Niin helppo olla zzzen!

Minulla oli aikaisemmin vihanhallintaongelma, myönnän sen nykyään vapaaehtoisesti. Anonyymin alkoholistin lanseeraamalla, väräjävällä "pettymysten tie"-äänellä tunnustan tämän synnin itsessäni...
...No lisään sitten samasta lähteestä tutulla, tahattomasti väräjävällä "nöyrä, uuras tuhkastanousija"-äänelläni, että ahkeran mielenhallinnan tuloksena olen oppinut hillitsemaan mieltäni ja etenkin sen syvimmissä syövereissä lymyävää, viekasta thanatosta.

Nyt kun on pakolliset itsesäälikyyneleet vuodatettu, siirtykäämme mainososuuteen. On nimittäin niin, että kuka tahansa meistä (lue teistä) voi oppia hillitsemään mielensä turmiollista kuohuntaa samalla viisiin kuin olen itsekin tehnyt. Helppoa se ei ole, mutta lopputulos on äärimmäisen palkitseva.

Lähdin aktiivisesti hakemaan apua vihaongelmiini. Oulun jäätävässä viimassa puskin meditaatiosta pedikyyriin ja kickboxingista (äiti sanois sixboksing) joogatunnille. Ja voitte arvata, että v**utti niin tajuttomasti, että teki mieli pistää pyöräjonot Anttilan kulmilta kumolleen ja liukua jalkapallotyyliin mummeleilta jalat alta.
Samaan aikaan huomasin, että muutkin mietiskelijät paisuivat pidäteltyä vihaa kuin ilmapallot. Kädet hikoillen sain estettyä itseäni kirkumasta kun ährättyäni itseni paksun toppatakin kanssa Stockmannin yleisövessan pöntölle, onnistuin tiputtamaan vessapaperitelineen ryminällä naapurikopin puolelle. Kysyin itseltäni, oliko tosiaan perusteltua elää eteenpäin sellaisena suitsittuna raivopäähärkänä.

Eräänä yönä sitten tein tiliä elämästäni. Kysyin itseltäni mikä minua niin häiritsee jatkuvissa vihanpurkauksissani. Mieleeni nousi useita vastauksia, joista kaikki hylkäsin. Minun oli mentävä syvemmälle, ytimeen saakka. Lopulta totuus kristallisoitui mielessäni. Minua oli ajanut eteenpäin puhdas pelko. Pelko siitä, että vihanpurkaukseni olisivat vahingoksi minulle, että paha kiertäisi takaisin. Ja aiheellinenhan tuo pelko olikin. Ennen pitkää joku maksaisi samalla mitalla takaisin, kun taas kerran heittäisin suuttuessani kupposellisen kuumaa kahvia vihan kohteeni kasvoille tai kipeyttäisin niskani jyrätessäni liian hitaasti ajavan auton perään.
Kun olin rehellinen itselleni ja löysin pelkoni, oli niiiin helppoa päästä koko ongelmasta eroon kertaheitolla.

Nyt kun joku nauraa liian hevosmaisella äänellä, puhuu/ajaa/liikkuu/ajattelee liian hitaasti, vaikuttaa ylimieliseltä, syö liian isoja ruoka-annoksia tai muuta kamalaa ja raivostuttavaa, pysyn minä rauhallisena. En enää huuda/kilju, lyö, potki, aja perään, heitä kahvia päälle, slaidaa jäisellä tiellä jalkoja alta, näytä keskisormea/persettä/kieltä/nönnötystä/illistystä. Huomioin vain tapahtuneen ja pysyn äärimmäisen tyynenä. Täysin rauhallisesti tallennan rekisteritunnuksen tai seurailen ihmistä kotjo saakka. Vasta myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen kostan pahat teot ilmanvaihtoon ujutetuin kalanpalasin, kusilevyin, kivittämällä ikkunoita, maalaamalla punaisella "DIE BITCH" (se on kai saksaa) etuoveen jne.
Itsehillinnän kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa voin elää elämääni selkäni taakse vilkuilematta ja väkivallan kierteen katkaisseena. Viha ei kerry enää sisääni, vaan purkautuu hallitusti ja rakentavalla tavalla.

