perjantaina, joulukuuta 11, 2009
Toini 37 - Työtön
"No lapsena mä tietenkin halusin parturi-kampaajaks tai eläinlääkäriks niinku kaikki tytöt meidän luokalla. Musta on joku vanha valokuvakin jossa leikkaan mai little ponilta harjaa lyhyeks äidin keittiösaksilla. Silloin sitä ajatteli, että kävisi jonkun koulun ja menisi normitöihin kahdeksast neljään, tiedätkö? Just samalla tavoin kuin kaikki muutkin. Mut kohtalo oli valinnut mulle toisen tien.
No en mä tiedä tavallaan mistä tää kaikki lähti. Tähän työttömyyteen ei ole mitään korkeakouluja tai muuta vastaavaa. Sun pitää itse opetella kaikki ruohonjuuritasolta saakka. Vuosien saatossa tulee sitten se nöyryys mitä tässä hommassa vaaditaan.
Joo, päivä alkaa mulla aikaisin. Ihan ensin tutkin avoimia työpaikkoja ja lähettelen hakemuksia niihin kaikkiin. Viime aikoina se ei ole ollut niin iso homma, kun avoimia paikkoja ei ole paljon tarjolla. Kyllä mä muistan vielä ensimmäisen cv:ni (hehhehheh). En ollut laittanut siihen edes että olen avoin ja sosiaalinen. Eihän siinä ollut edes fotosopattua valokuvaa! Niin sitä vuosien varrella kehittyy, juuh. Vähitellen mut on alettu tuntea kaikissa lähialueen yrityksissä, eikä mun tarvitse enää rampata turhaan haastatteluissa. Ammattitaidon karttumisen myötä on alkanut jäädä aikaa sellaisillekin asioille kuin työkkärin kursseilla ramppaaminen. Siellä mä täytän kaikkia itsetuntemuspapereita yhdessä muiden työttömien kanssa. Siitä mä saan kuitenkin tavallaan paljonkin. Mä rakennan siinä omaa identiteettiäni.
No iltaisin mulla ei ole juuri varaa harrastaa. Menen yleensä vanhan äitini luokse syömään ja kuuntelemaan sen mielipiteitä tästä nykyisestä tiestäni. Äiti neuvoo kuinka mun pitäisi hakea töitä ahkerammin ja yrittää ottaa vastaan vaikka vähän huonompaakin työtä. Ennen mä yritin väittää vastaan ja sanoa, että kun osa-aikaiseen paskaisten vessojen ja lattiakaivojen jynssääjän duuniin haki yli kakssataa mua pätevämpää tyyppiä. Eihän siitä väittelystä mitään tullut (hehheh). Nykyään kerron äidille kaikista niistä neuvojista, jotka antavat samat ohjeet melkein joka päivä. Sit äiti on huojentunut ja tyytyväinen. Hyvää tarkoittavien neuvojen kuunteleminen on aika iso osa tätä mun arkipäivääni. Mut pitäähän sitä oppia tulemaan ihmisten kanssa toimeen jos mielii töitä eikö juu?
Viime aikoina tää ala on tullut koko ajan suositummaksi. Meidänkin paikkakunnalla pyörii ihan älyttömästi väkeä, jotka jatkavat tätä työttömän uraa vuosikausia. Niillä on monesti hyvät koulutukset ja potentiaalia monellekin alalle. Niitä sit katsoo ihaillen ja toivoo kans kateellisena et ne työllistyis pian. Sit olis itselläkin taas saumaa edes johonkin pätkätyöhön. Monesti tekis mieli viillellä jonkun tutun työttömän pyöränrenkaat siinä työkkärin pihalla, kun tietää, et se varmaan sai sen kakspäivää kestävän keinosiementäjän siemennysvälineiden kuljettajan äitiysloman sijaisuuden mihin itekki oli hakenut. Siks just tässä hommassa oppii tosi paljon itsehillintää.
Joo, kaikkein vaikeinta tässä on olla turhautumatta. Sitä yrittää vain seurata omaa uraansa taloudellisesta ahdingosta ja masennuksesta huolimatta. Pitää yrittää jaksaa keksiä uusia valheita työhakemuksen parantamiseksi ja muistaa urhea hymy kun joku puolituttu kysyy mitä mä nykyään hommailen. Vähitellen, oppiessaan, sitä tulee onneksi niin apaattiseksi, ettei välitä enää mistään. En mä tiedä - kai tässä vaan on pieni osa lahjakkuutta ja ihan älyttömästi rankkaa työtä..."
...Samalla ammattitaidolla tehdään myös paksu ja täyteläinen Juhla Mokka...
Harmi vaan, että jotkut joutuvat tyytymään ihan helvetin kitkerään, vatsakalvot polttavaan Euroshopperiin!
Pakinaperjantain aiheena on mestari Jaa
sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009
Isän ja äidin päiviä
Viikon takaisesta muistot hämärtyvät loppua kohden. Kivut muistan tarkimmin perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Lauantai meni epäsäännöllisinä aaltoina kivun ja normaalihommien kanssa vuorotellen. Sunnuntain puolella sitten sairaalaan.
Mikään ei edennyt, joudutuskonstit eivät oikein auttaneet. Monen tunnin jälkeen vienot ehdotukseni puudutuksesta muuttuivat vaatimuksiksi. Muistan välillä itkeneeni kuin pikkuvauva. Vasemmalla kyljellä tuntunut kipu ei tuntunut normaalilta. Tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Lapsiveden mukana valui verta.
Puudutus ei auttanut.
Sen jälkeen kului kai tunteja. Muistikuvat ovat hämärämmät. Kätilö kertoi että vauva on isompi, kuin minun kokoiseni ihmisen on tarkoitus synnyttää. Se ei siksi mahtunut oikein laskeutumaan kohti maailmaa. Minusta otettiin verinäytteitä "ihan varalta vaan". Pelotti.
Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat ja hänet oli pakko saada syntymään, vaikkei elimistöni ollut siihen vielä valmis. Kätilö laittoi ravintoliuosta tippumaan, että jaksaisin.
Lopulta jotenkin (en muista miten) maailmaan putkahti pieni poika, napanuora tiukasti kaulan ympärillä. Muistan kysyneeni onko vauva kunnossa ja kuulleeni samassa hennon äännähdyksen. Siihen, olenko minä kunnossa, eivät osanneet heti vastata. Istukka oli vähän revennyt ja vuosin verta. Muistan olleeni peloissani.
*****
Huonosti nukutun yön jälkeen katselen kun tytär kirjoittaa isänpäiväkorttiin vielä yhden nimen. Pikkuruinen Peukalo-Potti nukkuu yöllisen kitinän jälkeistä väsymystään levollisesti. En ole enää niin väsynyt. Uusi tulokas on luonnollisesti täydellinen millin pieniä kynsiään ja hiustupsujaan myöten. Hän näyttää aivan samalta kuin isänsä vauvakuvassaan. On hyvä mieli siitä, että kaikki on kuitenkin kunnossa.
Hyvää isänpäivää kaikille!! Jaa
Mikään ei edennyt, joudutuskonstit eivät oikein auttaneet. Monen tunnin jälkeen vienot ehdotukseni puudutuksesta muuttuivat vaatimuksiksi. Muistan välillä itkeneeni kuin pikkuvauva. Vasemmalla kyljellä tuntunut kipu ei tuntunut normaalilta. Tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Lapsiveden mukana valui verta.
Puudutus ei auttanut.
Sen jälkeen kului kai tunteja. Muistikuvat ovat hämärämmät. Kätilö kertoi että vauva on isompi, kuin minun kokoiseni ihmisen on tarkoitus synnyttää. Se ei siksi mahtunut oikein laskeutumaan kohti maailmaa. Minusta otettiin verinäytteitä "ihan varalta vaan". Pelotti.
Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat ja hänet oli pakko saada syntymään, vaikkei elimistöni ollut siihen vielä valmis. Kätilö laittoi ravintoliuosta tippumaan, että jaksaisin.
Lopulta jotenkin (en muista miten) maailmaan putkahti pieni poika, napanuora tiukasti kaulan ympärillä. Muistan kysyneeni onko vauva kunnossa ja kuulleeni samassa hennon äännähdyksen. Siihen, olenko minä kunnossa, eivät osanneet heti vastata. Istukka oli vähän revennyt ja vuosin verta. Muistan olleeni peloissani.
*****
Huonosti nukutun yön jälkeen katselen kun tytär kirjoittaa isänpäiväkorttiin vielä yhden nimen. Pikkuruinen Peukalo-Potti nukkuu yöllisen kitinän jälkeistä väsymystään levollisesti. En ole enää niin väsynyt. Uusi tulokas on luonnollisesti täydellinen millin pieniä kynsiään ja hiustupsujaan myöten. Hän näyttää aivan samalta kuin isänsä vauvakuvassaan. On hyvä mieli siitä, että kaikki on kuitenkin kunnossa.
Hyvää isänpäivää kaikille!! Jaa
perjantaina, lokakuuta 09, 2009
keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009
Aamu tuli kuitenkin
Viime yönä näin unta, että aamulla sänkyyni oli ilmestynyt suuri hyönteinen. Se makasi kauniisti virkattu myssy päässään paksun peiton alla. Huoneessa oli hämärää, joten raotin verhoja nähdäkseni nukkuiko hyönteinen, vai oliko se kuollut. Kumarruin eläintä kohti ja huomasin, että sillä oli ihmisen kasvot. Peitto kohoili sen hengityksestä.
Samassa tuon otuksen silmät avautuivat. Ne olivat kaksi kiiltävänmustaa kiveä, joilla ei voinut nähdä mitään. Tuo otus vaistosi läsnäoloni ja avasi suunsa. Näin terävät, kolmiomaiset hampaat ja tajusin, että tuo olento on keijukainen. Peiton alta vilahtelivat valossa kimaltavat sudenkorennon siivet.
Keijukainen nousi hitaasti ilmaan ja leijui ympärilläni. Minua pelotti ja ihastutti. Tuijotin noita kivisiä silmiä. Ne eivät nähneet minua. Kurotin koskettaakseni olentoa, nähdäkseni, oliko se todellinen. Keijukainen alkoi syödä kättäni. Se ei sattunut laisinkaan. Syömisestä lähti paperin repeilemistä muistuttava ääni.
Huomasin muun perheeni oviaukossa. He hymyilivät ja katselivat onnellisen näköisinä minua ja keijukaista.
Heräsin toivoen kuumeisesti, että voisin perua kaiken elämässäni, palata ajassa kauas taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Kotikin tuntui yhtäkkiä vieraalta. Nousin sängystä ja kävelin keittiön läpi olohuoneeseen. Kaikkialla tuntui olevan sekasotkua ja kaaosta. En saanut kunnolla henkeä, niin raskaalta tuomiolta koko olemassaolo tuntui.
Tuollaisia unia olen nähnyt joskus aikaisemminkin ja tuollaisiin samoihin tuntemuksiin niistä herännyt. Ei varmaankaan mene enää pitkään, ennen kuin perhe kasvaa yhdellä jäsenellä. On tämä odotus vaan ihanan onnellista ja ristiriitaisista tunteista vapaata aikaa!!!
Ps. Älkää nyt huolestuko tästä laiskuudestani kirjoittaa. On niin paljon pureksittavaa tässä tämänhetkisessä todellisuudessa, ettei aluksi uskonut. Kyllä mää täällä olen, tällä hetkellä tosin enemmän lihassa kuin hengessä! Jaa
Samassa tuon otuksen silmät avautuivat. Ne olivat kaksi kiiltävänmustaa kiveä, joilla ei voinut nähdä mitään. Tuo otus vaistosi läsnäoloni ja avasi suunsa. Näin terävät, kolmiomaiset hampaat ja tajusin, että tuo olento on keijukainen. Peiton alta vilahtelivat valossa kimaltavat sudenkorennon siivet.
Keijukainen nousi hitaasti ilmaan ja leijui ympärilläni. Minua pelotti ja ihastutti. Tuijotin noita kivisiä silmiä. Ne eivät nähneet minua. Kurotin koskettaakseni olentoa, nähdäkseni, oliko se todellinen. Keijukainen alkoi syödä kättäni. Se ei sattunut laisinkaan. Syömisestä lähti paperin repeilemistä muistuttava ääni.
Huomasin muun perheeni oviaukossa. He hymyilivät ja katselivat onnellisen näköisinä minua ja keijukaista.
Heräsin toivoen kuumeisesti, että voisin perua kaiken elämässäni, palata ajassa kauas taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Kotikin tuntui yhtäkkiä vieraalta. Nousin sängystä ja kävelin keittiön läpi olohuoneeseen. Kaikkialla tuntui olevan sekasotkua ja kaaosta. En saanut kunnolla henkeä, niin raskaalta tuomiolta koko olemassaolo tuntui.
Tuollaisia unia olen nähnyt joskus aikaisemminkin ja tuollaisiin samoihin tuntemuksiin niistä herännyt. Ei varmaankaan mene enää pitkään, ennen kuin perhe kasvaa yhdellä jäsenellä. On tämä odotus vaan ihanan onnellista ja ristiriitaisista tunteista vapaata aikaa!!!
