torstaina, toukokuuta 31, 2007

Pakinaperjantaissa on aiheena todistus

Elämän viimeinen todistus, muistokirjoitus.

Johtava pohjoisen juhlakulttuurin tutkija on poissa.

Pohjoisen juhlakulttuurin tutkijana tunnetuksi tullut Ally Alias (ikuinen fil.yo) menehtyi viime sunnuntai-aamuna 88 vuoden iässä.

Alias ehti elämässään toimia monissa rooleissa, joista hän itse kuvasi tärkeimmäksi äitiyttään. Hän omisti nuoruutensa vuodet lastensa kasvattamiselle ja opiskeli ohessa huterasti kirjallisuutta ja muita yhtä turhia aineita. Tässä elämänvaiheessa Aliaksen erakkoluonne alkoi nousta esiin ja vapaa-aikansa hän vietti lähinnä tietokoneen ääressä näpytellen.

Työuransa Alias aloitti siivoojan ammatissa. Tästä ajasta ei ole säilynyt juurikaan muistoja tai kertomuksia. Tuntuu, kuin Alias olisi työskennellyt näkymättömänä. Ainoastaan eräs K-kauppias muistaa kertoa Aliaksen murtaneen hänen nenäluunsa jonkin seksuaaliseen häirintään liittyvän väärinkäsityksen seurauksena.

Ally Aliaksen työuran merkittävimpiä käänteitä oli pääsy samaisen K-kaupan kassaksi. Näihin päiviin asti on säilynyt huhuja, joiden mukaan Alias olisi saanut himotun työpaikan joko reittä pitkin kiipeämällä tai kiristämällä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Alias oli työhönsä täysin epäpätevä.
Alias osoittautui kuitenkin ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi uudessa ammatissaan. Hän oli mukana legendaarisessa Leenu, Liinu ja Tiinu-kassaketjussa. Ketju muistetaan kenties parhaiten päivästä, joka tunnetaan nykyisin nimellä Jonottoman vappuaaton ihme.

Menestyksekkäästä työurastaan huolimatta Ally Alias ei saanut tyydytettyä kunnianhimoaan kaupallisessa ammatissa. Hän alkoi kiinnostua yhä enemmän juhlakulttuurin tutkimisesta, kuten veren perinnön puolesta oli ollut odotettavissa (isä V. Alias pohjoisen juhlakulttuurin tutkija 1960-2000 ja äiti S. Alias pohjoisen juhlakulttuurin tutkija 1995-2010). Aluksi Alias tutki juhlakulttuuria vain harrastuksenaan, mutta onnistui pian rakentamaan menestyksekkään uran ikikiintoisan aiheen parissa.

Aliaksen terveys petti kymmenisen vuotta sitten, osittain työuupumuksen johdosta. Siitä huolimatta Alias käytti kaiken liikenevän aikansa juhlakulttuurin tutkimiselle. Hänen taloudellinen panoksensa tutkimukselle on ollut mittaamaton. Vanhuuden päivinään hän koulutti ja osin rahoitti sellaisia juhlakulttuurin tutkija-legendoja, kuten Alamaan Reksa ja Tinneri-Pate.

Alias kirjoitti koko elämänsä havaintojaan juhlakulttuurin eri ilmiöistä. Hänen omaisensa ilmoittivat tiistai-aamuisessa lehdistötilaisuudessa tuhonneensa Aliaksen jälkeensä jättämät tuherrukset.

Voimme sanoa, että Ally Alias toi värikkään lisän pohjoisen pallonpuoliskomme juhlakulttuuriin. Muistoissamme Ally Alias - juhlakonsertti järjestetään sunnuntaina Räkä-Iivarin pubissa. Kaikille halukkaille tarjotaan mahdollisuus omistaa tälle värikkäälle persoonalle haluamansa karaokekappale. Ilmainen sisäänpääsy!


Muistokirjoitus on vastaus sekä Pakinaperjantain viikon haasteeseen, että HeidiR:n muistokirjoitushaasteeseen. Jaa

Runotorstai

Moniavioinen


Outo-Oliver hyi-hyi-hyi,
kukkakedolla pelästyi.
Siellä se koriinsa kukkia raksi
kun lähelle tulikin tyttöjä kaksi.


Pian jo alkoi tuo teerenpeli,
tytöt kun kedolla keikisteli.
Oliver kätki kasvonsa kukkaan,
tytöt sai tyytyä niskatukkaan.


Tyttöset kurkkivat aivan salaa,
jo silmät viistivät alamahaa.
Vaan liitingist pojan pilkisti kukka,
siis heitä toivosi tyttörukka!



Runotorstaissa aiheena seuraava teksti:

"Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan."



Jaa

Valokuvatorstai

Flower Power - rakasta kasviksias!




Kannattaa kurkata Valokuvatorstain inspisteksti täältä. Jaa

keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Salainen vierailu


Meillä oli käynyt yöllä palomiehiä. En tiedä halusivatko sitten viestittää jotain. Että syömiseni olisi jotenkin paloturvallisuuteen liittyvä riski???

Vai olisikohan kyseessä sittenkin palomieheksi naamioitunut rekkamies, joka ei ole enää keskiyön hetkellä kestänyt huumorinsa patoutumista?

Aion kuitenkin lähettäää asian tiimoilta seuraavan sähköpostin:

"Hyvä palolaitoksen väki,

Esitän täten virallisen valituksen koskien menettelyänne asiassa Allyaliaksen jääkaappi. Haluan tehdä tiettäväksi, että minun olemassaoloni ei tule millään tavalla vaarantamaan pääsyänne Oulun kriittisille tapahtumapaikoille. Olemukseni mittasuhteet eivät riitä tukkimaan pelastusteitä, eivätkä siten vaikeuta työtänne. Se ei myöskään ole niin hot, että sytyttäisi ylimääräisiä roihuja kesäkadulla.

Käytökseni laitostanne ja toimintaanne kohtaan on ollut aina arvostavaa ja kunnioittavaa, mutta nyt koen ihmisarvoani loukatun. Kostoksi aion sytyttää kolmesta viiteen roskalaatikkopaloa kesän aikana.

Ystävällisin terveisin,

Allyalias

Ps. Jos tarkoituksenne oli toivoa, että minä pysyttelisin sängyssä ja te hoidatte ruokkimiseni (virkapukuihin sonnustautuneena tietenkin) suoraan makuuhuoneeseen, tämä valitus on aiheeton. Tervetuloa uudelleen paremmalla ajalla!" Jaa

tiistaina, toukokuuta 29, 2007

(Naama)tauluni kirkas, niin tahraton!

