keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007

Kuusi omituista asiaa

Ensin ajattelin että en ota osaa tähän kun olen liian normaali, mutta ajattelin sitten kuitenkin... Älkää naurako liian normaaleille omituisuuksilleni.

1. Vain lapset saavat hengittää minun päälleni (vastarakastuneessa tilassa sallin myös rakkauden kohteen hengittää päälleni).

2. Minua ei saa jättää. Jos olemme lähdössä vaikka kauppaan, minua ahdistaa jos muut menevät edeltä ja jään yksin eteiseen. Olen ihan varma että minä olen niin turha ihminen, että unohdun kyydistä. Tämä ei olisi minusta surullista vaan noloa.

3. Olen ystävällisempi niille joista en pidä, kuin niille joista pidän. Tällä tavalla koen selviäväni mahdollisimman helpolla pakollisesta kanssakäymisestä näiden ihmisten kanssa. Jaksan ratkoa ristiriitoja vain niiden kanssa joista pidän.

4. Pelkään sisätiloissa lenteleviä perhosia enemmän kuin mitään muuta ja ihmettelen kuinka kaikki muut eivät pelkää.

5. Minussa asuu tukahdutettu naturisti. Viimeisenä uhman linnakkeena en pidä juuri koskaan sukkia.

6. En käytä ketsuppia.

Tähän osallistukoon ken mielii! Jaa

tiistaina, helmikuuta 27, 2007

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/4: Maljannosto kuolemalle

(Lue myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2 ja 7/3. Ehdotonta lisätarinointia blogibileistä tarjoavat Polgara ja Offset)

Obeesia
veti syvään henkeä ja pian Cry me a riverin ensi sävelet alkoivat soida ilmassa. Kaikki hiljenivät kuulemaan hänen äänensä ihmeellisen ihanaa, matalaa sointia. Sytkäreitä napsauteltiin palamaan päiden yläpuolella ja kaikki keinuivat samaan tahtiin, kuin joukkohypnoosissa. Kutuharjukin oli kaivanut esiin suuren ruskean kangasnenäliinan johon hän turisti välillä kuuluvasti. Viimeisen kertosäkeen kohdalla itseään pidätellyt Oh-show-tah hoi-ne-ne ei enää jaksanut vaan päästi ilmoille surumielisen ulvonnan, joka tunkeutui kuulijoiden niskavilloja väristämään. Lopulta ulvonta peittyi vieraiden vimmaisen taputuksen alle.

Jostain huoneiden uumenista kuului kirkaisu. Kaikki katsoivat hätääntyneinä toisiinsa. Sumea horjui huoneen ovelle pidellen kättä otsallaan. Samassa hän lysähti pyörtyneenä maahan.
- Onneksi minulla on aina hajusuolaa mukana, Tanssiva harmaa pantteri sanoi ja kaivoi käsilaukustaan suuren purkin ja kumartui Sumean ylle. Purkin kannen alta tuprahteli myrkyllisen vihreää höyryä.
- Älä nyt hyvä tavaton yritä tappaa minua, Sumea kirkaisi ja pomppasi seisomaan.
- Pitihän sinua yrittää virvoitella, Tanssiva harmaa pantteri sanoi.
- En minä oikeasti pyörtynyt. Sehän oli vain keino asioiden dramatisoimiseksi, Sumea sanoi.
Tanssiva harmaa pantteri nousi tuohtuneena ylös ja vain muutama vieras näki, kuinka hän otti pitkän nuuhkaisun purkistaan ennen kuin hän laittoi sen takaisin kassiinsa.

- Tuolla aulassa oli joku tosi pelottava tyyppi, joka jätti omituisen munan tuonne pöydälle, Sumea sanoi.
Kaikki kävelivät aulaan katsomaan. Pöydällä oli tavallisen näköinen kananmuna.
- Miltä se tyyppi näytti? Siren kysyi
- Sellaiselle karvaiselle ja palavasilmäiselle. Jotenkin mörkömäiselle ja kummalle. Ihmeelliselle ja pelottavalle. Painajaismaiselle ja uhkaavalle.
- Onkohan blogimaailmassa pääsiäisnoitia? Siren ihmetteli ja nappasi munan käteensä. Samassa hän kirkaisi ja heitti munan kädestään.
- Se värisee! hän huusi.
- Värisevä muna, Allyalias mietti. - Mitä se voi oikein tarkoittaa?

Samassa ulko-ovi rävähti auki ja juhlakansan parissa kävi kohahdus. Valkoisiin shortseihin ja vyötärömittaiseen turkikseen pukeutunut nainen seisoi oviaukossa.
- Susupetal is in da house, nainen huusi ja hyppäsi keskelle aulan lattiaa. - Terveisiä blogitaivaasta.
Susupetal aloitti yksinäisen ilmakitarasoolon, joka sai ällistyneet juhlavieraat unohtamaan lattialla värisevän omituisen munan.

Tarina saa jatkoa sitten kun tarina saa jatkoa... Jaa

maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Tarinamaanantain aiheena vapaus

Aikuisiahan tässä

Minä se olin, joka sanoi vaimolle että mies tarvitsee vähän vapautta. Kakskytäviis vuotta naimisissa saman naisen kanssa, se on pitkä aika se. Siinä ehtii miettiä mitä kaikkea on jäänyt kokematta. Ei sitä heti erota tarvitse jos tekee mieli jotain muutakin, jotain toistakin. Aikuisiahan tässä ollaan ja kakskytäviis aviovuotta takana. Kypsiä ja järkeviä ihmisiä molemmat. Seksi seksinä, rakkaus rakkautena. Olisin veikannut että vaimo pillastuu, mutta silti en voinut olla kysymättä. Se kuitenkin nyökkäsi vaan ja leikkasi kaupan nisusta ohuet siivut kahvin kanssa.

Nyt se on jossakin kapakassa tiukassa halkiohameessa pyllistelemässä ja keikistelemässä. Sillä oli joku uusi huulipunakin, sellainen kirkas huoranpunainen. Ja sillä on päällään musta pitsibody, jonka minä ostin sille rakkauden merkiksi. Tai ei se ollut ainakaan vaimon kaapissa, eikä pyykkikorissa kun tarkistin. Päälleen se on sen pistänyt. Kyllä siitä jo arvaa millä mielellä vaimo kapakkaan lähti.

Ja työpaikan isotissinen Ritva vaan nauroi, kun sanoin että hotellihuone on nyt varattu ja koko ruokatunti aikaa. Ja sitten se sanoi että kaikki oli ollut vain ihan viatonta työpaikkaflirttiä. Kaikki ne vihjailevat jutut ja tissien löllöttäminen suoraan naaman edessä olivatkin olleet hämäystä, ettei vaan kukaan huomaisi että se kulkee oikeasti persvako-Paten kanssa. Kehtasikin mennä sillä tavalla pilaamaan naimisissa olevan miehen elämän. Ei siinä paljon kakskytäviis vuotta naimisissa painanut, kun piti saada alibi pervako-Paten kanssa hässimiselle.

Ei helevetti, kyllä minä nyt lähden sinne kapakkaan hakemaan muijan kotiin persettä keikuttamasta. Heti kun pienikin vapaus annetaan, on akka jo kieli pitkällä menossa vieraisiin. Se on vaan tainnut koko ajan odottaa tilaisuutta. Mutta minä sanon sille että nyt tuli tähän kaupungilla riekkumiseen loppu, mainehan tässä jo menee. Joku kunnioitus täytyy löytyä miestä kohtaan, hitto soikoon! Kai se painaa jotain sentään, se kakskytäviis vuotta avioliittoa.


Tarinamaanantai Jaa

sunnuntaina, helmikuuta 25, 2007

Mökkihöperyyttä ja moottoripyörämatkoja

Harmittaa kun jouduimme perumaan pikku-M:n synttärijuhlat sairauteen vedoten. T sentään sai täytekakun väännettyä sunnuntain ja M:n kunniaksi ja pikkuneiti söikin siitä jo suuren osan. Kirjoitushomman kasaantuvat, pään vasen puoli on koko ajan kipea takaraivosta poskionteloihin. En ole peseytynyt. Tukkani on likainen ja luultavasti haisen (onneksi nenä on sen verran tukossa etten haista itseäni).

Sairastamiseen käytetty aika ei sentään ole mennyt kokonaan hukkaan. Olemme T:n kanssa lösöttäneet sohvalla ja katsoneet Ewan McGregorin moottoripyörämatkan (melkein maapallon ympäri) lähestulkoon putkeen. Viime yön uneksuin moottoripyörämatkoista ja unet olivat pitkästä aikaa oikein eläviä ja hyviä.

M on edelleen kiinnostunut Pystymunan (Tyyris Tyllerö) tarinasta. Hän haluaa kuulla lorun aina uudelleen ja kehottaa sitten isäänsä korjaamaan Tyyristä. Ilmeisesti häntä kiinnostaa lorussa se, että miten joku voi mennä rikki niin ettei sitä voi enää korjata.

M näki myös MTV:ltä Pussycat dollsien musiikkivideon, jossa otettiin takki pois ja heitettiin se maahan. Vähän väliä M sanoo "katti pois" eli siis takki pois ja minun pitää kerrata kuinka tädit televisiossa tosiaan heittivät takit kokonaan päältään.

ÄKKIÄ MULLE ÄLYLLISTÄ SEURAA, PLIIS! HÖPERYYSHÄN TÄSSÄ JO ISKEE! Jaa

lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Äiti muistelee

Perhetragedian johdosta äitini ja hänen isosisarensa joutuivat lastenkotiin 1960-luvun puolivälissä, kun äitini oli noin 11-vuotias. Näinä aikoina äitini joutui monenlaisiin seikkailuihin ja tiukkoihinkin tilanteisiin joista oli monta kertaa leikki kaukana. Näitä muistelujaan äiti on silloin tällöin intoutunut jakamaan minunkin kanssani. Hän on antanut minulle luvan kirjoittaa näitä tarinoita ylös ja julkaista blogissani. Seuraavan, ei lainkaan ikävän muiston äiti kertoi minulle silloin kun olin vielä aika pieni.

