torstaina, marraskuuta 30, 2006

Runotorstai

Ajelehtija


Ei ole vihureilta välttynyt.

Niiden syliin on vain tehnyt

itselleen pesän ja antanut repiä

hiuksia, tuudittaa.


Ja keinunut on avaruuteen asti,

satanut vetenä syyspellon multaan ja

tottunut elämän kiertokulkuun.

On tuudittanut käsillään kuolevaa

lehteä, antanut ikävän kääntää

silmänsä sisäänpäin.


Ajelehtinut on monta arkea

testannut pysyvyyttään viimeisissä

oljenkorsissa. Riemuinnut kun kaikki

on kuten pitää, kuten ennenkin.

Ja hyväksynyt, ennen kaikkea

on hyväksynyt.


Nyt kumara ja vanha, merkitty.

Keho huokaa lahoa ja maata.

Mieli kuin kirkas haiku.

Silmissä maratoonarin kuumeinen

äly.



Runotorstaissa oli aiheena Juice Leskisen säkeet: Päivä päivältä/ ihminen muistuttaa itseään/ entistä enemmän.

Jaa

keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006

Jano vai koti-ikävä?

Näillä näkymillä meille tulee huomenna kirkasvalolamppu kylään ja saan katsella sitä yhden kuurillisen verran, kiitos K-ystävälle. Huomenna tulee muitakin vieraita joten uskoisin päivästä tulevan mukavan. Tänään on ollut vähän kiireistä ja ankeaa. Oli tarkoitus ulkoilla mutta vettä tuli aivan tosissaan, enkä uskaltanut lähteä. Vatsassa on kummallinen tunne, luultavasti sellainen, josta siskot aina sanoivat etteivät osaa erottaa onko se jano vai koti-ikävä. Kirjat ovat myöhässä kirjastosta ja minulla on pikkuisen huono omatunto, sillä kyse ei ole ollut unohtamisesta vaan viitseliäisyyden puutteesta. Jos ne lähettäisivät minulle sellaisen kilpikonnamuistutuslapun, joita oli silloin ennen, niin minä alkaisin varmaan itkeä.

Kysyin tänään K:ta kaveriksi Tallinnaan. Olisi kiva päästä hetkeksi vain pois kaikesta tästä, nähdä uusia paikkoja, nauttia kivasta seurasta ja ottaa vaikka muutaman valokuvankin. Sitä paitsi passini on voimassa ainoastaan ensi kesään saakka, ja olen vannonut mielessäni että sitä ennen lähden katsastamaan sen Tallinnan kun se on kerran niin nätti paikka että siellä kehtaa käydä vaikka selvinkin päin (vaikka suurin osa kai ei käykään). Vielä on hämärän peitossa kuinka sinne olisi järkevintä mennä täältä Oulusta käsin. Eli siis jos joku asiasta tietoinen sattuisi lukemaan tilitystäni, olisin oikein kiitollinen vinkeistä.

Toivottavasti se kirkasvalolamppu auttaa näihin helkkarin univaikeuksiin. Muuten olen taas viittä vaille unilääkettä kerjäämässä. Toistaiseksihan unettomuus on loppunut juuri ennen kuin olen käynyt hakemassa lääkkeitä. Minä olen tässä suhteessa kai vähän turhankin varovainen sillä monille niistä on ollut aivan oikeasti apua. Kai minulla on vain jokin kumma uskomus että kaikki lääkkeet joita ei ole tehty suoraan hengen pelastamiseksi ovat saatanasta ja minun pitäisi vain yrittää rentoutua ja ajatella miellyttäviä ajatuksia... Aivan kuin ei olisi kokeiltu jo. Itselleen anteeksi antaminen on myös käynyt kuluneeksi jutuksi eikä se auta enää. Pitäisiköhän tänä iltana kokeilla lastata ne murheensa veneeseen ja päästää ne menemään. Sekin saattaa kuulemma auttaa. Jaa

tiistaina, marraskuuta 28, 2006

Oppia ikä kaikki

Tänään on ollut laiska olo. Varmaan aika pitkälti kiinni vähäisiksi jääneistä unista. Ei sitä uskokaan kuinka tärkeää nukkuminen on ennen kuin sen asian kanssa joutuu temppuilemaan. Siispä olen ollut tänään hidas ja väsynyt ja maailmani on ollut sumea. Onneksi A soitti ja pyysi kävelylle, muuten olisin varmaan vain lojunut perseelläni kaukosäädin kädessä ja paha silmä valmiina siltä varalta että joku lapsi uskaltaa tulla vaivaamaan minua tarpeillaan. M:llä oli hyvä mieli melkein parin tunnin reissullamme, sillä mukana oli koira ja M suorastaan rakastaa koiria. Lisäksi sain A:lta lainaan kirjan jonka nimi on Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (Liza Marklund, Lotta Snickare), kenties siitä enemmän myöhemmin, jos siinä on jotain mainitsemisen arvoista.

Kävelyllä näimme pari paloautoa ja sukeltajia rannassa. Varmaan niillä oli vain harjoitukset, mutta me aloimme heti luulla että ne yrittävät siellä nostaa ruumista vedestä. Minulla tuli vaistomainen tarve pois paikalta. Ensinnäkin, minua alkoi pelottaa. Tunne osoittautui suuremmaksi kuin luontainen uteliaisuuteni, vaikka olen aina luullut uteliaisuuden voittavan tuollaisissa tilanteissa. Toiseksi minun askeleitani siivitti jokin kummallinen häveliäisyyden tunne. Minulla tuli sellainen olo että jos siellä olisi ollut ruumis, olisi ollut väärin jäädä katsomaan sitä. En minäkään pidä ajatuksesta että jokin kuollut läheiseni olisi vain yksi jutunaihe ohikulkijoille. Nämä ajatukset ja reaktiot olivat minulle uutta, en ollut tiennyt olevani tällainen. Siis hyvin opettavainen kävelyretki. Jaa

maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Vitun korrekti

Tiedättekö tyypin: Hänen isänsä on koulun rehtori tai muu arvostetussa asemassa oleva henkilö. Hän itse on 30+ otsahikoiluun ja kaljuuntumiseen taipuva lyhyenläntä pikkuruutuhousuissa kulkeva mies jolla on vasemmassa nimettömässään niin paksu kultasormus että se kelpaisi paatuneellekin "gangstalle" kaulakoruksi. Tämä mies on kaikissa helvetin tilaisuuksissa joita pikkukylällä järjestetään ja hänen hikensäkin haisee koulun jumppasalille. Hänellä on konservatiivinen solmio ja hikiläikät kainaloissa. Hänellä on suuret hampaat ja hän hymyilee mielellään ja kaikille. Hän on sanavalmis ja saa ihmiset hymyilemään, jopa nauramaan. Hän tuntee kaikki ja kaikki tuntevat hänet. Kun hän kuolee, häntä tituleerataan pidetyksi. Hänellä ei ole mielipiteitä, tai jos on hän ei kerro niitä kenellekään. Hän hymyilee, myötäilee ja laittaa asioita leikiksi.

Ihmiset pitävät hänestä mutta he eivät puhu hänestä koskaan hyvää eivätkä pahaa. He eivät tietoisesti tai tiedostamattaan voi uskoa että se mies näyttää itsestään kaikkea, että hänellä täytyy olla jokin kammottava perversio tai muu salaisuus. Ja että he itse asiassa pitäisivät hänestä enemmän jos he edes kerran näkisivät hänet vesisateessa, hymy hyytyneenä, sanomassa VITTUH tervehdykseksi kaikille tilaisuuksista tutuille vastaantulijoille. Minä en ole yleensä sellainen ihminen kuin tuo mies, mutta välillä tunnen tyypin pulpahtavan väkisinkin pintaan. Tunnen itseni virnisteleväksi ääliöksi jolla ei ole mitään sanottavaa mistään ja vaikka olisikin, turpani pysyy siinä ikuisessa, ääliömäisessä irvistyksessä ja juttuni ovat sievisteltyjä ja ainakin pintapuolisesti sensuroituja.

VITTUH! Jaa

Byääh.

M huusi viime yönä varmaan melkein kaksi tuntia pallo punaisena eikä mikään auttanut. Hän olisi halunnut olla papaa (vapaa) mutta emme voineet tietenkään antaa neiti diktaattorin vaateille periksi. Niinpä kävimme henkisen taiston loppuun hänen valitsemallaan kellonlyömällä. Siinä ehti Kalevakin tulla välissä, mutta onneksi tyttö uupui ennen "auringonnousua".

Heti aamulla saimme kuulla että yksi tuttu koira oli kuollut edellisenä yönä. Tuli tosi paha mieli, vaikka en ole mikään maailman suurin eläinsentimentaalikko. Enemmänkin suretti tämän henkiinjääneen ihmisperheenjäsenen puolesta. Kyllähän niiden eläinystävienkin kanssa muodostuu aivan oikea suhde vuosien myötä ja tietysti toisen kuolema koskettaa. Onneksi koira oli kuollut tosi äkkiä, eikä ollut kaiketi joutunut juuri kärsimään.