Ps. Älkää nyt huolestuko tästä laiskuudestani kirjoittaa. On niin paljon pureksittavaa tässä tämänhetkisessä todellisuudessa, ettei aluksi uskonut. Kyllä mää täällä olen, tällä hetkellä tosin enemmän lihassa kuin hengessä! Jaa
tiistaina, syyskuuta 01, 2009
Minen uskalla Pohjois-Karjalaan
Monet varsinkin etelässä luulevat, että kaikki elämä täällä pohjoisessa on karua. Oikeasti meillä täällä Pohjois-Pohjanmaalla ollaan ihan sivistyneitä. Meillä on aika hygieenista, kouluissa opetetaan lukemista ja laskentoa ja jumppatunnilla voimistellaan yleisen kunnon ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Meillä täällä Oulussa mennään jopa niin pitkälle, että teitä hiekoitetaan talvisin ja tuoretiskit notkuvat valmiiksi pyydettyä, tuoreehkoa lihaa. Yritämme pitää täällä yllä kaiken maailman lakeja ja järjestystä. Pultsaritkin istuvat meillä siististi kukin omalla penkillään ja yrittävät välttää rivoimpia kirosanoja ohikulkijoille huudellessaan.
Jos ihminen haluaa ihan oikeaan erämaahan, sen pitää mennä tietenkin Pohjois-Karjalaan. Siellä on käsittääkseni ihan kamala taistelu meneillään, kun tasaisin väliajoin luonto yrittää voittaa takaisin ihmisen itselleen ryöväämää tilaa. Ihmiset yrittävät hissuksiin kävellä alkeellisista hökkeleistään yhteisiin kokoontumisiin tarkoitetuille metsäaukioille. Koko ajan saa pelätä itärajan ylittäneitä, verenhimoisia susia ja karhuja. Ahmat, mäyrät ja ilvekset mellastavat kitukasvuisilla viljelysmailla toisiaan tappaen. Ilmassa leijuu jatkuva raadon haju. Samaan aikaan vahvimmat metsästäjät joutuvat kohtaamaan näiden petojen aiheuttaman uhan silmästä silmään, jotta yhteisön proteiinin tarve saataisiin turvattua tulevan talven varalle. Jatkuva pelko saa nuo elämän taistelussa uupuneet käymään spontaanisti toistensa kimppuun. Pieniä lapsia uhrataan metsästyksen jumalille.
Kammottavat vitsaukset koettelevat Pohjois-Karjalan asukkaita. Joku Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä etelän asukas raportoi ihmisyhteisön keskuudessa leviävästä uudesta uhasta. Koska tuolla alueella puhutaan vain murahduksin, on tämä uskalias pioneeri tarkkaillut hyvin läheltä noiden ihmistenkaltaisten yllättävänkin järjenmukaista käytöstä. Tällä hetkellä (ainakin tämän biologi-kulttuuriantropologin mukaan) osa ihmisistä näyttää sairastuneen kammottavaan uuteen sairauteen (ei influenssan oireita), joka on muuttanut heidät muuta yhteisöä uhkaaviksi zombeiksi. Nämä ihmislaumat vyöryvät pahimmillaan jopa kirkkaassa päivänvalossa yhteisön suosimille alueille. He käyttäytyvät täysin epänormaalisti ja tuhoavasti. He saastuttavat melkein juomakelpoisen veden uimalla siinä ja kuljeskelevat muutenkin aivan julkisilla alueilla. Osa terveen yhteisön heikoimmista asukkaista on menehtynyt majoihinsa silkasta pelon ja nestevajauksen yhteisvaikutuksesta. Sairastuneet ovat myös häpeämättä ilmestyneet karkeloimaan alueille, jotka on varta vasten tarkoitettu yleiseen karkeloon ja pelinpitoon.
Olot Pohjois-Karjalassa ovat muuttuneet niin kammottaviksi, että tavallisen kantaväestön keskuudessa on raportoitu maailmanhistorian nopeinta evoluutiota. Eräs kyläyhteisön jäsen on opetellut lähes tavallisen ihmisen ala-astetasoon verrattavan puhe- ja kirjoitustaidon saadakseen levitettyä tietoa loitsusta, jonka pitäisi häätää sairastuneet tavallisten ihmisten asuinympäristöstä. Aikuiset opettavat lapset murahtelemaan ensimmäiset sivistyksen sanat: Ei- enää- käytettävissä! Älä-tule-paha-kakku-tule-hyvä-kakku! Tietämättään he tulevat olemaan tulevien vuosien saatossa mielenkiintoinen tutkimuskohde kielen syntyä tarkasteltaessa.
Vaikka valtion virallinen kanta on se, että Pohjois-Karjalaan on edelleen turvallista matkustaa ja vettäkin voi juoda ilman keittämistä, minä aion ainakin odottaa niin kauan että SS-partiot ovat keränneet kaikki sairaiden ihmisten levittämät karkkipaperit ja tonnikalapurkit, joiden teräviin reunoihin alkuperäisväestö helposti repii itsensä kiiltävästä esineestä kiinnostuessaan. Vaikka nyt on luvattu rakentaa pikaisesti keskitysleirejä, jonne sairastuneet sullotaan ikuisiksi ajoiksi herkkiä alkuperäisasukkaita häiritsemästä, voi jokunen sairastunut vielä kuukausienkin kuluttua kirmata esiin jossain ihmisten suosimalla paikalla.
Ensi kesänä aion kuitenkin matkustaa Pohjois-Karjalaan, jos tilanne on siellä palannut normaaliksi. Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä nimittäin raportoi, että rohkeimmat alkuperäisasukkaat ovat tämän kaiken keskellä kovasti kesyyntyneet ja saattavat antaa jopa lähestyä itseään pillastumatta. Ruuat tosin kannattaa hinata korkealle puuhun, sillä kesyyntyessään nuo villieläimet saattavat uskaltaa vieraiden leiriin ja raadella ja syödä eväät parempiin suihinsa. Jaa
Meillä täällä Oulussa mennään jopa niin pitkälle, että teitä hiekoitetaan talvisin ja tuoretiskit notkuvat valmiiksi pyydettyä, tuoreehkoa lihaa. Yritämme pitää täällä yllä kaiken maailman lakeja ja järjestystä. Pultsaritkin istuvat meillä siististi kukin omalla penkillään ja yrittävät välttää rivoimpia kirosanoja ohikulkijoille huudellessaan.
Jos ihminen haluaa ihan oikeaan erämaahan, sen pitää mennä tietenkin Pohjois-Karjalaan. Siellä on käsittääkseni ihan kamala taistelu meneillään, kun tasaisin väliajoin luonto yrittää voittaa takaisin ihmisen itselleen ryöväämää tilaa. Ihmiset yrittävät hissuksiin kävellä alkeellisista hökkeleistään yhteisiin kokoontumisiin tarkoitetuille metsäaukioille. Koko ajan saa pelätä itärajan ylittäneitä, verenhimoisia susia ja karhuja. Ahmat, mäyrät ja ilvekset mellastavat kitukasvuisilla viljelysmailla toisiaan tappaen. Ilmassa leijuu jatkuva raadon haju. Samaan aikaan vahvimmat metsästäjät joutuvat kohtaamaan näiden petojen aiheuttaman uhan silmästä silmään, jotta yhteisön proteiinin tarve saataisiin turvattua tulevan talven varalle. Jatkuva pelko saa nuo elämän taistelussa uupuneet käymään spontaanisti toistensa kimppuun. Pieniä lapsia uhrataan metsästyksen jumalille.
Kammottavat vitsaukset koettelevat Pohjois-Karjalan asukkaita. Joku Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä etelän asukas raportoi ihmisyhteisön keskuudessa leviävästä uudesta uhasta. Koska tuolla alueella puhutaan vain murahduksin, on tämä uskalias pioneeri tarkkaillut hyvin läheltä noiden ihmistenkaltaisten yllättävänkin järjenmukaista käytöstä. Tällä hetkellä (ainakin tämän biologi-kulttuuriantropologin mukaan) osa ihmisistä näyttää sairastuneen kammottavaan uuteen sairauteen (ei influenssan oireita), joka on muuttanut heidät muuta yhteisöä uhkaaviksi zombeiksi. Nämä ihmislaumat vyöryvät pahimmillaan jopa kirkkaassa päivänvalossa yhteisön suosimille alueille. He käyttäytyvät täysin epänormaalisti ja tuhoavasti. He saastuttavat melkein juomakelpoisen veden uimalla siinä ja kuljeskelevat muutenkin aivan julkisilla alueilla. Osa terveen yhteisön heikoimmista asukkaista on menehtynyt majoihinsa silkasta pelon ja nestevajauksen yhteisvaikutuksesta. Sairastuneet ovat myös häpeämättä ilmestyneet karkeloimaan alueille, jotka on varta vasten tarkoitettu yleiseen karkeloon ja pelinpitoon.
Olot Pohjois-Karjalassa ovat muuttuneet niin kammottaviksi, että tavallisen kantaväestön keskuudessa on raportoitu maailmanhistorian nopeinta evoluutiota. Eräs kyläyhteisön jäsen on opetellut lähes tavallisen ihmisen ala-astetasoon verrattavan puhe- ja kirjoitustaidon saadakseen levitettyä tietoa loitsusta, jonka pitäisi häätää sairastuneet tavallisten ihmisten asuinympäristöstä. Aikuiset opettavat lapset murahtelemaan ensimmäiset sivistyksen sanat: Ei- enää- käytettävissä! Älä-tule-paha-kakku-tule-hyvä-kakku! Tietämättään he tulevat olemaan tulevien vuosien saatossa mielenkiintoinen tutkimuskohde kielen syntyä tarkasteltaessa.
Vaikka valtion virallinen kanta on se, että Pohjois-Karjalaan on edelleen turvallista matkustaa ja vettäkin voi juoda ilman keittämistä, minä aion ainakin odottaa niin kauan että SS-partiot ovat keränneet kaikki sairaiden ihmisten levittämät karkkipaperit ja tonnikalapurkit, joiden teräviin reunoihin alkuperäisväestö helposti repii itsensä kiiltävästä esineestä kiinnostuessaan. Vaikka nyt on luvattu rakentaa pikaisesti keskitysleirejä, jonne sairastuneet sullotaan ikuisiksi ajoiksi herkkiä alkuperäisasukkaita häiritsemästä, voi jokunen sairastunut vielä kuukausienkin kuluttua kirmata esiin jossain ihmisten suosimalla paikalla.
Ensi kesänä aion kuitenkin matkustaa Pohjois-Karjalaan, jos tilanne on siellä palannut normaaliksi. Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä nimittäin raportoi, että rohkeimmat alkuperäisasukkaat ovat tämän kaiken keskellä kovasti kesyyntyneet ja saattavat antaa jopa lähestyä itseään pillastumatta. Ruuat tosin kannattaa hinata korkealle puuhun, sillä kesyyntyessään nuo villieläimet saattavat uskaltaa vieraiden leiriin ja raadella ja syödä eväät parempiin suihinsa. Jaa
perjantaina, elokuuta 14, 2009
Aivoja myöten turvoksissa
Onneksi vihdoin alkoi kesäloma. Tai eihän tämä kokonaan lomaa ole, toisesta työstä pelkästään. Silti on kivaa kun helpottaa hetkeksi.
Oli hauska lukea, kuinka Kirstin mies oli käynyt ostamassa pakastimen heti kun silmä vältti. Samalla logiikalla aion itsekin ähräytyä vatsoineni mustikkametsään. Sitten meilläkin on taas ensi vuonna marjoja roskiin heitettäviksi.
Toivottavasti lämpimät kesäsäät jatkuisivat vielä vähän aikaa. Olisi kiva päästä itsekin ilmoista osalliseksi.
Omituinen kesä. En ole kirjoittanut mitään, en ottanut yhtään valokuvaa, enkä edes käynyt missään. En ole niinkään pahalla mielellä, kuin aivan järkyttävän väsynyt. Siispä aion käyttää tästä lomasta kaiken mahdollisen ajan perseelläni makaamiseen! Tukisukkahousuja aion käyttää vain pakon edessä!
Ja kirjoitan tänne, jos jaksan :) Jaa
Oli hauska lukea, kuinka Kirstin mies oli käynyt ostamassa pakastimen heti kun silmä vältti. Samalla logiikalla aion itsekin ähräytyä vatsoineni mustikkametsään. Sitten meilläkin on taas ensi vuonna marjoja roskiin heitettäviksi.
Toivottavasti lämpimät kesäsäät jatkuisivat vielä vähän aikaa. Olisi kiva päästä itsekin ilmoista osalliseksi.
Omituinen kesä. En ole kirjoittanut mitään, en ottanut yhtään valokuvaa, enkä edes käynyt missään. En ole niinkään pahalla mielellä, kuin aivan järkyttävän väsynyt. Siispä aion käyttää tästä lomasta kaiken mahdollisen ajan perseelläni makaamiseen! Tukisukkahousuja aion käyttää vain pakon edessä!
Ja kirjoitan tänne, jos jaksan :) Jaa
tiistaina, heinäkuuta 07, 2009
Huono aamu
Mulla on huono aamu, sillä:
- Mulla on paksut tukisukkahousut turvonneita norsunjalkoja hillitsemään.
-Tukivyö valtoimenaan röllöttävää vatsaa kannattelemaan.