Äidin ensimmäinen hatkareissu


Äiti ei ollut siinä vaiheessa ollut vielä kauankaan lastenkodissa, mutta oli jo halukas pakenemaan takaisin siihen vapaaseen, vaikkakin hyvin turvattomaan elämään, johon oli tottunut ennen lastenkotiin joutumistaan. Hän päätti lähteä pakoreissulle isosiskonsa ja lastenkodissa tapaamansa ystävän Saaran (nimi muutettu) kanssa. Sanginsuun lastenkodin lähistöllä levittäytyi sankka metsä ja lapset päättivät paeta sen suojiin, sillä he olettivat jäävänsä välittömästi kiinni, jos asettuisivat hiljaisen tien varteen liftaamaan. Matka takaisin Ouluun ei olisi hirveän pitkä, ainakin autokyyti Sanginsuuhun ei ollut kestänyt kovin kauan.

Pakolaisilla oli matkaeväänä pussillinen mustavalkopaperisia Bongo-karkkeja joita lapset alkoivat syödä hyvillä mielin heti pakomatkan alusta asti (tämä tuntui meistä lapsista ihmeelliseltä, sillä aikuisiällä äiti ei ole suostunut koskemaankaan karkkeihin). He eivät olleet ehtineet syödä pussiaan tyhjäksi, kun jo näkivät läheisellä tiellä joukon lastenkodin henkilökuntaa ja muita laitoksessa asuvia lapsia lähestyvän heitä lastenkodin suunnasta, leppoisasti polkupyörillä ajellen. Takaa-ajajien oli helppo huomata metsään piiloutuneet karkulaiset ja johdattaa heidät takaisin lastenkotiin. Rangaistus oli keveimmästä päästä; lapset passitettiin loppupäiväksi sänkyyn miettimään tekojaan.

Äiti ja hänen karkulaistoverinsa ihmettelivät tietenkin kovasti kuinka he olivat jääneet niin pian kiinni, vaikka pakoa oli suunniteltu huolella ja suunnitelman piti olla vedenpitävä. Pian totuus paljastui. Henkilökunta oli seurannut tasaisin välimatkoin maahan heitettyjä Bongo-karkkien papereita, jotka olivat johdattaneet nämä ovelat verikoirat suoraan karkulaisten luokse.

Äitini ensimmäinen pakomatka ei ulottunut edes Ouluun saakka mutta tulevina vuosina äiti tulisi tutustumaan pakomatkoillaan sekä Tukholman alamaailmaan, että Pohjois-Norjan myrskyihin. Niistä ehkä joskus myöhemmin...
Jaa

perjantaina, helmikuuta 23, 2007

Pakinaperjantaissa on aiheena nautinto

Nautinnollinen häälahja

Menin kesällä naimisiin. Miehen veli ja hänen vaimonsa paljastivat jo hyvissä ajoin että heidän häälahjansa olisi sitten sellainen, ettei sitä sopinut aukaista lasten tai sukulaismummojen läsnäollessa vaan siitä tulisi nauttia kahden kesken. Salaperäinen lahjapussi kiikutettiin odottamaan hääyötä. Jossain vaiheessa pussiin kurkistettiin ja nostettiin sieltä tavaraa ylös. Oli surisevaa, loistavaa, tuoksuvaa, nuoltavaa, syötävää. Se olisi varmasti ollut mukava hääyö, jollei uupumus (lue: sammuminen) olisi korjannut meitä aikaisin seuraavana aamuna.

Kun häät olivat ohi ja olimme palanneet uupuneina kotiin, muistimme että tämän paheellisen pussin kätköissä oli meille kummallekin syötävät pikkuhousut. Ne oli tehty kovista sokerikarkeista, jollaisista valmistetaan karkkikaulakoruja lapsille. Kaivettiin pikkuhousut esiin ja alettiin nakerrella niitä lasten ja anopin kanssa. Lapset tykkäsivät makeista karkeista aivan erityisesti ja olihan siinä aikuisillekin oma viehätyksensä. Ei sitä tule monesti katsottua televisiota ja syötyä pikkuhousuja. Tai ainakaan minulla ei ole tällaista tapaa, eikä anoppikaan myöntänyt.

Minä panin ensimmäisenä merkille kummallisen asian: Sekä miesten, että naisten karkkipöksyt olivat molemmat lähes samaa mallia. Ainoana erona oli, että miesten pöksyjen takana karkkinaru oli suunniteltu kulkemaan molempien kankkujen päältä, kun taas naisen nimettömissä... no, suoraan sieltä keskeltä. Pöksyjen todellinen tarkoitus olisi ollut se, että ne nautittaisiin suoraan kumppanin päältä (vaikka koko urakan suorittamiseen olisi tarvittu todellinen sokerihirmu, kenties useampikin, sillä syötävää oli vaikka kuinka monen kaulaketjullisen verran). Eroavaisuutta pohdittuamme tulimme siihen tulokseen että naiset eivät koskaan söisi karkkeja jotka ovat uineet siellä minne aurinko ei paista... mutta miehet söisivät! Ja mies syyttää minua kolottavasta herkkuhampaasta! Karkinhimostahan siinä on vain kysymys, eikö olekin? Sanokaa että on! Onneksi minä en saastuttanut mieheni kompiaisia vaan hän sai nakerrella omansa hygieenisesti äitinsä kainalossa. Lahjapussin muiden esineiden kohtalo onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Lopuksi on vielä sanottava että epäilen ettei pikkuhousujen käyttömukavuus olisi ollut kovinkaan suuri noin arkielämässä ja varsinkin miehillä pikkuhousujen rajat olisivat jääneet ikävästi näkymään housujen alta. Eikä housujen mukana tullut edes mitään pesuohjeita, voitteko kuvitella! Ne olisi pitänyt varmaan viedä pesulaan kalliilla rahalla pesetettäväksi. Ehkä joku suunnittelee käytännöllisemmät pikkarit vaikka kaalinlehdistä!



Liityn pakinaperjantailaisten joukkoon jahka Vuodatus taas toimii... Jaa

torstaina, helmikuuta 22, 2007

Valokuvatorstai ja vastakohdat


Apinaäiti ja poikanen Gibraltarilta. Nämä apinat eivät oikein osanneet päättää ovatko kesyjä vai villejä. Mitähän muita vastakohtaisuuksia valokuvatorstaissa on kuvattuna Jaa

Runotorstai ja vastakohdat

Luostarin aukiolla
uteliaiden matkalaisten,
meluavien pikkulasten,
bussien pakokaasun
keskellä
haaveilet kaukaisesta puutarhasta
hiljaisen rakkauden sylissä.



Runotorstai Jaa

keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007

Jättiläisnaisia, synttäreitä ja nakkikastiketta

Neloselta tuli eilen "dokumentti" miehistä jotka ovat fetissoituneet jättiläisnaisiin. Vaikka noissa Nelosen tiistai-illan ohjelmissa on usein hyvin jerryspringermäinen lähestymistapa (eikä tämä jakso tehnyt poikkeusta), aihe uteloittaa minua silti kovasti. Ehkä se ruokkiin napoleon-kompleksiani tai jotain. Olisi tosi harmillista jos sattuisi kiinnittymään seksuaalisesti johonkin ideaan jota ei ole olemassa tosielämässä.

Minusta olisi kiva viettää päivä jättiläisnaisena. Olen kyllästynyt olemaan tällainen päähän taputeltava kainalokeppi.

M täyttää tänään 2 vuotta. Hän on ollut useamman päivän kovassa kuumeessa saatuaan taudin L:ltä, jonka koko luokka tuntuu lakoavan sairauden kourissa. Tänään M:llä ei ole enää kuumetta ja L on kokonaan parantunut. T yllätti ja sairastui myös ja makaa nyt reporankana jossain taustalla. Minun sairauteni oli pikku lämpöä ja epämääräistä sairauden tunnetta. Kerrankin pääsin vähemmällä... M:n syntymäpäivän kunniaksi aion tehdä nakkikastiketta. Jouduin miettimään pitkään, mutta tulin lopulta siihen tulokseen että se on M:n lempiruokaa.

Ajattele: Olet jättiläisnainen ja kävelet keskellä uinuvaa pikkukaupunkia. Samassa tunnet kipua jalassasi. Olet astunut suoraan peltikattoisen talon läpi ja nyt katon reunat toimivat viiltävän puristavana ansana. Sinulla ei ole kännykkää, mutta huomaat kaupungin toisella laidalla olevan puhelinkopin. Teet epätoivoisen kurotuksen ja yllät kuin yllätkin puhelinkopille. Huomaat että sormesi ovat liian paksut painamaan 112. Hammastikutkin ovat juuri sillä kertaa jääneet kotiin. Mitä teet? Jaa

tiistaina, helmikuuta 20, 2007

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/3: Maljannosto kuolemalle

(Lue myös blogitapaaminen osa 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2. Käy kurkistamassa myös Siirroksen puolelle tarinoitua Offsetin salaisuutta)

Kaikki kerääntyivät yhteen kauhusta väristen. Polgaran sormien ympärillä värisi. Näytti kuin niiden välitse olisi välähdellyt sinistä sähköä.
- Siis ei voi olla TOTTA, humalan kimentämä ääni kuului toisesta huoneesta. - Eikö täällä oo ollenkaan Sonata Arcticaa? Mikä paska mesta tämä oikein on?
Allyalias näki että itsensä tumakkaan humalaan naukkaillut Hansu hoippui paikalle lasi läikkyen.
Hansu huomasi Polgaran ja hikkasi kuuluvasti. Hallattaren suusta pääsi hysteerinen hihitys.

