sunnuntaina, joulukuuta 31, 2006

Tulevaisuuden rajamailla.

Tukkani on puhdas ja pörheä kuin tällä tuntemattomalla punasilmälinnulla.

Tukkani on nyt kiiltävä ja hygieenistettu ja olo on huomattavasti mukavampi päästyäni tänään pitkästä aikaa ihmisten ilmoille.

Tänään on luvassa juhlallinen voitto Triviaalissa, raketteja sen verran kuin korkeiden kerrostalojen lomasta vilahtaa ja luultavasti viihdyttävä tinanvalantasessio, sekä toivottavasti vähemmän telkkaria ja tietsikkaa. En aio luvata mitään itselleni tai kenellekään muullekaan vaikka vuosi vaihtuukin.

Hyvää uutuuttaan kiiltelevää ja vielä aukaisemattomassa paketissa lekottelevaa uutta vuotta 2007 kaikille lukijoille. Pannaan kirjoitellen taas ensi vuonna! Jaa

lauantaina, joulukuuta 30, 2006

Surullinen joulutursas

Työleskeyteni on nyt virallisesti ohi, enkä tunne sitä kireyttä jota tunnen usein silloin kun tapahtuu jotain jota olen odottanut kovasti. Mikään ei ole kovin juhlavaa, söimme roskaruokaa ja minä vastailen tekstiviesteihin. On tarkoitus katsoa elokuvaa. M oli välttelevä isäänsä kohtaan aluksi. Se on aika varma ikävän merkki, hän on sellainen aina kun minä olen jossakin vähän pidempään. Hän ei ole tottunut olemaan juuri yhtään erossa minusta.

Hiukseni ovat likaista liittahamppua ja laseihini ilmestyy jostain pieniä pisaroita. Ei kai minusta? Kokeilin tässä yhtenä päivänä yhden näppärän ja näsäviisaan nuoren naisen pikkuista pelimasiinaa ja hän joutui heti puhdistamaan kuvaruudun sen jälkeen kun olin käyttänyt laitetta. Irtoaako minusta sotkua?

Olen lihonut pari kiloa, ihoni on rasvainen ja minulla on hurjan runsaat kuukautiset, kiitos hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen. Ilmeisesti samasta syystä minulla on jo toista kertaa kahden kuukauden sisällä kipeä ja suurentunut imusolmuke kainalossa ja aristamaton patti rinnassa. Se ei varmasti ole mitään vakavaa, mutta naiset ainakin tietävät kuinka ylimääräiset möhkyrät tisseissä tuppaavat harmittamaan. Ja varsinkin kun on joutunut kahdesti tutustumaan mammografian ja ohutneulanäytteiden epämääräisesti pelottavaan ja selkeästi nöyryyttävään maailmaan. Ei ole mitään herkkua roikkua tissit lytyssä jossain futuristisen näköisessä masiinassa. Minussa heräsi silloin eläin, olisin halunnut riuhtoa itseni vapauteen ja jättää kaikki vangitut ulokkeet jälkeeni. Mutta tietenkin tyydyin jälleen kerran vain sietämään. Ehkä se teki kokemuksesta niin nöyryyttävän.

Onneksi sairaus on parantunut. Jaa

Terveisiä Hammurabille

Tämä on taas niitä silmä silmästä, hammas hampaasta - päiviä. Jaa

perjantaina, joulukuuta 29, 2006

Elokuvia juuri minulleko? Voi kiitos!

Olen tottunut viettämään pitkiä aikoja omin nokkineni miehen pitkien työpäivien takia, mutta tällä kertaa hänellä on niin pitkä reissu, että olen ottanut oikeudekseni kutsua itseäni työleskeksi. L on myös reissussa joten jäljellä on vain M ja minä. Minulla on jäänyt taas paljon aikaa tapettavakseni aina sillä välin kun seurani ei ole kelvannut M:lle. Minulla on myös illaksi elokuva joka ei ole liian mielenkiintoinen (siis sellainen jonka T haluaisi nähdä) eikä liian pelottava, että uskallan nukkua täällä yksikseni. Olen vakuuttunut että en tule juurikaan pitämään tuosta elokuvasta.

Mutta kun aikaa tappaakseni surfailin yllättäen (heh) netissä, löysin kaksi mielenkiintoista sivua, englanninkielisen movielensin ja suomenkielisen movietronin, joiden pitäisi osata suositella juuri minulle sopivia elokuvia. En ole vielä osannut tehdä eroa sen suhteen kumpi olisi osuvampi, mutta ainakin äkkivilkaisulla suositukset vaikuttivat sattuvan suhteellisen, jopa riittävän lähelle. Ehkä sitten ajan kanssa huomaa kumpaa kannattaa käyttää. Lisään molemmat linkit myös sivupalkkiin.

Tänään kaveri laittoi viestiä ja tarjosi meille vesirokkoa. Se oli ystävällisesti tehty mutta M on rokotettu sitä vastaan. Jouduimmehan kohtaamaan vesirokkolaisen juuri häiden ja häämatkan alla, joten oli pakko estää M:n sairastuminen. Eipä sillä, vesirokko ei ole kovin kiva tauti. Minä sairastin sen aika isona joten muistan sen paremmin kuin hyvin. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena onnenamuletti

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Onnenhetkiä

Katkera kotirouva on 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Tässä yhtenä päivänä minulla oli sellainen aamu etten tahdo millään uskoa todeksi. Ette voi samperi soikoon uskoa jahka pääsen kertomaan teille tarkemmin. Tai ehkäpä uskottekin, mistäpä minä sen tiedän. Siellä luultavasti särvitte iltapäiväkahvejanne oikein arabian astioista ja teillä on luonnonvalkoiset pöytäliinat ja kaikki. Ei täällä kehtaa pitää hyvä kun vahakankaista ja siihenkin isäntä tekee puukolla viiltoja vaikka olen tuhat kertaa sanonut että käytä sitä leikkuulautaa, iso mies. Ja meillä juodaan kahvit aina tuppervaaran astioista. On ne vaan niin kätevät ja pinottavat vaan ei kovin sievät. Mutta täälläpä ei ollakaan mitään hienostelijoita.

No, tuossa yhtenä päivänä kuitenkin heräsin niin kuin normaalisti ja rämmin postinhakuun. Kiehautin siinä kahvit ja luin lehden kannesta kanteen. Eihän siellä mitään järkevää ollut, sitä samaa Helsingin herrojen kukkotappelua niin kuin aina ennenkin. Niille tekisi kyllä hyvää viettää päivä täällä maalla, lopettaisivat sen kynsiensä teroittamisen ja manikyreeraamisen kun saisivat lapion käteen ja pääsisivät haistamaan kerrankin ihan oikean paskan. Voitte uskoa että noiduin ja sadattelin mielessäni, ihan ajatuksissani leikkasin monta siivua lauantaimakkarasta ja söin kaikki, vaikka piti muka yrittää miettiä tuon painon kanssa.

Siinä aamun mittaan puuhailin ja tiskailin ja tulin niin hilpeälle tuulelle että väänsin paikallisradion kuulumaan kun niillä on niin miellyttävä-ääninen uusi juontaja. Mies, eikä mikään kana niin kuin se edellinen. Radiosta ei kuulunut mitään. Ensiksi ajattelin että nyt se perkeleen rakkine otti ja teki tenän juuri kun alkoi olla mukavaa. Tuon radion antoi naapurin emäntä kun sille ostettiin oikein stereolaitteet joissa voi huudattaa sitä ainaista Antrea Posellia. Vaikka tuskin se siitä musiikista mitään ymmärtää, kunhan yrittää vain olla muita parempi. No, toisaalta enpä ihmettelisi jos vaikka pian hajoaisikin tuo radio, tuskin se pihi ämmä olisi mitään hirveän toimivaa laitetta antanut, sillä lailla ilmaiseksi. Mutta sitten muistin että enköhän vaan ole unohtanut korvatulpat korviini. Niitä täytyy aina joskus pitää kun isäntä kuorsaa ja örisee unissaan. Sillä on niin mahdoton uniakne että ihme kun vielä kulkee elävien kirjoissa.

Johan minä äkkiä riistämään tulpat korvista ja muistamaan että siellähän ne pennutkin ovat jossain, elämässä kuin pellossa. Ja niinhän ne pikku riiviöt olivatkin aiheuttaneet sellaisen sotkun ja hävityksen kauhistuksen että koko päivä meni huutaessa ja siivotessa niiden jälkiä. Mutta sitä en ikinä unohda kun sain aamukahvit juoda ja lehdenkin lukea ihan rauhassa ja hiljaisuudessa. Kyllä siinä vain sielu lepäsi! Kyllä vain melkoisen onnen tuottivat minulle nuo korvatulpat.



Pakinaperjantai Jaa

torstaina, joulukuuta 28, 2006

Ei kai taas uutta meemiä?

My Peculiar Aristocratic Title is:
Grand Duchess Allyalias the Sophisticated of Throcking in the Hole
Get your Peculiar Aristocratic Title


Jussin blogista löytyi minulle uusi aatelisarvo :)

Tämän lisäksi löysin Minhin haarakonttorista mielenkiintoisen meemin ja kun pikku M uinahti pitkille pähkyräisille, päätin vastailla aikani kuluksi ja itseäni huvittaakseni.

1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Menin naimisiin, kävin etelänmatkalla, olin lentokoneessa (voitteko uskoa! 30 ja eka kerta).

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt lupauksia, enkä tee tänäkään vuonna. Rikkoisin ne kuitenkin. Sitä paitsi olen onnistunut pysyttelemään tupakatta. Ilman tupakkaa jatkaminen kattaa mielestäni kaikki vuodenvaihteet raketteineen ja lupauksineen päivineen.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Tänä vuonna ei ole tullut pikkuisia, tosin pari poksahdusta on luvassa ihan lähiviikkoina. Eihän sitä tiedä jos ehtivät vielä tälle vuodelle.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ihmisystäviä ei ole onneksi kuollut, mutta koiraystävillä ei ole ollut ihan niin hyvä tuuri.

5. Missä maissa kävit?
Espanjassa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?
Enemmän töitä, rauhaa, rahaa ja mielenmalttia.

7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
Hääpäivä pitäisi muistaa mutta pari kertaa se on jo lipsahtanut mielestä. Onneksi se on kirjoitettu sormukseen. Muita kai en tule muistamaan. En pidä päivämääriä kovin tärkeinä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Kirjoittamisen harjoittelu.


9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En ole kokenut suuria epäonnistumisia tänä vuonna. Tai, no keväällä en päässyt siihen kouluun johon olisin halunnut.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Iskias- , selkä-, niska-. silmä- ja hartiavaivoja lukuunottamatta olen ollut suht. terveenä. Vähän masennuksen oireita oli välillä ilmassa. Siihen liittyi sydän- ja vatsavaivoja ja orastavaa paniikkikohtausta mutta nekin ovat nyt paremmassa jamassa.


11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Parempi auto oli kyllä oikein kiva juttu.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Omien lasten edesottamukset ovat herättäneet hilpeyttä. Ja tietenkin vuoden varrelle on mahtunut muutaman idiootinkin huvittavat toilailut.

13. Kenen käytös masensi?
Lähimmät ihmiset aiheuttavat yleensä eniten päänvaivaa. Mutta ylivoimaisesti suurin masennuksen aiheuttaja oli oma käytökseni.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Hää- ja häämatkavalmisteluihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Kirjoittamisesta, häistä ja matkasta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?
Egotrippi/Matkustaja


17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi
b) laihempi vai lihavampi?
Samoissa kiloissa. Ehkä vähän laihempi.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Olisin voinut liikkua enemmän ja leikkiä enemmän lasten kanssa. Ja lukea Kalevan tarkemmin.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Olisin voinut murehtia vähemmän omaa vanhenemistani, sekä riidellä ja vittuilla paljon vähemmän. Katsoa vähemmän turhia tv-sarjoja.


20. Kuinka vietit joulua?
Omituisen rauhallisesti rakkaiden parissa. Aluksi vähän stressinatsina, mutta loppua kohden yhä rennommin.


22. Rakastuitko vuonna 2006?
En. Rakastin.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Ei yhtään.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Pako, Oz, Greyn anatomia, Lost.


25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En taida vihata ketään. En ainakaan ketään uutta.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Pakko sanoa Karen Blixen Eurooppalaisena Afrikassa, vaikka voi mennä jo ylihehkuttamisen puolelle.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
En tainnut tehdä kovin suuria löytöjä. Iron Maidenin keikalla aloin tykkäämään niiden musiikista taas enemmän.

28. Mitä halusit ja sait?
Tietokoneen ja nettiyhteyden, sekä ulkomaanmatkan. Muuta en ole pahemmin halunnutkaan.


29. Mitä halusit muttet saanut?
Tämä on kummallista, mutta olen tainnut saada kaiken mitä olen halunnut. Olenkohan minä nyt pilalla?


