Minullakin on oma mielipiteeni "lievästä raiskauksesta" eli kapulammin sukupuoliyhteyteen pakottamisesta. Laki on tullut voimaan joskus Hammurabin aikoina kymmenen vuotta sitten ja olisi jo korkea aika päivittää tuota köpöä ja hieman noloakin osaa länsimaisen sivistysvaltiomme laissa.
Minun mielestäni pitäisi määritellä ihan uudestaan tämä lievän raiskauksen termi kuvaamaan sitä toimintaa, jota nykyaikamme napanaiset tekevät viattomille, suomalaisille (ja joidenkin halla-aholaisten mielipiteiden mukaan eritoten ulkomaalaisille) miehille. Pitäisi ihan reteesti tuomita lievästä raiskauksesta elikäs sukupuoliyhteyteen pakottamisesta tuollaiset naisenretkaleet! Tuomioiden lievyydestähän tässä yhteydessä aina valitetaan. Pantaisiin sitten kerralla vähintään kymmenen vuotta häkkiä kaikille napanaisille. Tai ainakin niin pitkään, etteivät kehtaisi enää napojaan näytellä.
Sitten minulla olisi looginen ehdotus näiden ihan taiten suoritettujen syväraiskaustenkin suhteen. Monestihan asianosaisia hämää tämäkin asia melkoisesti. On kärhämää siitä, kuka raiskasi kenet ja missä mittakaavassa. Häkki heilahtaa korkeintaan siinä vaiheessa kun uhrin naama muistuttaa kurpitsaa (ja niin muuten tarkemmin ottaen se toinenkin pää).
Miksi ei alettaisi tuomita raiskauksia liukuvalla asteikolla? Laskettaisiin ensin toisen osapuolen mielihyvä ja vähennettäisiin siitä vastapuolen tuntema mielipaha. Tuomiot tulisivat sitten tämän tarkkaan ja matematiittisesti (niin kuin äiti sanoisi) lasketun kaavan mukaan.
Esim1. Teukka kölkkii sammunutta Elliä Letkunpuiston penkillä. Teukka saa ihan jumalattomat kiksit ja Elli herää uudet henkkamaukan pikkunhousut revenneinä. Teukan mielihyvä olisi vaikka tasoa 9, kun taas revenneiden pikkuhousujen aiheuttama mielipaha tasoa -1.5. Eli tulos saataisiin laskulla 9-1.5=7.5. Näin ollen rikosta ei ole tapahtunut, vaan kokonaisuuden kannalta kyse on ollut positiivisesta tapahtumasta.
Esim2. Ossi on stalkannut Mirkkua jo pari vuotta ja onnistuu vihdoin murtautumaan Mirkun asuntoon aviomiehen poissaollessa. Ossi jystää Mirkun päätä pakastimen kulmaan ja yrittää huvikseen hukuttaa tiskialtaaseen. Yrityksistä huolimatta Ossi ei saa pippeliä seisomaan vaan menettää viimeisetkin rippeet miehisyydestään. Ossi ei saa tyydytystä velton pippelin korvikkeena käytetyllä paistilastalla tehdystä urotyöstä, vaan joutuu päinvastoin psykiatriseen sairaalahoitoon käsittelemään uudelleen äitisuhdettaan. Lisäksi vuosien suunnittelutyö on vaatinut kuukausikaupalla työtunteja, jotka jäävät nyt ilman mitään korvausta. Mirkulla puolestaan kestää aikaa toipua pelkotiloistaan. Myös kasvojen uudelleen rekonstruointi on työlästä ja kallista hommaa. Puhumattakaan Italiasta hankitusta, pilalle vääntyneestä paistilastasta. Laskutoimitus Ossi -9.5 Mirkku -9.2 = -18.7. Tapahtuman voidaan nähdä kaikkineen olleen negatiivinen tapahtuma. Mirkku ja Ossi tuomitaan maksamaan korvauksia aviomiehelle hyvän tavaran turmelemisesta.
Minusta tämä kuulostaa vähintään yhtä hyvälle idealle kuin tuo "lievä raiskaus". Mitä jos kokeilis tätä seuraavat 10 vuotta? Kattois miten lähtee sujumaan...
sunnuntai, kesäkuu 21, 2009
Lakiasiaa ajamassa
tiistai, kesäkuu 16, 2009
Onneksi niin...
On se vaan onni, että vaikka on...
Liian ruma huippumalliksi...
Liian vanha gootiksi...
Liian tyhmä aivokirurgiksi...
Liian juoppo hiekkalaatikkorinkiin...
Liian laiska huippu-urheilijaksi...
Liian pitkästynyt haltioitumaan kesästä...
Liian viluinen Suomen ilmastoon...
Liian köyhä matkustelemaan...
Liian epäsosiaalinen ilahtuakseen ihmisistä...
Liian omalaatuinen ollakseen aiheuttamatta muille kylmiä väreitä...
Liian perverssi yleisesti hyväksyttyyn makuun...
Liian mukavuudenhaluinen jaksaakseen pukeutua joka päivä...