Nyt moni tietenkin pudistelee päätään ja epäilee, ettei kaikkia väärintekijöitä voi tällä tavoin saattaa vastuuseen. Siihen vastaan, että totta; silloin tällöin joku epatto pääsee livahtamaan verkosta rangaistuksetta. Onneksi näitä tilanteita varten on Oulu-lehden ruusut ja risut palstan risut osio. Lukekaapa oululaiset vaikka itsekin. "Hei sinä Anttilan kulmilla pyöriä kaateleva. Jos ilkivalta ei lopu niin minä kohta... minä... nostan kohta hattua!" Ja tähän tyyliin.

Meitä mielenhallinnan harjoittajia näyttää olevan paljon - ainakin näillä kulmilla.

Pakinaperjantaissa aiheena Niin Helppo


Ps. Ihmetyttää kun sarjakuvissa nukkuville tehdään se zzzz-puhekupla. Kuka nukkuu tälleen että tsjtsjtsj? Häh?

Mainos! Nuoruusenergiaa enemmän kuin pienessä Sernooppelissa!

Katsokaas. Siinä kupeitteni hedelmä solisteeraa ja pelaa kitaraa. <3<3

On se vaan... tätä ylpeyttä!

Toini 37 - Työtön

klik

"No lapsena mä tietenkin halusin parturi-kampaajaks tai eläinlääkäriks niinku kaikki tytöt meidän luokalla. Musta on joku vanha valokuvakin jossa leikkaan mai little ponilta harjaa lyhyeks äidin keittiösaksilla. Silloin sitä ajatteli, että kävisi jonkun koulun ja menisi normitöihin kahdeksast neljään, tiedätkö? Just samalla tavoin kuin kaikki muutkin. Mut kohtalo oli valinnut mulle toisen tien.

No en mä tiedä tavallaan mistä tää kaikki lähti. Tähän työttömyyteen ei ole mitään korkeakouluja tai muuta vastaavaa. Sun pitää itse opetella kaikki ruohonjuuritasolta saakka. Vuosien saatossa tulee sitten se nöyryys mitä tässä hommassa vaaditaan.

Joo, päivä alkaa mulla aikaisin. Ihan ensin tutkin avoimia työpaikkoja ja lähettelen hakemuksia niihin kaikkiin. Viime aikoina se ei ole ollut niin iso homma, kun avoimia paikkoja ei ole paljon tarjolla. Kyllä mä muistan vielä ensimmäisen cv:ni (hehhehheh). En ollut laittanut siihen edes että olen avoin ja sosiaalinen. Eihän siinä ollut edes fotosopattua valokuvaa! Niin sitä vuosien varrella kehittyy, juuh. Vähitellen mut on alettu tuntea kaikissa lähialueen yrityksissä, eikä mun tarvitse enää rampata turhaan haastatteluissa. Ammattitaidon karttumisen myötä on alkanut jäädä aikaa sellaisillekin asioille kuin työkkärin kursseilla ramppaaminen. Siellä mä täytän kaikkia itsetuntemuspapereita yhdessä muiden työttömien kanssa. Siitä mä saan kuitenkin tavallaan paljonkin. Mä rakennan siinä omaa identiteettiäni.

No iltaisin mulla ei ole juuri varaa harrastaa. Menen yleensä vanhan äitini luokse syömään ja kuuntelemaan sen mielipiteitä tästä nykyisestä tiestäni. Äiti neuvoo kuinka mun pitäisi hakea töitä ahkerammin ja yrittää ottaa vastaan vaikka vähän huonompaakin työtä. Ennen mä yritin väittää vastaan ja sanoa, että kun osa-aikaiseen paskaisten vessojen ja lattiakaivojen jynssääjän duuniin haki yli kakssataa mua pätevämpää tyyppiä. Eihän siitä väittelystä mitään tullut (hehheh). Nykyään kerron äidille kaikista niistä neuvojista, jotka antavat samat ohjeet melkein joka päivä. Sit äiti on huojentunut ja tyytyväinen. Hyvää tarkoittavien neuvojen kuunteleminen on aika iso osa tätä mun arkipäivääni. Mut pitäähän sitä oppia tulemaan ihmisten kanssa toimeen jos mielii töitä eikö juu?