-Rannetuki paskana olevan ranteen kasassapitoon.
-Koko ajan saatanallinen hiki edellä mainituista johtuen.
-Hb 97 -> ihan törkeä väsymys.
-Päivä- ja kirjoitustyötä enemmän kuin työaikalaki varmaan sallii.
-Kun yskin tai aivastan, saattaa lirahtaa kuset housuun (onneksi aina löytyy puhtaat vaihtotukisukkahousut!).
-Mieliala vaihtelee. Ärsyttää sekin, että varmasti kolmen minuutin kuluttua olen tosi onnellinen.
-Olen aloite- ja keskittymiskyvytön.
-Kesäloma on vasta puolentoista kuukauden kuluttua. Kesäloman ajan teen kirjoitustyötä.
-Selkä paskana. Ei varaa jäädä sairauslomalle.
-Näkö huononee -> silmiä särkee. Ei varaa hankkia vahvempia silmälaseja.
-Tekee mieli mansikoita, mutta kilohinta on liian korkealla.
-Kukaan ei v***u p*****e j*******a siivoa täällä!
-Ottaa aivoon kun pitää välillä tekopyhästi ajatella, että "mullon sentään asiat hyvin. Pitää ajatella niitä joilla menee toooooooosi huonosti". Ei oikeesti kiinnosta.
-Nyt meen kylmään suihkuun ennen kuin alan haista kuin sika. Enkä muuten vedä päätä perseestäni vielä lähitulevaisuudessakaan! Jaa
- Mulla on paksut tukisukkahousut turvonneita norsunjalkoja hillitsemään.
-Tukivyö valtoimenaan röllöttävää vatsaa kannattelemaan.
-Rannetuki paskana olevan ranteen kasassapitoon.
-Koko ajan saatanallinen hiki edellä mainituista johtuen.
-Hb 97 -> ihan törkeä väsymys.
-Päivä- ja kirjoitustyötä enemmän kuin työaikalaki varmaan sallii.
-Kun yskin tai aivastan, saattaa lirahtaa kuset housuun (onneksi aina löytyy puhtaat vaihtotukisukkahousut!).
-Mieliala vaihtelee. Ärsyttää sekin, että varmasti kolmen minuutin kuluttua olen tosi onnellinen.
-Olen aloite- ja keskittymiskyvytön.
-Kesäloma on vasta puolentoista kuukauden kuluttua. Kesäloman ajan teen kirjoitustyötä.
-Selkä paskana. Ei varaa jäädä sairauslomalle.
-Näkö huononee -> silmiä särkee. Ei varaa hankkia vahvempia silmälaseja.
-Tekee mieli mansikoita, mutta kilohinta on liian korkealla.
-Kukaan ei v***u p*****e j*******a siivoa täällä!
-Ottaa aivoon kun pitää välillä tekopyhästi ajatella, että "mullon sentään asiat hyvin. Pitää ajatella niitä joilla menee toooooooosi huonosti". Ei oikeesti kiinnosta.
-Nyt meen kylmään suihkuun ennen kuin alan haista kuin sika. Enkä muuten vedä päätä perseestäni vielä lähitulevaisuudessakaan! Jaa
sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009
Lakiasiaa ajamassa
Minullakin on oma mielipiteeni "lievästä raiskauksesta" eli kapulammin sukupuoliyhteyteen pakottamisesta. Laki on tullut voimaan joskus Hammurabin aikoina kymmenen vuotta sitten ja olisi jo korkea aika päivittää tuota köpöä ja hieman noloakin osaa länsimaisen sivistysvaltiomme laissa.
Minun mielestäni pitäisi määritellä ihan uudestaan tämä lievän raiskauksen termi kuvaamaan sitä toimintaa, jota nykyaikamme napanaiset tekevät viattomille, suomalaisille (ja joidenkin halla-aholaisten mielipiteiden mukaan eritoten ulkomaalaisille) miehille. Pitäisi ihan reteesti tuomita lievästä raiskauksesta elikäs sukupuoliyhteyteen pakottamisesta tuollaiset naisenretkaleet! Tuomioiden lievyydestähän tässä yhteydessä aina valitetaan. Pantaisiin sitten kerralla vähintään kymmenen vuotta häkkiä kaikille napanaisille. Tai ainakin niin pitkään, etteivät kehtaisi enää napojaan näytellä.
Sitten minulla olisi looginen ehdotus näiden ihan taiten suoritettujen syväraiskaustenkin suhteen. Monestihan asianosaisia hämää tämäkin asia melkoisesti. On kärhämää siitä, kuka raiskasi kenet ja missä mittakaavassa. Häkki heilahtaa korkeintaan siinä vaiheessa kun uhrin naama muistuttaa kurpitsaa (ja niin muuten tarkemmin ottaen se toinenkin pää).
Miksi ei alettaisi tuomita raiskauksia liukuvalla asteikolla? Laskettaisiin ensin toisen osapuolen mielihyvä ja vähennettäisiin siitä vastapuolen tuntema mielipaha. Tuomiot tulisivat sitten tämän tarkkaan ja matematiittisesti (niin kuin äiti sanoisi) lasketun kaavan mukaan.
Esim1. Teukka kölkkii sammunutta Elliä Letkunpuiston penkillä. Teukka saa ihan jumalattomat kiksit ja Elli herää uudet henkkamaukan pikkunhousut revenneinä. Teukan mielihyvä olisi vaikka tasoa 9, kun taas revenneiden pikkuhousujen aiheuttama mielipaha tasoa -1.5. Eli tulos saataisiin laskulla 9-1.5=7.5. Näin ollen rikosta ei ole tapahtunut, vaan kokonaisuuden kannalta kyse on ollut positiivisesta tapahtumasta.
Esim2. Ossi on stalkannut Mirkkua jo pari vuotta ja onnistuu vihdoin murtautumaan Mirkun asuntoon aviomiehen poissaollessa. Ossi jystää Mirkun päätä pakastimen kulmaan ja yrittää huvikseen hukuttaa tiskialtaaseen. Yrityksistä huolimatta Ossi ei saa pippeliä seisomaan vaan menettää viimeisetkin rippeet miehisyydestään. Ossi ei saa tyydytystä velton pippelin korvikkeena käytetyllä paistilastalla tehdystä urotyöstä, vaan joutuu päinvastoin psykiatriseen sairaalahoitoon käsittelemään uudelleen äitisuhdettaan. Lisäksi vuosien suunnittelutyö on vaatinut kuukausikaupalla työtunteja, jotka jäävät nyt ilman mitään korvausta. Mirkulla puolestaan kestää aikaa toipua pelkotiloistaan. Myös kasvojen uudelleen rekonstruointi on työlästä ja kallista hommaa. Puhumattakaan Italiasta hankitusta, pilalle vääntyneestä paistilastasta. Laskutoimitus Ossi -9.5 Mirkku -9.2 = -18.7. Tapahtuman voidaan nähdä kaikkineen olleen negatiivinen tapahtuma. Mirkku ja Ossi tuomitaan maksamaan korvauksia aviomiehelle hyvän tavaran turmelemisesta.
Minusta tämä kuulostaa vähintään yhtä hyvälle idealle kuin tuo "lievä raiskaus". Mitä jos kokeilis tätä seuraavat 10 vuotta? Kattois miten lähtee sujumaan... Jaa
Minun mielestäni pitäisi määritellä ihan uudestaan tämä lievän raiskauksen termi kuvaamaan sitä toimintaa, jota nykyaikamme napanaiset tekevät viattomille, suomalaisille (ja joidenkin halla-aholaisten mielipiteiden mukaan eritoten ulkomaalaisille) miehille. Pitäisi ihan reteesti tuomita lievästä raiskauksesta elikäs sukupuoliyhteyteen pakottamisesta tuollaiset naisenretkaleet! Tuomioiden lievyydestähän tässä yhteydessä aina valitetaan. Pantaisiin sitten kerralla vähintään kymmenen vuotta häkkiä kaikille napanaisille. Tai ainakin niin pitkään, etteivät kehtaisi enää napojaan näytellä.
Sitten minulla olisi looginen ehdotus näiden ihan taiten suoritettujen syväraiskaustenkin suhteen. Monestihan asianosaisia hämää tämäkin asia melkoisesti. On kärhämää siitä, kuka raiskasi kenet ja missä mittakaavassa. Häkki heilahtaa korkeintaan siinä vaiheessa kun uhrin naama muistuttaa kurpitsaa (ja niin muuten tarkemmin ottaen se toinenkin pää).
Miksi ei alettaisi tuomita raiskauksia liukuvalla asteikolla? Laskettaisiin ensin toisen osapuolen mielihyvä ja vähennettäisiin siitä vastapuolen tuntema mielipaha. Tuomiot tulisivat sitten tämän tarkkaan ja matematiittisesti (niin kuin äiti sanoisi) lasketun kaavan mukaan.
Esim1. Teukka kölkkii sammunutta Elliä Letkunpuiston penkillä. Teukka saa ihan jumalattomat kiksit ja Elli herää uudet henkkamaukan pikkunhousut revenneinä. Teukan mielihyvä olisi vaikka tasoa 9, kun taas revenneiden pikkuhousujen aiheuttama mielipaha tasoa -1.5. Eli tulos saataisiin laskulla 9-1.5=7.5. Näin ollen rikosta ei ole tapahtunut, vaan kokonaisuuden kannalta kyse on ollut positiivisesta tapahtumasta.
Esim2. Ossi on stalkannut Mirkkua jo pari vuotta ja onnistuu vihdoin murtautumaan Mirkun asuntoon aviomiehen poissaollessa. Ossi jystää Mirkun päätä pakastimen kulmaan ja yrittää huvikseen hukuttaa tiskialtaaseen. Yrityksistä huolimatta Ossi ei saa pippeliä seisomaan vaan menettää viimeisetkin rippeet miehisyydestään. Ossi ei saa tyydytystä velton pippelin korvikkeena käytetyllä paistilastalla tehdystä urotyöstä, vaan joutuu päinvastoin psykiatriseen sairaalahoitoon käsittelemään uudelleen äitisuhdettaan. Lisäksi vuosien suunnittelutyö on vaatinut kuukausikaupalla työtunteja, jotka jäävät nyt ilman mitään korvausta. Mirkulla puolestaan kestää aikaa toipua pelkotiloistaan. Myös kasvojen uudelleen rekonstruointi on työlästä ja kallista hommaa. Puhumattakaan Italiasta hankitusta, pilalle vääntyneestä paistilastasta. Laskutoimitus Ossi -9.5 Mirkku -9.2 = -18.7. Tapahtuman voidaan nähdä kaikkineen olleen negatiivinen tapahtuma. Mirkku ja Ossi tuomitaan maksamaan korvauksia aviomiehelle hyvän tavaran turmelemisesta.
Minusta tämä kuulostaa vähintään yhtä hyvälle idealle kuin tuo "lievä raiskaus". Mitä jos kokeilis tätä seuraavat 10 vuotta? Kattois miten lähtee sujumaan... Jaa
tiistaina, kesäkuuta 16, 2009
Onneksi niin...
On se vaan onni, että vaikka on...
Liian ruma huippumalliksi...
Liian vanha gootiksi...
Liian tyhmä aivokirurgiksi...
Liian juoppo hiekkalaatikkorinkiin...
Liian laiska huippu-urheilijaksi...
Liian pitkästynyt haltioitumaan kesästä...
Liian viluinen Suomen ilmastoon...
Liian köyhä matkustelemaan...
Liian epäsosiaalinen ilahtuakseen ihmisistä...
Liian omalaatuinen ollakseen aiheuttamatta muille kylmiä väreitä...
Liian perverssi yleisesti hyväksyttyyn makuun...
Liian mukavuudenhaluinen jaksaakseen pukeutua joka päivä...
Liian tylsä saadakseen ystäviä...
Liian itsekäs halutakseen ystäviä...
Liian raihnainen sytyttääkseen valoja lukulamppuun...
.... voi sentään aina alkaa nettinarkkariksi!
Pakinaperjantai Jaa
Liian ruma huippumalliksi...
Liian vanha gootiksi...
Liian tyhmä aivokirurgiksi...
Liian juoppo hiekkalaatikkorinkiin...
Liian laiska huippu-urheilijaksi...
Liian pitkästynyt haltioitumaan kesästä...
Liian viluinen Suomen ilmastoon...
Liian köyhä matkustelemaan...
Liian epäsosiaalinen ilahtuakseen ihmisistä...
Liian omalaatuinen ollakseen aiheuttamatta muille kylmiä väreitä...
Liian perverssi yleisesti hyväksyttyyn makuun...
Liian mukavuudenhaluinen jaksaakseen pukeutua joka päivä...
Liian tylsä saadakseen ystäviä...
Liian itsekäs halutakseen ystäviä...
Liian raihnainen sytyttääkseen valoja lukulamppuun...
.... voi sentään aina alkaa nettinarkkariksi!
Pakinaperjantai Jaa
maanantaina, kesäkuuta 01, 2009
Hokkus pokkus Zilliacus!
Minäkin olen viime aikoina seurannut maailman menoa huolestuneena. Olen aina ollut yhteiskunnan sorrettujen ja vähempiosaisten marginaaliryhmien puolustaja - jos en ääneen ja kaikkien kuullen, niin ainakin passiivisesti ja hiljaa mielessäni.