Liian tylsä saadakseen ystäviä...
Liian itsekäs halutakseen ystäviä...
Liian raihnainen sytyttääkseen valoja lukulamppuun...
.... voi sentään aina alkaa nettinarkkariksi!
Pakinaperjantai
maanantai, kesäkuu 01, 2009
Hokkus pokkus Zilliacus!
Minäkin olen viime aikoina seurannut maailman menoa huolestuneena. Olen aina ollut yhteiskunnan sorrettujen ja vähempiosaisten marginaaliryhmien puolustaja - jos en ääneen ja kaikkien kuullen, niin ainakin passiivisesti ja hiljaa mielessäni.
Nyt sitten luen höpölehden nettisivulta kamalan uhkauksen; että nykyajan nuoria naisia ei voisi edes enää raiskata! Niillä on ilmeisesti joku uusi koodikieli. Että ne näyttävät napaansa tyyliin "reikä ku reikä", tietäen, että viattomat miehet lankeavat navan nähdessään loveen kuin vilja lakoaa myrskyssä. Nykyurhomme kahlaavat mättäältä mättäälle silmäkkeitä turhaan väistellen. Epätoivoiset katseet nostetaan kohti sinisenä hohtavaa taivasta ja rukoillaan talvea tai edes kesäistä räntäsadetta, joka hiljentäisi noiden nuorten seireenien laulun. Onhan se selvä, että kukaan mies ei ole vastuussa teoistaan. Miehet ovat katsokaas visuaalisia olentoja, niiden seksuaalielämä toimii sillä viisiin, että sitä on hankala selittää naisille. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että miehet tykkäävät katsella pornoa ja että he haluavat yhtyä kaikkeen, millä on todistettavasti napa.
Miettiikö kukaan kuinka tässä käy nyt raiskaajan, tuon pioneerin, joka haluaa ainoastaan porata karua ja vihamielistä maaperää? Kuinka toimia, kun kaikki soikkalanteiset ja silkohiuksiset ovat sairastuneet ilmeisen parantumattomaan nymfomaniaan ja viekoittelevat navoillaan luokseen kaikkia kynnelle kykeneviä? Onneksi on vielä joukko meitä vanhan maailman naisia, sellaisia, joiden harteilla lepää raiskaajien häviävän ryhmän säilyminen tämän vaikean ajan ylitse. Ne olemme me, rumat ja huonovartaloiset, tavalliset persjalat, jotka emme tahdo hillua puolialasti ja napa reikänä rävöttäen pitkin kaupungin raittia. Nythän me olemme tässä raiskaajien kohde numero yksi!
En sano tätä sen takia, että pelkäisin omasta puolestani. Mitäpä minulla on merkitystä, niih. Olen vain huolissani noista viimeisistä urhoollisista raiskaajista. Niillä voi tulla syyllisyys ja pahakin mieli, kun ne joutuvat kahlaamaan läpi kaikkien suonikohjujeni, raskausarpieni, maksaläiskieni, SELLULIITTIENI vain itseään toteuttaakseen. Kuinka käy nykyiseen elintasoon ja brasilialaisin vahauksin hoidettuihin puutarhoihin tottuneiden hyvinvointiraiskaajien, kun he tormaavat päätä pahkaa kunnon 70-luvun viidakkoon, jossa bikiniraja on hyvinkin veteen piirretty viiva? Pian julkinen mielenterveyshuolto on tukossa, kun raiskaajat yrittävät hakea apua pahoihin uniinsa, jotka eivät vain suostu menemään pois ja muutenkin kiemurtelevat posttraumaattisen stressireaktion kourissa. He muistelevat aikaa, jolloin suu sanoi ei, eikä napakaan sanonut kyllä, niin kuin Karjalan evakot muistelevat kultaisia aikoja.
Sitten on inhottavaa, kun yrittäisi itseään suojellakseen laittaa napaa näkyviin, ettei kukaan nyt luule, että tahtoo paksulla vaatetuksellaan tuoda julki jotain erityistä HALUAAN tulla raiskatuksi, joku muotiasiantuntija haukkuu heti pystyyn suomalaisen tuulipukukansan, joka röllöttää läskejään häpeämättä kesäkuumalla kadulla. Ei muuta kun palttoota niskaan ja itseään syyttämään jos joku sitten raiskaa!
sunnuntai, toukokuu 17, 2009
Mollakuulumisia
Viime aikoina on ollut melkein pelkästään mollivoittoisia kuulumisia, mutta eipä edes tällainen depressiotaipuvainen molla parista kolhusta lannistu, etenkin kun kaikenlaista kivaa seuraa ikävän jälkeen.
Ensinnäkin suurkiitokset Susupetalille ja Elegialle kirja-avun antamisesta tähän kriisikeskukseen. Humanitäärisen työnne ansiosta en ole kärsinyt kammottavista puutosoireista. Hauska muuten huomata, että muutaman kirjankin saa lojumaan ympäri asuntoa kodikkaan sotkuisen näköisenä :)
Sitten olen saanut ihania tunnustuksiakin. Kiitokset
Ritviecavperjantai, toukokuu 15, 2009
On se kamalaa! Koirien kohtalo eduskunnan käsissä!