- On tämäkin porukka! Polgara raivosi. - Edes minua ette kutsuneet.
- On sinut kutsuttu, Allyalias sanoi. - Vincentkin on täällä. Katso vaikka... Vincent! Hei Vincent!
Kissaa ei näkynyt enää missään.
- Livahti varmaan ulos rottia metsästämään, Allyalias sanoi.
- Salli minun epäillä! Minä saan kyllä selville jos tähän on kissa haudattuna, Polgara tuhahti kuitenkin jo selvästi rauhoittuneena. - Missä sitä viinaa nyt on?
- Me voimme näyttää, Olli ja M.A. Lindroos sanoivat.

Juhlat jatkuivat. Elegia keitteli kaikessa rauhassa viidettä kupillistaan terästettyä teetä. Hän näytti olevan erityisen mieltynyt Muikun pikkuleipiin. Heidihahmo nousi jossain vaiheessa lavalle ja esitti juhlakansalle runon. Alastalo, Olli ja Jussi olivat sitoneet solmionsa hikinauhoiksi päähänsä ja yrittivät tanssia jotain omituista nykytanssia runon tahtiin. Hallatar syötti M.A Lindroosille isolla kauhalla sienisalaattia ja kertoi sammaltavalla äänellä kuinka kamalaa kaikki oli nykyään, kun kukaan ei enää välittänyt toisistaan. Vintti ja Saara pyörittivät narua ja, Hopola, Ninni ja Helena hyppivät keskittyneesti aakkosia rymähtäen välillä yhdeksi kasaksi. Hopola osasi hypätä niin korkealle että hänen päänsä osui välillä kattokruunuun.
- Missä muuten Susupetal on? Kutuharju kysyi Allyaliakselta.
- Häntä ei ole näkynyt... Liekö lähtenyt ulkomaille tai jotain. Mutta kyllä hän varmaan vielä tulee, onhan hän tunnetusti aika perso viinalle.
-Hei katsos tuonne, Kutuharju sanoi ja osoitti ällistyneenä esiintymislavan suuntaan.

Lavalla hoippui uhkaavan huterassa takakenossa nainen, joka piti selvästikin kädessään kuvitteellista mikrofonia. Kun nainen puhui, hänen äänensä oli humalasta vapiseva, mutta voimakas.
- Hei yshtävät, nainen huusi. - Minä olen Obeesia ja haluan esittää teille muutaman kauniin sävelen.
- Tuosta ei kyllä hyvä seuraa, Kutuharju kuiskasi.

Jatkuu taas tulevaisuudessa... Jaa

maanantaina, helmikuuta 19, 2007

Tarinamaanantai, kuva-aihe

Ikarosmies

Se tunnettiin kylällä nimellä Ikarosmies. Tai oikeastaan kaikki sanoivat sitä Irkkariksi kun se tykkäsi karkistakin ja kertoi aina juttuja jos sille osti pienen pussillisen niitä vaaleanpunaisia vaahtosieniä tai ruskeita ufoja. En minäkään olisi tiennyt että sen nimi tulee Ikarosmiehestä jos isä ei olisi kertonut. Isä oli ollut sen kanssa samalla luokalla ja se oli ollut Ikarosmies jo silloin nuorena. Ja omituinen oman tiensä kulkija. Erakko jo silloin.

- Hei kerro meille mitä sä teet huomenna, me sanottiin ja ojennettiin sille pientä, tiukassa solmussa olevaa pussia. Se tarttui pussiin ja alkoi heti nyhertää hampailla solmua auki. Lopulta se laittoi yhden vaaleanpunaisen sienen suuhunsa, aina jalka ensin niin kuin tutin. Sitten se kertoi.
- Huomenna minä nousen aikaisin ja teen eväät muovikassiin. Ja sitten lennän kymmenen kilometrin korkeuteen ja jos jaksan niin korkeammallekin. Pitää harjoitella että pääsee jonain päivänä aurinkoon asti.
- Mut koulussa sanottiin että sinne on joku 150 000 kilsaa. Et sä jaksa lentää sinne asti.
- Joo, mutta avaruudessa on painotonta, ukko kiihtyi. - Siellä ei lennetä vaan uidaan. Eikä tarvitse kuin vetäistä pari vetoa kerran viikossa. Lopun ajan voi nukkua ja odottaa että Aurinko alkaa vetää puoleensa. Sitten ei tarvitse tehdä enää sitäkään vähää.
- Mut sä kuolet nälkään ennen kuin sä ehdit perille.
- Siksipä minä otankin eväät mukaan. Pitää vaan ehtiä syödä kaikki ennen kuin on liian lähellä aurinkoa. Muuten muovipussi sulaa eväisiin kiinni ja ne ovat pilalla.
Sitten me mentiin pois ja naurettiin tahallaan niin kovalla äänellä että se varmasti kuuli.

Yhtenä päivänä meillä oli historian kirjassa kuva siivekkäästä ukosta jonka nimi oli Ikaros. Me käsitettiin heti että juuri siitä Ikarosmieskin oli keksinyt hinkunsa lentää aurinkoon asti. Minä luin koko kuvan vieressä olleen tarinan ihan hiljaa ja huomasin että kaveritkin olivat kumman näköisiä koko tunnin. Onneksi ei mennyt kauan kun kello jo rämisi.
- Meidän on pakko mennä varoittamaan sitä ettei menisi sittenkään. Sehän kärventyy auringossa, minä sanoin heti kun olimme koolla. Muut olivat samaa mieltä. Juostiin niin lujaa etten muista koskaan juosseeni. Mutta Ikarosmiestä ei näkynyt kylän raitilla. Ei silloin, eikä enää koskaan sen jälkeen.
- Ehtiköhän se jo mennä? sanottiin monesti senkin jälkeen aina kun porukassa oli ollut pitkään hiljaista.

Monesti tähyttiin mäeltä taivaalle ja yritettiin nähdä Ikarosmiestä. Pate sanoi kerran nähneensä sen taivaalla lentämässä. Sen, tai jonkun ison linnun. Mietittiin että sitähän se oli kuitenkin halunnut enemmän kuin mitään ja saatiin siitä ajatuksesta vähän lohtua. Nyt aikuisena sitä on jo järkevämpi ja tietää. Mutta sen sanon että jos näkisin nyt Ikarosmiehen jossain kylän raitilla, niin kuin ennenkin niin ostaisin sille kympillä sieniä ja ruskeita ufoja sekaisin, kyllä siinä sen verran iso kivi putoaisi sydämeltä.


Tarinamaanantaihin Jaa

sunnuntaina, helmikuuta 18, 2007

Kauhuskenaarioita


En tarkalleen muista milloin, mutta ei siitä montaa vuotta ole kun joltain kanavalta, olisiko ollut Nelonen tuli ohjelma, jossa neuvottiin kuinka selvitä yllättävistä vaaratilanteista. Sarja opetti että jos vaikka olit oopperan aitiossa ja yhtäkkiä syttyi yllättävä tulipalo, kuinka onnistuit heittäytymään korkealta suoraan esirippuun ja liukumaan alas. Tai jos olet ajelemassa silkassa huolettomuudessa ja yhtäkkiä ajatkin suoraan järveen. Mitäs sitten? Seurasimme sarjaa poikani kanssa aina silloin kun satuimme television ääreen saadaksemme nauraa näille mitä mielikuvituksellisemmille kauhuskenaarioille. En tiedä kuinka moni ohjelman aktiiviseuraaja tulee koskaan joutumaan moisiin onnettomuuksiin, mutta minulla on omat epäilykseni.

Toinen ongelmatilanneohjelma tulee heti mieleen. Muistaako kukaan muu enää Pirkka-Pekka Peteliuksen legendaarista Apuva-ukkoa? Luulen että meidän suomalaisten maine on saanut lisäkolauksia etelän lomakohteissa niihin aikoihin kun kaikki humalaiset miehet ja naiset palaneine vatsakumpuineen ja oluentahrimine kesäshortseineen ovat huutaneet apuvaa niin että helteinen ilma on värissyt. Muistan että me lapset huvituimme apuva-ukosta kovasti ja apuvoimme pitkin koulun pihoja ja lumipenkkoja. Ohjelma meni vähän pilalle kun apuva-ukko muuttui hjelppivä-ukoksi.

Tietääkö kukaan johtuiko muutos todella siitä että ympäristö ei luulisi oikeaa avuntarvitsijaa veikeäksi apuva-ukoksi? Meillä kerrottiin että joku olisi kuollut juuri siksi ettei hänen avunhuutojaan otettu vakavasti (hukkunutko kenties, johonkin aivolokeroon oli tarttunut sellainenkin muistikuva). Ja jos tuota hokemaa sen takia vaihdettiin, miettikö kukaan silloin suomenruotsalaisia? Vai ajateltiinko, että joutavat menemäänkin jos ovat menneet saattamaan hemmotellut ja hygieeniset takapuolensa vaikeuksiin? Tulihan niistä nunnuka-hahmoista ainakin joku vähemmistökeskustelu, miksei siis myös tästä?

Ajattele: Olet kääriytyneenä olohuoneesi mattoon ja juuri silloin joku tulee ja päättää viedä maton kesäiselle mattopyykille voimakkaasti virtaavan joen rantaan. Tämä joku ottaa mattokäärön kainaloonsa ja lähtee kantamaan. Yrität huutaa, mutta tämä joku sattuu olemaan kuuro. Et kykene vispaamaan itseäsi huomion herättämiseksi. Sinut heitetään maton sisällä auton peräkonttiin. Sinulla on noin viisi minuuttia aikaa keksiä keino selvitä varmalta kuolemalta virtaavassa joessa. Mitä teet? Jaa

lauantaina, helmikuuta 17, 2007

Poutapilviä ja sinistä taivasta vaan ikuisesti meille (jee)



Taustalla soi musiikki hiljaa. Lapsen mölyävät omia mölyjään. Sekä isompi että pienempi ovat sotkeneet tänään. Taivas on harmaa, mutta pian ulkoillaan kuitenkin. Parin tunnin kuluttua mies tulee töistä ja sisko lapsineen kylään. Tarkoituksenani on leipoa leipomus kaikkien ilahdutukseksi.

