Enhän minä tahdo udella, mutta...

"Hei rouva hei! Odottakaas... Vai neitikö se on, kun ei kauempaa tahdo tunnistaa? Nuuoori neitohan se siinä, eikö niin? Tuskinpa ylioppilas vielä. Sopiiko sitä kysyä minne suuntaan sitä ollaan menossa, vaikka arvaanhan minä sen jo sanomattakin. Kaupungillehan sitä viikonloppuna... noin pienessä hamosessa. Eikö neidon jalkoja palele, kun on noin ohuet sukkahousut jalassa? Mielelläänhän sitä tuollaisia sääriä katselee, mutta oi voi voi sentään, kuinka niitä illalla kylmä kalvaa. Onkohan niitä kukaan neidolle lämmittämässä, vai pitääkö yksin käpertyä peiton alle? Vaan taitaapa tuolta kaupungilta löytyä monta vapaaehtoista lämmittäjää, eikö vain? Kyllä setäkin tarjoutuisi, usko pois, mutta eipä taida noin nuori neito tällaista vanhaa ukkoa huolia. Setä kyllä lämmittäisi ja pitäisi hyvänä aamuun asti, suukottelisi ja rutistaisi syliin. Eikö ole pojilla tapana olla jo housut jalassa ja ulko-ovella kun naisella alkavat vasta varpaat lämmitä?

Saanko ihan uteliaisuuttani kysyä, mistä tuo takki mahtaa olla ostettu? Se on kyllä niin hyvin istuva, että harvoin näkee. Neidolla taisi olla melkoinen työ sovitella noita nappeja kiinni lähteissään. On niin piukka, että soi! Pitää olla sitten varovainen kotiin palatessaan, ettei poika repäise innostuksissaan takkia auki niin, että napit lentelevät. Eivät ne jaksa, nuoret miehet, nappien kanssa näperrellä. Vaan mitäpä luulet? Tokkopa näilläkään töppösormilla saisi tuollaisia hepeneitä nuoren neidon yltä riisuttua... Neidon pitäisi itse pujotella takki auki. Setä vaan seuraisi kärsivällisenä vierestä, vaikka kestäisi kuinka kauan. Vaan entäpä jos neito olisikin sedän kanssa niin innoissaan, että takki repeäisi? Kuka noin kauniin, piukan takin osaisi paikata? Tulisiko neidolla siitä suru puseroon? Kyyneliäkin vaikka valuisi poskea alas... Silloin setä kyllä keräisi joka kyyneleen töppösormiinsa, ottaisi syliin ja suukottelisi niin kauan, että olisi hyvä mieli taas. Setä ostaisi vaikka uuden tuollaisen takin, jos vain olisi varaa.

Ovatko neidon rinnat muuten kokoa c vai d? Itse olisin enemmän taipuvainen sanomaan d, mutta saatan erehtyä. Nykyaikana kun on niitä uusia konsteja... Ennenaikaan, silloin kun setä oli nuori, hän oli aika haka arvioimaan neitosten kuppikokoja. Kyllä olisi sedällä monta tuhmaa tarinaa niiltä ajoilta. Mutta tuskinpa noin säädyllisen oloinen nuori neito tahtoo kuulla niistä yhtään? Korvannipukat siinä vain helahtaisivat punaisiksi ja sitäpä kollit sitten kaupungilla ihmettelisivät. Tohtisiko neito kertoa, että tällainen, partainen vanha setä on saanut korvat niin somasti punoittamaan suputtamalla niihin liian tuhmia juttuja? Tuollaiset täyteläiset nuoren neidon rinnat, lyhyet hameet ja sorjat sääret saavat tällaisen vanhan ukkoparan ihan hämilleen. Saisiko sitä ihan nöyrimmin lähestyä ja pitää neitoa kädestä hetkisen? Neidolla on varmasti hyvin sileä ja pehmoinen iho kämmenselässä. Iltapäivällä, suihkun jälkeen neito on varmasti levittänyt siihen aloeveeraa. Arvaanko väärin, jos epäilen, että neito on levittänyt aloeveeraa noihin säihkysääriinsäkin ja muuallekin kehoon? Nyt jos setä tuoksuttelisi neitokaisen napaa, niin sieltä varmaan vielä häivähtäisi vartalovoiteen tuoksu. Oi, sellaisen muiston kanssa olisi hyvä lämmittää yksinäistäkin iltaa... kun olisi edes kerran päässyt kunnolla nuuskaisemaan. Ja hajuvettä korvan takaa. Sirotteleeko neito pikkuisen tuoksua reisilleenkin? Poikasia varten, pieneksi yllätykseksi? Sallitko sedän haistaa neidon rannetta pikkuisen? Ihan pieni aistinautinto tällaiselle hylkiölle? Setä laittaa silmät kiinni ja ajattelee, että onkin siinä tuoksuttelemassa neidon kylmettyneitä pikku reisiä... tuoksuttelemassa, suukottelemassa, pitämässä hyvänä. Mikäs siellä reisien yläpäässä odottaa innokkaita poikosia? Niitä se odottaa, vaan ei setää ollenkaan, eihän? Uskaltaisiko setä ihan pikkiriikkisen ajatella sitä aarretta, jota joku kolli pitää tänä iltana hetken hyvänä. Setä jaksaisi aamuun saakka... Ei setä kehtaa edes niin tuhmia asioita ajatellakaan noin viattoman oloisesta neitosesta. Mutta sallitko, että setä ottaa hetkeksi kädestä, tuoksuttaa pikkuisen rannetta, pistää silmät kiinni, ja ajattelee ihan pienen hetken tuhmaa ajatusta? Setä tulisi siitä niin onnelliseksi! Ihan silmät vettyisivät kiitollisuudesta. Ihan hetken vain setä ajattelisi sitä pyhintä, jota setä ei koskaan pääse koskaan itse pitämään hyvänä.

Saisinko ihan uteliaisuuden vuoksi kysäistä, sattuvatko neidon alushousut olemaan ohutta, mustaa pitsiä? Sellainen saisi sedän kyllä jo ajattelemaan niin tuhmia ajatuksia, ettei sellaisia sovi noin kunnialliselle neidolle paljastaakaan..."