Tuskin kansa kohahtaa kun tunnustan käyneeni tänään elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa, mutta minulle tämä oli aika iso juttu. Vein aamukymmeneltä ruokkoamattoman naamavärkkini näytille erääseen kaupungin monista kauneushoitoloista samalla, kun Muikku asioi viereisessä huoneessa, kylläkin alapään asioissa (jalkahoito).

Minäkin olisin halunnut jalkahoidon, mutta se pelotti enemmän kuin naaman ronklaaminen, johon olen tottunut hammaslääkärissä. Annoin kosmetologille vapaat kädet ja hän suositteli minulle ultraäänellä tapahtuvaa naamataulun puhdistusoperaatiota, josta tuli mieleen ultraäänellä suoritettu hammaskiven poisto. Myönnettäköön, että tämä mielleyhtymä ei suoranaisesti vakuuttanut minua kasvonhoitohetken hemmottelevuudesta. Kosmetologi sanoi, ettei puhdistus satu yhtään, mutta ainahan kaikki sanovat niin.

Ihan ensiksi naamani höyrytettiin. Saman homman olisi voinut hoitaa kotioloissa antamalla lämminhenkisen lehmän huohottaa suoraan sieraimista sisään (olettaen että lehmä on suurikeuhkoinen ja jaksaa puhaltaa n.5 minuuttia yhtä soittoa). Olin yllättynyt, sillä höyryttämisestä tuli väistämättä samanlainen tunne kuin hukkumisessa. Juuri kun olin pomppaamassa istualleni, olinkin höyryttynyt kypsäksi ja naaman jyrrääminen saattoi alkaa.

Puhdistus ei sattunut laisinkaan, mutta sain tietää miltä tuntuisi ajella naamansa karvavapaaksi. Laite muistutti nimittäin lähinnä partakonetta. Sen kimeä ääni kaikui vängän kuuloisena kalloni sisällä.

Sitten kosmetologi alkoi puristella nenääni. Ei se juuri sattunut, mutta pari kertaa olin aivan varma, että nenäni antaa periksi ja rysähtää poskelle. Kaiketi nuo ihmiset ovat tottuneet toimimaan ihmiskehon sietokyvyn äärirajoilla. En siis pelännyt, enkä antanut ilmeenikään värähtää.

Sen jälkeen minulle laitettiin kasvonaamio ja minut jätettiin rentoutumaan. Se olisi ollut muuten oikein hyvä idea, mutta ainoa asia, joka vei huomioni paholaismaisesta kusihädästä oli raivoava uteliaisuus kasvohoidon aikana saadusta puhelusta, johon en ollut voinut vastata.

Lopulta minut rasvattiin ja päästettiin kesälaitumille. Naamani oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä ja iho tuntui sileälle ja miellyttävälle. Varasin itselleni uuden ajan, jotta saisin yhtä puhtaan naaman appi-ukkoni häihin.

Vaikka kaikesta omituisuudestaan ja vieraista tuntemuksista huolimatta kasvohoito osoittautui mukavaksi hommaksi, olin silti hieman pettynyt. Ne Slovakialaiset sisarukset kerrostaloasunnon olohuoneessa muokkaamassa ja polttamassa hapolla asiakkaidensa naamoja olisi antanut tervetulleen jännitysmomentin sellaiseenkin arkiseen asiaan, kuin kasvohoito. Jaa

maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Tarinamaanantaissa kerrotaan kalajuttuja

- ... ja eihän siinä sitten auttanut muu, kuin käskeä vaimoa hakemaan saunalta se isompi saavi. Kalaa kuhisi niin paljon, että enimmät oli pakko antaa harakoille. Ei niitä olisi saatu millään tungettua pakastimeen.

- No eihän tuossa vielä mitään! Meillä tuli kerran pikku-järvestä kalaa niin paljon, että kauppoihin piti järjestää ylimääräinen alennusmyynti, että saisivat kalat hyvän sään aikana menemään. Itsekin piti luopua saaliista pilkkahintaan, perkele. K-kaupan Hakkarainenkin noitui, ettei ikinä saa myytyä näitä kaikkia tuoreeltaan. En sitten tiedä miten kävi.

- No eihän TUOSSA nyt ollut mitään. Minäpä olin siinä pikku-järven jokisuulla, kun vedin ylös niin maan mahdottoman vonkaleen. Se oikein hyppäsi rantaheinikkoon ja lähti siitä kiireen vilkkaa luikertelemaan rantaa pitkin. Oli se vaan melkoinen ankerias kalanperkeleeksi. Minä juosta jolkotin otuksen perässä, mutta se vaan mennä pakersi yhä nopeampaa. Sellaiset kymmenen kilometriä luikerreltuaan se väsähti ja jäi siihen metsäpolun varteen makoilemaan ja mussuttelemaan mustikoita. Kun se vihdoin antoi liki, huomasin että sehän oli perkele soikoon delfiini. Siinä se virnuili kovasti huumorintajuisen näköisenä ja suupielet mustikkasta sinisinä.
No minä otin ja jysäytin sitä kirveen hamarapuolella keskelle otsaa, mutta se ei ollut siitä moksiskaan. Silmät vaan vähän pyörähtivät päässä, mutta hetikohta se oli jo hamuamassa uutta mustikkaa. Minä otin kymmenen metrin vauhdit ja huitaisin sitä nyt teräpuolella. Sehän halkesi ihan kahtia siihen paikkaan ja sen sisältä purkautui sellainen lauma pikkudelfiinejä, että näytti kuin turistibussi olisi haljennut.
Söivät kaikki mustikat, saatana, ennen kuin hakeutuivat takaisin pikku-järveen.

- Se on Hannes sitten syönyt taas sitä viime syksyn sienisalaattia, vaikka puhuttiin että ei.

- Ja tonnikalaa hiutaleina vedessä.


Tarinamaanantai Jaa

perjantaina, toukokuuta 25, 2007

Pakinaperjantaissa aiheena heilit ja Helluntait

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Helluntain huuma ja ikuinen piina!

Katkera kotirouva on n. 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Olin silloin nuorehko ihminen kun kylätoimikunta järjesti tekopirteät helluntaitanssit. Kaikki muut tytöt olivat tietenkin innoissaan ja odottelivat poikien epäkypsiä lähestymisyrityksiä. Minä tein heti selväksi, että minua ei tuollainen ilveily innosta. Eiväthän kylän pojat olleet edes tytöistä kiinnostuneita. Puolet pitivät enemmän lehmistä ja traktoreista ja ne tanssivat pojathan olivat tietenkin niitä homosensuelleja (nykyajan nuorista muuten löytyy paljon enemmän homosensuelleja kuin ammujen kanssa pelehtijöitä. Silloin ennen asiat olivat toisin).