Yritin löytää tähän iltapäivään sopivaa runoa, mutta en jaksanut keskittyä yhteenkään riviin. Olen yrittänyt piirtää. Kaikki huuleni näyttivät pikkulasten riipustuksilta. Jos on rauhallinen, saattaa melkein hämmästyä itsekin kun viiva osuukin kohdalleen.

Tarvitsen järjestystä, kohdalleen osuvaa viivaa, vatkaimen jyrinää, odotuksien mukaan paisuvaa leivonnaista. Jotakin puuhaa jossa liikuttaa ruumista ja lepuuttaa mieltä. Jossakin kaukana, melkein tavoittamattomissa, on synkkiä pilviä, jotka satavat kylmää vettä ja jylisevät kumeaa salamaa. Ehkä kaivan pakastimesta mustikoita ja lakkoja jäätelön kanssa tarjottavaksi ja toivon että nuo pilvet ovat menossa jostain kaukaa ohi ja saan kuulla vain kaukaista kuminaa. Olen tottunut odottamaan. Jaa

torstaina, helmikuuta 15, 2007

Pakinaperjantaissa mölyää lemmikkien armeija.

Ajattelin tuossa yhtenä päivänä että mitä jos sitä ottaisi ja alkaisi kokopäivätoimiseksi lemmikiksi, kun ei tuo työnhaku suju. Ja myönnettäköön - olen myös mukavuudenhaluinen ihminen ja aina valmis ottamaan vastaan huomiota, rapsutuksia ja ylistäviä sanoja. Sekä tietenkin aina valmis elämään huolettomassa vastuuttomuuden tilassa, täysin vailla mitään selkärankaa tai hiventäkään itsekunnioitusta.

Ajattelin että voisin markkinoida itseni eksoottisena, edullisena, kesynä, mutta mielenkiintoisena ja ällistyttävän älykkäänä ihmisapinana (siis älykkäänä noin niin kuin apinaksi). Tämä apina osaisi vaatia mieluisia tv-ohjelmia, käyttää tietokonetta ja pelata shakkia, mutta ei täyttää astianpesukonetta, siivota, tiskata tai pestä pyykkiä. Se ei voisi koskaan oppia laittamaan ruokaa. Tämä asia ei ole edes mikään markkinointitarkoituksia varten kaunisteltu totuus (paitsi jos ranskalaisten ja nakkien lykkäämistä uuniin voi sanoa ruuanlaittotaidoksi).

Jos tämä apina myytäisiin lapsiperheeseen, olisi jokaiselle perheenjäsenelle tehtävä selväksi, että lapset eivät saisi riepottaa tätä herkkää ja arvaamatonta eläintä, vaan olisi kaikkien turvallisuuden kannalta parempi että se päästettäisiin sohvalle, parhaalle näköalapaikalle. Tässä asiassa etuni on se, että olen harjoitellut vuosien ajan sohvalla makaamista ja kuulemma jaksan löhötä televisiota katsellen hämmästyttävän pitkiä aikoja.

Apinaa pitäisi ruokkia säännöllisesti ja monipuolisesti. Se sairastuisi alle viikossa apinahysteriaan jos ei saisi fazerin sinistä suklaata (mieluiten konvehtien muodossa). Apinahysterian oireita olisi perheen julma ja silmitön raatelu ja silpominen. Myös nukkuvan apinan herättäminen voisi johtaa spontaaniin apinahysteriaan. Apinan pitäisi saada olla säännöllisesti tietokoneella ettei se masentuisi lajitoverien puutteessa ja viikonloppuisin sille pitäisi tarjota säännöstelemätön määrä alkoholia ja kännykkä, jolla se voisi soitella ja tekstailla entisille poikakavereilleen.

Luulette nyt, ettei kukaan ostaisi tällaista epämiellyttävää tursaketta? Olette väärässä. Miettikää vaikka kuinka eksoottisia kuvia moisesta lemmikistä saisi vaikkapa valokuvatorstaihin. Sitä paitsi joidenkin tiedetään jo ottaneen moinen otus kotiinsa täysin vapaaehtoisesti.


Pakinaperjantai Jaa

Valokuvatorstaissa on aiheena ystävyys




Mistä tunnet sä ystävän. Onko oikea sulle hän?


Tietenkin kansien, suositusten ja takakannen pikku tiivistelmän avulla. Mutta kaikesta huolimatta näiden ystävien kanssa pitää aina ottaa pieni riski.

Lapsena sanoivat minua lukutoukaksi, mikä oli aika harmittavaa ja noloa. Nyt olen tyytyväinen että minulla on ystäviä jotka suostuvat esiintymään blogissani omalla nimellään, ilman vastalauseita :)

Valokuvatorstaihin Jaa

Runotorstaissa kirjoitetaan ystävyydestä

Ystävyys



Voikkonää alakaa?
Tehhään kepponen
ja leikataan naapurin postiin
sydämenmuotonen reikä.


Ja sitte mennään
Jutusvaaran reittiä suoraan
siihen rantaan missä
meillä oli pentuna maja.
Mullon siellä tupakkaa.
Voijaan polttaa yks
pökkiin.


Voijaan me soittaa kans
vanhusten ovikelloja
turhaan,
jos siinon susta hohtoo.


Kysy vaan ekka siltä ukoltas
joutaako se vahtimaan kakaroita
pari tuntia.




Runotorstaihin



Jaa

keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007

Tarinamaanantai, Kuva-aihe


Merenneito

Martti katsoi drinkki kädessään kun Supawan juoksi kohti merta, jonka horisontin taakse aurinko oli juuri laskemassa. Pian olisi yö, Thaimaan värikkäitä salaisuuksia sisältävät, sykkivät ja kiihottavat tunnit. Supawan venytteli aalloissa ja antoi kätensä hyväillä meren pintaa. Hänen tummat hiuksensa liehuivat lämpimässä tuulessa. Martti tiesi että kaikki liikkeet olivat tarkkaan harkittuja, juuri Marttia varten rakennettu esitys, jonka oli tarkoitus hivellä hänen esteettistä silmäänsä ja kiihottaa hänen ruokahaluaan lähestyvän yön kynnyksellä. Kaikki tytössä oli nuorta, niin nuorta ja koskematonta. Sileää pintaa vailla yhtään huolen uurretta. Jopa jäljet jotka hän jätti hiekkaan olivat pienet ja viattomat. Täällä oli vain iloisia ihmisiä, huolettomia ja täynnä sitä aurinkoa jonka alla he elivät päivästä toiseen.

Toisin oli kotona jossa kaikki vain käänsivät hänelle selkänsä, hän oli vain yksi kalmankalpea kasvo tuhansien muiden joukossa, harmaassa pitkässä takissaan, jo kumartuneessa ryhdissään. Mutta ne eivät tienneet, ne tanssiravintoloiden ynseäkasvoiset ämmät joilla oli tiukkakiharaiset permanentit. Ja joiden ohuista paitapuseroista oli jätetty kaksi ylintä nappia auki. Aina kaksi, ei koskaan kolmea. Keski-ikäisten koppavien akkojen armeija uniformuissaan. Ne eivät tienneet että hänellä oli täällä oma valtakunta, jossa hän oli kuningas.

Supawan oli tehnyt kauniista postikorttimaisemasta paratiisin, sellaisen ettei hän, mielikuvitukseton tavallinen mies, voinut sitä kuvitella. Supawan eli hänelle, hengitti häntä, palvoi maata hänen jalkojensa alla. Ja rakasteli kuin nuori, arka merenneito, suuret tummat silmät hänen vartaloaan hyväillen, silti kiihkeästi, haluten. Ja kerran elämässään hänellä oli kaikki valta. Hän oli lempeä kuningas, rakastava ja oikeamielinen. Hän antoi tuolle köyhälle tytölle hetkeksi pääsylipun rakkauden ja luksuksen maailmaan.

Martti tunsi kosteutta silmänurkassaan kun hän ajatteli sitä millainen sankari ja pelastaja hän oli. Supawan ei tiennyt mitä hän oli suunnitellut. Hän saattoi vain kuvitella sen kiitollisuuden kun jonain näistä päivistä, päivällisellä hienossa ravintolassa, hän kertoisi että muutaman vuoden kuluttua, kun Supawan olisi Suomen lainsäädännön mukaan tarpeeksi vanha menemään naimisiin, hän veisi tämän kotiinsa ikuisiksi ajoiksi, omaksi merenneidokseen.

Supawan näytti niin kauniilta seisoessaan auringonlaskussa. Niin nuori, mutta kuitenkin jo nainen. Tänä yönä he eivät poistuisi hotellihuoneesta, Martti päätti ja imi pillillisen raikasta juomaa suuhunsa.


Tarinamaanantaihin Jaa

tiistaina, helmikuuta 13, 2007

I spit on your grave

Tällä en suinkaan tarkoita halventaa teitä murhattuja blogikumppaneita, vaan haluan saattaa tietoon että meillä oli vihdoin aikaa katsoa lapsuudessa nähty I spit on your grave - koston enkeli. Elokuva yllätti minut täysin. Olin odottanut raakaa ja typerää eksploitaatioelokuvaa huonoine näyttelijäsuorituksineen ja ylenmääräisellä väkivallalla mässäilyineen. Elokuva olikin kaikkea edellä mainittua, vain vielä paljon pahempi kuin olin kuvitellut.

