Runo- ja valokuvatorstaissa aiheena kasvu

(Runo on laulettava raakkuvalla äänellä, Waka Wanha Wäinämöisen sävelin)

Kaikki somat blogitutut
mul' on teille kivat jutut
Nyt vain pöytään, paina puuta
kakkua myös ilman muuta!

Ally täyttää yhden vuoden,
tästä lähtien vain suoden
juttuja niin vakavia,
itkuvirsii kamalia.

Tervetuloo meidän tupaan,
aikuistuneen blogin lupaan,
aiheina vain tukanleikkuu,
ruuanlaitto listal' keikkuu.

Kiitos, teille kavereille
monet kerrat nauroin teille,
jutuillenne mukaville,
vitseillenne rattoisille.

(Jos nyt mieleni taas muuttuu,
tuskin kukaan siitä suuttuu,
hauskuus kuuluu vanhemmille,
jopa yksivuotisille).

Runo-
valokuva-

Jaa

Terveisiä Tromssasta!

Pieni kolonen sinistä taivasta huonon ilman keskellä sai aikaan iloa ja ihmetystä. Iloa kesti alle viisi minuuttia.

Kun lähtee kameran kanssa pitkälle automatkalle, jonka varrella tietää olevan hienoja maisemia, on selvää, että lumimyrskyn ja hernerokkasumunhan uhriksi sitä joutuu. Maisema latistui yhtä tasaiseksi kuin meillä täällä Suomen vyötäröllä. Hyvä niin, jäihän enemmän aikaa tuijotella lumen alle nopeasti katoavaa tien katkoviivaa. Onneksi siinä vaiheessa en tiennyt, että moista ilmaa jatkuisi koko loman ajan, muuten olisin varmaan ohjastanut perheemme takaisin kotia kohti.

Ja tokihan, kun blogituttu niin ystävällisesti suositteli mukavia kahvitus- ja ravintelimahdollisuuksia, olivat kaikki paikat pääsiäisen takia kiinni ja joudun nyt vain unelmoimaan suussasulavista juustokakuista. Huoh....

Miehen onneksi Discoverylta tuli jatkuvalla syötöllä eri autojen ja moottoripyörien tuunausta käsitteleviä ohjelmia, joiden aikana hän ei reagoinut puhutteluun, eikä muutenkaan osallistunut muun ryhmän huvittamiseen.

Mutta munia oli riittävästi, ehkä vähän liikaakin, jos se on mahdollista. Ja keilailuhalli oli auki, ja pelikortit mukana. Ja jonain iltana alkoholillakin osuutta asiaan. Koimme siis matkan onnistuneeksi.

Paluumatkalla, lähellä Suomen rajaa, taivas vihdoin selkeni! Jaa

Pakinaperjantain aiheena on suklaa

Suklaa, massojen hallitsija

Suklaata on sijoitettu tässä maailmassa kovinkin strategisiin paikkoihin, enkä tarkoita tällä sitä hyllykköä kaupan kassojen vieressä, jonka ohi sinun on pakko kulkea nälkäisenä ja muutenkin ostosreissustasi rasittuneena. Ei suinkaan, suklaa on tehokas ase, jolla kansan äänekäs vastarinta saadaan vaimennettua.

Kuvittele tilanne: Menet hotelliin. Vastaanotossa on nuiva henkilökunta, käytävien haalistuneista kokolattiamatoista nousee pöly ja nuhru, kultamaalilla silatut peilit ovat täynnä rasvaisia sormenjälkiä. Varmuuslukkokin on rikki. Lonksahdat puolimakuulle huoneen aikansa eläneelle sängylle ja tunnet jotakin niskasi alla. Sehän on suklaakonvehti. Vielä sitä merkkiä, josta olet aina pitänyt. Sitä laadukasta ja suussasulavaa. Työnnät suklaan suuhusi ja alat tyytyväisenä katsoa, josko television kanavatarjonnasta löytyisi edes yksi kunnolla toimiva kanava.

Tai oletkin pankissa. Pankkineiti naputtelee uhkaavan hiljaista näppäimistöä ylipitkin kynsin. Viherkasvit on sijoitettu taustalle mahdollisimman rauhoittavasti, niin, että arkistokaapit eivät hyppäisi ensimmäisenä asiakkaan silmille. Tunnet olosi kakkosluokan kansalaiseksi, sellaiseksi vanhojen elokuvien äijäksi, joka on tullut navettavaatteissa lainaa kysymään. Nainen kääntyy tuolillaan ja antaa katsoa vähän syvemmälle pankkineitikuorensa uumeniin. Nainen sanoo, että valitettavasti johtaja ei antanut lupaa myöntää lainaa näillä ehdoilla. Taustalla tulostuvat paperit, joihin päätös on kirjattu perustelluiksi osasiksi jaettuna. Mutta hetkinen! Tekevätkö ne nykyään sinisiäkin Marianne-karkkeja? Onkohan niiden suklaa erimakuista, vai onko kuori jotenkin muuttunut aikaisemmista karkeista? Kauhaiset kulhosta koko kourallisen, niin, että seuraavalle asiakkaalle jää näytettäväksi vain pari hassua karkkia. Samalla katsot pankkineitiä uhmakkaasti silmiin. Lähden paikalta onnellisena siitä, että olet saanut kuitenkin viimeisen sanan. Lasket jo mielessäsi, onko sinulla vielä varaa käydä vuokraamassa yksi elokuva karkkien kaveriksi, ennen kuin henkilökohtainen konkurssisi on tosiasia.

Tässä oli vain pari kauhistuttavaa esimerkkiä siitä, kuinka suklaa hallitsee mieltämme. Siispä ensi kerralla, kun sinulle ojennetaan suklaata näennäisen viattomasti, kavahda ja muista, että väärissä käsissä suklaa on pippurisumutetta ja sähköpamppuakin voimakkaampi lamauttaja!


Pakinaperjantai Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/6: Nosta malja kuolemalle, Kukkis!

(Katso myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2, 7/3, 7/4 ja 7/5 (viimeisen maljannoston kommenttilaatikosta Kukkiksen ja Isopeikon kommentit), sekä Offsetin rooli.)

Kukkis juoksi käytävillä yrittäen piilotella viisitoistasenttisiä kulmahampaita käsillään. Oli ollut sattumaa, että juuri hän oli löytänyt Liisan tomumajan portaiden alta. Edes Liisa, aineettoman blogihahmon muodon omaksuneessa tilassaan, ei tuntunut yhtään tietävän, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta nyt Kukkis oli mennyt hörppäämään sitä huumaavaa juomaa, josta oli vannonut pysyvänsä erossa. Ja hän janosi lisää.

Kukkiksen suunnitelma oli selvä; hän houkuttelisi jonkun blogihahmon mukaansa Liisan ruumista katsomaan ja imisi sitten tuon ihanan nesteen uhrinsa verisuonista. Mutta missään ei näkynyt ketään. Kukkis käveli hiljaisia käytäviä himosta täristen. Ehkä hän ottaisi Katriinan... Hänen verensä oli varmasti huumaavan täyteläistä.

Aulasta kuului ääniä ja Kukkis kurkisti varovasti oven raosta. Suuri lauma blogihahmoja oli kerääntynyt tuijottamaan valtavaa karvakekoa, joka oli ilmestynyt lattialle.
- Hyi! En ole koskaan nähnyt noin paksuja ja pahanhajuisia karvoja, tai paremminkin jouhia, Alma sanoi nenäänsä nyrpistäen.
- Tämän täytyy olla jotain sairasta pilaa! Aalo huusi nenäänsä pidellen ja kääntyi oksentamaan boolimaljaan.

Blogihaamut nauroivat muiden nyrpistelylle. Heidän hajuaistinsa oli käännettävissä pois tarpeen vaatiessa. Liisa ilakoi muuttunutta olemustaan ja lennähteli ilmassa, kuin pääskynen keväällä. Mutta Kukkis hiipi pois. Edes hän ei ollut niin himojensa sumentama, että olisi napannut uhrinsa suoraan laumasta.

Kukkis harhaili käytävissä ja äkkäsi riemukseen eräässä huoneessa istuvan, suojattoman hahmon, joka katsoi hiljaa ikkunasta. Kukkis tunsi jo hieman pehmenneiden kulmahampaidensa pongahtavan iskuvalmiuteen. Hän hiippaili hahmoa kohden ja paksut sylkinorot valuivat hänen suupielistään.

Hän huomasi liian myöhään, että hahmo oli taiten kyhätty ansa; elävän näköinen nukke, joka oli laitettu paikalleen, kuin häntä varten. Jostain katon rajasta tipahti lähes sormen vahvuinen karva hänen nenälleen. Hän katsahti ylöspäin ja ehti nähdä vain tumman vilahduksen ennen kuin jätti maallisen hahmonsa ikuisiksi ajoiksi.


Tämän tarinan myötä toivotan hauskaa pääsiäistä kaikille suklaan turvottamille elostelijoille (sekä niille friikeille, jotka eivät pidä suklaasta)! Tarina jatkuu taas ensi numerossa... Jaa

Tarinamaanantai, kuva-aihe

Vihdoin tuli se keskustelu, jota oli kauhulla odotettu.

- Äiti! Mä tarvitsisin munan!
- Voi Oona, eihän me tytöt tarvita sellaista. Sitä paitsi sanotaan sitä mieluummin kikkeliksi.
- Äiti, mä tarvitsisin ihan oikeasti uuden kikkelin. Edellinen meni rikki ja se ei ole enää hyvä.
- Ei tytöillä ole koskaan ollutkaan kikkeliä. Me ei tarvita sellaista. Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi?
- No kun Laurankin kikkeli meni rikki ja se sai uuden.
- Älä puhu höpöjä. Silloin, jos puhuu höpöjä, pitää mennä omaan huoneeseen miettimään!

........

- Jukka, älä nyt järkyty, mutta Oona on tullut siihen vaiheeseen!
- Minähän olen sanonut, että en voi puhua kesken työpäivän. Sano sitten, kun tulen kotiin.
- Ei, kun Oona on nyt tullut siihen vaiheeseen, siihen falliseen tai oidipaaliseen tai mikä se nyt olikaan. Se on alkanut huomata miehen ja naisen eroja.
- Mutta sehän kuuluu normaaliin kehitykseen.
- Eikä kuulu! Tai siis minä en selviä tästä millään! Se haluaa itselleen kikkelin. Minun on täytynyt jollain tavalla näyttää sille huonoa naisen mallia, kun se tuolla tavalla pettyy sukupuoleensa. Tämän täytyy johtua siitä, että en ole työelämässä. Voi hyvä jumala! Minä olen pilannut oman lapseni!
- Älä nyt pillastu. Kai se nyt on ihan normaalia kaikille tytöille, että ne pettyvät, kun huomaavat, että eivät ole poikia. Minä ainakin olen kiitollinen, että olen saanut syntyä mieheksi!
- Haista---!

........

- Äiti, saanko mä tulla jo arestista?
- Et vielä. Äidin pitää nyt miettiä.
- No voitko sä edes avata tämän yllätyksen, joka tuli mun kikkelistä.
- MITÄ SINÄ SANOIT?
- Niin että voitko sä avata mulle tämän yllätyksen. Siellä on varmaan auto tai vene.
- Tuota... Mitä jos sanottaisiin sitä kikkeliä sittenkin munaksi...



Tarinamaanantai Jaa

Tarinamaanantain aiheena on toivo

Niittyperän tarinoita: Topi

Hilpe roikutti palavaa sätkää suupielessään ja painoi kämppänsä oven kiinni. Välillä tupakan päästä irtosi tulisia kipunoita, jotka leijailivat hetken ilmassa, elävinä kuin hyttyset. Hilpe veti toppatakkia tiukemmin ympärilleen. Käytävä oli aina kylmä. Lattialle oli ilmestynyt yön aikana sahanpurua ja olutpullon sirpaleita, joita joku oli yrittänyt potkia syrjään kulkuväylältä.

Hilpe toivoi, että Pikkaraisen ukolla olisi vielä jotain jäljellä perjantain viinalastista. Häntä harmitti ajatus, että joutuisi istumaan koko aamun ukon jorinoita kuunnellen, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Hilpeä harmitti, että oli mennyt pistämään Rösölle viimeisen kakskymppisensä ja kirosi jälleen kerran sitä, kuinka höveliksi heittäytyi ottaneena. Rösö osasi kyllä käyttää tilaisuuden hyväksi.

Tuulikaapin lattialla oli valtava verilammikko. Seinät olivat veressä, ovenkahva oli veressä. Ulko-oven lasissa oli sekalaisia verisiä kädenjälkiä. Hilpen joutui astumaan tahmaiseen lammikkoon päästäkseen ovelle. Kumisaappaan sahalaitakuvion jättämästä jäljestä loisti vaalea lattia.

Rösö odotti oven ulkopuolella ja kääri sätkää paksut sormet kömpelöinä täristen. Rösö oli aina siellä, missä haisi pieninkään skandaalinkäry.
- Mitä tuossa on tapahtunut? Hilpe kysyi.
- Topi meni. Leksa ja Pikkarainen sen löysivät. Sanovat, että olisi itse tolskannut kännipäissään ja lyönyt ohimonsa patteriin. Paskat, sanon minä! Leksa sen teki, se mulkku! Tai Pikkaraisen ukko.
- Ikävä kuulla. Topi oli harvinaisen reilu tyyppi, Hilpe sanoi.
- Joo. Aivan liian hyvä ihminen tähän maailmaan. Se jätkä ei tule koskaan unohtumaan meikäläisen mielestä, Rösö sanoi ja pisti sätkän palamaan.
- Onko sun sossurahat jo tulleet? Olis tarvetta sille kakskymppiselle.
- Mille kakskymppiselle?
- Sille, jonka mä pistin sulle perjantaina.
- Mä mitään ole ottanut. Sä sekoilet taas. Vanha juoppo akka, Rösö sanoi ja katsoi pahasti.

Hilpe lähti Pikkaraisen ukolle sanomatta enää sanaakaan Rösölle. Hän kyllä ottaisi rahansa, vaikka varastaisi, jos ei muuta. Ja Topikin oli nyt mennyt. Hilpe tiesi, että Pikkaraisen ukko tarjoaisi varmasti ryypyn vanhan ystävän muistolle.



Tarinamaanantai Jaa

Apurisrilliä!

Nyt on huhtikuu ja kevään tuloa ei voi estää! Tämä kuukausi onkin tapahtumia täynnä. Allekirjoittanut täyttää 31 vuotta ja Allyalias on pian yhden vuoden ikäinen... Olisivatkohan aikuistumisen merkit jo ilmassa?

Joten ei muuta kun kakkulapiot esille ja kahvit tippumaan. Muistattehan tarkkailla kuppejanne! Jaa