tiistaina, elokuuta 24, 2010

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 2)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Osa 1 täältä

Jonkin aikaa kaikki jatkui ennallaan. Parittoman viikon maanantaisin osallistuin porsliininmaalauskursseille entiseen tapaan, paitsi yritin toki vältellä parhaani mukaan joutumasta puheisiin pottaansa itkevän muorin kanssa. Kurssilaiset harmittelivat tietenkin kilvan kadonnutta yöastiaa ja siihen maalattua, ihmeen ihanaa kuvaa.

Muutos tapahtui vasta kurssin "kevätriehan" yhteydessä, jos nyt yli-ikäisten tanttojen illanviettoa lähikuppilassa voi sellaisella nimellä kutsua. Voitte uskoa, että tuon illan aikana kahvilikööri virtasi ja neulontaohjeita kirjoitettiin intoutuneen boheemissa hengessä lautasliinoihin. Vaaleanpunainen oli elementissään; pinkit verryttelyhousut paljastivat vakoa vain aavistuksen verran vähemmän kuin Seppälän teiniosastolta ostettu trikoopaita. Lippalakin takareiästä keikkui vaaleanpunertava, kikkarainen poninhäntä. Vaaleanpunainen viihtyi tanssilattialla. Vaaleanpunaisen eteen kannettiin sinisiä enkeleitä. "Tulkaa vaan, kunhan tulette metrin välein", vaaleanpunainen räkätti jo melkein jonoksi muodostunutta ihailijalaumaa.
Katselin, kun tuolle vastenmieliselle sikkarasilmälle laulettiin karaokeserenadeja ja kuinka kymmenen rattijuopumustuomionsa vuoksi kyläyhteisön tietoisuuteen tullut kunnan kiinteistönhoitaja painoi nenänsä tursuavaan rintavakoon. Ravintolan edessä käytiin pienimuotoisia nujakoita milloin persjalkaisen kinkkukiusauksen kunnian pelastamiseksi, milloin oikeudesta saattaa tuo hyvin proteiinipitoinen köyhäinapusäkki kotiovelle saakka.

Minä join lonkeron toisensa perään ja sanon suoraan, että vitutti. Vaikka tiesin päärynänmallisen maksamadonnan suosion johtuvan vain siitä, että olin itse aivan liian kaunis oksennuksenhajuisten kantapeikkojen iskettäväksi. Mitä enemmän lonkeroita join, sitä ärtyneemmäksi tulin. Kahviliköörin innoittamat kurssilaiset olivat intoutuneet piirtelemään lautasliinoihin neulontaohjeiden sijaan seksiasentoja, rattijuoppo kiinteistönhoitaja oli siirtynyt imemään fritsuja vaaleanpunaisen kaulaan ja minä vain istuin toimettomana haistelemassa juomastani nousevaa käyneen sitrushedelmän löyhkää. Tiesin, että seuraavana aamuna olisin kamalassa krapulassa ja silti pitäisi jotenkin raahautua porsliinikurssin päättäjäiskahville...

... Jossain vaiheessa hämärtyi. Heräsin seuraavana aamuna muistaen huteria välähdyksiä itsestäni roikkumassa kaksin käsin miss Piggyn saparossa, nujertamassa tutisevaa mummelia lattialle lukemattomien neuleohjeiden ja seksiasentoihin jähmettyneiden tikku-ukkojen sekaan ja kourimassa vastahakoisen kiinteistönhoitajan innotonta etumusta. Vaivuin peiton alle odottelemaan krapulaa, morkkista, pelkotiloja, unta, kuolemaa, mitä tahansa. Mutta mitä kummaa? Oloni oli täysin normaali. Hivuttauduin hitaasti istualleni. Aurinko ei satuttanut silmiäni, eikä suussakaan maistunut koiranpaska au naturel. Nousin seisomaan. Ei huimausta, huteruutta tai sekavuutta. Kävelin peilin eteen ja jäin tuijottamaan kummissani. Oli, kuin olisin juuri viettänyt kuukauden kylpylä- ja plastiikkakirurgiasiivellä varustetussa hermoparantolassa. Kasvoillani ei näkynyt jälkeäkään edellisyön raskaasta ryyppäämisestä.