Niinpä minä päätin että jos ovelleni ei ilmesty pokkuroimaan lihallistunut nuori Rikardoksen Kliffi (joka on niin kaukana homosensuellista kuin inhimillisesti mahdollista) niin minä en lähde helluntaitansseihin alushamettani vatkaamaan. Sen päätöksen kun olisin pitänyt...

Vaan kuinka ollakaan. Yhden luokan minua ylempänä oli aikoinaan ollut pitkä, kaitaharteinen poika, joka ei saanut sanaa suustaan missään seurassa. Eipä sillä, en minä ollut sille koskaan puhunutkaan. Mutta iän myötä poika oli oppinut virkkomaan muutaman sanan harvakseltaan. Ja hartiatkin olivat vähän leventyneet, jos kohta oli nenäkin saanut muhkeamman muodon. Rumahan se oli kuin perkele!

Siitä huolimatta kehtasi tulla meidän pihalle, kun olin siskon kanssa rikkaruohoja kitkemässä. Se pysähtyi meidän eteemme ja pokkasi melkein kaksin kerroin ja kysyi lähtisikö jompi kumpi meistä "neideistä" hänen seurakseen helluntaitansseihin. Olin juuri sanomassa että mene helevettiin siitä suuruudenhulluine kuvitelminesi, kun sisko yhtäkkiä myöntyi. Ja kehtasi vielä pikkuisen punastua päälle.

Helluntaitanssien aattona rupesin miettimään, josko siinä pojassa oli sittenkin jotain hyvännäköistä. Että jos se ei ollut ihan Kliffi niin saattoi se olla vähän kuin nuori Leviksen Jerri. Ei siinä muu auttanut. Pakko oli mennä ja parturoida siskon tukka muliksi kun se nukkui, vaikka tuntui vähän pahalta. Ja sitten sakset pikkuveljen huoneeseen. Täydellinen rikos!

Niin minä sitten tarjouduin menemään tansseihin siskon sijasta, kun se kerran itkeä pallotti silmät umpeen muurautuneina navetan ylisillä. Sinne äiti kantoi sille pullamössöä selkä vääränä ja antoi välillä veljelle remmistä. Oli muuten tosi läpinäkyvää se siskon suosiminen. Ei ihme että kasvoi sellaiseksi nirppanokaksi!

Kuten useimmat jo arvaavat, ilta meni päin helvettiä. Eikä vähiten sen takia, että menin tanssista huumaantuneena antamaan pojalle sen kalleimmankin. Vaikka ei se kyllä tuntunut millekään. Ja koko homma oli ohi itkuunsa nukahtaneen siskon kahden niiskauksen välissä. Pahinta oli tietenkin se, että tuosta pojasta kasvoi Ukko. Ja tuo Ukko on nyt ikuinen riesa.

Jos ihmisellä olisi kuudes aisti, se olisi herännyt huutamaan viimeistään siinä vaiheessa kun jalka luiskahti paskalaariin kesken väkerryksen. Ja se aisti olisi väläytellyt silmissä kuvia vinkuvista kakaroista, hiestä, kakkaisista kalsarintavuksista, tiskivuorista ja Valittujen palojen vuosikerroista. Vaan ei. Pelkkä Rikardoksen Kliffi se silmäluomien takana vilkutteli ja hampaitansa vilautteli!


Pakinaperjantai Jaa

torstaina, toukokuuta 24, 2007

Runotorstain aiheena on yksi

Yksi keijukaisista

Hetki kulkee rinnallani,
silti tavoittamattomissa.
Se juoksee pedolta pedolle,
taputtaa niitä ja
veljeilee niiden kanssa.
Välillä kääntyy ja hymyilee minulle
terävin hampain.




Runotorstai Jaa

Valokuvatorstain aihe on yksi




Valokuvatorstaihin Jaa

tiistaina, toukokuuta 22, 2007

No kun kerran kaikki muutkin...

... Niin minäkin sitten.

Hyveitä:

Suhteellisuuden taju: 15
Viisaus: 14
Kohtuullisuus: 11
Urhoollisuus: 11
Oikeudenmukaisuus: 10
Jalo joutilaisuus: 7
Lojaalisuus: 7
Rakkaus: 7
Hiljainen tieto: 6
Pyhä huolettomuus: 6
Anteeksiantavaisuus: 1

Syntejä:

Murehtiminen: 14
Ylpeys: 11
Huumorintajuttomuus: 10
Kateus: 6
Tietämättömyys: 5
Vatsan palvonta: 5
Ahneus: 4
Hengen velttous: 4
Vihamielisyys: 2
Välinpitämättömyys: 2
Hekumallisuus: 0

Muuten tämä tulos ei yllättänyt laisinkaan, mutta miksi olen saanut hekumallisuudesta nolla? Miten voisin todistaa tuolle testille olevani aivan JUMALATTOMAN hekumallinen?

Ja miten niin huumorintajuton? Minähän nauran täällä nytkin hahahahaha! Hahaa, voi että mullon hauskaa!!

Jos joku ei ole vielä testannut niin täältä löytyy. Jaa

maanantaina, toukokuuta 21, 2007

Tarinamaanantain aihe on yhteistuumin

They're coming to take me away Ha-haa!

Kävelyreittini varrelle oli ilmestynyt rasti keskelle asfalttia. Rastin vasemmalla puolella oli numero 9 ja toisella puolella numero 4. Kokonaisuudessaan tiessä luki siis 9X4. Ja minun syntymäpäiväni on 9.4! Katsoin ylöspäin. Läheisen kerrostalon parvekkeella välähti, aivan kuin aurinko olisi osunut kiikarin linssiin.

Mieleni teki kääntyä kannoillani ja palata takaisin turvalliseksi havaittua reittiä, mutta se olisi sotkenut kaikki sen viikon kävelysuunnitelmat. Minulla olisi jäänyt 2,7 kilometriä kävelemättä ja tiesin, että minun olisi joka tapauksessa muutettava muutaman seuraavan päivän liikunta-annokseni sisäliikunnaksi. Ei olisi turvallista liikkua ulkona vähään aikaan, ei ainakaan ennen kuin olisi selvää mitä ne haluavat.