Tänään on ollut niin väsyttävä päivä ettei oikein ole jaksanut pitää päätä pystyssä. Unohdin jopa uuden päätökseni alkaa kulkemaan selkä vähän suoremmassa, se on yllättävän hankalaa jos ei käy luonnostaan. Mutta pitäisi auttaa selkävaivoihin (samoin kuin se että pysyisi pois tietokoneelta, mutta minkäs teet) ja kyllähän sitä näyttääkin pikkuisen reippaammalta yksilöltä. K oli töllöttänyt kirkasvalolamppuaan ja se oli todella auttanut. Hän kuulosti paljon pirteämmältä kuin tässä vähän aikaa sitten. Hän lupasi tuoda minulle lampun töllötettäväksi ja elän siinä vakaassa uskossa että se tulee myös olemaan vastaus kaikkiin ongelmiini. Ja tulen olemaan sydänjuuriani myöten järkyttynyt, jopa traumatiseerautunut, jos näin ei käykään. Jaa

sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006

Sähkökyntteliköt ovat täällä!

Yritän kirjoittaa vaikka niskaani sataa jäätävää räntää kanssa-asukkini toimesta. Muistan ajan joitain vuosia sitten, jolloin en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää ihmisiä jotka jäkittävät hiljaisuudessaan omissa puuhissaan vaikka toinen purkaa itseään vaihtelevalla intensiteetillä. Nyt minä olen yksi sellainen, olen kehittänyt itselleni kelmun jonka pintaan suurin osa rännästä takertuu, eikä se koskaan ylety minun nahkaani asti. Muuten, pahoin pelkään, olisin niin jäässä etten saisi käsiäni liikkumaan.

Ulkona on plus 8 astetta ja lumesta oli jäljellä jokunen orpo kinos ja jäätä joissain suvantopaikoissa joen rannan tuntumassa. Nopeimmat olivat ottaneet jo jouluvalot ja sähkökyntteliköt käyttöönsä. Viikon päästä, näin ennustan, niitä alkaa olla esillä kokonainen armeija. En minä halua olla erilainen kuin muut ja jos haluaisin, se ei automaattisesti tarkoita sitä että minä haluaisin olla jotenkin parempi. Haluan sanoa tämän tässä, sillä välillä minulla tulee sellainen olo, että joku vaikka ajattelisi että minä yritän olla jotain. Näillä pohjustuksilla sanon että olen vahvempi siinä päätöksessäni etten laita kynttelikköä ikkunaani tänä vuonna. En luonnollisesti tee tästä periaatteellista kysymystä jos joku perheemme asukki vaatii kapistuksen esillepanoa. Minä haluaisin miettiä miten minä juhlistaisin joulua, enkä vain tunnollisesti sonnustaa kotia joulu-uniformuun ja pitää naamaani joululukemilla aattona.

Ehkä tämä on vain sitä että koen tarvetta kyseenalaistaa ja päättää, enkä ole löytänyt muuta kohdetta kuin sinänsä nätit ja harmittomat sähkökyntteliköt. Ehkä minun pitäisi kiinnostua maailmasta ja epäkohdista ja oikeuksista, puoltaa tai vastustaa jotain merkittävää asiaa. Ehkä minun pitäisi piestä itseni tästä apatian tilasta ja alkaa elää ja nauraa tarkoituksettomasti ja taistella ja uhmata kuolemaa. Jaa

lauantaina, marraskuuta 25, 2006

Elämä on kuolemista

Tekstiteeveessä sanottiin että Juice Leskinen (19.02.1950-24.11.2006) on kuollut. Tuntui kummalliselle vaikka uutinen ei ollut tietenkään niin yllättävä kuin jonkun perusterveen ihmisen kuollessa. Soitin äidille asiasta kun tiedän että sille nuo "aikalaisten" menot ovat suuria juttuja. Se sanoi "Joo, kiitti kun kerroit yks jätkä just sano että se on kuullu jotain sellaista mutta ei ollu varma mutta mää olin mielessä ihan varma ehdin jo itkee muutaman kyyneleenkin mun ei pitäis olla täällä kun multa käännettiin takkikin eilen Evakossa mun lempikappale on varmaan se musta aurinko nousee mikä sun sori en mää kuule täällä on niin kova melu ei mulla oo yhtää rahhaakaan niin varmaan mää meen kohta kotia multa käännettiin eilen takki Evakossa ku siellä ei oo narikkaa ja mää jätin sen siihen niin tietäähän sen että se käännettiin heti yks tyyppi anto mulle tään nahkatakin saatana hävettääkin ku tää on niin iso ja tiiäkkö mää inhoon nahkatakkeja ja tää on isokin mutta on tää yhen aikakauden loppu tiiätkö sillonki tuntu pahalta kun Rautavaarat ja nämä meni mutta nyt se pelottaa kun nää oman aikakauden ihmiset mennee elämä on kuolemista niin se Juice itekki sano emmää täällä ennää kauan oo kai juon muutaman vielä ei mulla oo yhtään rahhaakaan ei jaksa lähtee vielä kottiin tiiäkkö kiitti kulta että sää kerroit mulle tään se yks jätkä ei ollu varma mutta sydämessä mää tiesin onko sulla kaikki hyvin sori mää en kuule mittään täällä on hirvee melu mun pittää nyt lopettaa mun pittää miettiä tätä Juicen kuolemista mun pittää miettiä sitä".


Kuinkahan monta Syksyn säveltä karaokessa tänään lauletaankaan... Jaa

perjantaina, marraskuuta 24, 2006

Pakinaperjantai, aiheena äiti

Minun äitini on omituinen ihminen. Lapsuudestani en muista yhtään toista neuroottisen pikkutarkkaa, tatuoitua ja valtavilla rattaantyöntöhauiksilla varustettua äitiä. Minun äitini näytti nyrkkiä liian nopeasti ajavien mopopoikien perään ja yleensä niidenkin jotka eivät ajaneet nopeasti. Hän oli niin kiireinen ettei ehtinyt lukea aamun lehtiä vaan ne kasaantuivat valtaviksi pinoiksi keittiön nurkkaan. Kun me siskon kanssa kannoimme lehdet väkisin ulkoroskikseen, äiti huusi suoraa huutoa ja yritti asettaa pienen ruumiinsa ihmiskilveksi eteisen ovelle.

Äiti oli töissä päiväkodissa. Siellä kaikki lapset ja aikuiset tykkäsivät äidistä tosi paljon. Mutta hänellä oli salaisuus; hän ei tykännyt työstään pätkän vertaa, eikä hän pitänyt työntekijöistä paria poikkeusta lukuunottamatta. Hän ei tykännyt kovin paljon lapsistakaan. Hän olisi kai halunnut ensin lukea ne sanomalehtensä rauhassa. Mutta se hyvä äidissä oli ettei hän koskaan estänyt meitä tuomasta poikakavereita kotiin. Ensimmäisenä iltana uuden poikakaverin aikaan äiti piti aina showta ja hassutteli purkaakseen omaa jännitystään. Luonnollisesti hän halusi myös yrittää voittaa uuden poikakaverin kädenväännössä ja valitettavan usein myös onnistui siinä. Äiti arvosti niitä poikakavereita jotka tunsivat kuuskyt-luvun musiikin.

Äidillä oli hurja nuoruus. Hän oli kiertänyt nuorisokodista toiseen, karannut niistä yhtä mielikuvituksellisesti kuin elokuvissa, lakanoiden ja valeasujen avulla. Pakomatkoilla hän oli juonut ja vetänyt kaikkea muutakin mitä oli käsiinsä saanut. Äiti kertoi joskus iltaisin juttuja pakomatkoistaan, joista joku johti Tukholman alamaailmaan, joku toinen Norjan vuoristoon. Äiti sanoi ettei hän voi koskaan enää juoda, sillä muuten hänestä tulee alkoholisti.

Sitten, kun olin jo aikuinen, äiti ei enää välittänyt koko alkoholismista vaan alkoi juoda. Hän ei ollut enää hassu eikä neuroottinen. Hän oli vihainen ja surullinen. Minä olin varma että hän kuolee juomiseen, että joku tappaa hänet tai että hän tappaa jonkun. Hän olikin yhden kerran sairaalassa saatuaan pahan viinakrampin joka koitui melkein hänen kohtalokseen. Minä syötin kotona siskoille makaroonilaatikkoa ja yritin niellä itkua. Tuntui pahalta, olinhan joskus toivonut että äiti ennemmin kuolisi, ettei minun tarvitsisi olla aina niin huolissani. Sairaalassa hän kysyi vain sopiiko hänelle määrätty lääkitystä käyttää yhdessä alkoholin kanssa ja jatkoi entiseen malliin.