30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Brokeback Mountain.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Tanssin ja juopottelin ja täytin 30 (niin ja kärsin tietenkin ikäkriisistä).


32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Jos olisin saanut tehdä enemmän mielekästä työtä.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2005?
Repsottavat housunlahkeet, ruokatahroja vaatteissa (M:n jäljiltä). Koko ajan mummoutuvampaa käytännöllisyyttä. Eriparisukat.


34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Kaverit, perhe, kirjoittaminen, kirjat.


36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
En tiedä onko tämä eniten, mutta ensimmäisenä tuli mieleen se uutinen jossa kerrottiin että delfiinit ovat ehkä tosi tyhmiä.

Jälkiselvitykset jäivät... Tämä uutinen siis kuvastaa parhaiten sitä kuinka paljon politiikka on napannut tämän vuoden aikana.;)



37. Ketä ikävöit?
Vaaria (kaveri), B-mummo (ihan oikea mummo).


38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
En ole tavannut uusia ihmisiä, paitsi tietenkin monia kivoja nettipersoonia voi selata tuolta linkkilistasta.



Lähtekääpä muutkin tätä kirjoittamaan jos teillä sattuu olemaan luppoaikaa. Jos vaan viitsitte, olisi kiva jos laittaisitte minulle tiedoksiantoa osallistumisestanne kommenttilaatikkoon, minua nimittäin kiinnostaa kovasti lukea mitä ihmiset vastaavat näihin mielenkiintoisiin kysymyksiin.

Jaa

keskiviikkona, joulukuuta 27, 2006

Kutsuja ja vastauksia

Miksihän käy niin että aina silloin kun on sairaana, olisi myös kaikkea kivaa tekemistä. Ensiksikin minua pyydettiin tänään baariin, asia mikä ei ollut vielä muutama vuosi sitten mikään kummallinen juttu, mutta nykyään, kun olen muuttunut tällaiseksi akoittuneeksi ja muutenkin tylsäksi koti-ihmiseksi tällaista tapahtuu hyvin harvoin. Yleensä minut kutsutaan juhlille ja siinä sivussa sitten eksytään baariin tai sitten minä olen se joka kerjään ihmisiä mukaani. Mutta tällä kertaa sairauden lisäksi T:n työt estivät lähtöni.

Toinen kiva, joskin arkisempi kutsu oli yhteiselle kävelylenkille. Se olisi varmaan tehnyt hyvää joulun jälkeiselle itseinholle ja selkärangattomuuden tunteelle. Mutta siis en lähtenyt, vedoten sairauteeni. Otin sen sijaan kourallisen suklaata - ja itseinhoni.

Olen yrittänyt miettiä parasta tapaa hankkiutua eroon koneella tilaa vievistä valokuvista, mutta en haluaisi tuhotakaan niitä. Kaikista ei ole paperikopioita. En oikein tiedä mikä tapa olisi kätevin.

Tänään kirjoitin sähköpostit niille sukulaisilleni. Aiheena oli lähinnä se, kuinka hankala on keksiä mitään kirjoittamista. Toinen vastasi heti. Vaikutti ihan ilahtuneelta. Kaiketi postini ei ollut ihan typerä. Jaa

Meemi

1, Mihin edellinen suhteesi kariutui?
- Liialliseen samanlaisuuteen. Nuoruuteen ja kyllästymiseen.


2.Koska viimeksi poistit karvoja vartaloltasi.

- Pari päivää sitten kainaloista.


3. Mitä teit klo 8 tänä aamuna?

- Vaihtelin pikku M:n vaippaa tai asentelin Maisa-dvd:tä paikoilleen


4. Oletko hyvä matematiikassa.

- En tiedä. Minulle sanottiin jo pienenä ettei meidän suvulla ole matikkapäätä, enkä tajunnut koskaan kyseenalaistaa asiaa.


5.Mitä muistat omasta vanhojen päivästä?

- Että minun korvakoruni tippui kesken tanssihyppelyiden.


6. Onko kukaan sukulaisistasi tai esi-isistäsi kuuluisa?

- Johannes Virolainen ja piispa Martti Skytte ovat sukututkimuksen mukaan minulle sukua.


7. Oletko ottanut opintolainaa?

- Joo. Mutta enpä ole sentään maksanut vielä.


8. Mitä posteljooni toi viimeksi?

- Mainoksia ja Kalevan.


9. Montako erilaista juomaa olet juonut tänään?

- En vielä mitään.


10. Jätätkö puhelinvastaajaan viestejä?

- Pitkin hampain.


11. Kenelle menetit konserttineitsyytesi?

- Ensimmäisenä tulee mieleen M.A.Numminen ala-asteella. Ei sitä osannut oikein arvostaa silloin. Lukiossa tykättiin siitä ja yritettiin haastatella sitä koulun esitelmään. Mutta se ei vastannut meidän kirjeeseen (nyyh).


12. Kirjoittaisitko hiekkarannalla nimesi hiekkaan?

- Luultavasti.


13. Mikä on kivuliain toimenpide, jota olet joutunut kokemaan hammaslääkärissä?

- Hammaskiven poisto.


14. Mitä löytyy kotisi takaovelta?

- Katuharja.


15. Onko suunnitelmia perjantai-illalle?

- Eipä ole vielä. Luultavasti olen kotona perheen ja tietokoneen kanssa.


16. Pidätkö siitä, millaiseksi merivesi tekee hiuksesi?

- Enpä erityisesti.


17. Söisitkö yksin juhlapussillisen sipsejä?

- Valitettavasti.


18. Oletko koskaan käynyt planetaariossa?

- Olen, lasten kanssa.


19. Käytätkö kylpypyyhettä useammin kuin kerran, ennen kuin se menee pyykkiin.

- Käytän.


20. Mainitse muutama asia, joka saa sinut innostumaan.

- Hyvä kirja/elokuva/musiikkikappaleet, hyvä keskustelunaihe, jännittävä seikkailu


21. Nimeä lempivanukkaasi.

- Sellainen jacky makupala jossa on päällä vaaleaa ja alla tavallista suklaata.


22. kuvaile avaimenperääsi.

- Thaimaasta tuliaisena saatu metallinen norsu, jonka voi halkaista keskeltä kahtia ja väliin laittaa yhden rauhoittavan lääkkeen. (Jos siis käyttää ja minä valitettavasti en. Burana siihen ei mahdu)


23. Missä säilytät kolikoitasi?

- Lompakossa ja käsilaukun pohjalla.


24.Koska viimeksi puhuit suuren yleisön edessä?

- Kesäkuussa omissa häissäni.


25. Millaisen talvitakin omistat?

- Ohuen alennuksesta ostetun ja vähän lämpimämmän villakankaisen.


26. Millainen sää oli lakkiaispäivänäsi?

- Valokuvien mukaan ihan letkeä.


27. Nukutko makuuhuoneen ovi kiinni vai auki?

- Kiinni.


Tämän kopioin Obeesialta. Haastan kaikki lukijat.

Jaa

tiistaina, joulukuuta 26, 2006

Kurittaminen ja kuolemanrangaistus

Kun tulee puhetta lapsen ruumiillisesta kurittamisesta ja kertoo vastustavansa sitä kaikissa mahdollisissa tapauksissa ja muodoissa, käy aina silloin tällöin niin, että joku alkaa asiaa ihmettelemään ja tällaisen kurituksenvastustajan kasvattajankykyjä kyseenalaistamaan. He kysyvät: "Entä sitten jos se lapsi ei millään usko?" tai "Eikö siinäkään tapauksessa että se on tehnyt jotain pahaa?" tai "Entä jos on kokeillut kaikkia muita keinoja eikä se lapsi ole siitä toennut?". Ja kun sanoo että ei siltikään pidä kurittamista (vaikka oikea sana tähän on pahoinpitely) oikeana vaihtoehtona he sanovat usein että "Meillekin on annettu piiskaa lapsena, eikä siitä ollut mitään haittaa" tai "Selkäsauna on pieni paha verrattuna siihen että kasvaa aikuiseksi jolle ei ole opetettu mitään tapoja". Niin. Kotiolot ovat lapsille se ainoa normaali ja oikea jonka he oppivat. Esimerkiksi siksi kurittaminen on niin paha juttu. Se opettaa olemaan kunnioittamatta oman lapsensa koskemattomuutta (harva kurittaja menee kuitenkaan tukistelemaan kassajonossa huonosti käyttäytyviä tuntemattomia aikuisia ja jos menee, tunnistaa hän sen luultavasti helpommin pahoinpitelyksi kuin kuritukseksi).

Sama juttu kuolemanrangaistuksen kanssa. Kun siitä tulee puhetta, on suhteellisen luultavasti joku joka sanoo "Ai, etkö sinä haluaisi että sellainen ihminen kuolee joka on tappanut sinun lapsesi?" ja kun selitän että totta kai haluan, se on vain inhimillistä. Ja että sitä varten oikeuslaitos on keksitty, että me "siviilit" voimme tuntea rauhassa vastuutonta murhanhimoa ja joku neutraali osapuoli voi selvittää mikä on oikea rangaistus. "Ai haluatko sinä että kaiken maailman pedofiilit saavat kävellä täällä vapaana raiskaamassa meidän lapsiamme?". En tietenkään halua mutta se on taas toinen juttu kuin kuolemanrangaistus. "Mutta eikö ole inhimillisempää antaa toisen kuolla kuin virua koko loppuelämänsä vankilassa?". Siihen en tiedä vastausta, tiedän vain että kuolemanrangaistusta ei voi peruuttaa ja erehdykset ovat inhimillisiä. "Mutta entä jos kyseessä on joku todella julma, vaikka Saddam Hussein?". Pahempaa on jos koko oikeuslaitos on yhtä julma.

Minusta on epäjohdonmukaista kasvatusta sanoa "Lopeta se hakkaaminen tai saat selkään" tai "lopeta tuo ihmisten tappaminen tai me tapamme sinut". Mutta tämä on vain minun mielipiteeni. Jaa

Tarinamaanantai, kuva-aihe

Yhteensovittamattomat


Myöhään illalla me saatiin olla hetki kahdestaan. Mä katsoin edelleen sen tennareita. Ne näyttivät liian isoilta kuuluakseen sille ja ne olivat rikkinäiset ja kuluneet, köyhän perheen kakaroiden kengät. Kyllä mä tiesin miltä köyhän perheen kengät näyttävät, olinhan mä itsekin samassa tilanteessa. Mulla oli mutsin vanhat terveyssandaalit joita se ei enää kehdannut käyttää töissä. Niiden solki repsotti ja nahka oli kulunut karkeaksi. Kai sekin huomasi että meillä oli aika paljon yhteistä.

- Mulla ei oo ollut vielä koskaan tyttöystävää, se sanoi kun me käveltiin pyörätietä sen kotia kohti.
Autoja ajoi harvakseltaan ohi ja omakotitalojen pensaat kasvoivat korkealle päiden yläpuolelle. Oltiin aivan kuin omassa suojassa. Mua oksetti ja mä tiesin etten mä ollut vielä valmis koko tähän seurustelutouhuun ja hässäkkään, mut en mä kehdannut sitä sille sanoa. En mä halunnut että se pitää mua ihan penikkana. Se otti mun kädestä kiinni ja hinkutti omia sormiaan mun sormieni välissä.
- Sulla on tällaiset ihan pehmeät. Tunnetsä kuinka kovat koppurat mulla on? Se kysyi.
Mua hävetti vieläkin kun se oli sanonut päivällä että mulla on pitkät kädet kun olin yltänyt yhteen puunoksaan johon se ei. Mä en kehdannut muistuttaa että olen sitä pidempi kun mietin että se voi olla sille arka paikka. Enkä mä tiennyt pitäisikö mun myöntää että sen sormet on karkeat, että pahastuisiko se sitten siitä.
- Millon sä voisit tulla tapaamaan mun vanhempia? Ne varmaan haluaa myös nähdä mun ekan tyttökaverin.
- Öö.. En mä tiedä. Ehkä joskus (eikoskaaneikoskaaneikoskaan).
- Kummasta sä tykkäät, kullasta vai hopeasta?
- Miten niin?
- Ei ku sano nyt vaan.
- Emmä tiedä.
- Ei ku sano nyt vaan, se tivasi.
- Ehkä hopeasta (ettei sulla menis niin paljon rahaa hukkaan).
- Mä kirjoitan sulle sitten kun sä olet mennyt takaisin kotiin.
- Okei.
- Saisinko mä suudella.
- Emmä halua.
- Okei.

