keskiviikkona, joulukuuta 31, 2008

Pulkkamäki mallia 2009

Tässä tulevaisuuden reunalla roikkuessa on mukava näköalapaikka vähän joka suuntaan, jos nyt viitsii katsella minnekään. Lupaavat edessä olevan varsin mielenkiintoisen vuoden. Taloutemme pulkkaa on hilattu kuilun reunaa kohti sentti sentiltä, tyyliin "vielä kärsii hilata sentti, vielä sentti, vielä puoli senttiä, vielä muutama milli, vielä.... uaaaaaaaaaaaaaaah".

Nyt hilaaminen on tehty ja edessämme avautuu kerrassaan huikea pulkkamäki suoraan katajaiseen talouskuoppaan. Muutamat lihavat vuodet olemme hokeneet sitä, kuinka tuo pulkan jyystäminen johtaa lopulta tasapainon pettämiseen ja alamäkeen tai jopa syöksykierteeseen. Väittävät edessämme olevan oikein historiallisen pulkkakyydin; ovat nimenneet tämänkertaisen mäkemme talvisodaksi tai harmageddoniksi.

Ja me pulkan kyydissä olevat suhtaudumme tilanteeseen kukin omalla tavallamme. Osa pitelee jo reen reunasta kiinni rystyset valkoisina, keuhkot varahappea täynnä, vaihtokalsarit taskunmutkassa. Toiset katsovat kauas, yli vuorten ja laaksojen, yrittäen laskea kuinka monta sekuntia kannattaa mennä vapaapudotuksella ennen kuin on edullista räväyttää laskuvarjonsa osakkeisiin. Jotkut syöksyvät pulkan kyydistä, ottavat vauhtia ja heittäytyvät kuiluun omalla tyylillään. Huonostihan tässä käy kuitenkin. Muutamat eivät suostu uskomaan koko pulkkamäkeen vaan neulovat uuden vuoden rahapussia silmät suljettuina.

Sitten on näitäkin, jotka ovat istuneet siellä kuilun pohjalla, katajan oksa takapuolessaan, jo pidemmän aikaa. Heidät on syösty kuiluun jo siinä vaiheessa, kun pulkkaa hilattiin ylöspäin. Kävihän ilmeiseksi, ettei heidän paraskaan panoksensa syystä tai toisesta ollut riittävän hyvä pulkan hiissaamiseksi, tai sitten he kieltäytyivät hiissaamasta varoittaen kiintymästä liiaksi ylämäkiin.

Alhaalta katsottuna kaikki rinteet näyttävät matalammilta. Köyhyysrajan alapuolella elämä on paljon rikkaampaa ja monimuotoisempaa. Huipulla menestyy vain harva olento ja niistäkin yli puolet ovat tutkitusti kiviä ja/tai kuolemaisillaan. Parempi vaan siis katsella tarkasti alaspäin; eikö siellä vaan odotakin jos jonkinmoista möngertäjää jolle vilkuttaa. Siellä alhaalla on tilaa meille kaikille ja tuskin kuluu vuottakaan, kun meistä suurin osa on lakannut itkemästä rinteeseen hukattuja, kullattuja kalossejaan.

Se on vähän kiikun kaakun, joko pulkka menee tällä kertaa rikki!!!


Toiveikasta vuotta 2009 kaikille!!!

Pakinaperjantai Jaa

maanantaina, joulukuuta 29, 2008

Nysse selvis! + palkintokilpailu

8. päivä käyn vihdoinkin veitsen alle makkaamaan ja ranteeni yritetään panna toimintakuntoon. Nyt on siis vielä komiasti reilu viikko tai pikkusen vajaa pariviikkonen aikaa kertoa kommenttilootaan kaikki kamalat nukutuskertomukset: Kuka on ollut hereillä, mutta liikuntakyvytön, kuka kumminkaima on kuollut tai melkein kuollut?

Enhän mää nyttenkää pelkää nukutusta ku IHAN SAIRAASTI!!!

Mitä huumeita mun kannattaa pyytää pään turruttamiseksi, etten käy pakenemaan nukutuksen hetkellä?

Niin... ja pelottavimman nukutustarinan (tosielämän tai keksittyä) kertojaa odottaa ihka oikea palkinto, en kyllä vielä tiedä millainen... Tällä ranteella ei ainakaan kaulahuiveja neulota... Jaa

torstaina, joulukuuta 25, 2008

Todellisuuspakoista riippuvuutta

Ensimmäinen lukemani sana oli isoäiti. Olin jo pitkään tuijotellut kirjaimia, valinnut äitien kirjojen joukosta mielenkiintoisen näköisen ja teeskennellyt lukemista. Olin opetellut kirjaimia, piirrellyt niiden muotoja kömpelösti vihkooni. Olin odottanut tietäen, että rakastan lukemista, tietämättä vielä miksi.

Tuo sana, isoäiti; sillä on vieläkin erityinen merkitys minulle. Koko maailmankaikkeus yhdistyi tuolla hetkellä joksikin merkitykselliseksi. Oli kuin olisin elänyt siihenastisen elämäni vedenpinnan alla ja vasta nyt hengittänyt ilmaa ensimmäisen kerran.

Maailma oli täynnä kirjoitettuja tajuntoja, joista moni puhui suoraan minulle. Vaikka joskus tunsin olevani yksinäinen, muista eristyksissä ja kykenemätön käsittämään ympärilläni tapahtuvaa, oli minulla lohtunani ymmärrettävien mielten ulottuvuus. Lukeminen sopi mielikuvitukselleni paremmin kuin nukkeleikit tai television lastenohjelmat. Lukeminen oli trippi, jonka avulla pääsi kauas pois saven päälle rakennetusta kylästä. Lapsena en kaivannut minnekään. Menin vain koulusta kotiin ja luin loppuun aamulla aloitetun kirjan.

Kirjojen maailma on paljon todellisuutta parempaa. Nopeasti vilkaistuna romaanin tapahtumat saattavat imitoida elämää, mutta siinä missä elämä on sarja ennalta-arvaamattomia sattumia, on romaani puolestaan ketju tarkasti harkittuja syitä ja seurauksia.

Kuten varmaan jokainen lukija, myös minä tunnen välillä huonoa omaatuntoa harrastukseni vuoksi. Pelkään, että tuhlaan aikaani, että "oikea" elämä jää elämättä. Epäilen olevani elämää pelkäävä erakko, että suostun nauttimaan todellisuutta vain sellaisessa muodossa, jonka pystyn täysin hallitsemaan. Lukija on romaanin jumala. Hänellä on valta laittaa kirja kiinni, jos sisältö ei miellytä.

Toisaalta emmekö me ihmiset rakenna tarinaa, omaa elämäkertaamme, alati omassa tajunnassamme? Järjestämme menneisyytemme irralliset tapahtumat syy-seuraus-ketjuiksi, juoneksi, joka on johtanut päähenkilön (oman itsemme) tilanteeseen, jota kutsumme nykyhetkeksi. Epäoleelliset tai juoneen sopimattomat tapahtumat me yleensä unohdamme tai muokkaamme niitä tarinaamme sopiviksi.

Joululahjapaketista paljastui Sofi Oksasen Puhdistus. Olen lukenut takakannen tekstit ja sivellyt sormellani pehmeäkantisen yksilön epätasaista pintaa. Olen katsonut kirjoittajan kuvaa ja miettinyt, että kirjoittajalla on jännän näköinen suu, vai onko se maalattu sellaiseksi. Olen lehteillyt kirjan nopeasti läpi. Sanoissa on käytetty tavallisesta poikkeavaa fonttia. Vasta lähipäivinä alan lukea. Jaa

keskiviikkona, joulukuuta 24, 2008

Hyvää joulua blogikansa!

Jouluostoksilla käynnistä oli stressi kaukana, kun sai viettää tuon ennakkoon kammolla odotetun päivän rakkaiden siskojen kanssa.

Joululeivonnaiset eivät valmistuneet käden käänteessä, mutta aika lensi kuin siivillä kun nuo puuhat hoiti yhdessä oman rakkaan pojan kanssa.

Voiko joululta enää oikeastaan enempää odottaa?

Nyt on aika rauhoittua ja nauttia aherruksensa tuloksista. Olla kiitollinen siitä, että kaikkein tärkeimmät kulkevat mukana myös arkipäivinä.

Kiitos teille, rakkaat blogiystävät! Ja hyvää joulua kaikille! Jaa

sunnuntaina, joulukuuta 21, 2008

Ei mitään lööppimateriaalia

Kai minä olin elämässäni kärsinytkin. Mutta sen ensimmäisen elämäni osuuden kärsin jotenkin niin värittömästi, etten tullut itsekään panneeksi sitä merkille. Sen huomasin jo varhain, että korvani olivat aina liian herkät terävinä kajahtaville sanoille tai sulkeutuvien ovien vihaisille laukauksille. Lähtevien ihmisten perään itkin aina.

Sitten tulit sinä ja teit tahallasi suuren lumienkelin koskemattomaan pakkaslumeen. Tuon sekunnin ajan ilma oli täynnään kimallusta, tuhansittain millinpikkuisia lumitähtösiä, jotka laskeutuessaan nipistivät poskia. Ja naurusi oli kuin ihanaa epä-ääntä, se ei saanut minua säpsähtämään. Luulin voivani kestää kaiken tuon yhden muiston tähden.

Mutta minä en kestänyt kaikkea. Kestin sen, kun lempeät sanasi muuttuivat vihaiseksi vaatimukseksi. Ja sen, kun iloinen seuranpitosi vaihtui pitkiin, mykkiin juomaputkiin ja jossain juoppohulluuden rajalla tempoilevaan mielenterveyteen. Vielä senkin kestin, että ennen niin pitkät ja lempeät sormesi kovettuivat nyrkeiksi ja tekivät niin kipeää.

Siinä rinnalla sinäkin kärsit, menetit työsi ja läheistesi arvostuksen. Jos sinulla ei olisi ollut minua, ei sinulla olisi ollut ketään muuta soimattavaa kuin itsesi. Sinä masennuit, ahdistuit, olit minusta kipeän riippuvainen. Silloin tarjosit minulle yhteistä matkaa. Sellaista, jolta ei tultaisi takaisin. Ja sitä minä en enää kestänyt.

Niinä viikkoina olimme kuten sinä päivänä, jolloin sinä teit tahallasi enkelin puhtaaseen lumeen. Sinä nauroit kuten silloin, sormesi oikenivat ja olivat lempeät taas. Veit minut ampumaradalle ja yritit opettaa minua ampumaan mahdollisimman tarkasti. Ollakseni samalla tavoin innostunut, minun oli teeskenneltävä.

Sitten tuli odotettu päivä, meidän matkustuspäivämme, sanoit. Sinä ja minä yhteisellä sängyllä toisiamme katsoen. Aseet ohimoilla. Sinä halusit meistä mehukkaan jutun tuleviin lööppeihin. Lasketaan viiteen, sitten mennään yhtä aikaa, matkustetaan sinne missä on hyvä olla. Sinun kätesi tärisi, ase tanssi ohimohiuksiasi vasten. Minun käteni oli vakaa.

Minä laskin viiteen. Ääneni oli rauhallinen. Kuului terävä räsäys, mutta minä en säpsähtänyt. Silmäni olivat auki. Sinä elit vielä, näytit palelevan. Minä katsoin sinua silmiin, mutta et nähnyt minua enää. Nyt tiesin miltä syyllisyys tuntuu. Se oli pelkkää tyhjää, kuolemaakin parempaa. Ei tulisi mehukasta lööppiä. Olisi vain mies, joka teki viimeisen ratkaisun. Lähti matkalle, jonne kukaan ei voinut häntä seurata.


Pakinaperjantaissa tahdotaan jokin mehukas. Jaa

keskiviikkona, joulukuuta 17, 2008

Aatetta ja Indiana Jones

Pienten pioneerien kerhokokoontumiset järjestettiin nuorisotalon tiloissa. Kokoukset tuoksuivat siis samalle kuin liikuntatunnit ja elokuvanäytökset; painimatolle ja eteisaulan kuluneelle ja purkkatahraiselle kumisuojalle.

Kaikki neljä lasta (kaksi kerhon vetäjän omaa ja toiset kaksi kavereita samalta pihalta) tuhersivat kuluneilla tusseilla valmiiksi leikattuja, paperisia junanvaunuja. Niihin piirrettiin sisään iloisia ihmisiä. Kaikkien maiden pioneerit tuhersivat noita vaunuja, jotka lopulta liitettäisiin yhteen.

-Ja mitä sitten tapahtuisi? joku lapsista kysyi.

Siihen ei kerhon vetäjäkään osannut vastata.
Niihin aikoihin nuorisotalon seinää koristi Indiana Jones-juliste. Isot kuuntelivat Juliet Jonesin sydäntä ja Leevi and the Leavingsia. Lapset piirsivät salaa Indiana Jonesin junanvaunuun. Naamioivat sen kukkahattutädiksi. Ehkä joku maailman lapsi tunnistaisi Indianan ja saisi siitä iloa.

-Mitä sitten huudetaan vappukulkueessa? vetäjä kysyi.
-SKDL hei, hei, hei, joku mumisee vastauksen.

-Saatanan Kamala... mikä alkaa deellä?
-Vitsit kun dee ja äl olis toisin päin. Vois laittaa vaan kaks aata väliin ja tulis Lada. Saatanan Kamala LaDa.
-Sitte huutais SKLD hei, hei, hei.

Lapsilla ei ollut vielä pioneereille kuuluvaa huivia, mutta siitä huolimatta he matkustaisivat taas leirille tapaamaan suurten kaupunkien pioneereja. Siellä piireissä Indianakin oli jo varmasti vanha juttu.
Leirillä haisi laitosruualle ja luonnolle. Paitsi aamulla siellä haisi aikuisten pissalle ("ei kannata mennä siihen vessaan, kamala aamupissan haju!"). Siellä mentiin metsään tai uimaan (sai uida niin kauan että tuli siniseksi), siellä patikoitiin umpimetsässä ja itkettiin märässä teltassa. Vihattiin jokaista hetkeä. Lähtiessä sitten itkettiin taas ja halattiin sitä rumaa vauvaakin, joka aina oksensi helteisen kuumaan bussiin.
Sillä kertaa leirille tulisivat kaikki Suomen pioneerit ja siksi tapahtuma järjestettäisiin suuressa kaupungissa. Sellaista leiriä odotti, sillä vetäjät eivät voineet vahtia niin suurta laumaa. Sai valvoa ja kokeilla poikajuttuja. Isoilta saattoi saada tupakkaa ja viinalantrinkia limsapullosta. Kaikki siellä lauloivat Juliet Jonesin sydäntä ja Leevi and the Leavingsia.
-Sovitaan niin että pietään kaikki toisia käjestä siellä Miljoonasatteen keikalla.
Oli puhuttu, että kaikki halukkaat pääsisivät ihan ilmatteeksi katsomaan Miljoonasadetta. Kukaan ei tiennyt millainen hame sopisi Miljoonasateen konserttiin. Sokkarilla oli käyty katsomassa Miljoonasateen kasetin kantta, mutta ei haluttu vielä leuhkia kaikille jos luvattu vaikka peruttaisiinkin.
-Vähä jännä ku tullee se kommunistiki puhumaan.
-Meinaakko kysyä jotaki jos sielä saa kysyä?
-En.
-Tiiäkkönää että kommunisti on vaan Neuvostoliitossa? Arvaa mikä kommunisti on ameriikaksi?
-No?
-Astronautti.