Pakinaperjantai

Jaa

Ananas

Vieraat ovat ihan pian oven takana, mutta sitä ennen pitäisi ratkaista ananaksen kohtalo. Suuri, karhea, pykäläpintainen ananas. Vihamielinen ja eksoottinen. Nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää, mutta sitä ennen se matkasi kaukaisilta pelloilta, julistettiin lahjakorin valtiaaksi, käärittiin runsaaseen sellofaaniin banaanien, appelsiinien, viinirypäleiden ja muiden turvallisten hedelmien kanssa. Tuo turha pallo kuljetettiin hirmuiset matkat periaatteessa hänen kuusikymmenvuotisjuhliensa kunniaksi. Ja nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää ja ikään kuin uhkaa viiltää kovilla ja terävillä lehdillään kaikki, jotka yrittävät siirtää sitä paikaltaan. Minne tuollaisen voisi jättää vartioimatta, pelkäämättä, että se alkaa salassa versoa ja lonkeroida?
Hän tietää, mitä ajatuksia ananas muissa herättää. Tuollainen valtava, huikentelevainen hedelmä. Kuka kunniallinen ihminen pitää jotain noin makeaa ja näkyvää, jotain noin valtavaa vain itseään varten? Ne luulevat, että hän on alkanut peräämään nuoruuttaan takaisin, että on nyt kuudenkymmenen iässä mennyt sekaisin ja tahtoo maistaa uusia makuja ja upottaa hampaansa yltäkylläisiin kokemuksiin. Pian - niin ne kuvittelevat - hän istuu jo Sisilian sikajuhlien äänekkäässä tunnelmassa, pää takakenossa, antamassa nuoren miehen kaataa punaviiniä karahvista suoraan suuhun.
Tuollainen hedelmä saa naisen kaipaamaan, niin vieraat varmasti uskovat. Se vaatii miestä sitä nujertamaan, lyömään sen kahtia yhdellä macheten iskulla ja tarjoilemaan sen satiinisessa aamutakissa istuvalle naiselleen kauniina, säädyllisinä kuutioina. Vieraat kuvittelevat hänen luulevan jotain enemmän itsestään. Ne pilkkaavat häntä selän takana, nauravat vanhaa naista ja tämän tuoksuvaa ananasta. Ne sanovat hänen haaveilevan iltaisin ruskeista ja jäntevistä poimijoista, päättymättömistä ananasviljelmistä, pölystä ja valkoisesta auringosta, joka piilottaa säteitään noihin kultaisiin hedelmiin.
Sanovat, että hän ei ymmärrä tyytyä säilyketölkkeihin. Että pitäisi jo ymmärtää. Hänen on tehtävä jotain ananakselle ennen kuin vieraat tulevat. Hänen on jätettävä se pimeään, täysin vartioimatta, vaikka se versoisi ja lonkeroisi. Hänen on pidettävä ikkunaa auki. Muuten ne heti sisään tullessaan pysähtyvät, nuuhkivat terävästi ilmaa ja sanovat että täällä tuoksuu muutokselle.

Jaa

Juhannusveikkaus

- Eeei voi olla totta... katopa tätä. Onko tämä tosiaan? Seitsemän oikein... SEITSEMÄN OIKEIN! KUULITTEKO? SEITSEMÄN!
Patu syytää melkein hartiavoimin lähiöbaarin muovituoleja edestään ja kiirehtii painamaan kämmenensä vanhan äitinsä suun päälle. Nurkista katsellaan jo epäluuloisen näköisenä. Patu nappaa äidin kupongin käteensä. Vähällä on, ettei hänkin huuda.
- Elähän äiti höpötä, Patu sanoo kuitenkin. - Kohta luulevat, että olet tosissasi.
Äidin ilme näyttää tuskastuneelta.
- Lue sitä lappua. Siinähän se seisoo niin selvästi ettei ikinä.
- Nyt on tainnut äitimuorilla tulla juotua vähän liikaa. Parempi, että mennään tästä kotiin juhannuksenviettoa jatkamaan.
Patu taittaa kupongin kahtia, kuin se ei olisi minkään arvoinen ja työntää sen äitinsä rintataskuun. Nurkkapöydissä aletaan osoittaa rauhoittumisen merkkejä. Katseet liimautuvat taas seinälle ruuvattuun, suurehkoon televisioon, ja kämmenet kiertyvät oluttuoppien ympärille.
Äidin saa melkein retuuttaa pihalle. Hän haraa vastaan ja tarttuu laihoilla sormillaan jokaiseen lähistölleen osuvaan muovituoliin.
- Tämä on epäreilua. Olisit lukenut sitä kuponkia, äiti sanoo kun he pääsevät vihdoin pihalle.
Korvanjuuressa alkaa heti inistä.
- Ala nyt tulla siitä huutamasta, Patu sanoo. - Kyllä minä sen kupongin luin.
Nyt alkaa äidinkin päässä raksuttaa. Hän nostaa käden rintataskulleen, arvokkaan kuponkinsa suojaksi ja he kulkevat hivenen humalaista puolijuoksua tyhjyyttään kajahtelevien lähiöpihojen halki.
Kotona odottaa perhe. Vaimo hyssyttää tulijoita heti eteisestä.
- Onko jännät paikat? Patu kysyy.
Hän iskee äidille silmää ja nostaa sormen huulilleen. Ainutkertaisesta ilouutisesta on otettava kaikki irti.
- Ainolla on enää kahden päässä, äiti kertoo. - Minulla meni tänä vuonna ihan metsään.
Aino juoksuttaa oman lappusensa isänsä nähtäväksi. Posket hehkuvat innostusta. Äiti ei malta enää mieltään vaan nostaa oman lappunsa esiin rintataskusta ja ojentaa sitä lapsenlapselleen.
- Tiedätkö mitä tässä on? Tässä on seitsemän oikein.
Patu kurkistaa olohuoneeseen ihan vain nähdäkseen vaimonsa ilmeen. Se näyttää tuskastuneelta.
- Saa olla viimeinen juhannus kun te kaksi istutte baarissa, hän sanoo. - Tilanne on tällä hetkellä jo yhdeksän, jos ette ole sattuneet kännäämiseltänne huomaamaan.
- Ei, kun tässä on seitsemän YKSITYISKOHTAA.
Patu tietää jo silloin ettei koskaan tule unohtamaan sitä juhlallista hiljaisuutta, joka kotiin sillä hetkellä laskeutuu. Ainokin astuu askeleen taaksepäin. Tytön ymmärrys ei vielä riitä käsittämään millä tavoin heidän elämänsä muuttuu nyt.
- Kuinka.. Voiko se edes olla mahdollista?
- Täällä lukee puukotus veneessä, puukottajan horjahtaminen veteen, puukottajan hukkuminen, veneen ajelehtiminen julkisen rannan tuntumaan, löytäjänä kolme pikkupoikaa, elvytysyritykset turhia, puukottajan löytyminen naaraamalla.
- Ei... Mistä hän saattoi aavistaa? Juurihan sen aamuisen puukotustapauksen tekijä löydettiin. Eikä näitä yksityiskohtia edes tiedettäisi ellei se nainen olisi sattunut näkemään tapahtumia rannalta. Tämä on jo yliluonnollista!
-Ihan sama mitä on. Äiti on nyt rikas!
-Äiti, mullakin on yksityiskohdissa pään irtoaminen oikein, Aino sanoo.
- Sehän hienoa kultaseni. Ettehän te kertoneet mitään kenellekään? Tästä on parempi olla puhumatta, ainakaan nyt juhannuksena, kun mitä vain voi tapahtua.
- Tiedäthän sinä äidin. Mutta kai sain tilanteen paikattua.
- Muistakaa että pitää nyt vielä odottaa maanantaita, äiti muistuttaa. - On ollut niin lämmin sää, että ihmiset ovat veikanneet paljon enemmän kuin normaalisti. Ja hukkuminen on kuitenkin niin tavallinen yksityiskohta, että mistä sitä tietää, vaikka olisi useampikin seitsemän oikein.
He istuvat television ääreen. Vaimo ottaa käteensä kaukosäätimen ja sammuttaa television, jossa juuri näytetään vakavaa auto-onnettomuutta.
- Äiti älä! Mä en ehtinyt nähdä, kuinka monta kuollutta tuossa tuli. Jos mäkin vaikka voittaisin jotain, Aino sano0.
- Sen ehtii tarkistaa maanantainakin, vaimo sanoo.
He istuvat sohvalla kukin ajatuksissaan, miettien mitä kaikkea tulevana arkena tapahtuisi. Patu oli onnellinen, epäilemättä onnellisempi kuin koskaan. Äiti on jo vanha ja tuskin eläisi pitkään, etenkään niillä elämäntavoilla. Jos hän saisi veikata, eläisi äiti tuskin näkemään seuraavaa juhannusta. Ja sillä veikkauksella voittaisi melkein saman kuin äiti nyt, mitä nyt verottaja veisi osansa. Kehtaisikohan sitä pyytää kuponkia suoraan itselleen, niin säästäisi nekin kulut?
- Ihanaa! äiti huokaa. - Tämä oli muutenkin niin jännittävä juhannus. Uhreja tuli enemmän kuin miesmuistiin ja jotenkin niin tasaisesti, ettei ollut hetkeäkään tylsää. Kyllä tätä tulee ikävä myöhemmin. Mitäpä sitä enää veikkaamaan... ei se onni osu kahta kertaa kohdalle.
Äiti painaa kämmenensä hellästi rintataskun päälle ja Patu on äkkiä ihan varma, ettei hän suostu koskaan luopumaan kupongista vapaaehtoisesti. Onneksi juhannusta on vielä jäljellä ja kaikki tietävät, että silloin voi tapahtua mitä vain. Jaa