Mä sain siltä eilen painavan kirjeen. Sen sisällä oli hopeinen ketju, jossa oli joku sininen kivi sisällä. Mulla tuli taas aivan tosi paha olo ja musta tuntuu että mä olen vaan liian nuori tähän. Mä en aio vastata sille vaikka tavallaan käy sääliksi. Mutta äiskä on sanonut että pahempi on pitää yllä turhaa toivoa. Ehkä jos tää olis tapahtunut ensi kesänä... Sen kädet oli kuitenkin aika kivat sellaisina karheina.



Tarinamaanantaihin Jaa

maanantaina, joulukuuta 25, 2006

Ei enää sanaakaan tiedätte kyllä mistä!

Nyt ei enää sanaakaan siitä, johon on valmistauduttu ja jota tällä hetkellä elelemme. Ennemmin haluan ilmoittaa että ilokseni sain kuin sainkin pysyteltyä eilisen erossa tietokoneesta. Eli nettiriippuvuuteni ei olekaan ihan niin paha kuin pelkäsin. Hyvä niin.

Olemme pelanneet Trivial Pursuitia eilisen illan ja tämän päivän. Harmittaa kun minulla on niin hyvä muisti. Kun yleistieto on niin onneton kuin minulla, yksi korttipakka kierähtää ympäri ennen kuin arvaisikaan ja seuraavalla kierroksella alkaa jo muistaa kysymykset. Tietenkin voisi olla iloinen siitä että on siis viisastunut, mutta kysymyksethän ovat tunnetusti sellaiset ettei niistä ole niin paljon hyötyä arkielämässä, paitsi tietenkin jos haluaa loistaa nippelitiedollaan. Ja minä en yleensä halua. Olen siinä mielessä tonttu (tämä aivan täysin viittaamatta vallitsevaan ajankohtaan) että tykkään enemmän väitellä yleismaailmallisista asioista, joista en niistäkään tiedä yhtään sen enempää. Tämä on asia joka käy usein tuskallisesti esille siinä vaiheessa kun olen rouhinnut pää punaisena pohjamutia juuri siitä asian vierestä.

Katsoimme iltapäivällä T:n kanssa Minun Afrikkani, joka oli mennyt aika pitkälti pilalle taannoisen kirjaelämykseni jälkimainingeissa. T ei ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin ja hän onnistui jopa pitämään siitä vaikka minä kommentoin koko ajan vierestä kärttyisellä äänelläni sitä kuinka Hollywood on tekemällä tehnyt sankarittaresta heikon ja miehistä riippuvaisen naisen, joka Afrikan kokemustensa jälkeen päästetään miesten klubiin. Hän on lunastanut paikkansa miehen veroisena - ja siitä ylöspäinhän ei voi edes kuvitella...

T yllätti minut erittäin mielenkiintoisen oloisella kirjalla. Andrew Millerin Optimistit käsittelee ainakin kansipaperin esittelyn mukaan minua kovasti kiinnostaneita aiheita. Tulen hyvin luultavasti palaamaan tähän vielä, kunhan saan aikaa kirjan lukemiseen.

B oli lukenut blogiani ja yllätti minut eilen Koston enkeli - elokuvalla josta olen kirjoittanut aikaisemmin. En rehellisesti sanottuna tiedä uskallanko katsoa sen... toivottavasti. Jaa

lauantaina, joulukuuta 23, 2006

Hyvää joulua, rakkaat blogitoverit!

M ja joulupasteijat

Joululeipomukset on leivottu ja joulusiivous on suoritettu loppuun. Siispä on aika alkaa viettää joulua ja potea flunssaa. Ja vielä molempia yhtä aikaa :)

Haluan toivottaa tunnelmallista joulua kaikille teille jotka käytte täällä kurkistelemassa horinoitani. Älkää stressatko liikaa mahdollisista vieraista ja vierailuista, unohtakaa ne rutiinit joista ette todella itse nauti ja viettäkää aikaa rakkaittenne kanssa tai pyhittäkää joulu rauhoittumiseen ja hiljentymiseen ihan omassa rauhassa, juuri niin kuin itse parhaaksi näette.

Iso halaus ja rutistus teille kaikille. Nyt yritän pysytellä tietokoneesta erossa ainakin huomisen... Toivottavasti se onnistuu, muuten täytynee mennä kasvot morkkiksesta harmaina anonyymien nettiriippuvaisten kokoukseen heti tammikuussa. Jaa

perjantaina, joulukuuta 22, 2006

Juhlitaan pimeyttä!

Tänään on syytä juhlaan. Olemme kestäneet yhä aikasemmin pimentyvää taivasta päivästä toiseen, olemme menettäneet rusketuksemme ja kasvattaneet syksynharmaat ilmeet kasvoillemme sen suuremmin miettimättä. Olemme rämpineet sateessa ja tuulessa töihin, kauppaan, kirjastoon, harrastuksiin (jotka kernaasti vaihtaisi villasukat jalassa rötköttelyyn). Olemme riidelleet, nauraneet, rakastelleet ja itkeneet pimeyden sylissä valittaen tai valittamatta, mutta kuitenkin kestäen päivästä päivään.

Tänään pimeys saavutti lakipisteensä ja huomenna valo ei ole enää hyvästijättöä vaan tervetulotoivotus ja lupaus helpotuksesta. Heittäytykää siis vielä kerran pimeyden piiloon ja antakaa sen peittää päänne ja tuudittaa. Huomenna on kynttilöiden ja valon aika.

Tänään on syytä juhlaan. Me kestimme sittenkin! Jaa

Pakinaperjantai, aiheena metsä

Kerron nyt miten pikku-Lydian perheen lasten joulu pilattiin:

Lyyti oli siinä vaiheessa kahdeksan ja puoli-vuotias kun jouluaatto alkoi olla käsillä ja hänen isoveljensä Miksu kävi toista kymmentä. Koko päivän lapset olivat katselleet ulos lumen peittämää maisemaa suurella jännityksellä ja yrittäneet aistia hämärän merkkejä ilmasta. Kun vihdoin yön ensimmäiset kiehkurat ilmestyivät pihapiiriin, viitasi isä suu viiruna lastenhuoneen ovelta. Oli tullut aika mennä.

Kun heidän "pakoautonsa", savunharmaa Volvo pysähtyi metsän laitaan, eräälle auratulle sivutielle josta mentiin myös isän työkaverin mökille, oli jo paljon hämärämpää. Isä otti suuren taskulampun ja sahan ja laittoi ne kankaiseen kirjastokassiin. Sitten hän katsoi takapenkkiläisiä vakavana jotta tietäisivät olla hiljaa. Lyytin ja Miksun vatsanpohjia kutkasi niin kuin aikaisempinakin vuosina. Sitten koko perhe hiippaili isän jälkiin astuen metsän siimeksiin.

Metsässä oli ihmeellisen ihana kulkea peräkanaa, hiljaisuudessa. Näkyi eläinten jälkiä joista isä tunnisti vain jäniksen ja äiti hiiren, Lyyti yritti tähytä puiden oksistosta oravaa, sillä edellisenä vuonna suloinen pörröturkki oli ollut todistamassa heidän puuhiaan. Samalla hän yritti mittoa katseellaan kuusia toivoen että tällä kertaa hän olisi se, jonka silmiin täydellinen kuusi sattuisi ensimmäisenä. Siinä samassa äiti osoitti metsäaukion keskellä ylhäisessä yksinäisyydessään seisovaa kaunotarta. Äidin sana painoi kuusiasioissa eniten, varsinkin kun eräänä vuonna isä oli säänyt vängättyä selvän toispuolen heidän kotiinsa.

Isä asteli yksin, pidemmillä askelilla kuuselle ja äiti hyssytti sormi suun edessä. Lyytiä jännitti niin ettei hän meinannut paikallaan pysyä. He tekivät väärin, rikoksen. Äiti oli sanonut että he ottivat aina valtion mailta ettei yksityinen joutunut kärsimään, mutta Lyyti tiesi että se oli silti rikos. Isä tuli kuusen kanssa lumi pöllyten ja he palasivat takaisin samaa reittiä, tällä kertaa isä viimeisenä.

Mutta tänäpä vuonna poliisi oli väijyttänyt heidät niin ovelasti että he eivät huomanneet varovaisesta tähyilystään huolimatta mitään. Turha oli taistella tutkainta vastaan kun kuusi oli jo puoleksi auton katolle köytetty. "Ja oliko niitä lupalappuja", poliisi sanoi narisevalla äänellä. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten äiti huokasi ja veti jonkun paperin taskusta. "Tässä olisi". Poliisi vilkaisi lappua ja antoi äidille takaisin. Sitten se toivotti hyvät joulut ja meni pois.

Paluumatka sujui hiljaisuudessa. Isä sanoi vain "Anteeksi. Me vain halusimme antaa teille saman jännityksen jonka saimme itse kokea lapsena. Mutta eihän me mitään varkaita olla". Lyyti katsoi hiljaisena lumista maisemaa ja tiesi että ensi vuonna joulu ei olisi enää sama, eikä metsä enää koskaan niin hiljainen.




Muita metsä-aiheita Jaa

torstaina, joulukuuta 21, 2006

Emotionaalista värinää

Lisää arvokkaita joulukoristeita. Poikani L:n taidonnäytteitä. Enkeli on tarha-ajoilta, tonttu on tehty koulussa.

Tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, jos sallitte kulahtaneen ilmaisun. Heidihahmo oli laittanut blogiinsa kuvan joka esitti minulle hyvin tärkeää, nyttemmin jo unohtunutta muistoa lapsuuteni jouluista. Kuva oli minulle oikein rakas ja joulutunnelmaa herättelevä silloin kun olin pieni. Uskomaton yhteensattuma, pakko sanoa, varsinkin kun Heidihahmo oli laittanut kuvan esille edellisen postaukseni innoittamana ja varsinkin kun en ole nähnyt tuota kuvaa koskaan missään muualla. Olin erittäin liikuttunut nähdessäni kuvan ja esittelin sitä miehelleni joka oli asiastani kiinnostunut ja pojalleni L:lle joka sanoi "Jooh. Ei kiinnosta". L on suoraan sanottuva vittuillut minulle täysillä jo parin päivän ajan. Nytkö se alkoi, se murkkuikä?

Toinen liikutuksen aihe oli se, että sain Eurooppalaisena Afrikassa - kirjan kyyneleentäyteiseen loppuunsa tänään siitäkin huolimatta että olen yrittänyt parhaani mukaan vitkuttaa. Joskus harvoin sattuu sellainen kirja kohdalle että sen luettuaan tulee olo että on lukenut satoja kirjoja vain löytääkseen sen yhden, että on tavallaan tietämättään etsinyt juuri tätä kyseistä kirjaa. Mutta Eurooppalaisena Afrikassa on yksi tällainen kirja. Minun on pakko saada yksi kappale omakseni, muuten en voi olla tyytyväinen. Tämä kirja on siitä harvinainen että nainen on siinä aivan oikea subjekti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Valitettavasti kirja ei selviä ilman että siinä olisi katseen kohteita, objekteja. Alkuasukkaat on kuvattu hyvin voimakkaasti kokijansa silmien kautta. Tietenkin kirjaa on luettava ottaen huomioon sen kirjoittamisajankohta, joka on ollut kovin toinen kuin nykyään ja nykyihmisen on hankala hyväksyä niitä kolonialistisia ajatuksia joita se esittelee. Kaikesta huolimatta kirja on varmasti yksi elämäni suurista rakkauksista ja suosittelen sitä lämpimästi niille jotka haluavat matkailla ajassa ja paikassa nojatuolistaan käsin. Blixeniä on kuvattu aikansa merkittävimpänä tanskalaisena kirjailijana. On muuten aika harvinaista että etuliite nais- on jätetty tuon kirjailija-sanan edestä pois.

Kävimme tänään kinkkuostoksilla. Olin kumartuneena kärryjen viereen ja juttelin M:n kanssa kun huomasin että hyvin vanha nainen tuijottaa minua. Olen tottunut vanhojen ihmisten katseisiin, onhan M aika valloittava henkilö, mutta tämä nainen katsoi minua ilme syvää halveksuntaa ja vihaa huokuen. Yritin katsoa häntä pitkään, tunnistaa, mutta en muistanut nähneeni häntä koskaan aikaisemmin. Koko ajan nainen katsoi minua järkähtämättömästi ja sama viha katseessaan. Häivyin vähin äänin peremmälle kauppaan ja minua pelotti pikkuisen. Kun katsoin taakseni, nainen seisoi kaukana käytävän toisessa päässä ja tuijotti minua edelleen samalla pelottavalla ilmeellä. Jostain syystä minulla tuli tosi paha ja pelokas mieli ja olen yrittänyt todistella koko illan itselleni että naisella varmaan viirasi päästä tai hän erehtyi henkilöstä. Että kukaan ei vihaa minua niin paljon. Jaa

keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Valaistunutta perinnetietoutta

Olen joutunut välillä ihan joulutuulen valtaan kun olen katsellut muiden bloggaajien esillepanemia kauniita ja jouluisia kuvia heidän kodeistaan ja koristeistaan. Niinpä laitan itsekin tämän pukkipariskunnan jonka äiti askarteli silloin kun olimme lapsia. Meillä oli raha kovasti tiukassa eikä varaa kaupan hienoihin koristeisiin, joten äiti teki nämä vessapaperirullahahmot iloksemme. Ja kuten usein käy tuollaisille esineille, ovat nämäkin muuttuneet melkeinpä rakkaimmiksi joulukoristeiksi joita minulla on ja ne saavat aina kunniapaikan kodissamme. Nyt niitä vasta kehtaakin esitellä kun T ystävällisesti entisöi kumppanuksia erikeeperillä.

