perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Blogitauolla

Palaan viikon kuluttua! Jaa

torstaina, heinäkuuta 24, 2008

Täällä taas, pitkästä aikaa!

Huhheijaa! En ole hituseen hetkeen ehtinyt kirjoittelemaan. Tämä johtuu siitä, että minä ja mieheni järjestimme itsemme melkoiseen kuseen ja piinaan ja muutenkin epämukavaan tilanteeseen. Nyt asia on vihdoin hoidossa ja ensi yönä pystyy kenties jo nukkumaan. Kaikkea sitä... ja kaikenlaisia sitä....

Olikin muuten korkea aika päästä iloisemmalle mielelle. Enää huominen (ja vähän kirjoitushommia) ja sitten minulla alkaa ihan oikea kesäloma!!! Säntäämme huomenna liikenteeseen ja kaahaamme Tampereen ja Särkänniemen kautta Helsinkiin huvittelemaan ja tonttuilemaan. Mitenhän me mualaiset edes osataan olla siellä ihmisten tavoin...???

Kamera lähtee tietenkin mukaan, vaikka olen yleensä aika laiska lomakuvaaja.

... Ja aion tervehtiä jokaista vastaantulijaa siinä toivossa, että satun kohdakkain jonkun blogiystäväni kanssa :)

Ilmojakin alkaa pitelemään!

JIHAAAA!!!! Kesälaitumille siis!!!!


Ps. Autolla ajaminen sujuu jo niin hyvin, että lähdemme liikkeelle minun kyydilläni. Olisikohan tässä jossain vaiheessa asiaa inssiin? Jaa

sunnuntaina, heinäkuuta 13, 2008

Orgastik... Kyynikon päiväkirja.

Rak... Turha päiväkirjani,

Pakinaperjantaissa oli tällä viikolla aiheena riemastus. Mikäpä siinä, hienoahan on aina pureutua ihmisen toiminnan heikkouksiin ja mielentilojen lähes hysteeriseen ailahteluun.

Moni voisi kuvitella, etten ole koskaan kokenutkaan riemastuksen tunnetta, mutta myönnän tunteen tulleen nuoruudessani jollain lailla tutuksi. Joskus vieläkin, kun eteeni sattuu lasillinen erinomaista viiniä ja suullinen oikein hyvää juustoa, minä melkein... no niin.

Mitä on riemastus? Ulkoisestihan tämän monimutkaisen tunteen riehumisesta ihmisen sisällä todistaa kokijansa kasvoille leviävä yllättynyt hymy (tai vastaavasti tuskallinen irvistys!). Suu aukeaa, sieltä saattaa kuulua kummallisia äännähdyksiä. Toisilla on tapana päästellä röhkiviä kurkkuääniä, mutta suurin piirtein yhtä moni ilmaisee riemastuksensa inisemällä. On niitäkin, jotka huutavat pidäkkeettömästi. Riemastuneen vartalolla on taipumus kiemurrella hallitsemattomasti tunteen kourissa.

Kysynkin nyt, kannattaako tuollaisen alhaisen ja eläimellisen tunteen valtaan joutua ollenkaan? Miksi irtautua kaikesta siitä, mikä on tärkeää ja todellista? Ja kannattaako tuon lyhyen riemun hetken takia tehdä itsestään naurettava pelle? Kuka menisi vapaaehtoisesti huvipuistolaitteeseen ja tulisi sieltä paskat housussa ulos? Tuskin monikaan. Ihmisen on tärkeää säilyttää täysi läsnäolonsa ja ennen kaikkea täysi ruumiinsa hallinta. Emmehän muuten ole eläimiä kummempia. Tässä nimenomaisessa asiassa eläimet tosin taitavat olla teitä ihmisiä kehittyneempiä, sillä harvoin näkee eläintä riemun vallassa. Paitsi iljettävät apinat iljettävine temppuineen näyttävät toisinaan kerrassaan... no joo.