Himoa hehkuva kirjoituskilpailu

Alkoi kyllästyttää, kun en ole pitkään aikaan järjestänyt kilpailua. Nyt kun kevät tekee tuloaan, alkaa myös ihminen herätä talviuniltaan. Niin kai sitten minäkin.

Olen pitkästä aikaa tutkiskellut kävijätilastojani ja olen hieman yllättynyt siitä, kuinka moni eksyy blogiini eroottista tarinaa etsiskellessään. Vaikka olen vuosien varrella laittanut jokusen eroottisen kuvan itsestäni ja saanut yhden limaisen sähköpostinkin paljasteluni tuloksena, olen kirjoittanut koko aikana vain yhden eroottisen tarinan (joka epäilemättä on "mielenkiintoinen" yllätys rakkaudennälkäisille).

Nyt haastan teidät, riekottoman ja irstaan mielikuvituksen omaavat ystäväni, lukemaan ainokaiseni, Ingridin lupauksen ja kirjoittamaan tarinalle arvoisensa, höyryävän kuuman jatko-osan. Kirjoita tarina blogiisi ja ilmoita minulle, niin linkitän tarinan blogiini. Jos sinulla ei ole blogia, lähetä tarina kommenttilaatikkoon tai sähköpostiini (jälkimmäiset julkaisen luvan kanssa blogissani).

Kilpailuun voi osallistua maaliskuun loppuun saakka, jonka jälkeen äänestämme kaikki yhdessä voittajakirjoituksen. Tulos julkistetaan Allyn syntymäpäivänä, 12.4.

Palkintona on kunnia päästä Ingridin lupauksen VIRALLISEKSI jatko-osaksi. Lisäksi palkitsen parhaan kirjoituksen pienellä eroottisella lahjalla, joka ei ole lakki. Sen lupaan.

Jään odottelemaan sormet syyhyten ja vesi kielellä, josko joku innostuisi osallistumaan!

Jaa

Voisikko olla mun kaa?

Se on se klassinen kysymys, jota varmasti jokaisen ihmissuhteen omaavan pitäisi kysyä siltä toiselta: "Jos kävis jotenkin ilmi, että mää olenkin sika... Siis näyttäisin ihan samalta ja oisin muutenkin ihan tälleen näin, mutta tehtäis joku tutkimus josta käviskin ilmi, että olen geeneiltäni sika... eikä nyt mietitä mitään laillisuuskysymyksiä. Niin että voisikkonää olla mun kanssa enää? Eihän se muussa haittais, mutta jos tulis puhetta jostain ihmisyydestä tai sellaisesta niin mää kyllä ainakin myöntäisin että oonkin sika. Eikä mulla vois olla passia tai kelakorttia. Tai vois olla passi, kun se jo itessään rajottais... Että pääsis kuitenkin matkustamaan. Mutta sitten lapset olis puoleksi sikoja ja tälleen. Vaikka näyttäis tietenkin ihmiseltä. Kehtaisitko olla? Ja kehtaisitko kertoa omille porukoille, että se on muuten ihan kiva tyyppi ja tälleen, mutta käytännössä sika? Eikä niinku pelkästään siinä klassisessa merkityksessä."

Rakkaus on sitä, että vastaisi tällaiseen kysymykseen kyllä, eikä vaikka "no joo, kai mää voisin, jos sovittais ettei kerrota kenellekään".

Joo, ja jos Kirsi tai Lilli esimerkiksi olisivat sorsia, siis muuten ihan samanlaisia ja yhtä mukavia kuin nytkin, mutta asuisivat tuolla (P)Laanaojan paskanruskeissa vesissä ja näyttäisivät sorsilta, eikä ne pääsis koskaan baariin, eikä niille myytäisi jäätelöä (ei niillä olisi rahaakaan), niin olisin silti ihan varmasti niiden kaveri. Eikä haittaisi, jos joskus syysaamuna joutuisi istumaan pari tuntia vaikka pikkupakkasessa niiden kämpillä porisemassa. Jos joku kysyisi, sanoisin, että tämä Kirsi tai Lilli tässä on ihan helvetin hyvä tyyppi, vaikka onkin sorsa.

Kaikki kaverini ovat ihmisiä (minä kai se lähimpänä sorsaa tässä olen), eli jos joku ymmärsi ajatuksen sanojen takana, ei vetänyt hernettä nenään ja on vielä ystäväni, niin
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!!!!
Sitä samaa myös kaikille ihanille blogiystäville, joista tykkään simona vaikka ovat muuten tavallisia, mutta eivät kovinkaan aineellisia. Jaa

Varokaa törmäileviä fantasioita!

Olin ehtinyt tehdä elämässäni useita uhkarohkeita täyskäännöksiä ja muutamia suurehkoja virheitäkin, mutta vihdoin elämäni vaikutti seestyneen. Olin työskennellyt jo useamman vuoden pienessä kahvilassa, joen ja sen rantaa pitkin mutkittelevan ulkoilma-alueen kupeessa. Se oli juuri sitä, mitä en ollut koskaan ennen kuvitellut alkavani tekemään, mutta mukavaa yhtä kaikki - sitten kun siihen oli tottunut.

Kahvila oli viihtyisä paikka etenkin kesäisin. Pihakoivut heijastivat vienoa vihreäänsä lasiruuduista sisään ja aurinko täplitti vitivalkoisen kahviastiaston. Aamupäivisin kahvilan täyttivät hälisevät lapsiperheet ja iäkkäät pariskunnat, iltaisin paikalle saattoi eksyä nuorempiakin oluelle tai jääkuutioidulle siiderille.

Oikeastaan minä viihdyin paremmin kahvilassa, kuin omassa asunnossani, jota en ollut oikein koskaan oppinut kutsumaan kodiksi.

Sitten tuli se keskiviikko. Jo aamulla oli niin kuuma, että hiekka tuoksui auringolta kun kävelin töihin. Loistavan ilman pöllämystyttämät ihmiset kävelivät pökkyräisen näköisinä kaduilla. Toiveikkaat jäätelökojut availivat jo ikkunaluukkujaan. Jo ennen kuin astuin sisään kahvilaan, näin hänet. Kahvilan lähistöllä oli vanha, viisi- tai kuusikerroksinen kivitalo, jonka uumenista löytyi kotiparturi, asianajotoimisto ja tavallisten ihmisten koteja. Talon tumman peltikaton täytyi olla jo ritisevän kuuma, mutta niin vain tuo uskalias työmies keikkui kesän kauneimmansinisen taivaan rajalla, liikkuen katolla kevyesti ja ruskettuneena.

