lauantaina, lokakuuta 23, 2010

Enhän minä tahdo udella, mutta...

"Hei rouva hei! Odottakaas... Vai neitikö se on, kun ei kauempaa tahdo tunnistaa? Nuuoori neitohan se siinä, eikö niin? Tuskinpa ylioppilas vielä. Sopiiko sitä kysyä minne suuntaan sitä ollaan menossa, vaikka arvaanhan minä sen jo sanomattakin. Kaupungillehan sitä viikonloppuna... noin pienessä hamosessa. Eikö neidon jalkoja palele, kun on noin ohuet sukkahousut jalassa? Mielelläänhän sitä tuollaisia sääriä katselee, mutta oi voi voi sentään, kuinka niitä illalla kylmä kalvaa. Onkohan niitä kukaan neidolle lämmittämässä, vai pitääkö yksin käpertyä peiton alle? Vaan taitaapa tuolta kaupungilta löytyä monta vapaaehtoista lämmittäjää, eikö vain? Kyllä setäkin tarjoutuisi, usko pois, mutta eipä taida noin nuori neito tällaista vanhaa ukkoa huolia. Setä kyllä lämmittäisi ja pitäisi hyvänä aamuun asti, suukottelisi ja rutistaisi syliin. Eikö ole pojilla tapana olla jo housut jalassa ja ulko-ovella kun naisella alkavat vasta varpaat lämmitä?
Saanko ihan uteliaisuuttani kysyä, mistä tuo takki mahtaa olla ostettu? Se on kyllä niin hyvin istuva, että harvoin näkee. Neidolla taisi olla melkoinen työ sovitella noita nappeja kiinni lähteissään. On niin piukka, että soi! Pitää olla sitten varovainen kotiin palatessaan, ettei poika repäise innostuksissaan takkia auki niin, että napit lentelevät. Eivät ne jaksa, nuoret miehet, nappien kanssa näperrellä. Vaan mitäpä luulet? Tokkopa näilläkään töppösormilla saisi tuollaisia hepeneitä nuoren neidon yltä riisuttua... Neidon pitäisi itse pujotella takki auki. Setä vaan seuraisi kärsivällisenä vierestä, vaikka kestäisi kuinka kauan. Vaan entäpä jos neito olisikin sedän kanssa niin innoissaan, että takki repeäisi? Kuka noin kauniin, piukan takin osaisi paikata? Tulisiko neidolla siitä suru puseroon? Kyyneliäkin vaikka valuisi poskea alas... Silloin setä kyllä keräisi joka kyyneleen töppösormiinsa, ottaisi syliin ja suukottelisi niin kauan, että olisi hyvä mieli taas. Setä ostaisi vaikka uuden tuollaisen takin, jos vain olisi varaa.
Ovatko neidon rinnat muuten kokoa c vai d? Itse olisin enemmän taipuvainen sanomaan d, mutta saatan erehtyä. Nykyaikana kun on niitä uusia konsteja... Ennenaikaan, silloin kun setä oli nuori, hän oli aika haka arvioimaan neitosten kuppikokoja. Kyllä olisi sedällä monta tuhmaa tarinaa niiltä ajoilta. Mutta tuskinpa noin säädyllisen oloinen nuori neito tahtoo kuulla niistä yhtään? Korvannipukat siinä vain helahtaisivat punaisiksi ja sitäpä kollit sitten kaupungilla ihmettelisivät. Tohtisiko neito kertoa, että tällainen, partainen vanha setä on saanut korvat niin somasti punoittamaan suputtamalla niihin liian tuhmia juttuja? Tuollaiset täyteläiset nuoren neidon rinnat, lyhyet hameet ja sorjat sääret saavat tällaisen vanhan ukkoparan ihan hämilleen. Saisiko sitä ihan nöyrimmin lähestyä ja pitää neitoa kädestä hetkisen? Neidolla on varmasti hyvin sileä ja pehmoinen iho kämmenselässä. Iltapäivällä, suihkun jälkeen neito on varmasti levittänyt siihen aloeveeraa. Arvaanko väärin, jos epäilen, että neito on levittänyt aloeveeraa noihin säihkysääriinsäkin ja muuallekin kehoon? Nyt jos setä tuoksuttelisi neitokaisen napaa, niin sieltä varmaan vielä häivähtäisi vartalovoiteen tuoksu. Oi, sellaisen muiston kanssa olisi hyvä lämmittää yksinäistäkin iltaa... kun olisi edes kerran päässyt kunnolla nuuskaisemaan. Ja hajuvettä korvan takaa. Sirotteleeko neito pikkuisen tuoksua reisilleenkin? Poikasia varten, pieneksi yllätykseksi? Sallitko sedän haistaa neidon rannetta pikkuisen? Ihan pieni aistinautinto tällaiselle hylkiölle? Setä laittaa silmät kiinni ja ajattelee, että onkin siinä tuoksuttelemassa neidon kylmettyneitä pikku reisiä... tuoksuttelemassa, suukottelemassa, pitämässä hyvänä. Mikäs siellä reisien yläpäässä odottaa innokkaita poikosia? Niitä se odottaa, vaan ei setää ollenkaan, eihän? Uskaltaisiko setä ihan pikkiriikkisen ajatella sitä aarretta, jota joku kolli pitää tänä iltana hetken hyvänä. Setä jaksaisi aamuun saakka... Ei setä kehtaa edes niin tuhmia asioita ajatellakaan noin viattoman oloisesta neitosesta. Mutta sallitko, että setä ottaa hetkeksi kädestä, tuoksuttaa pikkuisen rannetta, pistää silmät kiinni, ja ajattelee ihan pienen hetken tuhmaa ajatusta? Setä tulisi siitä niin onnelliseksi! Ihan silmät vettyisivät kiitollisuudesta. Ihan hetken vain setä ajattelisi sitä pyhintä, jota setä ei koskaan pääse koskaan itse pitämään hyvänä.
Saisinko ihan uteliaisuuden vuoksi kysäistä, sattuvatko neidon alushousut olemaan ohutta, mustaa pitsiä? Sellainen saisi sedän kyllä jo ajattelemaan niin tuhmia ajatuksia, ettei sellaisia sovi noin kunnialliselle neidolle paljastaakaan..."

Jaa

lauantaina, syyskuuta 11, 2010

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, päätösjakso)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 ja osa 2

Hehkeä ulkomuotoni herätti ansaittua kateutta porsliininmaalauskurssin päättäjäiskahveilla, sillä edellinen ilta oli jättänyt jälkensä kaikkien muiden kurssilaisten naamatauluihin. Pahimmassa kunnossa oli tietenkin hyvin luonnottoman näköisesti kahdelle sorkalle vaivautunut maalaispalvi. Vaaleanpunakka iho oli saanut sinne tänne tummaa sävyä edellisen illan tappelunnujakassa. Huomasin ilokseni, että olin onnistunut niinkin voimakkaassa lonkerohumalassa nyhtämään kunnioitettavan tupon vastustajani hiuksia. Ohimon yläpuolella paistoi kappale helakkaa päänahkaa. Sikkarasilmät olivat ulvomisesta melkein kiinni turvonneet, mutta silti emakko siristeli minua kohti pienistä silmäaukoistaan ja yritti ilmein tehdä tiettäväksi, ettei minun läsnäoloani oltu kaivattu yhteiskahvitukseen.
"Älä huoli. Nythän sinä olet niin kuin Xambelin Najomi yltiöpäisen hiustenpidennyksen jälkeen. Paitsi tietenkin hyvin paljon rumempi".
Mielestäni sutkautus oli loistava, mutta kukaan kurssilainen ei yhtynyt ilkamointiini. Syykin selvisi pian. Muotokuvani maalannut muori oli saanut sairaskohtauksen liian rasittavan illan jälkeen ja makasi nyt vihanneksena tai jonakin vastaavana alkueliönä sairaalassa. Sytytettiin kynttilöitä, pidettiin hiljainen hetki ja ehdotettiin yhteistä rukousta (ajatus onneksi tyrmättiin). Minä olin tietenkin huojentunut uutiset kuullessani. Olihan mummelin kohtaaminen ollut minulle melkoisen vaivaannuttavaa potan varastamisen jälkeen. Heitin yläkertaan pienen toiveen, ettei sitä tutisevaa maanvaivaa tultaisi enää meidän kylässämme näkemään.
Käytin ensimmäisen tilaisuuden lähteä. Mielihyväkseni kuulin muiden kurssilaisten puhuvan virkeästä ulkonäöstäni, ja ihmettelevän, ettei kasvoillani ollut edes tutisevan muorin kynnen raapaisua, joka oli ollut vielä illalla selvästi nähtävissä. Nyt muistini alkoi palautua. Muori oli tosiaan ollut sisukas pieni gerbiili. Ennen lattialle nujertumistaan hän oli ehtinyt raadella kasvojani pitkällä kynnellään. Heti kotiin päästyäni tutkin kasvojani peilistä paljon normaalia tarkemmin. Naarmusta ei tosiaan ollut jälkeäkään. Olin hetken ymmälläni, mutta muistin sitten pottani ja toiveen, jonka olin tullut tehneeksi. Nostin kusikupin käteeni ja menin tiiraamaan sitä oikein luonnonvaloa vasten. Eikö vain muotokuvan pinnassa, koko posken ylitse, kulkenut punainen viiru, aivan kuin naarmuni olisi siirtynyt tuohon kuvaan. Pakkohan se on yliluonnollisiin uskoa, kun on kerran nähnyt ihkaelävän emakon kulkevan kahdella jalalla ja maalaavan sinisiä kukkia kahviastiastoon! En minä silti aivan hetkessä uskonut onneani, mutta sainpahan hyvän syyn lähteä jo toisena iltana peräkkäin raitille rälläämään...

Kuukauden kuluttua elämäni oli muuttunut melkoisesti. Olin kyläpahaseni sosiaalisen elämän keskittymä, päiväperhonen, jonka nimi oli jokaisen huulilla. Olin noussut yleiseen tietoisuuteen suuremmaksi ja puhutummaksi kuin kunnan kiinteistönhoitaja säälittävine rattijuopumuksineen. Minä olin paikallisen pubin rivassa kiinni ensimmäisenä aamulla ja samassa rivassa roikuin illan viimeisenä asiakkaana. Meitä oli muitakin, mutta ne toiset näyttivät päivä päivältä rähjäisemmiltä, kun minä taas vaikutin kaunistuvan entisestäni. Vaikka olin usein yön pimeydessä nelinkontin pubin takana kulkevan ojan kasteheinäisellä penkalla, polvet mudassa, hame korvissa ja kiinteistönhoitaja pusertumassa huohottaen hiusrajaani vasten, olin jo muutaman tunnin kuluttua silkkaa priimatavaraa. Minun ei tarvinnut juuri nukkua, ei syödä paljon mitään. Sain keskittyä elämän nautintoihin ja ammentaa niistä kyltymättömästi, ilman, että minun piti maksaa sitä hintaa, jonka kaikki muut maksoivat elämän elämisestä.
Tunsin olevani ruhtinatar tai jopa suorastaan jumala. Minua palvottiin, mutta eniten kaikista palvoin itse itseäni.

Mutta kuten kaikki kaunis, päättyi tämä ihana vaihe elämästäni äkillisesti ja hyvin brutaalilla tavalla. Eräänä aamuna, vain pari tuntia nukuttuani, nousin sängystä ja raahustin peilin eteen. Tunsin oloni hyvin väsyneeksi ja suussani maistui isoäidin valurautapannun eltaantunut muikkurasva. Katsoin itseäni peilistä, enkä voinut kauhultani edes huutaa. Peilistä tuijotti turvonnut, harmaaihoinen, puhkinaitu kammotus! Se en voi olla minä, oli ensimmäinen ajatukseni. Vaikka kyllähän minä jo silloin tajusin, että lumous oli rikkoutunut ja että sain nyt kannettavakseni vaiherikkaan kesäni jäljet. Polveni olivat melkein kuopilla pubin takana olevan ojan penkan konttimisesta, leukaluu oli jonkun aikaisemman tappelun jäljiltä kipeä ja iho mustelmainen. Otsahiuksetkin olin perkele soikoon mennyt nyhertämään Puhakantien Pertsan vasta teroitetulla keittiöveitsellä. Nyt kasvojani kehysti puolen sentin mittainen, pystyssä sojottava sänki, aivan kuin olisin repäissyt kiinteistönhoitajalta viikset päästä ja liimannut omaan kupoliini. Kaiken hyvän lisäksi kuulin tutun äänen pajattavan olohuoneessani. Kiedoin koko kamaluuteni päiväpeittoon ja läksin häätämään Manta Lindströmiä (isoäitini, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti) pahentamasta entuudestaan elämäni pahinta päivää.
Manta seisoi keskellä olohuonetta pottani kädessään. Olisi pitänyt arvata, että kaikki oli jotenkin Mantan syytä. Se ämmä osasi pilata kaiken pelkällä läsnäolollaan!
"Elä tuu tänne. Haisoo. Kävin juuri paskala".
"Pottaako käytit? Olisit käyttänyt huussia".
"Ko se jysähti se paska niin vauhila että ei kerenny. Tuli lusikallinen housuunkin. Sussentään, tällä kertaa tohtori määräsi tehokkaat ropit paskaumpeen! Saman tien ku törkkäsin kusikupin tuohon matole ja pyllistin, ni sillo lensi nii että ropina kävi. Ennoo koskaan nähäny ettois mikkää ollu niin paskasa ku tämä potta".
Manta ojensi pottaa minulle, mutta ei tullut kuuloonkaan, että olisin sen ydinjätteen enää käteeni ottanut. Huomasin kuitenkin, että muotokuvani oli kadonnut astian kyljestä.
"Se oli tuohon ulukoreunalle tullu niin sitkiä tappaus että saipi ihan tuskasa hinkata astiaharjala että lähti. Vaa nyt on puhas. Katopa ku kiiltää".
Olin niin masentunut, että en kerran elämässäni alkanut nyrkkitappeluun ja/tai sanaharkkaan tilaisuuden saatuani. Tunsin vihaa, pettymystä ja raivoa hivuttautuessani oman huoneeni kätköihin. Tiesin, että tulisi vielä päivä, jolloin jo jaksaisin kostaa Mantalle kusilevyllä. Mutta ensin minun piti saada olla vähän aikaa yksin... aivan yksin.

