian ilmaisemiseen sata sanaa riittäisi melkoisen hyvin. Mutta tasa-arvo. Se on aivan liian laaja kysymys. Siihen sata sanaa tuskin riittää. Tyhmähän sellainen ihminen on, joka yrittää kertoa tasa-arvosta niin vähillä sanoilla. Nytkin näitä sanoja tuhlautuu hukkaan enemmän ja enemmän. Pitäisiköhän aloittaa alusta? Kohta sanoja on jäljellä enää alle kolmekymmentä. Haarahiuksiakin on pitkässä tukassa paljon enemmän. Vaikka totuus on, että tasa-arvosta kertomiseen ei tarvita montaakaan sanaa. Voi olla vain täydellistä tasa-arvoa. Kaikki muu on epätasa-arvoa. Siinäpä se.

Onnea pakinaperjantaille sadan haasteen johdosta! Jaa

maanantaina, lokakuuta 20, 2008

Strolling Down Memory Lane

Silloin tietää olevansa tulevaisuudessa, kun taaksepäin muistellessaan kaikki ihmiset entisen minän ympärillä tuntuvat tutummilta kuin nykyisin. Itse vain oli silloin joskus niin vieras.

Muistot tekevät meistä ihmisiä. Ja se, että tietää joskus kuolevansa.



Justiinsa juu... Jaa

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

Vain lepakot ovat tärkeitä

Kumma ettei ole vielä tähän mennessä keksitty vekotinta, jossa yhdistyisivät alati tarpeelliset tarvikkeet kumi, harja ja lepakko. Onhan sellaisia linkkuveitsiäkin, joissa on siihen malliin monenlaisia väkäsiä ja korkkiruuveja, että tokkopa edes MacGyver olisi keksinyt kaikille käyttöä. Ja lisäksi, toisin kuin on asianlaita kumiharjalepakon suhteen, linkkuveitsen jollain osalla onnistuu aina viiltämään sormensa auki.

Onhan kumiharjalepakkoa toki vähän vaikeampi käyttää. Ei niinkään tekniikkansa suhteen, ovathan kaksi muuta ominaisuutta käännettynä kuoren sisään, kun yksi on käytössä. Enemmän päänvaivaa aiheuttaisi se, mihin noita voimakkaita työkaluja käyttäisi.

Ajatellaan vaikka kumia ja sen toimintaa. Äkkiseltään voin hetkessä palauttaa mieleen lukemattomia hetkiä ja kokonaisia ajanjaksojakin elämästäni, jotka kumittaisin tuolla välineellä kadoksiin ja olemattomiin. Osan asioista kumittaisin niin innolla, että tilalle jäisi vain röyhtäistä pintaa, sellaista, että vaikka kaikki tietäisivät siinä olleen jotain, kukaan ei tietäisi mitä se oli. Joistain asioita kumittaisin vain vähäsen, pisteitä ja pilkkuja, joiden poissaolo muuttaisi merkityksiä tai ainakin laimentaisi niitä samealla vedellä.

Tuskinpa voisin ensimmäisen raivoisan kumitustyön jälkeen tyytyä nauttimaan muistiahivelevän kauniista menneisyydestäni. Pian jo nousisi tajuntaani uusi juurakko, jota ei ennen huomannutkaan. Ehkä vain jokin ohimennen lausuttu epäkohteliaisuus tai väärässä paikassa ilmoille päästetty naurahdus saisi vihdoin näkyvyyttä pilata koko menneisyyden. Kuin rikkaruohot nousisivat epätäydellisyydet toisensa perään esiin, aina olisi lisää kumitettavaa, aina, kunnes olisi enää vain nyt. Kunnes en muistaisi enää edes kumiharjalepakon olemassaoloa. Ja silloin laskisin tuon turhaksi käyneen kapistuksen käsistäni ja alkaisin kerätä uutta menneisyyttä. Kunnes huomaisin taas kaipaavani kumitusta elämääni. Kuka tietää, ehkä niin on joskus käynytkin.