Sain pian huomata, että pystyin helposti seuraamaan miehen puuhia kahvilasta saakka. Paidaton yläruumis näytti lihaksikkaalta. Huomasin asiakkaidenkin tähyävän katolle silmiään varjostaen. Mietin, kuinka todennäköistä olisi, että mies tulisi virkistäytymään juuri tähän kahvilaan. Mietin, huomaisiko mies mahdollisesti minua. Tuollaiset eivät ole mitään vanhanpiian ajatuksia. Sellaisia kaikki naiset ajattelevat.

Joku lintubongari oli aikaisemmin unohtanut kiikarinsa kahvilaamme ja hiljaisempina hetkinä saatoin katsella miestä linssien lävitse. Kiikarin läpi hän oli kovin tavallinen; ei niin lihaksikas eikä ketteräkään. Monet kerrat hän oli vähällä tipauttaa työkalunsa tai livetä katolta kokonaan. Kuumakin häneen otti. Koko iho oli kuin uitettu. Olin tyytyväinen, että nuo kaikki asiat tulivat selviksi nyt. Olisin varmasti ollut pettynyt, jos totuus olisi paljastunut vasta, jos mies olisi sattunut kahvilaan. Mutta kun naisen mieli johonkuhun kiinnittyy... Päätin ihailla tuota miestä kaikesta inhimillisyydestä huolimatta. Jotenkin se teki hänestä saavutettavammankin.

Puoli neljän aikaan hän tuli. Hän oli pukenut ylleen haalistuneen paidan, jonka kainalot olivat jo kostuneet läpi ja sipaissut hiuksensa. Hän tuli tiskille ja ojensi Jaffa-pulloa. Minä punastuin. Punastuin kuin vanhapiika, enkä sanonut mitään, paitsi kiitos ja ole hyvä. Eikä mieskään sanonut mitään. Vilkaisi vain nopeasti silmiin, eikä mitään katseessa herännyt. Sitten hän meni terassille, joen puolelle ja tuijotti virrassa lipuvaa venettä. Hän olisi jäänyt sisään, jos olisi ollut edes pikkuisen kiinnostunut. Se oli selvä.

Maija tuli päästämään minut kotiin, eikä huomauttanut vaikka kaulani oli vielä aivan punaisilla laikuilla. Hän luuli varmasti, että kahvilassa oli käynyt taas riehumassa se humalainen, joka sanoi, että minun pitäisi saada munaa. Se humalainen olisi takuuvarmasti nauranut räkä kurkussa kurluttaen, kun olisi nähnyt minut rakastamassa työmiestä salaa.

Kotiin lähtiessäni kiersin ihan tahallani joen puolelta. Mies istui siellä vieläkin ja tuijotti joelle. Minua hän ei huomannut. Oli niin kuuma ja ahdistava. Sellainen ilma, jolloin ei pitäisi joutua edes kävelemään. Istuuduin joen pientareelle. Siitä minut näkisi jos tahtoisi. Uittelin varpaitani kylmässä virrassa. Olin niin kurkkuani myöten tyytymätön siihen mihin yleensä tyydyin.

Se keskiviikko, noin neljän aikaan iltapäivällä, oli virranjakaja elämässäni. Tuntui, kuin jokin vieras olisi mennyt minuun. Se sai minut riisumaan kaiken yltäni ja heittämään joen törmälle. Alastomanakin tunsin ilman hohtavan kuumaa. Kävelin jokeen hitaasti. Hengästytti ja tuntui jännittävältä. Vesi halusi viedä jalkoja joka suuntaan. Kivet olivat väliin liukkaita, väliin teräviä. Uin muutamia kierroksia, annoin kiharoideni kastua ja venyä pitkiksi sotkuiksi. Kauempana laiskasti putputtava moottorivene lähetti minulle aaltoja joiden varassa nousin ja laskin vastaan panematta.

Uin kunnes olin kokonaan virkistynyt. Sitten nousin takaisin rantaan ja kuivasin itseni hameeseeni. Kattomies oli kadonnut terassilta. Ei se minua haitannut. Joki oli sammuttanut rakkauteni palon. Oloni oli jotenkin kevyt ja nauruherkkä. En edes viitsinyt pukea tukisukkahousuja kotimatkalle vaan roikuttelin niitä kädessäni.

Muutaman päivän kuluttua kahvilaan saapui Pertti, vanha kanta-asiakas. Hän tunnusti nähneensä koivujen takaa minut uiskentelemassa vailla rihman kiertämää. Lintubongariksi hän ei sentään tunnustautunut. Siitä lähtien olemme olleet Pertin kanssa yhdessä.


Pakinaperjantaissa katolla ja Tarinamaanantaissa keskiviikko Jaa

Haista v***u-Collectionista mielikuvitusleikkeihin

Tyttäreni on ollut erittäin kiinnostunut taannoin piirtämästäni äitienpäiväkortista. Hän on myös samalla ollut yhä enemmän huolissaan siitä, että joku taikoisi minut pois lopullisesti (usko taian voimaan on lujittunut sillä, että huvitan häntä silloin tällöin taikomalla esineitä pois).

Onneksi keksin ongelmaan molempia miellyttävän ratkaisun: taiomme nimittäin meidät molemmat pois.

Kahden ihmisen yhtäaikainen poistaikominen onnistuu seuraavasti: Otetaan lujasti kaulasta kiinni ja huudetaan isolla äänellä "taion, taion äidin ja Pikkuruisen pois!"
Sitten rutistetaan silmät kiinni ja suhistellaan toiseen maailmaan. Joskus päädymme mukavaan maailmaan, vaikka maailmaan, jonka taivas on tähtien sijasta täynnä suihkuja ja jossa on vesiliukumäkiä ja kimaltavia perhosia ja sateenkaari, jonka reunalla on apinoita, joiden takapuolet ovat ihan punaiset liiasta liukumäessä laskemisesta ja ilmassa lentää vaaleanpunaisia saippuakuplia ja kimaltavasiipisiä perhosia ja samassa Pikkuruinen saa selkäänsä siivet ja hän osaa lentää nopeammin kuin perhoset ja apinat, eikä haittaa vaikka kastuu suihkujen alla, kun päällä on Hello Kitty-uikkarit.
Vasta uituaan ja lennettyään hikinen Pikkuruinen tulee takaisin kaulaan ja huudamme: "Taion, taion äidin ja Pikkuruisen takaisin!"
Pian jo suhistelemme takaisin maailmojen halki omalle kotisohvalle.

Olemme kohdanneet myös vähän ikävämpiäkin maailmoja, joissa on vihaisia vaahtokarkkimörköjä tai lentäviä hapankorppuja, jotka suuttuvat, kun niistä haukkaa. Onneksi niistä pääsee pian takaisin.

Ihan käy tutkimusmatkasta :) Jaa

Paskat lampaista

Viime yönä sain lopulta unen ajattelemalla, kuinka poraisin makuuhuoneeni kattoon reikiä vieri viereen, kuinka aloittaisin aina seitsemältä hiljaisuuden päätyttyä, kuinka jatkaisin pari tuntia joka aamu. Arkisin ja viikonloppuisin. Naapureiden kiusaksi.

Onkohan minulla jotain vihanhallintaongelmia...??? Jaa

Maailma on raskas kuin ilmapallo täynnä ilmaa.

Sähkövalo siivilöi yön varjoiksi seinille.
Tänään yö on terävä.
Nainen yskii vihaa,
pattereissa kaikuu parisuhdepakkanen.
Miehen falsettinen vitutuskäyrä
kipuaa ilmastointihormiin.

Toisessa huoneessa poika tuudittaa
partakoneen terää sylissään.
Miettii noita nesteenkyllästämiä juuriaan
ja toivoo,
etteivät olisi ehtineet
hukkumiseltaan lypsää
itsestään versoa
maailman harmaaseen hajoamaan.
Alkaa suorittaa hiljaista kitkemistyötä.

Seinän takana joku valvoo,
hätkyy kaukaisen sodan
kaikuja.
Vielä on turva nukahtaa,
vielä, kun ääntä kuuluu.
Silmälaput, korvatulpat,
maailma ulos, uni sisään.
Maailma ulos ja uppeluksiin.


Aamulla serpentiinikaulaiset tyhjiöt
katsovat pihalla tiukasti
toisistaan
ohi.


Kaikki tuntevat kotimaiset vappuriittimme. Ja kotimaisuutta haettiin tämän viikon runotorstaissa. Jaa

Myöhäisille ja kiireisille

Onko vielä joku joka ei ole katsonut Pan's Labyrinthia? Jos täällä joku sellainen liikkuu, niin katsokaa! (... snif ryys)

Se on ihan niin kuin muutkin elokuvat, paitsi PALJON parempi.

Se on niin hyvä, etten taida enää koskaan katsoa sitä uudestaan. Jaa

Kai tiedätte tunteen

Lienee kaikille tuttua, että silloin tällöin, perjantai-iltaisin, kun istuu täysin pahaa-aavistamattomana ja hyvällä mielellä juoponpunaispäällyksisellä olohuoneen sohvalla, jalassaan harmaat olohousut ja iso valkoinen t-paita, jonka rintamuksessa lukee palmujen ympäröimänä Miami, huomaatkin yhtäkkiä, että paholainen istuu rintasi päällä ja estää melkein kokonaan hengittämästä.

Hingut happea ja yrität katsoa tv:n visailuohjelmaa keskittyneesti. Mutta ei auta. On vain pakko mennä eteiseen ja jos on perhettä, et puhu heille mitään. Vedät vain talvilenkkarit jalkaasi ja niskaasi pitkän, lilahkon talvitakin. Ja sitten lähdet pimenevään iltaan rahattomana ja rasvaisessa tukassa.

Kierrät lähiöbaarin nurkkia kärsivällisesti. Kapakan peililasi heijastaa laihan, väsähtäneen naamasi ja valkoiset rystyset, jotka olet käpertänyt puristamaan takkisi liepeet rintakehäsi suojaksi. Lopulta lähiöbaarista purkautuu/heitetään ulos ryhmä ukkoja, jotka sytyttävät sätkänsä välittämättä pitkään elävistä kipinöistä, joita tihkuu huonosti käärittyjen pötköjen päistä.

Ukkolauma johdattaa sinut kotiinsa. He virittävät kömpelösti ja kinastellen kuksansa keittiönpöydän ruutuvahakankaalle. Viinaa kaadetaan. Sinä saat käteesi keltakukallisen, pahvisen kertakäyttökupin, joka on senttiä vaille täynnä Viru Valgeta, sitä vägevämpää sorttia. Ryystät niin, että röpötys käy. Humallut samalla, kun ukot uittavat voita vanhassa valurautapannussa ja joku siivuttaa lenkkipötköä neljään osaan.

Ukot riitelevät. Yhden kuksa on huomattavasti muiden motteja isompi ja vetää paljon enemmän. Tiedät, että ukot ovat riidelleet saman riidan monesti ennenkin. Makkarat käryävät pannulla, muut ukot juovat uhmassa isokuksaisen viinat suihinsa. Sinulle ei tarjota.

Makkarat nostetaan pöytään isolla pahvilautasella, jonka keskustaa ympäröivässä urassa kiertää rasva. Jokainen poimii sormin oman palansa. Sitten käydään tupelle. Ukot riitelevät, kuka joutuu ottamaan sinut parikseen. Yrität röyhistellä taidoillasi, mutta sinua ei oteta tosissaan.

Peli jatkuu, kunnes sinä ja ukot alatte sammua. Viimeinen hereilläolija yrittää vongata sinulta laiskasti seksiä ja kun ei saa vastakaikua, heittää pahvilautasen keittiön ovesta eteiseen. Käperryt lialle haisevalle, harmaantuneen vaaleanruskealle keittiön matolle ja sammut.

Se on sinun pakosi.


Vastaan itsekin Pakinaperjantain ja vara-Pakinaperjantain haasteeseen... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 8: Valon vaikutuksia

(Kaikki edelliset blogitapaamiset ja linkit näiden tapaamisten aikaansaamiin lisäpostauksiin löytyvät mielikuvamurhailua-labelin alta)

- Puh puh puh puhpuhpuhpuh läääääh... hiiik.
Ohari pysähtyi tien reunaan, nojasi raskaasti sauvakävelysauvoihinsa ja yritti saada hengen kulkemaan. Hän tiesi olevansa sekaisin, toimivansa lisääntyvän valon herättämässä hetkellisessä maniakohtauksessa. Mitään muuta selitystä olisi tuskin löydettävissä sille, että hän hieveröi henkensä ihan vapaasta tahdostaan, aikaisin sunnuntai-aamuna ja teki sen vielä heiluttamalla kahta kepakkoa käsissään. Tai voisiko syynä olla PMS, Ohari mietti ja yritti turhaan laskea läähätyksen lomassa päiviä edellisiin kuukautisiin.

Ohari nosti katseensa kohti taivaanrannassa kajastavaa, hullaannuttavaa valojuovaa. Nyt oli jo tulossa valoisaa. Eihän kellokaan ollut kuin vasta... Oharin ajatukset keskeytyivät. Kuulosti kuin joku olisi pieraissut pusikossa. Ohari heitti sauvakävelysauvat kirkaisten käsistään ja kaivoi pippurisumuttimen toppatakin taskusta. Hän tyhjensi puoli pullollista pensasta kohden, huutaen toistuvasti sanaa TUNTEMATON, jotta mahdolliset muut kulkijat ymmärtäisivät hänen joutuneen hyökkäyksen kohteeksi.

Melun säikäyttämä, äärimmäisen nolon näköinen kissa luikahti pensaasta ja ravasi tien poikki korvat luimussa. Ohari uskalsi vihdoin hellittää kouristuksenomaisen otteensa pippurisumuttimesta.
- Kis kis ksss ksss, hän huuteli kissan perään, mutta se ei tullut enää takaisin.
Ohari pudisti päätään ja keräsi sauvat maasta. Joskus vieläkin häntä hermostutti, vaikka viimeisestä blogihahmon murhasta oli kohta vuosi aikaa.

Pensaasta kuului uusi narahdus. Ehkä kissalla oli pensaassa pentuja, jotka makasivat hangella emottomina, Ohari ajatteli ja asteli varovasti pensasta kohden. Maassa näkyi jotain. Ohari ojensi kättään ja nosti esiin putkilon, joka oli täynnä punaista kimallegeeliä. Luultavasti lasten leikeistä jäänyt. Ohari tunki geelin taskuunsa pippurisumuttimen viereen.

Korvan vieressä rouskahti. Ohari ehti kääntää katseensa äänen suuntaan, nähdä punaiset, kimaltavat kasvot, joiden keskellä paloi kiihtynyt silmä. Hän ehti nähdä keltaisten kuviosaksien syöksyvän ilman halki.
- Minä tulen, ystävät, Ohari ajatteli viimeisenä ajatuksenaan, nähdessään tuttujen blogihaamujen odottavan kuusen oksilla istuen.