Nyt sitten luen höpölehden nettisivulta kamalan uhkauksen; että nykyajan nuoria naisia ei voisi edes enää raiskata! Niillä on ilmeisesti joku uusi koodikieli. Että ne näyttävät napaansa tyyliin "reikä ku reikä", tietäen, että viattomat miehet lankeavat navan nähdessään loveen kuin vilja lakoaa myrskyssä. Nykyurhomme kahlaavat mättäältä mättäälle silmäkkeitä turhaan väistellen. Epätoivoiset katseet nostetaan kohti sinisenä hohtavaa taivasta ja rukoillaan talvea tai edes kesäistä räntäsadetta, joka hiljentäisi noiden nuorten seireenien laulun. Onhan se selvä, että kukaan mies ei ole vastuussa teoistaan. Miehet ovat katsokaas visuaalisia olentoja, niiden seksuaalielämä toimii sillä viisiin, että sitä on hankala selittää naisille. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että miehet tykkäävät katsella pornoa ja että he haluavat yhtyä kaikkeen, millä on todistettavasti napa.
Miettiikö kukaan kuinka tässä käy nyt raiskaajan, tuon pioneerin, joka haluaa ainoastaan porata karua ja vihamielistä maaperää? Kuinka toimia, kun kaikki soikkalanteiset ja silkohiuksiset ovat sairastuneet ilmeisen parantumattomaan nymfomaniaan ja viekoittelevat navoillaan luokseen kaikkia kynnelle kykeneviä? Onneksi on vielä joukko meitä vanhan maailman naisia, sellaisia, joiden harteilla lepää raiskaajien häviävän ryhmän säilyminen tämän vaikean ajan ylitse. Ne olemme me, rumat ja huonovartaloiset, tavalliset persjalat, jotka emme tahdo hillua puolialasti ja napa reikänä rävöttäen pitkin kaupungin raittia. Nythän me olemme tässä raiskaajien kohde numero yksi!
En sano tätä sen takia, että pelkäisin omasta puolestani. Mitäpä minulla on merkitystä, niih. Olen vain huolissani noista viimeisistä urhoollisista raiskaajista. Niillä voi tulla syyllisyys ja pahakin mieli, kun ne joutuvat kahlaamaan läpi kaikkien suonikohjujeni, raskausarpieni, maksaläiskieni, SELLULIITTIENI vain itseään toteuttaakseen. Kuinka käy nykyiseen elintasoon ja brasilialaisin vahauksin hoidettuihin puutarhoihin tottuneiden hyvinvointiraiskaajien, kun he tormaavat päätä pahkaa kunnon 70-luvun viidakkoon, jossa bikiniraja on hyvinkin veteen piirretty viiva? Pian julkinen mielenterveyshuolto on tukossa, kun raiskaajat yrittävät hakea apua pahoihin uniinsa, jotka eivät vain suostu menemään pois ja muutenkin kiemurtelevat posttraumaattisen stressireaktion kourissa. He muistelevat aikaa, jolloin suu sanoi ei, eikä napakaan sanonut kyllä, niin kuin Karjalan evakot muistelevat kultaisia aikoja.
Sitten on inhottavaa, kun yrittäisi itseään suojellakseen laittaa napaa näkyviin, ettei kukaan nyt luule, että tahtoo paksulla vaatetuksellaan tuoda julki jotain erityistä HALUAAN tulla raiskatuksi, joku muotiasiantuntija haukkuu heti pystyyn suomalaisen tuulipukukansan, joka röllöttää läskejään häpeämättä kesäkuumalla kadulla. Ei muuta kun palttoota niskaan ja itseään syyttämään jos joku sitten raiskaa! Jaa
Nyt sitten luen höpölehden nettisivulta kamalan uhkauksen; että nykyajan nuoria naisia ei voisi edes enää raiskata! Niillä on ilmeisesti joku uusi koodikieli. Että ne näyttävät napaansa tyyliin "reikä ku reikä", tietäen, että viattomat miehet lankeavat navan nähdessään loveen kuin vilja lakoaa myrskyssä. Nykyurhomme kahlaavat mättäältä mättäälle silmäkkeitä turhaan väistellen. Epätoivoiset katseet nostetaan kohti sinisenä hohtavaa taivasta ja rukoillaan talvea tai edes kesäistä räntäsadetta, joka hiljentäisi noiden nuorten seireenien laulun. Onhan se selvä, että kukaan mies ei ole vastuussa teoistaan. Miehet ovat katsokaas visuaalisia olentoja, niiden seksuaalielämä toimii sillä viisiin, että sitä on hankala selittää naisille. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että miehet tykkäävät katsella pornoa ja että he haluavat yhtyä kaikkeen, millä on todistettavasti napa.
Miettiikö kukaan kuinka tässä käy nyt raiskaajan, tuon pioneerin, joka haluaa ainoastaan porata karua ja vihamielistä maaperää? Kuinka toimia, kun kaikki soikkalanteiset ja silkohiuksiset ovat sairastuneet ilmeisen parantumattomaan nymfomaniaan ja viekoittelevat navoillaan luokseen kaikkia kynnelle kykeneviä? Onneksi on vielä joukko meitä vanhan maailman naisia, sellaisia, joiden harteilla lepää raiskaajien häviävän ryhmän säilyminen tämän vaikean ajan ylitse. Ne olemme me, rumat ja huonovartaloiset, tavalliset persjalat, jotka emme tahdo hillua puolialasti ja napa reikänä rävöttäen pitkin kaupungin raittia. Nythän me olemme tässä raiskaajien kohde numero yksi!
En sano tätä sen takia, että pelkäisin omasta puolestani. Mitäpä minulla on merkitystä, niih. Olen vain huolissani noista viimeisistä urhoollisista raiskaajista. Niillä voi tulla syyllisyys ja pahakin mieli, kun ne joutuvat kahlaamaan läpi kaikkien suonikohjujeni, raskausarpieni, maksaläiskieni, SELLULIITTIENI vain itseään toteuttaakseen. Kuinka käy nykyiseen elintasoon ja brasilialaisin vahauksin hoidettuihin puutarhoihin tottuneiden hyvinvointiraiskaajien, kun he tormaavat päätä pahkaa kunnon 70-luvun viidakkoon, jossa bikiniraja on hyvinkin veteen piirretty viiva? Pian julkinen mielenterveyshuolto on tukossa, kun raiskaajat yrittävät hakea apua pahoihin uniinsa, jotka eivät vain suostu menemään pois ja muutenkin kiemurtelevat posttraumaattisen stressireaktion kourissa. He muistelevat aikaa, jolloin suu sanoi ei, eikä napakaan sanonut kyllä, niin kuin Karjalan evakot muistelevat kultaisia aikoja.
Sitten on inhottavaa, kun yrittäisi itseään suojellakseen laittaa napaa näkyviin, ettei kukaan nyt luule, että tahtoo paksulla vaatetuksellaan tuoda julki jotain erityistä HALUAAN tulla raiskatuksi, joku muotiasiantuntija haukkuu heti pystyyn suomalaisen tuulipukukansan, joka röllöttää läskejään häpeämättä kesäkuumalla kadulla. Ei muuta kun palttoota niskaan ja itseään syyttämään jos joku sitten raiskaa! Jaa
sunnuntaina, toukokuuta 17, 2009
Mollakuulumisia
Viime aikoina on ollut melkein pelkästään mollivoittoisia kuulumisia, mutta eipä edes tällainen depressiotaipuvainen molla parista kolhusta lannistu, etenkin kun kaikenlaista kivaa seuraa ikävän jälkeen.
Ensinnäkin suurkiitokset Susupetalille ja Elegialle kirja-avun antamisesta tähän kriisikeskukseen. Humanitäärisen työnne ansiosta en ole kärsinyt kammottavista puutosoireista. Hauska muuten huomata, että muutaman kirjankin saa lojumaan ympäri asuntoa kodikkaan sotkuisen näköisenä :)
Sitten olen saanut ihania tunnustuksiakin. Kiitokset
Ritviecav
Jaa
Ensinnäkin suurkiitokset Susupetalille ja Elegialle kirja-avun antamisesta tähän kriisikeskukseen. Humanitäärisen työnne ansiosta en ole kärsinyt kammottavista puutosoireista. Hauska muuten huomata, että muutaman kirjankin saa lojumaan ympäri asuntoa kodikkaan sotkuisen näköisenä :)
Sitten olen saanut ihania tunnustuksiakin. Kiitokset
Ritviecav... Niin ja olihan tässä sellaistakin, että lokakuussa raihnaisen Ally-mollan viimeisetkin saumat ratkeavat, vanu pöllyää ja mollaperheeseen syntyy pieni Almamaria tai Alastalo.
perjantaina, toukokuuta 15, 2009
On se kamalaa! Koirien kohtalo eduskunnan käsissä!
Äänestävät siitä homo- ja lesboparien perheensisäisestä adoptio-oikeudesta. Minä olen kyllä tällaisena telaketjueläinaktivistina jyrkästi asiaa vastaan. Voin sanoa, että olen tilannut jo 13-vuotiaana Animalian esitteitä (ja se olikin työläämpää, sillä silloin ei ollut internetiä) ja harkinnut joskus humalassa liittymistä Greenpeacen riveihin. Eläimet on sellainen asia, että niitä pitää minun mielestä suojella ihmisten irvokkailta kourilta. Ihmiset käyttävät eläimiä hyväkseen, ne syövät niitä ja käyttävät eläinkokeissa.
Tarzanelokuvissa oli se apina, Cheetah. Siitä näki että se kärsi, eikö vaan. Ja arvatkaa mikä sen nimi oli siviilissä? Se oli sielläkin Cheetah. Ihan kamalaa riistoa. Miettikää jos sen Tarzanin esittäjän nimi olisi ollut siviilissä Tarzan? Hänelle oli varmaan tärkeää, että kaikki sanoivat häntä Tarzanin esittäjäksi (eihän kukaan muista tyypin oikeaa nimeä kun se on niin hankala).
On ihan kamalaa seurata tuota eduskunnan työtä homo- ja lesboparien asioiden hoitamisen suhteen. Siellä käsitellään koko kysymystä hyvin vähäpätöisten näkökulmien valossa "Kuka kirjoittaa syntymäpäiväkortin, jos lapsella on kaksi isää? Sittenhän perheessä kenelläkään ei ole kaunista käsialaa!" tai "Jos perheessä on kaksi äitiä, lapsi oppii, että on naisen tehtävä viedä roskat. Vaikka meidän kulttuurissamme se on miesten tehtävä!" Bu-huu, sanon minä! Eivät ole tainneet eduskunnassa vierailla keskivertosuomalaisessa perheessä ikinä. Jokaisessa perheessä asioita hoidetaan eri tavalla kuin muissa ja harva elää enää sillä tavoin niin kuin meillä Suomessa eletään. Sori vaan, eduskunta. Sitä paitsi kaikki lapset häpeävät teini-iässä vanhempiaan ja pitävät niiden seksielämää epänormaalina asiana.
Tässä on nyt vähän suuremmistakin huolista kysymys. Jos tällainen jumalaton meno jatkuu, alkavat ihmiset adoptoida pian koiria! Se ei kyllä ole oikein! Ajatelkaa nyt jotain vanhaa, lässyttävää mummelia pukemassa takkia koiransa päälle. Pian koiria kuskataan mukana kaikkialla. Niitä viedään juhlille ja vaikka ulkomaillekin! Jos tämä adoptiokäytäntö lisääntyy, rakennetaan eläimille kohta hoitoloita, joissa ne voivat olla vanhempiensa poissaollessa. Pian niille on kokonaan omat lääkäritkin, jotka hoitavat niitä kalliilla rahalla. Ja kaupasta ostetaan kalliita "lastenruokia", jossa on omalle pikku sesselle kaikki tarvittavat ravinteet. Missään vaiheessa kukaan ei kysy avuttomalta ja puhekyvyttömältä koiralta, haluaako se ylipäätään tulla adoptoiduksi. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, miltä koirasta tuntuu eläintarhassa, jossa muilla eläimillä on vanhempinaan saman lajin edustaja ja itse se kulkee ihmisten parissa ihmisten shampoolle haisten?
Minä olen eläinten kohtalosta aidosti huolissani. Voi olla, että tällä kertaa en tyydy pelkästään taivastelemaan, vaan tartun aktiiviseen toimintaan. Olen ajatellut, että sitten kun tulee oikein nätti ilma, kahlitsen itseni painavin ketjuin tuonne meidän parvekkeelle ja olen siellä syömälakossa, eläen pelkän jääteen voimalla, aina seuraavaan kusihätään saakka. Se voi olla vaarallista, mutta älkää minusta huoliko. Tällaista on aktivistin elämä!
Pakinaperjantaissa lemmikki Jaa
Tarzanelokuvissa oli se apina, Cheetah. Siitä näki että se kärsi, eikö vaan. Ja arvatkaa mikä sen nimi oli siviilissä? Se oli sielläkin Cheetah. Ihan kamalaa riistoa. Miettikää jos sen Tarzanin esittäjän nimi olisi ollut siviilissä Tarzan? Hänelle oli varmaan tärkeää, että kaikki sanoivat häntä Tarzanin esittäjäksi (eihän kukaan muista tyypin oikeaa nimeä kun se on niin hankala).
