maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Tarinamaanantai, aiheena sana valo

- Etkö sinä mitenkään voisi vain ymmärtää että ihmisiä ei kiinnosta lukea tuollaista kyynistä ja masentavaa roskaa, Joulutarinalehden päätoimittaja raivoaa puhelimessa. - Ja aivan yhtä vähän heitä kiinnostaa tuo ala-arvoinen huumori jolla yrität keventää tarinoitasi. Sinun pitää yrittää silata tarinasi lämminhenkisellä taialla. Tiedäthän, niin kuin vaikka pienessä tulitikkutytössä.
- Mutta se tyttöhän kuolee siinä. Sehän näkee tulitikun valossa ihan omiaan kun on niin jäässä, helvetti soikoon.
- Mutta se kuulostaa hyvältä ja oikealla tavalla liikuttavalta. Yritä nyt jo ihmeessä samaa, muuten saat unohtaa koko tarinoinnin.


Pomo runttaa puhelimen kiinni jouluiloa toivottamatta. Paavolainen on tyytyväinen. Hänen korvansa melkein vuotavat verta siitä ympärivuotisesta jouluilon toivottamisesta jota hän joutuu kuuntelemaan. Saamasi pitää, herra Isokenkä, Paavolainen manaa mielessään. Asia on niin että ammattitaitoinen kirjoittaja kirjoittaa ihan mistä vaan, aivan sama vaikka se olisi omasta mielestä lällyä ja muutenkin paskaa. Jos siitä tulee mummokunnalle tippa linssiin niin pannaan sitten parasta mitä pystytään. Paavolainen kirjoittaa:

Elli-Roosa istui ja katseli hiutaleiden ympäröimästä ikkunasta lumipeitteistä maisemaa. Jouluaattoon oli enää yksi yö ja Elli-Roosaa jännitti niin paljon että hänen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Ikkunalla paloi kynttilä, jonka valo lepatti niin, että jos sitä katseli liian kauan, tuli pää kipeäksi. Kynttilän liekistä lähti nokinen vana kohti kattoa. Elli-Roosa yritti katsoa missä noki loppuu ja selvä ilma alkaa. Mummo istui keinutuolissa kutoen taas uutta harmaata sukkaa. Hän seurasi pihalla leikkivien serkkujensa puuhia. Vanhempi, se jota äiti sanoi ADHD:ksi hakkasi puita kepillä ja odotti että lunta pöllähti hänen päälleen. Nuorempi oli vyötäisiään myöten lumihangessa ja itki paksua räkää poskilleen. Elli-Roosa oli varma että ADHD oli haudannut pienen tahallaan lumeen. ADHD oli kai paha ihminen.

Mummo lonksutti hampaitaan taas huomaamattaan. Mummolla oli sellainen tapa, että hän saattoi lonksauttaa hampaat suusta kurkistamaan jopa ruokapöydässä. Ja vaikka äiti ja isä kielsivät mummoa, hän aina unohti ja lonksautti uudestaan. Elli-Roosakin olisi halunnut kieltää, mutta äiti oli sanonut että vain aikuiset saivat huomauttaa mummolle lonksauttelusta. Elli-Roosa otti tulitikun ja siihen tulen kynttilän liekistä. Hän katsoi mummoaan pikkuisen liekin luoman valokehän läpi ja ajatteli että mummo olisi tulessa. Hän oli nähnyt salaa aikuisten elokuvaa jossa joku ihminen oli ihan oikeasti tulessa ja se kirkui ja sen naama vääntyili. Jos koko talo syttyisi palamaan, hän kirkuisi yhdessä mummon kanssa. Kodista tulisi iso tuhkakasa jonka päällä olisivat mummon tekohampaat.

Tulitikku poltti Elli-Roosan sormissa ja hän tiputti sen vahingossa sohvalle. Tikusta paloi sohvaan musta jälki, jota Elli-Roosa taputti peläten että se syttyisi ja he palaisivat juuri niin kuin hän oli ajatellut. Lopulta Elli-Roosa uskalsi todeta ettei mitään tulipaloa syttynytkään. Hänellä tuli hyvä mieli ja joulutunnelma. Eikä häntä enää haitannut niin paljon että ADHD haukkui häntä Pissa-Raparperiksi ja jopa äitikin nauroi sille haukkumanimelle.


Paavolainen lopettaa tarinan ja pudistaa hymyillen päätään. Kyllä herra Isokenkä yllättyy, ja antaa ehkä vihdoin sen tunnustuksen jonka hän on ansainnut. Seuraavana päivänä Paavolainen irtisanotaan Joulutarinalehden palveluksesta.

Kolmentoista vuoden kuluttua Johannes Paavolaiselle myönnetään tunnustuspalkinto työstään lasten tunteiden tulkkina.



Tarinamaanantaihin Jaa

9 kommenttia:

Paju kirjoitti...

Hervottoman naurun sait taas aikaiseksi täällä päässä! Tuli mieleen nuoruuden aika, kun kokeilin siipiä pienenpienessä pikkuruisessa lehdessä ja kun olin ensimmäisen juttuni kirjottanut - oli niin hauska irrotella - minut pistettiin liekaan ja köysiin. Ei sopinut kirjoittaa niin kuin asiat ovat vaan miltä niiden tuli näyttää, jotta tilaajat saavat mitä tilasit.


Sinulla on armoitettu huumorin lahja. Ei tule tyhjän nauramisen olo, kun sua lukee, niin on täyttä tavaraa :)

Riemusta kiitos!

allyalias kirjoitti...

Kiitos paju kauniista kehuista. Juuri nyt olen itse aika pitkälti tuossa tilanteessa jota sinäkin kuvaat. No, ainakin minulla on tämä blogi, jonka lukijakunta vaikuttaa olevan ymmärtäväinen ja kaikkiruokainen :)

Sulfidi kirjoitti...

Jopas taas osasit kyllä nauruhermoja kilvoittelevan stoorin riipasta nippuun!! Hyvä hyvä! ;)

allyalias kirjoitti...

No vain, sulfi. Kiitokset :)

Kaisa kirjoitti...

Hihihihi... Tämä totisesti kevensi joulutunnelmaa! :)

allyalias kirjoitti...

Kiitos käynnistä kaisa :)

Salka kirjoitti...

Lapsuuden Elli-Roosa asui meidän naapurissa, hän melkein poltti talon ennen joulupyhiä, kaikki aikuiset puhuivat siitä että hän suree kuollutta äitiään ja on siksi niin sekaisin. Meistä lapsista se oli vain jännittävää kun paloauto tuli pihaan ja miehet juoksivat:)

Hyvä, mukaansatempaava, sopivasti realsitinen tarina, kiitos!

Salka kirjoitti...

...realistinen.

allyalias kirjoitti...

Minäkin muistan kuinka jännittävää oli jos lapsena tapahtui jotain suurta ja tavallisesta poikkeavaa. Sellaiset jutut jäävät kyllä elävästi mieleen. Kiitokset käynnistä, salka :)