Tarinamaanantain aihe on punainen Jaa

Aina jaksaa naurattaa, jos on narusta, muovista ja paperista tehty



Välillä tuntuu niin kuin olisi Avun paperinukke veteline raajoineen ja äidin sormesta jäänyt rasvatahra kyljessä. Olisi niin tökerösti ja kömpelösti aitoa olentoa jäljittelevä, ettei kukaan luulisi sitä edes yritetyn oikeaa muistuttavaksi. Lapsiperheissä hetken kiva, muualla tulipesän sytykettä. Ei mitään keräilytavaraa. Kaukana keskiaukeaman tytöstä. Tai ainakin narusta, muovista ja paperista tehty. Jaa

lauantaina, joulukuuta 13, 2008

Tytöllä on luolamiehen vaistot!

Nykyään tiedostetaan olevan sellaisia ihmisiä, jotka käyttäytyvät väärällä tavoin normaaleissa tilanteissa. He saattavat kieltäytyä ihmeellisillä esteillä; korskahdella takajaloilleen kauppojen liukuovien edessä tai täristä olohuoneen perimmäisessä nurkassa siinä vaiheessa, kun roskat pitäisi viedä ulos. Ihmistä kutsutaan herkäksi, jos hän liikuttuu katsellessaan romanttista komediaa tai huutaa katsellessaan psykologista trilleriä. Sellaista ihmistä, joka korskuu ja tärisee kutsutaan paniikkihäiriöiseksi.

Paniikkihäiriö on tila, jossa ihminen haluaa epätoivoisesti paeta tilanteesta, josta ei ole tapana juosta karkuun. Ajatellaan vaikka suurta, suljettua supermarkettia, tuota huterien liukuportaiden ja kavalien hälytyslaitteiden viidakkoa. Supermarket on valtava luola, täynnä tuntemattomia ihmisiä. Kukaan normaalisti käyttäytyväkään ei pysty pitämään silmällä kaikkia muita kanssa-asiakkaita. Kukaan ei voi tietää, millaisia ihmisiä nuo muut ovat. Pitää vain luottaa että kukin perheväkivaltainen, varasteleva tai epämääräinen pitää tunteensa kurissa ja herkeää olemasta vaarallinen ostosreissunsa ajaksi. Kaupunkiyhteisössä omat luonnolliset vaistot on syytä sulkea välillä pois päältä. Jos joku ei tällaiseen kykene, on hänet hyvällä syyllä nimettävä paniikkihäiriöiseksi.

Toista olisi, jos normaali ihminen vaeltaisi metsässä ja sattuisi löytämään luolan, jonka sisällä suuri joukko tuntemattomia vaeltelisi mystisten esineiden ympärillä. Sotilaat seisoisivat tarkkailemassa väärinkäytöksiä, olisi kameroita ja valonheittimiä. Kaiuttimista kantautuisi epämääräinen rituaalimusiikki. Normaali ihminen ei menisi suin surminkaan tuohon luolaan ja jos häntä sinne pakotettaisiin, hän korskuisi ja pakenisi olohuoneensa perimmäiseen nurkkaan tärisemään.

Ihmisen tulisi osata lukea oikein ympäröiviä tilanteita. Tulkintavirheet aiheuttavat paniikkikohtauksia. Esimerkiksi uuteen hiekkalaatikkorinkiin tutustuminen ei ole syy paniikkikohtauksiin ja siihen, että jää kotiin sydän epärytmissä jyskyttäen ja koko keho kylmässä hiessä kylpien. Pitäähän meidän, normaalien ihmisten osata uskoa, että tuo tuntematon ihmisryhmä on hyväntahtoinen ja ottaa uuden tulokkaan vastaan avosylin. Jos painaa omat pelot taka-alalle ja astuu joukkoon ennakkoluulottomasti, oppii pian uuden porukan hienovaraisen sisäpiirin huumorin ja löytää oman paikkansa.

On tietenkin täysin eri juttu, jos normaali ihminen sattuu kohtaamaan metsässä joukon identtisesti pukeutuneita naisia, jotka istuvat kasvot vastakkain, keskelle metsää rakennetulla neliön muotoon mallatulla neuvonpitopenkillä. Lapset juoksevat laajallakin alueella keskenään leikkien samalla, kun naiset piirtelevät kepillä neuvonpitopenkkipiirin keskelle kuljetettuun hiekkaan tai tekevät kivistä mystisiä kuvioita. Siinä vaiheessa, kun naiset aistivat normaalin ihmisen läsnäolon he jähmettyvät, hiljenevät ja tuijottavat tulijaa uhkaavasti. Tässä vaiheessa on normaalin ihmisen aika korskahtaa kuuluvasti ja etsiä katseellaan lähintä olohuoneen perimmäistä nurkkaa.

Kun lukee uutisia, ymmärtää heti, miksi normaalin ihmisen pitää lakata vaistoamasta oikeastaan mitään. Jos täällä alkaisi pelätä jokaista hengenvaaraa, ei kohta voisi liikkua kotoaan mihinkään. Metsässä nuo vaistot ymmärtää, koska siellä on paljon vähemmän hengenvaaroja kuin kaupungissa. On mielestäni ihan joutavanpäiväistä kysyä, miksi joku ei pakene vaikka puoliso hakkaa tai miksi emme maastoudu, jos joku ampuu haulikolla kapakan ikkunasta sisään. Pitäähän meidän kuitenkin istua bussissa mahdollisten sarjamurhaajien vieressä ja matkustaa hissillä yhtä matkaa potentiaalisen pedofiilin kanssa.

Herkkä on sellainen joka itkee katsoessaan romanttista komediaa ja huutaa katsoessaan psykologista trilleriä. Sellainen joka korskahtelee takajaloilleen ja tärisee olohuoneen nurkassa on vaistot vinossa elelevä paniikkihäiriöinen.


Pakinaperjantaissa oltiin jo paniikissa. Onneksi nyt näyttää jo valoisammalta! Jaa

torstaina, joulukuuta 11, 2008

Sana

Sana on lieka.
Mutta sinä sanot,
vedät tänne meidän keittiöön
kaleerilasteittain kalpeita
orjia.
Ja minun on katsottava
niistä jokaista silmiin.
Niin kauan on katsottava, että
tunnen ne kaikki ja tiedän niiden
nimet.
Täytyy huutaa nuo nimet ääneen,
että uskaltaisi illalla
olla niiden kanssa hiljaa.




Runotorstaissa aiheena:
"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."
-Emma Julslin Frida ja Frida Jaa

lauantaina, joulukuuta 06, 2008

Ärräviasta vilu-Vallu, vilu-Vallusta vitukka

Kukapa tietää, vaikka harmaan ja vakavan kansakuntamme sydämissä kytee hiilenkekäle, täydessä hehkussa ja sytykettä odotellen. Elämämme kulkevat samoja pieniä uriaan pitkin, ja kenties pienikin poikkeama voisi riittää.

Ajatellaan vaikka mitä tapahtuu eräänä talviaamuna, eräällä pienellä paikkakunnalla, erään pienen kioskin edustalla, jos tuo kioski sattuu kerran olemaan kiinni. Suljetun oven eteen alkaa kasaantua yhtä aikaa ihmisiä, jotka normaalisti eivät joudu sekaantumaan toisiinsa. Siinä on paikkakunnan kyläjuoppo vilu-Vallu (normaalisti paikalla kymmentä vaille avaamisen), jolle ei muissa paikoissa myydä tupakkaa ja alkoholia, huonoliikkeinen Sylvi-muori (normaalisti paikalla kymmentä vaille avaamisen, mutta piileskelee nurkan takana, sillä pelkää vilu-Vallua), kyläpahasen läpi autoilemassa ollut liikemies Teppo (pitäisi olla jo jossain muualla), kaksostytöt Anni ja Sinni (14vee, karkkipäivä), huolehtiva aviomies Seppo Juntunen (tamponit lopussa) ja Ilmari (F60.2. Maito yllättäen vanhentunutta).

Pakkanen ja avautumaton ovi saa heistä jokaisen hikeentymään. Itsenäisyyspäivä ja Ärrä kiinni. Pitihän sen olla auki, vai pitikö? Eikö pitänytkin? Liikemies Teppo vilkaisee kelloaan, päästelee hermostuneita murahduksia ja kaasuttaa lopulta autollaan jonnekin muualle.
-Luukulla luukun perään. Kaikki ovet kiinni, vilu-Vallu tuhisee. -Herrojen ei tarvitse jäädä odottelemaan.
Muut myötäilevät hymyin ja äännähdyksin.
-Pettävät, perkeleet, Ilmari toteaa. -Ensin maksetaan valtiolle ja sitten kun olisi vastapalveluksen aika niin missä apu?
-Ei riitä, että on vaimon tossun alla. Pitää jumaliste olla raportoimassa työkkärille jokainen liikkeensä. Ja vain siksi, että saisi edes jonkin mahdollisuuden sinnitellä hengissä tässä maailmassa, Seppo Juntunen sanoo.

-Kaheksankytä vuotta oon tätä demokratiaa katsonut, mutta yhtään kertaa en ole saanut mistään päättää. Kerran olin vaatimassa yhden pihatien kunnostusta, mutta sekin meni nurin, Sylvi kertoo.
-Ja meidän on pakko mennä kouluun jonkun velvollisuuden takia. Meidän on pakko oppia tiettyjä asioita, vaikka emme haluaisi. Ei me olla koskaan sovittu mistään tuollaisesta kenenkään kanssa, Anni ja Sinni kertovat.
-Pitäisi helvetti soikoon vaikka kuolla ja tappaa, kun käsketään, mutta meidän oikeuksista ei pidä kukaan kiinni, vilu-Valtteri sanoo. -Minuakin poliisit löivät turpaan niin, että huuli aukesi. Mutta nauravat vaan, kun yritän tehdä valituksen.

-Ei me mitään kesyjä olla, Ilmari julistaa. -Me ollaan vankeudessa syntyneitä villieläimiä. Sellaisia säälittäviä, jotka eivät pakene, vaikka häkin ovi avattaisiin.
-Sanovat, että tappaisimme toisiamme, jos meillä ei olisi lakia ja järjestystä, Sylvi sanoo. -Mutta eiväthän eläimet tapa lajitovereitaan. Eivät ainakaan samalla tavoin kuin me ihmiset järjestäytyneissä yhteiskunnissamme.
-Meillä ei ole enää mitään luovuutta, kun moni mahdollisuus hengissäselviämiselle on kielletty tai byrokratialla hankaloitettu. Me olemme menettäneet taitomme selvitä hengissä omillamme, Seppo sanoo.
-Meille sanotaan, että tämä on maailman paras ja ainoa tapa elää, että katsokaa muualle! Ja me uskotaan kaikki totuutena ja hypätään niin kuin tirehtööri käskee, Ilmari sanoo niska punoittaen.

-Ei ole edes ketään, jota syyttää, Seppo sanoo. -On vain epämääräiset "ne", omituiset esi-isien haamut. "Ne" jotka rakensivat maamme ja eivät ole enää näkemässä menikö kaikki vähän vinksalleen. Ja tavallaan voimme syyttää vain itseämme asioista, joita emme ole olleet henkilökohtaisesti päättämässä.
-Kuinkahan paljon elämämme lyhentyisi jos jäisimme vaille antibiootteja ja terveydenhuoltoa? Tuskin paljonkaan, sillä eihän elämäksi lasketa niitä vuorokauden tunteja, jotka käytämme olemalla yhteiskuntamme työvoimaa tai istumalla sosiaaliluukun jonossa, Sylvi miettii. -Katsokaa eläintarhan riutuneeksi vanhentunutta simpanssia ja katsokaa minua! Ei ihmisen kuulu elää vapaata elämäänsä vasta näin vanhana.
-Kun lähtisi vaan irti tästä kaikesta, rupeaisi omavaraiseksi ja haistattaisi paskat lamalle, talouskasvulle ja työvoimapulalle, vilu-Vallu sanoo. -Söisi pelkkää perunaa, perkele!
-Nyt mennään sisälle tuohon kioskiin ja otetaan se mikä meille kuuluu, Ilmari sanoo ja lyö rappurallilla lasioven rikki.

Muut juoksevat sydän rinnassa läpättäen takaisin häkkeihinsä.

Pakinaperjantaissa ärrävika


Ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!!! Jaa

keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008

Koteloelämä

Valitettavasti meissä ihmisissä on ominaisuus, kuin näkymätön magneetti. Me alamme kerätä iän myötä ympärillemme tukahduttavaa kerrosta. Se on kuin hienoa hiekkaa, sataa päällemme ensi alkuun tuskin huomattavana ja kun se alkaa vähitellen painaa, on ruumiimme tottunut sen kantamiseen.

Tuo alati paksummaksi kasvava kerros erottaa meidät ympäröivästä. Emme kykene iän myötä reagoimaan asioihin samoin kuin lapsina pystyimme. Värit ja maut eivät yllä kuoremme sisään yhtä voimakkaina, ympärillä tapahtuva ei saa meitä juuri ilahtumaan tai säikähtämään. Siinä, missä kohtaa jotkut eliöt syntyvät perhosiksi kotelovaiheensa jälkeen, on meidän lajimme saavuttanut elinkaarensa huipun.

