Pakinaperjantai, aiheena metsä

Kerron nyt miten pikku-Lydian perheen lasten joulu pilattiin:

Lyyti oli siinä vaiheessa kahdeksan ja puoli-vuotias kun jouluaatto alkoi olla käsillä ja hänen isoveljensä Miksu kävi toista kymmentä. Koko päivän lapset olivat katselleet ulos lumen peittämää maisemaa suurella jännityksellä ja yrittäneet aistia hämärän merkkejä ilmasta. Kun vihdoin yön ensimmäiset kiehkurat ilmestyivät pihapiiriin, viitasi isä suu viiruna lastenhuoneen ovelta. Oli tullut aika mennä.

Kun heidän "pakoautonsa", savunharmaa Volvo pysähtyi metsän laitaan, eräälle auratulle sivutielle josta mentiin myös isän työkaverin mökille, oli jo paljon hämärämpää. Isä otti suuren taskulampun ja sahan ja laittoi ne kankaiseen kirjastokassiin. Sitten hän katsoi takapenkkiläisiä vakavana jotta tietäisivät olla hiljaa. Lyytin ja Miksun vatsanpohjia kutkasi niin kuin aikaisempinakin vuosina. Sitten koko perhe hiippaili isän jälkiin astuen metsän siimeksiin.

Metsässä oli ihmeellisen ihana kulkea peräkanaa, hiljaisuudessa. Näkyi eläinten jälkiä joista isä tunnisti vain jäniksen ja äiti hiiren, Lyyti yritti tähytä puiden oksistosta oravaa, sillä edellisenä vuonna suloinen pörröturkki oli ollut todistamassa heidän puuhiaan. Samalla hän yritti mittoa katseellaan kuusia toivoen että tällä kertaa hän olisi se, jonka silmiin täydellinen kuusi sattuisi ensimmäisenä. Siinä samassa äiti osoitti metsäaukion keskellä ylhäisessä yksinäisyydessään seisovaa kaunotarta. Äidin sana painoi kuusiasioissa eniten, varsinkin kun eräänä vuonna isä oli säänyt vängättyä selvän toispuolen heidän kotiinsa.

Isä asteli yksin, pidemmillä askelilla kuuselle ja äiti hyssytti sormi suun edessä. Lyytiä jännitti niin ettei hän meinannut paikallaan pysyä. He tekivät väärin, rikoksen. Äiti oli sanonut että he ottivat aina valtion mailta ettei yksityinen joutunut kärsimään, mutta Lyyti tiesi että se oli silti rikos. Isä tuli kuusen kanssa lumi pöllyten ja he palasivat takaisin samaa reittiä, tällä kertaa isä viimeisenä.

Mutta tänäpä vuonna poliisi oli väijyttänyt heidät niin ovelasti että he eivät huomanneet varovaisesta tähyilystään huolimatta mitään. Turha oli taistella tutkainta vastaan kun kuusi oli jo puoleksi auton katolle köytetty. "Ja oliko niitä lupalappuja", poliisi sanoi narisevalla äänellä. Isä ja äiti katsoivat toisiinsa. Sitten äiti huokasi ja veti jonkun paperin taskusta. "Tässä olisi". Poliisi vilkaisi lappua ja antoi äidille takaisin. Sitten se toivotti hyvät joulut ja meni pois.

Paluumatka sujui hiljaisuudessa. Isä sanoi vain "Anteeksi. Me vain halusimme antaa teille saman jännityksen jonka saimme itse kokea lapsena. Mutta eihän me mitään varkaita olla". Lyyti katsoi hiljaisena lumista maisemaa ja tiesi että ensi vuonna joulu ei olisi enää sama, eikä metsä enää koskaan niin hiljainen.




Muita metsä-aiheita Jaa