Jatkoin siis matkaa vaarasta välittämättä. Vastaani tuli mies, jolla oli käsissään paksut villalapaset, mutta ei lainkaan pipoa. Takin toinen etutasku oli täytetty kenties paperilla. Ne tekivät sitä joskus; täyttivät taskunsa paperilla, että näyttäisi siltä kuin he oikeasti omistaisivat päällänsä olevat vaatteet.

Mies katosi takaani pienelle sivukujalle ja tunsin niskassani, kuinka hän seurasi minua koko ajan jossain näkymättömissä. Sisäpihoille johtavien kujien suilla näkyi nopeita häivähdyksiä, ikään kuin joku olisi vetäytynyt varjoihin. Verhot heilahtelivat, parvekkeilla välähteli. Olisin halunnut juosta, mutta se olisi herättänyt vain liikaa huomiota. Lisäksi se olisi tarkoittanut 75 ylimääräisen kalorin kulutusta, joka on yhtä kuin 32 grammaa jauhelihaa ja pitkä pätkä tuorekurkkua. Sellaiseen muutokseen minulla ei olisi varaa näin epävarmoissa olosuhteissa.

Lopulta pääsin kotiini. Läimäytin oven kiinni peläten, että joku työntää viime hetkellä jalkansa raosta sisään. Hengitin ilmaa varovasti. Sieraimiini ei tulvinut tällä kertaa vierasta hajua, tasainen tiktak-ääni joka kuului silloin tällöin, oli sillä hetkellä poissa. Asunto oli kenties liiankin normaali. Ne olivat ehkä yhdessä sopineet antavansa minun rauhoittua. Että en osaisi arvata niiden suunnitelmia. Kenties olin niille liian ovela. Vasta silloin huomasin lattialla vihreän paperilapun, jonka keskellä oli iso rasti.
Me tulemme hakemaan sinut, ne olivat kirjoittaneet lappuun minun käsialallani.


Tarinamaanantai Jaa

lauantaina, toukokuuta 19, 2007

Lisäyksiä

Lisätty Elegian Joharin innoittamana Johari ja Nohari tuonne blogin sivupalkkiin, kun ei pikku laitamyötäisessä uskalla muuta postata. Olkaa niin ystävälliset ja käykää tyydyttämässä narsismini todellista blogiolemustani mietiskelemällä. Niin ja käykää toki tyydyttämässä myös Elegian, ei ehkä narsismi vaan uteliaisuus! :) Jaa

perjantaina, toukokuuta 18, 2007

Aamujen aikaa - voi tuota ihanaa aamujen taikaa!



Heräät aamulla. Olosi tuntuu raihnaiselta. Joka paikkaa kolottaa ja haiset pahalle. Nouset ylös ja ihmettelet kuinka pieneltä sänkysi näyttää. Huomaat kaikkien muidenkin huonekalujen muuttuneen pienemmiksi. Ovenkarmeihin törmäillen ja suuren kolinan saattelemana ryntäät aamupuuhiisi.

Eteisen kokovartalopeilin kohdalla pysähdyt ja kumarrut kaksin kerroin nähdäksesi kuvajaisesi paremmin. Olet alkanut puskea karvaa kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kirkaiset järkyttyneenä. Säikähdät ääntäsi joka on yön aikana muuttunut jonkun toisen ihmisen ääneksi. Peität uuden huudon kouriksi muuttuneilla käsilläsi.

Aamiaisesta selviytyminen kestää puoli tuntia normaalia pidempään. Sinulla on nälkä. Joudut juomaan 3 litraa maitoa ja syömään 10 juusto-kurkku-kinkku-maapähkinävoileipää ennen kuin tunnet itsesi kylläiseksi.

Olet jo myöhässä kun alat pukea päivävaatteita päällesi. Housusi ovat muuttuneet yön aikana polvihousuiksi, paidan helman alta pilkistää napa. Onnistut metsästämään kaapin perältä jotkin sukulaissedän nuhjaannuttamat oksennuksenruskeat trumpettihousut ja ruudullisen paitapuseron. Tiedät joutuvasi pilkan kohteeksi olettaen, että kukaan edes tunnistaa sinua muuttuneessa ulkomuodossasi.

Tiedät että vaikka selittäisit tapahtuneen perheellesi, kaikki syrjäytettäisiin vain olankohautuksella. Ei puhettakaan sairaslomapäivästä tai myötätunnosta. Saat joka tapauksessa kuulla valitusta ratkeilevista housunsaumoista, yleisestä epäsiisteydestä, myöhästelystä ja muista piittaamattomasta aamukolistelusta, sekä tietenkin jääkaapista, jonka olet tyhjentänyt täysin mielivaltaisesti ja muiden nälästä piittaamatta.

Eikä tämä tarina ole mikään mielikuvituksellinen tieteiskertomus. Muistelepa vain omaa murrosikääsi!


Tämä pakina on omistettu pojalleni 7thsonille, jonka huoneesta tulee joka aamu esiin pikkuisen erinäköinen jätkä. Älä luulekaan etten muista miltä murrosikä tuntui!

Pakinaperjantaissa on aiheena aamutoimet.
Jaa

torstaina, toukokuuta 17, 2007

Runotorstaissa aiheena kuva

Matkalla

Vasta vieraassa pysähdyn.
Alan olla tarkoituksenmukainen.
Kävelevät jalat, tarttuvat kädet,
kasvoilla ilme.
Esteettisen ulkopuolella liikun
uudella tavalla,
vain oman ajatukseni ohjaamana.
Neljän peilin loukusta vapaana
nostan katseeni navasta
ja annan elämän tulla.



Runotorstai Jaa

Valokuvatorstai




Valokuvatorstaissa on tällä kertaa aiheena seuraava teksti:
"Satama on ihastuttava tyyssija elämän taisteluihin uupuneelle hengelle. Taivaan avaruus, liikkuvien pilvien rakennelmat, meren vaihtuvat väriasteikot, merkkivalojen tuike ovat ihmeen sopiva kuvastin, joka virkistää silmiä väsyttämättä niitä koskaan. Linjakkaat, takilaltaan monimutkaiset alukset, joita mainingit viihdyttävästi keinuttavat, ovat omiaan pitämään mielessä yllä rytmin ja kauneuden tajua. Ja se, jolla ei enää ole uteliaisuutta eikä kunnianhimoa, hän voi huvitella salaperäisellä ja ylimyksellisellä tavalla: tarkkailla näkötornissa maaten tai aallonmurtajaan nojaten, kuinka liikkuvat ne, jotka lähtevät ja palaavat: ne, joilla on vielä voimaa tahtomiseen ja halua matkustaa tai rikastua."
(Charles Baudelaire: Pariisin ikävä 1869, suom. Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo, Karisto 2000)

Hautausmaa toimii satamana sekä eläville, että kuolleille. Jaa

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Da Vinci -koodi ja Oulun oravat


Pahamaineisen Oulun oravamafian asuinsijoilla Intiön hautausmaalla on meneillään jotain kummallista. Erään kuuluisan suomalaisen kasvot on ikuistettu antiikin estetiikan mukaan mallatun vaasin reunoja kannattelemaan. Ja vielä juuri samalla alueella, jossa on havaittu oravien vastarintaryhmittymiä. En usko sattumaan, vaan luulen että kyseessä taitaa olla ikiaikainen salaliitto, johon Sibeliuksen lisäksi taisivat kuulua ainakin Aho ja Gallen-Kallela. Ja Järnefeltit tietenkin. Entä Halonen ja (huom. oululainen) Madetoja, Leino ja L. Onerva?

