torstaina, maaliskuuta 31, 2011

Päivä 17 - Mieleisin muistoni

Kyllä minua yritetään saada tähän samaan vanhaan. Vaan enpä anna rakkaimpia muistojani edelleenkään kenenkään tahmakäden lähmittäväksi ja raadeltavaksi. Mieleeni ei myöskään tule enempää eläimiä, jotka olisivat kusseet päälleni, vaikka sellaisiakin varmasti on ollut.
Olen jostain syystä varma, että sisarpuolistani keskimmäinen, Freja, on liimannut muistin (siis kiiltokuvan, äiti sanoi niitä muisteiksi) jokaiseen valokuvaan, jossa äitini esiintyy. Hän on liimannut muistin niin, että se peittää äitini kasvot kokonaan tai lähes kokonaan.
Voisin tietenkin yrittää saada kasvoja esille, mutta se tuntuisi väärältä. Pitäkööt sisareni hänet sellaisena kuin hän nuorena oli. He varmasti vihaavat minua jo aivan riittämiin niistä vuosista, jotka minä ja äijä saimme pitää hänet kahdestaan.
Freja on siskojaan suurikokoisempi, melkein tarkalleen lyhyenlännän Matthiaksen kokoinen. Frejan suu on pieni niin kuin äidillä ja minulla, mutta siinä missä me äidin kanssa hymyilemme, on sisareni suu jatkuvasti tyytymättömän näköinen.
Freja ei sanonut sanaakaan, mutta oli täysnukeksi yllättävän ilmeikäs. Pienillä silmien liikkeillä ja suupielten väristyksillä hän viesti minulle, ettei minua kaivattu tuossa asunnossa - ettei minua itse asiassa kaivattu Tanskassakaan.
Niedermannkin taisi vaistota tämän, ja puhui koko ajan suurempaan ääneen, jottei Frejan ja muiden sisarusteni paljon puhuva hiljaisuus olisi välittynyt radiokuuntelijoille.
Miksi he olivat halunneet antaa nuo kuvat minulle? Kiiltokuvalla peitetyn äitini ja nuoren Sirakovin hääkuva, muodollisia ja vähemmän muodollisia perhepotretteja, Sirakov leikkaamassa suurta kinkkua... Halusivatko he minun tietävän, etteivät he ainoina menettäneet jotain äidin elämästä?
Ehkä mieleisin muistoni on ollut olemassa jo ennen syntymääni. Ehkä se on tuossa hääkuvassa, tuon kiiltokuvan alla, pehmoinen käsi lepäämässä Sirakovin pökkelömäistä, pientä käsinukentöppöstä vasten.
Julmia, eivätkö olekin? Muistot siis...
Jaa

keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2011

Päivä 16 - Ensisuudelmani

Minua on suudeltu tuhansia kertoja. On ollut kuolaisia pökkäisyjä, kuivia hipaisuja, ankeriaskieliä, imureita, luolasuita ja konservatiivihuulia. On ollut elokuvataivutuksia, käsisuudelmia, yksipuolista intohimoa, kaksipuolista intohimoa, ryhmäsuukotuksia, hutimoiskauksia ja niin edelleen.
Ensimmäistä suudelmaani en kaikista yrityksistäni huolimatta saata muistaa.
Epäilemättä se on tapahtunut niihin aikoihin kun työskentelin Rovaniemen liepeillä motellissa, mutta jää ikuiseksi arvoitukseksi, kuka oli tuo onnekas herra.
Muistan kyllä viimeisen suudelmani. Olen mielessäni aivan varma, etten tule suutelemaan koskaan enää, enkä ole asiasta juurikaan surullinen.
Viimeiseksi suutelijakseni jää Viitalan Jopi naapurista, kuten moni varmasti arvasikin. Enhän minä ole edes tavannut muita miehiä aikoihin, mitä nyt noita muita jäykkiä ja kyylääviä naapureita. Emme ole tahtoneet tehdä suurta numeroa siitä, että viitisen vuotta sitten, tuttavuutemme alkuaikoina, meillä oli jokin pieni romanssiin viittaava juttu.
Olimme tutustuneet jotenkin epämääräisesti - sillä tavoin kuin samoista asioista kiinnostuneet aina löytävät toisensa - ja tiesin, että Jopi olisi ensin tahtonut lähettää minut lahjaksi lapsilleen. Se oli minusta oikein imartelevaa. Sitten Jopi otti ja ihastui pikkuisen. Hän alkoi käydä joskus luonani, tarjota juomistakin ja kammata hiuksiaan. Kyllä nainen tunnistaa merkit, vaikka ei ole aikoihin sellaista huomiota saanut.
Yhtenä iltana Jopi sitten hyökkäsi sisälle asuntooni täristen (ihan vesiselvänä siis) ja pyysi minua tyttöystäväkseen. Minä en ollut läheskään niin selvä, vaan tilassa, joka aiheutti minussa huomiohakuisuutta. Minä hullu menin ja suostuin!
Niin me vietimme yön yhdessä ja voin vakuuttaa, että siinä tehtiin muutakin kuin suutelua. Muistikuvani ovat hatarat, mutta eivät valitettavasti niin hatarat.
Aamulla Jopia ei näkynyt missään ja hän käyttäytyi myöhemmin tavatessamme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä otin hänestä mallia ja olin myös niin kuin ei mitään. Jotain oli varmaankin mennyt pieleen, minä en ollut kaiketi täyttänyt hänen odotuksiaan siitä, millaista olisi olla ilmielävän puolinuken kanssa.
Pahinta olisi, jos olisin kuvitellut koko tapahtuman. Alas täytyy ihmisen vajota kuvitellakseen tuollaisia sellaisesta miehestä kuin Jopi on.
Jaa

tiistaina, maaliskuuta 29, 2011

Päivä 15 - Unelmani

Äiti sanoi aina, että vain lapset unelmoivat. Aikuisten tehtävä on elää unelmat todeksi. Äiti sanoi nuo sanat aina sellaisella äänensävyllä, että puheita oli hankala uskoa. Ja mistä minä olisin lapsuudessani haaveillut? Enhän minä tiennyt mistään mitään.
Ehkä olen joskus miettinyt, millaista olisi asua Helsingissä. Minulla oli kerrottu, että se on Suomen suurin kaupunki, että siellä on sata kertaa enemmän kauppoja kuin Vanttauskoskella ja kymmen kertaa enemmän kuin Rovaniemellä. Että siellä on taloja, joissa ihmiset elävät kymmenessä kerroksessa tai korkeammalla.
Sovitaan, että unelmoin tuolloin asumisesta kymmenennessä kerroksessa, puiden latvojen yläpuolella, siellä missä linnut lentävät.
No, aika hyvinhän tässä kävi. Asun kolmannessa kerroksessa, juuri puiden latvusten korkeudella, niin luulisin. Lähistöllä ei ole puita, joten voin luottaa asian suhteen vain omaan arvostelukykyyni.
Lapsuuden loputtua, varhaisaikuisuudessa, unelmoin siitä, että keksittäisiin keino leikata hilkka pois päästäni ja korvata se oikealla päänahalla ja hiuksilla. Ehkäpä nykylääketiede on jo kehittänyt keinon, mutta eipä ihminen pienellä eläkkeellä tuollaisiin leikkauksiin pääse. Niinpä sanon että olen iän myötä oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Se ei luonnollisesti pidä paikkaansa ja tuskinpa kukaan niin kuvitteleekaan. Jos siis tapahtuisi jokin onnenpotku (josta nyt aikuisena ei äidin mukaan saisi unelmoida), yrittäisin päästä tuollaiseen leikkaukseen. Sen jälkeen kävisin kampaajalla, värjäisin ja leikkuuttaisin tukkaani ja laittaisin joskus turhamaisia kiharoita, ihan samalla tavalla kuin muutkin naiset.
Ehkä minä sitten otattaisin itsestäni oikein studiokuvan ja lähettäisin siitä kopion Marcelille.
Olisi kivaa pitää musiikista. On tylsää kuunnella radiota ja odottaa aina niitä puheosuuksia. Olisi kivaa pitää puheosuuksistakin enemmän. Vaihtoehtoisesti olisi hauskaa, jos silmäni olisi kestävämpää lajia. Silloin voisin lukea tai katsella televisiota enemmän.
Äidin olisi pitänyt sanoa, että unelmat ovat niitä varten, joilla on jotain realistista saavutettavaa tai menetettävää. Meille muille jää kelluminen, joka on kepeä olotila sekin.
Jaa

maanantaina, maaliskuuta 28, 2011

Päivä 14 - Mitä minulla on päällä tänään

Minulla on päälläni ajan kellastama alushame. Jaa

sunnuntaina, maaliskuuta 27, 2011

Päivä 13 - Tällä viikolla

Olen kertonut tällä viikolla asustani, käsilaukkuni sisällöstä, uskon asioista ja sisaruksistani. Ulkona paistaa aurinko. Päätäni särkee. Sain aamulla sähköpostia, jossa Thomas Niedermann syyttää nyt minua ja muita vastahakoisia todistajiaan huumeongelmaisen poikansa huonosta voinnista. Hänellä ei kuulemma ole ollut rahaa kustantaa tätä kunnolliseen katkaisuhoitoon ja se on luonnollisesti meidän syytämme. Poika on sähköpostin mukaan sairaalassa ja kärsii jostain lääketieteellisestä tilasta, jota en osannut kääntää saksan kieleltä suomelle. Ilmeisesti kyseinen tila ja pojan huumeongelma kulkevat käsi kädessä.
Miten tapahtunut on minun vikani? Miten mikään, mitä tapahtuu voisi olla jotenkin minun aiheuttamaani? Minähän vain olen ja odotan jotain tapahtuvaksi ympäristössäni! Niedermann olisi saanut pitää limaiset sormensa irti karvaisesta (tai vanuahan se on) hanuristani ja työntää ne vaikka omaan takapuoleensa.
Minulla on ollut huono päivä, huono viikko ja ihan surkea elämä! Ja se tyhmä ukonrahja kehtaa ahdistella, vaikkei tehnyt aikoinaan kummoistakaan palvelusta.
Joskus totta vieköön tekisi mieli luovuttaa ja mennä vain talon edustalle, asfaltille makaamaan. Antaisi autojen ajaa ylitseen ja iloitsisi jokaisesta, joka säälisi edes sen verran, että painaisi jarrua tai tekisi äkkinäisen väistöliikkeen.
Että tämmöisellä tolalla on meikäläisen itsetunto tällä hetkellä.
Nyt menen katsomaan, mitä Sirakov ja sisarukseni aikoinaan laittoivat muovipussiini, että saisi edes jotain kompensaatiota ahdistelevasta Niedermannista.
Jaa

lauantaina, maaliskuuta 26, 2011

Päivä 12 - Käsilaukussani

Aina keväisin, kun valmistauduimme lähtemään Rovaniemelle pyöräkulmareissulle, äiti sanoi tärkeänä käsilaukku edessään, että jokaisella kunnollisella naisella oli aina oltava vaihtosukkahousut mukanaan.
Niinpä minunkin käsilaukustani löytyy käyttämättömät, ihon väriset (punaiset siis) sukkahousut nuhrautuneessa pakkauksessaan. En ole vielä kertaakaan elämässäni joutunut turvautumaan vaihtosukkahousuihin, sillä kuljen mieluiten paljain säärin.
Laukussani näyttää olevan yksi viidenkymmenen sentin pullokuitti edelliseltä kauppareissulta. Kolme kolikkoa; kaksi kymmensenttistä ja euronen.
Pieni suihkepullo tekstiilinpesuainetta.
Haalistunut, kriisityöntekijältä saatu käyntikortti. Puhelinnumerosta ei saisi selvää, vaikka saisin päähäni soittaa hänelle.
Kaksi käytettyä sormiparistoa.
Kindermunasta löytynyt, haalean sininen muovisormus.
Kourallinen vanhoja ja osin revenneitäkin kauppalappuja.
Päänsärkylääkettä.
Kertakäyttöinen sadetakki.
Lehtijuttu miehestä, joka oli löytänyt vaimonsa hukkuneena.
Avaimet munalukkoon, jolla on suljettu eräs pikkukaarnijärveläinen maja.
Jaa

perjantaina, maaliskuuta 25, 2011

Päivä 11 - Sisarukseni

Olin tietenkin ainoa lapsi. Sanon tietenkin, koska kaikki ymmärtävät, kuinka harvoin nukke ja ihminen ylipäänsä onnistuvat saamaan lapsia keskenään. Ehkä juuri ainokaisuuteni vuoksi minulla on jo pienestä lähtien ollut kova tarve löytää äidin puoleiset juureni.
Kun olin ansainnut riittävästi rahaa motellin siivoojana, päätin lähteä etsimään äitini sukua jostain maailman kolkasta. Taiwaniin en uskonut, enkä voinut kysyä äidiltäkään, joka oli yllättäen menehtynyt edellisenä kesänä. Gurnutse-Kaisa oli päättänyt mennä hetkeksi naimisiin erään motellin vakioasiakkaan kanssa, eikä näin ollen tahtonut lähteä mukaani juurimetsälle. Minua, pikkukaarnijärveläistä ummikkoa, tietenkin jännitti lähteä yksin seikkailuun, mutta sitten rohkaisin mieleni, liftasin tien varressa rekan kyytiin ja lähdin.
Jokainen voi ymmärtää että matka oli vaiherikas ja se kesti vuosia. Välillä seurasin ihmisiltä saamiani vihjeitä, mutta pääasiassa harhailin paikkakunnalta ja valtiosta toiseen uskoen tunnistavani äitini synnyinsijat ne nähdessäni.
Lopulta minut otettiin erääseen Kadonneen jäljillä - ohjelman esiasteeseen. Ohjelmaa ei tietenkään esitetty televisiossa vaan radiossa. Sain melko hiljattain katkeraa sähköpostia ohjelman kehittäjältä, Thomas Niedermannilta. Hän oli laittanut samaisen kirjeen kaikille sarjassa aikoinaan esiintyneille. Hän vetosi meihin, että todistaisimme hänen olevan ohjelmaformaatin todellinen isä. Hän oli hämmästyttävän avoin taloudellisen ahdinkonsa ja siihen johtaneiden syiden suhteen.
Minä luonnollisesti kieltäydyin, olihan Niedermann yrittänyt kiristää minulta erinäisiä palveluksia sukulaisteni osoitetta vastaan. Sähköpostinvaihdosta kävi ilmi, että hän oli tehnyt saman tempun kaikille osallistujille. Niinpä kukaan ei suostunut todistamaan hänen puolestaan.
Herr Niedermann saisi siis jäädä historian hämärään, häpeämään sitä, että oli yrittänyt turhaan myydä poikaansa Michael Jacksonin kartanoon viikoksi ja joutui Jacksonin edesmenosta ja poikansa huumeongelmasta huolimatta vastaamaan raskaisiin syytöksiin kahdella eri mantereella.
Minun kokemukseni sisaruksista on 20 häpeän, kauhun ja epäuskon kyllästämää minuuttia, Thomas Niedermannin kiihtynyt radioselostus taustalla. Tapahtumapaikkana tanskalaisen pikkukaupungin laidalla tönöttävän kerrostalon toiseksi alin kerros. Matthias, Mats, Mikkel, Matthilde, Freja, Ida, kaikki uudet sisarukseni rivissä seinustalla. Jokaisen suupieli nyki. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vanha isä, bulgarialainen käsinukke Sirakov, kyseli äidin perään. Kertoi, että oli ollut raskasta äidin jätettyä hänet kuuden lapsen kanssa ilman ennakkovaroitusta. Mukanani tuomaan muovipussiin kurkisteltiin ja sinne työnnettiin kehystettyjä valokuvia, päiväkirjoja ja ajan kellastama alushame.
Muovipussi on minulla edelleen vaatekaapissani, enkä ole tohtinut kurkistaa sen sisään vielä kertaakaan. Joskus olen miettinyt, että kirjoittaisin tanskalaisille sisaruksilleni, mutta se on aina jäänyt. Hämmästelen vieläkin, kuinka äiti ei heistä koskaan maininnut, eikä näyttänyt heitä lainkaan kaipaavan.
Jaa