Viime aikoina tää ala on tullut koko ajan suositummaksi. Meidänkin paikkakunnalla pyörii ihan älyttömästi väkeä, jotka jatkavat tätä työttömän uraa vuosikausia. Niillä on monesti hyvät koulutukset ja potentiaalia monellekin alalle. Niitä sit katsoo ihaillen ja toivoo kans kateellisena et ne työllistyis pian. Sit olis itselläkin taas saumaa edes johonkin pätkätyöhön. Monesti tekis mieli viillellä jonkun tutun työttömän pyöränrenkaat siinä työkkärin pihalla, kun tietää, et se varmaan sai sen kakspäivää kestävän keinosiementäjän siemennysvälineiden kuljettajan äitiysloman sijaisuuden mihin itekki oli hakenut. Siks just tässä hommassa oppii tosi paljon itsehillintää.

Joo, kaikkein vaikeinta tässä on olla turhautumatta. Sitä yrittää vain seurata omaa uraansa taloudellisesta ahdingosta ja masennuksesta huolimatta. Pitää yrittää jaksaa keksiä uusia valheita työhakemuksen parantamiseksi ja muistaa urhea hymy kun joku puolituttu kysyy mitä mä nykyään hommailen. Vähitellen, oppiessaan, sitä tulee onneksi niin apaattiseksi, ettei välitä enää mistään. En mä tiedä - kai tässä vaan on pieni osa lahjakkuutta ja ihan älyttömästi rankkaa työtä..."

...Samalla ammattitaidolla tehdään myös paksu ja täyteläinen Juhla Mokka...

Harmi vaan, että jotkut joutuvat tyytymään ihan helvetin kitkerään, vatsakalvot polttavaan Euroshopperiin!

Pakinaperjantain aiheena on mestari

Isän ja äidin päiviä

Viikon takaisesta muistot hämärtyvät loppua kohden. Kivut muistan tarkimmin perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Lauantai meni epäsäännöllisinä aaltoina kivun ja normaalihommien kanssa vuorotellen. Sunnuntain puolella sitten sairaalaan.
Mikään ei edennyt, joudutuskonstit eivät oikein auttaneet. Monen tunnin jälkeen vienot ehdotukseni puudutuksesta muuttuivat vaatimuksiksi. Muistan välillä itkeneeni kuin pikkuvauva. Vasemmalla kyljellä tuntunut kipu ei tuntunut normaalilta. Tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Lapsiveden mukana valui verta.
Puudutus ei auttanut.
Sen jälkeen kului kai tunteja. Muistikuvat ovat hämärämmät. Kätilö kertoi että vauva on isompi, kuin minun kokoiseni ihmisen on tarkoitus synnyttää. Se ei siksi mahtunut oikein laskeutumaan kohti maailmaa. Minusta otettiin verinäytteitä "ihan varalta vaan". Pelotti.
Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat ja hänet oli pakko saada syntymään, vaikkei elimistöni ollut siihen vielä valmis. Kätilö laittoi ravintoliuosta tippumaan, että jaksaisin.
Lopulta jotenkin (en muista miten) maailmaan putkahti pieni poika, napanuora tiukasti kaulan ympärillä. Muistan kysyneeni onko vauva kunnossa ja kuulleeni samassa hennon äännähdyksen. Siihen, olenko minä kunnossa, eivät osanneet heti vastata. Istukka oli vähän revennyt ja vuosin verta. Muistan olleeni peloissani.

*****

Huonosti nukutun yön jälkeen katselen kun tytär kirjoittaa isänpäiväkorttiin vielä yhden nimen. Pikkuruinen Peukalo-Potti nukkuu yöllisen kitinän jälkeistä väsymystään levollisesti. En ole enää niin väsynyt. Uusi tulokas on luonnollisesti täydellinen millin pieniä kynsiään ja hiustupsujaan myöten. Hän näyttää aivan samalta kuin isänsä vauvakuvassaan. On hyvä mieli siitä, että kaikki on kuitenkin kunnossa.

Hyvää isänpäivää kaikille!!

Tunnustus

Tämä on sinulle, parahin puhelinmyyjä, joka yritit kaupata minulle äsken nilkkasukkia pelkän postimaksun hinnalla: Minulla oikeasti ON jalat, enkä ole menettänyt niitä onnettomuudessa...