On ihan kamalaa seurata tuota eduskunnan työtä homo- ja lesboparien asioiden hoitamisen suhteen. Siellä käsitellään koko kysymystä hyvin vähäpätöisten näkökulmien valossa "Kuka kirjoittaa syntymäpäiväkortin, jos lapsella on kaksi isää? Sittenhän perheessä kenelläkään ei ole kaunista käsialaa!" tai "Jos perheessä on kaksi äitiä, lapsi oppii, että on naisen tehtävä viedä roskat. Vaikka meidän kulttuurissamme se on miesten tehtävä!" Bu-huu, sanon minä! Eivät ole tainneet eduskunnassa vierailla keskivertosuomalaisessa perheessä ikinä. Jokaisessa perheessä asioita hoidetaan eri tavalla kuin muissa ja harva elää enää sillä tavoin niin kuin meillä Suomessa eletään. Sori vaan, eduskunta. Sitä paitsi kaikki lapset häpeävät teini-iässä vanhempiaan ja pitävät niiden seksielämää epänormaalina asiana.
Tässä on nyt vähän suuremmistakin huolista kysymys. Jos tällainen jumalaton meno jatkuu, alkavat ihmiset adoptoida pian koiria! Se ei kyllä ole oikein! Ajatelkaa nyt jotain vanhaa, lässyttävää mummelia pukemassa takkia koiransa päälle. Pian koiria kuskataan mukana kaikkialla. Niitä viedään juhlille ja vaikka ulkomaillekin! Jos tämä adoptiokäytäntö lisääntyy, rakennetaan eläimille kohta hoitoloita, joissa ne voivat olla vanhempiensa poissaollessa. Pian niille on kokonaan omat lääkäritkin, jotka hoitavat niitä kalliilla rahalla. Ja kaupasta ostetaan kalliita "lastenruokia", jossa on omalle pikku sesselle kaikki tarvittavat ravinteet. Missään vaiheessa kukaan ei kysy avuttomalta ja puhekyvyttömältä koiralta, haluaako se ylipäätään tulla adoptoiduksi. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, miltä koirasta tuntuu eläintarhassa, jossa muilla eläimillä on vanhempinaan saman lajin edustaja ja itse se kulkee ihmisten parissa ihmisten shampoolle haisten?
Minä olen eläinten kohtalosta aidosti huolissani. Voi olla, että tällä kertaa en tyydy pelkästään taivastelemaan, vaan tartun aktiiviseen toimintaan. Olen ajatellut, että sitten kun tulee oikein nätti ilma, kahlitsen itseni painavin ketjuin tuonne meidän parvekkeelle ja olen siellä syömälakossa, eläen pelkän jääteen voimalla, aina seuraavaan kusihätään saakka. Se voi olla vaarallista, mutta älkää minusta huoliko. Tällaista on aktivistin elämä!
Pakinaperjantaissa lemmikki Jaa
tiistaina, huhtikuuta 21, 2009
Iso peikko
Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.
Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.
Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.
Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...
Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.
Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.
Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.
Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys Jaa
Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.
Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.
Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...
Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.
Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.
Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.
Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys Jaa
sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2009
Kolmivuotias pääsiäis-Ally
Tänään on päivä, jolloin blogihistoriaani tulee täyteen kolme vuotta. Viime vuonna juhlittiin oikein olan takaa. Tällä kertaa tyydyn kiittämään lämpimästi teitä kaikkia jotka olette luonani vierailleet ja kommenttiakin heittäneet. Tuntuu, että niskaan hönkivässä pääsiäisessä on ihan riittävästi.
Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!
Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.
Kirjojen joukossa oli
Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.
Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)
Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)
Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)
Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)
Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).
Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)
Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.
Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.
Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!
Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle! Jaa
Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!
Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.
Kirjojen joukossa oli
Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.
Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)
Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)
Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)
Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)
Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).
Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)
Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.
Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.
Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!
Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle! Jaa
tiistaina, maaliskuuta 31, 2009
Varokaa törmäileviä fantasioita!
Olin ehtinyt tehdä elämässäni useita uhkarohkeita täyskäännöksiä ja muutamia suurehkoja virheitäkin, mutta vihdoin elämäni vaikutti seestyneen. Olin työskennellyt jo useamman vuoden pienessä kahvilassa, joen ja sen rantaa pitkin mutkittelevan ulkoilma-alueen kupeessa. Se oli juuri sitä, mitä en ollut koskaan ennen kuvitellut alkavani tekemään, mutta mukavaa yhtä kaikki - sitten kun siihen oli tottunut.
Kahvila oli viihtyisä paikka etenkin kesäisin. Pihakoivut heijastivat vienoa vihreäänsä lasiruuduista sisään ja aurinko täplitti vitivalkoisen kahviastiaston. Aamupäivisin kahvilan täyttivät hälisevät lapsiperheet ja iäkkäät pariskunnat, iltaisin paikalle saattoi eksyä nuorempiakin oluelle tai jääkuutioidulle siiderille.
Oikeastaan minä viihdyin paremmin kahvilassa, kuin omassa asunnossani, jota en ollut oikein koskaan oppinut kutsumaan kodiksi.
Sitten tuli se keskiviikko. Jo aamulla oli niin kuuma, että hiekka tuoksui auringolta kun kävelin töihin. Loistavan ilman pöllämystyttämät ihmiset kävelivät pökkyräisen näköisinä kaduilla. Toiveikkaat jäätelökojut availivat jo ikkunaluukkujaan. Jo ennen kuin astuin sisään kahvilaan, näin hänet. Kahvilan lähistöllä oli vanha, viisi- tai kuusikerroksinen kivitalo, jonka uumenista löytyi kotiparturi, asianajotoimisto ja tavallisten ihmisten koteja. Talon tumman peltikaton täytyi olla jo ritisevän kuuma, mutta niin vain tuo uskalias työmies keikkui kesän kauneimmansinisen taivaan rajalla, liikkuen katolla kevyesti ja ruskettuneena.
Sain pian huomata, että pystyin helposti seuraamaan miehen puuhia kahvilasta saakka. Paidaton yläruumis näytti lihaksikkaalta. Huomasin asiakkaidenkin tähyävän katolle silmiään varjostaen. Mietin, kuinka todennäköistä olisi, että mies tulisi virkistäytymään juuri tähän kahvilaan. Mietin, huomaisiko mies mahdollisesti minua. Tuollaiset eivät ole mitään vanhanpiian ajatuksia. Sellaisia kaikki naiset ajattelevat.
Joku lintubongari oli aikaisemmin unohtanut kiikarinsa kahvilaamme ja hiljaisempina hetkinä saatoin katsella miestä linssien lävitse. Kiikarin läpi hän oli kovin tavallinen; ei niin lihaksikas eikä ketteräkään. Monet kerrat hän oli vähällä tipauttaa työkalunsa tai livetä katolta kokonaan. Kuumakin häneen otti. Koko iho oli kuin uitettu. Olin tyytyväinen, että nuo kaikki asiat tulivat selviksi nyt. Olisin varmasti ollut pettynyt, jos totuus olisi paljastunut vasta, jos mies olisi sattunut kahvilaan. Mutta kun naisen mieli johonkuhun kiinnittyy... Päätin ihailla tuota miestä kaikesta inhimillisyydestä huolimatta. Jotenkin se teki hänestä saavutettavammankin.
Puoli neljän aikaan hän tuli. Hän oli pukenut ylleen haalistuneen paidan, jonka kainalot olivat jo kostuneet läpi ja sipaissut hiuksensa. Hän tuli tiskille ja ojensi Jaffa-pulloa. Minä punastuin. Punastuin kuin vanhapiika, enkä sanonut mitään, paitsi kiitos ja ole hyvä. Eikä mieskään sanonut mitään. Vilkaisi vain nopeasti silmiin, eikä mitään katseessa herännyt. Sitten hän meni terassille, joen puolelle ja tuijotti virrassa lipuvaa venettä. Hän olisi jäänyt sisään, jos olisi ollut edes pikkuisen kiinnostunut. Se oli selvä.
Maija tuli päästämään minut kotiin, eikä huomauttanut vaikka kaulani oli vielä aivan punaisilla laikuilla. Hän luuli varmasti, että kahvilassa oli käynyt taas riehumassa se humalainen, joka sanoi, että minun pitäisi saada munaa. Se humalainen olisi takuuvarmasti nauranut räkä kurkussa kurluttaen, kun olisi nähnyt minut rakastamassa työmiestä salaa.
Kotiin lähtiessäni kiersin ihan tahallani joen puolelta. Mies istui siellä vieläkin ja tuijotti joelle. Minua hän ei huomannut. Oli niin kuuma ja ahdistava. Sellainen ilma, jolloin ei pitäisi joutua edes kävelemään. Istuuduin joen pientareelle. Siitä minut näkisi jos tahtoisi. Uittelin varpaitani kylmässä virrassa. Olin niin kurkkuani myöten tyytymätön siihen mihin yleensä tyydyin.
Se keskiviikko, noin neljän aikaan iltapäivällä, oli virranjakaja elämässäni. Tuntui, kuin jokin vieras olisi mennyt minuun. Se sai minut riisumaan kaiken yltäni ja heittämään joen törmälle. Alastomanakin tunsin ilman hohtavan kuumaa. Kävelin jokeen hitaasti. Hengästytti ja tuntui jännittävältä. Vesi halusi viedä jalkoja joka suuntaan. Kivet olivat väliin liukkaita, väliin teräviä. Uin muutamia kierroksia, annoin kiharoideni kastua ja venyä pitkiksi sotkuiksi. Kauempana laiskasti putputtava moottorivene lähetti minulle aaltoja joiden varassa nousin ja laskin vastaan panematta.
Uin kunnes olin kokonaan virkistynyt. Sitten nousin takaisin rantaan ja kuivasin itseni hameeseeni. Kattomies oli kadonnut terassilta. Ei se minua haitannut. Joki oli sammuttanut rakkauteni palon. Oloni oli jotenkin kevyt ja nauruherkkä. En edes viitsinyt pukea tukisukkahousuja kotimatkalle vaan roikuttelin niitä kädessäni.
Muutaman päivän kuluttua kahvilaan saapui Pertti, vanha kanta-asiakas. Hän tunnusti nähneensä koivujen takaa minut uiskentelemassa vailla rihman kiertämää. Lintubongariksi hän ei sentään tunnustautunut. Siitä lähtien olemme olleet Pertin kanssa yhdessä.
Pakinaperjantaissa katolla ja Tarinamaanantaissa keskiviikko Jaa
Kahvila oli viihtyisä paikka etenkin kesäisin. Pihakoivut heijastivat vienoa vihreäänsä lasiruuduista sisään ja aurinko täplitti vitivalkoisen kahviastiaston. Aamupäivisin kahvilan täyttivät hälisevät lapsiperheet ja iäkkäät pariskunnat, iltaisin paikalle saattoi eksyä nuorempiakin oluelle tai jääkuutioidulle siiderille.
Oikeastaan minä viihdyin paremmin kahvilassa, kuin omassa asunnossani, jota en ollut oikein koskaan oppinut kutsumaan kodiksi.
Sitten tuli se keskiviikko. Jo aamulla oli niin kuuma, että hiekka tuoksui auringolta kun kävelin töihin. Loistavan ilman pöllämystyttämät ihmiset kävelivät pökkyräisen näköisinä kaduilla. Toiveikkaat jäätelökojut availivat jo ikkunaluukkujaan. Jo ennen kuin astuin sisään kahvilaan, näin hänet. Kahvilan lähistöllä oli vanha, viisi- tai kuusikerroksinen kivitalo, jonka uumenista löytyi kotiparturi, asianajotoimisto ja tavallisten ihmisten koteja. Talon tumman peltikaton täytyi olla jo ritisevän kuuma, mutta niin vain tuo uskalias työmies keikkui kesän kauneimmansinisen taivaan rajalla, liikkuen katolla kevyesti ja ruskettuneena.
Sain pian huomata, että pystyin helposti seuraamaan miehen puuhia kahvilasta saakka. Paidaton yläruumis näytti lihaksikkaalta. Huomasin asiakkaidenkin tähyävän katolle silmiään varjostaen. Mietin, kuinka todennäköistä olisi, että mies tulisi virkistäytymään juuri tähän kahvilaan. Mietin, huomaisiko mies mahdollisesti minua. Tuollaiset eivät ole mitään vanhanpiian ajatuksia. Sellaisia kaikki naiset ajattelevat.
Joku lintubongari oli aikaisemmin unohtanut kiikarinsa kahvilaamme ja hiljaisempina hetkinä saatoin katsella miestä linssien lävitse. Kiikarin läpi hän oli kovin tavallinen; ei niin lihaksikas eikä ketteräkään. Monet kerrat hän oli vähällä tipauttaa työkalunsa tai livetä katolta kokonaan. Kuumakin häneen otti. Koko iho oli kuin uitettu. Olin tyytyväinen, että nuo kaikki asiat tulivat selviksi nyt. Olisin varmasti ollut pettynyt, jos totuus olisi paljastunut vasta, jos mies olisi sattunut kahvilaan. Mutta kun naisen mieli johonkuhun kiinnittyy... Päätin ihailla tuota miestä kaikesta inhimillisyydestä huolimatta. Jotenkin se teki hänestä saavutettavammankin.