*****

Allyalias pyyhki tahmeaa kimallegeeliä kasvoiltaan. Saisi olla viimeinen kerta, kun hän yrittäisi naamioitua tällä tavoin. Hän nosti kävelysauvat käsiinsä. Hän oli aina toivonut itselleen tuollaisia sauvoja. Vincent juoksi tien poikki hiljaa hihittäen.
- Kiitos avusta, Allyalias sanoi kissalle.
He iskivät ylävitoset ennen kuin Vincent katosi matkoihinsa.

Allyalias katsoi taivaanrannassa kasvavaa valojuovaa. Keväällä oli todella hullaannuttava vaikutus. Se sai piilossa olleet vaistot heräämään ja olon tuntumaan elävältä. Allyalias haisteli ilmaa. Jossain lähellä asui seuraava blogihahmo, joka ei vielä vaistonnut hänen olevan tulossa...

Jatkuu taas ensi kerralla.... Jaa

Extremevapautta tyyliin Jali ja suklaatehdas

Olemme tottuneet elämään maailmassa, jossa on kahdenlaisia paikkoja: On niitä, joihin pääsemme esteettömästi, mutta joihin emme oikeastaan halua mitenkään erityisesti mennä (esim. katu) ja niitä, joihin haluaisimme mennä, mutta joihin pääsyä on rajoitettu (esim. elokuvat).

On tietenkin pari poikkeustakin. Vaikka kirjasto (jonka käyttö tulee maksulliseksi, kunhan keksitään keino tehdä se "massoja" suututtamatta) ja taidemuseon sisäänpääsymaksuton päivä.

Miksihän joku ylikansallinen yhtiö ei ole vielä keksinyt markkinointikikakseen sellaista, että se piilottaisi tuotteeseensa (oli se sitten vaippapakkaus tai limsapullo) lipun, jolla pääsisi IHAN KAIKKIALLE? Ja sitten tuollainen pääsylippu sattuisi jonkun meistä suomalaisista käsiin... Siinä muuten jäisi Lottovoitto kirkkaasti kakkoseksi!

Ensin tulisi varmaan mieleen kaikkein mielikuvituksettomimmat jutut. Että voisi esteettömästi matkustaa maalla, merellä, meren alla, ilmassa ja avaruudessa mielensä mukaan ja nykytekniikan sallimissa rajoissa. Että pääsisi näkemään maailmankuulut taideaarteet, retkeilemään päämäärättömästi pyramidien uumenissa, käymään konserteissa ja tutustumaan eri uskontokuntien temppeleihin rajoituksista välittämättä.

Sitten voisi tutustua mielenkiintoisiin, salaisiin arkistoihin ja ottaa selvää tappoiko Oswaldin Lee Harvesteri sen Kennedyn vai ei. Ja pääsisi sisään strippibaareihin vaikka kuinka kamalassa tuiskeessa. Ja - parasta kaikessa - ei tarvitsisi odottaa, että tamponi vuotaa yli, kuukuppi posahtaa tai lapsen ulkohaalarin etumuksessa on tummempi läikkä. Pääsisi esteettä vessaan ihan tavallisessa kusihädässäkin.

Jossain vaiheessa onnellisen voittajan aivot alkaisivat ymmärtää tämän ihmeellisen lipun todellisen potentiaalin.

Enää ei tarvitsisi sairauden iskiessä istua yhdeksättä tuntia päivystyksen odotusaulassa ja toivoa yllättävää sydänpysähdystä, joka takaisi ainakin hetkellisen siirtymisen kiireellisyysasteikossa eteenpäin. Pitäisihän jonkun silloin tulla viiden minuutin sisällä iskemään ihminen jonotuskuntoon...
Eikä tarvitsisi enää pelätä leikkausjonoon kuolemista.
Tuolla ihmeellisellä lipulla saisi sairauden iskiessä asianmukaisen hoidon jo silloin, kun sitä tarvitsee. Ilman odottelua. Ilman kitumista.

Sama juttu työpaikan kanssa. Työttömän ei tarvitsisi enää opiskella Bulgakovin tyyliä oppiakseen mahdollisimman lennokkaan ja mielikuvituksellisen tavan valehdella itselleen kunnon työhakemus. Enää ei tarvitsisi avata uutta puhelinliittymää ja opiskella imitaattoriksi, jotta voi esittää puhelimessa tulevalle työnantajalle olevansa"korkea-arvoinen suosittelija".
Lipun omistaja saisi itselleen sopivan työn, vaikka hän olisi koko ajan täysin rehellinen.

Entäpä, jos lippu sattuisi esim. liikuntarajoitteisen suomalaisen kohdalle? Silloin kaikki menisikin ihan hurlumhei! Liikuntarajoitteiselle pitäisi (himskatti soikoon) taata pääsy ihan kaikkialle (jopa myymälöihin ja työpaikalle) ja hänen tulisi lippunsa oikeuttamana päästä jopa ulos kodistaan oman halunsa mukaan. Mullistavinta olisi, että liikuntarajoitteinen olisi myös oikeutettu saamaan esimerkiksi riittävästi kuntoutuspalveluja.

Vanhuksista on turha edes puhua. Lipun saanut huonokuntoinen vanhushan jättäisi vanhainkotinsa saman tien, kieltäytyisi säännöllisistä suolihuuhteluista ja asettuisi omilleen asumaan ja vieläpä sellaiseen paikkaan, jossa häntä ehdittäisiin pitää ravittuna, nesteytettynä ja puhtaana.

Kenties tällainen kaiken salliva lippu ei olisikaan kovin hyvä idea. Muut kateelliset luultavasti kivittäisivät lipun omistajan hengiltä lipunhimoissaan. Eikä se vielä riittäisi! Pian ihmiset rupeaisivat vaatimaan itselleen monia lipun mahdollistamista asioista, vähän niinkuin perusoikeuksikseen. Ja sitähän emme voi sallia! Ihmisarvo on raskaalla työllä ansaittava!


Pakinaperjantain aiheena on lippu. Jaa

Auervaaruudesta

Olen tehnyt pienen mittakaavan tutkimusta auervaaroista ja tuon harvan, mutta sitäkin kaavamaisemmin käyttäytyvän ihmisjoukon edesottamuksista. En ole niinkään kiinnostunut heidän peitenimistään ja -tarinoistaan, enkä ole liioin halukas lukemaan lapsuuden hankalista perheoloista tai siitä, kuinka täydellisesti he täyttävät psykopaatin tunnuspiirteet.

Mietin vain, että jos ihminen kerran näkee sen vaivan ja ryhtymällä ryhtyy auervaaraksi, miksi ei sitten tekisi sitä kerralla kunnolla!

Jo hyvin pieni taustatyö ja tutustuminen edeltäjien toimintaan helpottaisi huomattavasti tavallisimpien sudenkuoppien välttelyssä. Oikeastaan, etenkin kun psykopaattien kerrotaan olevan usein keskivertoa älykkäämpiä, auervaaruus on naurettavan helppo elämäntapa (paljon helpompi, kuin kuitupitoinen/kolesteroliton/sokeriton/suolaton/kasvisrikas elämä, jota yhä useampi harrastaa nykyään).