Jotkut kutsuvat tuota hiekkaa muistiksi. "Ei jaksa välittää. Tämä on nähty niin moneen kertaan", he saattavat sanoa. Mutta eikö muisti ole juuri se, joka säilyttää jotain tavastamme reagoida silloin, kun kuori oli vielä ohut. Emmekö ulkomailla matkustaessamme reagoi voimakkaimmin kuullessamme yllättäen tutun sanan ihmisvilinän keskeltä? Emmekö melkein hullaannu, kun huomaamme toisen ihmisen olevan sisältä aika paljolti samanlainen, kuin me itse olemme? Tai kuin joku tärkeä oli joskus kauan sitten? Lajimme ei jostain syystä halua tunnustaa, että on valmis matkustamaan kauaksi löytääkseen jotain tuttua. Jokainen haluaa huudahtaa "tämä on kuin omenapiirakkaa, mutta kummallista sellaista", eikä kukaan ole riemuissaan siitä kummallisesta vaan tutun omenapiirakan muistosta vieraan äärellä.

Ehkä on niitä, joilta tuo kuori puuttuu tai se on alikehittynyt. Jos heitä olisi, vieroksuisimme heitä, sanoisimme vajaiksi tai hulluiksi. Sitten sanoisimme saman latinaksi ja pistäisimme heidät eläkkeelle tai hoitolaitokseen tai pois. Sen verran kuoremme läpi tuntisimme, että pelkäisimme heitä emmekä näkisi heissä itseämme laisinkaan.

Jos joku ulkopuolelta tulisi ja näkisi meidät, hän pitäisi meitä kenties kivinä, jähmeinä ja kummallisina esineinä. Me yrittäisimme selittää heille, ettemme voi olla pelkkiä esineitä. Mehän liikumme ja puhumme. Vaikka koko ajan tietäisimme itsekin että sellaiset kiven määritelmät kuin kylmä, sellainen joka ei välitä, sellainen joka on kova, sellainen joka ei tunne, pätevät meihin melkein kiveäkin paremmin.


Pakinaperjantai ja panssari Jaa

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2008

Auts!

Pitää yrittää ottaa käden kanssa rennosti vähän aikaa. Parhaimmassa tapauksessa selviän pelkällä leikkauksella, pahimmassa tapauksessa kättä ei ehkä edes kannata alkaa leikkaamaan.

Tänään on ollut kipeä päivä. Huomenna toivottavasti parempi. Jaa

torstaina, marraskuuta 20, 2008

Kun sitä tulee, niin sitä kans tulee...

... maallista mainetta ja kunniaa nimittäin. Vai oliko se peräti niin, että maine ja kunnia eivät pysy samassa ruumiissa; kun kunnia on menetetty, alkaa maine vasta kasvaa.

Obeesia oli mennyt antamaan minulle alla olevan tunnustuksen ja olen siitä kovin iloinen. On hauskaa yrittää ajatella Obeesiaa vierailulla täällä blogissani. Hän on minulle tuttu niin pitkältä ajalta, vaikka en ole koskaan tavannut häntä.



Blogielämäni ensimmäisistä ystävistä moni on jo hävinnyt tosimaailmaan (mitähän esimerkiksi Markolle kuuluu), mutta yllättävän moni vanha tuttu on edelleen olemassa. Annan palkinnon tällä kertaa niille (seitsemän piti valita tällä kertaa), joiden blogeihin ihastuin jo ennen blogipersoonani syntyä tai Allyn alkutaipaleella.

Kirsti
SusuPetal
Sivuaskel
Polgara
Isopeikko
Alastalo
Pantteri

Kiitos teille kaikille! Rakastan blogejanne!

Lähdin tässä päivänä muutamana hakemaan kirjastosta erästä Kirsin suosittelemaa romaania. Minulla on kaapissani Amy Tanin Sata salattua aistia, joka on yhteinen suosikkimme ja nyt Kirsi oli lukenut samalta tekijältä toisen, vähintään yhtä hyvän.

Minä rakastan sitä, kun kirjastossa on vaihtuvia teemoja. Nuo teemapöydät viekoittelevat ihaniin herätelainoihin. Tällä kertaa teemana oli Finlandia-ehdokkaat. Onneksi minä, yksikätinen parka, olin ottanut kantoapua mukaani! Yleensä tulee rohmuttua ja niin tälläkin kertaa. Ja onneksi käsivarsilleni heittäytyi Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä. Teksti on kerrassaan nautittavaa ja moniulotteista. Siinä ei ole yhtään surmansyöksyä ilman taiturimaista pelastusta.

Niin... Sitä etsimääni romaania en tietenkään löytänyt. Jaa

maanantaina, marraskuuta 17, 2008

Pula

Puiston penkillä on rivi erikokoisia ja -näköisiä naisia, kuka missäkin asusteessa. Yksi pyrkii selvästi näyttämään leppoisalta perheenäidiltä, kun toinen on taas ottanut varman päälle ja pukeutunut leopardikuvioon.

Naisten joukossa istuu myös muita lyhyempi molla-maija ja polttaa ketjussa tupakkaa. Hän on ostanut itselleen uudet, peilipintaiset aurinkolasit peittääkseen pienen kauneusvirheensä. Joku saattaisi kavahtaa häntä ihan vain yksisilmäisyyden vuoksi. Naisten reidet painavat mollan kylkiä molemmilta puolilta, jossain alempana korkokengitetyt nilkat pyörivät ja tärisyttelevät hermostuneina. Puoliksi palaneita tupakoita tallotaan maahan ja uusia sytytetään. Helteinen ilma on liian paksua hengitettäväksi.

Naisten takaa kuuluu tuskainen huudahdus, kun jotakuta seuraavan penkkirivin naisista pistää ampiainen. Hetkeksi hiljainen jännitys puhkeaa kaaokseen. On kuin jokainen haluaisi lisätä äänten joukkoon oman persoonallisen ulvaisunsa. Mollakin äännähtää hieman ja laittaa jalkansa pelokkaasti ristiin, aivan kuin suojellakseen itseään ampiaisen hyökkäykseltä. Mollan vieressä istuva nainen ei osaa päättää, pompatako paniikissa seisaalle vai jäädäkö istumaan. Hän hytkyy penkillä vailla päämäärää. Molla huomaa että yksi naisen tekokynsistä repsottaa.

Samassa miehet tulevat. Naisjoukon yläpuolella huokaa, kuin tuuli silittäisi rantaheinää. Sitten hiljenee. Kaikki pidättävät hengitystään. Vieressä istuva nainen venyttää puseronsa kaula-aukkoa ja paljastaa rintansa kokonaan. Joku ei kestä painetta, purskahtaa itkuun ja juoksee pois.

Yhdellä miehistä on mikrofoni. Suuret kaiuttimet soittavat iloista musiikkia. Kaksi miestä kantaa suurta pahvilaatikkoa ja alkaa jakaa jokaiselle vuoronumeron. Jotkut yrittävät heittäytyä miesten kaulaan etulyöntiaseman saadakseen.

Molla avaa reisiään ja kurkistaa tilannetta. Mies on edellisenä iltana repäissyt rakosen mollan haarojen kankaaseen. "Tee mitä sinun täytyy", mies on luvannut. "Mitä vain, miten vain, kenelle vain. En kysele koskaan". Raosta työntyy haituvaista vanua. Molla yrittää tunkea sitä takaisin. Hän on numero 2753. On aikaa siistiytyä rauhassa.

Jokainen kaivaa esiin paksun kirjan kaikista ansioistaan. Mitään ansiota ei pidä vähätellä, se on ensimmäinen ohje. Molla on iloinen, että osasi jo ennen kouluikää jonkin verran kertotaulua. Nurmikolle pystytetään pöytiä ja ihmiset alkavat jonoutua pöytien taakse. Kirjat painavat ja nestehukka saa olon tuntumaan huteralta. Joku viisaampi on ottanut mukaan herkullisen näköisiä voileipiä. Helle tuoksuu hetken tuorekurkulle.

Vähitellen alkaa kuulua itkua ja epätoivoista vakuuttelua. "Mutta minä olen koulutukseltani lääketieteen tohtori, olen harjoitellut viidessä eri Euroopan maassa, olen erikoistunut lastentauteihin, minulla on maisterin tutkinto kasvatustieteissä, harrastan ensiapua ja kokkausta, osaan ulkoa suuren määrän lastensatuja, olen ottanut soitto- ja laulutunteja, osaan uida 7 kilometriä väsymättä vaatteet päällä, voin antaa mitä vaan, milloin vaan, kenelle vaan, minulla on silikonit, äo 185, tuoksun aina hyvälle..."

Muurin takaa kuuluu karjahtelua, johon on sekoittunut vihaa ja kiihtymystä. Miesten puolella joku on onnistunut nopeasti. Hänellä on edessään hyvät ajat, jos hän vain selviää ulos tulematta revityksi kappaleiksi. Molla lähestyy muiden mukana jonossa. Samassa hysteerinen kirkuminen varmistaa pahimman: paikka on mennyt jollekin toiselle. Naiset heittäytyvät väsyneinä maahan. Osa itkee, osa makaa apaattisena sikiöasennossa.

Pitkän ajan kuluttua Molla jaksaa lähteä taivaltamaan kotiin. Vanuhaituvat raahaavat maata, mutta hän ei välitä. Kuinka hän voi kertoa kotona, että on jälleen kerran epäonnistunut. Osa-aikainen lastenhoitajan työ olisi ollut kaikkien haaveiden täyttymys.

Läheisissä puissa roikkuu jo useampi epäonnistunut talonmiehen työtä hakenut ja onpa joukossa muutama nopea lastenhoitajapaikkalainenkin. Mollasta ei ole edes ottamaan henkeään. Sitä paitsi ensi viikolla haetaan jotakuta maalaamaan kokonaiset kolme metriä aitaa. Siihen voisi olla mahdollisuudet, onhan mollalla maalarinkoulutus. Hän toivoo, että mahdollisimman moni varteenotettava kilpailija hirttäisi itsensä tänään, jotta mahdollisuudet ensi viikolla olisivat paremmat.


Pakinaperjantain aihe on näyttö Jaa

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

En edes tiedä minkä muistolle!

Kirjoitan tätä putkasta, jossa olen virunut viimeiset viikot ruuatta, tiukoissa kuulusteluissa. Aluksi olin uhmakas, täynnä tyhjiä sanoja ajatuksen- ja ilmaisunvapaudesta. Mutta nyt, kun minulle on puhuttu järkeä yhä uudestaan ja uudestaan, alan vähitellen kääntyä siihen uskoon, että olen todellakin paha ja sairas ihminen. Eihän sitä monestikaan itse ymmärrä omaa sairauttaan, vaikka olisi kaikille muille vaaraksi.

Tunnustan, rakkaat blogiystävät! Tunnustan teille kaikki syntini! Minua epäillään monen kammottavan rikoksen suunnittelusta. Ja enkö vain, joskus ihan salaa ja vaivihkaa, ole tullut suunnitelleeksi pahoja tekoja. Tuskin niistä muuten uneksuisin.

Ymmärrän, miksi minun epäillään suunnittelevan lapseni päiväkotikavereiden sieppausta. Täytyyhän minun ainakin jollain tavalla olla syyllinen. Pelottavaa, että minunlaiseni peto on saanut liikkua normaali-ihmisten keskuudessa näihin päiviin saakka. Ja mitä saattaisinkaan tehdä noille viattomille lapsille heidät siepattuani! Kaiken perusteella olen vaaraksi heidän hengelleen. Ymmärrän sen nyt.

Ja varmasti aivan aiheellisesti syyttävät minua Tuomas Holopaisen ahdistelun suunnittelusta. Onhan selvää, että minut on otettava tällaisen suunnittelusta kiinni jo hyvissä ajoin, sillä Tuomas on saanut tähänkin mennessä kärsiä niin kovin. Minä en vain osannut lopettaa ajoissa... Kaikkein pisimpään kiistin syytöksen Eero Milonoffin ahdistelun suunnittelun suunnittelusta, mutta ymmärrän, että tuo vastarinta oli vain uusi oire sairaudestani.

Olin aluksi ihan ymmälläni, kun minun kerrottiin suunnittelevan liikuntarajoitteisten massamyrkytyksiä. Mutta ehkäpä, kun oikein tarkasti pinnistelen, voin palauttaa mieleeni hetken, jolloin joku liikuntarajoitteinen on käynyt hermoilleni. Esimerkiksi pyörätuolia käyttänyt lapsuudenystäväni osasi olla joskus todella ärsyttävä. Silloinko tämä kieroutunut suunnitelma alkoi itää? Ja enkö ole todella suunnitellut Pasi Ilmari Jääskeläisen esineellistämistä ja yliseksualisointia.

Tunnustan! Antakaa anteeksi ja lukitkaa minut pois! Minusta ei ole elämään tässä (tai missään) yhteiskunnassa. En yksinkertaisesti pysty hillitsemään uniani ja saamaan niistä sellaisia, etteivät ne uhkaa muita. Tiedän että en ole yksin. Lukitkaa meidät kaikki pois ja lääkitkää niin ettei kieli liiku!


Pakinaperjantaissa kirjoitetaan jonkin muistolle Jaa

perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Palkittu, omituinen minä!


Olen blogihistoriani aikana paljastanut itsestäni erinäisten meemien kannustamana suurimman osan päivänvaloa kestävistä omituisista tavoistani. Nyt Maaria haastoi minut kertomaan vielä viisi omituista piirrettäni. Pelkään, että vähitellen tulen paljastaneeksi asioita, jotka eivät ole enää hauskoja.

Silläkin uhalla...

1. Minulla on herkkä nenä ja olen saanut joskus huomautuksia siitä, että vispaan ja heiluttelen nenääni huomaamattani. Niin kuin joku nuuskutteleva eläin.

2. Joskus olen saanut kuulla, että minulla on jotenkin normaalia pehmeäliikkeisemmät kädet. En tiedä mitä tämä tarkoittaa, enkä ole myöskään itse huomannut moista. Mutta se näyttää ilmeisesti pikkuisen hassulle.

3. Syön Marianne-karkit siten, että yritän nakertaa sen kuoren ensin ja jättää suklaasydämen ehjäksi. Uskon tosin, että moni muukin tekee näin. Omituista on siis luulla, että tuollainen olisi omituista.

4. Tykkään nuolla taikataikinaa (sorry Kirsi, jos en kehdannut tunnustaa tätä, kun puhuimme eilen sinun lapsistasi ja taikataikinan nuolemisesta)

5. Käyn aina kun mahdollista ovi auki pissalla ja vedän housut jalkaan vasta vessan ulkopuolella.

Jokohan meni liian pitkälle...

Haastan mukaan Tarinamaanantain vakiokasvoja: Kaisa, Uukka, Oh-show-tah hoi-ne-ne, Tarjuska ja Hansu.

Heille haluan myös ojentaa eteenpäin ylimmäisenä komeilevan, Kukkikselta saadun palkinnon.