Nyt äiti on vähän rauhoittunut. Hän tekee pitkiä kävelyretkiä, eikä hänellä ole enää rattaidentyöntöhauiksia. En ole koskaan elämäni aikana nähnyt äitiäni onnellisena. Hän ei ole töissä ja ehtii nyt lukea jopa romaaneja. Luulen että se tekee hänet tyytyväiseksi. Yleensä äiti ei ole enää se henkilö joka hän oli ennen, silloin kun minä olin lapsi, eikä hän enää hassuttele tai kerro juttuja. Silloin tällöin sentään hän saattaa nostaa nyrkkinsä kaahaavan mopopojan perään. Jaa

torstaina, marraskuuta 23, 2006

Merellisissä tunnelmissa

Eipä olisi uskonut että Välimeren kylmät, mutta ah, kuinka kauniit ulapat palautuisivat minulle elävästi mieleen kaiken tämän kylmän keskellä, mutta niin vain kävi tänään. Olen nimittäin kärsinyt parin päivän ajan suhteellisen kiusallisesta vaivasta joka on askarruttanut mieltäni päivin ja öin. Soittelin tänään kaahkoissani kaverille siinä luulossa että häneltä viedään vähintäänkin päätä tai parhaassakin tapauksessa kiidätetään pakkopaidassa parantolaan. Kävi onneksi ilmi että tilanne ei ollut niin kammottava kuin olin hysteriaan taipuvaisessa päässäni erehtynyt luulemaan ja niinpä uskalsin kysellä häneltä neuvoa kiusalliseen vaivaani. Hämärät muistikuvani nimittäin kertoivat minulle että hänkin on painiskellut joskus saman ongelman kanssa. Kaverilta löytyi vastaus vaivaan kuin apteekin hyllyltä (ja paremminkin, sillä apteekin hyllyltä kahmaisemani tuote ei auttanut ongelmaan), suolavesikylpy olisi pettämätön parannuskeino tähän sitkeään vitsaukseen. Niinpä olen tänään lillunut suolavedessä, jonka sentään säännöstelin asteen verran lämpimämmäksi kuin Välimeren ja ajatellut kesää ja matkailua. Olo on jo nyt huomattavasti paljon parempi.

En aio leipoa omenapiirakkaa, sillä leivinjauhe on lopussa. Mutta miten olisi pulla... hmm... siihen saattaisi löytyä ainekset ;) Jaa

Valokuvatorstai, aiheena kaamos

Kaamos tekee mielestä mustan. Kurkista muita kaamosajatuksia valokuvatorstaista. Jaa

Runotorstai, aiheena kaamos


Tällä taajuudella lentävät linnutkin

tympeine sulkahavinoideen

taivaankantta katsomatta.

Tämä pimeässä huuruva, kohisevanhyinen matka

navalta navalle

ei käsitä kuumia hyökyjä tai kiihtymyksen

keltakarvaista siitepölyä.

Täällä sieraimet eivät kutise auringonvaloa

tällä taajuudella

kukaan

ei sielukaan voi menestyä.





Runotorstaihin


Jaa

keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006

Piimää ja pieniä housuja

Pikku M joi tänään isojen tyttöjen kupista aivan omin pikku kätösinsä. Ei mennyt kuin pikkuisen ohitse... Minä olen ottanut ilon irti silmälaseistani ja olen istunut kirjoittamassa jälleen uutta, typerää juttua. Lasit saatuani pystyin vihdoin käymään läpi sen vähän mitä olen saanut tehtyä puolisokkona ja tulos oli lievästi sanottuna järkyttävä. Ajatukset olivat ihan pirstaleina kun pystyin kirjoittamaan niin harvoin ja vain vähän aikaa kerrallaan, enkä tietenkään voinut oikein uhrata silmiäni aikaisemmin kirjoitetun lukemiseen. Siispä nyt olisi pitänyt tehdä koko homma uudestaan tai aloittaa jotain aivan uutta. Kivempaa on tietenkin aloittaa uutta kuin metsästää monta viikkoa vanhoja ajatuksiaan rivien välistä.

Maistoin tänään piimää ensimmäisen kerran lapsuuteni jälkeen. En ole suostunut juomaan sitä sillä olen muistellut että piimä on tosi pahaa. Nyt kuitenkin ajattelin kokeilla, yleensähän tuo makuaistikin kehittyy iän myötä suvaitsevaisempaan suuntaan, niin kuin käy monen muunkin asian suhteen (poikkeuksena ne ihmiset jotka kasvavat krantummiksi ja ahdasmielisemmiksi). Piimän suhteen vuodet eivät olleet muuttaneet mitään. Aivan samalla lailla meinasi tulla koko sotku bumerangina takaisin. Ihan hyvin saa minun puolestani mennä taas 20 vuotta ennen kuin suostun maistamaan kyseistä litkua uudestaan. Terveysvaikutuksista viis - jos se maistuu noin pahalle, eikä mene edes päähän niin minä en sitä juo!

Henkan ja Maukan mainoksesta oli tullut jotain sanomista (kuulin ihan vain ylimalkaisesti asiasta enkä ole ehtinyt vielä ottaa asiasta selvää). Nykyajan vaatteet tuntuvat puhuttavan ihmisiä aivan samalla tavalla kuin nuorison pukeutuminen varmaan viidenkymmenen vuoden ajan. Mutta minäpä tiedän että paha markkinatalous ja voitontavoitteluhan tässä nykyisessä suuntauksessa on takana. Mitä pienemmän vaatteen saavat myytyä samaan hintaan, sitä enemmän säästävät materiaalikustannuksissa. Ja luurankokauneusihanteessa sama juttu. Mitä laihempi ihminen on, sitä pienemmän vaatteen hän ostaa samaan hintaan kuin pullukka toverinsa ja sitä enemmän materiaalikustannuksissa säästetään. Ja kun kaikki vielä saadaan litistettyä samaan muottiin, ei vaatteitakaan tarvita niin montaa kokoa. Ehkäpä, jos me kaikki tarttuisimme toisiamme käsistä ja luopuisimme korkeavyötäröisistä housuista niiden nakinkuorien (joihin ainakaan minun ahterini ei mahdu tunkemallakaan ja mitä olen seurannut - ei monen muunkaan) hyväksi, voisimme pelastaa palasen sademetsää (tai ainakin jonkun vaatesuunnittelijan uran) ja samalla muodostaisimme pitkän ystävyyttä ja munuaisvaivoja ylistävän ketjun joka kiertäisi koko maailman. Jaa

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Silmälasit - taas

No nyt minulla on aivan oikeat silmälasikaupan silmälasit. Ne tuntuvat painaville ja omituisille, eikä parempi silmäni hyväksy oikein vieläkään uutta linssiä. Pitänee yrittää siedättää. En tiedä mitä sitten neuvoksi, jos silmät eivät kestä vieläkään. Meillä on kotona kuuma ja minulla vieläkin nenässä nuhainen olo. Tämä yhdistelmä aiheuttaa oikein epämiellyttävän kokonaisfiiliksen mutta siitäkään huolimatta en ole uskaltanut luopua neuleesta. Pitkät kalsarit olen sentään jättänyt pois. Lumi näyttää sulavan ja ulkona on ollut jo useamman päivän pari plusastetta. Meidän asuntomme lämpöpatterit eivät ilmeisesti ole saaneet tietoa ilmastonmuutoksesta.

Viime yönä näin sellaista unta että maailma oli täynnä yksijalkaisia ihmisiä. Tai ehkei koko maailma vaan Irlannin lähellä sijaitseva pieni saari jossa olin viettämässä jonkinlaista hermo/kesälomaa. Minun hotellihuoneeni oli aivan kuin seitkytluvun suomalainen makuuhuone kesäkuosissaan, ohuine keltakukallisine verhoineen joista aurinko läpi sievän kullankeltaisena. Minulla oli unessa tosi hyvä mieli, mutta sitten alkoi tapahtua kummia. Saaren yksijalkaiset ihmiset menivät tosi apaattisiksi ja istuskelivat käsi poskella suurilla, laakeilla kivillä ja katselivat merelle. Osa heittäytyi mereen tai hyppäsi suuren kivipaaden päältä maahan ja kuoli. Minua alkoi pelottaa unessa tosi paljon. Sitten joltain taholta (joka unenomaiseen tapaan jäi hämärän peittoon) tuli viesti että näiden yksijalkaisten proteeseissa oli käytetty vahingossa sellaista ainetta joka aiheutti debressiota ja itsemurha-ajatuksia. Olin jotenkin huojentunut, sillä olin kai pelännyt että moinen mielentila voisi tarttua minuunkin. Menin hyvillä mielin takaisin huoneeseeni. Joku oli laittanut pöydälle Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta - kirjan (jonka tosielämässäkin olen lukenut aika vasta). Kannessa oli kirjailijan kuva. Hänen kasvonsa olivat saman näköiset kuin olen nähnyt kuvassa, mutta hänellä oli pitkä vaalea, tukka ja tasaiseksi leikattu otsis. Hänellä oli päällään hihaton, hieman läpikuultava naisten paita. Siinä vaiheessa aloin epäillä että näen unta ja päätin herätä. Samaan aikaan heräsi myös pikku M. Jostain syystä minulla kesti pitkään ennen kuin aloin näkemään yhtään mitään. Ehdin jo hetken luulla olevani edelleen unessa.

Taitaa olla taas aktiivisempi univaihe tulossa. Se lupaa hyvää, sillä yleensä unien myötä elämäkin muuttuu paremmaksi. Jaa

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Vielä minusta

Ehkä en olekaan tänään laiska sillä kirjoitan tänne jo toista kertaa. Väsyttää ja tahtoisin jo nukkumaan mutta minun mielestäni aikuinen ei saa mennä näin aikaisin nukkumaan jollei ole valvonut yötä, sairas tai krapulassa. Siispä yritän tätä keinoa (tietokone on sentään ansiokkaasti onnistunut valvottamaan minua pikkutunneille saakka).