Vaikka olin ensimmäiset viikot ihan järkyttävän näköinen, sain onneksi vähitellen restauroitua edes osan ulkonäöstäni takaisin. Päälakiviikset kasvoivat takaisin normaaliksi tukaksi ja niin edelleen. Polvet nyt olivat parkkiintuneet vielä pitkään, mutta eipä ollut kroppakaan sellaisessa kunnossa, että sitä olisi minihameessa esitellyt. Sitten sitä meni naimisiin ja alkoi tehdä lapsia... ja tuhot ulkonäössä olivat sitä luokkaa, ettei sellaisia saisi aikaan edes vuosikausien kokopäivätoimisella ryyppäämisellä ja irstailulla. Vaan sama rapistuminen se kävi muutkin kylän ämmät läpi. Näkisittepä sen rasvaa tirisevän pekonivalaan nyt! Kyllä minun kelpaa katsoa itseäni peilistä, kun häneen vertaa. Vaikka lumous haihtui, on maailma silti vielä oikeudenmukainen paikka!


LOPPU
Jaa

tiistaina, elokuuta 24, 2010

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 2)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 täältä

Jonkin aikaa kaikki jatkui ennallaan. Parittoman viikon maanantaisin osallistuin porsliininmaalauskursseille entiseen tapaan, paitsi yritin toki vältellä parhaani mukaan joutumasta puheisiin pottaansa itkevän muorin kanssa. Kurssilaiset harmittelivat tietenkin kilvan kadonnutta yöastiaa ja siihen maalattua, ihmeen ihanaa kuvaa.

Muutos tapahtui vasta kurssin "kevätriehan" yhteydessä, jos nyt yli-ikäisten tanttojen illanviettoa lähikuppilassa voi sellaisella nimellä kutsua. Voitte uskoa, että tuon illan aikana kahvilikööri virtasi ja neulontaohjeita kirjoitettiin intoutuneen boheemissa hengessä lautasliinoihin. Vaaleanpunainen oli elementissään; pinkit verryttelyhousut paljastivat vakoa vain aavistuksen verran vähemmän kuin Seppälän teiniosastolta ostettu trikoopaita. Lippalakin takareiästä keikkui vaaleanpunertava, kikkarainen poninhäntä. Vaaleanpunainen viihtyi tanssilattialla. Vaaleanpunaisen eteen kannettiin sinisiä enkeleitä. "Tulkaa vaan, kunhan tulette metrin välein", vaaleanpunainen räkätti jo melkein jonoksi muodostunutta ihailijalaumaa.
Katselin, kun tuolle vastenmieliselle sikkarasilmälle laulettiin karaokeserenadeja ja kuinka kymmenen rattijuopumustuomionsa vuoksi kyläyhteisön tietoisuuteen tullut kunnan kiinteistönhoitaja painoi nenänsä tursuavaan rintavakoon. Ravintolan edessä käytiin pienimuotoisia nujakoita milloin persjalkaisen kinkkukiusauksen kunnian pelastamiseksi, milloin oikeudesta saattaa tuo hyvin proteiinipitoinen köyhäinapusäkki kotiovelle saakka.

Minä join lonkeron toisensa perään ja sanon suoraan, että vitutti. Vaikka tiesin päärynänmallisen maksamadonnan suosion johtuvan vain siitä, että olin itse aivan liian kaunis oksennuksenhajuisten kantapeikkojen iskettäväksi. Mitä enemmän lonkeroita join, sitä ärtyneemmäksi tulin. Kahviliköörin innoittamat kurssilaiset olivat intoutuneet piirtelemään lautasliinoihin neulontaohjeiden sijaan seksiasentoja, rattijuoppo kiinteistönhoitaja oli siirtynyt imemään fritsuja vaaleanpunaisen kaulaan ja minä vain istuin toimettomana haistelemassa juomastani nousevaa käyneen sitrushedelmän löyhkää. Tiesin, että seuraavana aamuna olisin kamalassa krapulassa ja silti pitäisi jotenkin raahautua porsliinikurssin päättäjäiskahville...

... Jossain vaiheessa hämärtyi. Heräsin seuraavana aamuna muistaen huteria välähdyksiä itsestäni roikkumassa kaksin käsin miss Piggyn saparossa, nujertamassa tutisevaa mummelia lattialle lukemattomien neuleohjeiden ja seksiasentoihin jähmettyneiden tikku-ukkojen sekaan ja kourimassa vastahakoisen kiinteistönhoitajan innotonta etumusta. Vaivuin peiton alle odottelemaan krapulaa, morkkista, pelkotiloja, unta, kuolemaa, mitä tahansa. Mutta mitä kummaa? Oloni oli täysin normaali. Hivuttauduin hitaasti istualleni. Aurinko ei satuttanut silmiäni, eikä suussakaan maistunut koiranpaska au naturel. Nousin seisomaan. Ei huimausta, huteruutta tai sekavuutta. Kävelin peilin eteen ja jäin tuijottamaan kummissani. Oli, kuin olisin juuri viettänyt kuukauden kylpylä- ja plastiikkakirurgiasiivellä varustetussa hermoparantolassa. Kasvoillani ei näkynyt jälkeäkään edellisyön raskaasta ryyppäämisestä.

Olin tietenkin vain onnellinen säästyessäni kerrankin huonon elämän aiheuttamilta seurauksilta. Mutta kurssilaisten kahvitukseen minulla oli jo kiire. Maatessani sängyllä ja kiskoessani muristen liian pieniä ja liian ohuita sukkahousuja jalkaani, sattui katseeni potan kylkeen maalattuun muotokuvaani. Kuva näytti nyt nuhruiselta; arvoituksellinen hymy oli muuttunut hienoiseksi irvistykseksi ja eikö vain toisen silmän ympärillä komeillut musta rengas juuri sillä kohtaa, johon muistelin muorinrahjan minua lattialla kiemurrellessaan tirpaisseen? Olin ensin aivan ymmälläni. Mutta sitten muistin, mitä olin taannoin toivonut. Ehkäpä hyville ihmisille tosiaan tapahtuikin hyviä asioita!

- viimeinen osa seuraa, kunhan jaksan sen kirjoittaa -

Pakinaperjantaissa
maalaus Jaa

sunnuntaina, elokuuta 22, 2010

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 1)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Minä olen ikäisekseni melkoisen vetävä nainen, mutta 18-vuotiaana olin todellinen kaunotar. Niihin aikoihin kävin parittomien viikkojen maanantaisin porsliininmaalauskurssilla ja siellä eräs eläkeläisrouva kiinnitti ulkonäkööni erityisen paljon huomiota.
"Anna minun maalata sinun kuvasi. Olin nuoruudessani muotokuvamaalari".
Muorin käsi vipatti kuin pikkuisen epäkesko sauvasekoitin ja nenän edessä oli laakea (kenties vähän käytetykin) emalipotta.
"Minuahan ei kusikuppiin maalata! Kuinka kehtaat ehdottaakaan?"
Muori oli tietenkin pettynyt, ja nostipa jopa käden rinnalleen muistuttaakseen muita paikallaolijoita kuolemansa läheisyydestä. Minuun eivät sellaiset konstit tepsineet, olihan isoäitini kuuluisa Lindströmin Manta, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti. Tuo muori tutisevine käsineen oli pieni tekijä Mantan rinnalla, ja veti viimeisiään jo muutenkin. Sitä ei kukaan pienellä hyväntahtoisuudella muuttaisi.
Tietenkin juuri sillä hetkellä koko porsliininmaalauskurssin luotaantyöntävin nainen, sikkarasilmäinen ja töpselikärsäinen pieni vaaleanpunainen emakko, päätti työntyä ryntäät tutisten mummelin näköpiiriin.
"Maalatkaa minut, rouva. Saatte luvan maalata minut alusastiaanne".
Mummeli ei näyttänyt olevan kovin mielissään, mutta en ollut minäkään. Kenties kyseessä oli vain erään vapisevan kalkkunan kuhmuinen potta, mutta mitä ihmiset siitä ajattelisivat, jos potan kyljessä komeilisi minun sijastani tuo alamittainen tonttu-akka? Enhän minä voinut sallia tuon ihmisen muodon ottaneen alatoopin talloa minun asemaani porsliinikurssin kauneimpana naisena!
"Minä suostun kusikuppisi malliksi", sanoin niin arvokkaasti kuin kykenin. Muori oli tietenkin äärimmäisen ilahtunut saadessaan malliksi jotain muuta kuin kaksoisleukaa toisensa perään. Hän aloitti työn siltä istumalta.

Muutaman parittoman viikon maanantain jälkeen potan kyljessä komeili minun kuvani. Olihan se hieman amatöörimäinen raapustus, mutta kuitenkin huomattavasti hienompi kuin kukaan kurssilainen olisi osannut muorinrahjan tutisevia käsiä katsellessaan aavistaakaan.
"Ihmeellisen kaunis kuva", kaikki sanoivat. "Ja tuo hymy on niin arvoituksellinen".
Kuinka olisin voinutkaan olla totinen katsellessani vaaleanpunaisen vastustajani karvasta pettymystä, jota hän ei osannut lainkaan peittää. Minä olin nöyryyttänyt hänet pahemman kerran, sen tiesivät kaikki. En olisi voinut olla tyytyväisempi nähdessäni, kuinka tympeitä ja merkityksettömiä, vaaleansinisiä sydämiä, hän maalaili kahviastiastoonsa. Niistä kipoista tulisi tuskin perintökalleuksia ja kirpputoriltakin ne naurettaisiin pihalle.
"Onpa harmillista, että meidän ihmisten kauneus on haihtuvaista, kun kuva puolestaan ei aikaa kavahda".
Niin. Se oli kyllä hirvittävä vääryys. Minun naamani alkaisi roikkua, ruumiini poimuilisi ja leukaperät kasvaisivat karvaa, samaan aikaan kun tuo kuva säilyisi kauniina, vaikka koko palvelutalon väki kävisi illasta toiseen sen äärellä tarpeillaan.
Niin minä tein sen, minkä kuka tahansa itseään kunnioittava nainen olisi tehnyt. Minä sieppasin potan itselleni ja tungin sen sukkahousuihini. Yritin olla ajattelematta emaliin lohjenneista halkeamista mahdollisesti uhoavaa kusen hajua, vaan suorin kotiin ennen kuin joku kyläläinen alkaisi luulla minun olevan tiineenä hameen alla pönköttävän potan vuoksi.

Illalla laitoin potan yöpöydälle viereeni. Kuva oli lampun hämärässä vieläkin kauniimpi kuin porsliininmaalauskurssilla ja hymyni tosiaan näytti kiehtovalta. Rukoilin mielessäni, rukoilin kiihkeämmin kuin mitään muuta, että tuo kuva vanhenisi minun sijastani ja että minä saisin ikuisesti pitää kauneuteni itse. Sillä - toisin kuin tuo kuvajainen - osasin minä takuulla pitää huolta siitä, ettei palvelutalon väki tekisi tarpeitaan minun niskaani.

- Jatkuu -

Pakinaperjantaissa
aiheena maalaus Jaa

maanantaina, elokuuta 16, 2010

Ananas

Vieraat ovat ihan pian oven takana, mutta sitä ennen pitäisi ratkaista ananaksen kohtalo. Suuri, karhea, pykäläpintainen ananas. Vihamielinen ja eksoottinen. Nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää, mutta sitä ennen se matkasi kaukaisilta pelloilta, julistettiin lahjakorin valtiaaksi, käärittiin runsaaseen sellofaaniin banaanien, appelsiinien, viinirypäleiden ja muiden turvallisten hedelmien kanssa. Tuo turha pallo kuljetettiin hirmuiset matkat periaatteessa hänen kuusikymmenvuotisjuhliensa kunniaksi. Ja nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää ja ikään kuin uhkaa viiltää kovilla ja terävillä lehdillään kaikki, jotka yrittävät siirtää sitä paikaltaan. Minne tuollaisen voisi jättää vartioimatta, pelkäämättä, että se alkaa salassa versoa ja lonkeroida?
Hän tietää, mitä ajatuksia ananas muissa herättää. Tuollainen valtava, huikentelevainen hedelmä. Kuka kunniallinen ihminen pitää jotain noin makeaa ja näkyvää, jotain noin valtavaa vain itseään varten? Ne luulevat, että hän on alkanut peräämään nuoruuttaan takaisin, että on nyt kuudenkymmenen iässä mennyt sekaisin ja tahtoo maistaa uusia makuja ja upottaa hampaansa yltäkylläisiin kokemuksiin. Pian - niin ne kuvittelevat - hän istuu jo Sisilian sikajuhlien äänekkäässä tunnelmassa, pää takakenossa, antamassa nuoren miehen kaataa punaviiniä karahvista suoraan suuhun.
Tuollainen hedelmä saa naisen kaipaamaan, niin vieraat varmasti uskovat. Se vaatii miestä sitä nujertamaan, lyömään sen kahtia yhdellä macheten iskulla ja tarjoilemaan sen satiinisessa aamutakissa istuvalle naiselleen kauniina, säädyllisinä kuutioina. Vieraat kuvittelevat hänen luulevan jotain enemmän itsestään. Ne pilkkaavat häntä selän takana, nauravat vanhaa naista ja tämän tuoksuvaa ananasta. Ne sanovat hänen haaveilevan iltaisin ruskeista ja jäntevistä poimijoista, päättymättömistä ananasviljelmistä, pölystä ja valkoisesta auringosta, joka piilottaa säteitään noihin kultaisiin hedelmiin.
Sanovat, että hän ei ymmärrä tyytyä säilyketölkkeihin. Että pitäisi jo ymmärtää. Hänen on tehtävä jotain ananakselle ennen kuin vieraat tulevat. Hänen on jätettävä se pimeään, täysin vartioimatta, vaikka se versoisi ja lonkeroisi. Hänen on pidettävä ikkunaa auki. Muuten ne heti sisään tullessaan pysähtyvät, nuuhkivat terävästi ilmaa ja sanovat että täällä tuoksuu muutokselle.