... Sattui vain jotenkin tällainen päivä. Anteeksi.

(Äänesi oli kyllä kuulemisen arvoinen)

Aamu tuli kuitenkin

Viime yönä näin unta, että aamulla sänkyyni oli ilmestynyt suuri hyönteinen. Se makasi kauniisti virkattu myssy päässään paksun peiton alla. Huoneessa oli hämärää, joten raotin verhoja nähdäkseni nukkuiko hyönteinen, vai oliko se kuollut. Kumarruin eläintä kohti ja huomasin, että sillä oli ihmisen kasvot. Peitto kohoili sen hengityksestä.
Samassa tuon otuksen silmät avautuivat. Ne olivat kaksi kiiltävänmustaa kiveä, joilla ei voinut nähdä mitään. Tuo otus vaistosi läsnäoloni ja avasi suunsa. Näin terävät, kolmiomaiset hampaat ja tajusin, että tuo olento on keijukainen. Peiton alta vilahtelivat valossa kimaltavat sudenkorennon siivet.
Keijukainen nousi hitaasti ilmaan ja leijui ympärilläni. Minua pelotti ja ihastutti. Tuijotin noita kivisiä silmiä. Ne eivät nähneet minua. Kurotin koskettaakseni olentoa, nähdäkseni, oliko se todellinen. Keijukainen alkoi syödä kättäni. Se ei sattunut laisinkaan. Syömisestä lähti paperin repeilemistä muistuttava ääni.
Huomasin muun perheeni oviaukossa. He hymyilivät ja katselivat onnellisen näköisinä minua ja keijukaista.

Heräsin toivoen kuumeisesti, että voisin perua kaiken elämässäni, palata ajassa kauas taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Kotikin tuntui yhtäkkiä vieraalta. Nousin sängystä ja kävelin keittiön läpi olohuoneeseen. Kaikkialla tuntui olevan sekasotkua ja kaaosta. En saanut kunnolla henkeä, niin raskaalta tuomiolta koko olemassaolo tuntui.
Tuollaisia unia olen nähnyt joskus aikaisemminkin ja tuollaisiin samoihin tuntemuksiin niistä herännyt. Ei varmaankaan mene enää pitkään, ennen kuin perhe kasvaa yhdellä jäsenellä. On tämä odotus vaan ihanan onnellista ja ristiriitaisista tunteista vapaata aikaa!!!

Ps. Älkää nyt huolestuko tästä laiskuudestani kirjoittaa. On niin paljon pureksittavaa tässä tämänhetkisessä todellisuudessa, ettei aluksi uskonut. Kyllä mää täällä olen, tällä hetkellä tosin enemmän lihassa kuin hengessä!

Minen uskalla Pohjois-Karjalaan

Monet varsinkin etelässä luulevat, että kaikki elämä täällä pohjoisessa on karua. Oikeasti meillä täällä Pohjois-Pohjanmaalla ollaan ihan sivistyneitä. Meillä on aika hygieenista, kouluissa opetetaan lukemista ja laskentoa ja jumppatunnilla voimistellaan yleisen kunnon ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Meillä täällä Oulussa mennään jopa niin pitkälle, että teitä hiekoitetaan talvisin ja tuoretiskit notkuvat valmiiksi pyydettyä, tuoreehkoa lihaa. Yritämme pitää täällä yllä kaiken maailman lakeja ja järjestystä. Pultsaritkin istuvat meillä siististi kukin omalla penkillään ja yrittävät välttää rivoimpia kirosanoja ohikulkijoille huudellessaan.