Olin pikkusisko N:n kanssa tekemisissä. Hän kyseli kuulumisia aivan normaaliin äänensävyyn. Mutta sitten hän lopetti puhelun pidentämällä vokaaleita ja tekemällä äänestään häilyvän ja välillä hiljentyvän. Tulkitsen tämän 28 yhteisen vuoden tuomalla kokemuksella niin että hän on suuttunut minulle. Luulen ettei hän soita uudestaan enää yhdeksän jälkeen jollei ole todellinen piru merrassa (ja tietenkin voi olla, en nimittäin useinkaan ymmärrä siskon mielenliikkeiden alkuperää, mutta olen toden totta oppinut tulkitsemaan merkkejä suuttumuksesta tai muusta huonosta mielestä). Toisaalta jos hän ei soita tänään uudestaan, hän ei olekaan vihainen vaan hänellä on muuta ongelmaa. Ja silloin hän odottaa että minä soittaisin ja kysyisin onko hänellä joku pielessä. Mutta en soita hänelle tänään. Minusta on näköjään tullut mestari velvollisuuksien välttelyssä (sukulaissähköposti edelleen kirjoittamatta).

M:n verikokeiden tulokset tulivat. Kaikki oli kunnossa ja olin siitä tosi hyvällä mielellä. Hänestä otettiin kilpirauhas- ja munuaiskokeet, hemoglobiini, kalkkiarvot ja vielä valkosolujen määrä. On kiva tietää että neiti on terve, vaikka toki olin olettanut tulosten olevan juuri tuollaiset.

L:n sarjakuva on ensi kuun alusta lähtien esillä lähikunnan kauppakeskuksessa. L oli yllättynyt kun sanoimme että olemme ilman muuta menossa katsomaan sitä näyttelyä. Olin yllättynyt että hän oli yllättynyt. Koulusta tuli lappu että L:n läksyt ovat olleet liian usein tekemättä. Minä joudun siis ottamaan natsiäidin roolin ja olenkin vartioinut haukkana hänen kotitehtäviensä tekoa. Olen myös esittänyt uhkauksen rajoittaa yökyläilyä jos ne jäävät vielä tekemättä. Toivottavasti poika petraa tällä alueella. Huoneen siivouksesta en ole jaksanut tänään pauhata. Jaa

Tekemisen puutteessa

Tänään on ollut oikea laiskailupäivä. Ei ole jaksanut tehdä mitään järkevää. Ystävällä oli paha mieli, minullakin tuli hänen puolestaan. Hän olisi ansainnut vain parasta, hyvä ihminen ja ystävä kun on, mutta valitettavasti maailma ei toimi keksimämme oikeudenmukaisuuden periaatteilla. Puhuttiin siitä kuinka sama ihminen voi olla jossain tilanteessa hyvinkin näkyvä, toisessa taas näkymätön. Olen miettinyt sitä paljon. En ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa ennen.

Panin tuonne sivupalkkiin toimettomuuteni tuloksen, testin jonka nappasin Lilithin sivuilta. Kannattaa käydä kokeilemassa. Se oli ihan mielenkiintoinen testi.

Ps. Ominaisuuksia saa esille sillä että pitää osoitinta värikkäiden palkkien päällä. Jaa

sunnuntaina, marraskuuta 19, 2006

Sarjassamme oloja

Eipä päästänyt kohtalo minua taaskaan helpolla eilisen illan juhlien tiimoilta. Nyt on niin kamala olo että hyvä kun pysyn tässä tuolissani tippumatta. Mutta Oulun Onnela tuli testattua ensimmäisen kerran. Taisin olla suurimman osan ajasta eksyksissä, se oli niin iso ja sokkeloinen paikka, että en hahmottanut sitä ollenkaan. No tietty humalallakin saattoi olla osuutensa asiaan.

K oli käynyt oikein meikkauksessa ja hänellä oli kiva kiharakampaus. Ja tarjolla oli voileipäkakkua jonka kimppuun kävinkin lähes välittömästi juhlille saavuttuani. Minusta pitäisi enemmänkin viljellä tuota voileipäkakkuperinnettä tavallisen täytekakun rinnalla, mutta ovathan ne kakut aika työläitä tehdä. Kiva kuitenkin että K oli nähnyt sen vaivan. Nam!

T möksähti olemattomista ja se latisti minun tunnelmaani aika paljon. Mutta totta kai yritin siitä huolimatta pitää hauskaa ja kai jossain määrin onnistuinkin. On tullut harrastettua tuota murhemieltä viime aikoina aivan liikaa. Tietenkin tuossa juopottelussa on se ikävä puoli että se "todellinen hauskuus" alkaa vasta seuraavana päivänä. Olenkin ehtinyt tässä vannoa taas mielessäni useampaankin kertaan että en juopottele enää ikinä. Mutta kukapa sitä ei silloin tällöin menisi vannomaan hätäisiä vannomuksia kurjuuden kynsissä. Toisaalta tällä kertaa tuntuu että todella tarkoitan sitä. Jaa

lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Harmaata ja ankeaa, MTV huutaa poppia taustalta

Yritämme pitää räkää kuosissa, sillä tänään ne synttärit ovat. Vähän on nuhisteleva olo, mutta pelkäämiäni räkäfestareita ei olla luultavasti kyhäämässä kasaan. Pikku M:n flunssa on lähes parantunut, joten hänetkin voi jättää hyvillä mielin mummin ja tädin huomiin. Lisäksi tänne tulee siskon tyttö N kaveriksi, joten tuskinpa pikkuneiti edes tajuaa että olemme lähteneet. Eli ainoaksi haasteeksi jää se kuinka onnistumme selviämään huomisesta krapula-aamusta, ja ennen kaikkea kumpi meistä joutuu heräämään pikku M:n kanssa. Tavallaan olisi minun vuoroni, mutta T antoi ymmärtää että koska kyse on minun kaverini synttäreistä, hän saattaisi uhrautua. Varaudun jo nyt henkisesti siihen että joudun itse heräämään. Toivottavasti ei tule yrjöolo.

Nytpä suuntaan suihkuun ja alan vähitellen kyhäämään itseäni lähtövalmiiksi. Tässä iässä sekään ei käy enää yhtä helposti kuin ennen. Jaa

perjantaina, marraskuuta 17, 2006

Yäk mikä keli!

T joutui hakemaan itselleen pari päivää sairaslomaa olon yllyttyä kammottavaksi. Tai oikeammin hän ei edes joutunut hakemaan sitä vaan sai loman puhelimessa. Paperitosite lähetetään kuulemma postin välityksellä.

Lähdimme sairaudesta huolimatta kaupungille. Minä tarvitsin meikkiä ja muutakin hommaa oli. Olin erittäin hyvällä mielellä siitä ettei minun tarvinnut lähteä bussilla, sillä ilma oli kammottava ja maa oli liukas ja suuria rapakoita täynnä. Oikein kunnollinen jalankatkaisukeli. Veikkailimme siinä jo vieläkö lumi sulaa pois, mutta luulen ettei tuota sadetta jatku ihan niin kauan.

Minullakin on nuhainen nenä ja kurkussa tuntuu ikävälle. Mutta olen huomattavasti paremmassa kunnossa kuin T. Minusta jo sekin on aikamoinen saavutus, sillä yleensä minä olen se joka nappaa nuo räkätaudit. Kivaa kun on viikonloppu, pitkästä aikaa jopa tuntuukin viikonlopulle kun T ja L ovat molemmat kotona ja sitten on se K:n juhlakin suunnitteilla. Että on oikein iltamenot ja kaikki. Mitenhän siellä vaan pysyy pystyssä?

Olen luvannut tehdä T:lle pipon. En vain tiedä vielä miten. Ja T on sanonut että aikoo pitää sitä päässään vaikka siitä tulisi minkä näköinen tahansa. En ole mikään käsityöihminen, mutta toivon että tarpeen vaatiessa saan joltain näppärältä kaverilta apuja. Hyvän linkkivinkin onnistuin jo saamaan. Sieltä varmaan voi myös saada opastusta asiaan.

Tein tänään känkkyräisen isänpäiväkakun jopa alle viikon myöhässä. Mutta oikeana isänpäivänähän olimme reissussa ja sittemmin T on ollut niin paljon töissä ettei ole ehtinyt juuri syömään kakkua. Inhottaa kun minun kakuistani tulee niin kammottavan rumia (ja yleensä myös pahoja). Onneksi tätä syömässä ei ollut ketään ihmistä. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena sisarukset

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Sisko


Katkera kotirouva on 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Tuossa männäviikolla tuli sisko kylään, mikä oli jo sinänsä ihme kun ei se kerkeä yleensä enää soittelemaankaan, pitäisi aina vaan sitä sähköpostia ja sähköpostia. Ei tässä helkkari soikoon kaikilla ole aikaa alkaa tietokoneella rämpyttämään, joillakin on täysi elämä elettävänä.