Meillä on säilynyt joulukuusessamme pari kärventynyttä piippurassista väännettyä "soan aikaista" tonttua jotka ovat selvästi kokeneet kovia "elävien" kuusenkynttilöiden aikaan. Isoisoäiti oli väännellyt niitä "soan aikaista" jouluaan kaunistamaan pimennysverhojen suojissa. Eiväthän ne mitään kauniita ole, mutta ne ovat minulle tosi tärkeitä esineitä.

Hassua, olen esineistä hyvin käytännöllisesti ja järkiperäisesti ajatteleva ihminen mutta jouluun liittyviin esineisiin liittyy kieltämättä tunnelatauksia.

Suvun kanssa on tullut pikkuisen "väärinkäsitystä" joulun suhteen niin kuin arvata saattaa. Mutta se ei ole sitä epätoivosta, maailmojasyleilevää ja dramaattista lajia jota olen tottunut kohtaamaan (ja kenties vähän aiheuttamaankin) näin joulun alla joten enpä ota stressiä siitäkään. Tänä vuonna aion saavuttaa valaistumisen tilan.

Ja vielä ilmoitusluontoisena... Ehdin taas päivittää linkkilistaa ja kohta taas arvatenkin lisää... Jaa

tiistaina, joulukuuta 19, 2006

L tonttuna

Tulimme pari tuntia sitten L:n joulujuhlista, jotka ovat kai sitten viimeiset hänen elämässään sillä ensi vuonna hän siirtyy yläasteelle. L oli tonttu ja hänellä oli ensimmäinen repliikki joulujuhlien historiassa. Esitys ja tämä repliikki menivät molemmat oikein mallikkaasti, vaikka L valitti kärsivänsä jännityksestä ennen esityksen alkua. Otin kuviakin, mutta en viitsi edes kysyä saanko laittaa niitä tänne. L ei antaisi koskaan lupaa esitellä niitä julkisesti. Aikaisemmin kävimme katsomassa kauppakeskuksen kirjastossa L:n sarjakuvaa joka oli osa sarjakuvanäyttelyä. Sain väkisellä otettua pari kuvaa L:stä ja sarjakuvasta mutta hän näyttää lähinnä siltä kuin olisi matkalla narun jatkoksi, niin vastahakoinen hän oli.

Oli ihan hyvä päivä ja olin pikkuisen reipaskin. Joulukalenterin luukut vähenevät uhkaavaa vauhtia. Stressihän ei nyt millään voi olla enää kovin monen päivän mittainen vaikka se alkaisikin huomenna.

Aion laittaa M:n nukkumaan aikaisin ja sitten varastan joulusuklaista muutaman geishan ja uppoudun pitkästä aikaa Eurooppalaisena afrikassa-kirjan pariin ennen kuin menen nukkumaan. Jos noiden geishojen sijasta minulla olisi fazerin sinistä, olisi se minun määritelmäni taivaasta. Jaa

maanantaina, joulukuuta 18, 2006

Perhesuhteista

Hauskaa että olen isäni kanssa tekemisissä. Tänään kun hän kävi eteisessä tuomassa lahjapaketteja ei tuntunut enää juuri ollenkaan omituiselle. Ei hän tietenkään isälle tunnu mutta ei enää niin vieraalle miehellekään. Se on jo niin iso edistysaskel että en olisi vielä pari vuotta sitten uskonut asiaa mahdolliseksikaan. Jaa

Uusia blogeja

Linkkilistassa on joitain uusia blogeja joissa on mielenkiintoista juttua. Käykää kurkkaamassa. Lisään taas uusia kunhan kerkeän. Jaa

Tarinamaanantai, aiheena sana valo

- Etkö sinä mitenkään voisi vain ymmärtää että ihmisiä ei kiinnosta lukea tuollaista kyynistä ja masentavaa roskaa, Joulutarinalehden päätoimittaja raivoaa puhelimessa. - Ja aivan yhtä vähän heitä kiinnostaa tuo ala-arvoinen huumori jolla yrität keventää tarinoitasi. Sinun pitää yrittää silata tarinasi lämminhenkisellä taialla. Tiedäthän, niin kuin vaikka pienessä tulitikkutytössä.
- Mutta se tyttöhän kuolee siinä. Sehän näkee tulitikun valossa ihan omiaan kun on niin jäässä, helvetti soikoon.
- Mutta se kuulostaa hyvältä ja oikealla tavalla liikuttavalta. Yritä nyt jo ihmeessä samaa, muuten saat unohtaa koko tarinoinnin.


Pomo runttaa puhelimen kiinni jouluiloa toivottamatta. Paavolainen on tyytyväinen. Hänen korvansa melkein vuotavat verta siitä ympärivuotisesta jouluilon toivottamisesta jota hän joutuu kuuntelemaan. Saamasi pitää, herra Isokenkä, Paavolainen manaa mielessään. Asia on niin että ammattitaitoinen kirjoittaja kirjoittaa ihan mistä vaan, aivan sama vaikka se olisi omasta mielestä lällyä ja muutenkin paskaa. Jos siitä tulee mummokunnalle tippa linssiin niin pannaan sitten parasta mitä pystytään. Paavolainen kirjoittaa:

Elli-Roosa istui ja katseli hiutaleiden ympäröimästä ikkunasta lumipeitteistä maisemaa. Jouluaattoon oli enää yksi yö ja Elli-Roosaa jännitti niin paljon että hänen oli vaikea pysytellä paikoillaan. Ikkunalla paloi kynttilä, jonka valo lepatti niin, että jos sitä katseli liian kauan, tuli pää kipeäksi. Kynttilän liekistä lähti nokinen vana kohti kattoa. Elli-Roosa yritti katsoa missä noki loppuu ja selvä ilma alkaa. Mummo istui keinutuolissa kutoen taas uutta harmaata sukkaa. Hän seurasi pihalla leikkivien serkkujensa puuhia. Vanhempi, se jota äiti sanoi ADHD:ksi hakkasi puita kepillä ja odotti että lunta pöllähti hänen päälleen. Nuorempi oli vyötäisiään myöten lumihangessa ja itki paksua räkää poskilleen. Elli-Roosa oli varma että ADHD oli haudannut pienen tahallaan lumeen. ADHD oli kai paha ihminen.

Mummo lonksutti hampaitaan taas huomaamattaan. Mummolla oli sellainen tapa, että hän saattoi lonksauttaa hampaat suusta kurkistamaan jopa ruokapöydässä. Ja vaikka äiti ja isä kielsivät mummoa, hän aina unohti ja lonksautti uudestaan. Elli-Roosakin olisi halunnut kieltää, mutta äiti oli sanonut että vain aikuiset saivat huomauttaa mummolle lonksauttelusta. Elli-Roosa otti tulitikun ja siihen tulen kynttilän liekistä. Hän katsoi mummoaan pikkuisen liekin luoman valokehän läpi ja ajatteli että mummo olisi tulessa. Hän oli nähnyt salaa aikuisten elokuvaa jossa joku ihminen oli ihan oikeasti tulessa ja se kirkui ja sen naama vääntyili. Jos koko talo syttyisi palamaan, hän kirkuisi yhdessä mummon kanssa. Kodista tulisi iso tuhkakasa jonka päällä olisivat mummon tekohampaat.

Tulitikku poltti Elli-Roosan sormissa ja hän tiputti sen vahingossa sohvalle. Tikusta paloi sohvaan musta jälki, jota Elli-Roosa taputti peläten että se syttyisi ja he palaisivat juuri niin kuin hän oli ajatellut. Lopulta Elli-Roosa uskalsi todeta ettei mitään tulipaloa syttynytkään. Hänellä tuli hyvä mieli ja joulutunnelma. Eikä häntä enää haitannut niin paljon että ADHD haukkui häntä Pissa-Raparperiksi ja jopa äitikin nauroi sille haukkumanimelle.


Paavolainen lopettaa tarinan ja pudistaa hymyillen päätään. Kyllä herra Isokenkä yllättyy, ja antaa ehkä vihdoin sen tunnustuksen jonka hän on ansainnut. Seuraavana päivänä Paavolainen irtisanotaan Joulutarinalehden palveluksesta.

Kolmentoista vuoden kuluttua Johannes Paavolaiselle myönnetään tunnustuspalkinto työstään lasten tunteiden tulkkina.



Tarinamaanantaihin Jaa

sunnuntaina, joulukuuta 17, 2006

Pipareita ja kaksoisolentobongausta

Saimme piparit tehtyä ja lapset onnistuivat syömään niistä jo mittavan osan. Toivottavasti kiintiö lähtee tulemaan samalla täyteen, muuten niitä pitää leipoa vielä lisää ennen joulua. Ja minä kun muka viime vuodesta viisastuneena tein kaksinkertaisen taikinan. Joululahjat on nyt melkein kaikki ostettu. Ostosreissu K:n kanssa meni juuri niin rennosti ja mukavasti kuin olin kuvitellut. Luovutin kirkasvalolampun takaisin K:lle. Tuntuu että sen vaikutus on lisääntynyt edelleen vaikka viimeisestä kuurista on nyt melkein viikko. Suosittelen vekotinta lämpimästi kaikille talvimököille, sillä on arvaamattoman positiivinen vaikutus.

Sisko N yllätti kivasti. Oli käynyt avokin kanssa kaatamassa meillekin kuusen metsästä samalla kun olivat hakeneet itselleen. Säästyi iso raha. Tuli tosi hyvä mieli että olivat ajatelleet meitäkin :)

Olen huomannut että sairausasioissa on kahtalaisia ihmisiä. On niitä jotka eivät käy kenenkään luona kylässä ollessaan sairaita, eivätkä he ota sairaita ihmisiä kotiinsa kylään tartuntariskin takia. Sitten on niitä "tarttuu jos on tarttuakseen"- ihmisiä. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan.

Ps. Kaveri kertoi nähneensä ehkä sen kaksoisolentoni, joka ei kyllä ollut enää niin paljon minun näköiseni. Hän olisi ottanut kyseisestä henkilöstä kuvan, mutta ei kehdannut. En ihmettele. Jaa

lauantaina, joulukuuta 16, 2006

Luonnoton stressinpuutostila


M tietää että jääkaapissa on kulhollinen piparkakkutaikinaa. (Kuva Espanjan lomamatkalta)

Kierreltiin tänään kaupungilla ja stressi oli tipotiessään. Kumma juttu, mutta en pysähtynyt suotta analysoimaan sen puuttumista. Sen sijaan käytin tilaisuuden hyväkseni ja tarkkailin ympäristöäni. Normaalistihan olen joulun alla nenä kiinni ostoslistassa ja päässä humisee kaikki mikä on vielä tekemättä. Kaupassa oli kova tungos eikä siellä mahtunut kunnolla liikkumaan. Minun alle kaksivuotiaani oli irtolapsena ja pompotti hyväntuulisena eteenpäin, huomaamatta että monet ostoskärryt joutuivat tekemään paniikkijarrutuksen hänen takiaan. Normaalisti olisin ottanut lapsen syliin ihan vain kohteliaisuudesta muita stressaantuneita kohtaan, mutta loppupeleissä taitaa olla mukavampaa antaa lasten iloita niin kauan kuin ovat lapsia.

Kaupassa oli paljon hermostuneita ihmisiä jotka puhisivat isoon ääneen kun käytäviä tukkivat ihmisklöntit eivät suostuneet kulahtamaan seuraavalle osastolle. Joka puolelta kuului anteeksipyyntöjä jotka tarkoittivat oikeasti "painu jo helvettiin siitä tieltä". Oli virkistävää katsella touhua vähän niin kuin ulkopuolisena. Ehkäpä se vaikuttaa käyttäytymiseeni sitten kun minun stressini iskee päälle. Tavallaan hassuttaa että tähän pimeään vuodenaikaan on sovittu tämä yksi virallinen päivä jolloin kuuluu rakastaa lähimmäisiä ja osoittaa välittämisensä monin lahjoin. Ehkäpä joillekin tämä päivä on ainoa jolloin he muistavat rakkaitaan ja se on siksi niin merkityksellinen. Ja väittäisin että nykyään ne asiat joissa toimitaan perinteiden mukaan ovat aika harvassa. Voihan olla että ihmiset haluavat tuntea kuuluvansa sukupolvien ketjuun ja siksi perinteisen joulun pikkutarkka järjestäminen on asia, jonka vuoksi kannattaa kärsiä stressistäkin.