Jaa

lauantaina, elokuuta 14, 2010

Lorisemaan käyneestä naisesta

"Hei Tiitu! Pitkästä aikaa! Sinähän näytät iloiselta".
"No joo... Ennen sitä tuli itkeskeltyä melkein joka asiasta, mutta kävin tässä vasta hypnoosissa, eikä ole enää tarvinnut itkeskellä. Nyt minulta pääsee porun sijaan loru".
"Enpä ole moisesta kuullutkaan, mutta kiva kun toimii. Mitä muuta kuuluu?"
"Mitäpä tässä..."
"Entä Veikko? Mitäs miehesi elämään?"

" Veikko kunnoton, ai ai ai
naista vierasta nai nai nai
taudin äkäisen kai kai kai
vaimo palkaksi sai sai sai! "

"EEEIKÄ! Voi kuinka ikävää! No minä kyllä kuulinkin vähän huhuja, mutta en olisi koskaan todeksi uskonut".

" On jatkunut tätä jo tovi.
Käy mielessä naapurin Asta
ja naapurin valtava povi
mä viimeksi tiedän vasta. "

"Vain niin. Vai SE Asta. Taitaa olla kova iskemään varattuja miehiä. Ja muutenkin taitaa luututa ravintoloita viikonloppuisin".

" On Asta melkoinen narttu.
Ennen miehiin se tarttu.
Mut juomisen lopetti vasta,
nyt odottaa Veikon lasta. "

"Se petturi! Se lumppu! No, taitaa olla parasta, että siirryt vain elämässä eteenpäin. Miten sinun vointisi... kun käsitin, että joku tautikin siinä vaihtoi omistajaa".

" Kun vähitellen illan hämärässä,
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
- ei niistä totisesti muuta näy - . "

"Ahaa. Ei kannata olla lainkaan huolestunut. Nuo tuollaiset on ihan helppo hoitaa. Apteekista saa jotain linimenttiä. Kenelläpä sitä ei olisi nuoruudessaan ollut kaikenlaisia kokemuksia".

" Mä vahingon kiertämään laitan.
ja itseeni kylällä naitan,
Ja huudan, et "ihana onni",
on Masakin melkoinen sonni!"

"No niin... Sehän kuulostaa reippaalta. Vaan et kai sinä vain minun Masaani tarkoita? Tiitu?"


Pakinaperjantain
aihe on Loru Jaa

perjantaina, heinäkuuta 30, 2010

Kokonaisotollinen nuori mies/nainen

Voi, kuinka suloinen mies pubin ikkunapöydässä nojaileekaan tuoppiinsa! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo mies kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Miehellä on leveän näköiset hartiat. Löysä huppari peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta vahvahan mies on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku rakennusmies työpäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin mies nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Mies nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", mies sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Mies ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos mies osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Brigitte Bardot. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo mies siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni äiti ole?" suloinen mies arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Sipaisen hiuskiehkuran poskeltani, nostan polven toisen päälle. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole painanut kynsiäni hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä mies puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat oluttuopin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson miestä merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani oluttuopin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla kirjastoon lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea puumanainen. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan pitsiä puseron alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi naisen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo mies mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksumieheksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren miehen suloista vartaloa vasten. Mies hätkähtää, tunnen lihasten jännittyvän käsivarressa. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Mies katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Marja Tyrnin!"
Ainakaan mies ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Brigitte Bardotinsa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.

******

Voi, kuinka suloinen nainen pubin ikkunapöydässä maistelee lasistaan! Minun oli tarkoitus pysähtyä vain hetkeksi, juoda kupillinen kahvia, ja jatkaa matkaa linja-autolle. Mutta heti sisään astuessani tuo nainen kiinnitti huomioni magneetin lailla ja sai minut tilaamaan lonkeron. En ilkeä tunkea viereen istumaan, on iltapäivä ja pubi on täysin tyhjillään. Minä istuudun sen verran lähelle, että saatan katsella häntä... Ja hänkin minua niin halutessaan.
Naisella on herkän näköiset olkapäät. Löysä pusero peittää valitettavasti tarkemman arvioinnin, mutta kaunishan nainen on, kuten kaikki ikäisensä. Varmaankin siinä istuu joku opiskelijatar koulupäivänsä päätteeksi. Kasvot ovat kapeahkot, ja katse hyvin vakava. Ilme on juuri sellainen, että tekisi mieli mennä sen luokse ja laittaa se hymyilemään. Lonkero maistuu pesuaineelta, mutta minä juon sitä urheasti ja annan bussin mennä.
Kestää kauan ennen kuin nainen nostaa katsettaan sen verran, että huomaa minut. Yllättäen kasvoille nousee kovin kiinnostunut ilme. Minulla menee melkein lonkero väärään kurkkuun. Monta monituista vuosikymmentä sitten on hänen ikäisensä viimeksi kiinnostunut aivan ensisilmäyksellä. Nainen nousee, ottaa tuoppinsa ja tulee minun pöytäni viereen seisomaan. Huomaan hänen olevan hieman humalassa, mutta tässä tilanteessa se on vain hyvä asia. "Sinä näytät tutulta. Me ollaan kyllä tavattu jossain", tyttö sanoo.
"Istu", sanon ja osoitan tuolia saman pöydän ääressä.
Nainen ei sen suurempia kehoituksia tarvitse. Ennen minua harmitti, jos tyttö osoittautui turhan innokkaaksi. Pidin haasteista. Mutta nyt tahdon tuollaisen... nuoren ja otollisen, niin kimmoisan, että sen päällä pompsahtelee kuin trampoliinissa.
Ennen sain kuulla useinkin olevan kuin ilmetty Clark Gable. Toki siitä on jo jonkin aikaa, mutta ehkä tuo nainen siksi näkee minussa häivähdyksen tuttua. "Et sinä vain jonkun lapsuusystäväni isä ole?" suloinen nainen arvuuttelee.
Minä pyörittelen päätäni ja nauran käheästi. Ryllistän rintakehäni kaarelle, yritän pullistaa hauiksiani. Lonkero lämmittää mukavasti. Noin tuoreeseen lihaan en ole upottanut sormiani hyvin pitkään aikaan. Yritän kuunnella puolihuolimattomasti mitä tyttö puhuu. Hänen silmänsä ovat hieman humalaiset ja harmaat. Sormet ovat hoikat lasin ympärillä. Mutta en minä oikeasti halua kuunnella. Minä haluan mennä jo!
"En vain saa mieleeni mistä me tunnetaan. Olet kyllä niin tutun näköinen".
Minä katson naista merkitsevästi silmiin ja sipaisen sormillani lasin ympärille kiertynyttä kämmenselkää. "Ei mietitä menneitä. Tehdään ennemmin jotain muuta".
Enpä olisi aamulla varaosaliikkeeseen lähtiessäni vielä arvannut, että minusta kuoriutuu päivän myötä ihan oikea don juan. Kun olisikin arvannut, niin olisi pukenut vallan black horsea housujen alle. Toisaalta tuollaiset nuoret ja innokkaat tuskin tajuavatkaan, mitä tulevat repineeksi miehen yltä. Minun on kuuma, kihelmöi vallan. Minun on saatava tuo nainen mukaani, painettava se kotimatkalla töherrettyihin porttikongeihin, laitettava se kaikkien vuosien varrella kertyneiden rakkaudenvelkojeni maksajaksi. Monestiko tuollainen jaksaa? Kolmesti yössä? Kymmenen kertaa?
Nousen ja painaudun tuon nuoren naisen suloista vartaloa vasten. Tyttö hätkähtää, tunnen muodot paidan lävitse. Tule. Mennään meille. Sanat pyörivät kielen päällä, mutta eivät uskalla tulla ulos. Nainen katsoo minua silmiin ja näyttää toiveitaherättävän ilahtuneelta. Minun on kuuma.
"No nyt mä keksin! Sähän olet aivan sen yhden hahmon näköinen. Sen Juri Kakan!"
Ainakaan tyttö ei ole vakava, vaan hymyilee nyt. Ilmeessä ei ole mitään pilkallista. Se on täynnä lapsen oivaltavaa iloa. Minä jätän tuoppini ja kävelen ulos pubista. Olen vähän pettynyt ja haikeakin. Toisaalta olisi ollut ihmeellistä, jos olisikin ollut niin, että olisin ollut sinä iltapäivänä hänen Clark Gablensa. Ja että hän olisi ollut minun pieni trampoliinini.


Pakinaperjantai
Jaa

sunnuntaina, heinäkuuta 25, 2010

Jaakon päivä

On sadepäivä ja silloin kukaan kaveri ei saa olla ulkona. Vaikka Emilian luokse saa yleensä aina mennä kylään, sanoo Emilian äiti tänään, ettei hän jaksa ottaa vieraakseen niin kuraista poikaa. Jaakon kotipiha on vielä kamalan kurainen, sillä he ovat saaneet talon valmiiksi vasta keväällä. Muiden pihoissa kasvaa jo nurmikko, sillä muut saivat talonsa valmiiksi heitä aikaisemmin.

Jaakko kävelee kotitaloa ympäri. Rännit kuljettavat katolta valuvan veden talon nurkille ja saavat sen syöksymään putkea pitkin suuriäänisellä lotinalla. Mutta talon pitkillä sivuilla kävellessä kuulee äidin ja isän äänen ja pikkusiskon itkun. Äidillä ja isällä ei ole aikaa ottaa pikkusiskoa syliin ja lohduttaa sitä, mutta hän voisi auttaa vanhempiaan, jos hän vain saisi mennä sisään. Hän on yrittänyt kertoa, että ymmärtää kyllä, miksi äiti ja isä ovat nykyään niin vihaisia ja surullisia. Hän on itsekin surullinen, joutuvathan he pian muuttamaan uudestaan, vaikka isä ja äiti lupasivat, että uudessa kodissa asutaan koko loppuelämä. Hän haluaisi kertoa Emiliallekin, ettei välttämättä voi enää olla tämän ystävä kovin pitkään, mutta äiti ja isä ovat sitä mieltä, ettei kotiasioista saa kertoa kenellekään.

Jaakko leikkii sellaista leikkiä, että olisi muka ottanut liikaa velkaa. Hän kuljettaa punaisen polkutraktorinsa mutaisen pihan läpi ja työntää sen ojaan. Sade ja rännit ovat valuneet ojan puolilleen, mutta traktori on muovia ja osaa näemmä kellua. "Voi saatanan saatanan saatana!" Jaakko eläytyy traktorin menettäjän asemaan. Jos Emilia saisi tulla ulos, voisi se olla äiti, joka itkisi ja voivottelisi. Emilia osaa tosi hyvin leikkiä äitiä.
Naapurin nainen, joka on vanha ja ärsyttävä kyylääjä, kävelee ohitse sateenvarjon kanssa. "Noh, noh. Mitä se poika noin kiroaa? Et sinä saa olla ulkona tällaisella ilmalla. Ukkonenkin jyrisee". Kyylääjä yrittää katsoa heidän kotiinsa sisälle vihaisen näköisenä. Onneksi heidän perhe pitää aina sälekaihtimia kiinni. Jaakko tietää, ettei ole ollut vielä kovinkaan pitkään ulkona, mutta ukkonen tosiaan jyrisee kaukaisuudessa. Jaakko pelkää jonkin verran ukkosta. Siksi hän suuntaa varovasti kotiovelle. "... tehdään? Ei kun nyt sanot, mitä tässä tehdään? Persettäkö tässä pitää lähteä myymään?"
Jaakko seisoo ovenraossa, ja häntä alkaa aivan väkisin hymyilyttää, kun äiti huomaa hänet. Vaikka ei saisi nauraa rumalle sanalle.
"Hei, mitä sinä sisällä teet? Katso nyt, herätit pikkusiskonkin. Nyt se itkee".
Äidin kasvoilla on voivotteleva ilme, mutta isä näyttää vihaiselta. "Pojalla on pää umpiluuta. Kato nyt mitkä kurat lattialla! Meet siitä pihalle ja tuut sitte takasin kun sanotaan!"
Jaakko päättää totella, ennen kuin isä pääsee pidemmälle. Kuka sitä haluaa kuulla olevansa pelkkä rasite?

Jaakko istuu ojanpenkalla ja katsoo, kuinka vesi nostaa polkutraktoria yhä lähemmäksi. Ukkospilvet ovat tavallisia sadepilviä tummempia ja ne näyttävät kiertävän heidän asuinalueensa kaukaa. On silti aika pelottavaa nähdä salamoiden iskevän maata kohti ja kuulla jyrinää aikojen päästä. On ihmeellistä, miksi on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat maan päällä aivan turhaan. Äiti on kertonut, että ampiaisillakin on merkitystä ja että ilman niitä ei saataisi kukkia, hedelmiä ja sellaisia. Mutta kaikilla ihmisillä ei ole mitään merkitystä, he vain ovat hyörimässä ympärillä ja häiritsemässä.