Heti huomasin että se oli laihtunut edellisestä joulusta. Hyvähän sen, kun ehtii trimmata ja vanuttaa itseään vaikka harva se päivä niissä kaupungin hienoissa kidutusvärkeissä. Sillä ei ole lattia täynnä huutavia kakaroita ja ainaista lihasopan keittoa viiden litran kattilassa anopin reseptiä noudattaen. Se sanoi että näytän oikein kukkealta. Se on sama kuin lihava, eikö totta? Kehtasi vielä piikinkin laittaa, vaikka tietää että on aina päässyt helpommalla. Siinä vaiheessa meinasin sanoa että painu jo takaisin sinne mistä tulit, vaikka oltiin päästy vasta eteiseen asti. Se kysyi että painaako minua jokin. Minä sanoin että miten niin, ei tietenkään. Siitäkään ei vielä tajunnut vihjettä. Tai ei halunnut tajuta.


Se oli tuonut minulle hajuvettä. Tajuatteko, hajuvettä! Kuka ääliö lotraisi itseensä jotain “hentoa kukkaistuoksua” kun kohta jo konttaa vessanpönttöä kuuraamassa laakerinlehden haju ikuisesti rinnuksille pinttyneenä. Se ei sitten koskaan ajattele. Ja kehtasi vielä katsoa tuoliakin ennen kuin istui. Varmaan ajatteli että meillä täällä maalla ei viitsitä edes siivota. Kaikki ei voi olla tiptop ja steriiliä kun on lapsia, mutta eihän se sitä tajua kun sillä ei ole yhtään.


Se ilkesi illalla vielä itkeä kun on niin yksinäistä. Voi hyvä tavaton! Minä meinasin sanoa sille että katso nyt hyvä ihminen kenelle puhut! Minä jos jäisin hetkeksi yksin niin vasta kuulisin miten korvat soivat tämän jatkuvan huudon jälkeen. Pullankin taittoi sievästi keskeltä kahtia ja söi puolikkaan. Ei sitä voi ihminen laittaa mitään suuhunsa jos haluaa olla sellainen tikku. Se sanoi oikein että se on kateellinen minulle noista lapsista. Siitä minä ajattelin että sisko on kuitenkin sisko, eipä se hänen vikansa ole että on helpolla päässyt ja pumpulissa kasvatettu.

Jaa

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Naisten tökötit ja baby shower

Espanjalaisessa marketissa näimme nolon lihaskimpun ostamassa naisten ihokarvanpoistoainetta. Ei siinä muuten mitään, mutta noloudesta tuli mieleen että hän oli ostamassa sitä itselleen. Eikä siinäkään ole mitään pahaa, saahan mieskin siistiä karvoitustaan (erityisesti selkäkarvoituksen siistiminen on jopa muotia). Mutta kyllä karvanpoistoa pidetään enemmän naisten juttuna. Toinen samanlainen asia on hiusväri, vaikka sitäkin miehet käyttävät koko ajan sujuvammin.

Minullakin on tällä hetkellä hiustökötti päässä. Tunnen suunnatonta vastenmielisyyttä hiusten värjäämistä kohtaan, varsinkin jos tukkani on venähtänyt puolta selkää hipomaan niin kuin nyt. Se on sottaista puuhaa ja väriä menee kaksi kallista purkkia. Lisäksi tökötin poispeseminen on ikuisuusprojekti, jonka päätteeksi tyynynpäälliset ja pyyhkeet ovat kuitenkin täynnä tummahkoja töhryjä. Sitä paitsi värjäyksen jälkeen tukka haisee pahalle ja sen koostumus on kummallinen. Yleensä värjään hiukseni vasta sitten kun juurikasvun (joka on onneksi tummanruskea sekin) aiheuttama vastenmielisyys kasvaa suuremmaksi kuin se jota tunnen värjäystä kohtaan.

Sain tänään vähän vihiä siitä että amerikkalainen baby shower- kulttuuri on leviämässä Suomeen. En ottanut tätä uutista mitenkään ilolla vastaan. Taas uusi pakollisen lahjan ja pakollisen riemuitsemisen juhlapäivä... blääh. En oikein jaksaisi noita jo olemassa oleviakaan. Voi tätä kulutusjuhlan kulta-aikaa. No, varmaan lama taas niittää kaikki tarpeettomat ja kulttuuriimme sopimattomat rituaalit. Siinä se baby showerkin lopulta testataan. Voihan olla että ihmisten valtaosan mielestä sille on olemassa joku tilaus, jota minä en vain satu ymmärtämään. Sitä paitsi monet suorastaan nauttivat juhlista ja ovat osallistumassa pää kolmantena jalkana. Kyllähän minäkin tavallaan, mutta baby shower ei kuulosta kovin railakkaalta ryyppybileeltä... Voihan olla että kokemus osoittaa ennakkoluuloni vääräksi, vaikka vähän epäilen. Jaa

Runotorstai, aiheena valkoinen

Määritelmiä


Gustav Frederik White:

man, businessman, man

eli ihminen

vaimona Liisa Pelkonen,

lapsena pikku-Palle.


Istuinpaikka: bussin etuosa

limousinen takaosa

Jaquarin kuskinpenkki

skottiruutuinen nojatuoli

pöydän pää.


Ongelmat: burn-out, verotus,

kiristävät lentosukat/veritulppa

butaania nuuskiva teini-Palle

vaimon silikonien toispuoleisuus

pihtaaminen.


Ilot: golfmatka Espanjaan, ostoseksi,

kahdesta neljään viskipaukkua iltaisin

vedonlyönti keskisuurista summista

puhtaalla autolla ajo


Iho: vaaleanpunainen, kesällä ruskeahko,

kantapäissä aina liikaa parkkiintunutta nahkaa

kynsien alla violetit puolikuut

silmien alla kasvavat pussit.





Kurkista runotorstaita



Jaa

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Silmälasit

Onnistuin löytämään itselleni hyvinkin kohtuuhintaiset lasit, eivätkä ne edes olleet pahimman mahdollisen näköiset. Eipä sillä että asialla olisi suurta merkitystä, tässä koneellahan minä vain käyttelen niitä, mutta nuopa ovat sellaiset että niitä saattaa hätätilassa käyttää jopa ihmisten ilmoilla. Nyt täytyy kärsiä vielä pari viikkoa ennen kuin ne saa hakea. Se tarkoittaa että aikani koneella on kortilla. Saapa nähdä kuinka kirjan lukeminen nykyään onnistuu. Olen nimittäin päättänyt tarttua härkää sarvista ja testata jälleen Eurooppalaisena Afrikassa-kirjan lukemista ja toivoa että pystyn hillitsemään märykkiluonnettani.

Yön aikana minulle meinasi tulla nuha. Heräilin siihen että nenässä oli kunnon räkäfestivaaleja enteilevä olo, mutta päivän mittaan tilanne on parantunut. Voi siis olla niin että olen kerrankin onnistunut taltuttamaan uhkaavan taudin vastustuskyvylläni. Ehkäpä pääsenkin juhlille edes suurin piirtein ihmisenä. Hiusvärikin on jo ostettu. Ja lapsenvahdin saanti sujui ongelmitta. Näin helposti se ei ole tainnut sujua kuin korkeintaan kerran pari elämäni aikana, jos koskaan.

Kammottavaa, kuinka helposti onkaan pimeää. Onneksi vuoden pimein päivä on jo ennen joulua. Siitä lähtien suunta on taas kohti parempaa (ja kesää). Oulun jouluvalot ovat ihan oikeasti köpöt, en tiedä miksi se harmittaa minua tänään. En ole edes varma pidänkö jouluvaloista.

Talvella olisi kivaa opetella jokin uusi taito kun aika ei mene ulkoillessa ja elämästä nauttiessa. Minusta tuntuu että etenkin minun surkealle itsetunnolleni siitä olisi etua. Olisi niin kiva tuntea että osaa tehdä edes jotain. Eikä sitä jotain tarvitsisi edes osata kovin hyvin, riittäisi varmaan jos ylipäätään oppisi taas pitkästä aikaa jotain.

Tänään minua ärsyttivät ihmiset jotka lainaavat sujuvasti tunnettuja filosofeja. Jälkeenpäin ajateltuna luultavasti siksi, etten osaa itse lainata ketään muuta kuin sitä iänikuista ajattelemisen ja olemassaolon suhdetta käsittelevää. Ehkä minun pitäisi käyttää tämä talvi jonkinlaisen sitaattivaraston kehittämiseen.

Ps. En ole uskaltanut kirjoittaa sukulaisille. Jaa

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

Keikkamatkailun kylkiäiset


(Tämä on L:n palliskonaama samaiselta matkalta. Ja ihmettelijöille: Kyllä, olen tänään harjoitellut käyttämään netistä lataamaani helppoa kuvankäsittelyohjelmaa!)