On sanottu että jos miljoona apinaa laitetaan hakkaamaan kirjoituskonetta miljoonaksi vuodeksi, yksi niistä tulee ennen pitkää hakanneeksi Shakespearen kootut teokset. Luulen että samalla todennäköisyydellä joku saisi aikaan Koston enkelin käsikirjoituksen. Olen katsellut opiskelujen puolesta aika paljon vastaavia filmejä ja huomannut, kuten varmaan moni muukin, että kun elokuva alkaa olla tarpeeksi huono, siitä tulee hauska. Tämä elokuva oli mennyt sen hauskuuden rajankin yli ja siitä oli tullut vain turha ja tympeä. Rimanalitus kaikilla asteikoilla ajatellen.

Uskon että elokuvan katsominen on ollut traumaattista ala-asteikäisille (ja hauskasti minulla palautuikin monia vastenmielisimpiä kohtauksia mieleen juuri ennen kuin ne esitettiin elokuvassa). Aivan yhtä vastenmielistä ja traumaattista oli katsoa elokuvaa aikuisena. En kerta kaikkiaan ymmärrä miten joku on kyennyt tekemään niin turhan ja paskan elokuvan!

Tätä elokuvaa en suosittele kenellekään. En edes sellaiselle jolla on huono elokuvamaku.

Seuraa ilmoitusluontoista asiaa: Pajun blogi oli ainakin vielä vähän aikaa sitten mennyt salasanan taakse. En hyväksy asiaa ollenkaan. Siispä perustan blogiini vetoomuslistan PP 07 (Pelastakaa Paju -07) jonka tavoitteena on auttaa Pajua korjaamaan oma kotinsa tai hankkimaan uusi. Vetoomukset kommenttilaatikkoon! Jaa

maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/2: Maljannosto kuolemalle

(Blogitapaamiset 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7/1)

Blogihahmoja alkoi valua sisään. Ensimmäisenä saapuivat toistensa rajamailla häilyvät Rita ja Arkiterapeutti Kops hyväntuulisina, sinisissä saappaissaan. Pian sen jälkeen saapuivat yhdessä Marko F ja Tekosyy keskustellen isoäänisesti siitä millaisia tarjoiluja mahtaisi olla luvassa. Salka nosti heille hyväntuulisesti peukaloaan pystyyn. Hän oli viettänyt koko päivän keittiössä tehden sienisalaattia ja hymyileviä iloleipiä.

Allyalias nyki satiinimekkonsa helmaa alemmas. Hän kierteli huoneissa jotka täyttyivät nopeasti puheensorinasta. Alastalo näytti ottavan jo neljättä lasiaan boolia, johon Jussi oli ostanut ainekset jonkun entuudestaan tuntemattoman miehen Mersun peräkontista. Hyvälaatuinen, suoraan Venäjältä tullut viina oli ollut uskomattomassa tarjouksessa. Tanssiva harmaa pantteri, Obeesia, Kirsti, Liisa ja Sivuaskel istuivat juhlasalin seiniä kiertävillä penkeillä ja Offset räpsi heistä valokuvia sarjatulella. Naiset yrittivät parhaansa mukaan vältellä kuvauksen kohteeksi joutumista, mutta olivat kuitenkin tavallaan mielissään huomiosta.

- Hei, mennään mekin tuonne muiden joukkoon, Paju sanoi Allyaliaksen päässä, mutta Allyalias harasi vastaan.
- Kierrellään vielä vähän aikaa. Minun tekee niin hirveästi taas mieli murhata. Sitä paitsi minuahan ei kuvata tässä kammottavassa prinsessamekossa.
- Älä nyt, Paju sanoi. - Sehän on niin supukka mekko että!

Musiikkia väännettiin kovemmalle, porukka alkoi riehaantua juomasta ja toistensa seurasta. Joku pössytteli marihuanaa ja söi Muikun tuomia pikkuleipiä, jotka Muikku oli kehunut tehneensä aivan erityisellä reseptillä. Lilith ja Pastillinjauhaja istuivat vierekkäin portaikossa. Allyaliaksesta näytti että Pastillinjauhaja yritti iskeä Lilithiä, mutta ei voinut olla siitä varma.

Sulfidi kompuroi humalaisena portaita alas ja joutui melkein siistissä silinterihatussa ja mirrissä saapuneen Vincentin kamppaamaksi. Vincent rääkäisi Sulfidille vihastuneena ja näytti jo, että illan ensimmäinen tappelu olisi kehittymässä, mutta siinä samassa kaikki ovet ja ikkunat pamahtivat auki. Ilmassa kaikui mielipuolinen nauru. Vincent alkoi täristä ja katosi portaiden alle. Polgara saapui vihaisena paikalle.

- Sinut oli kyllä kutsuttu, Allyalias kuiskasi värisevällä äänellä.

Kukaan ei huomannut kuinka Vincent hihitteli portaiden takana, varjojen syleilyssä.

Jatkoa on jälleen luvassa. Jaa

Kröhöm...

Tämä on juuri niin minua. Heti aamulla tajusin etten minä ollutkaan kyllästynyt siihen vanhaan sivupohjaani vaan siniseen väriin. Eikä ihme, kevättähän tässä odotellaan.

Ei muuta kuin vaihtamaan :) Tällä saadaan luvan mennä ainakin tämä kevät, ehkä myöhemmin sitten sitä väriä enemmän...

Kiitokset kärsivällisyydestä - ja anteeksi!

Onhan naisella sentään oikeus muuttaa mielensä ;) Jaa

sunnuntaina, helmikuuta 11, 2007

Lisää muokkauksia




Omakuva


Muistutan kaikkia
paitsi itseäni ja joskus
kauppojen ikkunoissa,
vastoin kaikkia
optiikan lakeja,

näen muukalaisen muotokuvan,
päiväys tuntematon,
kulmassa usein
isäni signeeraus.

- A.K. Ramanujan (Hän jota ei ole, Intian englanninkielisen nykyrunouden antologia)


Linkkilistaa on päivitetty uudelleen ja sivutkin saivat uuden ulkoasun. Tässä uudessa blogissa on kolme palstaa. Minua ainakin alkoi jo ärsyttää kun se ainut sivupalkkiparka venyi venymistään. Koko päivä on mennyt. Mitään järkevää en ole saanut aikaiseksi. Kaikki vihaavat minua kun istun vaan koneella. Pakko siis mennä ihmisten pariin (meillä on vieraskin). Pahoittelen jo etukäteen mahdollisia tulevia haamupäivityksiä. Voi olla että saikkaan vielä tämän pohjani kanssa...

Ajattelin jatkaa Blogitapaamista nro. 7 sitten huomenna... Jaa

Muokkauksia

Kuvaa vaihdettu ja linkkilistaa päivitetty. Ei mitään sen kummempaa. On muuten tosi vaikea muistaa laittaa kaikki seurattavat blogit tuohon listaan, joten jos huomaat puuttuvasi joukosta ja tiedät että stalkkeroin juuri sinua, ilmaise itsesi ja lisään sinut joukon jatkoksi. Nytkin piti jo tehdä pari viime hetken lisäystä. Jaa

lauantaina, helmikuuta 10, 2007

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/1: Maljannosto kuolemalle

Allyalias oli kärsinyt kammottavista painajaisista jo pitkään. Hänen järkyttävät tekonsa vainosivat häntä päivin ja öin. Kumeasti ulvova Jussi kalisteli näkymättömiä ketjujaan, Salka rymisteli komerossa, Paju kertoi samoja juttuja hänen päässään yhä uudestaan, eikä tietenkään ollut huomaavinaankaan kun hän yritti vaivihkaa nostaa sormeaan kuullun tarinan merkiksi. Jokin utelias, pörröinen seurasi häntä kaikkialle niin että pusikot kahisivat, Susupetal kirjoitti blogitaivaasta tarinoita, joissa jokaisessa oli selvä piikki juuri hänelle, Allyaliakselle. Heidihahmo oli passitettu murhattujen blogihahmojen AA-klinikalle valkaisemaan nenäänsä, kun hänen arkiminälleen oli paljastunut millainen kaappijuokale hänen hahmonsa oli.

Allyalias oli jopa aikansa kuluksi murhannut Saara Siltasen, blogihahmon keksimän mielikuvitusolennon. Kukaan ei enää tykännyt Allyaliaksesta. Kaikki vain tahtoivat häätää hänet blogimaailmasta ja hänen blogitaivaaseen pääsynsäkin oli iäksi evätty. Allyalias halusi olla sittenkin kiltti. Hän sai ajatuksen: Hän kutsuisi kaikki kivat blogiystävänsä suuriin juhliin ja näyttäisi kuinka kiltti hän osasi olla! Kunpa hän olisi muistanut ettei tiikeri pääse koskaan raidoistaan... (Katso myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, ja 6, sekä tämän blogitapaamisen inspiraationa toimiva Kohtalon Teema)

Allyalias katseli tornimaista rakennusta jonka oli tullut vuokranneeksi juhlapaikaksi. Uskomatonta että vuokra oli ollut vain 100 euroa koko viikonlopulta. Noin viihtyisä talo, ja tuolla tavalla syrjässä rauta-aidan takana. Pihassa oli suuria kuusia ja ilma tuoksui ihanalle. Upea goottilainen torni tuntui ulottuvan suoraan alhaalla riippuviin pilviin asti.
- Mitäs sanot? hän kysyi Pajulta.
- Kyllä tämä minulle kelpaa, jos minä saan sitten päättää mitä puemme illalla päällemme.
- No hyvä on, Allyalias sanoi ja pyöräytti silmiään. Oli tosi ärsyttävää olla Pajun yhdistetty kampaus- ja meikkipää, sekä vaateripustin.
- Mitä ajattelit tarjota juhlilla? kuului jostain Allyaliaksen pään yläpuolelta.
- Viinaa tietenkin, mitäpä muutakaan.
- Sovitaan sitten aselepo tälle illalle niin minä tulen mukaan, Jussi sanoi ja kalautti kahleitaan pelottavasti.
- Pakko siellä on olla jotain syötävääkin. Pelkkä juottaminen on niin mautonta, Salka huudahti ja pudisteli hämähäkinseittejä päältään.
- Mistä sinä siihen tupsahdit? Allyalias ihmetteli.
- Haloo! Kaapista tietenkin.
- No mitä minä sitten tarjoaisin?
- Miten olisi vaikka pallokalaa ja sienisalaattia? Minä voin käydä poimimassa sieniä. Niitä kasvoi tuolla komerossa vaikka kuinka paljon.
- Mutta entä jos ketään ei tulekaan? Allyalias sanoi huolestuneena.
- Kyllä he tulevat. Hehän eivät tee muuta kuin istuvat koneen ääressä. Eivät he jätä tällaista tilaisuutta väliin, Paju lohdutti. - Mutta lupaa nyt että et sitten murhaa ketään.
- Minä lupaan. Olen saanut tästä lainsuojattoman elämästäni tarpeeksi.