Jaakko riisuu kurahanskansa ja poimii maasta pienen kiven käteensä. Kiveä tuntuu palelevan melkein yhtä paljon kuin häntä. Äiti on sanonut keväällä, että koskaan ei saa mennä ojan lähelle, että multainen piha saattaa sortua jalkojen alta ja lapsi joutua ojaan. Jaakko leikkii, että äiti ei ole kertonut kivelle ojan vaarallisuudesta. Kivi menisi pahaa-aavistamattomana ojan lähelle... ja plumps. "Mene ulos", Jaakko sanoo eläytyen suuren ja möreä-äänisen Jumalan rooliin, tämän nähdessä hukkuneen kivipolon kyhjöttävän taivaan porteilla. "Sinä olet ollut virhe alusta alkaen. Mene HELVETTIIN siitä!" Jaakko sysää kiven ojaan, ja tajuaa että hänen käy kiveä tosi paljon sääliksi vasta sitten, kun kivipolo on vaipunut sameaan veteen. "Rakas Jumala, älä anna maailmassa olla turhia kiviä. Älä anna olla mitään turhaa".

Kivi pulahtaa veden kalvon läpi ja vajoaa mutaisen ojan pohjaan. Äiti maa havahtuu, kurottautuu ojan reunalla kyhjöttävää pientä poikaa kohti ja puhaltaa pienen suukon märälle pikkupojan poskelle. Pojan kosketus on muuttanut kiven hyvin tärkeäksi kiveksi. Se alkaa imeä ojaan sataneesta vedestä kesää talteen, jotta Äiti maa voi kerätä syksyllä kesän esiliinansa taskuun kuin marjan ja viedä sen vaatekaappiinsa talven jälkeistä aikaa odottamaan.
Jaakko pyyhkäisee sadepisaran poskeltaan ja hetken hänestä tuntuu, että kenties kivillä ja pienillä pojillakin on tarkoituksensa. Että ne ovat ihan yhtä tärkeitä kuin ampiaiset. Jaa

perjantaina, heinäkuuta 23, 2010

Oululaisen ajatusmaailman ABC

Oulusta riittäisi paljon hauskaakin kerrottavaa. Voisi vaikka päivitellä sitä, kuinka täällä syötetään rössypottua pahaa-aavistamattomille ulukomaalaisille. Mutta kun suututtaa niin ei kykene. Sen sijaan kirjoitan yhdestäkin asiasta, joka ei ole yhtään hauska.

Kun on siis ihan hirveää, että nyt yksi minun hyvä ystäväni on mennyt pilaamaan kaikkien Suomen lasten kouluretket, kun kehtasi vaatia koulua noudattamaan lakia, joka takaa maksuttoman opetuksen kaikille (retkiä myöten)! Tai niin täällä Oulussa ainakin tunnutaan ajattelevan. Yritänpä selittää nyt ihan maalaisjärkisesti tätä rakasta, oululaista ajattelutapaamme. Olkaa sen verran kulttuurirelativisteja, ettette käy meitä kaikesta tällaisesta vihaamaan. Muistakaa, että olemme vain kulttuurimme tuotteita, ja jossain muussa ympäristössä olisimme oppineet ajattelemaan toisella tavalla.

MUOKS: Jos kiinnostaa niin tästä pääsee Kirsin blogiin lukemaan vielä koko prosessin tapahtumajärjestyksessä. Se on ihan mielenkiintoinen malli siitä, kuinka tällaiset asiat etenevät. Ja kukapa tietää, ehkä viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu. Siis Asioiden kulusta 1, 2, 3, 4, 5 ja 6

SIITÄ OULULAISESTA AJATUSMALLISTA:

Ajatellaan vaikka, että olisi joku laki, joka turvaisi kaikille lapsille yhtenäisen mahdollisuuden maksuttomaan opetukseen... niin, no sellainenhan on. Mutta ajatellaan, että olisi siis sellainen vähän erilainen laki kuin perustus- tai perusopetuslaki. Sellainen, jota pitäisi oikeasti noudattaa. Meillä Oulussa ollaan nimittäin aika lailla vakuuttuneita, että pelkästään kivoja lakeja tulisi noudattaa, etenkin kun on kyse lapsista. Mutta ajatellaan, että olisi vaikka sellainen laki, jota kaikkien pitäisi ihan oikeasti noudattaa ja se olisi vielä sellainen tyhmä laki, että kaikkein luusereimman sortin sakin kurjimmatkin kakarat saisivat muka samat oikeudet kuin muutkin. Mitä siitäkin oikein tulisi? Lapsethan kasvaisivat tuollaisella systeemillä ihan kieroon ja alkaisivat luulla, että tässä maassa muka pyritään johonkin ihme tasavertaisuuteen.

No, onneksi lapsia koskevat lait on tehty lapsille sopiviksi. Eivät ne mikään vitsi ole, mutta vähän niin kuin leikkiä. Ei niitä tarvitse ihan vakavissaan noudattaa, jos se ei ole ihan oikeasti hauskaa. Ei me täällä Oulussa mitään lakeja niin vakavissaan edes mietitä. Enemmän me ajatellaan mikä on hauskaa.
Arvatkaa mikä on hauskaa? Hauskaa on tietty kivat luokkaretket.
Arvatkaa mikä on reilua? Reilua on se, että ne lapset pääsevät luokkaretkelle, joiden vanhemmat ovat riittävän varakkaita maksamaan. Jos jonkun vanhemmat eivät ole riittävän varakkaita maksamaan, on reilua, että ne lapset jäävät koululle lukemaan matikkaa ja muita aineita.
Arvatkaa mikä on epistä? Sellainen tyhmä laki, jonka vuoksi niiden köyhienkin kakaroiden pitäisi päästä mukaan reissuun.
Mikä siinä on epistä? No kun sitten pitäisi rahoittaa ne köyhienkin lasten matkat, eikä sitä tietenkään kukaan halua tehdä. Siitä seuraa että retket perutaan ja ne lapset eivät pääse reissulle, joiden vanhemmilla olisi kyllä varaa. Se on epistä, koska köyhien lapset kärsivät jo muutenkin ja ovat jo sopeutuneet siihen, ettei heille tapahdu mitään kivaa. Jollekin rikkaan lapselle tämä voi olla ensimmäinen pettymys, ja siksi traumatisoiva.
Arvatkaa mikä ei ole hauskaa? Ettei se yksi äiti-ihminen tajua että MEIDÄN Martin tai Maijan hyvä mieli on tärkeää ja jonkun muun Martin tai Maijan hyvä mieli on yhdentekevää.
Arvatkaa mikä on ihan löhköä? Että joku vaatii noudattamaan sellaistakin lakia, mitä ei ole tässä kaupungissa ikuna noudatettu.
Arvatkaa mikä on ihan sikalöhköä? Että tällä menolla pitäisi kerätä luokkaretkivarat jollain työläällä ja rasittavalla puuhalla, kuten pitämällä myyjäisiä jne. Ei voisi vähempää kiinnostaa keksiä mitään rahankeruukeinoja, etenkin kun MEIDÄN perheellämme on kyllä varaa maksaa MEIDÄN lapset retkelle.
Arvatkaa mitä pitäisi muuttaa? No lakia tietenkin. Eihän siinä ole mitään järkeä, että kaikki olisivat tasavertaisia, kun fakta kuitenkin on, että MEIDÄN Martti tai Maija ovat kiistatta arvokkaammat kuin jonkun muun Martti tai Maija.
Arvatkaa mitä uuden lain pitäisi turvata? MEIDÄN kukkaroitamme ja MEIDÄN Martin ja Maijan oikeutta retkeillä.
Arvatkaa mitä kannattaa sanoa sellaiselle ilonpilaajalle, joka vaatii että koulussakin pitää noudattaa lakia (aivan kuin sitä ei joutuisi vapaa-ajalla noudattamaan ihan riittävästi)? Tyhmä ilonpilaaja, löllöllöö! Kannattaa jättää se mäyräkoira ostamatta!

Muistakaa, että ei se ole lain vika, että se on olemassa. Se on kuulkaa ihmisten vika, jos ne haluavat kaikenmaailman tyhmiä lakeja noudattaa! Ei tämä yhteiskunta lakien varassa pyöri. Kaikenlaisia sitä... lainkuuliaisia räyhääjiä... Oivoi! En tiijä! Jaa

maanantaina, heinäkuuta 12, 2010

Kesälemmikit TOP 5

5. Cristiano Ronaldo
Kuvaus: Nuori, jäntevä, lyhytkarvainen. Vaatii paljon päivittäisiä aktiviteetteja pysyäkseen tyytyväisenä. Jaksaa kiinnostua palloleikeistä myös aikuisella iällä. Määrätietoisella koulutuksella voit saada itsellesi näyttävän kumppanin lenkkipolulle tai puistoon. Kuka tahansa ei kelpaa tämän laatutietoisen lemmikin omistajaksi, vaan myös naisen tulee täyttää oman rotunsa muotovalion vaatimukset. Muistathan että cristiano ronaldot ovat laumaeläimiä, ja siksi ne runsaasti saman lajin edustajien seuraa.



4. Ilkka Kanerva
Kuvaus: Älykäs, valpas, karkeakarvainen. Säilyttää poikamaiset piirteensä myös aikuisiällä. Saattaa etenkin kesäisin olla hereillä myös öisin, jolloin naputtaa ja rapistelee äänekkäästi. Tottunut matkustamaan. Ei saa jättää pihalle hetkeksikään vartioimatta, sillä karkaa erittäin helposti. Kouluttaminen on erittäin haasteellista. Aloittelijoille ei suositella urospuolista ilkka kanervaa lainkaan sen voimakkaina säilyneiden viettien vuoksi.


3. Kesäauto
Kuvaus: Edullinen, hivenen epäluotettava. Kesäauto on lemmikki, joka ei kärsi tullessaan syksyllä hylätyksi. Yleensä omistaja kiintyy lemmikkiinsä enemmän kuin päinvastoin ja usein käykin niin, että kesäauto jää omistajalleen syksyn tullen. Valitettavasti kesäautot ovat yleensä perheeseen tullessaan hyvin vanhoja, eivätkä elä enää pitkään. Pitkäaikaiseksi lemmikiksi kesäauto soveltuu vain sellaisille, jolla on monipuolinen kokemus huoltotöistä.


2. Danny
Kuvaus: Vaaleakarvainen, pörheä, hyväntuulinen. Kevään edetessä alkaa katukuvassakin näkyä yhä enemmän dannyja. Dannya harkitsevan onkin hyvä muistaa, että lemmikki kaipaa etenkin kesäisin paljon ulkoilmaa ja vaihtuvia maisemia. Erittäin voimakas miellyttämisentarve, innostuu kaikista taputtajista ikään ja sukupuoleen katsomatta. Mukava kesälemmikki mökille ja festareille. Turkki vaatii kuukausittaisen trimmauksen.

1. Kirja
Kuvaus: Edullinen, luotettava, älykäs, helppohoitoinen. Kirja on hyvää seuraa. Sen voi ottaa mukaan aivan kaikkialle, eikä se aiheuta allergiaa. Kirjan hoitaminen on erittäin helppoa - itse asiassa voit unohtaa sen pitkäksikin aikaa ilman, että se kärsii tai pahoittaa mielensä. Jos haluat seuraa, voit viettää aikaasi kirjan kanssa mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä.
Muistathan kuitenkin, että on moraalitonta hyljätä kesäkirja!