On monta syytä pidättäytyä riemastumasta. Kaikki varmasti tietävät näistä syistä, mutta tulevat ajatelleeksi niitä vasta riemastuttuaan. Olisi hyödyllistä ajatella näitä asioita vakavasti ennen riemua, jolloin se parhaassa tapauksessa tukahtuu kokonaan tai ainakin sen terävin kärki katkeaa pois.

Ensiksikin onnen määrä on maailmassa vakio. Jokaista riemua seuraa epätoivo, jokainen kliimaksi ennustaa antikliimaksia. Mitä suurempi riemu, sen suurempi epätoivo. Ei riemua, ei epätoivoa. Yksinkertaista ja ymmärrettävää. On mielestäni hullua antaa tuollaisen turhan tunteen riepotella ruumista pienen hetken ja antautua sitten tuskan ja murheen riuduttamaksi. Riemu hulahtaa ruumiin läpi lämpimänä aaltona, mutta tuska nakertaa sielua ikuisesti!

Riemuitsetko, kun lähimmäisesi riutuu? Maailmassa on onneksi aina sellaisia, joilla menee huonommin. Heitä on hyvä ajatella siinä vaiheessa, kun riemu orastaa jossain sisimmässäsi, kun sen sormet kutittelevat ihoasi ja viekoittelevat antautumaan. Olisi todella itsekästä riemuita, kun toisaalla on köyhyyttä, sotia, luonnonmullistuksia, silkkaa nälänhätää ja kuolemaa. Sinulla on ehkä varaa manikyyriin ja hyväntuoksuisiin käsivoiteisiin, sekä kaikenlaisiin patterikäyttöisiin vekottimiin, mutta jossain muualla ihmiset kuolevat nälkään sinun ylenpalttisen ja irstailevan elämäntyylisi takia. Sitä sopii miettiä. Ja mielellään jo ennen riemua.

Jos näiden asioiden ajatteleminen ei vielä hillitse riemua, voi kokeilla vaikka perusteellista siivoamista tai viileää suihkua. Kannattaa välttää luontodokumetteja ja amerikkalaisia elokuvia, jotka molemmat antavat riemusta aivan vääränlaisen kuvan. Minusta ei ole liioittelua nousta vuoteesta vaikka keskellä yötä, ja lähteä kunnon hikilenkille. Mieluiten vielä hautausmaalle, jossa voi surra ja muistella kaikkia tämän maailman riemut jättäneitä. Silloin viimeistään muistaa, että iloon pitää tarttua, riemuita vielä kun voi... eikä siis kun... pitää välttää kaikkea riemua. Se on turhaa, kun lopulta sitä kuolee kuitenkin.

Pakinaperjantaille briljantilla. Jaa

lauantaina, heinäkuuta 12, 2008

Siekailematonta lahjontaa.


Olen turvautunut ensimmäistä kertaa elämässäni avoimeen lahjontaan ja hommannut itseni yhteen kirjailijaporukkaan. Katsokaa nyt, sain tällaisen diplominkin!

Kiitokset Susulle hyvästä ideasta.

On ihanaa kuulua johonkin!!! Jaa

Kimaltavaa briljanttia!



Hallatar, Ritviecav ja Noeijoo ovat ilahduttaneet ja sykähdyttäneet minua kerrassaan hienolla tunnustuksella. Olen toki hieman eri mieltä siitä, olenko moista tunnustusta ansainnut. En ole edes ehtinyt postailemaan.