Allyalias, Paju, Salka ja Jussi käyttivät sen iltapäivän sähköpostikutsujen lähettämiseen, ruuan valmistukseen ja juhlapaikan siivoamiseen. Kun ilta alkoi hämärtyä, he olivat saaneet kaiken valmiiksi. Ovikello jyrähti soimaan Beethovenin tahtiin.
- Apua! Siellä on jo ensimmäinen vieras! Allyalias huudahti vaaleanpunaisessa, puhvihihaisessa satiinimekossaan, jossa oli röyhelökaulus ja helmassa paljetteja.

Jatkoa on luvassa myöhemmin... Jaa

perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Rakkaani, missä sinä viivyt?

Onneksi on vähän lämpimämpää. Ehkäpä kauan kaivattu kevät suostuisi vähitellen tulemaan mielenkiintoisine tuoksuineen (koirankakka) ja virkistävine lintuinfluenssauhkineen. Aamulla vaaleni jo aikaisemmin, mutta pitkässä kuusessa tuntuu kevät olevan tänäkin vuonna.

Päivä meni pitkälti kirjoittaessa. Minun kuuluu välillä ihan pakosta kirjoittaa kaikkea sellaista, mihin en oikein pysty eläytymään tai nauttimaan kirjoittamisesta. Sormet haraavat vastaan, tekevät kirjoitusvirheitä. Inhottaa ja syljetyttää. Silti jatketaan, pitkäveteinen lause toisensa jälkeen.

Väsyttää. Onneksi tänään ei tarvitse jaksaa mitään.

Alastalon blogista luin kiintoisaa kertomaa. Sitä sietää kurkistella. On se vaan melkoinen veijari tuo Alastalo. Jaa

torstaina, helmikuuta 08, 2007

Pakinaperjantain aiheena on melodia

Miettikääs jos heräisi jonain aamuna ja päässä soisi melodia. Eikä mikään valmiiksiviritetty kelloradio listahitteineen vaan ihan korvienvälinen renkutus. No, tämä ei ole ainakaan minulle mitenkään vieras asia, mutta mitäpä sitten jos päässä soisi vaikka Kikan Tartu tiukasti hanuriin?

Jo ennen kuin avaat silmäsi, reteänrytmikkäät sävelet alkavat soida päässäsi, kuin olisit maalaiskylän naistenvaltatanssien pikkutuntien hillittömyyteen kääntyneessä atmosfäärissä. Aamupalalla sinua jo huvittaa. Muistat kuinka kamalaa oli herätä tuntemattoman vierestä vuosia aikaisemmin. Silloin päässä soivat Pepe Willbergin kuuluisat säkeet "Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin" ja yhdistyivät lähtemättömästi krapulamorkkiksen sekaiseen pahoinvointiin ja haluun haihtua savuna ilmaan. Pepe Willbergiin verrattuna Kikka on pieni paha, ajattelet. Kuinka väärässä oletkaan.

Otat polkupyörän. Lähdet ajelemaan kohti työtä, koulua, mitä hyvänsä. Tai ehkä menetkin kävellen. Tai autolla. Kikka rytmittää toimiasi koko ajan. Sinua ärsyttää pikkuisen. Heti pihaltasi lähdettyäsi törmäät aamuäreään autoilijaan. Töötti honottaa, keskisormi nousee pystyyn.
"Elkeilläs ilmaiset rakkauden teon, mulle kuin selvänä viestinä se on. Tehdäänkö siis peti, vaikkapa nyt heti. Sua en saa nyt kai vastustaa", Kikka räväyttää heti päässäsi ja kaikki kansainväliset vastakäsimerkkisi vaihtuvat lepsuun kädennostoon ja hölmistyneen ääliön hymyyn.

Saavut määränpäähäsi. Vastassa on heti koko paikan ärsyttävin kärisijä valmiina jakamaan sinulle toinen toistaan puuduttavampia velvollisuuksia. Kuuntelet puolella korvalla tämän määräilijän narisevaa ääntä, olet hetken tyytyväinen että päässäsi on sillä hetkellä muutakin aktiviteettia. "Kurttusi kilisee, tähtiä vilisee. Niin mahdoton, tuo mestari on", Kikka laulaa päässäsi. No ehkei mikään mestari, mutta kurttu kun kurttu, naureskelet.

Taistelet päiväsi päätökseen. Olet uuvuksissa. Kumppanisi alkaa ronkua narisevalla äänellä seksiä.
- No anna nyyyt, se sanoo.
- Emmää jaksa. (Antaa sun soittosi fiiliksen syvän.Tahtoisit piilottaa rakkauden jyvän).
- Eiku ihan oikeesti. Mää luppaan olla tosi nopia.
- Usko nyt että mää en jaksa. Mulla on ollu tosi paska päivä. ( Soittajan sormi on sellainen elin, soimaan se saa vaikka millaisen pelin).
- Niin mutta kummää en ennää ees muista millon viimeksi.
- Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua, täysin rinnoin mä voin siitä innostua. (Ei kun mitä mää sekoilen. Ei sen näin pitänyt mennä)
- No täähän kävi tällä kertaa heleposti.
- Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua, tahdon mahtavaan bravuriisi hullantua (Siis eiku en mää oikeesti jaksa tänään).
- Oota mää käyn vielä äkkiä kattoon sähköpostit.
- Huoh. No mää piän itteni Kikan avulla lämpimänä.
- Häh?
- No ei mittään.

Ja seuraavana aamuna sitten se Willberg... Miettikääpä sitä!


Pakinaperjantaihin
Jaa

Valokuvatorstain aiheena kengät


Meillä ollaan siinä iässä että kenkiä täytyy pitää koko ajan jalassa.


Muita kenkäkuvia täältä. Jaa

Runotorstaissa kengät mielessä

Hyvä pano



Punaiset avokkaat, kokoa 38

kasvavat kymmenen senttiä stilettistä korkoa.

Pohja on silkkaa luistavaa sileyttä,

hiveltävän siveltävää.

Kiiltävä pinta lupaa tuhman salaisuuden.


Illalla kaivan ne kaapista esiin,

peukalolla vain hipaisen pintaa.

Ei vielä, malta vielä,

neitsyys on aina vietävä hitaasti.

Turmella ei saa.


Kohta jo tulen uudestaan,

tunnen niiden himokkaan uudentuoksun.

Siinä niin avoimina, viattomina,

odottaen

painan kieleni niitä vasten, suutelen,

hyväilen,

minä, Don Juan, aivan mahdoton,

jossakin pakottaa ja paisuu.

Ne ovat jo ihan kosteat ja valmiit,

eipä uskoisikaan, että vasta

ensimmäistä kertaa.


Ne hyväilevät ruumistani kaikkialta,

liukkaina kuin ankeriaat,

rohkeina,

juuri niin tuhmina kuin näyttivät

pöyhkeillessään näyteikkunassa.

Ne saavat raavaan miehen huutamaan.




Runotorstain sivulta löytyy runon inspiraatioteksti. Jaa

keskiviikkona, helmikuuta 07, 2007

Silmälapuista ja vähän kultalusikoistakin

Olen ollut aika tavalla ihmeissäni siitä kuinka paljon palautetta tuohon edelliseen koulukiusaamisjuttuuni tuli. On ikävä kuulla kuinka monella bloggaajalla on ollut menneisyydessään kurjia kokemuksia. Meille syötetään mielikuvaa perusturvallisesta lintukodosta jossa saamme elää iloiten ja sopusoinnussa toistemme kanssa. Mutta mikä on totuus?

Tiedän monien ajattelevan että meillä Suomessa kaikki saavat samat lähtökohdat elämälleen ja on itsestä kiinni, kuinka hyvin käyttää tilaisuutensa hyödyksi. Näin ajattelevat ovat yleensä niitä jotka ovat, jos sallitte kansanomaisen ilmaisuni, syntyneet kultalusikka suussa ja silmälaput silmillä. Eikä niinkään se kultalusikka, vaan ne silmälaput. Tässä mielenterveysongelmien ja alkoholismin luvatussa maassa kaikilla ei ole mahdollisuutta keskittyä koulunkäyntiin tai vaikka ihmissuhdetaitojen hiomiseen. On paljon ihmisiä joiden kotiolot ja lapsuus on niin hirvittävät että on suoranainen ihme jos selviää sairastumatta itse jossain vaiheessa elämäänsä.

Entä ne, joiden geeniperimä on tehnyt ikävät tepposet tai jotain on mennyt pieleen synnytyksessä? Tai jotka joutuvat kohtaamaan myöhemmin elämässään vakavia sairauksia tai vaikeita onnettomuuksia? On totta, että kaikki ihmiset kohtaavat elämässään vastuksia, mutta ainakin ulkopuolisen silmin tuntuu, että joillekin ihmisille niitä vastuksia kerääntyy valtaviksi, ylitsepääsemättömiksi vuoriksi. Näiden ihmisten elämä ei korjaannu sillä että he ottavat itseään niskasta kiinni ja yrittävät oman onnensa seppinä niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu. Minun mielestäni yhteiskunnan tehtävä on antaa jokaiselle ihan oikea paikka, eikä vain tiputtaa ongelmien kanssa painivia marginaaleihin tarpeettomina.