Päivä on mennyt nopeasti ja M on ollut hyvällä tuulella, vaikka hän on jälleen kerran vuotavanenäisenä. L on huolehtinut nyt jo kohta puolen tunnin ajan M:n kiduttamisesta, tämä tuntuu olevan pikkuiselle huvittavaa puuhaa, vaikka siihen sisältyy paljon hänen rääkkäämistään ja niinpä minä olen saanut viettää hetkisen rauhassa internetin ihmemaassa. A-ystävä kävi ja esitteli minulle nettisivut josta voi tilata halvat silmälasit. Kävihän sitten lopulta niin että parempi silmäni ei siedä väärää voimakkuutta ja minun on kenties hommattava kehittyneemmät lasit. Nyt kirjoitan taas paljain ja särkevin silmin.

Olin saanut sähköpostia sukulaiselta reissumme tiimoilta. Siinä minua kehotettiin alkamaan yhteydenpitoon eräiden suurin piirtein ikäisteni sukulaisten kanssa. He ovat kivoja ihmisiä sikäli kun heitä tunnen mutta en todellakaan tiedä kuinka tuntemattomien kanssa aletaan pitämään yhteyttä, hyvä kun tiedän miten toimia tuttujenkaan kanssa. Sitä paitsi minusta tuntuu että minun kuuluu pitää heistä, aivan sama miten meillä lähtee sujumaan ja sellaiset tilanteet ovat olleet minusta aina epämukavia, siitäkin huolimatta että luultavasti pitäisin heistä jos/vaikka ei olisi pakko. Minulla ei ole paljon sukulaisia ja näihin olemassaoleviin välit ovat kehittyneet aika pitkälti maantieteellisten seikkojen perusteella ja tietenkin olen vakuuttunut että minulle läheisimmät sukulaiset ovat objektiivisestikin ajatellen tosi kivoja ja huippuja muutenkin. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen että suku olisi mitenkään erityisen tärkeä asia, toisin kuin tiedän joissain perheissä olevan. Me olemme olleet enemmän perhekeskeisiä.

Aion tarttua huomenna tähän sukulaishaasteeseen. Tänään haluan elää vielä siinä toivossa että keksin jotain kirjoitettavaa kummallekin. Ja vielä eri asioita molemmille, tarpeeksi (mutta ei liian) tuttavallisella äänenpainolla ja innokkuuttani ilmaisten. Olisikohan liian varhaista lähettää muutamaa valokuvaa lapsista? Minä ainakin haluaisin nähdä kuvia heidän perheistään, mutta toisaalta olen yleisesti ottaen huomattavasti keskivertoihmistä kiinnostuneempi valokuvien töllääjä.

Lauantaina K juhlii kolmikymppisiään. Ja M on räkäisenä. Minä olen jo valmiiksi ihan paniikissa että sairastun taas. Viime aikojen trendi on ollut että kun joku juhlii, minä sairastan kotona, olen juhlilla puolikuntoisena, paksuna, pahoinvoivana t. epämiellyttävänä. Mutta nuo juhlat ovat sellaiset että sieltä jään pois vain siinä tilanteessa että tupla-annos särkylääkettä ja Otrivinia ei tepsi. Joten veikkaan että olen mukana puolikuntoisena ja/tai epämiellyttävänä. Ehkä minun pitäisi laittaa M sellaiseen kuplaan joihin pistetään niitä joilla ei ole minkäänlaista immuunipuolustuskykyä. Tai voisinhan mennä itse sellaiseen muutamaksi päiväksi jokusen hyvän kirjan kanssa. M ja L voisivat törkkiä sitä kuplaa ja nauraa minulle kimeillä äänillään. Se olisi auktoriteetin menoa se! Jaa

Kotona jälleen.


(Palliskokuva otettu sunnuntaisen keikkareissun tuoksinassa. Promilleja 0)
Nytpä on käyty sitten katsomassa millä lailla Iron Maiden musiseeraa. Mukavaa oli, varsinkin L oli mielissään. Minä puolestani sain huomata itsestäni että kaikki turhamaisuutteni ei olekaan täysin kadonnut, sillä tosipaikan tullen en kyennytkään pukeutumaan "kaupunkihomokkaisiini" vaan laitoin korkeakantaiset kengät jalkaan - enkä katunut, vaikka jalat olivat myöhemmin tosi rasittuneet.

Enpä osaa sitten sanoa, oliko keikka hyvä vai ei, kun ei ole mitään tuollaisia ns. maailmanluokan vertailukohtia. Ainakin keikka oli tosi paljon parempi kuin ne aikaisemmat joissa olen ollut. Ja porukkaa oli sen mukaisesti. Minulla meinasi iskeä pari kertaa ihan oikea ahtaan paikan kammo kun yritin työntää itseäni ihmismassojen läpi. Eivätkä ne korkeat kannatkaan anna sitä pituutta niin paljon lisää että oikeasti näkisi missään mitään. Istumapaikoilla tuli ihan jääkiekko-ottelu mieleen, taakse oli eksynyt parikin sellaista joita on jokaisessa pelissä. Ensimmäinen hahmo oli tietenkin kaikille tuttu mölöttäjä, jota ei tarvitse sen paremmin esitellä. Ei se sentään huutanu "Tuu pois, siellä on peli"-henkisiä lohkaisuja (onneksi). Toinen hahmo oli kaikkitietäjä, joka suureen ääneen analysoi keikan etenemistä ihan siitä asti kun lämppäri lopetti. Sama analysointi jatkui tietenkin tutulla "jälkipelillä" keikan jälkeen.

Nyt sitten ollaan lopulta kotona, L jo koulussa ja T taas töissä (hänen olisi ensin pitänyt lähteä melkein suoraan kotiin tultuaan, mutta ymmärrettävistä syistä siirsi lähtöajankohtaa, olisi tullut aika paljon ajamista). Yksi läheltä piti-tilanne oli tuolla tien päällä, mutta siitäkin selvittiin kohtuudella. Ja nyt sitten puuduttavan arjen iloihin... Ja aivan kamalasti kiinnostaa Jaa

lauantaina, marraskuuta 11, 2006

Herkkä katsoja

L 12-v tunnustautui juuri herkäksi katsojaksi. Hän ei ole (yllätyksekseni) katsonut vielä yhtään kauhuelokuvaa. Olin luullut että pojat eivät saa tunnustaa tuollaista. Minä olin ala-asteen kolmannella tai neljännellä luokalla kun näin elämäni ensimmäisen kauhuelokuvan, laatuleffan nimeltä Zombien verikosto, jonka katsoin aamupäivällä, vietettyäni yön ystäväni K:n luona. Sen katsottuamme menimme joen varteen onkimaan ilman koukkua (sen virkaa ajoi joku naula tai rautalanka), kohoa ja matoa. Muistan että kotini vieritse kulkeva hiekkatie oli sateesta märkä ja minä en uskaltanut kunnolla ajatella koko elokuvaa, sillä minua alkoi heti pelottaa. Samoihin aikoihin katsoimme myös elokuvan Koston enkeli (nyt kun etsin sen netistä, todella ihmettelen kuinka olemme saaneet sen käsiimme), jossa näytettiin raiskauskohtaus, joka jäi kummittelemaan mieleemme ja sai meidät keksimään sen pohjalta huumoripitoisen laulunkin. Muistelen että katsoimme myös jossain vaiheessa öisin näytettyjä kevyehköjä pornoleffoja pikakelauksella (tai siis kelasimme ne "juoniosat").

Minäkin oli herkkä katsoja, mutta en antanut sen häiritä harrastustani. Silloin tällöin huvittelin syömällä karkkeja ja lukemalla yöjuttuja (joiden olemassaolosta olin myös kuullut K:n kautta). Tv-sarja V tuli siinä myös jossain vaiheessa. Kävin katsomassa sitä salaa naapurin pojan kotona, sillä äitini oli natsi, joka ei antanut minun katsoa edes Ritari Ässää. Oli melkoinen yllätys katsoa sitä nyt aikuisena, erikoistehosteet eivät olleet "aivan" niin aitoja kuin olin muistellut. Olisipa kiva nähdä tuo Zombien verikostokin uudestaan.

Huomenna suuntaamme koko perheen voimin kohti Tamperetta ja Iron Maidenia. L:n pitää opetella vielä introbiisin sanat ulkoa. Yritämme väsätä hänen kanssaan kaikkia miellyttävän matkalevyn. Olen korviani myöten kyllästynyt niihin muutamaan biisiin joita radiosta nykyään tulee. Huomenna on se isänpäiväkin. Partakone on ostettu ja pakastimessa on jäätelöä. Käymme sitten Tampereella jossain ravintolassa syömässä. Kiva päästä pitkästä aikaa jonnekin.

T:n veli on meillä saunomassa. En tiedä onko se jo sallittua mutta pelkään koko ajan että tuolta kuuluu kopsahdus ja meitä syytetään vastuuttomuudesta kun olemme päästäneet toisen, syyntakeettoman, saunaamme itseään surmaamaan.


Jaa

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Teeskennelty ilo on...