Huomenna ystävä K lunastaa hääleikkiin kuuluneen lupauksensa ja lähtee kanssani jouluostoksille. Jostain syystä luulen että siitä tulee ihan kivaa. Ja kyllä, tajuan että on viimeinen sunnuntai ennen jouluaattoa ja kaupat ovat taatusti täyteen ammutut.

Pikku M on ollut kovasti mielissään joulukoristeista. Hän osaa erottaa joulupukin tontusta ja tietää että jääkaapissa on kulhollinen piparkakkutaikinaa. Huomenna hän pääsee leipomaan elämänsä ensimmäiset piparit yhdessä L:n, T:n ja allekirjoittaneen kanssa. Jaa

perjantaina, joulukuuta 15, 2006

Käännytystä.

Maailmassa tapahtuu niin paljon minua surettavia ja huolestuttavaa asioita. Ihmiset sotivat toisiaan vastaan ja käyttävät heikompiaan hyväksi. Napajäätikön sulaminen ja ilmaston lämpeneminen huolestuttaa, vaikka pian tietenkin kiroan täällä liian kovia pakkasia. Ihmiset tappavat toisiaan tai ottavat itseltään hengen. He sekoavat päihteisiin tai eristäytyvät koteihinsa toisten ihmisten ulottumattomiin. Ihmiset masentuvat, sairastuvat vakaviin sairauksiin, ovat työttömiä, stressaantuneita, yksinäisiä, surullisia, hukassa.

Monta vuotta sitten kaksi naista, vanhempi ja nuorempi tulivat oveni taakse Vartiotornin kanssa. He näyttivät minulle lehteä ja kertoivat siitä kuinka maailma on menossa kohti vääjäämätöntä loppua. He kysyivät enkö minäkin ole sitä mieltä että maailmanlopun merkit ovat ilmassa, että ihmiset ovat muuttuneet koko ajan pahemmiksi, että he tekevät koko ajan pahempia tekoja. He sanoivat että tuskin minäkään voin suhtautua kovin toiveikkaasti tulevaisuuteen maailman viime aikojen tapahtumien valossa.

Minä sanoin että mielestäni ihmiskunta on menossa koko ajan parempaan suuntaan. Historia on täynnä kansanmurhia ja raakuuksia, eikä tarvitse edes viitata viime vuosisadan tapahtumiin. Esimerkiksi ristiretket olivat melkoista teurastusta rakkaan kristinuskomme varjolla eikä kuolemanrangaistuksen eettisyydestä edes keskusteltu. Heikomman henki ei ollut paljonkaan väärti. Jos joku tässä on lisääntynyt niin empatia ja kyky edes ajatella omaa napaansa pidemmälle, vaikka harva muuttaa mietteitään miksikään kovin konkreettiseksi toiminnaksi.

Oikeasti uskon että ristiretkien ajan ihmistä ei voi verrata nykyajan ihmiseen hyvä/paha-akselilla, me olemme ja olimme silloin sosiaalisia eläimiä ja yritämme elää laumamme säännöillä sikäli, kun siitä on itsellemme hyötyä ja sikäli kun voimavaramme riittävät (nykyisen, laajan laumamme säännöt ovat aika monimutkaiset ja vaativat yksilöltä paljon taitoja). Eikä siinä ole mitään hyvää tai pahaa.

Mutta, siinä oven molemmin puolin seistessämme, minä näin epäilyksen heränneen sen nuoremman naisen silmissä. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena saapas

Hyvä pakinaperjantai,

Olemme täällä ylikaksimielisyyksienvalvontajärjestössä saaneet lukuisia huolestuneita yhteydenottoja useilta eri tahoilta siitä kuinka järjestämänne vapaa-ajantoiminta, jota kutsutte nimellä pakinaperjantai, ei määrittele tarpeeksi selkeästi niin sanottuja tehtävänantojaan, vaan osallistujilla tulee mieleen moniakin eri asioita antamistanne sana-aiheista. Tämänkertainen aiheenne nimeltä saapas on melkeinpä pahin mahdollinen sudenkuoppa, johon myös useat vakiosallistujat ovat kompastuneet kipeästi, melkeinpä jalkansa murtaen.

(Heräsin aamulla tyytyväisenä tietäen, että uusi pakinaperjantain haaste odottaa. Viattomana avasin tietokoneen, innokkaana näkemään uusimman haasteen. Yksi vilkaisu tietokoneelle ja en ole voinut lopettaa itkemistä sen jälkeen. Terveisin Allyalias).

Aiheen ongelmana on se, että sanalla on enemmän kuin kaksi merkitystä. Suomalainen kulttuuri perustuu kahtiajakoihin, on olemassa hyvä ja paha, ei hyvä, paha ja siltä väliltä. Niinpä sana saapas aiheuttaa tilan jota kutsumme nimellä aivolukko ja joka pahimmilleen äityneenä voi vaatia jopa sairaalahoitoa.

(En ole voinut hengittää kunnolla sen jälkeen kun näin pakinaperjantain tämän viikon haasteen. Olen yrittänyt miettiä amerikkalaista oikeusjärjestelmää, kuten ohjeissa sanotaan, mutta yhä uudelleen mieleeni nousee sana saapas liian monine merkityksineen. Terveisin "Aliasally").

Tiesittekö että eräs nimeltämainitsematon vakiosallistuja kirjoitti ensin pakinaa nahkaisesta kengästä, sen jälkeen hän sekosi ja alkoi kirjoittaa tulista julistusta miehestään, sekä eräästä palveluammatissa olevasta henkilöstä. Kun hänet löydettiin tietokoneelta pahassa aivolukossa makaamasta, tietokoneella oli sekavia lauseita lasten saapas-eipäs saa - kinasteluista.

Me täällä ylikaksimielisyyksienvalvontajärjestössä olemme ymmärtäväistä väkeä ja olemme valmiita antamaan asian olla tällä erää. Ehkäpä ette ole tienneet mitä ylikaksimielinen sana voi aiheuttaa harjaantumattomissa mielissä. Toivomme että muokkaatte toimintaanne vähemmän vahingolliseksi, toimittehan esimerkkinä monille nuorille ihmisille, joiden ajattelumallit ovat muokkautumassa.

Siispä vetoamme teihin: Välttäkää vaarallisia sanoja ja muistakaa että kolmas merkitys voi olla piiloutunut sanan syväkerroksiin ja olla vaikeasti havaittavissa.

Ystävällisin terveisin,
Ylikaksimielisyyksienvalvontajärjestö




Pakinaperjantaihin



Jaa

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Joulutunnelmissa.

Olen alkanut huomata joulustressin kohoavan ilmoille, vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni että kaikki sujuu kyllä ja mitä ihmeen sujumista siinä joulussa muka aina on? Sehän on vain yksi päivä muiden joukossa. Silloin syödään vähän paremmin ja annetaan lahjoja. Miten se voisi mennä pilalle?

Mutta sitten muistan että sitä varten pitää laittaa joulukoristeita, leipoa piparia, torttua ja monta muutakin joulun onnistumisen kannalta pakollista tuotetta, ostaa ne lahjat ja kuusi, siivota ja pestä pyykkiä (aina ennen juhlia on jostain syystä aivan kammottavat määrät pyykkiä), pitää kuskata joululahjoja useammalle taholle, juoda joka paikassa pari kuppia kahvia ja syödä tarjolla olevia, joulun aikaan "antimiksi" muuttuneita keksejä ja suklaakonvehteja ja varoa jatkuvasti ettei vatsa tulisi kipeäksi (kivun olen huomannut aiheuttavan kohtuutonta ärtymystä hellan ääressä häärätessä).

Ja sitten kun joulu lähestyy, kädessä alkaa olla yhä pidempää kauppalappua ja aina yhtä inhottavat ostosreissut ruuhkassa venyvät entisestään. Ja kun kuitenkin olisi muutakin mietittävää... Tämä on ollut rankka vuosi, tämä on nyt rankkaa aikaa, meidän pitää vaan jaksaa näiden vaikeuksien yli. Sitä tässä on tullut hoettua itselle viimeiset kolme vuotta. Ei taida olla enää kiveä johon en olisi kirvestäni iskenyt. Tulisi edes Seiska ja toisi valmiin kinkkurullan ja konvehtirasian, sekä lapsille numeroa liian isot collegepaidat ja tekisi haastattelun jonka kuvissa koko perhe on hymyssä suin. Jaa

Runotorstain hengessä, surkea runo

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Huhhuijaa.
Turhaan olen yrittänyt ovisilmästä vahtia pitää
Videolla oli sormijumppaa
On olevinaan loma
No jospa se tästä...

Tämän surkean runon laadin vain koska olen Aasin suuri fani ja tykkään osallistuttaa ihmisiä väkisillä haasteisiin. Älkää peljätkö, tämä on minulle viimeinen kerta tarina-haastetta. Tällä kertaa ällyytettävinä Sulfidi, Muikku, (kolmas säe on Aasilta), Tanssiva Harmaa Pantteri ja Pastillinjauhaja.
Jaa

Valokuvatorstai, aiheena huono kuva

Huonoja kuvia on huomattavasti helpompi ottaa kuin hyviä. Toisaalta digikameroiden aikana huonot kuvat ovat katoavaa kansanperinnettä, ne on niin helppo poistaa muistojen avaruuteen. Siispä suosittelen tunnustamaan valokuvatorstain kulttuuriteon ja nostamaan maljan huonoille kuville. Tulkoon niitä aina olemaan! Valokuvatorstaihin Jaa

Runotorstai, aiheena huono runo

Niin myrskyinen yö taas

ja synkkä sen vyö maar

ei laaksoa ei kukkulaa vaan

vain pöllö se huhuaa vaan.


On sy'ömmein niin raskas taas

se luoksesi joutuis vaan

ma halajan alle sun jalavan

niittumarjojas ravitsema'han


Sitten
tulee
paha
kohtalo
(sähkönsinistä psyykenliikettä)
ruostuva sade
oooooooooooouuuuuaaaaaaaaaaaaaaah

Siis anna mun tuolla sun luo maar

anna sikarisi mulle vaan

päästän sut mun huoneisiin samoamaan taas

sa kallehin isänmaa!





Muiden surkeita runoja löytyy Runotorstain puolelta. Tämä ei taida juuri poiketa aikaisemmista runoistani mutta nyt saa vapaasti haukkua :) Jaa

keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006

Uutispimennossa

Olen elänyt parisen viikkoa uutispimennossa enkä ole edes itse huomannut sitä. Tänään havahduin siihen etten tiedä mistään mitään. Eilisissä uutisissa oli yksi traaginen juttu joka nousi uniin asti mutta muuten olen onnistunut sulkemaan mieleni maailman tapahtumilta. En ole tästä asiasta juurikaan huolestunut. Päin vastoin minua joskus pikkuisen pelottaa sellaiset ihmiset jotka eivät koskaan väsy ympäröivän maailman yleensä surullisiin uutisiin, eivätkä tunne tietoista tai alitajuista tarvetta laittaa aivot narikkaan levähtämään.

Britit metsästävät uutta Viiltäjä-Jackin inkarnaatiota. Luin muistaakseni viime kesänä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä arvuuttelevan kirjan joka osoittautui jännäksi ja mielenkiintoiseksi vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani. Olin lukenut etukäteen paljon kritiikkiä siitä kuinka tosissaan kirjan sisältö pitäisi ottaa. Siihen en uskalla ottaa sen suurempaa kantaa, mutta kirjailijan oma innostus ja "palo" totuuden löytämisen ja sen kertomisen suhteen oli harvinaisen vakuuttavaa. En voi olla ihailematta ihmisiä jotka antautuvat asialleen (ja varsinkin jos tämä asia on totuuden löytäminen) intohimoisesti, siitäkin huolimatta että todennäköisyys rankallekin kritiikille on suuri. Huomaan todella toivovani että Patricia Cornwell löysi totuuden, hän jos joku olisi sen ansainnut. En tiedä kirjotetaanko Iso-Britanniassa tällä hetkellä uutta tarinaa historiaan, mutta luulisin että tekniikka on kehittynyt sille tasolle ettei uusi "Ripperi" pysy kovin pitkään piilossa.