torstaina, maaliskuuta 24, 2011

Päivä 10 - Päivän asu

Tämä on helppo! Päässäni on punainen hilkka, jonka lieriosassa on valkoisia koristeviivoja. Tämä päähine minulla on aina, ilmeisestä syystä. Jos joku ei satu muistamaan, olen äitini puolelta nukke, ja perinyt ulkonäköni häneltä. Hilkka on minussa kiinteänä osana. Jos se otettaisiin pois, paljastuisi alta vanua, aivoja, tai jotain vastaavaa. Äidilläni oli samanlainen hilkka, mutta sininen, ja valkoisille ympyröillä koristeltu. Joskus kyllästyn hilkkaani ja peitän sen toisella hatulla tai jopa peruukilla. Hilkka harmittaa minua toisinaan, mutta kaikilla meistä on ristinsä kannettavanaan.
Vartaloni on punainen ja tasapaksu. Voin kulkea ulkona ilman muita vaatteita pahennusta herättämättä. Vartaloni keskisauma on revennyt rinnan kohdalta (pitkä tarina, jonka kerron toiste, jos silloinkaan). Vartalossani on kaksi pysyvää tahraa ja muutamia pestäviä. Saatan joskus hinkata niitä sohvien pesuun tarkoitetulla pesuaineella. Suihkussa käyminen on minulle työläs operaatio. Suoritan sen vain pakon edessä ja silloinkin illalla. Seuraavan yön vietänkin sitten kylpyhuoneen lattialla, hiustenkuivaaja suristen. Muutun nimittäin suihkun alla niin painavaksi, etten jaksa kävellä. Kestäisi päiviä kuivattaa itsensä narulla, mutta onneksi on sähkön aika ja kaikki on helpompaa.
Jos ei kaatosade pääse yllättämään...
Jaa

keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2011

Päivä 9 - Uskoni

Lapsena ollessani äijällä oli tapana kertoa minulle Jeesuksesta. Pääsiäisen aikoihin hän kertoi tarinaa siitä, kuinka tuo äijän mielestä melkoinen mies pelasti oman henkensä uhraamalla kaikki ihmiset ikuiselta kadotukselta. Joulun aikoihin sain taas kuulla kertomuksen Jeesuksen syntymästä:
Ammoisina aikoina Helsingin taivaalle (ehkä äijä puhui etelästä ja Helsinki oli eteläisin paikka, josta olin kuullut) ilmestyi suuri tähti. Oli kolme viisasta miestä; suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen, jotka olivat jo pitkään kiistelleet siitä, kuka oli heistä kaikkein viisain. Kun nuo miehet näkivät tähden, nappasi heistä jokainen mukaansa arvokkaimmat esineensä ja he lähtivät seuraamaan tuota tähteä paremman tekemisen puutteessa.
"Hullua hommaa. Eihän tähteä kiinni saa", sanoi norjalainen.
"Hullua hommaa. Käännytään kotiin", sanoi ruotsalainenkin.
"Jatketaan eteenpäin", totesi jäyhä suomalainen ja niin sitä jatkettiin.
He kävelivät niin pitkään, että jopa suomalainenkin alkoi katua koko matkaa, mutta toisaalta olisi ollut noloa kääntyä takaisin niin pitkään kuljettuaan. Alkoi tulla talvi ja joulu.
"Me jäädymme", sanoi ruotsalainen.
"Ruumiita tulee", arvioi norjalainenkin.
Mutta suomalainen ei sanonut mitään. Hän otti repustaan keihään ja kaatoi sillä karhun. Sitten hän otti repustaan kuusen neulasen ja umpeli sillä norjalaiselle, ruotsalaiselle ja itselleen karvahatut, karvapalttoot, nahkakintaat ja nahkatöppöset. Nahkahousutkin hän umpeli jokaiselle, mutta siinä kohtaa karhun nahka loppui kesken. Yhdelle miehelle jäi vain mitätön kalukukkaro.
"Anna minulle pitkät housut", sanoi norjalainen.
"Anna minullekin pitkät housut", sanoi ruotsalainen.
Vedettiin pitkää tikkua. Lyhimmän tikun sai ruotsalainen ja hänen oli puettava kalukukkaro ylleen.
Onneksi ei tarvinnut kävellä enää kauan. Pian he saapuivat erään maatilan pihaan. Sen laidalla nökötti vanha navetta, jonka yläpuolella tähti näytti lepäävän. Viisaat miehet katsoivat toisiaan silmät kyynelissä pitkän matkan noin äkkiä päätyttyä. Sisällä navetassa oli lehmiä ja lampaita. Siellä oli myös vanha äijä ja ämmä, sekä heidän välissään pieni lapsonen, omassa kehdossaan nukkumassa.
"Jaa", sanoi norjalainen.
"Jaa", sanoi ruotsalainenkin.
"Jaa", sanoi suomalainen.
"No, viisaat miehet", navetan äijä sanoi äkkiväärällä äänensävyllä. "Mitä kampetta toitte tullessanne?"
Ruotsalainen polvistui kehdon eteen ja nosti repustaan kimpaleen kultaa. Norjalainen polvistui ja otti esiin poronluuta, hirvenluuta, karhunluuta.
"Mitä sinulla on", äijä kysyi suomalaiselta.
"Ei ole köyhällä paljon annettavaa. On vain tämä keppi, jota voi keihäänä käyttää ja tämä neulanen, jolla ummella lämpöisen nutun".
Silloin pienokainen päästi ilmoille heleän naurun, ja ojensi pienet kätösensä keppiä ja neulasta kohti. Norjalaisen ja ruotsalaisen oli myönnettävä, että suomalainen oli heistä kaikista kolmesta miehestä viisain.
Ja tuo lapsukainen oli tietenkin ilmielävä Jeesus-lapsi, joka tulisi aina siunaamaan erityisesti suomalaisia.
Äiti se aina kuunteli tarinaa tarkkaan. Se supatti illalla korvaani, että Jeesus oli vain puoleksi ihminen ja niin hyvin kävi hänellekin.
Jos nyt hyväksi käymiseksi lasketaan se, että kuolee kammottavan kidutuskuoleman joskus kolmikymppisenä...
Jaa