Koska esiinnyn tässä blogissa anonyyminä, voinen paljastaa ryhtyneeni auervaaraksi jo monta vuotta sitten.
On melkein ihanaa olla tällainen mitäänsanomaton, lähes läpinäkyvä epäihminen. Kuljen huomaamattomana, sisään päin hymyillen, ajatellen, etteivät arvaakaan, millainen katala ihminen arkisen kuoreni sisään kätkeytyy. Että olen juuri se, josta vanhemmat varoittivat ja iltapäivälehden alkupuolen sivuilla kerrotaan.

Toisin kuin edeltäjäni, minä olen pyrkinyt toimimaan fiksusti.
Ihan ensimmäiseksi tiedostin sen tosiasian, että auervaaruus on tila, joka päättyy (jollei sitten vaihda paikkakuntaa ja nimeä, mikä on äärimmäisen työlästä ja syö hauskuuden harrastuksesta), kun joku tunnistaa auervaaran. Paljastuminen on onneksi äärimmäisen helppo välttää.

- Auervaaruutta on pidetty miesten yksinoikeutena. Luonto on suonut minulle helpon tien; olen syntynyt naiseksi. Mutta myös miespuoliset, auervaarana elämisestä haaveilevat, voivat hälventää ympäristön epäluuloja muutamalla, nykyään jo suhteellisen yksinkertaisena pidetyllä leikkauksella.

- On yleisessä tiedossa, että auervaara on verbaalisesti lahjakas, miellyttävä ja kaunopuheinen ihminen. Epäilyjen välttämiseksi olen pyrkinyt tuomaan kaikissa mahdollisissa käänteissä esiin karkean moukkamaisuuteni.

- Auervaarojen tiedetään keksineen mitä mielikuvituksellisempia kehystarinoita, joko tehdäkseen itsensä mielenkiintoisemmaksi, selittääkseen salaperäisiä menojaan, tai muuten vain huijatakseen ja ällyyttääkseen lähipiirinsä ihmisiä. Vaikka tuollaisten tarinoiden keksiminen olisi äärimmäisen mielekästä puuhaa, olen havainnut paljastumisen riskin kasvavan kaikenlaisesta valehtelusta suunnattomasti. Siispä olen - ja tätä suosittelen lämpimästi muillekin auervaaroiksi aikoville - pyrkinyt päinvastoin olemaan mahdollisimman rehellinen ja avoin esim. oman menneisyyteni, työpaikkani ja menojeni suhteen. Tällainen valinta osoittautuu pitkässä juoksussa vähemmän stressaavaksi ja ainakin minä hykertelen iltaisin mielessäni ajatellessani, kuinka hyvin olen osannut naamioida auervaaruuteni.

- Rahan huijaaminen on kuvio, joka toistuu auervaarain tarinoissa uudestaan ja uudestaan. Minusta kannattaa siis miettiä tarkkaan, arvostaako enemmän materiaalista mammonaa, vain auervaaruuden mukanaan tuomaa elämänsisältöä. Minulle valinta on selvä ja pidättäydyn kaikesta rahan huijaamisesta niin kauan, kun mielin jatkaa valitsemallani tiellä.

Oppimattomisen auervaarojen tarinoissa käy lopulta niin, että kaikki edellä mainitut asiat punoutuvat vähitellen epämiellyttävien tilanteiden kasautumaksi, jota kutsutaan ammattipiireissä nimellä vyyhti. Tällöin lähipiirissä alkaa itää epäilyksen verso, joka kasvaa, kunnes joku vihdoin tunnistaa läheisensä piilotteleman auervaaruuden. Yleensä tässä tilanteessa on joko aika vaihtaa paikkakuntaa ja nimeä, tai huonoimmassa tapauksessa vastata auervaaruuksistaan oikeusistuimen edessä.

Minä olen oppinut toisten virheistä ja voin rehellisesti sanoa, että hyvin luultavasti kukaan ei ole vielä tunnistanut, mikä todellisuudessa olen. En tietenkään malta viedä salaisuuttani mukanani hautaan, vaan paljastan testamentissa läheisteni eläneen koko elämänsä tietämättömänä perheessään asustelevasta auervaarasta. Pelkään vain, että he eivät usko totuutta, vaikka näkevät mustaa valkoisella. Pitävät asiakirjaa vain omituisen ja muutenkin höpsähtäneen vanhuksen hourailuina. Sen verran täydellinen tämä petokseni on.

Toinen, mitä olen usein miettinyt, on silmäniskumurhaajan rooli. Miksi ne hölmöt kakarat menevät aina lopulta iskemään silmäänsä? Sehän on juuri se klassisin tapa jäädä kiinni! Eivät helkkarissa koskaan iskisi silmäänsä ja saisivat olla kammottavia silmäniskumurhaajia koko lopun ikäänsä.

Pakinaperjantain aihe on petos Jaa

Tilausruno

Sivuaskel

Tuolla jossakin ruoho aaltoilee
varjosi alla
ja samassa sinäkin
keinut yhdessä elämän kanssa.
Alhaalla metsän reuna kasvaa
villiä vadelmaa
ja tiedät,
että vain lentäminen
on mahdollista.

Olen seurannut ja ihaillut Sivuaskelta lähes "blogihistoriani" alusta asti. Hänen bloginsa Tuuli sadetta lietsoo on tässä virtuaalimaailmassamme kuin rauhallinen satama, josta voi ammentaa mielin määrin viisautta ja kauneutta. Sivuaskel itse on utelias etsijä, joka on jo löytänyt paljon tärkeää elämäänsä. Hänen värikäs ja voimakas kirjoituksensa ja kauniit kuvansa valaisevat koko blogimaailmaa!

Tällä runolla lyhennän kuvavelkaani Peikolle!

Jaa

Surullinen, ahdistava maailma

Aika parantaa haavat, sanotaan. Siitä huolimatta, kun tuuli puhaltaa kaikuvaa ja meluavaa kaupunkiyötä kasvoilleni, minä muistan. Tai paremminkin riipun muistamisen reunalla, osaamatta tunnistaa sen paremmin menneen hahmoa, kuin sitä ympäröiviä sanojakaan. Vaistoan reunan lähinnä äkillisestä halustani heittää takin harteilleni ja hypätä taksiin. Matkustaa jonnekin lämpimään, tai vaikka Ruotsiin edes.

Ja joskus öisin uneksun levottomia unia märästä ja kahisevasta. Poimin märkää ja kahisevaa nyrkkeihini, sitä tarttuu poskeen. Minun haluaisin vain leikkiä, mutta sanaton levottomuus on piirittänyt minut joka suunnasta. Se nostaa minut ilmaan vieraiden äänten ulottumattomiin. Kaiuttomassa kuplassani yritän suunnata aistini jotain tuttua kohti, jotain tuoksua, kenties ääntä, tai kosketusta. Mutta olen yksin.

Silloin herään unestani. Soitan uniselle äidilleni, jonka olen vasta löytänyt uudestaan. Pyydän häntä kertomaan koko tarinan vielä kerran. Jaa

Palikka

Palikka oli esineenä kaunis. Se oli valmistettu lakatusta tammesta ja sen pinta tuntui peukalon alla sileältä. Kooltaan se mahtui juuri ja juuri piiloon aikuisen miehen nyrkkiin, mutta se oli kuitenkin tarkoitettu kätkettäväksi tarkasti vartioituun holviin, väärien käsien ulottumattomiin.

Puisen kuoren sisälle oli piilotettu monimutkainen, vuosien kehittelytyön tuloksena aikaansaatu mekanismi, jonka tarkoitus oli estää palikan myrkyllistä sydäntä valumasta ulos vahingossa. Maria puristi esinettä sormiaan vasten. Hän ei ollut nähnyt sitä kymmeniin vuosiin.