Olin tietenkin vain onnellinen säästyessäni kerrankin huonon elämän aiheuttamilta seurauksilta. Mutta kurssilaisten kahvitukseen minulla oli jo kiire. Maatessani sängyllä ja kiskoessani muristen liian pieniä ja liian ohuita sukkahousuja jalkaani, sattui katseeni potan kylkeen maalattuun muotokuvaani. Kuva näytti nyt nuhruiselta; arvoituksellinen hymy oli muuttunut hienoiseksi irvistykseksi ja eikö vain toisen silmän ympärillä komeillut musta rengas juuri sillä kohtaa, johon muistelin muorinrahjan minua lattialla kiemurrellessaan tirpaisseen? Olin ensin aivan ymmälläni. Mutta sitten muistin, mitä olin taannoin toivonut. Ehkäpä hyville ihmisille tosiaan tapahtuikin hyviä asioita!

- viimeinen osa seuraa, kunhan jaksan sen kirjoittaa -

Pakinaperjantaissa
maalaus Jaa

sunnuntaina, elokuuta 22, 2010

Katkeran kotirouvan muotokuva (Jatkokertomus, osa 1)

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Minä olen ikäisekseni melkoisen vetävä nainen, mutta 18-vuotiaana olin todellinen kaunotar. Niihin aikoihin kävin parittomien viikkojen maanantaisin porsliininmaalauskurssilla ja siellä eräs eläkeläisrouva kiinnitti ulkonäkööni erityisen paljon huomiota.
"Anna minun maalata sinun kuvasi. Olin nuoruudessani muotokuvamaalari".
Muorin käsi vipatti kuin pikkuisen epäkesko sauvasekoitin ja nenän edessä oli laakea (kenties vähän käytetykin) emalipotta.
"Minuahan ei kusikuppiin maalata! Kuinka kehtaat ehdottaakaan?"
Muori oli tietenkin pettynyt, ja nostipa jopa käden rinnalleen muistuttaakseen muita paikallaolijoita kuolemansa läheisyydestä. Minuun eivät sellaiset konstit tepsineet, olihan isoäitini kuuluisa Lindströmin Manta, kulmakunnan suurin kusettaja ja manipuloiva psykopaatti. Tuo muori tutisevine käsineen oli pieni tekijä Mantan rinnalla, ja veti viimeisiään jo muutenkin. Sitä ei kukaan pienellä hyväntahtoisuudella muuttaisi.
Tietenkin juuri sillä hetkellä koko porsliininmaalauskurssin luotaantyöntävin nainen, sikkarasilmäinen ja töpselikärsäinen pieni vaaleanpunainen emakko, päätti työntyä ryntäät tutisten mummelin näköpiiriin.
"Maalatkaa minut, rouva. Saatte luvan maalata minut alusastiaanne".
Mummeli ei näyttänyt olevan kovin mielissään, mutta en ollut minäkään. Kenties kyseessä oli vain erään vapisevan kalkkunan kuhmuinen potta, mutta mitä ihmiset siitä ajattelisivat, jos potan kyljessä komeilisi minun sijastani tuo alamittainen tonttu-akka? Enhän minä voinut sallia tuon ihmisen muodon ottaneen alatoopin talloa minun asemaani porsliinikurssin kauneimpana naisena!
"Minä suostun kusikuppisi malliksi", sanoin niin arvokkaasti kuin kykenin. Muori oli tietenkin äärimmäisen ilahtunut saadessaan malliksi jotain muuta kuin kaksoisleukaa toisensa perään. Hän aloitti työn siltä istumalta.