Tänään matkustin bussilla ystäväni K:n luokse. Vastapäätä istui nuorempi nainen, jolla oli saman ikäinen mutta kaksi kertaa isompi lapsi kuin minulla. Vaihdoimme muutaman sanan ja olimme pariin otteeseen hymyilykatsekontaktissa. En olisi halunnut sitäkään vähää. En olisi halunnut tulla häirityksi. Mutta bussissahan rauhaa ei voi valita. Tulimme perille, eivätkä varpaani olleet enää tippaakaan jäässä. M oli väsähtänyt rattaisiin sanottuaan ensin tuhat kertaa peräkkäin että bussin seinässä oleva pyörätuolilaisen kuva (siis se sinivalkoinen invapaikan merkki) ei ole pingviini. Syrjäisen kaupunginosan omakotitaloreunusteinen tie oli aavistuksen harmahtava puunpolttosavusta ja ilmassa haisi hyvälle. Katselin lumisia puita ja talojen pihoja yrittäen imeä näystä kaiken mahdollisen kauniin siitäkin huolimatta että talvimaisema on minusta usein pitkästyttävä. Tien reunassa kulki kissan jälkiä.

Ystävän luona oli kivaa ja M:llä oli hauskaa. Kotimatkalla varpaat ehtivät jäätyä oikein kunnolla ja pakkanen kirpaisi poskia. En voinut uskoa että mittari ei ollut edes kymmenessä miinuksessa. Lumi tuntuu kestävän paremmin kuin Vanhasen suhde... Aurinko oli vaisulla tuulella vaikka sen takia joutuikin siristelemään. Jo kolmen jälkeen iltapäivällä se oli mennyt piiloon oranssin harson taakse eikä jaksanut enää kunnolla edes teeskennellä lämmittävänsä. Asuialueeni samanväriset ja -näköiset kerrostalot olivat yläosaltaan hiipuvan auringon kylmässä, oranssinkeltaisessa tulessa. Miksi katuvalojen tilalle ei voi laittaa kirkasvalolamppuja?

Nyt on jo pimeää. Keskustassa thai-hierontapaikan ikkunassa oli sähkökynttelikkö jonkin ikkunaornamentin (jonka oli kenties tarkoitus esittää venettä) takana. Kohta niitä on jokaisen asunnon ikkunassa joulu-uniformuna. Onkohan sähkökynttelikkö 2000-luvun vyölaukku?

Tänä vuonna meille on tullut 3 lasten joulukuvastoa. M lukee niitä päivittäin, mutta ei osaa vielä kerjätä. Kaupassa se osaa jo juosta leluhyllyn luo ja halata söpön näköisenä pehmolelua. Emme ole houkutuksesta huolimatta ostaneet hänelle mitään, eikä hän ole alkanut heittäytymään hikisenä pitkin kaupan lattioita. Toistaiseksi siis kaikki hyvin.

Olisi kiva olla iloinen. Mutta sitä odotellessa pitänee teeskennellä sellaista. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena isä

Elämme tasa-arvon aikoja ja se näkyy - jos ei vielä muussa niin ainakin suomalaisessa juhlakulttuurissa. Kevään kohokohta monelle äidille on, kun saa edes kerran vuodessa herätä tuoreen kahvin tuoksuun ja pian mies ja punaposkiset lapset kirmaavat tuomaan höyryävän kupposen ja nopeasti kyhätyt voileivät kaatumaan sanomalehden päälle, kun niitä yrittää hankalasti levitellä pehmeälle ja möykkyiselle alustalle hymyn hetkeksikään hyytymättä.

Isät tarkkailevat juhlamenoja aikansa ja huomaavat pian kokevansa puutetta ja epätasa-arvoista kohtelua. Onhan jo tutkimuksessakin huomattu että isillä on perheessä merkitystä. Niinpä he toteavat yhteen ääneen että hekin haluavat oman äitienpäivän itselleen. Mainostajat ja muut kauppamiehet lisäävät pökköä junan lailla etenevän kuningasidean pesään. Mitä jos tämä miesten äitienpäivä järjestettäisiin joulun alla, ennen kuin veronpalautukset tulevat niin saadaan kaikki rahat sukan varresta kiertoon ja isänmaamme taloutta nostattamaan?

Lopulta, monien inkutusten ja markkinatutkimusten jälkeen syntyy päivä isälle, joka nimetään mielikuvituksellisesti isänpäiväksi. Sen lähestymisen tunnistaa siitä, että lehdissä ja televisiossa näkyy paljon kalsarpäällisiä miehiä ja tsilettemainoksia, isät alkavat viedä roskia pyytämättä ja auttaa omalla hellyttävällä tavallaan sipulin pilkkomisessa juuri niihin kriittisiin aikoihin kun sormi eksyy osoittamaan uudempaa mallia matkapuhelinliikkeen ikkunassa. Ja voi sitä kirkasotsaisen riemun määrää kun isänpäivän ja tasa-arvon nimissä isäkin saa aamukahvit päällensä ja voi kerrankin lukea vettynyttä sanomalehteä aivan rauhassa. Hän ovat totta vieköön ansainnut sen!


Tsekkaa Pakinaperjantai!
Jaa

torstaina, marraskuuta 09, 2006

Uusi identiteetti

Uudet halpissilmälasit eivät aiheuta inhottavaa oloa nenänvarteen. Silti on erilaista olla raamitetussa maailmassa. Löydän itseni toistuvasti yrittämässä kurkistella kehysten nurkista maailmaa paljain silmin, välillä otan lasit päästäni ja katselen ympärilleni. Petyn joka kerran siihen kuinka sumealle ja hankalalle katsoa maailma näyttää. Sitten kun taas laitan lasit silmilleni, minua alkaa ikävöittää se aika jolloin "näin" vielä omilla silmilläni.

Kirjoittaminen on edistynyt huomattavasti paremmin nyt, kun minun ei tarvitse nousta aina viidentoista minuutin työskentelyn jälkeen potemaan silmäsärkyä loppupäiväksi. Olen saanut asialliset hommat melkein tehtyä, mutta omien mielikuvituskirjoittelujeni kanssa motivaatio on edelleen kateissa. Oikeastaan, jos tarkemmin ajattelee, minusta on tullut ihan täysi ameeba. Ei kirjoja, kirjoittamista, keskusteluja, musiikkia, seksiä, kaikki nuo ovat minulle aivan yhdentekeviä. Minua kiinnostaa vain ruoka (jota en voi syödä niin paljon kuin haluaisin), lämpimässä oleskelu ja älykkyyttä murentavien tv-sarjojen töllääminen. Kävelylläkään ei huvita käydä. Tänäänkin tuntui että saatan jäädä ovenkarmeista roikkumaan jos yritän viedä itseni ulos. Onneksi niin ei sitten käynyt.

Huomenna L:llä on myyjäiset. Mokkaruutupohja odottaa päällystäjäänsä ja haisee rasvaiselle hielle (minusta kaakaoleivonnaiset haisevat juuri niin pahalle, mutta aion kuitenkin ottaa yhden iso palasen kahvin kanssa. Hah, siitäs saatte Keventäjät!). Olin unohtanut koko tapahtuman ja leipominen jäi viimeiseen iltaan, mutta haluan tehdä jotain kuitenkin, vaikka L sanoi ettei tarvitse. Minun äitini ei ollut mikään leipoja ja minua hävetti aina mennä noihin koulun juttuihin tyhjin käsin tai mikä pahempaa, kaupan pipareiden kanssa. Siispä olen aina leiponut pakkomielteen omaisesti lasteni tapahtumiin. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, sanoo Ben Furman. HAH! Jaa

keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006

Olo

Monet ihmiset ovat paljon kestävämpiä ympäriltään tulevien ärsykkeiden suhteen kuin minä, mutta suurimmalla osalla on oma akilleen kantapäänsä, sellainen ääni, josta heille tulee olo. Ja ololla tarkoitan sitä tunnetta joka tulee jonnekin poskihampaisiin jos kuulee itseään niin suuresti epämiellyttävän äänen tai jopa jos puhuu tai kirjoittaa siitä. Se on sellainen olo että tekisi mieli laittaa välittömästi sormet korviin ja huutaa lölölölölölöä niin kauan että ääni menee ohi.

Minulle tällainen ääni on se, että haarukalla raavitaan kattilan pohjaa tai lautasta. Minusta tuntuu että olen tullut herkemmäksi äänen suhteen iän myötä. Asia on kiusallinen ainakin silloin jos joku kirskuttelee lautastaan sellaisessa tilanteessa ettei yksinkertaisesti voi lölöttää tai ärähtää tai syöksyä pois huoneesta päätään pidellen. Onneksi sellaisia tilanteita ei ole kovin usein...

Kaikki eivät suinkaan häiriinny kattilan tai lautasen raavinnasta vaikka olen löytänyt sukulaissieluja tämän asian suhteen varmaan enemmän kuin monet muut. En voi ymmärtää miten kaikilla ihmisillä ei tule oloa siitä äänestä. Toisaalta liitutaulun kirskuttaminen ei tunnu minusta miltään, asia jota on joskus kovastikin ihmetelty. Harvinaisempia olon aiheuttajia ovat styroksin natisuttaminen, lakanan silittäminen kädellä tai kielellä päristäminen. Ihmetyttää miten joku voi pitää niitä ääniä niin vastenmielisinä ja kestää helposti raapimisen (niin vaan meitä on moneen junaan). Jaa

tiistaina, marraskuuta 07, 2006

Tilanteet joista traumat syntyvät

Tänään oli kauan odotettu M:n lastenlääkäripäivä, jonka tuoksinassa kävi ilmi että M kehittyy aivan normaalisti, käyrät vain etsivät omaa osoitettaan. Siitä huolimatta asia varmistettiin verikokeiden avulla. Menimme laboratorioon, jossa M ilahdutti läsnäolollaan iäkkäämpiä odottajia. Nuo vanhemmat ihmiset tuntuvat aidosti pitävän lapsista. Elävätköhän lapsista pitävät pidempään vai muuttuvatkohan asenteet iän myötä? Odotusaulassa oli melkein samanlainen piano kuin minulla oli pienenä. Olisi tehnyt mieli soittaa, mutta ei kehdannut.