Miksi Aleksis Kivi kirjoitti Oravan laulun?

Entä mitä todella symboloivat Eliel Saarisen käpyornamentit?

Olen tainnut sattumalta paljastaa oravien salaisen seuran, johon on kuulunut (ja luultavasti kuuluu vieläkin) eräitä suurimpia suomalaisia.

Uusia, salaliittoteoriaa tukevia havaintoja otetaan vastaan kommenttilaatikossa. Jaa

maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Lakkiaispäivän melodraama




- Hei lähetään nyt kaikki kokkeilemmaan, Olavi yritti innostaa porukkaa mukaansa.
Olavin selän takana odotti hänen ylioppilaslahjansa, koko suvun voimin ostettu hyväkuntoinen Bemari. Koko Mettäkylä jengi katsoi Markusta ja odotti.
- No emmää tiiä, Markus sanoi ja mittaili Olavia katseellaan. - Onhan tässä tullut istuttua paskoissa autoissa ihan tarpeeksi.

Olavi arvasi että Markuksen takia muutkaan eivät olleet tulleet hänen juhlilleen. Olavi oli saanut istua koko päivän yksin sukulaismummojen keskellä, katsellen heidän tukisukkahousujaan ja lonksuvia tekohampaitaan.
- Pittääkö tässä antaa nyrkkien puhua? Olavi kysyi?

Markus sylkäisi pitkän liman hampaidensa välistä. Osa siitä jäi Olavin kengälle epämääräiseksi kuplarykelmäksi. Olavin olisi tehnyt mieli hyökätä Markukseen kiinni, vaikka tiesikin saavansa pahasti turpaan. Markus nosti kätensä pystyyn ja tuhahti halveksuvasti:
- Mää en viitti pieksää sua. Enhän mää kehtaa sotkee sun uutta, hienoo lakkias.
Porukka hirnahti vaimeasti.
- Mikä vittu sua vaivaa saatana? Olavi huusi.
- Ei mikkään saatana! Mikä sua vaivaa? Tuut tänne elvistelemään uuella autollas, niinku paraski porho. Omalla työlläs et oo saanu mittään. Isin ja mummojen rahalla maksettu tuokin paska.

Olavi haistatti vitut koko porukalle ja meni autoonsa. Hän ei jaksanut enää kuunnella Markuksen kettuilua. Hän tiesi kuinka kova pala porukan fiksuimmalle Markukselle oli ollut joutua töihin isänsä yritykseen heti koulun jälkeen. Mutta hittojako hän kosti kaiken Olaville? Kostaisi isälleen saatana. Sille juopolle paskiaiselle, Olavi kirosi mielessään.

Lähtiessään Olavi rongutti hiekkatien pölyksi. Kavereiden kasvot näkyivät ilmeettöminä taustapeilistä. Olavi alkoi aavistaa millä mekanismilla aika ajoi lapsuuden ystävät erilleen.



Tarinamaanantain kuva-aiheen innoittamana Jaa

sunnuntaina, toukokuuta 13, 2007

Positiivisen ajattelun äärirajoilla

(Luettava vanhan ajan televisioselostuksen rorisevalla ärrällä ja lollottavalla ällällä)

On olemassa kahdenlaisia Suomi-Ruotsi-maaotteluja. Toisessa mallissa suomalaiset ja ruotsalaiset kamppailevat erilaisissa yleisurheilun koitoksissa liian löysiin shortseihin ja hihattomiin paitoihin pukeutuneina. Toisessa mallissa Suomi ja Ruotsi ovat sallineet myös muiden maiden liittyä mukaan jaloon kilpaan (vaikka todellinen kilpailu käydään aina vain Suomen ja Ruotsin välillä). Näitä koitoksia kutsutaan nimillä em- tai mm-kisat, olympialaiset tai vaikka Euroviisut.

Tänä legendaarisena viikonloppuna Suomi on rehellisin keinoin päihittänyt kilpakumppaninsa sekä Euroviisuissa, että jääkiekon MM-kisoissa! Kehoitankin jokaista Suomen kansalaista valuttamaan isänmaallisen kyyneleen näiden urheiden ihmisten takia, jotka vaivojaan säästämättä ovat nostaneet maamme maineeseen ja kunniaan!

(Olen kirjoittanut tämän kannanoton, jotta joku minut tunnistava tulisi ovelleni, raastaisi minut väkivalloin pihalle, köyttäisi lipputankoon ja suomisi hyppynaruilla ja jääkiekkomailojen lapapuolilla. Se kenties ulkoistaisi tämän raastavan ahdistuksen jota tunnen sisälläni viikonlopun televisiotarjonnan takia).

Hyvää äitienpäivää kaikille!
Jaa

perjantaina, toukokuuta 11, 2007

Pakinaperjantain aihe on lasten satu

Vanha nainen ja mörkö

Olipa kerran vanha nainen, joka istui kaiket päivät mökissään kirjoittamassa tarinoita. Tuli kevät, tuli kesä, tuli syksy, talvi ja sitten kevät taas, mutta nainen istui mökissään ja kirjoitti. Mutta eräänä päivänä nainen ei kirjoittanutkaan. Hän joi vain kahvia ja katseli ulkona pensaan juuressa hyppeleviä lintuja. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet pään sisään ja hän etsi kuumeisesti jotain muistinsa eri lokeroista.