Pakinaperjantai Jaa

maanantaina, kesäkuuta 28, 2010

Juhannusveikkaus

- Eeei voi olla totta... katopa tätä. Onko tämä tosiaan? Seitsemän oikein... SEITSEMÄN OIKEIN! KUULITTEKO? SEITSEMÄN!
Patu syytää melkein hartiavoimin lähiöbaarin muovituoleja edestään ja kiirehtii painamaan kämmenensä vanhan äitinsä suun päälle. Nurkista katsellaan jo epäluuloisen näköisenä. Patu nappaa äidin kupongin käteensä. Vähällä on, ettei hänkin huuda.
- Elähän äiti höpötä, Patu sanoo kuitenkin. - Kohta luulevat, että olet tosissasi.
Äidin ilme näyttää tuskastuneelta.
- Lue sitä lappua. Siinähän se seisoo niin selvästi ettei ikinä.
- Nyt on tainnut äitimuorilla tulla juotua vähän liikaa. Parempi, että mennään tästä kotiin juhannuksenviettoa jatkamaan.
Patu taittaa kupongin kahtia, kuin se ei olisi minkään arvoinen ja työntää sen äitinsä rintataskuun. Nurkkapöydissä aletaan osoittaa rauhoittumisen merkkejä. Katseet liimautuvat taas seinälle ruuvattuun, suurehkoon televisioon, ja kämmenet kiertyvät oluttuoppien ympärille.
Äidin saa melkein retuuttaa pihalle. Hän haraa vastaan ja tarttuu laihoilla sormillaan jokaiseen lähistölleen osuvaan muovituoliin.
- Tämä on epäreilua. Olisit lukenut sitä kuponkia, äiti sanoo kun he pääsevät vihdoin pihalle.
Korvanjuuressa alkaa heti inistä.
- Ala nyt tulla siitä huutamasta, Patu sanoo. - Kyllä minä sen kupongin luin.
Nyt alkaa äidinkin päässä raksuttaa. Hän nostaa käden rintataskulleen, arvokkaan kuponkinsa suojaksi ja he kulkevat hivenen humalaista puolijuoksua tyhjyyttään kajahtelevien lähiöpihojen halki.
Kotona odottaa perhe. Vaimo hyssyttää tulijoita heti eteisestä.
- Onko jännät paikat? Patu kysyy.
Hän iskee äidille silmää ja nostaa sormen huulilleen. Ainutkertaisesta ilouutisesta on otettava kaikki irti.
- Ainolla on enää kahden päässä, äiti kertoo. - Minulla meni tänä vuonna ihan metsään.
Aino juoksuttaa oman lappusensa isänsä nähtäväksi. Posket hehkuvat innostusta. Äiti ei malta enää mieltään vaan nostaa oman lappunsa esiin rintataskusta ja ojentaa sitä lapsenlapselleen.
- Tiedätkö mitä tässä on? Tässä on seitsemän oikein.
Patu kurkistaa olohuoneeseen ihan vain nähdäkseen vaimonsa ilmeen. Se näyttää tuskastuneelta.
- Saa olla viimeinen juhannus kun te kaksi istutte baarissa, hän sanoo. - Tilanne on tällä hetkellä jo yhdeksän, jos ette ole sattuneet kännäämiseltänne huomaamaan.
- Ei, kun tässä on seitsemän YKSITYISKOHTAA.
Patu tietää jo silloin ettei koskaan tule unohtamaan sitä juhlallista hiljaisuutta, joka kotiin sillä hetkellä laskeutuu. Ainokin astuu askeleen taaksepäin. Tytön ymmärrys ei vielä riitä käsittämään millä tavoin heidän elämänsä muuttuu nyt.
- Kuinka.. Voiko se edes olla mahdollista?
- Täällä lukee puukotus veneessä, puukottajan horjahtaminen veteen, puukottajan hukkuminen, veneen ajelehtiminen julkisen rannan tuntumaan, löytäjänä kolme pikkupoikaa, elvytysyritykset turhia, puukottajan löytyminen naaraamalla.
- Ei... Mistä hän saattoi aavistaa? Juurihan sen aamuisen puukotustapauksen tekijä löydettiin. Eikä näitä yksityiskohtia edes tiedettäisi ellei se nainen olisi sattunut näkemään tapahtumia rannalta. Tämä on jo yliluonnollista!
-Ihan sama mitä on. Äiti on nyt rikas!
-Äiti, mullakin on yksityiskohdissa pään irtoaminen oikein, Aino sanoo.
- Sehän hienoa kultaseni. Ettehän te kertoneet mitään kenellekään? Tästä on parempi olla puhumatta, ainakaan nyt juhannuksena, kun mitä vain voi tapahtua.
- Tiedäthän sinä äidin. Mutta kai sain tilanteen paikattua.
- Muistakaa että pitää nyt vielä odottaa maanantaita, äiti muistuttaa. - On ollut niin lämmin sää, että ihmiset ovat veikanneet paljon enemmän kuin normaalisti. Ja hukkuminen on kuitenkin niin tavallinen yksityiskohta, että mistä sitä tietää, vaikka olisi useampikin seitsemän oikein.
He istuvat television ääreen. Vaimo ottaa käteensä kaukosäätimen ja sammuttaa television, jossa juuri näytetään vakavaa auto-onnettomuutta.
- Äiti älä! Mä en ehtinyt nähdä, kuinka monta kuollutta tuossa tuli. Jos mäkin vaikka voittaisin jotain, Aino sano0.
- Sen ehtii tarkistaa maanantainakin, vaimo sanoo.
He istuvat sohvalla kukin ajatuksissaan, miettien mitä kaikkea tulevana arkena tapahtuisi. Patu oli onnellinen, epäilemättä onnellisempi kuin koskaan. Äiti on jo vanha ja tuskin eläisi pitkään, etenkään niillä elämäntavoilla. Jos hän saisi veikata, eläisi äiti tuskin näkemään seuraavaa juhannusta. Ja sillä veikkauksella voittaisi melkein saman kuin äiti nyt, mitä nyt verottaja veisi osansa. Kehtaisikohan sitä pyytää kuponkia suoraan itselleen, niin säästäisi nekin kulut?
- Ihanaa! äiti huokaa. - Tämä oli muutenkin niin jännittävä juhannus. Uhreja tuli enemmän kuin miesmuistiin ja jotenkin niin tasaisesti, ettei ollut hetkeäkään tylsää. Kyllä tätä tulee ikävä myöhemmin. Mitäpä sitä enää veikkaamaan... ei se onni osu kahta kertaa kohdalle.
Äiti painaa kämmenensä hellästi rintataskun päälle ja Patu on äkkiä ihan varma, ettei hän suostu koskaan luopumaan kupongista vapaaehtoisesti. Onneksi juhannusta on vielä jäljellä ja kaikki tietävät, että silloin voi tapahtua mitä vain. Jaa

perjantaina, kesäkuuta 25, 2010

Hyvää juhannusta blogikansa!

Valokuva"helmiä" vuosien varrelta: Korkeasaaren stalkkerijoutsen

Juhannuskimppu, uimaranta, iltakala, juhannussauna, grillausta, hyttysmyrkkyä, juhannustaika... Kaupunkijuhannus kuulostaa aika erehdyttävästi maaseutujuhannukselta! Jaa

keskiviikkona, toukokuuta 19, 2010

Hetki ennen rauhaa

Seppo tunnistaa painostavan tunnelman, joka on viikon aikana kasvanut kotiin. Se tuntuu suihkussakin ja on niin hiljainen, ettei sitä saa suljettua ulkopuolelle, vaikka kääntäisi hanan täysille. Marja on tullut juuri töistä ostoskassissaan salaattitarpeita, Onni ja Venla ovat lukkiutuneet omiinn huoneisiinsa. Hän tahtoisi jäädä siihen veden alle ikuisesti, mutta se ei käy. Viikonloppu on edessä ja seuraavana aamuna pitäisi olla Rovaniemellä hirvimetsällä. Seppo vääntää hanan kiinni, kietoo pyyhkeen lantiolleen, luikkii makuuhuoneeseen pukeutumaan ja suihkuttamaan Axen tosimiestuoksua kainaloihinsa.
Keittiöstä kuuluu puhetta, mutta sanoista ei saa selvää. "Tä?", hän huutaa ovenraosta.
"Vittu löträä suihkussa puoli tuntia ku pahanen akka. Etkö vittu tajua paljonko meillä kuluu kuussa rahaa yksistään sun suihkuihis? Lapsille oo vara ostaa ees vaatteita päälle ku yks makaa kylppärissä ittiään hieromassa".
"Ei siinä menny ku viistoista minuuttia", Seppo sanoo ovenraosta.
Vaikka turhaan hän mitään sanoo. Hän tietää, kuinka kaikki taas menee. He kaikki tietävät. Toisaalla Venla ja Onni sulkevat läksykirjansa. Pian he hiippailevat eteiseen, vetävät kengät jalkoihinsa, takin päälleen, pipot korville ja menevät pihalle maleksimaan iltaan asti. Sepolla on paha mieli lasten puolesta ja hän estäisi kaiken pahan heidän elämästään, jos vain tietäisi kuinka.
"Vittu onko sun pakko inkuttaa aina vastaan? Ekkö käsitä että mulla on ollut tänään ihan helvetin raskas päivä ja sitte vielä kaupan kautta kotiin. Tekisit säkin muuta ku makaisit kotona. Ettisit töitä!"
"Mää en haluais taas tapella".
Seppo on aina inhonnut riitelemistä. Hänen lapsuudenkotinsa oli rauhallinen. Siellä ei korotettu ääntä eikä käyttäydytty uhkaavasti. Marja oli heti alusta lähtien aivan eri olento; kiihkeä, tarvitseva, outo. Uhka oli ollut hänessä niin kauan kuin Seppo oli tuntenut hänet, se oli pelottava ja kiehtova kuin lähestyvä ukkonen, ja juuri tuon ominaisuuden vuoksi hän kai Marjaan rakastui, niin kurja kuin sitä oli myöntää.
"Ai et halua tapella? Ethän sä koskaan halua mitään. Ethän sä halua ku maata jossain vittu suihkussa ja nukkua. Sä oot vittu pahin akka, jonka olen koskaan nähnyt. Sä et ole mikään mies, sulla ei ole selkärankaa, sulla ei ole mitään tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki mun työkaverit halveksuu sua, sun hirviporukkaskin nauraa sulle päin naamaa ja sää vaan änget niiden joukkoon niiden perseitä nuolemaan. Kuin tyhmä sää oikeesti olet?"
Seppo häpeää sitä, että hänen tekee mieli lyödä. Joskus vastaavissa tilanteissa hän jo näkee itsensä lyömässä Marjaa, upottamassa nyrkkinsä tämän kasvoihin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes ei olisi enää pilkkaa ja pahoja sanoja. Hän jatkaisi kunnes Marja itkisi ja vielä edelleen, kunnes ei olisi itkuakaan enää. Hän tietää saavansa ajatuksesta aivan liikaa tyydytystä ja se pelottaa häntä. Seppo seisoo pyyhe lanteillaan ja katsoo kun Marja työntyy ovesta sisään, ja hän rukoilee kuten aina: Anna voimaa hillitä itseni, anna jaksaa, anna olla mies.
Marja tuijottaa vihan jähmettämin kasvoin Sepon käsiä. Ne ovat nyrkissä, täynnä pidäteltyä iskua. Siinä on miehen hätä konkreettisimmillaan: Pyyhe löysästi lantiolla, kainalossa Axen tosimiestuoksua, vesipisarat hiuksilla, lättäjalat tiukasti makuuhuoneen tuttua mattoa vasten, seinän takana naapurit.
"Haluatko sää lyödä, häh? Haluatko hakata vittu vaimos. Häh? Lyö sitte kusipää jos niin paljon haluat. Lyö pois vittu niin katotaan".
Marjan etusormi naputtaa Sepon paljasta rintakehää. Sormen pää taipuu, kynnestä jää pieniä kuunsirppejä rintakarvojen sekaan. Seppo katsoo makuuhuoneen verhoja ja muistaa kuinka Marja kantoi nuo verhot pelkkinä kankaina kotiin ja ompeli ne sitten mielensä mukaan. Ne ovat kauniit verhot, Marja osasi taitavasti.
"Etkö uskalla lyödä vaikka mieli tekis? Voi vittu, itketkö sää? Vitun inisevä akka, oikea homoneiti. Oikee pienimunanen homoneiti sä oot!"
Marja seisoo Sepon pyyhe kädessään. Anna voimaa hillitä, anna jaksaa, anna olla mies. Ajattele lapsia, ajattele hirviporukkaa, ajattele naapureita. Marja ei lyö koskaan avokämmenellä. Hän ei koskaan raavi. Hän lyö kuin mies ja on ylpeä siitä. Marja lyö ensin olkapäähän, sitten leukaan kolme kertaa. Kyllä se miestäkin sattuu.
"Hakkaa vaan, lyö takaisin saatanan vaimonhakkaaja!" Marja huutaa.
Seppo tietää, että kun ei puhu mitään, eikä liiku lainkaan, Marja rauhoittuu yhtä nopeasti kuin suuttui. Niin käy nytkin, Marjan katse näyttää hetken hyvin väsyneeltä, hän jättää Sepon rauhaan ja lähtee tekemään salaattia huohottaen luultavasti vielä vähän äskeisen vuoksi.
Seppo ottaa kaapista bokserit, vetää sukat jalkaan, sitten paita, sitten kotihousut. Eivät ne hirviporukassa hänestä oikeasti pidä. Hän ei ole taitava erämies tai ampuja, sääsketkin käyvät kimppuun pahemmin kuin muiden. Pitävät häntä kömpelönä kun naama on aina mustelmilla. "Ei jumalauta, taiat ottaa akaltas pataan", hirviporukan huumormies, Antti, hoksasi kerran sanoa. Kaikki nauroivat niin, etteivät kiinnittäneet huomiota Sepon hätään. Tuota naurua hän on ajatellut usein ja sitä hän ajattelee nytkin, kun kulkee hiljaa tomaattia pilkkovan vaimonsa ohitse. Marjalla on rauha nyt, selkäkin kohoilee tasaiseen tahtiin kuin nukkuvan selkä. Onni ja Venla voivat tulla taas kotiin, ilma on taas jonkin aikaa helppoa hengittää.
Seppo ei tunne itseään kovin rauhalliseksi. Hänen sisällään on niin paljon kaikenlaista, ettei sellaista jaksa nyt ajatella. Hän on selvinnyt tästä myrskystä, hän on vieläkin mies joka voi katsoa itseään peilistä. Hän on mies, joka ei ole koskaan nostanut kättään naista vastaan. Hän tietää, että edessä on nyt rauhallista aikaa, jolloin ollaan tyytyväisiä ja nauretaankin välillä. Onni ja Venla saavat tehdä läksynsä rauhassa. Vasta kun hän huomaa alkavansa taas pitää Marjasta ja ehkä vähän rakastaakin häntä, on seuraava myrskykin luultavasti lähellä.


Tarinamaanantain
aiheena suvanto Jaa

tiistaina, toukokuuta 04, 2010

Väsyttää

... ja siitä johtuen pääkin pyörällä. Tuolla tallennettujen kansiossa on hirveässä jonossa aloitettuja postauksia, mutta jätän ne aina kesken.

Ihanaa! Jo toukokuu! Kuukauden kuluttua sitä on väistämättä taas elossa. Jaa

torstaina, huhtikuuta 29, 2010

Tapetoi kesä piiloon SusuPetalilla!

Oletko vakuuttunut, että kesästä on tulossa kammottavan aurinkoinen? Ajattele typerien ihmisten iloisia naamoja, liian nopeasti paahtuvaa lihaa, tirisevää asfalttia ja pikkulintujen helteessä pölyäviä sulkia.

Ei hätää! Tapetoi ikkunat umpeen synkällä, kyynisellä ja rankalla SusuPetalilla!