Olen saanut tänään takaisin mittavan määrän menettämiäni puhelinnumeroita. Se saa olon tuntumaan turvalliselta. Nuudelikeitto tuoksuu tänne olohuoneeseen asti, toivottavasti minulla on nälkä vielä viiden minuutin päästä. Äiti on edelleen reissuillaan. Minua alkaa todella huolestuttamaan sillä viinakrampin mahdollisuus on kasvanut aika suureksi. Alle kaksi viikkoa jouluun.

Ps. Minulla ei ole aavistustakaan pyrkikö PC todella löytämään totuuden vai todistamaan että hänen teoriansa on oikea. Tämä jälkimmäinenhän voi olla aika vahingollinenkin tapa lähestyä asioita. Mutta annettakoon tämä mahdollisuus PC:lle anteeksi, tuo lähtökohta on kuitenkin aika ihmiselle ominainen ja tuskin kukaan on asennevapaista lähtökohdista liikenteessä. Jaa

Tarina-haaste

Turparulla otti ja haastoi minut enkä tietenkään malta olla vastaamatta. Systeemin idea on tämä:

Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Haasta ne blogikirjoittajat tekemään oma tarinansa, joilta lainasit virkkeet, paitsi sitä joka sinut haastoi.

Tämä maapallo on systeemi joka pyrkii pitämään itsensä tasapainossa. Kun siivoaa yhtä nurkkaa, paska kasaantuu toiseen nurkkaan.
Okei, ei tässä vielä kaikki! Yöllä heräsin siihen, kun alaselkää ja vasempaa kylkeä poltti. Elämä on juuri niin kurjaa kuin jaksat vaikertaa ja vastaavasti aivan ihastuttavaa, jos niin haluat. Olen tyytyväinen.

Turparullan lisäksi blogiensa sisältöä joutuivat raottamaan T. offset, Salka, Sivuaskel ja Obeesia, sekä Marko f. Monien muidenkin blogeilla kävin porkkaamassa mutta näistä löytyi ensimmäisenä sopivia lauseita. Jäämme seuraamaan osallistuvatko haastettavat tarinointiin. Jaa

tiistaina, joulukuuta 12, 2006

Kaksoisolemista

Pariin kertaan olen saanut kuulla että minulla on täällä Oulussa kaksoisolento. Tosin viimeisimmästä kerrasta on melkoisen monta vuotta. Erään kerran raportoijana on toiminut paras ystäväni, jonka luulisi tuntevan minut, olemmehan olleet ystäviä lapsista asti. Huvittavinta oli että tämän toisen ihmisen liikehdintäkin oli muistuttanut minun könkkäämistäni. Mitähän minun kaksoisolennolleni nykyään kuuluu? Onkohan hän enää minun näköiseni ja onko hän joutunut kärsimään kaksoisolentonsa toimista?

Ennen kuin menin naimisiin minulla oli kaksi kokonimikaimaa samassa kaupungissa. Nämä kaksi kaimaa sattuivat olemaan vielä serkuksia keskenään. Oli huvittavaa kun toinen näistä kaimoista soitti minulle, esitteli itsensä minun nimelläni ja kysyi henkilöä jolla oli sama nimi, mutta joka en kuitenkaan ollut minä. Hetken aikaa luulin että soittaja on hullu, sitten luulin pidempään että kyseessä on vitsi (jos se oli, nyt on korkea aika ilmoittautua).

Onkohan minulla täällä blogimaailmassa kaksoisolentoa? Kirjoittaako kukaan samalla tavalla? Toivottavasti ei, sillä tuntuu omituiselle ja vähän pelottavallekin huomata ettei olekaan aivan niin ainutlaatuinen kuin on kuvitellut.

Aivan yhtä pelottavaa on huomata että onkin itselleen melkein yhtä vieras kuin kuka tahansa vastaantulija. Jaa

Pohjakosketuksista puheenollen

Gibraltarin luolaverkostoon oli eksynyt tämännäköinen herrankuvatus, joka näyttää siltä kuin olisi (ainakin nenästä päätellen) nauttinut muutakin kuin teetä brittiläiseen tyyliin. Jaa

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Pintaliitoa ja Pohjakosketuksia

Eilisen paskan elämän vastapainona tänään menee paremmin, jos ei muuten niin taloudellisen elämäni puolesta. Onnistuin hommaamaan itselleni säännöllistä kirjoittamista (muutakin säännöllistä siis kuin tämä blogi ja tästä uudesta jopa maksetaan). Paremminkin voisi tietenkin sujua, ainahan se menee sillä tavalla. Äiti laskettelee vaihteeksi alamäkeä ja tällä en tarkoita sitä että kaikki sujuisi kuin mäenlasku vaan sitä ikävämpää versiota jossa alamäen juurella odottaa se paljon puhuttu Pohja. No, toivottavasti äiti pysäyttää vauhdin ennen Pohjaa ja alkaa rämpiä takaisin krapulahuuruista ylämäkeä.

Laihdutuskuuriin vittuuntuminen on tuottanut muutamassa viikossa parin kilon painonpudotuksen. Housut näyttävät pahalta takapuolen kohdalta, mutta ne joita käytin ennen M:ää näyttävät vielä liian tiukoilta. Onneksi parin viikon sisällä on odotettavissa sen mittakaavan romahdus että possuparan suurella vaivalla kasvatettu takapuoli siirtyy minun kankkuani kaunistamaan (tai kauhistamaan mausta riippuen). Sitten housutkin istuvat taas paremmin.

Puhelin oli huollossa ja kaikki numerot ovat kadonneet sen muistista. Olen jonkin verran paniikissa asiasta ja miton mielessäni kuinka onnistun saamaan kadonneet numerot takaisin. Onneksi äidin numerokin on kateissa. Muuten soittaisin hänelle ja kuulisin miten hänellä menee. Se ei ole tässä tilanteessa koskaan kovin hyvä idea. Ei ainakaan yöunien kannalta. Jaa

Tarinamaanantai, kuva-aihe

Sohvan musta nahkapinta narahtaa kun Pentti kääntää kylkeä. Hän on kauttaaltaan hien peitossa ja häntä palelee. Televisiossa kuuluttaja puhuu jotain mutta Pentti ei erota sanoja. Hänen aivonsa vääntävät ja venyttävät todellisuutta ja korvakäytävissä kaikuu kuin veden alla. Pentti nostaa kätensä ja koskettaa korvaansa. Samassa hän muistaa pullon pöydällä ja ne unilääkkeet joita hän on säästellyt sen vuoden tammikuusta lähtien.

Pentti yrittää kammeta raskaan olemuksensa istualleen mutta lihakset ovat lamassa ja kömpelöt, maailma sumenee ja kohisee hänen ympärillään. Hänellä kului kokonainen päivä kun hän laittoi asuntonsa joulukuntoon lasten tulla ja täyttää huoneet sielulla ja arkisella metelöinnillään. Hän osti kalliin kuusenkin ja leipoi torttuja kömpelöillä sormillaan. Ja kiipesi keittiöjakkaraa ylös-ja-alas-ja-ylöstaas ja liimasi tonttuja ja ripusti. Ja kaapissa oli pullollinen pöytäviinaa ja unilääkkeet joita hän oli säästänyt sen vuoden tammikuusta lähtien, melkein siitä asti kun hän oli syönyt kylmää torttua ja kinkkusiivuja television hiljaisuudessa, jouluvalot sammutettuina.

Ja hän oli kuunnellut puhelimen hiljaisuutta iltaan asti ja lähettänyt aivoillaan sykäyksiä sitä kohden toivoen, että tällä kertaa se ei soisi ja Leila toisi lapset niin kuin oli sovittu. Mutta kello 20.04 se oli soinut kaikesta huolimatta ja Pentti oli tuntenut sydämen lyönnit voimakkaina kylkiluidensa takana. Jo puhelun aikana hän oli ottanut pullon esille.

Aamu valkenee tupakansavun väriseksi ja Pentti alkaa ymmärtää paremmin. Lääkepurkki on tyhjä, pullosta on vielä puolet jäljellä. Hän kiertää korkin pullon suulle. Kappas vain, hän hymähtää mielessään. Kappas vain. Kukapa olisi uskonut. Televisiossa lauletaan joululauluja. Pentti kuuntelee äänten harrasta nousua ja laskua kuin kuulisi tutun sävelen pitkän ajan jälkeen. On jouluaatto.



Tarinamaanantaihin
Jaa

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2006

Sietämistä

Ahdistaa. Kädet tärisevät, sydän muljahtelee omituisesti kurkussa, selkäpiissä ravaa tuhatjalkaisia. Tänään ei ole huono päivä. Tänään olen huono ihminen. Paskapaskapaskapaskahuono. Kuinka voisi sanoutua itsestään irti ja alkaa elää jonkun mukavan ihmisen elämää? Tätäkään ei tahdo nyt jaksaa. Jaa

lauantaina, joulukuuta 09, 2006

Uusi tapa käyttää sähkökynttelikköä

Sevillan katedraalissa oli lähdetty mukaan sähkökynttelikköhysteriaan. Tässä patsastelee muovimainen Baby-Jesus hienossa kruunussaan. Salama näyttää käyvän vähän kurjasti kasvoihin, mutta pikkuisen ilmekään ei värähtänyt. Jaa

perjantaina, joulukuuta 08, 2006

Piirakka vs. Cifonet

Valmistin tänään kylmäsavulohipiirakan viimeisillä voimillani. Ensin olin paimentanut tytärtäni sekä riehuvaa yökyläläistä ja yrittänyt siivoilla heidän jälkiään, jotta anopin olisi huomenna riemullista pistäytyä vierailulle. Piirakan paloiksi leikkaaminen on vakavaa ja tarkkaa puuhaa ja se tulee suorittaa oikeilla työvälineillä (kuten varmaan kaikki minua lukuunottamatta tietävät). Onneksi mieheni oli valmis opastamaan minua piirakan leikkuun saloihin näsäviisaimmalla mahdollisella äänellä. En hennonnut sanoa, että siinä puhuu mies, joka pyyhki hetkeä aikaisemmin jogurttia tyttärensä hiuksista keittiöräsyllä. Siis keittiöräsyllä, sillä keltaisella pikkureikäisellä Cifonetilla, jolla pyyhitään hellat, keittiön pöytä, tiskipöytä, jääkaapin ovi jne. Selitykseksi moiselle toiminnalle hän tarjosi vain sen että hän ottaa vain enimmät. Hmm... Sehän tekee asiasta loogisen, eikö totta?

No minäpä tarjoan anopille röpiä kylmäsavulohipiirakkaa (hehhehehhehe).

En muista että olisin lapsuusaikojen jälkeen piirtänyt vahingossa tussilla paperin läpi pöytään, mutta tuossa pari yötä sitten "villiinnyin" piirtelemään, ensin tässä tietokonepöydällä, sitten tuhrin vielä keittiönpöydänkin (tuo kuulostaa tuhmemmalta kuin se onkaan). Nyt pitäisi keksiä miten lähtee tussi, mutta ei lakka. Aion laittaa tuhrut kysyttäessä lasten syyksi. Jos ei toimi, syytän miestä sillä niistähän lähtee aina öljyä ja muuta likaa, miksipä ei siis tussiakin.

Nyt nukkumaan että jaksaa herätä viiden jälkeen näyttämään Teletappeja videolta ja istumaan sormi kahvikupissa, että pysyisi hereillä. (Tuon linkin takaa löytyy "hauskoja" pelejä. Jos tämän sattuu joku lukemaan, suosittelen kokeilemaan) Jaa

Pakinaperjantai, aiheena tonttu

Entisaikaan tontut saattoivat asua ihmisten kanssa samassa pihapiirissä. He lymysivät saunoilla, riihissä, jopa sisällä ihmisasunnoissa. Mutta sitten kaikki muuttui. Ihmiset muuttivat betonin sisään ja valaisivat saunansa kirkkain sähkövaloin. Satu ja taika katosivat ihmisten elämästä metsän siimeksiin ja ojanpenkkojen pienten pengermien suojaan.

Mutta joulutonttujen hupeneva ryhmä on onnistunut säilyttämään asemansa ihmisten maailmassa, vaikka nykyinen kaupunkikulttuuri on vaikuttanut myös heihin ja pakottanut sopeutumaan nopeasti muuttuvaan ympäristöön. Tonttujen ulkonäkö on muuttunut dramaattisesti viimeisen viiden vuosikymmenen kuluessa. Siinä missä tonttuset olivat ennen moninaista kansaa, ovat he nykyään ketteriä lihaskimppuja, jotka pystyvät tarvittaessa ottamaan pelottavankin ulkomuodon.