Olen omastani erittäin ylpeä ja laitan sen heti hyllyn päälle esitteille. Kiitos sinulle, rakkahin Kukkikseni, nainen, jota voisin itse kosia, jollen olisi jo Kauralle luvattu.

Ohjeet palkinnon jakamiseen ovat tässä:
1) Valitse viisi blogia, joita arvostat luovuuden, kuvituksen, mielenkiintoisen sisällön ja/tai blogosfääriin tehdyn panostuksen johdosta millä tahansa maailman kielellä.
2) Jokainen annettu palkinto on henkilökohtainen ja sitä annettaessa mainitaan blogin kirjoittajan nimi sekä linkitetään palkittavaan blogiin.
3) Palkinnonsaaja liittää palkinnon logon blogiinsa.
4) Palkinto tulisi linkittää alkuperäispalkinnon osoitteeseen.
5) Palkinnonsaaja julkaisee säännöt omassa blogissaan. Jaa

tiistaina, marraskuuta 04, 2008

Kriisiapua ja pakkohoitoa vanhalle Aatamille

Nykyään kaikki on sallittua! Ihminen saa kerrankin ihan avoimesti keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiinsa. Hän saa suunnitella elämänsä haluamallaan tavalla. Rajat ovat auki, lentokoneet ja kuntosalit on keksitty. On vähärasvaista ruokaa, joka maistuu ihan oikeasti hyvälle.

Enää ei eletä koko suvun kanssa samassa huoneessa, vaan kaikille on tilaa! Kaikilla on oikeus harrastaa ja ilmaista itseään. Kaikki pääsevät kouluun, eikä lastenkaan tarvitse enää puurtaa töissä. Meillä on paljon hyvinvointia. Me saamme tietoa siitä, mitä maailmalla tapahtuu. Me voimme auttaa toisiamme yli rajojen. Me voimme saada ystäviä kaikkialta. Meillä on niin paljon ruokaa ja varallisuutta, että voimme pitää lemmikkejä.

Meillä on ihan oikea sosiaalihuolto! Yhteiskunta välittää meistä!

Meillä puhutaan nykyään paljon turvaverkosta, koska me ihmiset haluamme tuntea olevamme turvassa. Uskomme, että jokaisella elämällä on merkitystä ja että jokaiselle kuuluu mahdollisimman hyvä elämä. Olemassa olemiseen on syytä suhtautua vakavasti.

Nykyään ei ole oikeutta olla pahalla mielellä tai kiukkuinen. Nykyään kirjoitetaan kasvatusoppaita, jotta vanhemmat osaavat hillitä lapsensa kiukkua myymälöiden karkkiosastoilla. Ihminen on pohjimmiltaan rauhallinen ja hyväntahtoinen olento, joka korottaa ääntään vain vaaran uhatessa.

Jos ihmisellä on paha mieli ja jos kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan onnellisesti, on tapahtunut vakava virhe, jota nykyihmisen ei tule purematta niellä. Pahinta, mitä yksilölle voi tapahtua, on, että hänen elämänsä menee jotenkin pilalle ikävien tunteiden takia. On kamalaa, jos ihminen pilaa hetkenkään elämästään surren. Pahinta on, jos ihmisen sisälle alkaa kertyä negatiivisia tunteita tai vihaa.

Negatiiviset tunteet ovat nykyisen hyvinvointimme keskellä merkki hyvin vakavasta mielenhäiriöstä. Erityisen vakavaa on, jos ihminen jää hiljaa tuntemaan negatiivista tunnetta, eikä yritä hankkiutua siitä nopeasti eroon uuden harrastuksen tai elämäntapaoppaiden avulla. Joskus näkee häiriintyneitä ihmisiä, jotka purkavat pahaa oloaan esimerkiksi itkemällä tai huutamalla julkisesti. Nämä ihmiset eivät ymmärrä että he levittävät turvattomuuden tunnetta ympärilleen ja samalla tekevät kaikille tiettäväksi oman pahan olonsa. Heidän maineensa voi olla lopullisesti menetetty. Yleensä olisi suositeltavaa tarjota heille mahdollisuus vapaaehtoiseen pakkohoitoon, mutta tähän pisteeseen emme ole vielä kehittyneet.

Onneksi Suomessa on sentään mahdollisuus saada kriisiapua, jos sattuu vaikka menettämään läheisensä. Muuten saattaisi surra väärällä tavoin, esim. itkemällä, huutamalla ja käyttäytymällä häiritsevästi läheisen hautajaisissa. Joissain tilanteissa on lupa tuntea pahaa oloa, mutta tuon pahan olon täytyy olla rakentavaa ja eheyttävää. Ja pitää muistaa ottaa huomioon myös muu ympäristö. Paha mieli saattaa helposti tarttua ja vallalle saattaa levitä sellainen kuvitelma, että elämä ei muka olisikaan kokonaan ihmisen itsensä käsissä.

Jos mietitään, onko oikein kysyä selvästi vaikeuksissa olevalta läheiseltään, onko hänellä kaikki kunnossa ja voisiko jotenkin auttaa, on vastaus yksiselitteinen ei! Se on vakava loukkaus ihmisen intimiteettisuojaa kohtaan ja tällainen kysely pitäisikin saada mahdollisimman pian rangaistavaksi teoksi. On röyhkeää tuoda puheeksi niin kiusallinen asia, kuin toisen paha mieli.

Keskustelua varten meille on kehitetty mielenterveyshuolto. Siellä kaikki avuntarvitsijat saavat jutteluapua ja monesti käy niin, että yksilön mieli alkaa tulla jo paremmaksi ja pirteämmäksi lyhyenkin ajan kuluessa. Ja meillä laitetaan kaikki koulusurmailusta haaveilevat ihan oikeesti pakkohoitoon. Heille opetetaan kuinka olla taas hyvällä mielellä ja normaalisti.

Joskus joku vakavasti häiriintynyt saattaa tulla pahalle mielelle ja lyödä seinään reiän, huutaa ja kiroilla tai surmata ihmisiä ympärillään. Tällöin yhteiskunta tarjoaa kriisiapua ja pakkohoitoa kaikille! Pian kaikilla on taas parempi mieli. Sitten tehdään selvityksiä tapahtuneesta ja syytetään televisiota ja internetiä, jotka ovat elottomia olentoja eivätkä osaa suuttua ja pahoittaa mieltään. Jaa

sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008

Talkoot

Savolaisten tupa oli palanut maata myöten ja vailla kattoa olivat nyt vanhemmat, kolme tenavaa ja sekalainen seurakunta kissoja ja koiria. Kaikkialla lumessa lojui puoleksi palaneita esineitä: Oli mustunut kahvinkeitin, lahkeista kärähtäneet housut, savunhajuinen sohvanrämä ja mitä nyt saattaa kuvitella moisen onnettomuuden jälkeen. Jotkut kulkivat noita esineitä tutkailemassa ja tökkimässä kohmeisilla kepeillä jos mitäkin sohvannurkkaa. Kaikeksi ihmeeksi tavarat alkoivat siitä vähitellen häipyä jonkun kyläläisen käyttötarpeiksi - mutta aina vasta hämärän tunneilla.

Raskaan talven jälkeen saapui uusi kevät ja oli aika rakentaa Savolaisen perheelle uusi tupa. Lähiseudun pojat ajoivat pyöränrämillään pihamaan kuivuneella hiekkatiellä ja huusivat:
"Savulaiset tulee, Savulaiset tulee!" kuullessaan talkooporukan lähestyvän tietä myöden.

Etunenässä ajoi varatoimitusjohtaja Ottola, joka ei ymmärtänyt talonrakennuksesta tuon taivaallista. Todellisuudessa hän halusi tuoda koko kylän tietoon, millaisen ihanan ja kiiltävän urheiluauton kevätvimma oli saanut hänet ostamaan.

Jonon jatkona oli rakennusinsinööri Kunttala työporukkoineen. He olivat ihan varmoja, että työt lisääntyisivät ja konkurssilta vältyttäisiin, kunhan kaikki näkisivät miten pätevää porukkaa he olivat.

Sitten tuli Helga Alitusniemi perheineen. Helga unelmoi jo valmiiksi, kuinka kirjoittaisi pitkän sähköpostin serkulleen Seinäjoelle ja kuinka siellä kadehdittaisiin hänen taipumustaan hyväntekeväisyystyöhön.

Kustaa Keinänen tuli paikalle, koska halusi nähdä mitä hänen entinen vaimonsa puuhasi Sillanpään Veikon kanssa.

Irmeli Keinänen halusi näyttää Kustaa Keinäselle, että heidän avioliittonsa oli lopullisesti ohi.

Veikko Sillanpää oli varma saavansa illalla seksiä ensimmäisen kerran kolmeen ja puoleen vuoteen.

Anneli Leppänen ei halunnut ajatella äitinsä syöpää.

Otso Manninen halusi kerrankin tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi.

Paavo Nikula tuli, koska tunsi syyllisyyttä kadehdittuaan Savolaisten tupaa ja onnea.

Niinä päivinä rakentui uusi tupa Savolaisten pihamaalle. Kuin muurahaiset, ahersivat kyläläiset talon kimpussa, kinastellen siitä, mihin mikäkin kamari tällä kertaa sijoitettaisiin. Eipä kauan kestänyt, kun lopputulos alkoi hahmottua mielikuvituksettomankin silmään. Siinäpä eivät Savolaisetkaan voineet muuta kuin seisoa kädet toistensa vyötäisillä ja ihmetellä uskomatonta onneaan: Hieno siitä tuli, hienompi kuin edellinen! Jaa

perjantaina, lokakuuta 31, 2008

Kaikkien pyhien puolesta

- Tänä vuonna ei muuten varmasti oteta Maijaa mukaan haudoille.
- Ei tulisi mieleenkään! Hän kyllä pilasi tunnelman viime vuonna ihan totaalisesti. Puhua nyt sillä tavalla pyhällä paikalla.

- Näitkö Gunilla-mummon ilmeen, kun Maija sanoi Adolfin haudalla, että siinä se Mulkku-eno makaa myrkyttämässä matojen massuja.
- No näin! Ihme kun ei Gunilla-parkakin kaatunut niiltä sijoiltaan manan maille. Oli raukka niin järkyttynyt, että ihan nauroi.

- Sitä paitsi Adolf oli hyvä mies. Aikanaan väärinymmärretty vain. Ja eikö se sinun ranteesikin ole ihan hyvässä kunnossa?
- Kyllä se jo vähän liikkuu.

- Sen tiedämme molemmat, että jos Adolf olisi ollut ihan oikeasti julma mies, hän olisi lyönyt koko käden ranteesta poikki.
- Niin... ei hän julma ollut. Väärinymmärretty vain.

- Mieti, jos Mulkku-eno nousisikin haudasta kummittelemaan Maijalle. Jos hän ilmestyisi Maijan huoneeseen niin kuin silloin ennen, vetäisisi tuppivyön housuistaan ja avaisi virsikirjan siitä kohtaa missä veisataan "Jumalan kämmenellä". Taas kuuluisi tuttu tuskainen veisuu ja vyön rytmikäs lätke.
- Oppisipahan olemaan puhumatta pahaa pyhistä vainajistamme.

- Minusta Maija oli ihan väärässä, kun sanoi että Adolfin olisi pitänyt aikanaan kunnioittaa meidän elämäämme. Ja että me elävät olisimme muka kuolleita arvokkaampia.
- Niin. Kyllä ihmisen elämä on todella pyhää vasta kun hän on kuollut.

- Taitaa olla parasta viedä tänä vuonna kukkiakin Mulkku... ei kun Adolfin lepyttelyksi.
- Ja Maijalle ei sitten soiteta! Jaa

maanantaina, lokakuuta 27, 2008

Mikä, mikä maa?

On olemassa niitäkin, jotka ovat jääneet piiloleikeissä löytämättä. He odottavat kärsivällisesti yli päivällis- ja nukkumaanmenoaikojen, tajuamatta, että leikki on aikaa sitten loppunut. Että kukaan ei enää etsi.

Heitä ei löydä syvältä metsän uumenista tai valkeakulkuisten kallioiden koloista. He odottavat sängyssään tai sohvan takana, jossain sellaisessa paikassa jossa pihavalot loistavat tähtiä kirkkaammin.

Ja yleensä muita ihmisiä on kaikkialla, näkemässä ja kuulemassa. Mutta he eivät näe eivätkä kuule. On selvää, että on tosiaan mahdollista mennä kaikkialle ja pysyä silti yhtä aikaa piilossa. On mahdollista huutaa lujaakin ja olla silti kaikilta salassa.

Jos jonkun noista piiloleikeissä kadonneista onnistuu löytämään, hän ei virnistä voitonriemuisesti, kuten lapsilla on yleensä tapana piiloleikkiä leikkiessä. Hän painautuu syvemmälle varjoihin ja yrittää olla olematta.

Kestää aikansa maanitella hänet löydettyjen joukkoon.


Tarinamaanantaissa ollaan piilosilla Jaa

lauantaina, lokakuuta 25, 2008

Sata sanaa tasa-arvosta

Kuinka sata sanaa riittää tasa-arvosta kertomiseen? Helpompi olisi kirjoittaa vaikka siitä, kuinka haarahiusten etsiminen omien hiusten joukosta on oiva ja ympäristöystävällinen puhdetyö. Jonkin tuollaisen asian ilmaisemiseen sata sanaa riittäisi melkoisen hyvin. Mutta tasa-arvo. Se on aivan liian laaja kysymys. Siihen sata sanaa tuskin riittää. Tyhmähän sellainen ihminen on, joka yrittää kertoa tasa-arvosta niin vähillä sanoilla. Nytkin näitä sanoja tuhlautuu hukkaan enemmän ja enemmän. Pitäisiköhän aloittaa alusta? Kohta sanoja on jäljellä enää alle kolmekymmentä. Haarahiuksiakin on pitkässä tukassa paljon enemmän. Vaikka totuus on, että tasa-arvosta kertomiseen ei tarvita montaakaan sanaa. Voi olla vain täydellistä tasa-arvoa. Kaikki muu on epätasa-arvoa. Siinäpä se.

Onnea pakinaperjantaille sadan haasteen johdosta! Jaa

maanantaina, lokakuuta 20, 2008

Strolling Down Memory Lane

Silloin tietää olevansa tulevaisuudessa, kun taaksepäin muistellessaan kaikki ihmiset entisen minän ympärillä tuntuvat tutummilta kuin nykyisin. Itse vain oli silloin joskus niin vieras.