Vai onko sinun tuurillasi kesä aina sateinen ja kylmä? Näkyykö ikkunastasi autio ja mutainen piha vesilätäköineen ja ihmisten ikuisesti kelmeät kasvot? Ja televisiostakin tulee kesäisin vain uusintoja...

Ei hätää! Tapetoi ikkunat ja televisio täyteen leiskuvaa, riehakasta, rivoa ja railakasta SusuPetalia!


Kauan sitä on kaivattu, mutta nyt se on totta!!! Sen lisäksi, että Susu on vihdoin alkanut myydä itseään (tosin vähän symbolisemmin kuin joku ehkä toivoisi), on hän nyt myös taidemaailman kuumin mesenaatti ja Sugar Mama. Nyt kaikki auttamaan SusuPetalia, jotta hän voi auttaa SuviAnniinaa tärkeässä asiassa!

Asiasta lisää tästä linkistä ja täältä pääsee katselemaan myynnissä olevia töitä. Jaa

keskiviikkona, huhtikuuta 28, 2010

100 asiaa minusta

Onko enää itsekeskeisempää haastetta olemassakaan! Enhän minä, vanha itsekeskikko, voi vastustaa tätä vaan jään itsekin seuraamaan mielenkiinnolla mitkä sata asiaa minusta voisi sanoa.

1. Juon kahvini mustana.
2. Minulla on kolmet kengät, joista yhdet ovat alannuslaarin lenkkarit.
3. Minulla on perhe.
4. Minulla on paljon ärsykkisanoja (kookkos kahella koolla, bastu), enkä kestä tankeaa kieltä (hyla -> hylä, body ->bödy)
5. Minulla on yksi tatuointi.
6. Minulla on siniharmaat silmät.
7. Minulla on epäsymmetriset sieraimet.
8. Olen todellisuuspakoinen.
9. Rakastan pääruokasalaatteja.
10. Minulla ei ole kynsilakkaa.
11. Pelkään perhosia ja amppareita.
12. Tykkään käydä kalassa.
13. Välitän ihmisoikeuksista.
14. Haaveilen liikaa.
15. Kiellän iteltäni asioita.
16. Olen oppinut uskaltamaan enemmän.
17. Laulan paljon.
18. En ole masentunut.
19. Tokaeka varpaani on pottuvarvasta pidempi.
20. Tykkään suurista neulepaidoista.
21. Pureskelen kynsiäni.
22. Olen ollut viimeiset kuukaudet HYVIN hajamielinen.
23. Huolestun helposti.
24. Ajattelen aina pahimman vaihtoehdon mukaan.
25. Minulla on lukulasit.
26. Olen ollut joskus lapsi.
27. Olen yleensä ahdistunut.
28. Rakastan tuoreista mansikoista tehtyä täytekakkua.
29. En usko, että monikaan jaksaa lukea näitä asioita tänne saakka.
30. Kirjoitan melkein joka päivä.
31. Lapsena olin hulluna Tieteen kuvalehteen.
32. Laitan hernekeittooni sinappia ja ruisleivänpaloja.
33. Olen äidinmaidonluovuttaja.
34. En uskalla olla hierojalla.
35. Minulla on suosikkipaikka bussissa. Se on keskiovesta seuraavilla penkeillä, ikkunan puolella.
36. Olen lohtusyöjä, -juoja (ja -tupakoitsija joskus 6 vuotta sitten).
37. Suutun helposti.
38. Minulla on muutama hyvä ystävä.
39. Itken ja nauran paljon.
40. Viihdyn omissa oloissani.
41. Olen saanut 10 000 euron laskun viiden päivän maksuajalla.
42. Hymytyttöpatsaani on maalattu vesiväreillä rään väriseksi.
43. Olen ulkopuolinen.
44. En juuri käytä koruja.
45. 58. asian kohdalla päätin palata takaisin ja poistaa tämän kohdan, koska se oli mielestäni jotenkin omaa "erinomaisuuttani" korostava.
46. 58. asian kohdalla päätin palata takaisin ja poistaa tämänkin kohdan, koska se oli mielestäni jotenkin omaa "erinomaisuuttani" korostava.
47. Etsin joka kesä neliapiloita.
48. En tykkää uimisesta, mutta tykkään kastua meressä.
49. Pidän takan tai puukiukaan lämmittämisestä.
50. Minulla on nitoja.
51. Haluan kerätä mustikoita heinänkorteen.
52. Punastun harvoin.
53. En uskalla nukkua autokyydissä.
54. Minulta puuttuu suuntavaisto.
55. Kolesteroliarvoni ovat hitusen koholla.
56. Tykkään jossain määrin perinteistä, mutta en ole perinteinen.
57. Opin vastikään kuinka hajuvesiä haistellaan.
58. Vaatekaappini on epäjärjestyksessä.
59. Pidän lapista.
60. Pidän punaisista viinimarjoista enemmän kuin mustista.
61. Kärsin välillä unettomuudesta.
62. En ole keräilijäluonne.
63. Olen (salaa) katastrofielokuvien ystävä.
64. En usko että menisin sekaisin lottovoitosta.
65. Olen jostain syystä lakannut melkein kokonaan puhumasta ääneen yksin ollessani.
66. Syön mieluiten ruisleipää ja juon vettä.
67. Pyykkituvat ovat minusta hauskoja paikkoja.
68. Muhoksen jäähalli on tullut minua tiellä vastaan.
69. Minulla tulee nostalginen olo nahkasohvan nähdessäni.
70. Aion tehdä joka vuosi simaa, mutta harvoin teen.
71. Pidän sille miltä Särkänniemen kummitusjunassa haisee.
72. Minulla on lyhyet silmäripset.
73. Olen ollut kihloissa kolme kertaa, joista kaksi kertaa saman ihmisen kanssa.
74. Minut on nukutettu kerran.
75. Täältä löytyy vanhimman poikani bändin uusi demo.
76. Minulta ei kannata odottaa järkeviä kannanottoja ennen aamukahvia.
77. Keksin mielelläni iltasatuja lapsille.
78. Kontrollifriikkiyteni on jostain syystä vähentynyt jonkin verran.
79. Olen melkein kaikkiruokainen mutta EN pidä rössypotusta.
80. Ranuan eläinpuiston lempiötökkäni on korppi.
81. Kesän ensimmäinen jäätelö on pyhä asia.
82. Olen lopettanut kuolinilmoitusten lukemisen.
83. Minä ja mieheni kutsumme itseämme joskus nimillä "Syyttömin" ja "Syyli-Topi".
84. Minusta Salaisten kansioiden Mulder oli ihana.
85. Mikään ei voita aikaista aamua ja sulkapalloa.
86. Olen onnistunut houkuttelemaan kotitekoisella muurahaispyydykselläni kotiini kaikki kulmakunnan muurahaiset.
87. Huonekasvieni elinikä on usein lyhyt.
88. Jos metsässä tulisi vastaan pandakarhu, pelkäisin sitä enemmän kuin tavallista karhua.
89. En ole trendikäs.
90. Otan pitkälle automatkalle eväitä mukaan.
91. Minulle tulee helposti mustelmia.
92. Olen surkea ikkunanpesijä.
93. Pidän virsikirjojen ja Raamatun ohuista sivuista.
94. Haluaisin lemmikin.
95. Tykkään Helsingistä.
96. Minusta on hienoa jos norsut tosiaan menevät jonnekin varta vasten kuolemaan.
97. Minusta horsma on tarkemmin katsottuna tosi kaunis kasvi.
98. Minulla ei ole toppahousuja.
99. "Löysin" viime kesänä nuotiolämmitteiset vaahtokarkit. Nam!
100. Uskallan pitää sammakkoa kämmenellä, mutta heinäsirkkaa en.
(sitten poistettujen tilalle)
101. Kaarnalaivojen ja pullopostin vesillelasku on minusta hyvin juhlallista.
102. Minulla täytyy olla aina nenäliinaa mukanani.


Puuh. Olipa vaikeaa! Jaa

maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Onnea Isopeikko ja Ally!

Kutkuttava äänestys on nyt päättynyt ja himoa hehkuvan kirjoituskilpailun voittajaksi on valikoitunut Isopeikko teoksellaan, joka on kunnianhimoisesti nimeltään Ingridin lupaus - osa 2.
Peikon ihanan kaunis ja eroottinen tarina on täten Ingridin lupauksen VIRALLINEN jatko-osa.
Peikko on myös voittanut eroottisen palkinnon, joka (korjausmuoks) ei siis ole LAKKI, eikä EHKÄ mitään päähän pantavaa (ehhehe), mutta josta ei sitten tässä blogissa paljasteta sen enempää ;)) Ollaanpa siis, Peikkoseni, yhteyksissä asian tiimoilta!

Eikä siinä vielä kyllin; tänään Ally täyttää nimittäin kokonaiset 4 vuotta. Ihan ensin kirjoittelin toista blogia, jonka olen sittemmin salasanonut yleisestä luennasta ja sen jälkeen olen saastuttanut internetin ihmemaata tästä osoitteesta käsin. Aktiivisuustasoni on ollut uhkaavassa laskussa, mutta lupaan olla kuolematta vielä tänä vuonna.

Edelleen haluan kiittää kaikkia rakkaita blogiystäviä ja -tuttavia. Joistakin teistä on tullut ystäviä todellisessa elämässä ja vielä useamman kanssa anonyymi tuttavuus on laajentunut blogielämän ulkopuolelle, jopa hyvin henkilökohtaisiksi ja syvällisiksikin virtuaaliystävyyssuhteiksi. On ollut tilanteita, joissa blogiystävän virtuaaliolkapäästä on ollut minulle todella suurta ja lämmintä lohtua, ja olen kokenut tulleeni ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenäni (en vain Allynä).
Haluan myös kiittää teitä kaikkia, jotka olette kommenttilaatikossa ja sähköposteissa antaneet minulle tukea ja kannustusta kirjoitusharrastukseeni, yleiseen höpötykseeni ja etenkin ällöttävään räävittömyyteeni liittyen. Samaan hengenvetoon haluan myös yhtä lailla kiittää niitä, joiden mielestä olen ollut mauton ja aivan liian härski kukkahattutäti, sekä yleisesti ottaen myös täysin paska. Tahdon kiittää myös sinua, joka halusit sähköpostitse ilmaista reikäisten kalsarieni herättämät himokkaat tuntemuksesi, ja sait minussa aikaan itselleni harvinaisen nolostumisreaktion. Luultavasti luet tätä nyt ja samalla v**ät k**teen. Olkoon siis tämä mainituksi tulemisen aikaansaama hekuman huippu minun kiitokseni sinulle :)

On ollut ilo huomata niin monien blogiystävien levittävän siipiään myös tosielämän puolella ja julkaisevan hengentuotoksiaan myös reaali-ihmisten luettavaksi. Näistä uutisista kuullessani tuuletan aina näyttöni ääressä ja olen hirmuisen ylpeä jonkun kaltaiseni urotyöstä. Myös viime vuoden kuluessa luetut postauksenne ovat saaneet ajatuksiani pois tosielämästä (mikä on aina hyvä juttu), ne ovat huvittaneet, itkettäneet, laittaneet miettimään ja joskus ärsyttäneetkin.

Olen vakuuttunut, että jos te synkät, vinksahtaneet, pölijät, hurmaavat, älykkäät, hörhöt, taiteelliset, humaanit, todellisuuspakoiset ystäväni ryömisitte koloistanne ja kansoittaisitte tosimaailmaa, olisi sekin siedettävämpi paikka elää. On silti lohdullista tietää, että kulkiessani tosimaailman kylmiä katuja, kohdatessani välinpitämättömien ihmisten välinpitämättömät kasvot, tiedän, että joku noista kasvoista saattaa piilotella sisällään yhtä teistä, rakkaat blogiystäväni. Pidätte yllä uskoani siitä, että salaa ja syvällä sisällään ihmiset ovat hyviä tyyppejä, jos vain tulee tilaisuus ilmaista sitä puolta itsessään. Tosimaailmassa vain harvoin tulee.

Siis käykäämme karkeloon, syödään, juodaan ja juhlitaan Peikkoa, Allyä ja kevättä! Jaa

lauantaina, huhtikuuta 10, 2010

Täällä on kirjoitusvirhe. Se on TUIRA!

Tämän pääsiäisen aika muistettakoon iäti löhkönhajuisen ja vetelän mämmin, tahmeiden ja auton hansikaslokerossa lillahtaneiden suklaamunien ja ahneiden pikku torahampaiden (jotka haluavat vaihtaa yhden risun nokassa roikkuvan höyhenen vitoseen) lisäksi tuosta huudahduksesta, joka on aaltona kaikunut läpi oululaiskotien lähes aina kun sanomalehden kulma on aamiaispöydässä rapissut.

(**Välihuomautuksena toivomus, että ne jotka eivät kuolleet nälkään lukiessaan ylipitkää avausvirkettäni, antaisivat minulle tällaisen tuhmuuden jalosti anteeksi. **)

Niin... asiaan siis. Ehkä maailmanhistorian suurimpia säälejä on se, että Oulun kuuluisa kaupunginosa Tuira, joka ainakin minun mielestäni on onnistunut jossain määrin karistamaan hivenen epämääräistä mainettaan, on tällä tavoin vääryydellä tullut sekoitetuksi poliittisiin juonipaljastuksiin vastoin omaa pahaa aiettaan.
Kun otsikko on toitottanut: "Tiura vastaa iltapäivällä syytöksiin" on oululaiskodeissa kajahtanut "Heeeeei! Täällä on kirjoitusvirhe. Se on TUIRA!!!" Toki tästä herää perusteltu olettamus, että oululaisten mielestä Tuiralla olisi jokin syy vastata jonkinlaisiin syytöksiin ja että se on mahdollisesti ollut joskus osallisena salakähmään.