Jos ihminen haluaa ihan oikeaan erämaahan, sen pitää mennä tietenkin Pohjois-Karjalaan. Siellä on käsittääkseni ihan kamala taistelu meneillään, kun tasaisin väliajoin luonto yrittää voittaa takaisin ihmisen itselleen ryöväämää tilaa. Ihmiset yrittävät hissuksiin kävellä alkeellisista hökkeleistään yhteisiin kokoontumisiin tarkoitetuille metsäaukioille. Koko ajan saa pelätä itärajan ylittäneitä, verenhimoisia susia ja karhuja. Ahmat, mäyrät ja ilvekset mellastavat kitukasvuisilla viljelysmailla toisiaan tappaen. Ilmassa leijuu jatkuva raadon haju. Samaan aikaan vahvimmat metsästäjät joutuvat kohtaamaan näiden petojen aiheuttaman uhan silmästä silmään, jotta yhteisön proteiinin tarve saataisiin turvattua tulevan talven varalle. Jatkuva pelko saa nuo elämän taistelussa uupuneet käymään spontaanisti toistensa kimppuun. Pieniä lapsia uhrataan metsästyksen jumalille.

Kammottavat vitsaukset koettelevat Pohjois-Karjalan asukkaita. Joku Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä etelän asukas raportoi ihmisyhteisön keskuudessa leviävästä uudesta uhasta. Koska tuolla alueella puhutaan vain murahduksin, on tämä uskalias pioneeri tarkkaillut hyvin läheltä noiden ihmistenkaltaisten yllättävänkin järjenmukaista käytöstä. Tällä hetkellä (ainakin tämän biologi-kulttuuriantropologin mukaan) osa ihmisistä näyttää sairastuneen kammottavaan uuteen sairauteen (ei influenssan oireita), joka on muuttanut heidät muuta yhteisöä uhkaaviksi zombeiksi. Nämä ihmislaumat vyöryvät pahimmillaan jopa kirkkaassa päivänvalossa yhteisön suosimille alueille. He käyttäytyvät täysin epänormaalisti ja tuhoavasti. He saastuttavat melkein juomakelpoisen veden uimalla siinä ja kuljeskelevat muutenkin aivan julkisilla alueilla. Osa terveen yhteisön heikoimmista asukkaista on menehtynyt majoihinsa silkasta pelon ja nestevajauksen yhteisvaikutuksesta. Sairastuneet ovat myös häpeämättä ilmestyneet karkeloimaan alueille, jotka on varta vasten tarkoitettu yleiseen karkeloon ja pelinpitoon.

Olot Pohjois-Karjalassa ovat muuttuneet niin kammottaviksi, että tavallisen kantaväestön keskuudessa on raportoitu maailmanhistorian nopeinta evoluutiota. Eräs kyläyhteisön jäsen on opetellut lähes tavallisen ihmisen ala-astetasoon verrattavan puhe- ja kirjoitustaidon saadakseen levitettyä tietoa loitsusta, jonka pitäisi häätää sairastuneet tavallisten ihmisten asuinympäristöstä. Aikuiset opettavat lapset murahtelemaan ensimmäiset sivistyksen sanat: Ei- enää- käytettävissä! Älä-tule-paha-kakku-tule-hyvä-kakku! Tietämättään he tulevat olemaan tulevien vuosien saatossa mielenkiintoinen tutkimuskohde kielen syntyä tarkasteltaessa.

Vaikka valtion virallinen kanta on se, että Pohjois-Karjalaan on edelleen turvallista matkustaa ja vettäkin voi juoda ilman keittämistä, minä aion ainakin odottaa niin kauan että SS-partiot ovat keränneet kaikki sairaiden ihmisten levittämät karkkipaperit ja tonnikalapurkit, joiden teräviin reunoihin alkuperäisväestö helposti repii itsensä kiiltävästä esineestä kiinnostuessaan. Vaikka nyt on luvattu rakentaa pikaisesti keskitysleirejä, jonne sairastuneet sullotaan ikuisiksi ajoiksi herkkiä alkuperäisasukkaita häiritsemästä, voi jokunen sairastunut vielä kuukausienkin kuluttua kirmata esiin jossain ihmisten suosimalla paikalla.

Ensi kesänä aion kuitenkin matkustaa Pohjois-Karjalaan, jos tilanne on siellä palannut normaaliksi. Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä nimittäin raportoi, että rohkeimmat alkuperäisasukkaat ovat tämän kaiken keskellä kovasti kesyyntyneet ja saattavat antaa jopa lähestyä itseään pillastumatta. Ruuat tosin kannattaa hinata korkealle puuhun, sillä kesyyntyessään nuo villieläimet saattavat uskaltaa vieraiden leiriin ja raadella ja syödä eväät parempiin suihinsa.