Maria palautti mieleensä päivän, ne olosuhteet, joissa oli tullut ehdottaneeksi eräänlaisen takaportin, varauloskäynnin luomista. Silloin hän oli ollut nuori, ei edes neljääkymmentä vielä. Intomielisyys oli ehdotusta edeltävien vuosien varrella kuihtunut omaan mahdottomuuteensa ja sen vapauttamalle maaperälle oli itänyt kitkerä kyynisyys. Ihmiset olivat tuntuneet autuaan välinpitämättömiltä ympäristössään tapahtuvien muutosten suhteen; he lisääntyivät hallitsemattomasti, elivät yhä vanhemmiksi ja lopulta kieltäytyivät tykkänään kuolemasta.

Maailma oli muuttunut nopeasti, mutta ihmiset olivat sopeutuneet. Toisin oli luonnon tilanne. Veltoista suojeluyrityksistä huolimatta suuri osa eläin- ja kasvilajeista eli viljeltyinä ja maaperä ja vesistö puhdistuivat liian hitaasti onnettomuuksien jälkeen. Maria oli seurannut kehitystä ylävätsa kroonisesti ahdistuksesta kuristuneena ja vannonut käyttävänsä varauloskäyntiä ennen kuin olisi liian myöhäistä pelastaa elämä. Ihmiset olivat vaikuttaneet unohtaneen koko ympäröivän todellisuuden, he olivat kääntäneet katseensa sisäänpäin ja ajoivat omaa etuaan kokonaiskuvaa näkemättä.

Maria huomasi sormiensa näyttävän vanhoilta kilpikonnan tassuilta. Viimeksi hän oli pidellyt palikkaa käsissään rypyttömin sormin. Vaikka ikääntymisprosessi oli aikoja sitten onnistuttu pysäyttämään, ihmiset eivät olleet vielä onnistuneet estämään käsiä vanhenemasta. Maria piti käsistään. Niitä katsellessaan hän tunsi menneiden vuosikymmenten huokaavan jostain kaukaa. Hän ymmärsi olevansa nyt tilanteessa, jonka oli kuvitellut kovin erilaiseksi kauan aikaa sitten.

Hän ei ollut kuvitellut väsymystä. Ei epäröintiä, eikä pelkoa. Jos hän avaisi palikan ja vapauttaisi sen sisällön, hän vapauttaisi samalla maapallon raskaasta taakastaan, jota se itse ei kyennyt millään ravistamaan selästään. Ihminen lakkaisi olemasta. Elämä saisi mahdollisuuden. Silloin kauan sitten ajatus oli tuntunut riemastuttavalta, jalolta ja ylevältä.

Nyt Maria oli väsynyt. Hän ei ollut varma itsestään, eikä palikasta, rakkaasta varauloskäynnistään, jonka olemassaolon turvallisessa varjossa hän oli saanut edes osan elämänsä öistä nukuttua. Hän sulki silmänsä, sujautti esineen huokaisten laukkunsa turvallisimpaan taskuun ja narisutti vetoketjun kiinni hiljaisessa huoneessa.

Tarinamaanantain aiheena on palikka. Jaa

Velanmaksua, osa 5. Lilith

Puhdistavan vihan Lilith on minulle tosimaailmasta tuttu, joten on onni, että hänen koiransa Violet (nimi muutettu) hyppäsi sensuroimaan Lillin kauniit kasvonpiirteet. Olisihan ollut vaara, että minun kyvyilläni kaikki oululaiset tunnistaisivat Lilithin katukuvasta :)

Mutta nyt muutama kohupaljastus ystävästäni:
- Ensivaikutelma Lilithistä on ystävällinen, tarmokas ja sanavalmis. Paremmin tutustuttaessa käy ilmi, että mielikuva pitää harvinaisen hyvin paikkaansa.
- Lilithin tukka ei ole oikeasti keltainen (olen kuullut, että keltainen on blondin pahin vihollinen). Minun tussivalikoimani vain on rajallinen.
- Lilithin synonyymivarasto sanalle vitutus on laajempi kuin George W. Bush nuoremman sanasto kokonaisuudessaan.
- Lilith tykkää jostain syystä katsella aika paljon maahan tupakkaa poltellessaan.
- Lilith kerää pelikortteja.
- Lilithin tiedetään kirkuneen keuhkojensa pohjasta katsellessaan Maissilapsia (tästä on tosin aikaa)

Haluan antaa Lillille kuvan, jonka otin joskus viime keväänä. Siinähän olemme me kaksi!


Kuittaan virtuaaliviiskytsenttiseni riemusta kiljuen ja ojennan sen Isopeikon karvaiseen kouraan. Velkaa tuli taas lyhennettyä! Jaa

Minä ja Tuomas

Ja joka ilta suihkun jälkeen
sinä istut eteeni lattialle
ja minä
kannattelen hiuksiasi ettei
päänahkasi tuntisi harjakipua
ja sinun niskasi nitkahtelevat
harjavedon voimasta ja
televisioruudun heijastuksen kautta
näen
kuinka epämukava sinun on.

Ja joka ilta suihkun jälkeen
märkien kiharoiden
jättämä läikkä t-paitasi olkapäillä
ja selässä
sinä soitat uuden, tutunkuuloisen melodian
ja minä tiedän,
että pikkukoskettimien pohjassa,
telineen väliin taiteltuna
on kuva Tarjasta
ja sinä otat sen esiin ja katsot
ennen kuin luot tutuista soinnuista
ennenkulkemattoman ketjun.

Eikä levynkansien pikkuteksteissä ole
mainittu kiitosta vaikka
rullaan kaikki sukkasi samalla metodilla
ja etsin niille oikean parin
ja heitän roskiin rikkimenneet.
Emmekä ole vielä edes päässeet siihen mitä
teen siivouspäivänä vessassa.

Ja huomenillalla suihkun jälkeen nukun
ja näen unta Eero Milonoffista ja
siitä kuinka ajamme kotiin
pidempää reittiä vain siksi
että olemme ostaneet uuden auton
tai ei uuden, mutta meille uuden
ja on kesä mutta talvirenkaat peräkontissa.

Tänä yönä se olet vielä sinä ja kiharasi
tuoksuvat Herbinalle ja pikkuisen hiusvärillekin.


Runotorstain aiheena on arki. Jaa

Little Sister Araneida ja pieni punahilkka

Näetkös pikku Allia:
Hänpä joraa metallia

ja ihan yht'äkkiä

pelästyy hämähäkkiä,

jolla oli pelkästään
ikävä olla yksinään.
Se siksi muita säikyttää
ja pissaa housuun läikyttää.

Little Sister Araneida tilasi minulta kuvansa kerätessäni rahaa velkaani varten ja tässäpä tämä nyt viimein on.

Little Sister Araneidan löytää parhaiten Hämähäkin kirjasta, josta sai alkunsa myös blogiympyröitä kiertävä, jännittävä punahilkan tarina. Näppärää runoa, tarinaa ja asiallista asiaakin on luvassa, kun klikkaatte sivulle.

Lisäksi Sister Araneidalle on luvassa yllä oleva herkullinen saalis/ruoka-ateria, kera nimikkobiisin (jonka ajattelin ensin omistaa alkup. versiona, mutta tämä on jopa vieläkin soveliaampi).

Toivottavasti Twisted Sister Araneida ottaa tilauksensa vastaan ja velkataakkani kevenee taas hieman... Jaa