tiistaina, maaliskuuta 22, 2011

Päivä 8 - Se hetki

Tiedän kyllä mitä tässä haetaan; että paljastaisin julkisesti jonkin elämäni käänteentekevän tilanteen, jonka pohjalta jokainen voisi sanoa tuntevansa historiani ja ymmärtävänsä nyt, miksi minusta tuli se, kuka olen.
Kuten taisin aiemmin jo mainita, on minusta tullut iän myötä hyvin suojeleva tärkeiden muistojeni suhteen. Miksi siis jakaisin kaikkien kanssa hetken, joka on ollut minulle hyvin tärkeä? Ehkei minulla edes ole sellaista hetkeä. Tekisikö se minusta vähäisemmän?
Hah! Minä kerronkin teille jonkun paskaisen hetken! Siitäpä saatte, uteliaat.
Silloin tällöin minun on päästävä ulos vaikka olisi kuinka hankalaa. Kun olo tuntuu kovin irralliselta, katson yleensä parhaaksi pysytellä kotosalla. Mutta kun olen ollut tarpeeksi pitkään sisällä, minulla tulee aika sekava olo sielläkin. Päädyn pakenemaan ovesta ulos, vaikka tiedän kokemuksesta, että se on surkea ratkaisu. Minä kuitenkin menen - vuorokaudenaikaan katsomatta, välittämättä pällistelevistä naapureistakaan - ja päädyn yleensä ulkorappusille tai niiden välittömässä läheisyydessä olevalle penkille.
Se oli eräs tällainen pakeneminen ja minä olin päässyt ulkorappusille saakka, enkä senttiäkään pidemmälle. Istuin portailla, minua paleli ja tunsin kodittomuutta. Toivoin jopa olevani jälleen Pikkukaarnijärven rannassa, väistelemässä poron papanoita ja hirven suurempia jätöksiä. Minulla oli jopa ikävä mäkäröitä ja lokakuun loputtomia, räkäsateisia (räkäsateeksi äijä sitä aina sanoi) iltapäiviä.
Olin hyvin sekavassa ja haikeassa tilassa. Minulla oli kädessäni Lidlin mainoslehtinen. Selasin sitä kuin tuntemattoman maan karttaa, ja päätin huomauttaa hyvin edullisista sääasemista, jos joku sattuisi lähestymään minua.
Ei siinä mitään valaistumista tapahtunut, saakeli soikoon! Joku rakki jolkotti paikalle muina miehinä, nosti koipensa juuri kohdalla. Kusi kintuille ja mainoslehtiselle. Jatkoi sitten matkaansa numeroa tekemättä. Ei se mikään suuri hetki ollut. Ei syvällinen, eikä käänteentekevä. Eikä tätä tarinaa kannata tulkita surullisen elämän symbolina. Sattuuhan noita, niin minulle kuin teillekin. Hyvän elämän on elänyt se, jonka suurin murhe ovat kusiset kintut!
Älkääkä nyt hermostuko minuun. On ollut vähän paska päivä ja tullut ikävää postiakin. Nyt Jopin luokse (joka ihme kyllä näytti tänään tulevan kaupasta ison kassin kanssa).
Jaa

maanantaina, maaliskuuta 21, 2011

Päivä 7 - Paras ystäväni

Ei sitä tässä iässä tee ystävillä mitään. Lapsena ja nuorena sitä haluaa vielä jakaa hetkiä jonkun toisen kanssa, mutta iän myötä vastaavien hetkien suhteen tulee itaraksi. Kun nykyisin kokee jotain erityistä, sen kätkeekin nopeasti kämmeneensä ja varoo näyttämästä sitä muille. Minulla on Jopi ja tietenkin Marcel, mutta en minä erehdy luulemaan heitä ystävikseni. Jopi on lähinnä kiinnostunut viineistäni ja olisi toki oluestakin, mutta tietää, ettei siitä ole koskaan kahdelle. Marcelista olen eksoottinen. Hän epäilemättä kehuskelee ystävilleen kirjoittelevansa vanhan suomalaisnaisen kanssa, joka on kaiken lisäksi puolinukke. Marcel on vielä nuori ja haluaa jakaa minutkin, sen sijaan, että kätkisi kämmeneensä.
Ainoa todellinen ystäväni taisi olla Gurnutse-Kaisa. Hän oli varmasti ensimmäinen ihminen jonka kanssa satuin juttusille äidin ja äijän majasta lähdettyäni ja saavuttuani lopulta Rovaniemelle. Muistan hänen istuneen rautatieaseman edustalla penkillä, pitkät jalat rullalla allaan. Hän poltteli tupakkaa ja katseli silmät viiruina ohikulkevia miehiä. Hän oli niin vaikuttava näky, että sitä on hankala kuvailla millään sanoilla.
Istuuduin Kaisan viereen ja pyysin antamaan tupakan. Kaisa jätti pätkän imeskellystä sätkästään ja hymyili. Toinen etuhampaista oli auttamatta kateissa. Kerroin äitini olevan Taiwanista vaikutuksen tehdäkseni. Kaisa sanoi, että hän tietäisi minulle työpaikan.
Niin meistä tuli ystävät. Kaisa kyyditti minut pyöränsä tarakassa koko pitkän matkan ison tien varressa olevalle motellille. Minä sain työpaikan Kaisan siivoojaparina. Iltaisin sitten kauppasimme muita palveluksia rovaniemeläismiehille ja motellin asukkaille (jotka usein olivat myös sama asia). Ei sitä silloin nuorena osannut moralisoida, työ oli työtä ja sillä hyvä.
Eräänä iltana Kaisa paljasti minulle salaisuutensa. Jo monen vuoden ajan hän oli väsännyt hyvällä muodilla varustettuja käsilaukkuja kokonaiseksi mallistoksi. Gurnutse oli sen mallin nimi, niin hän oli päättänyt. Hän näytti minulle laukkujaan ja hienoja ne olivatkin. Minä otin aina tavakseni kysellä, kuinka mallisto edistyy ja Kaisa oli siitä mielissään. Hän tuntui ikään kuin vapautuvan koko olemukseltaan, kun sai viimein jonkun, jonka kanssa puhua salaisuudestaan.
Asiat etenivät niin pitkälle, että lopulta Kaisa päätti laittaa mallistonsa motellin aulaan esitteille. Kulkihan tuosta ohitse vaikutusvaltaisiakin miehiä ja osa jopa pysähtyi. Ehkä jonkun silmä sattuu noihin laukkuihin ja pääset Helsinkiin laukkumaakariksi, minä intoilin.
Ensimmäinen päivä oli täynnä odottavaa innostusta, joka - kuten odottavalle innostukselle niin usein käy - hiipui tulevien viikkojen kuluessa. Laukut eivät tuntuneet kiinnostavan ketään. Moni niitä hypisteli ja kysyi sitten, missä olivat ne oikeat lapin matkamuistot? Missä porontaljaa? Missä neljän tuulen hatut?
Kerran eräs ilta-asiakkaamme olisi vienyt erään laukuista vaimolleen tuliaiseksi, mutta Kaisa kävi sieppaamassa sen miehen kädestä ja tuijotti hyvin pistävästi niin pitkään, että mies tajusi mennä matkoihinsa.
Vähitellen Gurnutse-malliston tyyli alkoi muuttua. Ensin Kaisa lisäsi laukkuihinsa pienen poronkarvatupsun asiakkaiden innostamiseksi, sitten vähän isomman kaistaleen ja niin edelleen. Kauppa alkoi käydä hieman paremmin ja se kai kannusti Kaisaa entisestään. Vähitellen myyntipöytä komeili kaikenlaista tavaraa. Oli pieniä noitarumpuja, poronkarvatukkaisia lapinpeikkoja, ilmanpainemittareita poronkarvalla, ja nopeasti kaiverrettuja poronluukahvaisia puukkoja.
Mitä lie Kaisalle nykyään? Toivottavasti hän ei ole kuollut, sillä se olisi joka tapauksessa sääli. Me vietimme monta hyvää iltaa niihin aikoihin kun olin töissä motellissa ja vielä silloin tällöin sen jälkeenkin.
Jaa

sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2011

Päivä 6 - Minun päiväni

Kirjaan seuraavassa ylös keskimääräisen päiväni, jotta kirjoittamani olisi lukijasta edes jossain määrin kiintoisa ja informatiivinen. Tämä päiväni on nimittäin vasta aluillaan, enkä ole ehtinyt suorittaa kuin muutaman, hyvin arkipäiväisen toimen, joista niistäkin suurin osa sijoittuu vessan puolelle.
Vessan puolella aloitan myös keskimääräisen päiväni, mutta otan tässä vapauden sumentaa aamuhämäräni viihteellisistä televisiosarjoista tuttuun ruusunpunaan ja tarkentua vasta aamiaispöytään puuroni, näkkileipieni ja appelsiinimehuni kanssa. Syön ja katselen ikkunasta. Ulkona näkyy mitä milloinkin. Tässä vaiheessa minua ei saa häiritä tai olen ärtyisä koko päivän. Yleensä minua ei häiritäkään.
Seuraavaksi luen kirjaa. Tällä hetkellä luen Jorma Palon kirjoittamaa teosta, Nils Gustafsson ja Bodomin varjo. Se on melkein yhtä viihdyttävä kuin saman kirjoittajan lääkärikirja. Huomaan pitäväni sanasta emeritusprofessori. Ihan kuin joku sivistynyt yrittäisi sanoa hienommin 'ameriikan rohvessori'.
Keskiviikkoisin kaupungin palkkaama kodinhoitaja saapuu siivoamaan ja viemään roskia. Piileskelen kirjani takana ja yritän pitää jutut minimissä. Edellisen kodinhoitajan kanssa tuli enemmän puhuttua, Laitelan Armas nimittäin sattui olemaan hänen isänsä pikkuserkku. Sain kuulla Armaksen istuneen joskus vankilassa taposta, mutta eipä hän ollut siitä aikoinaan mitään puhunut. Siinä tuli sitten aloitettua muutakin juttua. Joskus meni nauruksi asti, tai sitten istuttiin vain, tuuletusparvekkeen ovi auki, tupakoitiin ja luettiin lehtiä. Mutta se kodinhoitaja kuoli ja uuden kanssa en juttusille rupea!
Joskus saan kirjeen Port Luisista. Marcel vastaa sähköposteihini aina tavallisella kirjeellä, voidakseen liittää mukaan kuvia itsestään ja koirastaan (hän ei osaa käyttää liitetiedostoja, eikä luota niihin). Yleensä hän kirjoittaa englanniksi. Olen alkanut kirjoittaa hänelle naisten oikeuksista sen jälkeen kun jossain keskustelussa kävi ilmi, että Suomi on tunnettu tasa-arvostaan. Olemme molemmat lopen uupuneita aiheeseen ja minun sähköposteihini on eksynyt valitettavan saarnaava sävy.
Iltapäivisin minä menen ostarin penkille istumaan ja katselemaan. Joskus ajan bussilla torin rantaan ja istun siihen tietylle penkille josta voi rauhassa tarkkailla ympäristöään. Minulla on usein mukanani pullollinen vettä ja banaani. Ennen pidin mukanani pähkinöitä, mutta sitten tuli se valitettava välikohtaus paikallisten oravien kanssa... Aikani istuttuani käyn kaupassa, jos kaupassa käymisen tarvetta on. Ostan pakolliset tarvikkeet ja pari pulloa olutta. Jos on paljon rahaa, käyn Alkosta pari pulloa viiniä.
Teen ruuan, syön. Kuuntelen radiota tai katselen televisiota riippuen siitä, kuinka rasittunut silmäni on. Käyn suihkussa jos on keskiviikko ja kodinhoitaja on muistuttanut. Jos Jopi on nähnyt minut Alkossa ostoksilla, hän tulee yleensä näihin aikoihin oven taakse. Avaan, jos huvittaa. Yleensä päädyn vain istumaan omassa hiljaisuudessani. Hörpin hiljaa lasista tai pullon suusta ja kuuntelen mitä kaikkea viereisessä asunnossa keksitään. Siellä asuu muutama nuorehko mies, jotka pitävät löysiä pipoja, ja jotka eivät tervehdi käytävässä.


Jaa

lauantaina, maaliskuuta 19, 2011

Päivä 5 - Mitä on rakkaus?