Tonttujen työhönottokriteerejä on tarkistettu entistä vaativammiksi noin viiden vuoden välein, heidän pitää pystyä kiipeämään kerrostalon kymmenenteen kerrokseen kymmenessä minuutissa ja suorittamaan samalla vakoiluoperaation joka kerroksen ikkunoihin. Hyvin suuri joukko ns. luottotontuista on valitettavasti jouduttu siirtämään toisiin tehtäviin uusien kriteerien takia. Tämä on lisännyt masennusta ja alkoholismia tonttujen piirissä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin (Tonttujen tila. Kotilainen, Sandvik 2005).
Suomen sosiaali- ja terveystoimi yhdessä työnvälitystoimiston kanssa on suunnitellut tuleville vuosille työryhmää jonka tarkoitus on keskittyä tonttujen muuttuneeseen tilanteeseen.

Tonttujen työ on muuttunut vuosi vuodelta haasteellisemmaksi. Noin 90% tonttuväestöstä raportoi vähintään yhden läheltä piti-tilanteen autojen kanssa (Tonttujen tila. Kotilainen, Sandvik 2005). Suurin osa tontuista kieltäytyy käytämästä heijastinta paljastumisen pelossa. Ihmisten keskuudessa nykyään vallitseva epäluuloinen suhtautuminen on johtanut useisiin pahoinpitelyihin, kunnianloukkauksiin, lähestymiskieltoihin ja jopa pitkällisiin oikeusjuttuihin. Monet tontut ottavat tuomion tyynesti vastaan, sillä heille on kunnia-asia olla paljastamatta todellista identiteettiään. Eduskunnassa valmistellaan lakia joka mahdollistaa olla tutkimatta joulun alla liikkuvaa epämääräistä, ikkunoista kurkistelevaa porukkaa jotta he voisivat suojella tonttuja turhilta tuomioilta.

Siispä kun tänä vuonna näet kookkaan, lihaksikkaan ja omituisiin rääsyihin pukeutuneen hahmon painuvan koko pituudeltaan ikkunaasi vasten ja kurkistavan sisään pitkään ja hartaasti, nosta vain kättä ja vinkkaa iloisesti silmää. Se on vain ystäväsi tonttu, joka on tullut kurkistamaan onko talossa kilttejä lapsia.


Pakinaperjantaihin Jaa

torstaina, joulukuuta 07, 2006

Mattopyykillä

Tänään siivottiin ja käytiin pikkuisen ulkoilemassa M:n kanssa, sekä tietenkin saunassa illalla. Pikku M oli onnensa kukkuloilla. T sanoi että olen muuttunut tosi paljon aktiivisemmaksi viime aikoina. Olimme molemmat sitä mieltä että sen on pakko johtua siitä lampusta. Pakko se on myöntää, olo on aivan epänormaalin normaali ottaen huomioon että on talvi.

Pesin maton suihkun lattialla. Oli kivaa polkea sitä kuivemmaksi, tuli kesä ja mattolaituri mieleen. Mäntysuovan hajukin nousi niin mukavasti nenään kun purskuttelin mattoa kuivemmaksi. Harmi vaan että selkä "meni" jotenkin siinä hommassa. Ei kärsi pahemmin kumarrella.

Aamulla maahan oli tullut taas vaihteeksi lunta. Se näytti kivalta puiden oksilla ja pensaissa. Saapa nähdä kuinka pitkään se kestää tällä kertaa. Kaleva lupasi että pian taas lämpenee ainakin vähäksi aikaa. Nukuin viime yönä suhteellisen hyvin, näin jopa untakin. Tällä kertaa hukkasin pikkusiskoni Egyptiin. Sisko halusi, sen sijaan että olisimme tutustuneet paikallisiin nähtävyyksiin mennä Kairon Henkkaan ja Maukkaan shoppailemaan. Minä sanoin sille tahallaan että miten se uskaltaa liikkua Kairon kauppakeskuksissa kun niitä on viime aikoina räjäytelty (tämä ei unessa pitänyt paikkaansa). Sisko pillastui ja juoksi pakoon mahdollista räjähdystä. Eikä häntä löytynyt mistään. Minä olin lähinnä huolissani pilalle menevästä lomasta (ja herättyäni häpesin uniminäni itsekkyyttä). Jaa

Valokuvatorstai, aiheena tarina: Rantapallo





Jaa

Runotorstai, aiheena ytimekäs tarina

1. Kor 13


Iltapäiväkävelyllä:

Minä rakastan sinua huora.

Minä vihaan sinua,

rakas.




Runotorstaihin Jaa

keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006

Elämää

Syön paahtoleipää juustolla ja kurkulla ja luen ihmisten blogeja. Minun pitäisi lisätä suosikkilistaani monta linkkiä, sillä olen löytänyt monia uusia mielenkiintoisia ja oikein sujuvasanaisesti kirjoittavia ihmisiä. Tänä iltana en jaksa nähdä sitä vaivaa sillä minun pitäisi olla jo nukkumassa. Pelkään pahoin että väsymys menee taas yli ja muuttuu unettomuudeksi. Kaiken lisäksi kirkasvalolamppu aiheuttaa minulle jonkin verran silmäsärkyä ja silmäsärky aiheuttaa puolestaan unettomuutta.

Alan kuitenkin olla ihan satasella vakuuttunut että lampun kanssa vietetty aika on auttanut mielialaan ja uupumukseen. Olin toivonut että se säännöllistäisi unirytmiäkin, mutta ei kai ole reilua laittaa aivan kaikkea yhden viattoman lampun varaan.

Kaverilla on kumma tekstarisuhde perin persoonallisen kuuloiseen ihmiseen joka on ilmeisesti onnistunut yhdistämään "säännöllisen" uskonnollisuuden pornobisneshaaveisiin. Jo pelkästään tuon seikan tietäminen herättää minussa valtavaa uteliaisuutta tätä ihmistä kohtaan. Toivottavasti kaveri ottaa asian vielä puheeksi (sillä muuten minun täytyy itse udella ja sehän on vähän noloa, eikö totta?) ja saan tietää tämän ihmisen ajatuksista lisää.

Minulla on hyvä mieli. Jaa

Milloin se itsenäisyys alkaa?

Älkää säikähtäkö! Tämä kirjoitus ei sisällä poliittista pohdintaa. Lausahdus on poikani L:n (silloin 3-5v) suusta. Hän oli lököstynyt poika joka luuli että itsenäisyyspäivänä tapahtuu jotakin jännää. Ja tämän vuoden kunniaksi vihdoin tapahtuu... nimittäin saamme jännittää tuleeko Lordi Tarjan bileisiin ja jos, niin minkä näköisenä. (Minä veikkaan että ne eivät tule ollenkaan). Jaa

tiistaina, joulukuuta 05, 2006

Heti löytyi käyttöä veronpalautuksille

Siitä lähtien kun menimme naimisiin olemme kiirehtineet vieraille kiitoskortteja. Kuinka sitten kortit ovat edelleen lähettämättä, on asia joka ei ole täysin selvinnyt kummallekaan meistä. Mutta pitkää aikaa ei ole kulunut kun olemme taas ressanneet korttien valmistumattomuudella. Olimme nimittäin päättäneet säästää pikkuisen ja askarrella kortit itse, sitä paitsi jatkaisimme vain samalla linjalla kuin kutsujenkin kanssa, niitä oli jopa hauska näperrellä miehen kanssa ja vuoroin jutella iloisesti, vuoroin riidellä kortinvalmistuksen lomassa.

Olimme suunnitelleet kortit valmiiksi jo ennen häitä ja heti naikkareiden jälkeen aloimme pohtia kiitoskortin kuva-asiaa. Materiaalit hommattiin aikoja sitten ja sen koommin, aina viime viikonloppuun asti, homma on vain lojunut. Yhtäkkiä T sai jostain virtaa ja väsäsi kortit omin voimin valmiiksi hyvinkin lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kiitos luovutettiin juhlallisesti juuri valmistumishetkellä kyläilleelle B:lle. Seuraavana aamuna valokuvat olivat muuttuneet kehyksissään mielenkiintoisesti aaltopahvia mukaileviksi kummajaisiksi ja toki siinä vaiheessa tajusimme heti kuinka kuvat olisi oikeasti pitänyt liimata. Vahinko oli jo tapahtunut ja kaikki energia oli valunut meistä lopullisesti tavoittamattomiin. Niinpä päädyimme kääntymään sittenkin valokuvausliikkeen kalliiden palvelujen puoleen. Saadaan ne kiitoskortit nopeammin kuin tällä menolla sopii muuten toivoa.

Illalla minulla oli taas levoton olo ja nukuin todella huonosti. Heräilin mitä kummallisimpiin olotiloihin; yhdellä kertaa luulin että kaikki luulevat minua yhdeksi kaverikseni, eivätkä usko vaikka sanon kuka olen. Näin myös unta että menin saunaan jossain ulkomailla ja siellä oli kaikilla muilla vaatteet ja hiusverkot. Ja ne paheksuivat minua kun minulla ei ollut hiusverkkoa (eivätkä tuntuneet välittävän siitä alastomuudesta). Aamulla olin pahalla tuulella niin kuin aina silloin jos en ole saanut oikein nukuttua. T oli onnettomuudekseen kotona ja joutui kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään. Jaa

maanantaina, joulukuuta 04, 2006

Taistelu itkua vastaan osa 3

Tämä on kolmas vakava yritys saada luettua Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa tämän syksyn aikana. Tähän astiset yritykseni on torpedoinut tehokkaasti se, että en ole kyennyt lukemaan montaakaan sivua kun olen jo itkenyt itseni sokeaksi. Tänään otin kirjan taas päättäväisenä käteeni ja huomasin että lukeminen onnistuu, jos teen kaikkeni ollakseni eläytymättä tekstiin. Tämä ei sinänsä ole maailman nautittavin tapa lukea, yleensähän sitä pyrkii eläytymään mahdollisimman hyvin. Mutta huomasin viihtyväni kirjan parissa kuitenkin, itse asiassa luinkin siitä melkoisen osan tässä päivän mittaan, aina kun M:n silmä vältti.

Kaikesta eläytymättömyydestäni huolimatta pidemmissä kuvailujaksoissa itku puski väkisin ilmoille. Huomasin että silmälasit päässä on ikävää ja tuhruista itkeä ja minusta kannattaisikin tehdä tutkimus siitä oppivatko lapsuudesta lähtien lasipäiset lapset itkemään vähemmän tai ainakin vähemmillä kyynelillä kuin avosilmäiset. Laseja kuivatessa onnistuin kovettamaan itseni aina uudelleen ja niin pystyin jatkamaan lukemista. Tiedän että tällä kertaa selviän loppuun asti.

Olin saanut "viralliselta taholta" kehuja kauan aikaa sitten kirjoittamastani jutusta. Siitä tuli oikein hyvä mieli. Ja hyvää mieltä tässä tarvitaankin, neiti M nimittäin opettelee yhtä aikaa värien erottelua ja nimeämistä sekä kasvattaa omaa tahtoaan päivä päivältä valtavammaksi. Tytön kulmat ovat kurtussa ainakin kolmasosan päivästä. L oli kastellut housunsa ja istunut sen jälkeen tietokoneen ääreen. Hän oli kastellut tuolin huomattavan kosteaksi. No, onneksi minun housuni imaisivat kaiken kosteuden sutjakasti persauksen kohdalle :( Kiitti vaan, pikku-L! Jaa

Tarinamaanantai

Jouluvalmisteluja


Hilpe leipoo perheelleen torttuja ja pipareita. Koko keittiö on täynnä jauhopölyä ja joulun tuoksua. Isompi lapsi painaa muottia taikinasta läpi keskittyneenä, pieni möyrii lattialla punaista leikkiautoaan pureskellen. Hilpe vilkaisee ulos pimeään ja huokaa.
- Äiti, tältä piparipojalta lähti pää, lapsi sanoo.
- Ei se mitään. Äiti korjaa.
Taikina on kunttaantunut liian jauhoiseksi reunoiltaan, eikä pää suostu yhdistymään ruumiiseen. Hilpe myttää pojan nyrkkiinsä ja puristaa. Lapsi tarttuu itseään kurkusta ja vääntelehtii tuolilla.
- Apuaah, mä olen piparkakkupoika. Mä rutistun.
Hilpe onnistuu peittämään tuskastumisen ja ärtymyksen ja nielaisemaan sen sisälleen odottamaan sitä hetkeä että saa omassa rauhassaan itkeä väsymyksen pois.

Illalla, kun lapset nukkuvat, Hilpe ottaa pakastepussin, sitä isointa mallia ja täyttää sen jäähtyneillä pipareilla ja tortuilla. Hetken mietittyään hän kirjoittaa nopeasti muistilapulle ja liimaa sen pussin sisään niin ettei se tippuisi. Hän katsoo pussia arvioivasti, muuttaa kuitenkin mielensä ja ottaa lapun pussista. Hän rutistaa sen kädessään ja heittää roskiin. Sitten Hilpe kirjoittaa uuden lapun, jossa lukee vain "terveisiä lapsilta". Hän vetää parvekekengät jalkaansa ja toppatakin päälleen.