Sen tiedän, että edellä mainitut bloggaajat blogeineen ovat kerrassaan briljantteja, samoin kuin ne, joita tässä nimeän:

1. Isopeikko, joka varmaan pistää palkinnon suoraan terävähampaiseen suuhunsa.

2. Pastanjauhajat, jotka epäilemättä valmistavat palkinnosta jotain Peikon suuhun sopivaa.

3. Susupetal, joka luutavasti uiskentelee tälläkin hetkellä jalokivimeressä. Tuskin tästä pisarasta haittaakaan on.

4. Salka, joka on paluullaan lisännyt loistetta blogiystäviensä sydämiin.

5. Pakinaperjantai, jonka ansiosta minulla on tänään siivousta tärkeämpää puuhaa.

6. Belgarion, joka on valinnut kurssinsa ja on valmiina nostamaan purjeet.

7. Hansulle, jotta hän voi ostaa jalokiven tuotolla kunnollista Polar-juustoa! Jaa

perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

Kun kaikki meni murirumpsis

Pienen paikkakunnan vahvuus on siinä, että ollaan kuin yhtä perhettä. Että kaikkien juuret imevät ravinteensa samasta mullasta, ettei yksikään latva kurota muita korkeammalle. Meillä oli pitkään juuri niin. Ja sitten, yllättävällä keikauksella, koko kylä meni murirumpsis.

Hyvärisen perheen nuorimmainen, Uuno-Jooseppi, kuroi jo poikasena välimatkaa kaikkeen meidän piirissämme totuttuun. Hän antoi tukkansa kasvaa ja kulki raitilla lanteet nylkyttäen, kuin mikäkin himojen riivaama pervertikko. Vanhempiensa kauhuksi Unski ei välittänyt mistään. Eräänäkin viikonloppuna hän räki kylämme ensimmäisen asfaltoidun parkkipaikan täyteen kellertävää räkälimppiä ja nauroi vain, vaikka muut katsoivat pitkään ja Oljosen Toini uhkasi kutsua poliisin paikalle.

Koko kylä huokasi helpotuksesta, kun Unski täysi-ikäiseksi tultuaan osti erään Virran Reinon lukuisista romuautoista, kolaroidun ja pakoputkivikaisen kuplavolkkarin, ja häipyi omille teilleen.
Roksvillen vestivaaleille, kylällä huhuttiin. Arveltiin, että Unskin tapainen, epätasapainoinen nuorukainen, joutuisi pian suuren maailman nielaisemaksi. Mutta toisin kävi.

Vuosien kuluttua Hyvärisen Unski palasi takaisin. Kuplavolkkari oli vaihtunut kiiltäväksi urheiluautoksi ja etupenkillä kimalteli kilpaa auton kanssa kaunis, mutta pukeutumistyyliltään kevytkenkäinen naikkonen. Unski oli mennyt pahempaan suuntaan; sitä oltiinkin nyt niin rendipelleä, niin rendipelleä. Virran Reino pyöritteli Unskin nähdessään hiljaa päätään ja otti pitkät henkoset sätkästään. Ei Reksan tarvinnut edes sanoa mitään. Tiedettiin heti, että rappio oli kulman takana.

Kymmenen vuotta nuo loiset elivät kylästämme ja imivät siitä vaurautta itselleen ja lapsilleen. Unski perusti kapakan, jossa meidän kyläläisten oli paremman puutteessa käytävä. Vaimo hääräsi toiminnassa mukana, sikäli, kuin lisääntymiseltään kykeni. Kyllä me hänenkin sorttinsa tiesimme, vaikka hän yritti esittää kunnollista kotiäitiä. Tissitkin sillä oli leukaan asti tunkattu. Hyi sentään!

Kukapa olisi yllättynyt, kun Oljosen Toinin mies, Valto, löysi vanhasta pornolehdestä kuvan Unskin vaimosta tissit paljaana. Katselimme miehissä kuvaa niin kauan, että lynkkausmielialamme oli kohonnut riittävän kovaksi. Ymmärsimme nyt, että Unski oli vaivihkaa nakertanut kylämme MORAALIA tuomalla keskuuteemme sellaisen pornohäkkyrän pyörimään tissit puolipalloina.

Sinä iltana lähdimme kohtaamaan Hyvärisen Unskia ja häätämään häntä kylämme rajojen ulkopuolelle. Virran Reksa tuli paikalle isolla Massikalla uhoten ajavansa vaikka Unskin tönön kumoon, jollei tämä muuten äkkäisi pakata kakaroitaan ja pumpattavaa Parparaansa reissun päälle. Valto tuli loihakalla Volvollaan näyttääkseen Oljosen suvun todellisen mahdin. Ja minä ilmestyin paikalle vihreä-valkoisella Pappa-tunkalla, kun ei muutakaan kulkupeliä ollut.