Minun kokemukseni rakkaudesta ovat vasta edessä, jos sielläkään. Ehkä jossain tämän taivaan alla joku hivenen Fabion näköinen nostelee yksinäisenä ja turhautuneena, mutta hyvin lempeänä, jättimäisiä käsipainoja aamuverryttelykseen. Vanginvartijain terävät aamukomennot saavat hänet kohottamaan pienehköt, silti älykkäät silmänsä siihen kaistaleeseen harmaata taivasta, joka on jokaiselle vangille jaettu... ja toivomaan...
Onko rakkaus äärimmäistä tunnetta, vai onko se äärimmäistä uhrautumista? Onko se sitä, mitä Lucia tuntee antautuessaan kiellettyyn syleilyyn, Anselmon käsivarsille? Vai onko se sitä, mitä tuntee Manuel päättäessään niellä raivonsa ja toivoa onnellista elämää petolliselle vaimolleen?
Ehkä rakkaudessa ei olekaan mitään äärimmäistä, mistäpä minä sen tietäisin.
Vaikka en ole kenties saanut itse kokea tuota tunnetta, tulee mieleeni eräs kohtaaminen, jota minulla oli onni päästä seuraamaan sivusta.
Silloin oli talvi, jos en nyt aivan väärin muista. Yökerhossa oli ainakin pimeää. Siellä oli hämmästyttävän vähän ihmisiä siihen nähden, kuinka paljon tupakansavua ilmassa leijui. Se oli se Lasareetinkadun hotelli Jällivaarassa, niinpä olikin! Olin liikkeellä Gurnutse-Kaisan ja jonkun hänen poikakaverinsa kanssa. Sitä miestä en enää kunnolla muista... Joku rökäleen näköinen tyyppi kuitenkin. Kääri huonoja sätkiä...
Kaisa ja se tyyppi istuivat jossakin hotellin käytävillä riitelemässä ja häätöä saamassa, ja minä istuin yökerhossa itsekseni, odottaen jotain tapahtuvaksi. Siihen tuli sitten nuori, kolmilapsinen perhe. Oli vielä jotenkin inhimillinen aika vuorokaudesta, mutta kyllähän se porukka silti erottui joukosta. Baarimikko tuli tiskinsä takaa perhettä toppuuttelemaan. Ikäraja kun kuitenkin oli olemassa. Jotenkin perhe oli niin väsyneen ja tympiintyneen oloinen nuorinta lasta myöten, että heidät päästettiin istumaan. Perheen isä istui pojan kanssa looshin toiselle puolelle ja äiti kahden tyttären kanssa toiselle. Pöytään tilattiin kaksi lasia vettä, joista poistettiin nopeasti niihin koristeiksi laitetut sitruunanviipaleet.
Lasten annettiin juoda ensin. Äiti ohjeisti lapsiaan olemaan kuuntelematta musiikkia. Isän jalka naputti tahtia pöydän alla - tuskinpa hän itsekään tajusi sellaista tekevänsä. He puhuivat selvää suomen kieltä, mikä oli hyvä, sillä en vielä siihen aikaan juuri ruotsia ymmärtänyt. Minä höristelin lähistöllä parhaani mukaan ja sain selville, että perheen auto oli rikkoutunut ennen majapaikkaa. Äidin sisko asui jossain lähistöllä - perhe ei itsekään tiennyt hirveän tarkasti missä. Puhelinta ei siskon perheessä ollut.
"Kun vain tietäisi missä on Domänvägen", äiti tuskaili.
Lapset näyttivät väsyneiltä ja alkoivat uhkaavasti nuokkua vanhempiaan vasten. Aikuisten ryhti pysyi suorana ja he yrittivät tietenkin näyttää rauhallisilta, vaikka tilanne oli hankala. Tunnit kuluivat. Minä join sinisiä enkeleitä, Gurnutse-Kaisa poikaystävineen oli tietämättäni siirtynyt jonkun norjalaisen moottorikelkkailijan talvihuvilalle polttamaan huonosti käärittyjä sätkiä ja riitelemään. Aikuiset istuivat puoliksi juodut vesilasit edessään, sitruunalohkot tuhkakupissa ja nukkuvat lapset vieressään. Näki, että he yrittivät olla kuuntelematta musiikkia.
Lopulta tapahtui tämän kuvaelman huipennus. Sen muistan hämärämmin kuin kaiken muun, olivathan enkelit sumentaneet ajatteluani. Kävi niin, että eräs hyvin partainen äijä, jolla oli suhteellisen siisti paitapusero, mutta jotenkin kuottaiset ja risaisetkin samettihousut, nousi hyvin kärttyisen oloisena pöydästään, käveli koko pienen salin lävitse discopallon väläytellessä hänen ylleen. Mies lompsi perheen luo, nappasi isää ranteesta kiinni ja läppäsi tälle hotellihuoneen avaimen käteen juuri kun isä oli selvästi alkamaisillaan terästäytyä ja pelätä tappelua.
"Mie en tykkää Lestaation väestä, mutta menkää nyt helevetti soikoon nukkumaan siittä!"
Ukko kääntyi kärttyisen näköisenä ja harppoi takaisin omaan porukkaansa istumaan ja juopottelemaan. Avaimen saanut pariskunta istui hetken aikaa liikkumatta paikallaan. Sitten he keräsivät lapsensa, katsoivat kristallipalloa vähän sen näköisinä, että taisivat ajatella Jumalan johdatusta ja lähtivät yläkertaan nukkumaan.
Minä join vielä jokusen sinisen enkelin ja ajattelin, että todellinen rakkaus taitaa olla sitä, että antaa tarvitsevalle ihan ilman edestä. Kyllä tuota oppia on tullut joskus noudatettuakin, vaikka en tahdo tässä omaa rintaani röyhistääkään.
Jaa

perjantaina, maaliskuuta 18, 2011

Päivä 4 - Tätä olen syönyt tänään

Edessäni on kaksi siivua näkkileipää, neljän viljan puuroa kevytmargariinisilmällä ja runsaalla suolalla, sekä lasillinen lähikaupan kitkerintä appelsiinimehua. Mitään en ole kuitenkaan vielä tänään syönyt. Voi olla, että en syökään.
Minä olen nimittäin ollut viime yönä pienessä seikkailussa. Se alkoi, kuten parhaat seikkailut alkavat; kun päätin illalla ottaa pari lasillista punaviiniä. Se päättyi, kuten seikkailuista huonoimmat tapaavat päättyä. Tajusin että joko a) en mahdu sänkyyni, koska naapurini Jopi (oik. Joakim) Viitala nukkui siinä tai b) en mahdu naapurini sänkyyn, koska asunnon vuokrannut Jopi (tiedätte) Viitala nukkuu siinä.
Samalla kun olen yrittänyt selvittää, kumman asunnolla juuri nyt olen, olen siis valmistanut aamiaisen valikoimasta, jonka pääartikkelit ovat selvästi EU-ruokakassista. Tämä ei ole kummoinen johtolanka mysteeriäni ajatellen, olimmehan Jopin kanssa kassejamme jonottamassa samaan aikaan.
Join siis illalla jokusen lasillisen viiniä ja päätin lähteä ajelemaan hissillä. Minä olen sellainen, että vaikka viihdyn omissa oloissani, on joskus kiva nähdä ihmisiä. Hississä matkustaminen on poikaa; siinä näkee ja kuulee siinäkin. Menin siis hissin nurkkaan nojailemaan. On yllättävää kuinka pitkiä aikoja siinä voi nojailla ilman, että kukaan huomaa. Seisoskelin siinä ja kuuntelin seiskakerroksen esimurrosikäisten nulikoiden keksityt panojutut, näin kymppikerroksen aina niin asiallisen perheenäidin pienimuotoisen hermoromahduksen ja sarjatukkapöllyt kolmelle lapselleen. Valitettavasti haistoin nelosen miehen - sen ärsyttävän, joka vaikuttaa aina katselevan meitä vähäisempiä nenänvarttaan pitkin - lemuavat terveiset seuraavalle hissinkäyttäjälle. Sain jopa selville, kuka se aina kusee hissin nurkkaan. Vaan sitä en paljasta, saatoinhan tuo ilkimys olla lopulta minäkin. Minulla sattui olemaan siinä viiniäkin, ja naukkailin pullosta kun kerran olin sille päälle ruvennut.
Tilanne johti siihen, että lopulta joko a) Viitalan Jopi hoksasi minut hissin nurkassa ja vei minut kotiinsa tai b) minä hoksasin Viitalan Jopin ja vein hänet kotiini. Kohta a on todennäköinen, koska Jopilla on tapana haalia mukaansa esineitä ja asioita. Hänellä on kaksi tytärtä Parkanossa, ja hän lähettää heille joskus postitse löytämiään leluja, korulippaita ja joskus jonkun pienen huonekalunkin. Kohta b on sekin ihan mahdollinen, muuttaahan viini riittävissä määrin nautittuna luontaisen uteliaisuuteni tungettelevuudeksi. Joka tapauksessa äsken olin jonkun eteisessä, olkapää kolottaen ja vailla minkä tahansa vuoteen pehmeää mukavuutta.
Mutta Viitalan Jopi nukkua tursotti vuoteessa, kaikki laihat, valkoiset raajat niin pelottavasti ympäri vuoteen heitettynä, etten minä iljennyt sinne lomaan tunkea.
Mutta ei, tämä ei ole surullinen tarina vanhenevasta naisesta, joka ei saanut edes vuodetta nukkuakseen. Tämä on tarina vaatimattomasta aamiaisestani, jonka näkkileipä ja puuro ovat EU-ruokakassista. Tuo alkupuolen pikainen katsaus laajenee nyt käsittelemään Jopin ja minun elämää. Sitä kautta lukija voi peilata suomalaista vähäosaisuutta yleensä ja niitä sosiaalisia ongelmia, joita tämä yhteiskunnallinen asema taloudellisten ongelmien lisäksi aiheuttaa.
Tai sitten laitan aamiaisnäkkärini vanhaan leipäpussiin, annan puuron laastoittua lautaselle ja menen takaisin eteisen matolle. Ihan hetkeksi vain.
Jaa