Muistot tekevät meistä ihmisiä. Ja se, että tietää joskus kuolevansa.



Justiinsa juu... Jaa

maanantaina, lokakuuta 13, 2008

Vain lepakot ovat tärkeitä

Kumma ettei ole vielä tähän mennessä keksitty vekotinta, jossa yhdistyisivät alati tarpeelliset tarvikkeet kumi, harja ja lepakko. Onhan sellaisia linkkuveitsiäkin, joissa on siihen malliin monenlaisia väkäsiä ja korkkiruuveja, että tokkopa edes MacGyver olisi keksinyt kaikille käyttöä. Ja lisäksi, toisin kuin on asianlaita kumiharjalepakon suhteen, linkkuveitsen jollain osalla onnistuu aina viiltämään sormensa auki.

Onhan kumiharjalepakkoa toki vähän vaikeampi käyttää. Ei niinkään tekniikkansa suhteen, ovathan kaksi muuta ominaisuutta käännettynä kuoren sisään, kun yksi on käytössä. Enemmän päänvaivaa aiheuttaisi se, mihin noita voimakkaita työkaluja käyttäisi.

Ajatellaan vaikka kumia ja sen toimintaa. Äkkiseltään voin hetkessä palauttaa mieleen lukemattomia hetkiä ja kokonaisia ajanjaksojakin elämästäni, jotka kumittaisin tuolla välineellä kadoksiin ja olemattomiin. Osan asioista kumittaisin niin innolla, että tilalle jäisi vain röyhtäistä pintaa, sellaista, että vaikka kaikki tietäisivät siinä olleen jotain, kukaan ei tietäisi mitä se oli. Joistain asioita kumittaisin vain vähäsen, pisteitä ja pilkkuja, joiden poissaolo muuttaisi merkityksiä tai ainakin laimentaisi niitä samealla vedellä.

Tuskinpa voisin ensimmäisen raivoisan kumitustyön jälkeen tyytyä nauttimaan muistiahivelevän kauniista menneisyydestäni. Pian jo nousisi tajuntaani uusi juurakko, jota ei ennen huomannutkaan. Ehkä vain jokin ohimennen lausuttu epäkohteliaisuus tai väärässä paikassa ilmoille päästetty naurahdus saisi vihdoin näkyvyyttä pilata koko menneisyyden. Kuin rikkaruohot nousisivat epätäydellisyydet toisensa perään esiin, aina olisi lisää kumitettavaa, aina, kunnes olisi enää vain nyt. Kunnes en muistaisi enää edes kumiharjalepakon olemassaoloa. Ja silloin laskisin tuon turhaksi käyneen kapistuksen käsistäni ja alkaisin kerätä uutta menneisyyttä. Kunnes huomaisin taas kaipaavani kumitusta elämääni. Kuka tietää, ehkä niin on joskus käynytkin.

Ja kuinka paljon harjattavaa maailmasta löytyisi! Aina vain uusia solmuun menneitä ihmissuhteita ja sotkuisia ajatuksia. Niiden teräsvillaisen pinnan läpi vetäisin harjaani ja muuttaisin kaiken silkiksi. Koko kaikkeus asettuisi kauniisti limittäin ja lomittain sileäksi lakanaksi maailman maata. Ja minäkin nukkuisin.

Aina kun tuuli puhaltaisi kaiken sotkuun ja hyrskynmyrskyn, juoksisin paikalle harjoineni valmiina saattamaan kaiken ennalleen. Minä olisin sankari. Minä takaisin rauhan ja harmonian. Mutta kuinka kauan kestäisi, ennen kuin siistin kasan alimmat ajatukset alkaisivat haista kostealle rehulle ja tummua kauttaaltaan? Kuinka kauan kestäisi huomata, että jollain tavalla kaikki muuttuisi kuitenkin? Lahoaisi ja alkaisi itää kasveja ja ötököitä, joita ei ole ennen tavattu. Ja vaikka harjaa kuinka käyttäisi, ei se elämän kulkua pysäyttäisi. Ja kukapa tietää, ehkä tuollaista harjaa on joku joskus käyttänytkin.

Entä lepakko sitten? Sen siipiä yrittäisi levittää itselleen suojaksi silloin kun sataa ja sitä yrittäisi kouluttaa puremaan reikiä arkistopapereihin. Mutta lepakko ei riittäisi mihinkään, eikä se olisi koulutettavissa. Lopulta sen vain päästäisi menemään ja lentelemään mielensä mukaan. Eikä siitä enää sen koommin kuulisi tai korkeintaan se säikyttäisi joskus öiseen aikaan lentää lepattamalla ihan korvan juuresta. Lepakosta ei olisi koskaan haittaa, jos ei sen suurempaa hyötyäkään. Ja silti olisi kovin tärkeää, ettei lepakko katoaisi tästä maailmasta. Ja siksi juuri lepakko on tärkein kaikista kumiharjalepakon tärkeistä ominaisuuksista.


Pakinaperjantain aiheena on kumiharjalepakko Jaa

tiistaina, lokakuuta 07, 2008

On kuin kusipyykkiä peseskelisi...

... ja niinhän minä teenkin. Onneksi pyykki ei ole omaa aikaansaannostani, vaan perheen pienimmäisen kovan yskän lieveilmiö. Onneksi minulla on nyt oivallinen hetki kirjoitella tänne ja käydä lueskelemassa mitä blogiystäville kuuluu.

Elo alkaa muuton jälkeen tasoittua vähitellen. Uusi koti tuntuu heti enemmän kodilta, kun tässä tietokoneen näytössä on taas valo päällä ja joku kotona.

Olen ajellut autolla joka päivä ja ajaminen on toden totta mukavaa. Ehkä se eräs nuori mieshenkilö, jonka päälle melkein ajoin tuossa jokin aika sitten, saattaa olla näistä ajoreissuistani toista mieltä. Toisaalta; mitäs pyllisteli siinä melkein keskellä tietä? Sisko sanoi, että on melkein vaarallisimpia ammatteja olla tietyöntekijä, enkä kokemani jälkeen mene enää tuota väitettä suoralta kädeltä kiistämään.

Pääasia ettei osunut.

Ja kivaa oli myös, että sisko (joka näki tarkalleen, kuinka läheltä tämän kyyristelevän mieshenkilön takapuolen ohitin) kertoi miehen näyttäneen myöhemmin suorastaan iloiselta, kuin hän olisi riemuinnut siitä että oli edelleen elossa.

Että sain sellaisenkin oivalluksen hetken tuottaa jollekin tällä muuten niin merkityksettömällä olemassaolollani. Onhan tuokin nyt sentään jotain.

Välillä ehtii olemaan jo iloinen ja silloin tällöin surullinenkin. On aika kerätä ylimääräiset laineensa peltomailta, latoja nuolemasta ja jatkaa entiseen malliin laiskaa ja sameaa lojumistaan maisemien halki, täydellisen latteasti, täydellisessä ruodussa. Eli justiinsa silleen ihanasti ja sopivasti! Jaa

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Aim bäk!

Netti toimii!!! Mutta huomenna lisää, olen nimittäin lopenuupunut. On ollut teitä ikävä! Jaa

lauantaina, syyskuuta 27, 2008

Blogitauolla

Olen muuttanut ja uusi nettiyhteys avautuu vasta ensimmäisenä päivänä. Siihen saakka siis! Jaa

perjantaina, syyskuuta 19, 2008

Pompsista pomps. (Varoitus! Sisältää tarinaa ruumiintoiminnoista.)

Onpa jotenkin källiä nähdä tosimies, joka naaraan kaadettuaan istuu keittiön pöydän ääressä ähisten ja sätkää poltellen. Mies polttelee ajatuksissaan, ei vilkaise lähistöllä pörräävää naarasta, vaikka toki on salaa toisen olemassaolosta kovin tietoinen. Juuri kun naaras istahtaa siihen vastapäätä, kenties aikeenaan puhella tunneasioita, mies tökkää tolppasormillaan sätkän tuhkakuppiin,nostaa paksua kankkuaan ja rusauttaa muhevan ydinpierun.
"Nyt jysähti paska", mies sanoo uhmakkaasti ja painuu takalisto napsuen vessaa kohti. Siinä on tunneasioita riittämiin yhdelle illalle.

On muuten ihan vihoviimeinen virheliikku ruveta syyttämään tällaista tosimiestä käytöstapojen puutteesta. On kiistatta selvää, että tällä henkilöllä kaikki toimii niin kuin pitää; kaikki tärkeä pysyy sisällä, mutta kuona-aineet eivät kauan viihdy hänen kehossaan. Siisti mies ei totta tosiaan pidä kaikkea paskaa sisällään!

Mutta onpahan olemassa niitäkin miehiä, jotka eivät ole tosimiehiä laisinkaan. Kakka se tulee heilläkin, epäilemättä, vaikka tuskinpa he tajuavat tehdä siitä numeroa. Mutta heillä on yhtä kaikki jätepoliittisia ongelmia oman tomumajansa sisällä. Kusihan se heillä kivuta kiemurtelee selkärankaa pitkin pään sisälle ja siellä se kuohuu ja pulputtelee niin kuin persikka-ananas-sekamehu liedellä.

Ja siellä minne kusi pompsahtaa, ei kyllä elä ja kukoista mikään muu! Yrittäkääpä ihan huviksenne elää sellaisen miehen kanssa, jolla on kusi päässä. Sellainen mies ei vaikene sitten millään. Suu käy, kun keskeneräiset ajatukset jättävät pääkopan kuin rotat laivan - tai silleen. Ja kun siellä päässä ei ole sitä älyäkään enää ollenkaan, niin eihän se raukka tiedä puhuvansa aivan mitä sattuu vaan pitää itseänsä kovinkin viisaana.

Seksin jälkeen kusipää on ihan kammottavaa seuraa. Kai hänellä on hyvä mieli kun on saanut sentään jotain ulos itsestään ja siksi lörpöttelee tavallistakin vilkkaammin. Ihan yhtä tehokkaasti tuo lörpöttely toimii tunnekeskustelun tappajana, kuin toimii tosimiehen suolistokaasu. Toisaalta hyvä niin, sillä vaikka vastapuolen tunteet kävisivät kuinka kuumina tahansa, ei tajunnanvirta riitä leimauttamaan liekkiä samalla tavalla kuin perijuureva metaanipilvi.

Tai ainakin tällä tavalla tiedän isojen tyttöjen lohduttelevan itseään kun käyvät illalla pissalla.

Pakinaperjantaissa pompsahti! Jaa

torstaina, syyskuuta 18, 2008

SAINPAHAN MÄÄ SEN KORTIN!!!

Juhuu!!! Sainpahan! Ja heleposti! Varokaa Oulun autoilijat. Täältä tullaan!


Nyt alkoi pornajaiset! Jaa

maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Tällä viikolla on hoppu!

Tulin vaan kertomaan, että tällä viikolla on tosi kiire. Uusi työ vaatii pikkuisen opettelua ja huomenna ostamme sen talon.

Tällä viikolla teen ensimmäisen yritykseni suorittaa insinööriajon kunnialla. Jos menee läpi, niin alkaa sellaiset pornajaiset, ettei vastaavaa ole nähty tällä pallonpuoliskolla! Raportoin heti tuloksista, sillä nyt tiedän jo, että nettiyhteyteni säilyy muutosta huolimatta katkeamattomana, kiitos mieheni!

Ai niin... Tuli sellainen ihan ikkupikku keskenmeno viime viikolla :( . Ihan alkuvaiheessa sentään vasta mentiin.


Mutta pitäkää tällä viikolla peukkuja niin että soi! Jaa

lauantaina, syyskuuta 06, 2008

Punaviinin lämmin hehku

Tiedätte varmaan kaikki tilanteen: Kuin kohtalon johdatuksesta olette törmänneet puolitutun kanssa bussipysäkillä. Olette tervehtineet toisianne hieman arkaillen ja kulmien alta, epävarmoina siitä, kuuluuko teidän tuntea toisianne laisinkaan. Puhutte säästä ja kirjallisuudesta (hän on lukenut viimeksi saman kirjan kuin sinäkin), jostain syystä tunnelma on yllättäen kepeästi kulturelli. Juuri sellainen hieman vallaton, jollaisessa olet elementissäsi.

Bussit tulevat ja menevät. Tuulee kylmästi. Tutulla on punainen, neulottu kaulaliina. Hän pitää käsiään ahtaiden farkkujen taskussa ja tärisee puhuessaan. Ei silti selvästikään halua vielä pois. Ajattelet ärtyneesti koko ajan kasvavaa virtsaamisen tarvettasi. Luonto tulee väistämättä katkaisemaan tämän hetken. Ennen pitkää taian on väistyttävä normaalien ruumiintoimintojen tieltä.

Tuttu (haluaisit jo sanoa ystävä) ehdottaa lopulta punaviinilasillista läheisessä, tunnelmallisessa ja olohuonehenkisessä paikassa. Annat hänen kerätä sinut tuulen tuiverruksesta sisälle lämpimään. Kaupasta olisi pitänyt sille illalle käydä vielä puuroa aamiaiseksi ja jotain muuta teetä kuin sitä ainaista vaniljaa. Mutta olkoot! Nyt eletään!

Lasin pohjalla hehkuu useampi suullinen sitä voimakasta äitelää ja kitkerää, joka pistää irvistelemään ja pudistelemaan päätä. Halvinta, sitä mitä aina tilataan. Tuo toinen istuu jalat vähän levällään ja näprää lasin jalkaa. Vähän lihavat reidet, nyt huomaat. Ja liian tiukat housut. Kun hän puhuu, hän kumartuu sinua kohti ja katsoo pitkään lasin ylitse. Hän puhuu sinulle, vain sinulle, eikä kenellekään muille. Hän puhuu sellaisia asioita, joista et ole koskaan kuullut; musiikista ja muusta. Mietit, onko punaviini jättänyt sinunkin huuliisi violetin raidan.

On sinun vuorosi tilata seuraava kierros. Teidän seuraanne liittyy toisen tuttuja ja he huolehtivat kierroksista siitä eteenpäin. Tunnistat ulkonäöltä osan uudesta porukasta. He ovat niitä, joista joskus puhutaan. Ovelia tyyppejä. Tuttu selittää, että hänellä on näiden kavereiden kanssa jotain projekteja, joista ei saa vielä puhua. Mutta sinulle he puhuvat ja kertovat ihan kaikki salaisuutensa. Sinulla on aika avoin olo. Katsot muita viinilasisi sormenjälkisumun läpi ja toivot, että sinullakin olisi salaisuuksia kerrottavanasi.