Verikokeen ottaminen oli silkkaa helvettiä. M ei suostunut luopumaan vapaaehtoisesti pisarastakaan vaan itki ja taisteli kaikin voimin vastaan. T piti M:ää sylissä naama kauhusta valkoisena ja näytti siltä että saattaa pyörtyä hetkellä millä hyvänsä. Näytteenottaja tökki ja tökki kumpaankin käsivarteen ja toimitus venyi venymistään. Lopulta lapsesta saatiin nyhdettyä sen verran verta näytteiden ottamista varten. Vasta siinä vaiheessa sitä verta sitten alkoi tulemaan enemmän, oli kai raukka ollut niin säikähtänytkin ettei sitä verta tullut.

Kotimatkalla tyttö oli nukahtamisen partaalla. Koko homma oli ottanut hänellä todella voimille. Sitten kun lähdettiin uudelleen liikenteeseen, M ei uskaltanutkaan vaan kysyi tätiä. Sitten kun selitin että emme ole menossa katsomaan tätiä vaan kauppaan, hän rentoutui silminnähden. Toivottavasti hänestä ei tarvitse ottaa verta enää pitkään aikaan.

Kävin näöntarkastuksessa ja tuomio oli että tarvitsen lukulasit. Kävin ostamassa sellaiset halvat kaupasta. Ja kyllähän näillä näkee paremmin ainakin. Harmi vaan kun kaupassa ei ole sellaisia laseja joissa olisi eri vahvuus kummallekin silmälle, mutta ehkäpä nämäkin helpottavat silmätilannettani. Optikko sanoi että tällaista näön huonontumista on aivan yleisesti nykyään kun ihmiset tölläävät tietokoneen ruutuja aamusta iltaan. Vanhan ihmisen näkövaivoja alle kolmikymppisillä. Jaa

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Velvollisuuden väistelyä

Tänään aloin vihdoin kirjoittamaan artikkeliani. Istuin paikoilleni ja aloin naputella ripeästi, asiaani uskoen. Sanoja ei tullut. Fontin koko oli väärä (liian pieni) ja kuvaruutu alkoi vääntyä simissä. Vaikka asiaa oli ensiajattelemalta paljon, kirjoittamisen myötä suurin osa niistä osoittautui tyhmiksi, tylsiksi tai enemmän tai vähemmän hatariksi faktoiksi, joiden taakse pitäisi hommata lisää lähdekirjallisuutta. Siispä onnistuin kirjoittamaan vain vajaan puolikkaan A4:sen pikkumuurahaisen kokoisin kirjaimin. Paska joo.

Tietenkin muserruin sitten paineen alla ja ajattelin vain "ihan pikkuisen" muuttaa blogia uuteen osoitteeseen, katsoa vain miten se onnistuisi vai onnistuisiko mitenkään. Arvata saattaa että operoin tämän projektin, M:n hoidon, puhelinkeskusteluiden ja jopa siivouksen parissa, kunnes havahduin reilu tunti sitten siihen tietoon että tälle illalle ei ollut enää mitään mieltä alkaa yrittää sitä kirjoittamista uudelleen.

Huomenna on M:n lastenlääkäri, jossa hänen päänsä kasvua syynätään tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Saapas nähdä mitä sanovat. T pääsee myös mukaan, sillä auto sattuu olemaan juuri huollossa, joten hän lähtee töihin vasta illalla. Ihan kiva ettei tarvitse mennä yksin. Minulla on nimittäin aina silloin tällöin vähän surkeat oltavat oman pääni kanssa, tuppaan alkaa hermoilemaan suhteellisen helposti. Ja hermoilu tekee minusta puheliaan. Ja puheliaisuus on aina epäilyttävää neuvolamaailmassa, siltä ainakin tuntuu.

Iron Maidenin keikka lähestyy uhkaavasti... Toivottavasti selviän siitä hengissä, enkä näe lapsestani mitään liian kummallista puolta. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena lumi

Lumi se on niin kummallista ainetta että sitä tullaan ihan Japanin maasta ja muualtakin katsomaan. Jo lentokentältä tultaessa sitä näkyy suuria määriä kaikkialla ja turistit voivat kiivetä ensimmäisen jäiseksi auratun penkan päälle ja heiluttaa käsiään innostumisen merkiksi. Yrittäisivät vaan tehdä lumitöitä aamusta iltaan haljenneella muovikolalla sen sijaan että rikkovat muiden ihmisten penkatkin. Sitten voisin ehkä sanoa että ne ovat tosissaan nähneet lunta.

Eikä ne japanilaisetkaan siitä lumesta oikeasti tykkää. Niiden on vaan pakko nauraa ja yrittää pitää kivaa kun ovat kerran suurella rahalla tulleet paikalle katsottuaan ensin lomaoppaita lämpimissä kodeissaan. Niissähän on aina sellaisia hienoja kuvia lumisista puista ja nuotiosta ja lämpimästä joulupukista vaatimattomassa hymyssään. Ainahan ne liioittelevat, lomaoppaissa nimittäin. Ihan pelkkää lavastetta koko homma.

Ja jos luulette että lumi on rumaa vain siellä kaupungissa niin pieleen menee. On se rumaa joulupukin maassakin ja siellä se vasta onkin. Kaikkien linjurien jättämää mustaa hilettä pitkin hankea ja koirien ja muiden kulkijoiden kusiläikkiä on jokaisen turistin lumesta kastuneiden mustien pyhähousujen polvien alla. Ja sen kun huomaavat, on taatusti viimeiset lumienkelit, jotka sillä reissulla tekevät.

Ei niissä oppaissa sanota että lumi menee kengänvarresta sisään vaikka olisi jalassa oikeaoppiset talvilenkkarit eli homokkaat. Ei niin käy tietenkään suomalaisilla talvilomalaisilla jotka kulkevat lipokkaissa aurattua pitkin baariin ja takaisin kelomökkiin. Ja aamulla sitten krapulassa trooppiseen kylpylään. Mutta kun niille pahaa-aavistamattomille on luvattu ne tunturit ja revontulet ja violetti viiva taivaanrannassa. Ja erämaa. Mutta sitäpä ei kerrottu että ensiksi pitää ajella paskat housussa, kännissä kaahaavan matkaoppaan moottorikelkan kyydissä jumalan selän taakse kohmeiselle laavulle, jonne viritetään tuli joka on yhtä nätti kun kuvassa mutta ei lämmitä paskaakaan. Ja että lunta on metrin verran joka puolella ja kauhalliset kummankin kengän varressa. Ja se pahuksen lumisade saa nenän vain vuotamaan entistä enemmän.

Eikä sitä joulupukkiakaan juuri näy ja jos näkyy niin se on niin selvä feikki ettei siitä kehtaa ottaa edes kuvaa. Ravintolan suomalainen iskelmämusiikki on perseestä ja jokapäiväiset päivälliset sisältävät vain haaleaa joulukinkkua. Varmaan ne mielessään vannovat että eivät koskaan enää astu tämän maan kamaralle, vaikka hokevatkin muille hämäykseksi että ensi vuonna uudestaan. Tai mistä minä tiedän miten ne ihmiset sen ajattelevat, saattaahan niillä olla mukavaakin. Harmittaa vaan niin helkkaristi tämä saakelinmoinen lumishow kun eivät voi taloyhtiön toimesta hommata edes kunnon kolaa.


Käy kurkkaamassa pakinaperjantaita Jaa

Uudessa osoitteessa

Kärsimätön kun olen, hyökkäsin tänne beta-puolelle ja jätin vanhan blogin taakseni. Lupailivat että nämä kaksi olisi sitten mahdollista yhdistää joskus tulevaisuudessa. Vanhan Tilitysnurkan juttuja voi toki käydä vielä lukemassa, mutta en aio kirjoitella sinne enää mitään uutta. Vielä ei tunnu kummalliselle vaikka osoitteeni ja blogin ulkoasu on muuttunut (ja luultavasti tulee muuttumaan vielä monet kerrat ennen kuin tähän kestää kirjoittaa).

Joten tervetuloa, kaikki mahdolliset ja kuvitellut lukijat ja kaverit jotka käytte tirkistelemässä elämääni ja naureskelette sitten minun lapsellisille jutuilleni selkäni takana. Ottakaa itsellenne kupillinen kahvia/teetä/mehua/olutta ja juokaa se henkisesti minun piikkiini. Sen kummempia tupareita tätä kautta ei ole mahdollista järjestää. Jaa