Muutaman parittoman viikon maanantain jälkeen potan kyljessä komeili minun kuvani. Olihan se hieman amatöörimäinen raapustus, mutta kuitenkin huomattavasti hienompi kuin kukaan kurssilainen olisi osannut muorinrahjan tutisevia käsiä katsellessaan aavistaakaan.
"Ihmeellisen kaunis kuva", kaikki sanoivat. "Ja tuo hymy on niin arvoituksellinen".
Kuinka olisin voinutkaan olla totinen katsellessani vaaleanpunaisen vastustajani karvasta pettymystä, jota hän ei osannut lainkaan peittää. Minä olin nöyryyttänyt hänet pahemman kerran, sen tiesivät kaikki. En olisi voinut olla tyytyväisempi nähdessäni, kuinka tympeitä ja merkityksettömiä, vaaleansinisiä sydämiä, hän maalaili kahviastiastoonsa. Niistä kipoista tulisi tuskin perintökalleuksia ja kirpputoriltakin ne naurettaisiin pihalle.
"Onpa harmillista, että meidän ihmisten kauneus on haihtuvaista, kun kuva puolestaan ei aikaa kavahda".
Niin. Se oli kyllä hirvittävä vääryys. Minun naamani alkaisi roikkua, ruumiini poimuilisi ja leukaperät kasvaisivat karvaa, samaan aikaan kun tuo kuva säilyisi kauniina, vaikka koko palvelutalon väki kävisi illasta toiseen sen äärellä tarpeillaan.
Niin minä tein sen, minkä kuka tahansa itseään kunnioittava nainen olisi tehnyt. Minä sieppasin potan itselleni ja tungin sen sukkahousuihini. Yritin olla ajattelematta emaliin lohjenneista halkeamista mahdollisesti uhoavaa kusen hajua, vaan suorin kotiin ennen kuin joku kyläläinen alkaisi luulla minun olevan tiineenä hameen alla pönköttävän potan vuoksi.

Illalla laitoin potan yöpöydälle viereeni. Kuva oli lampun hämärässä vieläkin kauniimpi kuin porsliininmaalauskurssilla ja hymyni tosiaan näytti kiehtovalta. Rukoilin mielessäni, rukoilin kiihkeämmin kuin mitään muuta, että tuo kuva vanhenisi minun sijastani ja että minä saisin ikuisesti pitää kauneuteni itse. Sillä - toisin kuin tuo kuvajainen - osasin minä takuulla pitää huolta siitä, ettei palvelutalon väki tekisi tarpeitaan minun niskaani.