Joku tilaa pöytään kokonaisen pullollisen. Pullosta läikkyy pöydälle kun kaadat. Nuolette pöytää kilpaa ja nauratte. Tiskiltä katsotaan pahasti, mutta annatte katsoa. Painukoon kaikki tiukkaperseet vittuun! Te olette tässä. Tässä on teidän rinkinne ja muut ajatelkoon mitä haluavat. Yritätte laulaa, mutta kukaan ei muista sanoja.

Uusi tuttu on hiljaa ja laskuhumalasta myrtsinä. Otat hänen kasvonsa käsiesi väliin ja sanot häntä kauneimmaksi ihmiseksi ikinä. Kaikki nauravat, paitsi tuo uusi. Suutelet häntä ja työnnät kielen hänen suuhunsa. Ette maista punaviiniä toisistanne. Tiedät, että nyt himottaisi, ellet olisi niin kännissä.

Ehkä kaadut tai toinen työntää sinut pois luotaan, mutta samassa huomaat olevasi lattialla. Sinuun tartutaan. Lattia vilisee. Samassa olet ulkona, viiman armoilla, etkä oikein tiedä mitä tapahtui. Odottelet muuta seuruetta aikasi. Turhaan. Välillä remakka nauru pujahtaa oven raosta korviisi. Lämpö katoa paidan raosta nopeasti. Viimeinen bussikin on mennyt aikoja sitten.


Pakinaperjantain aiheena lämpö. Jaa

keskiviikkona, syyskuuta 03, 2008

Onkohan onni omistaa?

Meillä on pian muutto edessä. Pitkän etsinnän jälkeen löysimme itsellemme sellaisen vanhan omakotitalon, joka oli sekä (nykytilanne huomioon ottaen) järkevä, että kaikkia perheenjäseniä miellyttävä ratkaisu.

Muutto alkaa heti seuraavana päivänä, kun olen aloittanut uudessa työpaikassa. Siispä tästä on tulossa ylipäänsä jännittävä kuukausi. Kaikkein jännintä on, että olen aina asustellut vain vuokrarivareissa ja -kerrostaloissa, joten omakotitalon (ja omistamisen ylipäätään) käsite on aika hämärä. En tiedä, mitä siellä oikein pitää tehdä.

Ainakin saa kuljeskella keittiössä alasti ilman että järkyttää pihalla töllisteleviä kanssaihmisiä.

Pahin ahdistuksen aihe (minulla ja pojalla) on se, että nettiyhteyden saaminen voi kestää viikkoja. Kuinkahan sitä pärjää ilman? Ehkäpä rakas ystäväni, Marttilan Kirsi sallii minun käyttää heidän tietsikkaansa. Meistä nimittäin tulee nyt naapureita (mikä on yksi hauskimmista jutuista koko uudessa elämäntilanteessa).

Uuden kodin yhdessä huoneessa on villit tapetit ;) Pistänpä kuvan teillekin, kun saan avaimet taloon. Pihalla kasvaa vattuja ja mustaherukoita.

... Ai niin! Minulla on sitten kaksi viikkoa aikaa saada se hemmetin ajokortti!

Tässoon ihan ite ratissa!
Jaa

sunnuntaina, elokuuta 31, 2008

Sunnuntaita


On ollut viime aikoina vähän aneeminen olo,

Eikä se johdu ihan pelkästään näistä kahdesta.


Enemmänkin olen ollut ulkona omasta elementistäni.

Välillä tuntuu niin turhalta, tylsältä ja mahdottomalta. En edes eilen päässyt katsomaan, kuinka Heidi pärjäsi runolavalla.

Silti tulevaisuudessa on kaikkea jännää suunnitteilla. Työpaikan vaihto tulee eteen ensimmäisenä.

Mutta mistäpä sen tietää, vaikka sitä lopulta venyisikin joka paikkaan.

Mutta tänään lähden metsään rentoutumaan ja toivon, että ehdin Polgan juhlille ennen kuin ne loppuvat. Jaa

sunnuntaina, elokuuta 17, 2008

Poikuudesta pääsemisen taito

Poikaparka. Jo hyvin varhaisessa vaiheessa hänelle selviää, että poikana oleminen on erittäin epätoivottava olotila - lähes yhtä paha kuin tyttönä oleminen. Häntä kutsutaan lempeästi pikku mieheksi, mutta poika ymmärtää itsekin, että tämä nimitys on vain muistutus siitä, mitä hänen odotetaan olevan mahdollisimman pian.

Sanotaan, että tytöt leikkivät roolileikkejä ja kotista nukkejensa kanssa, kun taas poika leikkii tikkahippaa ja ampuu toisia impparilla. On olemassa hyvä syy sanoa näin. Pelkkä vilaus tiluksien perijän tyttömäisistä leikeistä saa äidin ahtamaan leikkimökin täyteen sementtiä tai sytyttämään nukkekodin tuleen. Isä puolestaan saa vain vaivoin peitettyä lievän sydäninfarktin aiheuttaman olkapääsäryn miehekkyytensä säilyttäen. Illalla isä lankeaa polvilleen ensimmäisen kerran elämässään ja rukoilee: älä älä älä älä anna pojasta tulla neitiä!

Pojalla on se etuoikeus, että hänelle on kaikki sallittua (kunhan se johtaa suorinta tietä kohti heteroseksuaalia miehuutta).

Pojalla on oikeus hankkia kehittäviä harrastuksia. Näitä ovat mainittujen tikkahipan ja impparileikkien lisäksi monet ryhmähenkeä kehittävät pelit. On tärkeää, että poika oppii voittamaan itsensä lisäksi myös muut. Häviäminen on häpeä. Itsensä, heikkoutensa ja vajavaisuutensa häpeäminen on hyväksi pojan miehistymispyrkimyksissä ja saa pojan yrittämään enemmän.
Poika saa harrastaa myös erilaisten kauniiden asioiden keräilyä. Autojen kuvat ja pienoismallit ovat kauniita. Naisten pyllyjen ja tissien kuvat ovat kauniita. Muumit, hevoset, kukat ja Gimmelin laulajat ovat ällöjä ja neitimäisiä tyttöjen juttuja, eikä niiden kuvia saa laittaa seinälle.
Komeiden jääkiekkoilijoiden ja jalkapalloilijoiden kuvien keräämisessä ei ole mitään homoa tai neitiä. Pojalla on hyvä olla esikuvia, joiden olemukseen verrata kehittymätöntä pikku ruumistaan ja riukuja käsivarsiaan.

Pojalle kerrotaan, että isin nuoruudessa luultiin itsetyydytyksen kasvattavan karvoja käsiin, mutta että se ei ole totta. Että itsetyydytys ja TYTTÖJEN ajattelu on luonnollinen juttu. Poika pohtii, olisiko jotain muuta keinoa saada karvoja käsiinsä. Hän haluaisi myös viikset ja kikkelikarvat ala-asteen toisella luokalla, niin kuin isäkin oli kertomansa mukaan saanut. Karvaisuus on miehekästä. Ei ole liian aikaista ostaa pojalle ensimmäistä partahöylää esikouluvuonna.

Poika ei saa kirkua, jos mehiläinen tulee koulun pihalla pörräämään korvan juureen. Pojan tulee olla hiljaa, mennä kotiin ja kostaa mehiläiselle repimällä sisälle eksyneeltä kärpäseltä kaikki raajat irti. Pojan tulee hävetä, että pelkäsi. Pojan pitää käydä ongella, eikä hän saa juosta karkuun edes silloin, kun saa kalan. Pojan pitää jaksaa olla hiljaa, kun isä kertoo saunassa talvisodasta. Pojan pitää rukoilla illalla yhtä isoa kikkeliä kuin isällä on.

Pojat huutavat paljon tyttöjä enemmän yrittäessään edesauttaa äänenmurroksen alkamista. Miehillä on möreä ääni. Jos joku luulee miestä edes puhelimessa naiseksi, voi seurauksena olla vakava itsetuntokriisi ja ote elämästä voi kirvota lopullisesti. Tutkimus osoittaa, että matalalla äänellä puhuvia kuunnellaan paremmin. Poika haluaa, että häntä kuunnellaan. Illalla hän kuuntelee isänsä puheita saadakseen jotain sanottavaa sitten, kun ääni on matalampi. Illalla peilin edessä hän muodostaa äänettä uusia sanoja: saaa-aa-ta-nan huu-uuo-ra. Oikeastaan olisi helpompi mennä peiton alle ja itkeä, mutta itkeminen on tytöille varattu juttu. Ne, jotka itkevät, ovat niitä, joita saa myös lyödä. Poika ei halua olla se, jota lyödään.

Pojan odotetaan kiinnostuvan tytöistä mahdollisimman hyvissä ajoin. Jos poika ottaa tyttöjä kiinni ja pussaa heitä väkisin päiväkodin pihassa, isi on todella tyytyväinen ja kertoo naapurille, että hänen poikansa on oikea naistenmies! Mieheksi kasvamisessa on tärkeää, että ottaa kiinni tyttöjä ja pussailee niitä. Tyttöjen kanssa jutteleminen ja niiden kanssa kaveeraaminen on neitimäistä, eikä kasvata pojasta kunnon miestä. Tyttöjä saa tuoda omaan huoneeseen suljetun oven taakse vain, jos aikoo pussailla tai ähkiä niiden kanssa. Äiti kurkistelee vierailun ajan ovenraosta peläten tytön opettavan pojalle kaunokirjoitusta tai roolileikkejä.

Poika saa osallistua kotisen leikkimiseen vain perheen koiran roolissa. Näin poika oppii, millaista olisi, jos naiset saisivat vallan.

Pojalle miehistyminen on iloinen tapahtuma. Jos poika karttaa miehistymistä, on hänen sama ripustaa munansa naulaan ja pukea ylleen kaunis, kukallinen kellohame.


Pakinaperjantaissa nyt pojista Jaa

keskiviikkona, elokuuta 13, 2008

Tyttönä olemisen taito

Ei riitä, että on pimpiläinen tai että rintakehässä siintää kaukainen lupaus naiseudesta. Eikä pari pureskeltua ja kuolanhajuista letinpäätä ainakaan riitä määrittämään sitä. Tyttönä oleminen on jotain paljon epämääräisempää.

Tyttönä olemisen ensimmäinen taito on kyky rakastaa. Pitää haluta helliä nukkeja, näyttää rakkautta vanhemmille ja tuntea myötätuntoa siipirikkoja tai rampautuneita eläimiä kohtaan. Jos tyttö ei näytä rakkautta, hänet määritellään helposti piittaamattomaksi ja laskelmoivaksi tytöksi.

Tyttönä olemisen toinen taito on kyky rakastaa yhteiskunnan hyväksymällä tavalla. Tytön pitää osata rakastaa kaikesta huolimatta, välittämättä, vaikka se välillä sattuu. Tai ehkä hänen pitää osata rakastaa juuri siksi. Tytön pitää osata olla kiukuttelematta ja hänen pitää osata auttaa kotihommissa, jos yhtään rakastaa äitiään. Hänen pitää olla käyttämättä turhan huoramaisia lantiofarkkuja ja räikeitä meikkejä, jos mielii rakastaa ja kunnioittaa itseään. Hänen tulee oppia laittamaan muut joskus itsensä edelle. Jos sattuu rakastumaan johonkuhun romanttisesti, tulee tytön haaveilla tästä ihmisestä lapselliseksi käyvän prinsessakatoksensa alla. Hän ei missään nimessä saa aktiivisesti pyrkiä kontaktiin ihastuksensa kohteen kanssa, ei saa raottaa huuliaan suudeltaessa, eikä antaa laittaa kättä paidan sisään tai haarojen väliin.

Tyttönä olemisen kolmas taito on rakastaa itseään yhteiskunnan hyväksymällä tavalla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että osaa rakastaa itseään sen verran kuin mahdollista muiden etuja loukkaamatta. Itsensä rakastaminen on sitä, että pyrkii tulemaan mahdollisimman hyväksi tytöksi ja naiseksi. Hyväksi tytöksi ja naiseksi tulemisessa on hyvä oppia moraalista ja käytöstavoista. Jos tyttö alkaa rakastaa itseään ihmisenä tai yksilönä, tai jos hän haluaa olla hyvä esimerkiksi työssään, hän pystyy vain harvoin olemaan yhtä aikaa hyvä tyttö. Liika itsensä korostaminen ja äänekkyys, ympäristön mielipiteestä poikkeavat mielipiteet, huomion hakeminen, riehuminen ja oman edun etsiminen ovat itserakkaan, itsekkään, piittaamattoman ja laskelmoivan tytön merkkejä.

Tyttönä olemisen neljäs taito on rakkaudesta haaveilemisen taito. Tyttönä olemiseen kuuluu toive löytää puuttuva palasensa, upea mies, joka näkee tytön rakkauden kaiken siveellisen vastustelun ja kainostelun läpi, murtaa tytön vastarinnan ja tekee tytöstä vaimonsa. Kunnon tyttö haaveilee pelkästään heteroseksuaalisia haaveita, joissa seksuaalisuus kuitenkin esiintyy vain peitellysti kohtauksessa, jossa sankari (mies) tunkeutuu säädyllisen vastustelun immenkalvon lävitse päättäväisesti, mutta herrasmiehen tavoin. Kunnon tyttö ei harrasta yksinäisiä sormileikkejä lapselliseksi käyvän prinsessakatoksensa alla.

Tyttönä olemisen viides taito on ikuisen rakastamisen taito. Tytön kuuluu rakastaa samaa miestä ikuisesti, tai muuten unelma puuttuvan palasen löytymisestä haihtuu olemattomiin. Jos tyttö naiseksi kasvettuaan sattuu yksiin väärän palasen kanssa, on hänen muokattava itseään kunnes palanen sopii. Joskus itsensä muokkaaminen tekee kovin kipeää. Se on kasvamista. Jos tyttö rakastuu väärään mieheen, häntä muistutetaan, kuinka hän on itse miehensä valinnut ja että mies on ollut kunnollinen aina siihen saakka, kunnes tapasi tytön. Tytöt ovat aina vastuussa valinnoistaan. Tytöt on kasvatettu torjumaan ne miehet, joihin he ihastuvat ja heidät on opetettu rakentamaan noita miehiä varten ympärilleen näennäisen vastustelun suojamuurin, jonka yleensä rikkovat vain ne, jotka eivät piittaa vastusteluista ja jotka eivät ole ihastuksen arvoisia.