Puoli neljän aikaan hän tuli. Hän oli pukenut ylleen haalistuneen paidan, jonka kainalot olivat jo kostuneet läpi ja sipaissut hiuksensa. Hän tuli tiskille ja ojensi Jaffa-pulloa. Minä punastuin. Punastuin kuin vanhapiika, enkä sanonut mitään, paitsi kiitos ja ole hyvä. Eikä mieskään sanonut mitään. Vilkaisi vain nopeasti silmiin, eikä mitään katseessa herännyt. Sitten hän meni terassille, joen puolelle ja tuijotti virrassa lipuvaa venettä. Hän olisi jäänyt sisään, jos olisi ollut edes pikkuisen kiinnostunut. Se oli selvä.
Maija tuli päästämään minut kotiin, eikä huomauttanut vaikka kaulani oli vielä aivan punaisilla laikuilla. Hän luuli varmasti, että kahvilassa oli käynyt taas riehumassa se humalainen, joka sanoi, että minun pitäisi saada munaa. Se humalainen olisi takuuvarmasti nauranut räkä kurkussa kurluttaen, kun olisi nähnyt minut rakastamassa työmiestä salaa.
Kotiin lähtiessäni kiersin ihan tahallani joen puolelta. Mies istui siellä vieläkin ja tuijotti joelle. Minua hän ei huomannut. Oli niin kuuma ja ahdistava. Sellainen ilma, jolloin ei pitäisi joutua edes kävelemään. Istuuduin joen pientareelle. Siitä minut näkisi jos tahtoisi. Uittelin varpaitani kylmässä virrassa. Olin niin kurkkuani myöten tyytymätön siihen mihin yleensä tyydyin.
Se keskiviikko, noin neljän aikaan iltapäivällä, oli virranjakaja elämässäni. Tuntui, kuin jokin vieras olisi mennyt minuun. Se sai minut riisumaan kaiken yltäni ja heittämään joen törmälle. Alastomanakin tunsin ilman hohtavan kuumaa. Kävelin jokeen hitaasti. Hengästytti ja tuntui jännittävältä. Vesi halusi viedä jalkoja joka suuntaan. Kivet olivat väliin liukkaita, väliin teräviä. Uin muutamia kierroksia, annoin kiharoideni kastua ja venyä pitkiksi sotkuiksi. Kauempana laiskasti putputtava moottorivene lähetti minulle aaltoja joiden varassa nousin ja laskin vastaan panematta.
Uin kunnes olin kokonaan virkistynyt. Sitten nousin takaisin rantaan ja kuivasin itseni hameeseeni. Kattomies oli kadonnut terassilta. Ei se minua haitannut. Joki oli sammuttanut rakkauteni palon. Oloni oli jotenkin kevyt ja nauruherkkä. En edes viitsinyt pukea tukisukkahousuja kotimatkalle vaan roikuttelin niitä kädessäni.
Muutaman päivän kuluttua kahvilaan saapui Pertti, vanha kanta-asiakas. Hän tunnusti nähneensä koivujen takaa minut uiskentelemassa vailla rihman kiertämää. Lintubongariksi hän ei sentään tunnustautunut. Siitä lähtien olemme olleet Pertin kanssa yhdessä.
Pakinaperjantaissa katolla ja Tarinamaanantaissa keskiviikko Jaa
keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009
Suomuttomin silmin näkee paremmin
Oikeestaan se oli yks mun hyvä kaveri, joka sano kerran, että mun pitäs ottaa silmät pois omasta perseestä ja alkaa katseleen maailmaa tolleen vähän laajemminkin. Mä olin kai just valittanu, ku mutsi ostaa kaupasta aina jotain ihme valmismakaroonilaatikkoo eikä sellasii parempii mössöjä. Sit ku mä syön sitä makaroonii niin mä saan ihan sikana hiilihydraattii, eikä mulla mahdu housut kii ja oon muutenki ihan sika.
Okei, mä oisin voinu suuttuu tuosta kommentista, mut kaverilla on ollu vähä vaikeeta; isä hakkaa sitä ja äiti on linnassa. Siksi sen kai täytyy joskus purkaa pahaa mieltänsä syyttömiin. En mä sit viittiny suuttua, katoin vaan sitä pahasti ja sanoin, et senkin pitäs kattoo vähä tarkemmin mitä paskaa pistää suuhunsa. Tiiän, et se ei tykkää tollasista kommenteista, kun se on ollut joskus aika läski.
Mut joka tapauksessa mä päätin kattoo vähän tarkemmin ympärilleni. Ja se kyllä ihan oikeesti kannattaa. Monetkin luulee, että oikeestaan vaan oma ite on tärkeetä, mut tää on iso maailma ja täällä on ihan helvetisti ihmisii. Ja niistä monilla on niin paljon huonommin kuin sulla.
Esimerkiksi meidän naapurissa se perhe, joka joutuu asumaan just siinä pyörätien vieressä. Mä rupesin kelaamaan, et vähänkö ois hirveetä olla niiden tilanteessa. Porukka vaan mulkkaa sisään ikkunoista ohimennessään! Ajatella vaikka, jos sattuu just olemassa vaatteiden vaihdossa. Ja etenkin niitten perheelle se on paha, kun ne on niin rumia. Jos ne ois paremman näkösii niin ne vois ottaa sen mulkkaamisen kohteliaisuutena.
Sit on kaikki vanhukset. Niillä on varmaan ihan hirveetä, kun niiden kaikki karvat menee harmaiksi. Siis KAIKKI karvat! Kuin sitä kehtais mennä ees kenenkään kans sänkyyn? Sit ne ei voi ees laittaa mitään siistejä kampauksia, kun niillä ei oo niin paljon hiuksia kuin vaikka mulla. Yhellä meidän koululaisella oli tosi ohuet hiukset ja se sano, ettei niihin saa paljon mitään siistejä kampauksia. Onneksi ne saa olla vanhainkodissa, eikä niiden tarvi mennä kaupungille, jos ne ei halua.
Sit vaikka jos olis sota, niin se olis ihan kamalaa. Mäkään en varmaan sais asua täällä kaupungissa vaan pitäis lähtee jonnekin korpeen pakoon. Eikä ne varmaan viitsis ees näyttää telkkarista mitään sodan aikana. Ois ihan järkyttävää olla jossain korvessa ilman mitään tekemistä. Mä varmaan vaan tekstaisin Jossun ja Sussun kanssa tai sit mä tekisin itsarin. Ja sit jos ois kaupungissa ja tulis pommitus, niin arvatkaa vaan kellä ei oo kellaria lähimainkaan! Meidän pitäis mennä varmaan johonkin pulsupommisuojaan. Sit mä AINAKIN tekisin itsarin. Se ois ainaki helppoo kun vois mennä vaan kadulle ja odottaa että joku pommittais.
Mut siitä mä olen kiitollinen noille sotaveteraaneille ja muille, että ne on puolustanut meidän maata kaikkia vihollisia vastaan. Mä nimittäin mietin pikkusen tätä maailmaa, missä mä elän ja huomasin kuin paljon huonommin muualla on. Jos vertaa vaikka Afrikkaan tai jonnekin Englantiinki. Siis niillä on niin paljon vaikeempi päästä Big Brotheriin kuin täällä Suomessa. Siellä on varmaan miljoonia hakijoita Suomea enemmän ja silti niitä pääsee sisään just saman verran kuin Suomessa. Sitä paitsi täällä Big Brother on tullut ehkä niin vähän aikaa, et se voi olla vielä käynnissä sit ku mäkin voin hakee sinne. Mut ois se toisaalta aika mahdotonta, et systeemi ois kaikkialla yhtä reilu. Muuten jossain Afrikassakin niitä talon asukkaita ois aluksi tyyliin 150 tai sit täällä Suomessa vaan joku yks ääliö. Siis ei kukaan jaksais katsoo sellasta. Mut niin se on et maailma ei vaan oo reilu paikka. Niin sen kuuluu mennä.
Mä ainakin syön vaiks seitsemän vuotta pelkkää makaroonilaatikkoo, ennenku asuisin jossain, missei ois mitään mahkuja päästä Big Brotheriin. Eli oli se kaveri ehkä oikeessa, mut ois se voinu esittää sen asiansa pikkuisen kiltimmin, eiks vaan?
Pakinaperjantai ja suomusilmä Jaa
Okei, mä oisin voinu suuttuu tuosta kommentista, mut kaverilla on ollu vähä vaikeeta; isä hakkaa sitä ja äiti on linnassa. Siksi sen kai täytyy joskus purkaa pahaa mieltänsä syyttömiin. En mä sit viittiny suuttua, katoin vaan sitä pahasti ja sanoin, et senkin pitäs kattoo vähä tarkemmin mitä paskaa pistää suuhunsa. Tiiän, et se ei tykkää tollasista kommenteista, kun se on ollut joskus aika läski.
Mut joka tapauksessa mä päätin kattoo vähän tarkemmin ympärilleni. Ja se kyllä ihan oikeesti kannattaa. Monetkin luulee, että oikeestaan vaan oma ite on tärkeetä, mut tää on iso maailma ja täällä on ihan helvetisti ihmisii. Ja niistä monilla on niin paljon huonommin kuin sulla.
Esimerkiksi meidän naapurissa se perhe, joka joutuu asumaan just siinä pyörätien vieressä. Mä rupesin kelaamaan, et vähänkö ois hirveetä olla niiden tilanteessa. Porukka vaan mulkkaa sisään ikkunoista ohimennessään! Ajatella vaikka, jos sattuu just olemassa vaatteiden vaihdossa. Ja etenkin niitten perheelle se on paha, kun ne on niin rumia. Jos ne ois paremman näkösii niin ne vois ottaa sen mulkkaamisen kohteliaisuutena.
Sit on kaikki vanhukset. Niillä on varmaan ihan hirveetä, kun niiden kaikki karvat menee harmaiksi. Siis KAIKKI karvat! Kuin sitä kehtais mennä ees kenenkään kans sänkyyn? Sit ne ei voi ees laittaa mitään siistejä kampauksia, kun niillä ei oo niin paljon hiuksia kuin vaikka mulla. Yhellä meidän koululaisella oli tosi ohuet hiukset ja se sano, ettei niihin saa paljon mitään siistejä kampauksia. Onneksi ne saa olla vanhainkodissa, eikä niiden tarvi mennä kaupungille, jos ne ei halua.
Sit vaikka jos olis sota, niin se olis ihan kamalaa. Mäkään en varmaan sais asua täällä kaupungissa vaan pitäis lähtee jonnekin korpeen pakoon. Eikä ne varmaan viitsis ees näyttää telkkarista mitään sodan aikana. Ois ihan järkyttävää olla jossain korvessa ilman mitään tekemistä. Mä varmaan vaan tekstaisin Jossun ja Sussun kanssa tai sit mä tekisin itsarin. Ja sit jos ois kaupungissa ja tulis pommitus, niin arvatkaa vaan kellä ei oo kellaria lähimainkaan! Meidän pitäis mennä varmaan johonkin pulsupommisuojaan. Sit mä AINAKIN tekisin itsarin. Se ois ainaki helppoo kun vois mennä vaan kadulle ja odottaa että joku pommittais.
Mut siitä mä olen kiitollinen noille sotaveteraaneille ja muille, että ne on puolustanut meidän maata kaikkia vihollisia vastaan. Mä nimittäin mietin pikkusen tätä maailmaa, missä mä elän ja huomasin kuin paljon huonommin muualla on. Jos vertaa vaikka Afrikkaan tai jonnekin Englantiinki. Siis niillä on niin paljon vaikeempi päästä Big Brotheriin kuin täällä Suomessa. Siellä on varmaan miljoonia hakijoita Suomea enemmän ja silti niitä pääsee sisään just saman verran kuin Suomessa. Sitä paitsi täällä Big Brother on tullut ehkä niin vähän aikaa, et se voi olla vielä käynnissä sit ku mäkin voin hakee sinne. Mut ois se toisaalta aika mahdotonta, et systeemi ois kaikkialla yhtä reilu. Muuten jossain Afrikassakin niitä talon asukkaita ois aluksi tyyliin 150 tai sit täällä Suomessa vaan joku yks ääliö. Siis ei kukaan jaksais katsoo sellasta. Mut niin se on et maailma ei vaan oo reilu paikka. Niin sen kuuluu mennä.
Mä ainakin syön vaiks seitsemän vuotta pelkkää makaroonilaatikkoo, ennenku asuisin jossain, missei ois mitään mahkuja päästä Big Brotheriin. Eli oli se kaveri ehkä oikeessa, mut ois se voinu esittää sen asiansa pikkuisen kiltimmin, eiks vaan?
Pakinaperjantai ja suomusilmä Jaa
keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009
Torajyvä
Sanovat nykyisen, länsimaisen sivistyksemme olevan kaukana entisaikojen barbaarisista ratkaisumalleista ja vahvimman laista. Mutta minusta se ei pidä paikkaansa. Vahvin vain näyttää erilaiselta kuin ennen.
Sanovat, että demokratia antaa meistä jokaiselle äänen ja myös mahdollisuuden saada sen kuuluville. Silti kertaakaan kukaan ei ole kuunnellut minun ääntäni.
Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, jokaisella on oikeus ajatuksiinsa. Meidät laitetaan ryhmiin työskentelemään ja sanotaan, että jokainen ajatus on yhtä tärkeä. Ettei saa tyrmätä ainakaan suoralta kädeltä. Ja silti on selvää, että joidenkin mielipiteet ovat parempia ja suositumpia kuin muiden. Ainakin parempia ja suositumpia kuin minun.
Tämän päivän vahvimmat ovat niitä, jotka osaavat puhua, sellaisia, jotka eivät häpeä käyttää pitkiä lauseita. Ne ovat niitä, joilla on varaa ja kiinnostusta muotivaatteisiin. Ne ovat kauniita ja saavat helposti ystäviä. Ne ovat laumaeläimiä, niitä, jotka osaavat sopeutua systeemiin kysymättä tai kyseenalaistamatta koskaan mitään.
Heikoimmalla ei ole mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka ei myönnä heikkoja olevan olemassakaan. "Ei voi mitään", ne sanovat. "Kaikilla on kuitenkin tässä maassa samat lähtökohdat". Ihan kuin olisi oma vika, että on sattunut syntymään kaiken ulkopuolelle tai että on kiinnostunut ajattelemaan omilla aivoillaan muitakin kuin standardiajatuksia. "Se on kyllä tosi älykäs. Harmi vaan, ettei se tule oikein toimeen toisten kanssa", ne selittävät. Eivät voi antaa yrittää tulla toimeen ihan vain itsensä kanssa.
Täällä saa olla mitä mieltä vaan. Mutta pitää kuitenkin ajatella, että demokratia on meille kaikille tasapuolinen ja suopea. Pitää ajatella, että muut ihmiset ovat kivoja ja mukavaa seuraa. Pitää uskoa, että sopeutuu kyllä, kunhan menee mukaan iloisella mielellä ja yrittää joka päivä pikkuisen edellistä enemmän. Pitää muistaa olla kiitollinen länsimaisesta sivistyksestämme, jossa kaikki ovat saman arvoisia, eikä vahvimman laki päde.
Kun eläin on ajettu nurkkaan, se puolustautuu. Joskus minusta tuntuu hyvältä sanoa tuo lause ääneen. Katselen valokuvia joissa minunlaiseni eläin seisoo ase kädessään. Joku aivan minun kaltaiseni, heikko ihminen. Kuvassa se ei yhtäkkiä näytäkään enää heikolta. Se näyttää pelottavalta, sellaiselta, josta saatettaisiin kirjoittaa lehdissä. Viime aikoina olen ollut huomaavinani, että nuo valokuvien ihmiset vaikuttavat ainoilta oikeilta ihmisiltä koko maailmassa. Kenelläkään muulla ei ole juuri merkitystä.
Tämä meidän systeemimme on siitä ovela, että vaikka noita valokuvan ihmisiä tulisi, eläisi ja kuolisi kuinka monta tahansa, vaikka jonain päivänä minäkin.., tuo systeemi voi sälyttää kaiken vapaan tahtomme ja valintamme niskoille. Eihän tässä, vapaassa läntisessä maailmassamme, kenenkään ole pakko tuntea surua, ahdistusta tai epätoivoa. Taivaspaikka on varattu niille, jotka uskovat siihen, mihin meidän kuuluu uskoa. Ja meille muille on varattu heikon ihmisen tai mustan enkelin osa.
Pakinaperjantaissa valokuvassa Jaa
Sanovat, että demokratia antaa meistä jokaiselle äänen ja myös mahdollisuuden saada sen kuuluville. Silti kertaakaan kukaan ei ole kuunnellut minun ääntäni.
Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, jokaisella on oikeus ajatuksiinsa. Meidät laitetaan ryhmiin työskentelemään ja sanotaan, että jokainen ajatus on yhtä tärkeä. Ettei saa tyrmätä ainakaan suoralta kädeltä. Ja silti on selvää, että joidenkin mielipiteet ovat parempia ja suositumpia kuin muiden. Ainakin parempia ja suositumpia kuin minun.
Tämän päivän vahvimmat ovat niitä, jotka osaavat puhua, sellaisia, jotka eivät häpeä käyttää pitkiä lauseita. Ne ovat niitä, joilla on varaa ja kiinnostusta muotivaatteisiin. Ne ovat kauniita ja saavat helposti ystäviä. Ne ovat laumaeläimiä, niitä, jotka osaavat sopeutua systeemiin kysymättä tai kyseenalaistamatta koskaan mitään.
Heikoimmalla ei ole mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka ei myönnä heikkoja olevan olemassakaan. "Ei voi mitään", ne sanovat. "Kaikilla on kuitenkin tässä maassa samat lähtökohdat". Ihan kuin olisi oma vika, että on sattunut syntymään kaiken ulkopuolelle tai että on kiinnostunut ajattelemaan omilla aivoillaan muitakin kuin standardiajatuksia. "Se on kyllä tosi älykäs. Harmi vaan, ettei se tule oikein toimeen toisten kanssa", ne selittävät. Eivät voi antaa yrittää tulla toimeen ihan vain itsensä kanssa.
Täällä saa olla mitä mieltä vaan. Mutta pitää kuitenkin ajatella, että demokratia on meille kaikille tasapuolinen ja suopea. Pitää ajatella, että muut ihmiset ovat kivoja ja mukavaa seuraa. Pitää uskoa, että sopeutuu kyllä, kunhan menee mukaan iloisella mielellä ja yrittää joka päivä pikkuisen edellistä enemmän. Pitää muistaa olla kiitollinen länsimaisesta sivistyksestämme, jossa kaikki ovat saman arvoisia, eikä vahvimman laki päde.
Kun eläin on ajettu nurkkaan, se puolustautuu. Joskus minusta tuntuu hyvältä sanoa tuo lause ääneen. Katselen valokuvia joissa minunlaiseni eläin seisoo ase kädessään. Joku aivan minun kaltaiseni, heikko ihminen. Kuvassa se ei yhtäkkiä näytäkään enää heikolta. Se näyttää pelottavalta, sellaiselta, josta saatettaisiin kirjoittaa lehdissä. Viime aikoina olen ollut huomaavinani, että nuo valokuvien ihmiset vaikuttavat ainoilta oikeilta ihmisiltä koko maailmassa. Kenelläkään muulla ei ole juuri merkitystä.
Tämä meidän systeemimme on siitä ovela, että vaikka noita valokuvan ihmisiä tulisi, eläisi ja kuolisi kuinka monta tahansa, vaikka jonain päivänä minäkin.., tuo systeemi voi sälyttää kaiken vapaan tahtomme ja valintamme niskoille. Eihän tässä, vapaassa läntisessä maailmassamme, kenenkään ole pakko tuntea surua, ahdistusta tai epätoivoa. Taivaspaikka on varattu niille, jotka uskovat siihen, mihin meidän kuuluu uskoa. Ja meille muille on varattu heikon ihmisen tai mustan enkelin osa.
Pakinaperjantaissa valokuvassa Jaa
maanantaina, maaliskuuta 09, 2009
Pieni linkkivinkki
Vaikka Keisarin uudet vaatteet-blogi lienee jo tosi monelle tuttu, on pakko silti hehkuttaa sitä oikein erityisesti täälläkin.
Siis Elegia ja Itkupilli ne vasta osaavat tehdä sairaan hienoja Bloggerin pohjia! Ei voi kuin ällistyneenä ihastella, millä vauhdilla noita uusia, hienoja taideteoksia ilmestyy. Jossain vaiheessa valitsen noista jonkun itsellenikin, mutta en ole toistaiseksi osannut päättää monen suokkarin väliltä.
Ei voi kuin ihailla lahjakkaiden ihmisten puuhia!
... Ai niin ja nyt kun olen koneella, lisään vielä tämänkin. Tummennettuina ne lauseet jotka pitävät paikkansa minun kohdallani.
TÄNÄ VUONNA
Nimimerkillä hullu, mutta iloinen sellainen. Jaa
Siis Elegia ja Itkupilli ne vasta osaavat tehdä sairaan hienoja Bloggerin pohjia! Ei voi kuin ällistyneenä ihastella, millä vauhdilla noita uusia, hienoja taideteoksia ilmestyy. Jossain vaiheessa valitsen noista jonkun itsellenikin, mutta en ole toistaiseksi osannut päättää monen suokkarin väliltä.
Ei voi kuin ihailla lahjakkaiden ihmisten puuhia!
... Ai niin ja nyt kun olen koneella, lisään vielä tämänkin. Tummennettuina ne lauseet jotka pitävät paikkansa minun kohdallani.
TÄNÄ VUONNA
- olen nauranut niin, että vatsaan sattuu
- olen saanut joulukoristeet kerättyä pois ennen laskiaista
- olen herännyt aamulla ja ollut innoissani uudesta päivästä
- olen nukahtanut illalla ilman pelkoa
- olen kävellyt metsässä ja nauttinut pakkasesta
- olen katsonut kotia ja miettinyt, että onpa täällä siistiä
- olen uskonut kykyihini
- olen uskonut jaksamiseeni
- olen nähnyt tulevaisuuden valoisana
- olen ylipäänsä uskaltanut ajatella, että tuleva on tulossa
- olen nauttinut muiden ihmisten seurasta
- olen huomannut, että taivas on välillä sininen
- olen ollut iloinen
- olen päättänyt olla murehtimatta
- olen ollut innoissani jostakin asiasta
- olen ollut onnellinen
- olen ollut sitä mieltä, että elämä on oikeastaan aika ihanaa
Nimimerkillä hullu, mutta iloinen sellainen. Jaa
maanantaina, maaliskuuta 02, 2009
Antti R
"Antti se oli nuoruuessaan sellanen kolli, jotta eipä nyttemmin uskoisi. Kattokaa näitä hampaita nytten. Ei ne silloin tämmöset olleet vaan kaikki oli suussa, juu. Nytten ku saman kylän ämmät kulkee ohitte, ne kattoo pahalla ja ovat ku ei tuntiskaan. Vaan sillon ku räkä-Antti oli nuori, oli toinen ääni kellossa, perkele! Ihan yksi hailee; en mää niistä luuskista perustaiskaan.
Vaa nytpä mää pojat kerronki kun pääsin nuorena miehenä kattelemmaan ensimmäisen kerran ihan oikiaa revvaa. Mitä kolo komiassa? Häh? Mitä? Rähhähähähä...
Joo, se oli sillon ku ei vielä niitetty ojan reunoja eikä niitä tuuheampiakkaan puskia. Sillon oli naisetkin vielä apinasta polveutunneet, rehhehe. Perskele soikoon, tosi kuvvesi.
Olimma sillon yhen Kangasperän Taiston kanssa junaraan varressa töissä. Joo, se oli kauan sitten. Oli hampaat ja kaikki. Istuimma siinä raan varressa ja söimmä evästä. Taistola oli kotipolttosta pullossa mukana. Joimma siitä ja söimmä leipiä. Haisi junaraalle ja kesä oli just niin kaunis niinkö pittää. Vitura soikoon, tässä ihan mieliki herkistyy, rähhähähähää...
Siinä istuimma, ku juna tulla puksutteli siitä ohittepäivää. Taisto oli pannu viispennisen raalle junnaa oottammaan. Olimma juuri haukkaamassa kumpanenki omasta leivästämmä ku juna tuli kohalle. Samassa kävi märkä roiskaus pitkin naamavärkkiä ja leipiä. Kuset perkele sattui joku laskemaan justiinsa siinä kohen rattaa, perkele. Rähhähähä, räkä-Antin tuuria, perkele. Kattoimma Taiston kanssa toisiimme ja sannaa sanomatta haukkasimme kusisia leipiämme. Sovimma, että tästä ei koskaan puhuta. Mutta ehämmää niitä luppauksia ossaa...
Niin, se reva tosiaan. Sinä päivänä näimmä Taiston kanssa sattumoisin revankin. Siinnoli lähellä hullujenhuone, josta aina joskustapäivää karkas hulluja vappauteen. Sillonkin oli yks pyylevä emäntä päässy livohkaan hourulasta. Siinä se käveli rattaa pitkin karvanen reva vilkkuen ku Taisto ja mää yritimme töitä tehä. Ku se näki meiät, se pysähty kohalle ja osotti meille karvojaan. "Kattokaa! Naavaa", se sano ja purskahti itkuun. Sitte se jatko rattaa pitkin, eikä sillä ollut etes kenkiä jalassa.
Semmosia ne akat on perkele. Hulluja kaikki nuo kylänki luuskat. Perse naavassa juoksette, perkeleet!!! Kuulettako?? Ei ne ennää viitti ees pysähtyä ku räkä-Antti puhuttellee..." Jaa
Vaa nytpä mää pojat kerronki kun pääsin nuorena miehenä kattelemmaan ensimmäisen kerran ihan oikiaa revvaa. Mitä kolo komiassa? Häh? Mitä? Rähhähähähä...
Joo, se oli sillon ku ei vielä niitetty ojan reunoja eikä niitä tuuheampiakkaan puskia. Sillon oli naisetkin vielä apinasta polveutunneet, rehhehe. Perskele soikoon, tosi kuvvesi.