torstaina, maaliskuuta 17, 2011

Päivä 3 - Minun vanhempani

Tämä kirjoitus kertoo äidistä ja äijästä, joiden vanhemmuudesta minulla on omiksi tarpeikseni riittävästi näyttöä. En minä heistä tullut koskaan paljoa tietämään - olivathan molemmat hiljaista sorttia - aivan kuten minäkin nyt vanhemmalla iällä.
Äijä sanoi joskus äidin tulleen Taiwanista asti. Hän sanoi niin vain ollessaan hyvin juovuksissa ja pahalla päällä, eikä äiti vaikuttanut lainkaan pitävän sellaisesta puheesta. Enhän minä tuolloin edes tiennyt, missä Taiwan oli. Tunsin vain Vanttauskosken ja Rovaniemen, sekä olin kuullut Oulusta, Turusta (meillä kuunneltiin joulurauhan julistusta joka vuosi) ja Helsingistä. Myöhemmin olen päätynyt epäilemään äijän sanoja. Äidin hennosti vaaleanpunertava iho ja porkkanainen tukka ovat johdattaneet minut juuriani etsiessäni aivan toiseen suuntaan.
Kerran kahdessa viikossa äijä kävi kaupassa Vanttauskoskella. Hänen oli ensin käveltävä metsän läpi ja huteraa polkuakin useamman kilometrin matkan. Sieltä hän jatkoi Laitelan Armaksen kyydillä kauppa-asioille.
Kaksi kertaa vuodessa äiti ja minä pääsimme suurta maailmaa katsastamaan. Syksyisin matkustimme Armaksen kyydissä Vanttauskoskelle, mutta keväisin siirryimme onnikkaan ja ajelimme kuoppaisia teitä Rovaniemelle saakka. Äijällä oli nimittäin lahja, jota maailma ei antanut hänen olla käyttämättä. Hän oli sen maailmankolkan paras auton pyöräkulmien mittaaja.
Kuka vaan saattoi ottaa kepin käteensä ja mitata pyöräkulmia, mutta kukaan ei tehnyt sitä niin nopeasti, tarkasti ja vakavasti kuin minun äijäni. Tuntui hienolta istua Vanttauskoskella Aimon verstaalla, tai Rovaniemellä Raulin ja Osmon pajalla, ja katsoa paikalle äijän vuoksi kertyviä ihmisiä. Kun äijä otti kepin käteensä, muuttui hän taikuriksi taikasauvoineen ja ihmiset tuntuivat kunnioittavan häntä.
Kai minä siitä opin, kuinka kiehtovaa on seurata ihmisiä töiden touhussa. Siksi kai hakeudun edelleen usein kauppatorien laitamille seuraamaan ihmisten verkkaista kuljeskelua ja kauppiaiden innokasta tai vähemmän innokasta kaupustelua. Äijä ei työstä pitänyt, eikä ihmisistä. Hän yritti useaan otteeseen päästä taakastaan, jonka tuo harvinainen lahja hänelle toi, mutta hänen ei annettu.
Kuka sitten mittaa pyöräkulmamme, ihmiset huusivat ja aina äijä heltyi. Hän olisi varmasti iloinen tietäessään, että nykyään tietokoneet hoitavat tuonkin homman, ja vieläpä tarkemmin kuin äijä koskaan.
Sellainen vielä tuli mieleen, että erään kerran kevään pyöräkulmareissulla Mäkitalon Osmo yritti ostaa äitiä. Se oli kummallinen hetki se, ja vaivaannuttava. Osmo sylki ainakin kymmenen kertaa pajan edustan kuluneeseen maahan, joka vain hetki sitten oli ollut piilossa lumen alla, ja tarjosi äidistä kokonaiset sataviisikymmentä markkaa ja yhden romuauton, josta äijä voisi kunnostaa itselleen menopelin. Äijä sanoi miettimättä ei, ja asia oli sillä selvä. Maahan syljeskely loppui kuin leikattuna. Myöhemmin näin äidin kiertelevän tuota romuautoa mietteliäänä, vertailemassa sitä itseensä ja potkiskelemassa vanteita.
Jaa

keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2011

Päivä 2 - Ensimmäinen rakkauteni

Ennen kuin kerron ensirakkaudestani, on minun tunnustettava, että hyvin monesti olen julistanut ilmoille lempeäni vain huomatakseni myöhemmin erehtyneeni. Uskon näin tapahtuvan jokaiselle, toisille silloin tällöin, toisille useammin. Kenties hyvin hiljaisille ja harkitsevaisille henkilöille näin käy harvoin tai ei laisinkaan, mutta kukapa tietää millaisia haihatuksia päällisin puolin hillityt päissään elättelevät. Liekki se on rinnassa heilläkin.
Kun ensimmäisen kerran luulin eläväni rakkauden aikaa, olin vielä hyvin nuori ja kokematon. Se oli juuri sitä loppukesän hetkeä, jolloin aletaan tähytä taivasta ja uumoilla ensimmäisiä ilmassa lentäviä syksyn lehtiä. Se oli siis hyvin otollista aikaa rakkaudelle, kuten tietenkin kaikki aika on, niin kauan kuin nuoruutta riittää.
En vielä tiennyt, että aikani kotimajassa oli käymässä loppuun, mutta uumoilin sitä jo mielessäni, kuten syksyäkin. Aloin nähdä majan jo lähteneen silmin. Saatoin juosta rantaan metsikön lävitse melkein kuin pakokauhun vallassa ja tuntea suurta rauhaa ja tyydytystä nähdessäni tuon ainoan paikan, jonka olin koskaan todella tuntenut.
Kukaan meidän kolmen lisäksi ei liikuskellut sillä alueella, mutta kerranpa majaan koputti nuori mies. Koputusta seurasi kaaos: Äiti jähmettyi nurkkaan suupieli nykien, saamatta edes yhtä ainutta voiherranjumalaa tiristettyä suustaan. Äijä harppoi ovelle, suoristi kumaraa selkäänsä ja oli kuin suureen juhlaan valmistautumassa. Minulle, nuorelle, tämä oli vaihtelua jota olin aina kaivannut.
Voisinko saada lasin vettä, mies kysyi. Mikä tuota tyttöä vaivaa?
Miehellä oli hieman kimakka ääni. Kävi ilmi, että hän oli eksyksissä ja siksi peloissaan ja uupunut. Äijä antoi juoda ja käski miehen suksia tiehensä.
Mikä lie hampuusi...
Äijä jupisi koko illan, silitteli päätään ja oli levoton. Äiti ei ollut liikahtanut nurkasta, mutta näytti rauhoittuneen. Kenties nukkuikin. Minusta tuntui, että se mies veti minua itseään seuraamaan. Ajattelin, kuinka se olisi minua riiannut, jos olisi ollut aikaa. Sinä iltana minä en mennytkään rantaan iltapesulle, vaan lähdin seuraamaan jälkiä, jotka mies oli jättänyt lähtiessään.
Tuota majalle eksynyttä miestä en enää löytänyt, mutta kun kauas kotoa vaellettuani ajattelin äitiä, äijää ja nuhruista tönöä Pikkukaarnijärven rannalla, tunsin jotain, mitä erehdyin kuvittelemaan rakkaudeksi. Nyt vuosien jälkeen ajattelen kuitenkin, että se oli lähinnä nälkää, vähän pelkoa ja väsymystä, sekä reilusti itsesääliä.
Sen olen oppinut rakkaudesta, että se elää mieluiten eilisessä ja huomisessa. Vaatii rohkeutta tuntea rakkautta siinä hetkessä missä kulloinkin on, enkä minä ole koskaan ollut erityisen urhea luonteeltani.
Minun ensirakkauteni siis sijaitsee tulevaisuudessa. Rakkauteni kohde on hieman väärin ymmärretty ja kenties jopa osittain väärin tuomittu, lempeä elinkautisvanki. Suhteemme on platoninen ja perustuu kirjeenvaihtoon. Kirjeissä teeskentelen olevani hyvin henkistynyt; ehkä meditoin, tai ainakin syön pelkästään elävää ravintoa (enkä tarkoita hyönteisiä. Söin niitä ihan riittävästi vaeltaessani Pikkukaarnijärveltä Vanttauskoskelle ja sieltä lopulta Rovaniemelle). Rakkautemme huipentuu yhteen, koruttomaan kosketukseen, kun kierrän sormeni hänen vielä hivenen lämpimän kämmenensä ympärille pari tuntia sen jälkeen, kun hän on kuollut vankitovereidensa salaliiton uhrina. Sellaista minä kuvittelen... Vaikka taidan olla jo liian väsynyt edes sellaiseen.
Jaa

tiistaina, maaliskuuta 15, 2011

Päivä 1 - Esittelen itseni

Koko tämä pitkä prosessi alkaa häpeällä, sillä en kykene aloittamaan kertomustani sillä tavoin kuin haluaisin. Tahtoisin laittaa kaiken liikkeelle kertomalla syntymäni hetkestä, muistelemalla varhaisimpia lapsuusaikojani ja niitä vaatimattomia leikkejä, joita olen silloin leikkinyt. Mutta minä en muista ensimmäisistä vuosistani mitään.
Äitini kertoi vielä eläessään, että oli vain erään kerran sattunut huomaamaan minut nurkassa. Hän muisteli, että olin kenties ollut siinä pitkäänkin heistä kummankaan kiinnittämättä silmiään minuun paremmaksi aikaa. Hän puhui asiasta aina samalla tavalla; arasti ja suupieli nykien, valmiina puolustautumaan etukäteen kuvittelemiltaan syytöksiltä. Olisin joskus saattanut kysyä äidiltä enemmänkin, mutta tuo arkuus ja etenkin nykivä suupieli saivat minut liian vaivautuneeksi.
Niin... En siis tiedä kuinka tai koska olen tullut olevaksi, mutta muutaman tiedossa olevan faktan perusteella olen tehnyt joitakin päätelmiä. Minut on ensimmäisen kerran havaittu Pikkukaarnijärven rannalla sijaitsevassa pienessä, vailla mukavuuksia (jos kalaisaa vettä ei lasketa sellaiseksi) olevassa majassa. Tuossa majassa ei koskaan käynyt kukaan minua ja noita kahta lukuun ottamatta.
Toista majan asukasta sanoin äidikseni. Hänellä oli samanlainen, oranssi otsatukka kuin minullakin, pyöreät kasvot ja punainen, pehmoinen vartalo. Toista minä ja äiti sanoimme äijäksi. Joku kenties yllättyy kuullessaan, että isäni - näin ainakin uskon - onkin ihminen. Luihuselkäinen, hiljainen ja mietteliäs olento, jolla oli tapana aina ovesta käydessään silittää harvahiuksista päätään kuin olisi tapaillut lapsosen päälakea. En nähnyt heidän koskaan osoittavan hellyyttä toisilleen, vaikka myönnän, että hienoeleiset katseet tai kosketukset ovat voineet mennä lapsen silmien ohitse. Saatan silti toki ymmärtää, kuinka Pikkukaarnijärven mäkäröitä kuhiseva rantapajukko, samoin kuin kaamosyön hyytävä pimeys ja metriset hanget ovat ohjanneet heitä toistensa tykö....
... Esittelyn tahdon siis hoitaa kertomalla varhaislapsuuden kehittäneen mielikuvitustani. Tahdon myös tunnustaa, etten sittenkään menettänyt oikeaa silmääni Vondelparkin hämyisessä nurkkauksessa järjestetyssä kohtaamisessa kahden Randstadista tulleen maanviljelijäveljeksen (joista toinen muistutti takaapäin hämmästyttävästi äijää) ja erään itseään merenneidoksi kutsuvan naisen kanssa. Tosiasiassa kaaduin kasvot edellä äijän katkomaan pajukkoon juostessani Pikkukaarnijärveltä majalle. Tahdon kertoa, että olen siis nyt rehellisempi kuin vielä eilen.
Ja sen vielä tahtoisin kertoa, että nimeni on Ally Alias (pohjoisen juhlakulttuurin tutkija ja nainen, jolla on toivoa).


----

Tässä siis Anonyymille, jolle hiljaisuuteni oli liikaa. Tällaisista pyysi kirjoittamaan:

Päivä 1 – Esittele itsesi
Päivä 2 – Eka rakkaus
Päivä 3 – Minun vanhempani
Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään
Päivä 5 – Mitä on rakkaus?
Päivä 6 – Minun päiväni
Päivä 7 – Paras ystäväni
Päivä 8 – Se hetki
Päivä 9 – Uskoni
Päivä 10 – Päivän asu
Päivä 11 – Sisarukseni
Päivä 12 – Käsilaukussani
Päivä 13 – Tällä viikolla
Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?
Päivä 15 – Unelmani
Päivä 16 – Eka suudelmani
Päivä 17 – Mieleisin muistoni
Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni
Päivä 19 – Kaduttaa
Päivä 20 – Tässä kuussa
Päivä 21 – Toinen hetki
Päivä 22 – Tämä järkyttää minua
Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin
Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään
Päivä 25 – Ensimmäinen
Päivä 26 – Pelkään
Päivä 27 – Suosikkipaikkani
Päivä 28 – Ikävöin
Päivä 29 – Tähän pyrin
Päivä 30 – Soittolistallani
Päivä 31 - Viimeinen hetki
Jaa