Monesti huonommat lähtökohdat saanut ihminen joutuu kulkemaan normaalia kivisemmän tien löytääkseen paikkansa ja sopeutuakseen standardi-ihmiselle tarkoitettuun maailmaan. Miksi hänen pitää joutua sen lisäksi tappelemaan eri tahojen ja virastojen kanssa saadakseen itselleen hoitoa/kuntoutusta tai asioitaan eteenpäin? Onkohan se ihan silkka välttämättömyys että tämän maailman pitää olla suunniteltu pelkästään toimiville, iloisille ja terveille ihmisille, vaikka iso osa meistä on jotain ihan muuta?

***

Eilen olisi ollut mehevät mielikuvamurhailun mahdollisuudet Huutomerkki ry:n Muste-Klubilla. Siellä mikin varressa roikkuivat ansiokkaasti ainakin Medis, Heidihahmo, sekä Muikku. Harmi vaan että Allyalias ei ollut paikalla. Olin liikkeellä arkipersoonanani.

***

You Are 70% Weird

You're so weird, you think you're *totally* normal. Right?
But you wig out even the biggest of circus freaks!


Muoks. Markon innoittamana testasin omituisuuteni ja yllä tulos. No nyt kukaan ei varmaan ihmettele miksi olen niin hädissäni siitä että tässä jäädään standardi-ihmisten jalkoihin ;)
Jaa

tiistaina, helmikuuta 06, 2007

Koulukiusaamisesta

Eilen illalla Voimalassa puhuttii koulukiusaamisesta. On ihan mahdollista että olen kirjoitellut tästä aiheesta aikaisemminkin, mutta pannaan sitten samat asiat uudestaan jos ei muuta. Tosi hyvä että koulukiusaaminen on edelleen tapetilla ja on hienoa, jos ihmiset alkavat ymmärtää ettei se ole mitään lasten hyväntahtoista nahistelua.

Olen selvinnyt koulukiusaamisen suhteen melko vähällä, mutta omakohtaisia kokemuksia on noin vuoden ajalta yläasteelta. Koulussamme oli typerä ja riitaa haastava tyttöjoukko, joka otti aina jonkun koulun tytön silmätikukseen ja pahoinpiteli, jos tämä kyseinen silmätikku ei suostunut pyytämään heiltä anteeksi. Muut oppilaat eivät enää puhuneet silmätikulle vaan hän oli erillinen, yksinäinen ihminen joka luuhasi pitkin nurkkia välitunneilla.

En tiedä mistä minä ja ystäväni saimme näiden tyttöjen vihat päällemme, ehkä he suuttuivat juuri siitä kun poikkesimme kirjoittamattomista säännöistä ja olimme tekemisissä erään silmätikun kanssa. Virallisesti syy sille, miksi olimme ansainneet turpaamme oli se, että kävelimme nokat pystyssä. Senpä takia meidän olisi pyydettävä polvillamme heiltä anteeksi tai saisimme turpaan.

Meillä ei ollut luonnollisesti aikomustakaan suostua tyttöjen vaatimuksiin, vaan me kerroimme asiasta opettajille ja kotonamme. Tässä vaiheessa saimme huomata että kellään ei ollut keinoa auttaa meitä. Se oli pelottavaa. Jouduimme selviämään parhaan kykymme mukaan ja sen lukuvuoden loppuun asti elämämme oli jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa.

Parhaiten on jäänyt mieleen kun meidät ja kiusaajat kutsuttiin opon luokse keskustelemaan asiasta. Tytöt huorittelivat ja lehmittelivät meitä avoimesti opon kuullen ja tämä ei puuttunut asiaan, hymisteli vain tuolissaan. Tytöt esittivät myös opolle vaatimuksensa siitä että meidän pitäisi pyytää polvillamme anteeksi (ilmeisesti sitä että olimme kävelleet nokka pystyssä). Opon ratkaisuehdotus oli, että meidän ehkä olisi parempi tehdä niin kuin käsketään. Se oli äärimmäisen nöyryyttävää.

Meillä jäi tuosta ajasta pelkotiloja pitkäksi aikaa jälkeenpäin, vaikka lopulta selvisimme ilman anteeksipyyntöjä tai turpaansaamisia. Meillä oli se etu että meitä oli sentään kaksi. Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla kiusattuna ja ypöyksin. Vuosien ajan kiusatuksi joutuneiden arvet ovat nähtävissä vielä aikuisiälläkin.

Luulen että silloin aikuiset eivät täysin ymmärtäneet että meitä pelotti ihan kamalasti ja että se vuosi oli meille aivan painajaista eristettynä muiden joukosta, jatkuvassa pelon ja uhkailun ilmapiirissä. Ainakin opin kokemuksesta sen, että jos vastaava tilanne tulee omien lasteni kohdalle, en luovuta ennen kuin asia on selvitetty. Jos joku uhkailisi aikuista väkivallalla, ei hänkään selviytyisi siitä ihan omin avuin. Miksi lapsen siis pitäisi? Jaa

maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Tarinamaanantain aiheena on jälki

Kotitalon valoisassa ulkoeteisessä, kahden puisen vuodesohvan välissä oli ikivanha vaatearkku. Lapsena Juulilla oli tapana mennä kyyrylleen arkun viereen ja koskettaa tummanruskeaa puuta. Se tuntui sormien alla liukkaalta ja eläväpintaiselta, niin kuin arkku olisikin ollut iäksi jähmettynyttä merta. Kesällä aurinko paistoi siihen kuumana ja lämmitti sen pinnan kuin elävän ihmisen kyljeksi. Siinä hänellä oli turvallinen olla.

Juuli vaistosi milloin ilma alkoi seistä huoneissa raskaana ja odottavana. Silloin hän tiesi että Tapaus olisi taas edessä. Sitä oli hankala odottaa. Niska muuttui jäykäksi ja eri puolilla kehoa kihelmöi. Juuli oli lukenut mummon kirjahyllystä Muumipeikon ja pyrstötähden. Siinä pyrstötähti tulee koko ajan suuremmaksi ja peittää taivaan. Eikä Muumilaaksossa voida tehdä muuta kuin odottaa. Hänen kodissaan pyrstötähti osui maahan yhä uudelleen. Kun se tapahtui, hän juoksi suoraan ulkoeteiseen ja painoi korvansa tiukasti vasten arkun kylkeä. Hän puristi silmänsä kiinni ja yritti kuulla kauan sitten jähmettyneen meren kohisevan jossain puun uumenissa.

Eräänä yönä, pahan Tapauksen aikana, isä löi kirveellä arkun kantta niin yllättäen, että Juuli säpsähti ja parkaisi, vaikka tiesi ettei isä pitänyt ulinasta. Arkusta irtosi terävä puunpalanen ja osui suoraan isän jalkaan. Juuli pelkäsi että isä suuttuisi arkulle ja heittäisi sen pois, mutta niin ei tapahtunut. Äiti vain laittoi mummon virkkaaman liinan arkun kannelle ettei särö paistaisi heti ensimmäisenä kaikkien silmille. Juulin kävi arkkua sääliksi.

Aika kului ja Tapaukset seurasivat toisiaan. Elämä oli surusta lysähtänyttä tai pelosta ymmyrkäistä. Eräänä aamuna mummo tuli pihalle ja sanoi että Juuli muuttaisi nyt hänen luokseen asumaan. Eikä mummo pelännyt vaikka isä huusi ja äiti itki. Juulilla ei ollut kovin paha mieli, vaikka hän oli luullut että olisi.

Juuli pakkasi tavaransa vaatearkkuun, eikä kukaan sanonut vastaan vaikka se oli arvokas, oikein perintökalleus. Hän kuvitteli että oli entisaikojen hieno rouva, lähdössä pitkälle matkalle terveyskylpylään. Kun hän veti liinan pois arkun kannelta, hän huomasi että särön paljas puu oli jo alkanut tummua hieman, ikään kuin se olisi kaikessa hiljaisuudessa sopeutunut säröönsä. Juuli huomasi että mummo katsoi häntä pakkaustouhujensa keskeltä tutkivasti ja hellästi. Juuli arvasi että mummolassa olisi odottamassa hänen lempiomenapiirakkaansa.



Tarinamaanantai Jaa

sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007

Vihaan kylmyyttä!

Kävelin tuossa vähän aikaa sitten räväkässä lumimyräkässä. Naama oli niin jäässä että huomaamattani voihkin ja hoin voivittua ääneen. Onneksi tiellä ei liikkunut muita. Ei kukaan täysjärkinen olisi sunnuntaikävelyllä siinä ilmassa. Päässä soi koko matkan "On taas lokakuu ja mun täytyy päästä sun luo joka ilta" eikä se lähtenyt minnekään normaalilla taustamusiikin pyyhkimisbiisilläni, Inner Circlen Bad Boysilla. Onneksi päässä hiljeni kun pääsin lämpimään kotiin.

Oli inhottava tulla sisään ja huomata että nenästä valui räkää kuin pikkupennulla. Muistin samassa nähneeni pihalla ulkoilevan, kylmettyneen näköisen isän lapsineen. Katselin kakaran punaista naamaa ja miestä jonka yläruumis oli kiertynyt tuulesta poispäin ja ajattelin että ei helvetti. En minä jaksaisi ulkoiluttaa M:ää siinä myräkässä. Mitähän se mies on ajatellut minun räkänenästäni? Ehkä maailman rumin piponi on vetänyt huomion muualle eritteistäni.