Kaikki naisen ajatuksissa elelevät möröt ja muut kummat öttiäiset heräsivät nokosiltaan ja alkoivat voivotella äänekkäästi ja pyöriä omissa lokeroissaan. Mutta nainen ei välittänyt vastalauseista, vaan jatkoi etsimistä. Lopulta möröistä kaikkein suurin rykäisi ja sanoi möreällä äänellä:
- Mitä ihmettä sinä nyt puuhaat? Miksi et anna meidän nukkua?
- Nukkukaa vain, nainen vastasi. - Tällä kertaa en etsi teitä. Minun pitää löytää jotain söpöä. Ehkä muutama halinalle. Minun pitää kirjoittaa satu lapsille. Eikä se saa olla yhtään pelottava.
- Mutta sehän on EDESVASTUUTONTA!!! suuri mörkö huusi ja kaikki pienemmät möröt ja öttiäiset, jopa nainenkin vaikenivat säpsähtäen.

Mörkö nousi seisomaan silmiään pyöritellen ja astui muutaman askeleen eteenpäin, jotta kaikki voisivat ihailla sen suurta, mustaa olemusta.
- Antakaapa kun minä kerron teille tarinan, se sanoi.
Kaikki möröt ja muut öttiäiset rauhoittuivat kuuntelemaan ja vanha nainenkin unohti hetkeksi satunsa ja halinallejen etsinnän.

- Olipa kerran kaksi ihmistä, joilla oli kummallakin oma mörkönsä. Toisen ihmisen mörkö oli sellainen joka laittoi pelkäämään kaikkea. Se ihminen pelkäsi lintuja, koppakuoriaisia, hämähäkkejä, jopa toisia ihmisiä. Jos jossakin rasahti, hyppäsi ihminen kirkuen kattoon. Siitä eivät naapurit pitäneet, mörkö huokasi.
- Entä se toinen ihminen? joku huusi pikkuöttiäisten joukosta.
- Se toinenpa ei pelännyt yhtään mitään, mörkö sanoi.
- Hänellä olikin kiltti mörkö, nainen tuumi ja mietti pitäisikö hänen kirjoittaa satu kiltistä möröstä ja rohkeasta ihmisestä.
- Eihän meitä muunlaisia olekaan. Mutta se pelkäämätön ihminen olisi voinut olla toista mieltä siinä vaiheessa, kun se piti köyttää kiinni tuoliinsa. Se nimittäin katkaisi kätensä tai jalkansa melkein joka päivä kun ei tahtonut varoa yhtään mitään.
- Sepä kurjaa, nainen mietti.

- Mutta kävi niin, että näistä kahdesta ihmisestä tuli naapuruksia, mörkö jatkoi. - He eivät tienneet toisistaan, mitä nyt peloton kuuli joskus pelokkaan kirkaisut seinän läpi. Mutta möröt tiesivät toisistaan ja tapasivat salaa silloin kun ihmiset nukkuivat. Välillä he kävivät yhdessä tekemässä ihmisilleen unia. Ja niistä unista tuli paljon parempia, kuin kumpikaan möröistä olisi pystynyt tekemään yksin.
Lopulta ne päättivät muuttaa yhdessä asumaan kummankin ihmisensä päähän (möröt voivat tehdä mitä vaan, jopa olla monessa paikassa yhtä aikaa). Ne nukkuivat vierekkäisissä lokeroissaan ja kun toinen mörkö heräsi, heräsi aina toinenkin. Niinpä, kun pelokkaan pelko heräsi, havahtui pian myös rohkeus. Ja pelottoman uhkarohkeuden herätessä heräsi pelkokin. Ja niin ketään ei enää köytetty tuoleihin, eikä kenellekään lähetetty vihaisia lappusia, joissa valitettiin jatkuvasta kirkumisesta.
- Siis, iso mörkö sanoi. - Älä jätä pelkoa pois. Älä varsinkaan lasten sadusta. Sillä kukaan ei tiedä mitä siitä saattaisi seurata.

Sitten mörkö astui tuhahdellen takaisin omaan lokeroonsa, kävi makuulle kädet puuskassa ja esitti nukkuvaa. Ja nainen huomasi että ison mörön vieressä oli tilaa toisellekin suurelle mörölle.
- Teetkö sinä minulle pelkoa vai rohkeutta? nainen kuiskasi hiljaa mörön korvaan, mutta mörkö ei vastannut.
Silloin vanha nainen huomasi, että mörön viereen oli varissut punaisia, mörkömäisiä karvoja ja arvasi, että pian tuon suuren mörön viereen muuttaisi uusi asukas, aivan niin kuin mörön tarinassakin. Ja vanha nainen oli hyvillään, sillä hän tiesi nyt että tuhmia mörköjä ei ollut olemassakaan.

Ja siitä lähtien, aina kun vanha nainen kirjoitti satuja lapsille, hän piti erityisen visusti huolen siitä että sadussa oli mukana sekä rohkeus, että pelko.


Pakinaperjantaihin
Jaa

torstaina, toukokuuta 10, 2007

Runotorstaissa aiheena camp

Mutta maailma on totta

Tänään nousin sängystä kuus viiskytseitsemän.
Laitoin päälleni kylpytakin jossa ruusut kukkivat
Espanjan kirkkaanvalkoisen taivaan alla.
Kuumassa ja kosteassa oleanterin suikeat
kielet liikkuivat hiljaa.

Muistin kuinka kerran kauan sitten
minua vietiin ratsulla linnaan
kauniissa, kimaltavassa vaunussa.
Silloin minua puki kiharakampaus
ja vyötäröni oli väriseväperäisen ampiaisen.

Ja muistin senkin kun sileällä ruohokentällä
Espanjan yössä tai saattoi se olla Oulunkin
aivan horisonttia vasten
joku kasteli naisen alastonta selkää puutarhaletkulla
ja äiti huusi vierestä kato se kusee.

Sitten muistin että toinen oli satua
ja toinen unta.
Kahdeksan seitsemäntoista.


Runotorstai Jaa

Valokuvatorstaissa aiheena camp

Ruoka ja minä

Omakuva1


Jaa

keskiviikkona, toukokuuta 09, 2007

Mikä näitä nykyajan oravia vaivaa?

Oletteko koskaan yrittänyt ottaa valokuvaa oravasta? Jos olette, tiedätte että näiden otusten kehittynyt kuulo tai joku kuudes aisti havaitsee heti milloin ihminen vetää kameran esiin. Pian huomaat kirmaavasi läpi hautausmaan, hautakiviin kompastellen ja kamera käsissäsi, kuin pitelisit taivaasta tippunutta, pyhää esinettä näytillä kaiken kansan ihailtavaksi. Ja orava ehtii tietenkin nelistää puuhun ja jättää kuvattavaksesi pikku kappaleen hännäntupsua tai puun takaa ilkikurisena kurkistavat vahingoniloiset silmänsä. Mutta tänä keväänä on ollut toisin. Nyt oravat ovat tainneet perustaa vastarintaliikkeen Intiön hautausmaalle.