- Jatkuu -

Pakinaperjantaissa
aiheena maalaus Jaa

maanantaina, elokuuta 16, 2010

Ananas

Vieraat ovat ihan pian oven takana, mutta sitä ennen pitäisi ratkaista ananaksen kohtalo. Suuri, karhea, pykäläpintainen ananas. Vihamielinen ja eksoottinen. Nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää, mutta sitä ennen se matkasi kaukaisilta pelloilta, julistettiin lahjakorin valtiaaksi, käärittiin runsaaseen sellofaaniin banaanien, appelsiinien, viinirypäleiden ja muiden turvallisten hedelmien kanssa. Tuo turha pallo kuljetettiin hirmuiset matkat periaatteessa hänen kuusikymmenvuotisjuhliensa kunniaksi. Ja nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää ja ikään kuin uhkaa viiltää kovilla ja terävillä lehdillään kaikki, jotka yrittävät siirtää sitä paikaltaan. Minne tuollaisen voisi jättää vartioimatta, pelkäämättä, että se alkaa salassa versoa ja lonkeroida?
Hän tietää, mitä ajatuksia ananas muissa herättää. Tuollainen valtava, huikentelevainen hedelmä. Kuka kunniallinen ihminen pitää jotain noin makeaa ja näkyvää, jotain noin valtavaa vain itseään varten? Ne luulevat, että hän on alkanut peräämään nuoruuttaan takaisin, että on nyt kuudenkymmenen iässä mennyt sekaisin ja tahtoo maistaa uusia makuja ja upottaa hampaansa yltäkylläisiin kokemuksiin. Pian - niin ne kuvittelevat - hän istuu jo Sisilian sikajuhlien äänekkäässä tunnelmassa, pää takakenossa, antamassa nuoren miehen kaataa punaviiniä karahvista suoraan suuhun.
Tuollainen hedelmä saa naisen kaipaamaan, niin vieraat varmasti uskovat. Se vaatii miestä sitä nujertamaan, lyömään sen kahtia yhdellä macheten iskulla ja tarjoilemaan sen satiinisessa aamutakissa istuvalle naiselleen kauniina, säädyllisinä kuutioina. Vieraat kuvittelevat hänen luulevan jotain enemmän itsestään. Ne pilkkaavat häntä selän takana, nauravat vanhaa naista ja tämän tuoksuvaa ananasta. Ne sanovat hänen haaveilevan iltaisin ruskeista ja jäntevistä poimijoista, päättymättömistä ananasviljelmistä, pölystä ja valkoisesta auringosta, joka piilottaa säteitään noihin kultaisiin hedelmiin.
Sanovat, että hän ei ymmärrä tyytyä säilyketölkkeihin. Että pitäisi jo ymmärtää. Hänen on tehtävä jotain ananakselle ennen kuin vieraat tulevat. Hänen on jätettävä se pimeään, täysin vartioimatta, vaikka se versoisi ja lonkeroisi. Hänen on pidettävä ikkunaa auki. Muuten ne heti sisään tullessaan pysähtyvät, nuuhkivat terävästi ilmaa ja sanovat että täällä tuoksuu muutokselle.

Jaa

lauantaina, elokuuta 14, 2010

Lorisemaan käyneestä naisesta

"Hei Tiitu! Pitkästä aikaa! Sinähän näytät iloiselta".
"No joo... Ennen sitä tuli itkeskeltyä melkein joka asiasta, mutta kävin tässä vasta hypnoosissa, eikä ole enää tarvinnut itkeskellä. Nyt minulta pääsee porun sijaan loru".
"Enpä ole moisesta kuullutkaan, mutta kiva kun toimii. Mitä muuta kuuluu?"
"Mitäpä tässä..."
"Entä Veikko? Mitäs miehesi elämään?"

" Veikko kunnoton, ai ai ai
naista vierasta nai nai nai
taudin äkäisen kai kai kai
vaimo palkaksi sai sai sai! "

"EEEIKÄ! Voi kuinka ikävää! No minä kyllä kuulinkin vähän huhuja, mutta en olisi koskaan todeksi uskonut".

" On jatkunut tätä jo tovi.
Käy mielessä naapurin Asta
ja naapurin valtava povi
mä viimeksi tiedän vasta. "

"Vain niin. Vai SE Asta. Taitaa olla kova iskemään varattuja miehiä. Ja muutenkin taitaa luututa ravintoloita viikonloppuisin".

" On Asta melkoinen narttu.
Ennen miehiin se tarttu.
Mut juomisen lopetti vasta,
nyt odottaa Veikon lasta. "

"Se petturi! Se lumppu! No, taitaa olla parasta, että siirryt vain elämässä eteenpäin. Miten sinun vointisi... kun käsitin, että joku tautikin siinä vaihtoi omistajaa".

" Kun vähitellen illan hämärässä,
nuo karvamönkiäiset esiin käy
ja kihisevät kiilusilmin pimeässä
- ei niistä totisesti muuta näy - . "

"Ahaa. Ei kannata olla lainkaan huolestunut. Nuo tuollaiset on ihan helppo hoitaa. Apteekista saa jotain linimenttiä. Kenelläpä sitä ei olisi nuoruudessaan ollut kaikenlaisia kokemuksia".

" Mä vahingon kiertämään laitan.
ja itseeni kylällä naitan,
Ja huudan, et "ihana onni",
on Masakin melkoinen sonni!"

"No niin... Sehän kuulostaa reippaalta. Vaan et kai sinä vain minun Masaani tarkoita? Tiitu?"


Pakinaperjantain
aihe on Loru Jaa