Tyttönä olemisen kuudes taito on taito rakastaa ruumistaan. Ruumiin rakastaminen on sitä, että syö riittävän monipuolisesti ja sen verran, etteivät kuukautiset lopu ja ruumis voi edelleen hedelmöittyä. Tytön tulee harrastaa liikuntaa saadakseen kimmoisat sääret. Tytön tulee venytellä jäseniään joka aamu sängystä noustessaan. Tytön tulee katsella kuvallisia naistenlehtiä. Tytön ruumiissa on mielihyväkeskuksia, joiden olemassaolon ja toiminnan aviomies opastaa tytölle. Tyttö ei saa olla huora. Tytöllä on kolme mielihyväkeskusta, yksi ylhäällä ja kaksi alhaalla. Joidenkin mielihyväkeskusten käyttäminen saattaa tehdä tytölle kipeää.

Jos tyttö hämmentyy tyttönä olemisesta tai jos hän vastustaa sitä, on hän silloin hysteerinen tyttö tai ilkeä ja paha tyttö. Tai jopa hullu ja sairas tyttö. Siksi on tärkeää, että tytöt eivät kysele liikoja vaan noudattavat yllä olevia sääntöjä ja oppivat rakastamaan oikein.


Pakinaperjantaissa tytöistä Jaa

sunnuntaina, elokuuta 03, 2008

Huoh

Krapula ja iso kuhmu päässä.

Ja pankkikortti kuoletettu.

Vituttaa. Jaa

lauantaina, elokuuta 02, 2008

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Tulevaisuudesta

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Kaikille lienee tähän mennessä selvää, että inhoan naapurin ämmää koko sydämestäni. Inhoan minä siskoani ja naapurin ukkoakin, mutta ensin mainittua pelkästään puolella sydämellä ja jälkimmäistä säälinsekaisesti. Inhon määrässä naapurin ämmälle vetää vertoja ainoastaan Jörsröömin Marso, mutta hänestä pääsee eroon yleensä pelkästään sulkemalla television. Eikä ukkoa ole liiemmin televisiossakaan näkynyt sitten sen kurjan tanssiohjelman. Kumma juttu, miten kaikkea mainostetaan yhä riettaammalla tavalla. Tätä kyseistä naurettavaa tanssiretkutustakin mainostettiin jollain kangella. Huomasin kuitenkin, kun piruuttani vilkaisin tuota hölynpölyä, ettei kenelläkään ollut housuissaan mitään halkaistua hernekeppiä kummoisempaa. Kehtaavatkin tuolla tavalla johtaa ihmisiä harhaan! Eihän tuo meitä tavallisia ihmisiä haittaa, mutta entäs vanhukset sitten? He eivät ymmärrä nykytekniikasta. Dementikot... hehe...

Naapurin ämmässä on pelkkiä ärsyttäviä piirteitä. Hän on tunkemassa paksun ja tylppäpäisen nenänsä joka asiaan, poikkeuksetta kutsumatta. Hän yrittää jopa saada minut mukaansa ties minkä sortin kissanristiäisiin ja tuppervaaran kutsuille.

Ämmän ääni on aivan järkyttävää kuunneltavaa. Hän puhuu jopa liioitellun hilpeästi ja kun hän soittaa, äänestä kuulee, että luurin toisessa päässä hymyillään koko hammasrivistön paljastavaa paraativirnotusta. Jos joku (en minä) puhuttelee häntä, hän nyökyttelee käherrettyä lampaanvillapäätään ja toistelee nuhaisen kuuloisena di di (niin niin) tai di di joo (niin niin joo).
Ärsyttävä, epävireinen, yhden nuotin piano, perkele!


Ämmä käyttää liian paljastavia bikineitä. Hän ei välitä, vaikka kaikki joutuvat katselemaan hänen selluliittejaan ja roikkuvia lihojaan. Iltaisin hän seisoo joskus pihallaan pienissä bikineissään, kädet lanteilla ja huono ryhti lantiota ja hartioita eteenpäin työntäen. Ilme on tyytyväisen hurmioitunut, kun ämmä mittoo tiluksia katseellaan. Naapurin ukko tulee siihen usein ja kauhoo muhevaa ahteria kouraansa. Akka nauraa niin että räkätys kuuluu siihen pensaikkoon, josta heidän touhujansa yleensä seuraan. Kesärannan Veikko aina sanoo, että naapurin ämmä on näpsäkän näköinen. Se ei kyllä pidä paikkaansa! Ennemmin minäkin kelpaisin kantamaan tuollaisia bikinejä - nimittäin jos minulla ei olisi minkäänlaista häpyä!

Olkoonkin, että naapurin akka on pistämättömän surkea öljyvärimaalari, että hän laulaa Iglessin Huulion kappaleita niin, että koko tienoo raikaa, että hän kertoo kylillä minun olevan hänen paras ystävänsä ja ties mitä kaikkea. Pahinta on se, kuinka tulevainen hän on. Jos olen ostoksilla, ämmä väijyy jossain hyllyjen välissä ja lyöttäytyy heti kylkeen. Jos istun tyytyväisenä kahvikupin kanssa terassilla (ja yritän olla huomioimatta ilkitöitään tekeviä kakaroitani) naapuri laukkaa paikalle, kuin pillastunut shetlanninponi lyhyissä maatiaiskoivissaan. Hän on jopa rakentanut pihapiiriemme rajaojan (joka ei ole läheskään tarpeeksi syvä ja alligaattoreita kuhiseva) ylitse pienen sillan vanhasta ovesta, jotta hän voi töppöjaloillaan loikata mahdollisimman liukkaasti minun kiusakseni. Jösses siunatkoon sitä hullua koppeloa!

Mikä tahansa muu vielä menisi, mutta akan tulevaisuus on kerrassaan liikaa!


Pakinaperjantaille Jaa

perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Blogitauolla

Palaan viikon kuluttua! Jaa

torstaina, heinäkuuta 24, 2008

Täällä taas, pitkästä aikaa!

Huhheijaa! En ole hituseen hetkeen ehtinyt kirjoittelemaan. Tämä johtuu siitä, että minä ja mieheni järjestimme itsemme melkoiseen kuseen ja piinaan ja muutenkin epämukavaan tilanteeseen. Nyt asia on vihdoin hoidossa ja ensi yönä pystyy kenties jo nukkumaan. Kaikkea sitä... ja kaikenlaisia sitä....

Olikin muuten korkea aika päästä iloisemmalle mielelle. Enää huominen (ja vähän kirjoitushommia) ja sitten minulla alkaa ihan oikea kesäloma!!! Säntäämme huomenna liikenteeseen ja kaahaamme Tampereen ja Särkänniemen kautta Helsinkiin huvittelemaan ja tonttuilemaan. Mitenhän me mualaiset edes osataan olla siellä ihmisten tavoin...???

Kamera lähtee tietenkin mukaan, vaikka olen yleensä aika laiska lomakuvaaja.

... Ja aion tervehtiä jokaista vastaantulijaa siinä toivossa, että satun kohdakkain jonkun blogiystäväni kanssa :)

Ilmojakin alkaa pitelemään!

JIHAAAA!!!! Kesälaitumille siis!!!!


Ps. Autolla ajaminen sujuu jo niin hyvin, että lähdemme liikkeelle minun kyydilläni. Olisikohan tässä jossain vaiheessa asiaa inssiin? Jaa

sunnuntaina, heinäkuuta 13, 2008

Orgastik... Kyynikon päiväkirja.

Rak... Turha päiväkirjani,

Pakinaperjantaissa oli tällä viikolla aiheena riemastus. Mikäpä siinä, hienoahan on aina pureutua ihmisen toiminnan heikkouksiin ja mielentilojen lähes hysteeriseen ailahteluun.

Moni voisi kuvitella, etten ole koskaan kokenutkaan riemastuksen tunnetta, mutta myönnän tunteen tulleen nuoruudessani jollain lailla tutuksi. Joskus vieläkin, kun eteeni sattuu lasillinen erinomaista viiniä ja suullinen oikein hyvää juustoa, minä melkein... no niin.

Mitä on riemastus? Ulkoisestihan tämän monimutkaisen tunteen riehumisesta ihmisen sisällä todistaa kokijansa kasvoille leviävä yllättynyt hymy (tai vastaavasti tuskallinen irvistys!). Suu aukeaa, sieltä saattaa kuulua kummallisia äännähdyksiä. Toisilla on tapana päästellä röhkiviä kurkkuääniä, mutta suurin piirtein yhtä moni ilmaisee riemastuksensa inisemällä. On niitäkin, jotka huutavat pidäkkeettömästi. Riemastuneen vartalolla on taipumus kiemurrella hallitsemattomasti tunteen kourissa.

Kysynkin nyt, kannattaako tuollaisen alhaisen ja eläimellisen tunteen valtaan joutua ollenkaan? Miksi irtautua kaikesta siitä, mikä on tärkeää ja todellista? Ja kannattaako tuon lyhyen riemun hetken takia tehdä itsestään naurettava pelle? Kuka menisi vapaaehtoisesti huvipuistolaitteeseen ja tulisi sieltä paskat housussa ulos? Tuskin monikaan. Ihmisen on tärkeää säilyttää täysi läsnäolonsa ja ennen kaikkea täysi ruumiinsa hallinta. Emmehän muuten ole eläimiä kummempia. Tässä nimenomaisessa asiassa eläimet tosin taitavat olla teitä ihmisiä kehittyneempiä, sillä harvoin näkee eläintä riemun vallassa. Paitsi iljettävät apinat iljettävine temppuineen näyttävät toisinaan kerrassaan... no joo.

On monta syytä pidättäytyä riemastumasta. Kaikki varmasti tietävät näistä syistä, mutta tulevat ajatelleeksi niitä vasta riemastuttuaan. Olisi hyödyllistä ajatella näitä asioita vakavasti ennen riemua, jolloin se parhaassa tapauksessa tukahtuu kokonaan tai ainakin sen terävin kärki katkeaa pois.

Ensiksikin onnen määrä on maailmassa vakio. Jokaista riemua seuraa epätoivo, jokainen kliimaksi ennustaa antikliimaksia. Mitä suurempi riemu, sen suurempi epätoivo. Ei riemua, ei epätoivoa. Yksinkertaista ja ymmärrettävää. On mielestäni hullua antaa tuollaisen turhan tunteen riepotella ruumista pienen hetken ja antautua sitten tuskan ja murheen riuduttamaksi. Riemu hulahtaa ruumiin läpi lämpimänä aaltona, mutta tuska nakertaa sielua ikuisesti!

Riemuitsetko, kun lähimmäisesi riutuu? Maailmassa on onneksi aina sellaisia, joilla menee huonommin. Heitä on hyvä ajatella siinä vaiheessa, kun riemu orastaa jossain sisimmässäsi, kun sen sormet kutittelevat ihoasi ja viekoittelevat antautumaan. Olisi todella itsekästä riemuita, kun toisaalla on köyhyyttä, sotia, luonnonmullistuksia, silkkaa nälänhätää ja kuolemaa. Sinulla on ehkä varaa manikyyriin ja hyväntuoksuisiin käsivoiteisiin, sekä kaikenlaisiin patterikäyttöisiin vekottimiin, mutta jossain muualla ihmiset kuolevat nälkään sinun ylenpalttisen ja irstailevan elämäntyylisi takia. Sitä sopii miettiä. Ja mielellään jo ennen riemua.

Jos näiden asioiden ajatteleminen ei vielä hillitse riemua, voi kokeilla vaikka perusteellista siivoamista tai viileää suihkua. Kannattaa välttää luontodokumetteja ja amerikkalaisia elokuvia, jotka molemmat antavat riemusta aivan vääränlaisen kuvan. Minusta ei ole liioittelua nousta vuoteesta vaikka keskellä yötä, ja lähteä kunnon hikilenkille. Mieluiten vielä hautausmaalle, jossa voi surra ja muistella kaikkia tämän maailman riemut jättäneitä. Silloin viimeistään muistaa, että iloon pitää tarttua, riemuita vielä kun voi... eikä siis kun... pitää välttää kaikkea riemua. Se on turhaa, kun lopulta sitä kuolee kuitenkin.

Pakinaperjantaille briljantilla. Jaa

lauantaina, heinäkuuta 12, 2008

Siekailematonta lahjontaa.


Olen turvautunut ensimmäistä kertaa elämässäni avoimeen lahjontaan ja hommannut itseni yhteen kirjailijaporukkaan. Katsokaa nyt, sain tällaisen diplominkin!

Kiitokset Susulle hyvästä ideasta.

On ihanaa kuulua johonkin!!! Jaa

Kimaltavaa briljanttia!



Hallatar, Ritviecav ja Noeijoo ovat ilahduttaneet ja sykähdyttäneet minua kerrassaan hienolla tunnustuksella. Olen toki hieman eri mieltä siitä, olenko moista tunnustusta ansainnut. En ole edes ehtinyt postailemaan.

Sen tiedän, että edellä mainitut bloggaajat blogeineen ovat kerrassaan briljantteja, samoin kuin ne, joita tässä nimeän:

1. Isopeikko, joka varmaan pistää palkinnon suoraan terävähampaiseen suuhunsa.

2. Pastanjauhajat, jotka epäilemättä valmistavat palkinnosta jotain Peikon suuhun sopivaa.

3. Susupetal, joka luutavasti uiskentelee tälläkin hetkellä jalokivimeressä. Tuskin tästä pisarasta haittaakaan on.

4. Salka, joka on paluullaan lisännyt loistetta blogiystäviensä sydämiin.

5. Pakinaperjantai, jonka ansiosta minulla on tänään siivousta tärkeämpää puuhaa.

6. Belgarion, joka on valinnut kurssinsa ja on valmiina nostamaan purjeet.

7. Hansulle, jotta hän voi ostaa jalokiven tuotolla kunnollista Polar-juustoa! Jaa

perjantaina, heinäkuuta 04, 2008

Kun kaikki meni murirumpsis

Pienen paikkakunnan vahvuus on siinä, että ollaan kuin yhtä perhettä. Että kaikkien juuret imevät ravinteensa samasta mullasta, ettei yksikään latva kurota muita korkeammalle. Meillä oli pitkään juuri niin. Ja sitten, yllättävällä keikauksella, koko kylä meni murirumpsis.

Hyvärisen perheen nuorimmainen, Uuno-Jooseppi, kuroi jo poikasena välimatkaa kaikkeen meidän piirissämme totuttuun. Hän antoi tukkansa kasvaa ja kulki raitilla lanteet nylkyttäen, kuin mikäkin himojen riivaama pervertikko. Vanhempiensa kauhuksi Unski ei välittänyt mistään. Eräänäkin viikonloppuna hän räki kylämme ensimmäisen asfaltoidun parkkipaikan täyteen kellertävää räkälimppiä ja nauroi vain, vaikka muut katsoivat pitkään ja Oljosen Toini uhkasi kutsua poliisin paikalle.

