Pakinaperjantai, aiheena onnenamuletti

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Onnenhetkiä

Katkera kotirouva on 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Tässä yhtenä päivänä minulla oli sellainen aamu etten tahdo millään uskoa todeksi. Ette voi samperi soikoon uskoa jahka pääsen kertomaan teille tarkemmin. Tai ehkäpä uskottekin, mistäpä minä sen tiedän. Siellä luultavasti särvitte iltapäiväkahvejanne oikein arabian astioista ja teillä on luonnonvalkoiset pöytäliinat ja kaikki. Ei täällä kehtaa pitää hyvä kun vahakankaista ja siihenkin isäntä tekee puukolla viiltoja vaikka olen tuhat kertaa sanonut että käytä sitä leikkuulautaa, iso mies. Ja meillä juodaan kahvit aina tuppervaaran astioista. On ne vaan niin kätevät ja pinottavat vaan ei kovin sievät. Mutta täälläpä ei ollakaan mitään hienostelijoita.

No, tuossa yhtenä päivänä kuitenkin heräsin niin kuin normaalisti ja rämmin postinhakuun. Kiehautin siinä kahvit ja luin lehden kannesta kanteen. Eihän siellä mitään järkevää ollut, sitä samaa Helsingin herrojen kukkotappelua niin kuin aina ennenkin. Niille tekisi kyllä hyvää viettää päivä täällä maalla, lopettaisivat sen kynsiensä teroittamisen ja manikyreeraamisen kun saisivat lapion käteen ja pääsisivät haistamaan kerrankin ihan oikean paskan. Voitte uskoa että noiduin ja sadattelin mielessäni, ihan ajatuksissani leikkasin monta siivua lauantaimakkarasta ja söin kaikki, vaikka piti muka yrittää miettiä tuon painon kanssa.

Siinä aamun mittaan puuhailin ja tiskailin ja tulin niin hilpeälle tuulelle että väänsin paikallisradion kuulumaan kun niillä on niin miellyttävä-ääninen uusi juontaja. Mies, eikä mikään kana niin kuin se edellinen. Radiosta ei kuulunut mitään. Ensiksi ajattelin että nyt se perkeleen rakkine otti ja teki tenän juuri kun alkoi olla mukavaa. Tuon radion antoi naapurin emäntä kun sille ostettiin oikein stereolaitteet joissa voi huudattaa sitä ainaista Antrea Posellia. Vaikka tuskin se siitä musiikista mitään ymmärtää, kunhan yrittää vain olla muita parempi. No, toisaalta enpä ihmettelisi jos vaikka pian hajoaisikin tuo radio, tuskin se pihi ämmä olisi mitään hirveän toimivaa laitetta antanut, sillä lailla ilmaiseksi. Mutta sitten muistin että enköhän vaan ole unohtanut korvatulpat korviini. Niitä täytyy aina joskus pitää kun isäntä kuorsaa ja örisee unissaan. Sillä on niin mahdoton uniakne että ihme kun vielä kulkee elävien kirjoissa.

Johan minä äkkiä riistämään tulpat korvista ja muistamaan että siellähän ne pennutkin ovat jossain, elämässä kuin pellossa. Ja niinhän ne pikku riiviöt olivatkin aiheuttaneet sellaisen sotkun ja hävityksen kauhistuksen että koko päivä meni huutaessa ja siivotessa niiden jälkiä. Mutta sitä en ikinä unohda kun sain aamukahvit juoda ja lehdenkin lukea ihan rauhassa ja hiljaisuudessa. Kyllä siinä vain sielu lepäsi! Kyllä vain melkoisen onnen tuottivat minulle nuo korvatulpat.



Pakinaperjantai Jaa