Pakkanen napsauttelee pihapuiden oksia, kylmä viima kiertelee kerrostalon seinänvierustaa. Tuuli on puhaltanut pilvet taivaan edestä. Hilpe näkee kuun ja pari tähteä, pihavalot peittävät tähtitaivaan melkein yhtä tehokkaasti kuin pilvet. Yhtäkkiä Hilpe kaipaa maalle, pimeälle koulutielle jossa avaruus loisti miljoonina tähtinä hänen kasvoilleen ja antoi ymmärtää että maailma on täynnä salaisuuksia ja arvoituksellisia mysteerejä hänelle ratkaistavaksi.

Hän kiiruhtaa nopeasti naapuritalon pihalle huolissaan siitä, että lapset saattavat herätä omia aikojaan eivätkä löydä äitiä mistään. Reijo ei koskaan käy heidän pihoillaan ja Hilpe on siitä miehelle kiitollinen. Roskakatoksessa lojuu rikkinäinen lipasto ja kulunut nojatuoli. Hilpe avaa lähimmän roskalaatikon kannen ja asettelee pussin varovasti siistin näköiseen reunaan ja toivoo että Reijo on ensimmäinen joka sattuu paikalle.



Tämmöinenkin sivu on olemassa. Päätin osallistua huvikseni tähänkin. Jaa

sunnuntaina, joulukuuta 03, 2006

Ettei totuus unohtuisi - elämä on kivaa!

Jaa

Ennakkoluuloista

Puhtini on ollut tänään poissa eilisen yökukkumisen johdosta. Toisaalta olen tyytyväinen etten aina vain jää kiltisti odottamaan unta vaan joskus unikin saa odottaa minua. Hulluhan sitä tietenkin täytyy olla kun kostaa omalle unelleen, mutta kun ei ole parempaakaan kohdetta. Muistan hatarasti nähneeni yöllä taas unta proteesijalkaisista ihmisistä, mutta tällä kertaa en muista mitään sen kummempia yksityiskohtia.

Olen kirjoittanut jonkin verran ja lukenut tuossa muutama päivää sitten mainitsemaani kirjaa. Kiva viettää rentoa päivää pitkästä aikaa. Minusta tuntuu että kirkasvalo on saattanut vähän auttaa, mutta en uskalla olla vielä aivan varma asiasta. Ehkäpä tuon kirjan innoittamana olemme puhuneet T:n kanssa moneen otteeseen ennakkoluuloista eri ihmisryhmiä kohtaan, mitä meille on lapsuudessa kerrottu ja vaikuttavatko vanhat opit edelleen vaikka niistä on kasvanut päällisin puolin erilleen ja oppinut monia luuloja vääriksi. Hämmästyttävää kuinka vähän tiedän esim. romanikulttuurista, vaikka heidän kulttuurinsa on ainakin maantieteellisesti niin paljon lähempänä kuin vaikka amerikkalainen muovikulttuuri. Omituista, kuinka erillään jostain ihmisryhmästä voi pysyä näin pienessä maassa ja onko läheisempi kontakti edes mahdollista ilman että se ennen pitkää johtaisi vähemmistökulttuurin katoamiseen?

En tiedä onko edes tarpeen "hallita" muita kulttuureja kuin omansa, en tiedä onko se edes mahdollista, saati eettistä. Mutta tietämättömyys on pelon ja ennakkoluulon kasvualusta. Jaa

Yöaivasteluja

Istun koneella ja kiertelen paikkoja (netissä) jossain ei normaalisti ehdi käydä. Korvakuulokkeista huutaa Egotripin Matkustaja, The Killersin When you were young (olen yrittänyt päästä perille miksi näen unia ihmisistä jotka sanovat sanan heartache samalla tavalla kuin laulaja tässä biisissä, olen ollut jo useita viikkoja sitten vakuuttunut mielessäni siitä että sillä tiedolla olisi merkitystä), Rollareita ja Black Sabbathia. Välillä laulan vahingossa ääneen. Olen niitä ärsyttäviä ihmisiä jotka tykkäävät laulaa vaikkei ole ääntä. Mutta minä en välitä. Olen taas kapinallinen, se ihminen joka on liian myöhään valveilla, joka pitää valoja päällä vittuillessaan, joka rakentaa uhmakkaasti oman musiikin ja typerien ajatustensa täyttämän maailman, eikä kuule tänä yönä Kalevan tuloa.

Enkä minä kuule muiden kuorsausta tai hampaiden narskuttelua. Minä en halua katsoa heidän raukeita olemuksiaan. Haluan soittaa (nenä)tinapilliä, huutaa jokaisen kertosäkeen kirkumalla niin että "karaoket" kuulisivat. Haluan hyppiä freestylellä olohuoneemme lötsähtäneeltä sohvalta. Haluan että minulla olisi tässä joku kummallinen kaveri, sellainen kuin Vaari, joka ei haukottele kun minä yritän muistella kuka norjalainen pingviinhevari se oli joka tappoi itsensä ja miksi se niin teki (Per Yngve Ohlin aka Dead (Ruotsi)/Mayhem/1991/taivas yksin tietää miksi) tai sellainen kuin K, jolla on varmasti omat mielipiteensä kun mietin millä tavalla "totuuden" voisi saada kuvataiteessa esille mahdollisimman hyvin. Että voisi tehdä muutakin kuin sietää.

Sietäminen on sietämätöntä.
Jaa

lauantaina, joulukuuta 02, 2006

Tökkeli

Minulle soitti tänään yksi ihminen jolla on ollut viime aikoina tosi vaikeaa. Minä en osannut taaskaan sanoa mitään järkevää. Kaikki sanomiseni tulivat sillä lailla hassusti ryppäissä. Ensin oli pitkä tauko ja sitten ilmoille ryöpsähti puolikas lause yhteen pötköön. Minä toistelin samoja, merkitykseltään tyhjiä asioita moneen kertaan. Välillä säikähdin sillä ääneni meni liian iloisen kuuloiseksi. Seuraavassa lauseessa kompensoin muuntamalla ääneni liioitellun myötätuntoiseksi. Ei voi mitään, olen kerta kaikkiaan surkea tuollaisissa tilanteissa ja ne pitäisi kieltää minulta jonkin lain tai asetuksen voimin. Ja surullisinta on että mitä enemmän olen toisen puolesta pahoillani, sitä typerämmältä kuulostan. Minulle on jostain syystä tullut aivan kamalat paineet tämän asian kanssa ja tunnen aina kuumaa häpeää epäonnistuessani... niin missä sitten? En tiedä onko kyse vain siitä että yritän sitkeästi löytää niitä sanoja jotka muuttavat asiat hyväksi, vaikka sellaisia sanoja ei tietenkään ole olemassakaan.

Nykyään olen alkanut (joissain tilanteissa) ajatella ennen kuin puhun. Se on tehnyt minusta tökkelin. Tai tietoisen siitä että olen tökkeli. Onneksi sentään osaan vielä kirjoittaa ennen kuin ajattelen.

Tänään menemme vanhemman lapsen isän järjestämään illanviettoon. M jää T:veljen ja tämän vaimon seurassa kotiin. Saunomme ja syömme tacoja. Minä otan ehkä pari siideriä. Kivaa vaihtelua sekin. En tiedä auttaako kirkasvalo vieläkään. Paha mennä sanomaan. Ainakaan tänään ei ole ollut kovin paha uupumuspäivä. Olen kirjoittanut mielikuvitusjuttuakin pitkästä aikaa ja pitänyt puuhastani. Varsinkin kun ei ole tarvinnut olla koko ajan korva tarkkana M:n puuhien suhteen. T on katsonut tytön perään. Jaa

perjantaina, joulukuuta 01, 2006

Pakinaperjantai, aiheena juhla

Mää oon kuullu että porukka ossaa juhulia monessakin eri kulttuurissa, ihan niissäki paikoissa joissa ei meikäläisen mielestä niin paljon sitä juhulaa tarvittiskaan. Niinku vaikka Helsingissä. Niillä on siellä saamari soikoon niin paljon kampetta ja elokuvvaa ja taidemuseoo etteivät ne varmaan erota ees millon se juhula alakaa ja millon se on ohi. Toista se on meillä täällä kehäkolomosen tällä puolen, Pohojois-Pohojanmaalla. Meillä maa on rakennettu ihan justiinsa niin tasaseksi ja harmaaksi että juhulat erottuu kilometrin päähän ja nepä onki vaan sellasia tilanteita että niistä puhutaan vielä usiammankin vuojen päästä. Määpä ihan käyn teijän lukjoitten kanssa läpi tään koko juhlaperinteen jos vaikka satutte eksymmään tänne päin tai jos mielessänne meette säälimään meijän tuhansien tasasten peltojen keskellä asuvaa porukkaa.

No ekana tietenki kututaan porukkaa paikalle puhelimella tai suusanallisesti jos koko suku assuu pienemmässä piirissä. Kututtu murahtaa vastaan että emmää voi saatana soikoon tietää mitä mää teen ees huomenna, ootatko nää ihan tosissaan että mää luppaan nyt kahen viikon päähän tulevani? Sitte ku kaikki on kututtu, alotetaan ihan armoton juhulavalmistelu, jollasta ei takkuuvarmasti oo missään puolella maailmaa. Ensiksi perhe siivuaa koko huushollin nurkasta nurkkaan, muttei liian aikasin, ettei ehi uuestaan likkaantummaan. Ja me ei täällä asutakkaan missään rotanloukussa vaan meijän kojit on sellasia että niitten siivuamisessa mennee varmaan yksi kokonainen työpäivä. Sitten alakaa perinneruokien valamistus ja se vasta on tarkkaa puuhaa se. Kahavi keitetään monesti jo edellisenä päivänä, kyllä se siellä termoksessa pyssyy lämpösenä ja jos ei pysy niin tajuaahan ne vieraat minkä takia se mikroaaltouuni nököttää pirtin nurkassa, perkele. Sitte pannaan lihasoppa tai lohisoppa porisemmaan riippuen siitä mikä tillaisuus on käsillä. Se sääntö siinä on ettei hautajaisissa panna lihasoppaa ettei juhulaväellä tuu kummia ajatuksia lihan alkuperästä ja häissä ei panna lohisoppaa ettei tuu hautajaiset mieleen. Lopuksi ostetaan sipsiä ja niitä juustosuikeroita (jotka mää kyllä laittasin mieluusti pois perinneruokalistalta, on ne vaan niin kumman makusia patukoita) ja jotku jotka oikeen haluaa rehvastella panevat vohoveleita ja jottain kääretortunpaskaa. Sitte pöytään saatetaan iskiä vielä ruisleipä ja veitti markariiniin oottammaan jos soppa on jääny syystä tai toisesta laihanpuoleiseksi. Sitte otetaan pöytään kirkasta viinaa, yksi pullo jokasta vierasta kohti, paitsi lapsia kohti vain puolikas.

Sitte vieraat tulevat yksitellen paljonki sen jäläkeen ku alun perin on kututtu. Naiset laittaa päälle ihan paitapuseron ja siistit housut ja miehet ottaa jossain määrin pohojaa, ihan vaan kohteliaisuuesta ettei isäntäväki jouvu ihan konkurssiin. Siinä näytetään pikkusen hapanta naamaa jokkaiselle ja katotaan halaveksuen pöyän antimia. Siittä isäntäväki tietää että ovat katteellisia ja voivat olla hyvillä mielin tarjoilujen suhteen. Jossain vaiheessa kuokkavieraat ilmestyvät pihapiiriin ryypiskelemään ja oottamaan illan tappelua. Ne tietävät kyllä että sitä ennen juhulaväen pittää ensin syyä ja kerätä tappeluintua vanahoja kaunoja muistelemalla. Niitä on jääny jokkaiselle suvun aikasemmista juhulista. Ihan katteeksi käy niitä vanhoja sukuja joilla on vuosisataset perinteet, niillä on niin komiat juhulat että alta pois. Samalla tietenki juuaan viinaa että päästään taas pitkän ajan päälle puhevälleihin. Sitte kuokkavieraat käyvät jo ikkunanpieliin koputtammaan ja juhulakansa syöksyy pihalle tappelemmaan. Vanha sanonta kuuluu että juhula ei oo ohi ennenku pihamaa punertaa. Ja ylypiänä voin sanua että meijän juhulien jäläkeen on aina ampulanssia tarvittu.

Sittepä juhulat ovat ohi ja porukka siirtyy siihen vaiheeseen ettei tarvitte kylällä tervehtiä jos vastaan kävellään, eikä lahajoja vaihella etes jouluna. Mutta niin se vaan mennee että taas seuraavat juhulat yhistää porukan niin ku ei koskaan ois erossa oltukaan.



Pakinaperjantai Jaa