Serkkuni Marsupilami lähetti sähköpostiin äidinisäni kalevalamittaan kirjoittaman näytelmän. Odotan mielenkiinnolla sopivaa hetkeä siihen tutustumiseen. Olen siinä käsityksessä että äidinisällä oli lahjoja kirjoittamisen suhteen ja hän oli tehnyt alustavan sopimuksen näytelmänsä televisioinnistakin (en kyllä tiedä oliko kyseessä juuri tämä näytelmä, joka minulla on koneella) mutta hän valitettavasti kuoli juuri siinä vaiheessa, 36-vuotiaana. Tänään ei taida olla oikein hyvä päivä lukuharrastuksiin, sillä tuntuu kuin joku olisi lyönyt vasaralla nenänvarteen. Saakelin ilma! Jaa

lauantaina, helmikuuta 03, 2007

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 6: Medium Overdrive

Blääh. Oli tylsää istua rekan kyydissä ja kuunnella ikijatkuvaa juttua auton ajovalojen umpioista. Allyalias katseli pimeiden peltojen silhuetteja. Miehen puhe alkoi muuttua yhä väsyneemmäksi puuroksi. Siinä samassa hän terästi aistejaan. Hän vaistosi ettei ollut ainoa blogihahmo öisessä Limingassa. (Katso myös Blogitapaaminen 1, 2, 3, 4 ja 5)

Heidihahmo pysähtyi huohottaen nojaamaan polviinsa. Oli pimeää ja hiljaista. Rekan ääntä ei kuulunut enää mistään. Luojalle kiitos, onnistuin eksyttämään sen. Saakelin hullu! hän manasi mielessään ja tärisi kauttaaltaan. Hänen aivonsa eivät suostuneet täysin käsittämään sitä mitä äsken oli tapahtunut. Se oli ollut kuin suoraan huonosta kauhuelokuvasta. Ei tällaista tapahtunut oikeassa elämässä. Ehkä kaikki olikin unta tai jokin uusi todellisuuden taso, johon hän oli hypähtänyt jäätyään taas hortoilemaan kameran kanssa pitkin pellon vieriä. Samassa hän huomasi että kamera oli jossain. Samoin se pieni termospullollinen kahvia, johon Heidihahmo oli lisännyt kolme reilua tujausta rommia. Ei siksi että se olisi maistunut hyvältä. Kännissähän hän oli halunnut olla.

Heidihahmon oli pakko palata takaisin siihen paikkaan jossa hän oli tajunnut että täysperävaunurekka oli tulossa juuri häntä kohti kuin valaistu maailmanloppu. Heidihahmo naurahti omaa ajatustaan. Leuka väpätti kylmästä ja itkun orastuksesta. Sen oli täytynyt olla ihmeellinen näky. Hän kiemurtelemassa täyttä vauhtia kaasuttavan rekan ajovalojen kiilassa kuin kauhistunut jänis. Kuinka kauan häneltä olikaan kestänyt tajuta että hänen pitää hypätä pois tieltä!

Hän rämpi syvässä lumihangessa takaisin päin. Rekkaa ei enää näkynyt missään. Hän tunsi kuinka ilma alkoi liikkua hänen keuhkoissaan reippaammin. Yhtäkkiä hän näki kameran ja termoksen. Ne olivat vierekkäin, keskellä tietä, aivan kuin joku olisi asettanut ne siihen tarkoituksella. Ansaksi. Hän kipusi tien laitaan ja epäröi. Rekkaa ei edelleenkään näkynyt. Lopulta hän syöksähti keskelle tietä ja tarttui kameraansa.

Valot välähtivät päälle. Moottori ärjähti. Heidihahmo näki kuinka valo heijastui kauniisti hänen termarinsa teräspinnasta. Hän nousi ja kääntyi hitaasti katsomaan taakseen. Kirkas valo häikäsi hänen silmiään, mutta siitä huolimatta hän näki kuinka mielipuolen näköinen, pallonaamainen nainen tanssitti tajutonta kuljettajaa naruissa, kuin marionettinukkea. Rekka kiihdytti liikkeelle valtavalla voimalla. Heidihahmo ei ehtinyt liikahtaakaan. Jaa

perjantaina, helmikuuta 02, 2007

Rekkabitchin elämää

Nallikari pakkassäällä


Ensi yönä lähden taas pitkästä aikaa mieheni mukaan rekkabitchiksi (en muista miksi aloin nimittämään itseäni tuolla nimellä, mutta joku järjellisehkö syy siihen oli). Äiti tulee vahtimaan M:ää. Hirvittää että osaako se (vaikka tiedän että osaa, onhan se silloin aikoinaan ollut lastentarhan täti). Käskin L:n katsoa vähän se perään, ihan varmuuden varalta.

Rekkabitchin elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Kestää ensinnäkin aika pitkään että istumalihakset kehittyvät riittävän parkkiintuneiksi pidempään matkantekoon. Myös kylmä, nälkä ja tupakan ikävöinti yllättää lähes poikkeuksetta joka reissulla. Onneksi näitä osaa ennakoida, sillä ennen M:n syntymää olin rekkabitchinä monta kertaa viikossa.

Mutta on kaksi asiaa joihin on vaikea tottua. Helpompi juttu on liukkaus. Vähän sitä pelkää koko ajan, mutta sitten kun miehellä lähtee koko iso reteli käsistä... no, silloin hirvittäminen on aika lievä ilmaisu. Hassua, kun pelkää tarpeeksi, alkaa todellakin täristä ja sitä voi jatkua pitkään.

Pahin juttu on kuljettajan väsymys. Rekkabitchin suurin tehtävä on pitää kuljettaja virkeänä ja hyvällä mielellä. Mutta jossain vaiheessa yleensä tulee se hetki että itseäkin väsyttää siinä määrin ettei juttua tule millään ja kuljettajan silmät alkavat seistä päässä uhkaavasti mollottaen. Silloin ovat hyvät neuvot tarpeen. Tässä muutamia vinkkejä:

1. Riita on kaikista paras keino virkistyttää kuljettaja.
2. Feministikiihkoa pursuva monologi (ennen M:ää luin usein naistutkimuksen tentteihin rekkareissuilla)
3. Tuhmien puhuminen

Muita toimivia keinoja en ole vielä keksinyt, mutta kommenttilaatikkoon saa vapaasti tehdä ehdotuksia.

Toivottavasti selviän hengissä ja edes suhteellisen virkkuna kotiin. Jaa

Pakinaperjantaissa muistellaan kouluaikoja

Ihminen ei olisi normaali, jos ensimmäisenä koulumuistona ei palaisi mieleen vierailu Merijalin karkkitehtaalla ja paksun paperin päälle lämpimänä mätetyt karamellit, jotka jäsähtivät välittömästi yhteen ja syötäessä toivat suuhun paperin maun. Ja pettymys saaliin vähyydestä, sillä ylempiluokkalaiset olivat sanoneet että karkkia saa niin paljon kuin haluaa. Ala-asteella niin paljon kuin haluaa on huomattavasti enemmän, kuin mitä yhden taitellun talouspaperiarkin uumeniin saa tungettua.

Mutta koska en ole normaali, mieleeni palaa ensimmäisenä se, kuinka opettaja sanoi aina vahingossa pohjoinen (tai eteläinen) pallinpuolisko. Ja se kuinka kaikkia nauratti. Joka kerta.

Sen jälkeen tulee mieleen piinalliset uintivuorot (opin uimaan vasta kuudennella luokalla, sillä melkein-hukkumiskokemus oli aikaansaanut kammon) ja niiden jälkeiset saunassa istuskelut.
"Kuusi suihkua vapaana", opettaja huusi iloisesti saunan puolelle. Hän huusi myös "älkääpä peitelkö" samaan, kepeään sävyyn. Ja kerran hän sanoi minulle kahden kesken "sinulla on jo kehitys alkanut. Siinä ei ole mitään hävettävää". Että hävetti!

Kun jouduimme pitämään aamunavauksen, opettaja otti juhlallisesti kädestään käsirengaskasansa ettei se kilisisi mikrofonin ääressä. Yritin aina kuunnella sanoisiko mikrofonin pikkuinen virtanappi nips. En muista sanoiko.

Ja nokkahuilut. Kuka voisi unohtaa nokkahuilut?

Luokkaretkien paluumatkoilla vallinnut villiintynyt ja sokerihumalainen ilmapiiri.

Se kun joitain lellittiin. Ja minä ja ystävä oltiin niitä huonomman perheen pentuja. Ne lellityt olivat aina siistejä ja hyviä kuviksessa ja käsitöissä. Ja niiden vanhemmat olivat rikkaita. Ja niillä oli telkkarit omissa huoneissaan.

Kun pihalla joku oli sanonut opettajalle "haista vittu" ja opettaja oli sanonut "mulla on, sulla ei, painu rehtorin kansliaan!"

Kun ystävän marsu kuoli, enkä tiennyt miten voisin lohduttaa.

Paljon ei jäänyt opetuksesta mieleen. Opin tietämään milloin kuu pienenee ja milloin suurenee (ja että kuu valehtelee aina), sekä sen, että matkoille kannattaa ottaa mukaan Savett intimejä (paino sanalla intiimi).



Pakinaperjantaihin Jaa

torstaina, helmikuuta 01, 2007

Valokuvatorstaissa on aiheena sattuma


Sattumoisin kesäretkikaveriksi liittyi uusi ystävä. Valokuvatorstaista löytyy lisää sattumia Jaa

Runotorstain aiheena on sattuma

Pelastus

Rinta ratkesi, kylkiluissa murtui.
Valutti asfalttiin maailman
eteen
menneen rakkauden lammikon,
jossa turva ja luottamus
tanssivat häpeämätöntä sateenkaartaan ja
ihmiset pysähtyivät, nauroivat
osoittivat naiiviuden näytelmää,
kuiskasivat toisilleen
peittelemätöntä iloa.

Juuri silloin joutsenet saapuivat.



Runotorstai Jaa