Unski tuli pihalleen patsastelemaan rässätyissä housuissaan ja muhkeissa viiksissään. Silmistä näki, että hän aavisti meidän olevan tiukkana liikenteessä. Virran Reksa otti johtajan roolin meidän porukassamme ja sanoi:
- Sun akkas on perse paljaana Valton pornolehessä.
Unski vaan nyökkäsi ja virnotti vinosti, aika ovelan oloisena.
- Vai sillä viisiin, Unski sanoi ja virnotti vaan.
- Että sellaisen toi.., Valto sanoi. - Meille toi... huoran kyllään.
Unski ei sanonut mitään ja Valtokin näytti tikahtuvan liikaan puhumiseen. Tiesin, että oli minun vuoroni kantaa korteni kekoon.
- Se on niin, että sinä lähet nyt.
Yritin sanoa sanottavani niin painokkaasti kuin osasin.
- Sinä lähet nyt ja otat akkas mukkaan, jatkoin. - Ja takasi ei oo tulemista.
Unski limppasi räät nurmikolle meidän eteemme. Tiesi varmaan, että muistimme.
- Kuka teistä heittää ensimmäisen kiven, Unski sanoi ja näytti nyt ensimmäisen kerran suuttuneelta. - Sinäkö, Oljonen, joka keittelet metsässä viinaa vaimoltas sallaa ja annat sitä ilmatteeks kylän tytöille jos ne kattoo kun vejät kättee? Vai sinäkö heität, Reksa? Vaikka huijaat kyläläisiä jokkaisessa kaupassa ja oot melekeen istunu linnassaki Röytyn Irmeli-paran huijaamisesta?
Sitten Unski kääntyi minun puoleeni. Veri tuntui pakenevan päästäni, mutta seisoin suorilla jaloillani, kuin mies.
- Sinusta on varmaan ees turha puhua, Pietikäinen, Unskin nauroi ja katsoi minua. - Sää ajelet täälä kylälä mopolla, ekkä kehtaa kertoo, että sullon kaupungissa iso lukkaali ja mersut ja kaikki. Ja Haimaalainen vaimo jonkoot tilannu ulukomailta. Sääkö se heität ensimmäisen kiven?

Kaikki olivat hiiren hiljaa. Olisi voinut kuulla Oljosen Toinin nenän vinkumisen sadan metrin päästä.
- Onko tää totta, Pietikäinen? Reksa kysyi.
Valto näytti voivan suorastaan pahoin halveksunnan kohotessa kurkkuun. Minun oli turha kieltää. Salaisuuteni oli yhtä julkinen kuin Reksan, Valton ja kaikkien muidenkin.
- Koskaan en oo kyllääni pettäny, enkä oo tuonu tänne turmelustani, puolustauduin. - Toisin ku tuo saatanan lörppäsuu-Unski!
Reksa ja Valto potkivat Massikan rengasta ja tuntuivat kommunikoivan keskenään telepaattisesti. Minä ja Unski seisoimme siinä odottaen. Kai meillä olisi voinut olla joku yhteisymmärryskin, jos Unski ei olisi silloin kerran mennyt räkimään uutta asfalttia pilalle.
- No miten on? Reksa puhui lopulta minulle. - Heitäkkö nää vaikka sen ensimmäisen kiven?
Valto nosti maasta pyöreähkön murikan ja pani sen kouraani. Valton kädestä oli jäänyt haalea läntti kiven pintaan. Tuli lämmin olo - kuin olisi kotio tullut. Kohotin äkkiä kiven heittoasentoon, etteivät äijät näkisi liikutuksen kyyneliäni.


Pakinaperjantain aihe on kivi Jaa