Oravat nimittäin huusivat minulle, kun yritin hyväntahtoisesti kuvata niitä. Tämäkin yksilö tuijotti niin uhkaavan näköisenä ja hievahtamatta, että jouduin pakenemaan sitä kävelykeppiin nojaavan vanhan mummon myhäillessä taustalla. Taitoin nilkkani johonkin kuoppaan (ei avoin hauta). Päässä takoi vain äidin kertomus siitä, että orava ei koskaan lopeta puremista ennen kuin sen hampaat ovat yhdessä. Että se puree vaikka luun läpi.

Pitäisikö tässä alkaa vaatia lapsille koulukuljetusta niin kuin susialueilla?


Ps. Katsotaanpa kuka nauraa sitten, kun teiltä jää jokakesäiset pähkinät saamatta!!! (Seuraatte blogiani jo sen taannoisen stalkkerioravaepisodin takia kirjaston ilmaisia koneita hyväksikäyttäen. Kyllä minä teidän metkunne tiedän!!!) Jaa

sunnuntaina, toukokuuta 06, 2007

Krapu

Enkeli Intiön hautausmaalta


Enkelisi

Minä olen sinun enkelisi. Minä olen sinun kaunis aarteesi. Rakas nukkesi.
Sinä haluat omistaa minut niin, ettei minusta jäisi mitään muille, ei edes itselleni. Sinä haluat katsella muita miehiä katselemassa minua. Sinä haluat peilata itseäsi silmieni elottomilta verkkokalvoilta.
Sinä haluat tuntea kaikki liikkuvat osani ja pehmeiden kudosteni peräänantavuuden. Sinä haluat pukea minut. Haluat riisua minut. Sinä haluat.
Minä olen sinun enkelisi. Sinun kiharapilvesi. Sinun seitsemäs taivaasi.
Sinun.
Mutta sinä et tiedä minun katselevan sinua kun nukut. Sinä et tiedä että minä näen sinut. Että minä olen peili joka katsoo takaisin. Silloinkin kun et sitä halua.
Niin minä omistan sinut.



************

Susupetal haastoi minut kirjoittamaan satasanaisen tarinan, eli kravun. Tarina on oikeastaan 99 sanaa pitkä ja sadas sana on otsikkona. Tarinalla ei ole muuta rajoitusta kuin sanojen lukumäärä. Mutta tietysti laitamme haasteen eteenpäin. Tällä kertaa haasteeni saavat Muikku, Isopeikko, Offset sekä Elegia. Pistäkäähän kivaa haastetta eteenpäin!



Jaa

lauantaina, toukokuuta 05, 2007

Ilmoitusasiaa, vastoinkäymisiä ja lapsuuskuvia


Minulla oli jo aikaisemmassa postauksessa kuva tästä iloisesta liikennemerkistä ja kun katselin kuvaa tarkemmin, huomasin valmistajan nimen merkin alaosassa. Ei muuta, kun sähköposti laulamaan jälleen kerran. Vastaus tuli taas ällistyttävän nopeasti (etenkin kun otetaan huomioon, että olen joskus tiedustellut joitain juttuja suomeksi ja odottelen vastauksia edelleen - ja luultavasti ikuisesti).

Eli siis tuota merkkiä myy saksalainen Jako-o-niminen firma, jolla näytti olevan paljon muutakin iloisen väristä lapsille. Sanoivat, että merkkiä on ainakin tällä hetkellä saatavilla.

Tallinnan matka Muikun kanssa peruuntui, koska matkalaisia ei ollut lähdössä riittävästi. Olen kärvistellyt valtavan harmituksen vallassa. Kerrankin, kun olisi oikeasti päässyt johonkin näistä perhekuvioista, niin sitten ei. Yritän olla ajattelematta koko asiaa liikaa, ettei verisuoni katkea päästä.


Tässä äiti vuonna -78...



... ja tytär 2007

En tiedä tuleeko yhdennäköisyys kovin hyvin esille juuri näistä kuvista, mutta tekee jo mieli ulos, joten kirjoittelen pienessä hopussa. Kiitokset Offsetille, että hän scannasi viittä vaille pilalle menneet lapsuuskuvani koneelle!

Hauskaa lauantaita kaikille!
Jaa

perjantaina, toukokuuta 04, 2007

Pakinaperjantain aihe on epäonni

Epäonni on näkökulmakysymys


Miettikääpä että olisi kaksi naapurusta, jotka asuisivat vaikka sellaisessa suuren omakotitalon näköisessä paritalossa, jota ei käy edes aidalla jakaminen. Se toinen perhe olisi ulkoilmahenkistä porukkaa, he olisivat aikaisin hereillä ja heti pirteinä puutarhatöissä tai kattamassa aamiaista pihalle. Kaikki olisi tälle perheelle ilo ja siunaus, vesisadekin muuttuisi heidän puheissaan elämänvoiman ylistykseksi. Heidän puolellaan ruoho olisi huomattavasti vihreämpää, oli aitaa tai ei.

Ja se toinen perhe harrastaisi lähinnä naapuruston tai television kyttäämistä, eivätkä he olisi lainkaan innostuneita heräämään kuuden aikaan aamulla ylipirteän ruohonleikkurin surinaan. Heille maailma olisi yhtä ikävien ja harmittavien sattumusten loputonta ketjua. Siis ihan tavallisia paksupohkeisia peruskansalaisia, kuten sinä ja minä.

Ajatellaan vaikka, että nämä ulkoilmanaapurit pitäisivät puutarhajuhlat parillekymmenelle ystävälleen ja olisivat toki kutsuneet mukaan myös televisionaapurit - kohteliaita kun olisivat. Telkkarinaapurit olisivat tietenkin kieltäytyneet kiireisiin vedoten ja keskittyneet sen sijaan tuijottamaan verhojen raosta coctail-asuisten juhlavieraiden koikkelehtimista yhteisellä takapihalla ja haistelemaan kaasugrillistä kantautuvia herkullisten, mutta vähärasvaisten ruoka-artikkelien tuoksua.

Johan alkaisi televisionaapuria ja ketä tahansa meistä paksupohkeista korpeamaan naapureiden tuntikausia jatkuva ilonpito. Telkkariperheen äitikään ei voisi lähteä edes iltalenkille, kun sellainen juhlakansa olisi pihalla ilakoimassa. Niinpä, kun juhlat hiljenisivät ja ilta koittaisi, ei olisi kummakaan jos televisioperhe vääntäisi yhteisestä sopimuksesta stereolaitteiden nappulat kaakkoon ja antaisi kansanomaisen iskelmämusiikin kajahtaa avoimista ikkunoista pihalle asti.

Kun vihaista ovikellon soittoa ei kuuluisi, eikä puhelin pirahtaisi, joutuisivat uteliaat televisionaapurit kurkkimaan pihalle kaikista mahdollisista ikkunoista, melkein normaalin varovaisuutensa unohtaen. Yllätys olisi melkoinen, kun he huomaisivat ulkoilmanaapurien siirtyneen viinilasien kanssa oikein pihalle asti nauttimaan musiikista ja iltatunnelmasta sieraimet nautinnosta väristen.

Eikä se tietenkään tuohon jäisi. Jos ei nyt ihan päivittäin, niin ainakin viikottain ulkoilmanaapurit kääntäisivät televisionaapureiden taholta tulleet epäystävällisyyden osoitukset omaksi ilokseen ja televisionaapurit puolestaan ottaisivat kaikki ulkoilmanaapureiden ilon- ja reippaudenpurkaukset henkilökohtaisena kiusantekona.

No, kävisi sitten niin ikävästi, että ilman kummankaan naapurin erityistä huolimattomuutta tai tahallista panosta, koko talo molempine puoliskoineen palaisi maan tasalle. Molemmat naapurukset ehtisivät kuin ihmeen pelastautua kalsarpäällisinä pihamaalle kotinsa tuhoutumista katselemaan.

Silloin, vuosien hyväntuulisuuden ja mielenhallinnan jälkeen, alkaisi ulkoilmanaapurien valitus. Katkeruus valtaisi mielen ja ulkoilmaperheen äiti yrittäisi syöksyä liekkeihin pelastamaan suvun arvokkaita valokuvia. Mutta televisioperhe olisi tyyni ja tyytyväinen. He laskeskelisivat mielessään, riittäisivätkö vakuutusrahat johonkin pikkuiseen mörskään mahdollisimman kaukana kaikista naapureista.

Vielä vuosia myöhemmin paikkakunnalla kiertäisi tarina kahdesta naapuruksesta, joiden kodit paloivat yhtä aikaa. Toisen perheen asenne oli negatiivinen. Se murehti materiaalisen omaisuutensa perään ja näki vain katastrofin negatiiviset puolet. Toinen perhe puolestaan katseli liekkeihin katoavaa omaisuuttaan tyynenä, jopa valaistunut ilme kasvoillaan. He osasivat selvästi iloita siitä, että olivat elossa. Tuon tavallisen, paksupohkeisen perheen suhtautuminen epäonneen oli sellainen, josta kaikkien muiden tulisi ottaa mallia, ihmiset toteaisivat tarinan kerrottuaan ja pudistelisivat päätään ihmetellen, kuinka jotkut osasivatkin muuttaa epäonnen onneksi pelkästään ajattelemalla.



Pakinaperjantaihin Jaa

torstaina, toukokuuta 03, 2007

Runotorstaissa tyhjyys, valokuvatorstaissa tyhjä


Masentunut


Vain
huutava haava
äänettömyydessä.
Ja puutunut odotus
yksin
äärettömyydessä.


Jaa

keskiviikkona, toukokuuta 02, 2007

Tarinamaanantain sana-aihe on tunnelma

Minna astui lämpimään hääsviittiin ja oli iloinen, että oli jaksanut odottaa. Sadat kynttilät paloivat ympäri huonetta, ilmassa tuosui vieno ruusu. Minna riisui kengät jalastaan ja käveli peremmälle huoneeseen. Pöydällä oli kortti, johon oli kirjoitettu kultaisin kohokirjaimin hänen ja Pekan nimi. Jokin hellyttävä muisto hänen ystäviltään, epäilemättä.

Pöydälle oli asetettu pullo shampanjaa ja kaksi lasia pullon molemmin puolin. Minna löysytti korkin ja antoi sen poksahtaa jonnekin huoneen koko seinän mittaisiin, paksuihin samettiverhoihin. Hän kaatoi toiseen lasiin ja antoi kuohua surutta yli. Ovelta kuului vaimea koputus, mutta Minna käveli parvekkeen ovelle, kuin ei olisi kuullutkaan.

Ilma oli kolea ja sateinen. Minna hytisi nojatessaan kaidetta vasten. Kaukana alhaalla ihmiset kävelivät hotellin ravintolaan iloisesti nauraen. Autoja liukui hitaasti parkkipaikalle ja sieltä pois. Minna erotti vaimean bassojytkeen kaupungin tasaisen taustamelun joukosta. Tuuli puhalsi Minnan ihoa kananlihalle ja liehutti hänen ohuen hääpukunsa liepeitä.

Minna oli odottanut varmuutta tunteistaan koko heidän kymmenvuotisen yhdessäolonsa ajan, pohtinut asiaa häävalmistelujen keskellä, matkalla alttarille ja vielä sen jälkeenkin. Mutta nyt varmuus oli vihdoin tullut ja Minna oli siitä iloinen.

Minna kääntyi katsomaan ovelle, kun kuuli Pekan tulevan sisään. Mies virnisti ja nosti peukalon pystyyn sen merkiksi, että lapset olivat jääneet suosiolla Minnan äidin hoiviin. Minna kulautti lopun shampanjan kurkustaan alas ja astui hyvillä mielin ovesta sisään, suoraan heidän hääyöhönsä.

Hän tiesi, ettei se olisi mitään suurta rakkautta, ehkei rakkautta ollenkaan. Mutta oli siinä sentään jotakin. Jotain sellaista, jota voisi sitten tutkia ja kypsytellä tulevina vuosina kaikessa rauhassa. Nyt kun oli vihdoin saanut varmuuden.



Tarinamaanantai Jaa

tiistaina, toukokuuta 01, 2007

Hauskaa vappua kaikille!


Varmaan olisi pitänyt toivotella jo eilen, mutta tullaan sitten taas jälkijunassa... Toivottavasti kaikki ovat selvinneet vapusta kunnialla ja jalka nousee vielä huimaan marssiin. Sitten ei kun merimieslakit (tai hätätilanteessa foliomyssy/ylioppilaslakkikin käy) päähän ja kartsalle!


Ps. Suoritin vihdoin jallupullien valmistuksen sortumatta pulloon tai muihin vastuksiin. Tulikin tumakka kastike, josta itse pidin yllättävän paljon. Miehen mielestä ruokaa ja viinaksia ei tule sotkeman, mutta kyllä hänkin söi urheasti lautasensa loppuun. Jaa