Äänestävät siitä homo- ja lesboparien perheensisäisestä adoptio-oikeudesta. Minä olen kyllä tällaisena telaketjueläinaktivistina jyrkästi asiaa vastaan. Voin sanoa, että olen tilannut jo 13-vuotiaana Animalian esitteitä (ja se olikin työläämpää, sillä silloin ei ollut internetiä) ja harkinnut joskus humalassa liittymistä Greenpeacen riveihin. Eläimet on sellainen asia, että niitä pitää minun mielestä suojella ihmisten irvokkailta kourilta. Ihmiset käyttävät eläimiä hyväkseen, ne syövät niitä ja käyttävät eläinkokeissa.
Tarzanelokuvissa oli se apina, Cheetah. Siitä näki että se kärsi, eikö vaan. Ja arvatkaa mikä sen nimi oli siviilissä? Se oli sielläkin Cheetah. Ihan kamalaa riistoa. Miettikää jos sen Tarzanin esittäjän nimi olisi ollut siviilissä Tarzan? Hänelle oli varmaan tärkeää, että kaikki sanoivat häntä Tarzanin esittäjäksi (eihän kukaan muista tyypin oikeaa nimeä kun se on niin hankala).
On ihan kamalaa seurata tuota eduskunnan työtä homo- ja lesboparien asioiden hoitamisen suhteen. Siellä käsitellään koko kysymystä hyvin vähäpätöisten näkökulmien valossa "Kuka kirjoittaa syntymäpäiväkortin, jos lapsella on kaksi isää? Sittenhän perheessä kenelläkään ei ole kaunista käsialaa!" tai "Jos perheessä on kaksi äitiä, lapsi oppii, että on naisen tehtävä viedä roskat. Vaikka meidän kulttuurissamme se on miesten tehtävä!" Bu-huu, sanon minä! Eivät ole tainneet eduskunnassa vierailla keskivertosuomalaisessa perheessä ikinä. Jokaisessa perheessä asioita hoidetaan eri tavalla kuin muissa ja harva elää enää sillä tavoin niin kuin meillä Suomessa eletään. Sori vaan, eduskunta. Sitä paitsi kaikki lapset häpeävät teini-iässä vanhempiaan ja pitävät niiden seksielämää epänormaalina asiana.
Tässä on nyt vähän suuremmistakin huolista kysymys. Jos tällainen jumalaton meno jatkuu, alkavat ihmiset adoptoida pian koiria! Se ei kyllä ole oikein! Ajatelkaa nyt jotain vanhaa, lässyttävää mummelia pukemassa takkia koiransa päälle. Pian koiria kuskataan mukana kaikkialla. Niitä viedään juhlille ja vaikka ulkomaillekin! Jos tämä adoptiokäytäntö lisääntyy, rakennetaan eläimille kohta hoitoloita, joissa ne voivat olla vanhempiensa poissaollessa. Pian niille on kokonaan omat lääkäritkin, jotka hoitavat niitä kalliilla rahalla. Ja kaupasta ostetaan kalliita "lastenruokia", jossa on omalle pikku sesselle kaikki tarvittavat ravinteet. Missään vaiheessa kukaan ei kysy avuttomalta ja puhekyvyttömältä koiralta, haluaako se ylipäätään tulla adoptoiduksi. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, miltä koirasta tuntuu eläintarhassa, jossa muilla eläimillä on vanhempinaan saman lajin edustaja ja itse se kulkee ihmisten parissa ihmisten shampoolle haisten?
Minä olen eläinten kohtalosta aidosti huolissani. Voi olla, että tällä kertaa en tyydy pelkästään taivastelemaan, vaan tartun aktiiviseen toimintaan. Olen ajatellut, että sitten kun tulee oikein nätti ilma, kahlitsen itseni painavin ketjuin tuonne meidän parvekkeelle ja olen siellä syömälakossa, eläen pelkän jääteen voimalla, aina seuraavaan kusihätään saakka. Se voi olla vaarallista, mutta älkää minusta huoliko. Tällaista on aktivistin elämä!
Pakinaperjantaissa lemmikki
tiistai, huhtikuu 21, 2009
Iso peikko
Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.
Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.
Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.
Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...
Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.
Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.
Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.
Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys
sunnuntai, huhtikuu 12, 2009
Kolmivuotias pääsiäis-Ally
Tänään on päivä, jolloin blogihistoriaani tulee täyteen kolme vuotta. Viime vuonna juhlittiin oikein olan takaa. Tällä kertaa tyydyn kiittämään lämpimästi teitä kaikkia jotka olette luonani vierailleet ja kommenttiakin heittäneet. Tuntuu, että niskaan hönkivässä pääsiäisessä on ihan riittävästi.
Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!
Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.
Kirjojen joukossa oli
Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.
Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)
Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)
Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)
Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)
Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).
Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)
Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.
Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.
Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!
Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle!