Koko kylä huokasi helpotuksesta, kun Unski täysi-ikäiseksi tultuaan osti erään Virran Reinon lukuisista romuautoista, kolaroidun ja pakoputkivikaisen kuplavolkkarin, ja häipyi omille teilleen.
Roksvillen vestivaaleille, kylällä huhuttiin. Arveltiin, että Unskin tapainen, epätasapainoinen nuorukainen, joutuisi pian suuren maailman nielaisemaksi. Mutta toisin kävi.

Vuosien kuluttua Hyvärisen Unski palasi takaisin. Kuplavolkkari oli vaihtunut kiiltäväksi urheiluautoksi ja etupenkillä kimalteli kilpaa auton kanssa kaunis, mutta pukeutumistyyliltään kevytkenkäinen naikkonen. Unski oli mennyt pahempaan suuntaan; sitä oltiinkin nyt niin rendipelleä, niin rendipelleä. Virran Reino pyöritteli Unskin nähdessään hiljaa päätään ja otti pitkät henkoset sätkästään. Ei Reksan tarvinnut edes sanoa mitään. Tiedettiin heti, että rappio oli kulman takana.

Kymmenen vuotta nuo loiset elivät kylästämme ja imivät siitä vaurautta itselleen ja lapsilleen. Unski perusti kapakan, jossa meidän kyläläisten oli paremman puutteessa käytävä. Vaimo hääräsi toiminnassa mukana, sikäli, kuin lisääntymiseltään kykeni. Kyllä me hänenkin sorttinsa tiesimme, vaikka hän yritti esittää kunnollista kotiäitiä. Tissitkin sillä oli leukaan asti tunkattu. Hyi sentään!

Kukapa olisi yllättynyt, kun Oljosen Toinin mies, Valto, löysi vanhasta pornolehdestä kuvan Unskin vaimosta tissit paljaana. Katselimme miehissä kuvaa niin kauan, että lynkkausmielialamme oli kohonnut riittävän kovaksi. Ymmärsimme nyt, että Unski oli vaivihkaa nakertanut kylämme MORAALIA tuomalla keskuuteemme sellaisen pornohäkkyrän pyörimään tissit puolipalloina.

Sinä iltana lähdimme kohtaamaan Hyvärisen Unskia ja häätämään häntä kylämme rajojen ulkopuolelle. Virran Reksa tuli paikalle isolla Massikalla uhoten ajavansa vaikka Unskin tönön kumoon, jollei tämä muuten äkkäisi pakata kakaroitaan ja pumpattavaa Parparaansa reissun päälle. Valto tuli loihakalla Volvollaan näyttääkseen Oljosen suvun todellisen mahdin. Ja minä ilmestyin paikalle vihreä-valkoisella Pappa-tunkalla, kun ei muutakaan kulkupeliä ollut.

Unski tuli pihalleen patsastelemaan rässätyissä housuissaan ja muhkeissa viiksissään. Silmistä näki, että hän aavisti meidän olevan tiukkana liikenteessä. Virran Reksa otti johtajan roolin meidän porukassamme ja sanoi:
- Sun akkas on perse paljaana Valton pornolehessä.
Unski vaan nyökkäsi ja virnotti vinosti, aika ovelan oloisena.
- Vai sillä viisiin, Unski sanoi ja virnotti vaan.
- Että sellaisen toi.., Valto sanoi. - Meille toi... huoran kyllään.
Unski ei sanonut mitään ja Valtokin näytti tikahtuvan liikaan puhumiseen. Tiesin, että oli minun vuoroni kantaa korteni kekoon.
- Se on niin, että sinä lähet nyt.
Yritin sanoa sanottavani niin painokkaasti kuin osasin.
- Sinä lähet nyt ja otat akkas mukkaan, jatkoin. - Ja takasi ei oo tulemista.
Unski limppasi räät nurmikolle meidän eteemme. Tiesi varmaan, että muistimme.
- Kuka teistä heittää ensimmäisen kiven, Unski sanoi ja näytti nyt ensimmäisen kerran suuttuneelta. - Sinäkö, Oljonen, joka keittelet metsässä viinaa vaimoltas sallaa ja annat sitä ilmatteeks kylän tytöille jos ne kattoo kun vejät kättee? Vai sinäkö heität, Reksa? Vaikka huijaat kyläläisiä jokkaisessa kaupassa ja oot melekeen istunu linnassaki Röytyn Irmeli-paran huijaamisesta?
Sitten Unski kääntyi minun puoleeni. Veri tuntui pakenevan päästäni, mutta seisoin suorilla jaloillani, kuin mies.
- Sinusta on varmaan ees turha puhua, Pietikäinen, Unskin nauroi ja katsoi minua. - Sää ajelet täälä kylälä mopolla, ekkä kehtaa kertoo, että sullon kaupungissa iso lukkaali ja mersut ja kaikki. Ja Haimaalainen vaimo jonkoot tilannu ulukomailta. Sääkö se heität ensimmäisen kiven?

Kaikki olivat hiiren hiljaa. Olisi voinut kuulla Oljosen Toinin nenän vinkumisen sadan metrin päästä.
- Onko tää totta, Pietikäinen? Reksa kysyi.
Valto näytti voivan suorastaan pahoin halveksunnan kohotessa kurkkuun. Minun oli turha kieltää. Salaisuuteni oli yhtä julkinen kuin Reksan, Valton ja kaikkien muidenkin.
- Koskaan en oo kyllääni pettäny, enkä oo tuonu tänne turmelustani, puolustauduin. - Toisin ku tuo saatanan lörppäsuu-Unski!
Reksa ja Valto potkivat Massikan rengasta ja tuntuivat kommunikoivan keskenään telepaattisesti. Minä ja Unski seisoimme siinä odottaen. Kai meillä olisi voinut olla joku yhteisymmärryskin, jos Unski ei olisi silloin kerran mennyt räkimään uutta asfalttia pilalle.
- No miten on? Reksa puhui lopulta minulle. - Heitäkkö nää vaikka sen ensimmäisen kiven?
Valto nosti maasta pyöreähkön murikan ja pani sen kouraani. Valton kädestä oli jäänyt haalea läntti kiven pintaan. Tuli lämmin olo - kuin olisi kotio tullut. Kohotin äkkiä kiven heittoasentoon, etteivät äijät näkisi liikutuksen kyyneliäni.


Pakinaperjantain aihe on kivi Jaa

lauantaina, kesäkuuta 28, 2008

Haista v***u-Collectionista mielikuvitusleikkeihin

Tyttäreni on ollut erittäin kiinnostunut taannoin piirtämästäni äitienpäiväkortista. Hän on myös samalla ollut yhä enemmän huolissaan siitä, että joku taikoisi minut pois lopullisesti (usko taian voimaan on lujittunut sillä, että huvitan häntä silloin tällöin taikomalla esineitä pois).

Onneksi keksin ongelmaan molempia miellyttävän ratkaisun: taiomme nimittäin meidät molemmat pois.

Kahden ihmisen yhtäaikainen poistaikominen onnistuu seuraavasti: Otetaan lujasti kaulasta kiinni ja huudetaan isolla äänellä "taion, taion äidin ja Pikkuruisen pois!"
Sitten rutistetaan silmät kiinni ja suhistellaan toiseen maailmaan. Joskus päädymme mukavaan maailmaan, vaikka maailmaan, jonka taivas on tähtien sijasta täynnä suihkuja ja jossa on vesiliukumäkiä ja kimaltavia perhosia ja sateenkaari, jonka reunalla on apinoita, joiden takapuolet ovat ihan punaiset liiasta liukumäessä laskemisesta ja ilmassa lentää vaaleanpunaisia saippuakuplia ja kimaltavasiipisiä perhosia ja samassa Pikkuruinen saa selkäänsä siivet ja hän osaa lentää nopeammin kuin perhoset ja apinat, eikä haittaa vaikka kastuu suihkujen alla, kun päällä on Hello Kitty-uikkarit.
Vasta uituaan ja lennettyään hikinen Pikkuruinen tulee takaisin kaulaan ja huudamme: "Taion, taion äidin ja Pikkuruisen takaisin!"
Pian jo suhistelemme takaisin maailmojen halki omalle kotisohvalle.

Olemme kohdanneet myös vähän ikävämpiäkin maailmoja, joissa on vihaisia vaahtokarkkimörköjä tai lentäviä hapankorppuja, jotka suuttuvat, kun niistä haukkaa. Onneksi niistä pääsee pian takaisin.

Ihan käy tutkimusmatkasta :) Jaa

tiistaina, kesäkuuta 24, 2008

Veristä kertomaa

Voi kauhea sentään, kuinka viime päivinä on kadehdituttanut ihan kaikki! Kaikilla muilla on siistimmät ja pölyttömämmät kodit, hienommat vaatteet ja muodikkaampi kampaus.

Kaikki muut ovat paremman näköisiä, älykkäämpiä, mukavampia, parempituloisia, onnekkaampia ja onnellisempia.

Kaikilla muilla on heikompi säärikarvankasvu, kaikilla on siistimmät ja parempikäytöksiset lapset ja/tai kumppanit, kaikki ovat matemaattisesti lahjakkaampia.

Ainoa vika noissa kaikissa on se, että he ovat ihan perkeleellisen ärsyttäviä mulkeroita, joita täytyy lymytä jokaisen nurkan takana kiusaksi saakka! Eivätkö ne huomaa, etten kestä yhtään kenenkään pällistelevää olemusta lähelläni? En niin kenenkään! Hyi! Iljettävät, erinomaiset ihmiset.

Tänään alkoivat vihdoin kuukautiset. Heti huomaan, etteivät muut ihmiset ärsytä enää. Ja itsekin olen ihan hyvä. Ei ärsytä edes, että unohdin laittaa aamulla varmuustamponin :)

PMS, kumarran nöyränä edessäsi! Jaa

perjantaina, kesäkuuta 20, 2008

Yhteisömme juhannusperinteet.

Hysss... Olen lukittuna yhteisömme rakentamaan, salaiseen tunneliverkostoon, äliööriin. En siis saisi puhua kenenkään kanssa ja kirjoittaakin saan vain kuiskaten. Haluan kaikesta epämukavuudesta huolimatta kertoa teille kaikille ranka-Jubileemiasta ja hänen muistopäivästään.

Jubileemia syntyi perimätiedon mukaan kylki edellä. Ensimmäisenä päivänvalon oli nähnyt Jubileemian vasen nyrkki, jonka silmästä oli pilkistänyt aimo tukollinen untuvaista tukkaa. Tunteja kestäneen synnytyskiehräyksen jälkeen, kun kaikki olivat jo luovuttamaisillaan ja kerääntymäisillään Tiitterään kiroamaan kaiken olevan, syntyi Jubileemia yhteisön keskuuteen, kaljuna kuin hylje.

Ja kaljuna Jubileemia pysyikin koko lyhyeksi jääneen elämänsä ajan. Ilmeisesti hän oli repinyt hiukset päästään niin juuriaan myöten, ettei tukka tohtinut enää yrittääkään kasvaa. Kylkisynnytys jätti Jubileemian hitusen oikealle kiertyneeksi (myöhemmin sanottiin, että juuri tästä syystä hän kykeni erottamaan oikean ja väärän tavallista paremmin) ja jollakin tapaa normaalia ihmistä sinnikkäämmäksi. Hän pursusi tarmoa ja elämäniloa. Tapasipa hän tehdä lukuisia kolttosiakin yhteisömme arvokkaimmille jäsenille.

Muhoksen kyky sietää syntymäkaljuja ja oikealle kiertyneitä ihmisiä oli tuohon aikaan suunnilleen samaa tasoa kuin nykypäivänäkin ja Jubileemia sai tottua jo nuorena monenlaiseen kiusantekoon. Lapset laittoivat kakkaa hänen hienompiin ryytiöihinsä ja näyttivät pitkää nenää. Aikuiset heittivät kivillä ja yrittivät kuristaa tuppivyöllä. Vain yhteisömme huomassa Jubileemia sai tuntea olevansa arvokas ja rakastettu.

Jubileemian ollessa neljäntoista ikäinen, alkoi Suuri Muutos. Joku muhoslainen oli kironnut ohikulkevaa Jubileemiaa sanomalla "Katoa jo perkele poisa meiän näkösiltä! Täsä kyläsä ei kaljulaiset mellasta". Hyvin pian Jubileemia oli muuttunut kovin vakavaksi ja määrätietoiseksi. Huomattiin, ettei hän syönyt enää mitään, ei edes silliä tai viiliä. Pian häntä alettiin kutsua kunnioittavasti ja huolestuneina ranka-Jubileemiaksi.

Ja niin hän alkoi kadota. Joka aamu Jubileemia heräsi pikkuisen vähempänä ja pikkuisen vakavampana. Eräänä aamuna hän oli niin vähänä, että yhteisömme ei voinut muuta, kuin käydä lähtökiehräykseen. Silloin tapahtui ihme. Yhteisömme aisti voimakkaasti, että vaikka Jubileemia oli ruumiiltaan vähentynyt, oli hän lisääntynyt kaikkialla muualla. Keskikesä suorastaan uhosi kaikkea sitä leikillistä riehakkuutta, joka Jubileemiasta oli kuluneina viikkoina kadonnut.

Yhteisö riensi pihamaalle yhtenä mylläkkänä. Kaikki levittivät kätensä ja alkoivat kiehrätä iloa. Jubileemia levisi kaikkialle taivaalle ja kaikkien muhoslaisten ylle niin, ettei kukaan tainnut hätistää häntä pois kokonaiseen vuorokauteen.

Jokaisena kesänä sen jälkeen olemme tiettynä päivänä levittäytyneet ympäri yhteisömme aluetta. Elämme koko päivän syömättä ja puhumatta, pelkkää sotukkaa nauttien. Kävelemme pikkuisen oikelle kiertyneinä, nyrkeissämme tukko hiuksia (revittyjä tai leikattuja). Silloin tällöin joku meistä tuntee häivähdyksen ranka-Jubileemian henkeä. Tuo onnellinen saa riistäytyä irti puhumattomuudesta, heittää hiustukkonsa Rillikön liekkeihin ja kiehrätä iloa seuraavaan aamuun saakka.

(yhteisömme joulu- ja naistenpäiväperinteet)

Pakinaperjantai

Ilonkiehräistä juhannusta kaikille! Jaa