Istun koneella ja kiertelen paikkoja (netissä) jossain ei normaalisti ehdi käydä. Korvakuulokkeista huutaa Egotripin Matkustaja, The Killersin When you were young (olen yrittänyt päästä perille miksi näen unia ihmisistä jotka sanovat sanan heartache samalla tavalla kuin laulaja tässä biisissä, olen ollut jo useita viikkoja sitten vakuuttunut mielessäni siitä että sillä tiedolla olisi merkitystä), Rollareita ja Black Sabbathia. Välillä laulan vahingossa ääneen. Olen niitä ärsyttäviä ihmisiä jotka tykkäävät laulaa vaikkei ole ääntä. Mutta minä en välitä. Olen taas kapinallinen, se ihminen joka on liian myöhään valveilla, joka pitää valoja päällä vittuillessaan, joka rakentaa uhmakkaasti oman musiikin ja typerien ajatustensa täyttämän maailman, eikä kuule tänä yönä Kalevan tuloa.
Enkä minä kuule muiden kuorsausta tai hampaiden narskuttelua. Minä en halua katsoa heidän raukeita olemuksiaan. Haluan soittaa (nenä)tinapilliä, huutaa jokaisen kertosäkeen kirkumalla niin että "karaoket" kuulisivat. Haluan hyppiä freestylellä olohuoneemme lötsähtäneeltä sohvalta. Haluan että minulla olisi tässä joku kummallinen kaveri, sellainen kuin Vaari, joka ei haukottele kun minä yritän muistella kuka norjalainen pingviinhevari se oli joka tappoi itsensä ja miksi se niin teki (Per Yngve Ohlin aka Dead (Ruotsi)/Mayhem/1991/taivas yksin tietää miksi) tai sellainen kuin K, jolla on varmasti omat mielipiteensä kun mietin millä tavalla "totuuden" voisi saada kuvataiteessa esille mahdollisimman hyvin. Että voisi tehdä muutakin kuin sietää.
Sietäminen on sietämätöntä.
Jaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti