lauantaina, helmikuuta 27, 2010

Roskittajat prkl!

Piti laittaa sanavahvistus, kun alkoi tulla roskakommentteja liikaa. Sorry vaan :(


Jaa

torstaina, helmikuuta 18, 2010

Ei kiinnosta

Kaksi vuotta mä olen sanonut, että mua ei kiinnosta mikään typerä luokkaretki. Ne on käskeneet laittaa nimen paperiin, ne on käskeneet tuoda viitosen joka kuukausi. "Viisi euroa", opettaja sanoo. "Siihen ei kenenkään talous kaadu". Mä vedän rastin kotiin jääjien kohdalle ja sanon että mua vitut kiinnostaa. Sanon sen niin monta kertaa, että kaikki varmaan uskovat.
Mä en tykkää siitä, että opettaja katselee mua joskus sellaisella ilmeellä, että olen hankala ja varmaan musta tulee joku häirikkötapaus isompana. Täällä ala-asteella ei vielä ole häiriköitä. On vain jotain oppimishäiriöisiä ja niitä, kenellä on sopeutumisvaikeuksia. Niiden lasten vanhempien toivotaan erityisesti tulevan joihinkin ihme palautekekskusteluihin. Emmä niitä lappuja äidille ja isäpuolelle vie. Kun kysytään niin sanon, että mua vitut kiinnostaa.

On hankalaa muistaa aina olla niin ettei kiinnosta. Erityisen hankalaa se on silloin kun kaikki puhuvat tulevasta retkestä. Ne puhuvat mitä pakkaavat mukaan, kuinka paljon käyttörahaa kukin saa vanhemmiltaan. Ne nauravat ja kiistelevät siitä, ketkä nukkuvat keskenään samassa huoneessa. Ne vannovat valvovansa koko yön, eikä kukaan valvoja voi sitä estää.
Mulla on mielikuvitusta ja saatan kuvitella ne nousemassa parijonossa bussiin. Anette ja Petteri, jotka ovat kaksosia, syövät taas varmaan grillimaustettuja perunalastuja, joita he syövät kaikilla ilmaisillakin retkillä. Kaikki luokkakaverit puristavat käsissään kameroita ja lompakoita. Niillä on mukanaan isot kassilliset vaihtovaatteita ja tekemistä.
Kaksi vuotta kaverit ovat houkutelleet muakin mukaan. Ne ovat ihan varmoja, että tulisi hauskaa. Ne eivät käsitä, kun sanon ettei mua kiinnosta niiden retket. Ne ei ymmärrä, miksi mä jään ennemmin koululle, missä on tylsää. Ne pyytää mua mukaan ja sanoo, että niillä on suunnitelmissa salakuljettaa pleikkari omaan huoneeseen. Ne kysyy, että itkettääkö mua, kun sanon taas että mua vitut kiinnostaa. Mä nauran niille ja mun tekis mieli lyödä niitä myös.

Hyvä vaan, että tämä meni näin. Jos isäpuoli ei olisi hakannut äitiä siitä viitosesta ja sanonut että hän ei ala kenenkään kusipään pennun matkoja makselemaan, olisi se tapahtunut viimeistään siinä vaiheessa, kun mä olisin tarvinnut retkelle vaihtovaatteita ja käyttörahaa. Kerran se hakkas äidin kun se oli mennyt ostamaan mulle uuden hammasharjan ilman lupaa. Ei se ollut välittänyt, vaikka äiti oli sanonut, että se maksoi viitosen vaan. Ei se välitä sellaisesta. Ei sitä kiinnosta.

Enkä mä sinne koululle sitä paitsi mene kun muut ovat retkellä, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan. Mä menen kirjastoon ja luen siellä jotain kirjoja koko koulupäivän ajan. Mä teen sinne mukaan pari leipää ja leikin, että oon retkellä tai jotain. Ja se on ihan kivaakin, uskokaa pois. Siellä on yksi nainen töissä. Sen kanssa meistä on tullut tuttuja. Kerran, kun siellä kirjastolla oli sellainen poistokori ja siellä oli yksi antiikin Kreikkaa käsittelevä kirja, jota olin lueskellut usein aikaisemmin, se nainen antoi sen kirjan minulle ihan ilmaiseksi. Se sanoi, että oli huomannut kuinka se mua kiinnosti. Se oli minusta tosi reilusti tehty ja se nainen varmaan uskoisi, kun kertoisin sille, että isona musta tulee arkeologi, ja mulla on sitten ihan sellaiset vaatteet kuin haluan ja pääsen ihan mille matkalle mä itse haluan. Ja siellä ulkomailla kukaan ei tunne mua eikä mun tarvitse hävetä mitään. Mutta se onkin sitten joskus aikuisena. Nyt pitää vaan selvitä yhtä reippaasti niin kuin olen selvinnyt nämä kaksi vuotta. Pian retki on ohitse ja mun on taas helpompi olla koulussa. Ja jos mä kertoisin kirjaston naiselle tästä kaikesta niin se sanoisi varmaan, ettei mun tarvitse yhtään hävetä. Kun se ei ole mun vika että isäpuoli on sellainen kuin se on.

Kirsi Marttilan blogikirjoituksen herättämien ajatusten pohjalta.
Jaa

sunnuntaina, helmikuuta 14, 2010

Voisikko olla mun kaa?

Se on se klassinen kysymys, jota varmasti jokaisen ihmissuhteen omaavan pitäisi kysyä siltä toiselta: "Jos kävis jotenkin ilmi, että mää olenkin sika... Siis näyttäisin ihan samalta ja oisin muutenkin ihan tälleen näin, mutta tehtäis joku tutkimus josta käviskin ilmi, että olen geeneiltäni sika... eikä nyt mietitä mitään laillisuuskysymyksiä. Niin että voisikkonää olla mun kanssa enää? Eihän se muussa haittais, mutta jos tulis puhetta jostain ihmisyydestä tai sellaisesta niin mää kyllä ainakin myöntäisin että oonkin sika. Eikä mulla vois olla passia tai kelakorttia. Tai vois olla passi, kun se jo itessään rajottais... Että pääsis kuitenkin matkustamaan. Mutta sitten lapset olis puoleksi sikoja ja tälleen. Vaikka näyttäis tietenkin ihmiseltä. Kehtaisitko olla? Ja kehtaisitko kertoa omille porukoille, että se on muuten ihan kiva tyyppi ja tälleen, mutta käytännössä sika? Eikä niinku pelkästään siinä klassisessa merkityksessä."

Rakkaus on sitä, että vastaisi tällaiseen kysymykseen kyllä, eikä vaikka "no joo, kai mää voisin, jos sovittais ettei kerrota kenellekään".

Joo, ja jos Kirsi tai Lilli esimerkiksi olisivat sorsia, siis muuten ihan samanlaisia ja yhtä mukavia kuin nytkin, mutta asuisivat tuolla (P)Laanaojan paskanruskeissa vesissä ja näyttäisivät sorsilta, eikä ne pääsis koskaan baariin, eikä niille myytäisi jäätelöä (ei niillä olisi rahaakaan), niin olisin silti ihan varmasti niiden kaveri. Eikä haittaisi, jos joskus syysaamuna joutuisi istumaan pari tuntia vaikka pikkupakkasessa niiden kämpillä porisemassa. Jos joku kysyisi, sanoisin, että tämä Kirsi tai Lilli tässä on ihan helvetin hyvä tyyppi, vaikka onkin sorsa.

Kaikki kaverini ovat ihmisiä (minä kai se lähimpänä sorsaa tässä olen), eli jos joku ymmärsi ajatuksen sanojen takana, ei vetänyt hernettä nenään ja on vielä ystäväni, niin
HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!!!!
Sitä samaa myös kaikille ihanille blogiystäville, joista tykkään simona vaikka ovat muuten tavallisia, mutta eivät kovinkaan aineellisia. Jaa