Ja kuinka paljon harjattavaa maailmasta löytyisi! Aina vain uusia solmuun menneitä ihmissuhteita ja sotkuisia ajatuksia. Niiden teräsvillaisen pinnan läpi vetäisin harjaani ja muuttaisin kaiken silkiksi. Koko kaikkeus asettuisi kauniisti limittäin ja lomittain sileäksi lakanaksi maailman maata. Ja minäkin nukkuisin.

Aina kun tuuli puhaltaisi kaiken sotkuun ja hyrskynmyrskyn, juoksisin paikalle harjoineni valmiina saattamaan kaiken ennalleen. Minä olisin sankari. Minä takaisin rauhan ja harmonian. Mutta kuinka kauan kestäisi, ennen kuin siistin kasan alimmat ajatukset alkaisivat haista kostealle rehulle ja tummua kauttaaltaan? Kuinka kauan kestäisi huomata, että jollain tavalla kaikki muuttuisi kuitenkin? Lahoaisi ja alkaisi itää kasveja ja ötököitä, joita ei ole ennen tavattu. Ja vaikka harjaa kuinka käyttäisi, ei se elämän kulkua pysäyttäisi. Ja kukapa tietää, ehkä tuollaista harjaa on joku joskus käyttänytkin.

Entä lepakko sitten? Sen siipiä yrittäisi levittää itselleen suojaksi silloin kun sataa ja sitä yrittäisi kouluttaa puremaan reikiä arkistopapereihin. Mutta lepakko ei riittäisi mihinkään, eikä se olisi koulutettavissa. Lopulta sen vain päästäisi menemään ja lentelemään mielensä mukaan. Eikä siitä enää sen koommin kuulisi tai korkeintaan se säikyttäisi joskus öiseen aikaan lentää lepattamalla ihan korvan juuresta. Lepakosta ei olisi koskaan haittaa, jos ei sen suurempaa hyötyäkään. Ja silti olisi kovin tärkeää, ettei lepakko katoaisi tästä maailmasta. Ja siksi juuri lepakko on tärkein kaikista kumiharjalepakon tärkeistä ominaisuuksista.


Pakinaperjantain aiheena on kumiharjalepakko Jaa

tiistaina, lokakuuta 07, 2008

On kuin kusipyykkiä peseskelisi...

... ja niinhän minä teenkin. Onneksi pyykki ei ole omaa aikaansaannostani, vaan perheen pienimmäisen kovan yskän lieveilmiö. Onneksi minulla on nyt oivallinen hetki kirjoitella tänne ja käydä lueskelemassa mitä blogiystäville kuuluu.

Elo alkaa muuton jälkeen tasoittua vähitellen. Uusi koti tuntuu heti enemmän kodilta, kun tässä tietokoneen näytössä on taas valo päällä ja joku kotona.

Olen ajellut autolla joka päivä ja ajaminen on toden totta mukavaa. Ehkä se eräs nuori mieshenkilö, jonka päälle melkein ajoin tuossa jokin aika sitten, saattaa olla näistä ajoreissuistani toista mieltä. Toisaalta; mitäs pyllisteli siinä melkein keskellä tietä? Sisko sanoi, että on melkein vaarallisimpia ammatteja olla tietyöntekijä, enkä kokemani jälkeen mene enää tuota väitettä suoralta kädeltä kiistämään.

Pääasia ettei osunut.

Ja kivaa oli myös, että sisko (joka näki tarkalleen, kuinka läheltä tämän kyyristelevän mieshenkilön takapuolen ohitin) kertoi miehen näyttäneen myöhemmin suorastaan iloiselta, kuin hän olisi riemuinnut siitä että oli edelleen elossa.

Että sain sellaisenkin oivalluksen hetken tuottaa jollekin tällä muuten niin merkityksettömällä olemassaolollani. Onhan tuokin nyt sentään jotain.

Välillä ehtii olemaan jo iloinen ja silloin tällöin surullinenkin. On aika kerätä ylimääräiset laineensa peltomailta, latoja nuolemasta ja jatkaa entiseen malliin laiskaa ja sameaa lojumistaan maisemien halki, täydellisen latteasti, täydellisessä ruodussa. Eli justiinsa silleen ihanasti ja sopivasti! Jaa

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Aim bäk!

Netti toimii!!! Mutta huomenna lisää, olen nimittäin lopenuupunut. On ollut teitä ikävä! Jaa