Tuira on ottanut kaupunkilaisten riveistä kajahtaneet huudot hyvin vakavasti. Lakimiestensä kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta se on valmis lausumaan seuraavaa:
Tuira on syntynyt kaupunkilaiskaupunginosaksi, eikä sillä ole aikomustakaan alkaa raivata kerrostaloja viljelysmaiden tieltä. Se myöntää, että joskus seitkytluvulla alueen liepeillä on vielä kasvatettu lehmäkarjaa, mutta muistuttaa, että noihin aikoihin lähes kaikki intoutuivat poliittisiin kannanottoihin, joita eivät ole sittemmin halunneet muistella.
Tuira ilmaisee myös tässä vaiheessa syvän pettymyksensä siihen, kuinka se on välillisesti leimattu mediassa epäluotettavien todistajien ja huhupuheiden voimin. Vaikka huhut osoittautuisivat perättömiksi, on Tuiran maine vakaana kaupunginosana kokenut raskaan kolauksen.

Tuira haluaa tehdä tässä yhteydessä tiettäväksi, että sillä on valvontakameramateriaalia seuraavien väitteidensä tueksi ja että se on valmis julkistamaan tämän materiaalin tarpeen vaatiessa.

Tuira ja keskustan johto eivät ole koskaan, eivätkä missään tilanteessa tavanneet virallisesti ja/tai käyneet minkäänlaiseen loikkimiseen/pomppimiseen/hyppimiseen liittyvää keskustelua.

*Tuira tyrmää täysin väitteen, että pääministeri Matti Vanhanen olisi käynyt neuvotteluja Tuiran edustajan ballerina-Ekin kanssa tuiralaisessa ravitsemusliikkeessä. Valvontakameroiden nauhat todistavat, että jos Vanhanen oli paikalla kyseisenä lauantai-aamuna, oli hänen seuranaan eräs jo osittain unohdettu naisihminen, joka on sittemmin tullut tunnetuksi muistelmateoksen kannen kirjoittamisesta. Sekä ballerina-Ekillä, että ko. naisella oli sinä aamuna yllään turkoosi angoratoppi ja punaiset lateksihousut, joten silminnäkijöiden harhahavainto on ymmärrettävä.

*Jos kuitenkin osoitetaan, että pääministeri Matti Vanhanen oli tuona aamuna Tuirassa ja että hänen seuranaan oli sittenkin ballerina-Eki, Tuira toteaa, ettei viralliseksi keskusteluksi voida lukea yhteislauluna laulettuja "Mä maalaispoika oon", "Kumipallona luokses pompin taas" tai "kuinka saisin rikki kookkomuspähkinän".

*Tuira toteaa edelleen, että ballerina-Eki on riippumaton Tuiran asukas, joka muodostaa itse omat poliittiset mielipiteensä ja lausuu ne omana kantanaan. Tuira toteaa, etteivät sen asukkaiden mielipiteet välttämättä edusta sen omaa poliittista näkemystä.

Tuira on päättänyt Oulun mainetta suojellakseen astua alas kaupunginosien joukosta tällä päivämäärällä. Se julistaa olevansa itsenäinen, demokratiaan pettynyt valtio, jossa aletaan elää jatkossa darwinististen vahvimman lakien mukaan. Se toivottaa kaikki oululaiset tervetulleiksi varastamaan kaiken mitä koru- ja laukkuliikkeistä vielä irtoaa.
Edelleen Tuira ilmoittaa, että on valmis perumaan alasastumispäätöksensä, jos Marja Tiura vaihtaa nimensä Marja Kaakuriksi tai Marja Puolivälinknagaaksi. Jos näin tapahtuu, nousee Tuira ylös anarkiasta, astuu ylös kaupunginosien joukkoon ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Niinistön, Kataisen ja viiden muun pienen kääpiön nimeen tikstaks kirjankannet kiinni, lukkoon ja avvaimet hukkoon aamen!
Tuira vetoaa YK:hon ja Julkisen sanan neuvostoon, jotta kukaan ei mediakritisoisi sen anarkiaan syöksymistä oikea-aikaiseksi. Jaa

torstaina, huhtikuuta 01, 2010

Eroottisen kirjoituskilpailun äänestys alkaa!

Eroottisen kirjoituskilpailun osallistumisaika on päättynyt ja kilpailuehdokkaat ovat tässä:

Margit: Ingridin baskerin poimut

Isopeikko: Ingridin lupaus - osa2

Vaikka osallistujia on vähän, on taso sitäkin kovempi ja voittajan valitseminen on mitä vaikein tehtävä.

Siksi siirränkin tehtävän teille, te viisaammat. Lukekaa kilpailutyöt ajatuksen kanssa (se voi olla vaikeaa, sillä molemmat kirjoitukset ovat suorastaan riuduttavan eroottiset) ja valitkaa mielestänne sopivampi jatko-osa Ingridin lupaukselle.

Antakaa äänenne suosikillenne tuolla sivupalkissa. Kilpailu päättyy johonkin aikaan 11.4. ja voittaja julistetaan Allyn synttärijuhlissa 12.4.

Voittajalle on luvassa pieni eroottinen palkinto ja "kunnia" päästä Ingridin lupauksen viralliseksi jatko-osaksi. Jaa

lauantaina, maaliskuuta 27, 2010

Eroottisen kirjoituskilpailun viimeisiä päiviä viedään!

Muistutanpa vaan, että tässä olisi keskiviikkoon asti aikaa käydä kisaamaan eroottisessa kirjoituskilvassa, jossa tehtävänä on kirjoittaa jatko-osa Ingridin lupaus-nimiselle maalaisromantiikkaa ja Hankkijan lippalakkeja vilisevälle, aidolle ja rehelliselle pornotarinalle.

Tähän mennessä kisa on saanut liikkeelle erotiikkaa rakastavat Margitin ja Isopeikon, joiden jatko-osia voipi käydä silmäilemässä tulevaa äänestystä silmällä pitäen ja malliksi omaa tekelettä varten.

Palkinnoksi olen luvannut jotain eroottista, joka ei ole lakki, ja tietenkin julistan voittajatyön Ingridin lupauksen Viralliseksi jatko-osaksi.

Vielä ehtii siis kirjoitella (te senkin siveydensipulit, te. Hih) Jaa

lauantaina, maaliskuuta 06, 2010

Maitotyttönä maalimala

Muhoksen Oulun-suurlähettiläs Ally Alias raportoi pinttyneen maalaisuuden kitkemistalkoista seuraavaa:

Maalaset joutuvat suuriin kaapunteihippakkautuessaan kohtaamaan suoraan sanottuna melekosen pahhaa kyytiä. Täälä kaapunnisa ommaalimammeno siinä määrin toiselaista kun maala. Moni maalanen syrjäytyy heti siihe paikkaan ku kaapunti antaa asunnon jonku ison talon ylimmästä kerroksesta. Ku eihä se maalanen ilman opastusta ossaa ees hissiä käyttää. Saati että se jaksas nousta helevetin monta porrasta sinne yläkertaan. Siinä kuormittuu iha eri lihakset ku tasamaala tarpoessa.

Vaan ei maalanen tyhymä oo. Se on juonikas epeli, se. Ja se soppeutuu kaikkiin olosuhteisiin kun saa soppeutuneelta maalaselta oikeet ohojeet. Iha tavallisen kaapuntilaesenhii naapurisa voi asustaa ihan oikee, kaapuntielämää soluttautunu maalane.

Täsä tulle ohojeita mutta iha suomekkielelä:

1. Puhu suomea. Harva kaupunkilainen puhuu kirjakieltä, mutta soluttautuakseen riittävällä luotettavuudella ihan oikean "sivistyneen" väestön joukkoon, on syytä opetella rakas äidinkielemme viimeistä piirtoa myöten pienimpienkin epäilysten välttämiseksi...
... On toki vieläkin tehokkaampi keino, mutta sitä suositellaan täältä Muhoksen Oulun-suurlähetystöstä käyttämään vain ääritapauksissa. Jos satut olemaan lyhytjalakanen, isoperseinen, suuripäinen, niin kirveelläveistetty maatiaispätikkä kuin kuvitella saattaa, on sinun mahdollista opetella sopeuttamiskursseilla asiantuntijoiden ohjauksessa Hoono soomi.
Kaupunkilaisten mielestähän maalaiset ovat tietenkin äärimmäisen yksinkertaisia, epäluuloisia ja suvaitsemattomia ihmisiä eikä heidän mielessään kukaan ole niin kaukana maatiaisesta kuin ihkaelävä, kummala kielelä mongertava ulukomaalane!
Hoonoon soomeen turvautuneiden maalaisten elinaikaennuste on valitettavasti monta vuotta kirjakielen opetelleen maalaisen vastaavaa lyhyempi, sillä heillä on suurempi riski ajautua "väärinkäsityksiin" ja "loukkaantumisiin" tai peräti "häiriintyneiden yksilöiden aiheuttamiin, valitettaviin poikkeustapauksiin". Kaupungissahan ei toki puhuta epäluuloisuudesta ja suvaitsemattomuudesta. Se okuulkaa iha meitä tyhymiä, juntteja karvanoppamaalasia varte sellane nimitys juu.

2. Elä töllötä. Oulun kaltaisessa suuressa metropolissa ei ole tapana töllöttää ihmisiä monttu levällään. Maalainen jää helposti kiinni syntyjuuristaan, kun se on heti keräämässä maasta kaiken maailman mönkijät ja mörrimöykyt, juopot, langeneet vanhukset, märisevät kakarat ja niin edelleen. Vaikka et olisi asematunnelissa ja vaikka ilmassa ei haisisi kusi, ei kaupungissa ole tapana auttaa maassa makaavia ihmisiä. Kaikkein kunnollisimmankin näköinen lapsi voi olla kammottava juoppo, joka suuttuu herätessään ja käy kiinni öristen. Ei niillä hätää ole. Kunhan pötköttelevät.

3. Käy yökerhoissa. Kaupunkilainen ei mene paarii kalijaa juomaa. Se menee yökerhoon bilettämään tai lasilliselle. Se ei ryyppää pusikossa itekäytettyä hiivalillinkiä vaan makaa pimeästä viinasta sokeana kusenhajuisessa rappukäytävässä (maalainenkin osaa sammua alatasanteelle) takki pään alla ja rahat käännettynä. Täällä saa nukkua rauhassa, sillä kukaan ei sinua häiritse (kts. edellinen kohta). Kaupunkilainen käy lounaalla ja brunssilla sen sijaan, että se kävisi jääkaapila. Se käy bodypumpissa siinä missä maalaset käy kävelylä.

4. Elä haise vaan tuoksu. Täällä kaupungissa ei ole soveliasta haista hielle tai lehmän paskalle. Niistä ihmisen tunnistaa sekunnissa maatiaiseksi. Täällä saa sen sijaan tuoksua hajuvedelle, partavedelle, hiuslakalle ja muotovaahdolle. Näiden perustuoksujen pohjalla saa tuoksua valkosipulille, ihmiskuselle ja -paskalle, viinalle, vanhalle viinalle, savukkeille. Pohjatuoksulla määritetään kaupunkilaisen yhteiskunnallinen status.

5. Vieraannu, vieraannu, vieraannu! Tämä on tärkein ohje. Älä tervehdi naapureita. Älä puhu tuntemattomille. Aja autolla pitkähkö matka ihastelemaan puuta/kukkaa/hiekkaa jne. Aja autolla pitkähkö matka, jotta voit ottaa aurinkoa. Laita korvatulpat kun naapurista kuuluu yöllisen vaimonhakkuun ääntä. Älä välitä rappukäytävän harmaakasvoisesta avainkaulalapsesta. Kiellä lapsiesi virpomisreissut pedofiilien pelossa. Älä kulje yksinäisissä puistoissa. Älä kulje ostoskeskuksien kautta. Pysy kotona jos et ole menossa jonnekin. Pelkää ja epäile (mutta sivistyneesti) kaikkea ja kaikkia. Elä jumalauta laita lähtiessäsi harjaa oven eteen. Varkaat tietävät että et ole kotona!

Josset näilä ohojeila seleviä kaapuntielämästä nii mee kotija takasi maalane! Sillo sää ettoo ansainnu tätä illoo ja kunnijaa mitä tämätämmöttin kaapunnisa asumine on. Sitte sää et koskaan saa oikee salonnin hiustelleikkuuta tai mokkanahkasta takkia. Ekkä sää voi talavella liikkua kesäkengisä. Sittepä et opi ymmärtämmää mittää mistä maalimasa on kyse, ekkä pääse ees elokuvateatterrii jos onnikka ei kule. Sitte susta ovvaa häpiämmää sielä takapajulasa maatiaisjuntti!

Jaa

maanantaina, maaliskuuta 01, 2010

Himoa hehkuva kirjoituskilpailu

Alkoi kyllästyttää, kun en ole pitkään aikaan järjestänyt kilpailua. Nyt kun kevät tekee tuloaan, alkaa myös ihminen herätä talviuniltaan. Niin kai sitten minäkin.

Olen pitkästä aikaa tutkiskellut kävijätilastojani ja olen hieman yllättynyt siitä, kuinka moni eksyy blogiini eroottista tarinaa etsiskellessään. Vaikka olen vuosien varrella laittanut jokusen eroottisen kuvan itsestäni ja saanut yhden limaisen sähköpostinkin paljasteluni tuloksena, olen kirjoittanut koko aikana vain yhden eroottisen tarinan (joka epäilemättä on "mielenkiintoinen" yllätys rakkaudennälkäisille).

Nyt haastan teidät, riekottoman ja irstaan mielikuvituksen omaavat ystäväni, lukemaan ainokaiseni, Ingridin lupauksen ja kirjoittamaan tarinalle arvoisensa, höyryävän kuuman jatko-osan. Kirjoita tarina blogiisi ja ilmoita minulle, niin linkitän tarinan blogiini. Jos sinulla ei ole blogia, lähetä tarina kommenttilaatikkoon tai sähköpostiini (jälkimmäiset julkaisen luvan kanssa blogissani).

Kilpailuun voi osallistua maaliskuun loppuun saakka, jonka jälkeen äänestämme kaikki yhdessä voittajakirjoituksen. Tulos julkistetaan Allyn syntymäpäivänä, 12.4.
Palkintona on kunnia päästä Ingridin lupauksen VIRALLISEKSI jatko-osaksi. Lisäksi palkitsen parhaan kirjoituksen pienellä eroottisella lahjalla, joka ei ole lakki. Sen lupaan.

Jään odottelemaan sormet syyhyten ja vesi kielellä, josko joku innostuisi osallistumaan!
Jaa

lauantaina, helmikuuta 27, 2010

Roskittajat prkl!

Piti laittaa sanavahvistus, kun alkoi tulla roskakommentteja liikaa. Sorry vaan :(


Jaa

torstaina, helmikuuta 18, 2010

Ei kiinnosta

Kaksi vuotta mä olen sanonut, että mua ei kiinnosta mikään typerä luokkaretki. Ne on käskeneet laittaa nimen paperiin, ne on käskeneet tuoda viitosen joka kuukausi. "Viisi euroa", opettaja sanoo. "Siihen ei kenenkään talous kaadu". Mä vedän rastin kotiin jääjien kohdalle ja sanon että mua vitut kiinnostaa. Sanon sen niin monta kertaa, että kaikki varmaan uskovat.
Mä en tykkää siitä, että opettaja katselee mua joskus sellaisella ilmeellä, että olen hankala ja varmaan musta tulee joku häirikkötapaus isompana. Täällä ala-asteella ei vielä ole häiriköitä. On vain jotain oppimishäiriöisiä ja niitä, kenellä on sopeutumisvaikeuksia. Niiden lasten vanhempien toivotaan erityisesti tulevan joihinkin ihme palautekekskusteluihin. Emmä niitä lappuja äidille ja isäpuolelle vie. Kun kysytään niin sanon, että mua vitut kiinnostaa.

On hankalaa muistaa aina olla niin ettei kiinnosta. Erityisen hankalaa se on silloin kun kaikki puhuvat tulevasta retkestä. Ne puhuvat mitä pakkaavat mukaan, kuinka paljon käyttörahaa kukin saa vanhemmiltaan. Ne nauravat ja kiistelevät siitä, ketkä nukkuvat keskenään samassa huoneessa. Ne vannovat valvovansa koko yön, eikä kukaan valvoja voi sitä estää.
Mulla on mielikuvitusta ja saatan kuvitella ne nousemassa parijonossa bussiin. Anette ja Petteri, jotka ovat kaksosia, syövät taas varmaan grillimaustettuja perunalastuja, joita he syövät kaikilla ilmaisillakin retkillä. Kaikki luokkakaverit puristavat käsissään kameroita ja lompakoita. Niillä on mukanaan isot kassilliset vaihtovaatteita ja tekemistä.
Kaksi vuotta kaverit ovat houkutelleet muakin mukaan. Ne ovat ihan varmoja, että tulisi hauskaa. Ne eivät käsitä, kun sanon ettei mua kiinnosta niiden retket. Ne ei ymmärrä, miksi mä jään ennemmin koululle, missä on tylsää. Ne pyytää mua mukaan ja sanoo, että niillä on suunnitelmissa salakuljettaa pleikkari omaan huoneeseen. Ne kysyy, että itkettääkö mua, kun sanon taas että mua vitut kiinnostaa. Mä nauran niille ja mun tekis mieli lyödä niitä myös.

Hyvä vaan, että tämä meni näin. Jos isäpuoli ei olisi hakannut äitiä siitä viitosesta ja sanonut että hän ei ala kenenkään kusipään pennun matkoja makselemaan, olisi se tapahtunut viimeistään siinä vaiheessa, kun mä olisin tarvinnut retkelle vaihtovaatteita ja käyttörahaa. Kerran se hakkas äidin kun se oli mennyt ostamaan mulle uuden hammasharjan ilman lupaa. Ei se ollut välittänyt, vaikka äiti oli sanonut, että se maksoi viitosen vaan. Ei se välitä sellaisesta. Ei sitä kiinnosta.

Enkä mä sinne koululle sitä paitsi mene kun muut ovat retkellä, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan. Mä menen kirjastoon ja luen siellä jotain kirjoja koko koulupäivän ajan. Mä teen sinne mukaan pari leipää ja leikin, että oon retkellä tai jotain. Ja se on ihan kivaakin, uskokaa pois. Siellä on yksi nainen töissä. Sen kanssa meistä on tullut tuttuja. Kerran, kun siellä kirjastolla oli sellainen poistokori ja siellä oli yksi antiikin Kreikkaa käsittelevä kirja, jota olin lueskellut usein aikaisemmin, se nainen antoi sen kirjan minulle ihan ilmaiseksi. Se sanoi, että oli huomannut kuinka se mua kiinnosti. Se oli minusta tosi reilusti tehty ja se nainen varmaan uskoisi, kun kertoisin sille, että isona musta tulee arkeologi, ja mulla on sitten ihan sellaiset vaatteet kuin haluan ja pääsen ihan mille matkalle mä itse haluan. Ja siellä ulkomailla kukaan ei tunne mua eikä mun tarvitse hävetä mitään. Mutta se onkin sitten joskus aikuisena. Nyt pitää vaan selvitä yhtä reippaasti niin kuin olen selvinnyt nämä kaksi vuotta. Pian retki on ohitse ja mun on taas helpompi olla koulussa. Ja jos mä kertoisin kirjaston naiselle tästä kaikesta niin se sanoisi varmaan, ettei mun tarvitse yhtään hävetä. Kun se ei ole mun vika että isäpuoli on sellainen kuin se on.

Kirsi Marttilan blogikirjoituksen herättämien ajatusten pohjalta.
Jaa

sunnuntaina, helmikuuta 14, 2010

Voisikko olla mun kaa?

Se on se klassinen kysymys, jota varmasti jokaisen ihmissuhteen omaavan pitäisi kysyä siltä toiselta: "Jos kävis jotenkin ilmi, että mää olenkin sika... Siis näyttäisin ihan samalta ja oisin muutenkin ihan tälleen näin, mutta tehtäis joku tutkimus josta käviskin ilmi, että olen geeneiltäni sika... eikä nyt mietitä mitään laillisuuskysymyksiä. Niin että voisikkonää olla mun kanssa enää? Eihän se muussa haittais, mutta jos tulis puhetta jostain ihmisyydestä tai sellaisesta niin mää kyllä ainakin myöntäisin että oonkin sika. Eikä mulla vois olla passia tai kelakorttia. Tai vois olla passi, kun se jo itessään rajottais... Että pääsis kuitenkin matkustamaan. Mutta sitten lapset olis puoleksi sikoja ja tälleen. Vaikka näyttäis tietenkin ihmiseltä. Kehtaisitko olla? Ja kehtaisitko kertoa omille porukoille, että se on muuten ihan kiva tyyppi ja tälleen, mutta käytännössä sika? Eikä niinku pelkästään siinä klassisessa merkityksessä."

Rakkaus on sitä, että vastaisi tällaiseen kysymykseen kyllä, eikä vaikka "no joo, kai mää voisin, jos sovittais ettei kerrota kenellekään".

Joo, ja jos Kirsi tai Lilli esimerkiksi olisivat sorsia, siis muuten ihan samanlaisia ja yhtä mukavia kuin nytkin, mutta asuisivat tuolla (P)Laanaojan paskanruskeissa vesissä ja näyttäisivät sorsilta, eikä ne pääsis koskaan baariin, eikä niille myytäisi jäätelöä (ei niillä olisi rahaakaan), niin olisin silti ihan varmasti niiden kaveri. Eikä haittaisi, jos joskus syysaamuna joutuisi istumaan pari tuntia vaikka pikkupakkasessa niiden kämpillä porisemassa. Jos joku kysyisi, sanoisin, että tämä Kirsi tai Lilli tässä on ihan helvetin hyvä tyyppi, vaikka onkin sorsa.

Kaikki kaverini ovat ihmisiä (minä kai se lähimpänä sorsaa tässä olen), eli jos joku ymmärsi ajatuksen sanojen takana, ei vetänyt hernettä nenään ja on vielä ystäväni, niin
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!!!!
Sitä samaa myös kaikille ihanille blogiystäville, joista tykkään simona vaikka ovat muuten tavallisia, mutta eivät kovinkaan aineellisia. Jaa

perjantaina, tammikuuta 29, 2010

Niin helppo olla zzzen!

Minulla oli aikaisemmin vihanhallintaongelma, myönnän sen nykyään vapaaehtoisesti. Anonyymin alkoholistin lanseeraamalla, väräjävällä "pettymysten tie"-äänellä tunnustan tämän synnin itsessäni...
...No lisään sitten samasta lähteestä tutulla, tahattomasti väräjävällä "nöyrä, uuras tuhkastanousija"-äänelläni, että ahkeran mielenhallinnan tuloksena olen oppinut hillitsemaan mieltäni ja etenkin sen syvimmissä syövereissä lymyävää, viekasta thanatosta.

Nyt kun on pakolliset itsesäälikyyneleet vuodatettu, siirtykäämme mainososuuteen. On nimittäin niin, että kuka tahansa meistä (lue teistä) voi oppia hillitsemään mielensä turmiollista kuohuntaa samalla viisiin kuin olen itsekin tehnyt. Helppoa se ei ole, mutta lopputulos on äärimmäisen palkitseva.

Lähdin aktiivisesti hakemaan apua vihaongelmiini. Oulun jäätävässä viimassa puskin meditaatiosta pedikyyriin ja kickboxingista (äiti sanois sixboksing) joogatunnille. Ja voitte arvata, että v**utti niin tajuttomasti, että teki mieli pistää pyöräjonot Anttilan kulmilta kumolleen ja liukua jalkapallotyyliin mummeleilta jalat alta.
Samaan aikaan huomasin, että muutkin mietiskelijät paisuivat pidäteltyä vihaa kuin ilmapallot. Kädet hikoillen sain estettyä itseäni kirkumasta kun ährättyäni itseni paksun toppatakin kanssa Stockmannin yleisövessan pöntölle, onnistuin tiputtamaan vessapaperitelineen ryminällä naapurikopin puolelle. Kysyin itseltäni, oliko tosiaan perusteltua elää eteenpäin sellaisena suitsittuna raivopäähärkänä.

Eräänä yönä sitten tein tiliä elämästäni. Kysyin itseltäni mikä minua niin häiritsee jatkuvissa vihanpurkauksissani. Mieleeni nousi useita vastauksia, joista kaikki hylkäsin. Minun oli mentävä syvemmälle, ytimeen saakka. Lopulta totuus kristallisoitui mielessäni. Minua oli ajanut eteenpäin puhdas pelko. Pelko siitä, että vihanpurkaukseni olisivat vahingoksi minulle, että paha kiertäisi takaisin. Ja aiheellinenhan tuo pelko olikin. Ennen pitkää joku maksaisi samalla mitalla takaisin, kun taas kerran heittäisin suuttuessani kupposellisen kuumaa kahvia vihan kohteeni kasvoille tai kipeyttäisin niskani jyrätessäni liian hitaasti ajavan auton perään.
Kun olin rehellinen itselleni ja löysin pelkoni, oli niiiin helppoa päästä koko ongelmasta eroon kertaheitolla.

Nyt kun joku nauraa liian hevosmaisella äänellä, puhuu/ajaa/liikkuu/ajattelee liian hitaasti, vaikuttaa ylimieliseltä, syö liian isoja ruoka-annoksia tai muuta kamalaa ja raivostuttavaa, pysyn minä rauhallisena. En enää huuda/kilju, lyö, potki, aja perään, heitä kahvia päälle, slaidaa jäisellä tiellä jalkoja alta, näytä keskisormea/persettä/kieltä/nönnötystä/illistystä. Huomioin vain tapahtuneen ja pysyn äärimmäisen tyynenä. Täysin rauhallisesti tallennan rekisteritunnuksen tai seurailen ihmistä kotjo saakka. Vasta myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen kostan pahat teot ilmanvaihtoon ujutetuin kalanpalasin, kusilevyin, kivittämällä ikkunoita, maalaamalla punaisella "DIE BITCH" (se on kai saksaa) etuoveen jne.
Itsehillinnän kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa voin elää elämääni selkäni taakse vilkuilematta ja väkivallan kierteen katkaisseena. Viha ei kerry enää sisääni, vaan purkautuu hallitusti ja rakentavalla tavalla.

Nyt moni tietenkin pudistelee päätään ja epäilee, ettei kaikkia väärintekijöitä voi tällä tavoin saattaa vastuuseen. Siihen vastaan, että totta; silloin tällöin joku epatto pääsee livahtamaan verkosta rangaistuksetta. Onneksi näitä tilanteita varten on Oulu-lehden ruusut ja risut palstan risut osio. Lukekaapa oululaiset vaikka itsekin. "Hei sinä Anttilan kulmilla pyöriä kaateleva. Jos ilkivalta ei lopu niin minä kohta... minä... nostan kohta hattua!" Ja tähän tyyliin.

Meitä mielenhallinnan harjoittajia näyttää olevan paljon - ainakin näillä kulmilla.

Pakinaperjantaissa aiheena Niin Helppo


Ps. Ihmetyttää kun sarjakuvissa nukkuville tehdään se zzzz-puhekupla. Kuka nukkuu tälleen että tsjtsjtsj? Häh? Jaa