Olimma sillon yhen Kangasperän Taiston kanssa junaraan varressa töissä. Joo, se oli kauan sitten. Oli hampaat ja kaikki. Istuimma siinä raan varressa ja söimmä evästä. Taistola oli kotipolttosta pullossa mukana. Joimma siitä ja söimmä leipiä. Haisi junaraalle ja kesä oli just niin kaunis niinkö pittää. Vitura soikoon, tässä ihan mieliki herkistyy, rähhähähähää...
Siinä istuimma, ku juna tulla puksutteli siitä ohittepäivää. Taisto oli pannu viispennisen raalle junnaa oottammaan. Olimma juuri haukkaamassa kumpanenki omasta leivästämmä ku juna tuli kohalle. Samassa kävi märkä roiskaus pitkin naamavärkkiä ja leipiä. Kuset perkele sattui joku laskemaan justiinsa siinä kohen rattaa, perkele. Rähhähähä, räkä-Antin tuuria, perkele. Kattoimma Taiston kanssa toisiimme ja sannaa sanomatta haukkasimme kusisia leipiämme. Sovimma, että tästä ei koskaan puhuta. Mutta ehämmää niitä luppauksia ossaa...
Niin, se reva tosiaan. Sinä päivänä näimmä Taiston kanssa sattumoisin revankin. Siinnoli lähellä hullujenhuone, josta aina joskustapäivää karkas hulluja vappauteen. Sillonkin oli yks pyylevä emäntä päässy livohkaan hourulasta. Siinä se käveli rattaa pitkin karvanen reva vilkkuen ku Taisto ja mää yritimme töitä tehä. Ku se näki meiät, se pysähty kohalle ja osotti meille karvojaan. "Kattokaa! Naavaa", se sano ja purskahti itkuun. Sitte se jatko rattaa pitkin, eikä sillä ollut etes kenkiä jalassa.
Semmosia ne akat on perkele. Hulluja kaikki nuo kylänki luuskat. Perse naavassa juoksette, perkeleet!!! Kuulettako?? Ei ne ennää viitti ees pysähtyä ku räkä-Antti puhuttellee..." Jaa
perjantaina, helmikuuta 27, 2009
Muhoksesta turistirysä
Nyt pitäisi saada tänne Suomeenkin yksi oikein kunnollinen turistirysä. Ai niin, mutta onhan meillä se joulupukin maa tai mikä se nyt onkaan... Mutta siinä on se ongelma, että moottorikelkalla ei saa ajaa humalassa ja lämminhenkisissä tapaamisissa pukin kanssa saa viinalle haista vain nähtävyys itse. Näin ainakin luulen.
Siis joku sellainen turistirysä pitäisi olla, jossa saapi olla koko ajan päissään, jossa saa ostaa halpaa ja helposti hajoavaa turistikrääsää ja jossa olisi vähän lämpimämpi kuin jääbaarissa. Ai niin, mutta onhan meillä ruotsinlaivat! Mutta siellä laivoillakin myydään pääasiassa kestäviä tuotteita, eivätkä ulkomaan turistit välttämättä ymmärrä mitä mieltä on hortoilla päämäärättömästi mustalla merellä ja ahtaa seisovassa pöydässä itsensä oksennuskuntoon lämpimiä prinssinakkeja.
Minusta pitäisi ottaa jokin harmiton kyläpahanen, vaikka sellainen tapahtumaköyhä maantienvierunen kuin Muhos ja muuttaa se ihan käestäpittäin oikeaksi turistirysäksi. Kun aletaan miettiä maailman kuuluisimpia turistirysiä, huomaamme helpotukseksemme, että niitä yhdistää valmiiksi jo eräs yhteinen piirre Muhoksen kanssa; kummankaan lähellä ei ole kerrassaan yhtään merkittävää nähtävyyttä! Näin turisti ei koskaan koe välttämättömyydekseen lähteä rysän ulkopuolelle seikkailemaan ja kulttuurishokkia saamaan.
Eroavaisuuksia toki löytyy, mutta ne on onneksi helposti korjattu. Ensiksikin koko Muhos (tai joku muu vastaava pikkurujokka) tulisi kattaa lasilla tai jollain muulla kasvihuoneenvalmistusmateriaalilla, jotta ilmasto-olosuhteet muuttuisivat suosiollisempaan suuntaan. Heti perään kopioitaisiin pääkadun (siis ainoan kadun; onpahan turistinkin helpompi suunnistaa) varteen vieri viereen ketjussa samat liikkeet yhä uudestaan ja uudestaan. Ainakin viisi Siwaa ja Sokkaria ja Kymmenen Muhoksen villaa täynnä hajoavia hellehameita ja aurinkolippoja. Jonnekin väliin Mäkkäreitä ja yksi "eksoottinen paikallinen" jossa saa halpaa, mutta pahaa mustareunaista pizzaa.
Sitten vain rakennetaan hotelleja kauppojen taakse. Niin korkeita, että ne ylettyvät lasikattoon saakka. On sellaisia koko perheelle sopivia ja sellaisia, joissa disco jytkää ja limuviinan hajuinen oksennus löyhkää vuorokauden ympäri. Kadun varrella voi otattaa pään täyteen viinaa, pikkulettejä tai vaikka hennatatuointeja. Joku juronnäköinen ja kielitaidoton paikallinen piirtää karikatyyrejä ja varastaa sivutyönään lompakkoja ja käsilaukkuja. Jokaisen hotellin yhteydessä on lämmitetty uima-allas ja kun lähistöllä ei ole merta, ei kenenkään tarvitse edes kerran vaivautua muodon vuoksi meriveteen hytisemään.
Muhoslaisia palkataan pakolliseksi eksoottiseksi lisäväriksi. Paikallinen rappio-roope saa istua pullopalkalla mäkkärin vieressä perisuomalaisen shamaanin takkuiseen karhuntaljaviittaan ja ryhmysauvaan tai vaihtoehtoisesti Väinämöisen kupolilakkiin sonnustautuneena, epävireinen kantele kainalossaan. Aino-neidot tarjoavat fukia ja sukia aina edulliseen hintaan. Suurisilmäiset lapset kuljetetaan välitunneilla Sokkareiden ja Siwojen eteen kerjäämään kolikoita ja herkkupaloja. Aamuisin "kalastajat" huutelevat toisilleen iloisesti pakastekalat olallaan, ennen kuin matkaavat Ouluun teknisen alan työtehtäviin. Frederikillä ja Matti Nykäsellä on kerrankin lyhyt matka turistirysään keikkatöihin.
Kun soppaan lisätään vielä säännöllisin väliajoin perin kiusallisesti kapasiteettinsa rajat saavuttava viemäriverkosto, matkaoppaat, jotka ovat aina kännissä ja puhelinyhteyden tavoittamattomissa, holtittomasti kaahaavat ja tööttäilevät autot (saa karvanoppajengikin tekemistä), ennustajaeukot jotka lupaavat kaikille onnea ja kahta lasta, sekä tietenkin pähkinöitä varastelevat, vihaiset apinat (kai sellaisiakin hankitaan), on suosio taattu!
Etenkin, kun toiseksi viikoksi voi mennä joulupukin maahan. Ja ruotsinlaivalla kotiin!
On se vaan... Pakinaperjantai ja turistirysä Jaa
Siis joku sellainen turistirysä pitäisi olla, jossa saapi olla koko ajan päissään, jossa saa ostaa halpaa ja helposti hajoavaa turistikrääsää ja jossa olisi vähän lämpimämpi kuin jääbaarissa. Ai niin, mutta onhan meillä ruotsinlaivat! Mutta siellä laivoillakin myydään pääasiassa kestäviä tuotteita, eivätkä ulkomaan turistit välttämättä ymmärrä mitä mieltä on hortoilla päämäärättömästi mustalla merellä ja ahtaa seisovassa pöydässä itsensä oksennuskuntoon lämpimiä prinssinakkeja.
Minusta pitäisi ottaa jokin harmiton kyläpahanen, vaikka sellainen tapahtumaköyhä maantienvierunen kuin Muhos ja muuttaa se ihan käestäpittäin oikeaksi turistirysäksi. Kun aletaan miettiä maailman kuuluisimpia turistirysiä, huomaamme helpotukseksemme, että niitä yhdistää valmiiksi jo eräs yhteinen piirre Muhoksen kanssa; kummankaan lähellä ei ole kerrassaan yhtään merkittävää nähtävyyttä! Näin turisti ei koskaan koe välttämättömyydekseen lähteä rysän ulkopuolelle seikkailemaan ja kulttuurishokkia saamaan.
Eroavaisuuksia toki löytyy, mutta ne on onneksi helposti korjattu. Ensiksikin koko Muhos (tai joku muu vastaava pikkurujokka) tulisi kattaa lasilla tai jollain muulla kasvihuoneenvalmistusmateriaalilla, jotta ilmasto-olosuhteet muuttuisivat suosiollisempaan suuntaan. Heti perään kopioitaisiin pääkadun (siis ainoan kadun; onpahan turistinkin helpompi suunnistaa) varteen vieri viereen ketjussa samat liikkeet yhä uudestaan ja uudestaan. Ainakin viisi Siwaa ja Sokkaria ja Kymmenen Muhoksen villaa täynnä hajoavia hellehameita ja aurinkolippoja. Jonnekin väliin Mäkkäreitä ja yksi "eksoottinen paikallinen" jossa saa halpaa, mutta pahaa mustareunaista pizzaa.
Sitten vain rakennetaan hotelleja kauppojen taakse. Niin korkeita, että ne ylettyvät lasikattoon saakka. On sellaisia koko perheelle sopivia ja sellaisia, joissa disco jytkää ja limuviinan hajuinen oksennus löyhkää vuorokauden ympäri. Kadun varrella voi otattaa pään täyteen viinaa, pikkulettejä tai vaikka hennatatuointeja. Joku juronnäköinen ja kielitaidoton paikallinen piirtää karikatyyrejä ja varastaa sivutyönään lompakkoja ja käsilaukkuja. Jokaisen hotellin yhteydessä on lämmitetty uima-allas ja kun lähistöllä ei ole merta, ei kenenkään tarvitse edes kerran vaivautua muodon vuoksi meriveteen hytisemään.
Muhoslaisia palkataan pakolliseksi eksoottiseksi lisäväriksi. Paikallinen rappio-roope saa istua pullopalkalla mäkkärin vieressä perisuomalaisen shamaanin takkuiseen karhuntaljaviittaan ja ryhmysauvaan tai vaihtoehtoisesti Väinämöisen kupolilakkiin sonnustautuneena, epävireinen kantele kainalossaan. Aino-neidot tarjoavat fukia ja sukia aina edulliseen hintaan. Suurisilmäiset lapset kuljetetaan välitunneilla Sokkareiden ja Siwojen eteen kerjäämään kolikoita ja herkkupaloja. Aamuisin "kalastajat" huutelevat toisilleen iloisesti pakastekalat olallaan, ennen kuin matkaavat Ouluun teknisen alan työtehtäviin. Frederikillä ja Matti Nykäsellä on kerrankin lyhyt matka turistirysään keikkatöihin.
Kun soppaan lisätään vielä säännöllisin väliajoin perin kiusallisesti kapasiteettinsa rajat saavuttava viemäriverkosto, matkaoppaat, jotka ovat aina kännissä ja puhelinyhteyden tavoittamattomissa, holtittomasti kaahaavat ja tööttäilevät autot (saa karvanoppajengikin tekemistä), ennustajaeukot jotka lupaavat kaikille onnea ja kahta lasta, sekä tietenkin pähkinöitä varastelevat, vihaiset apinat (kai sellaisiakin hankitaan), on suosio taattu!
Etenkin, kun toiseksi viikoksi voi mennä joulupukin maahan. Ja ruotsinlaivalla kotiin!
On se vaan... Pakinaperjantai ja turistirysä Jaa
keskiviikkona, helmikuuta 25, 2009
Stockmann
Nainen seisoo hajuvesiosastolta uhoavan, raskaan tuoksupilven keskellä. Hän vilkaisee vaivihkaa mainosikkunan lasipinnasta heijastuvaa itseään. Kaikki on tiptop, juuri siten kuin hän haluaa ja kuten hän on tottunut. Kiharat tuoksuvat kampaajan hoitotuotteille, meikki näyttää kevyelle, vaikka on todellisuudessa juuri sellainen raskas, turvallinen naamio, jota ihminen kokee joskus tarvitsevansa. Pitkä, viittamainen päällystakki antaa hieman boheemin vaikutelman, kuin olisi juuri matkalla kulttuuritapahtumaan.
Keski-ikäisyys on mielenkiintoinen olotila, nainen miettii nenän turtuessa vähitellen hajuveden löyhkään. Nuoret miehet kulkevat ohitse kertaakaan vilkaisematta. Niin tekevät muunkin ikäiset miehet. Sitä muuttuu jotenkin läpinäkyväksi, vaikka yrittää tehdä itsestään numeron laittamalla kaiken viimeisen päälle. Vähitellen sitä muuttuu tarkkailijaksi. Elämä saa uuden sävyn, halusi asian olevan niin tai ei. Oma naiseus pitää määritellä kokonaan uudelleen, onhan sitä tullut vuosikaudet tunnettua itsensä eniten naiseksi miesten ihailun ja naisten kadehdinnan kohteena ollessaan.
Nyt on sitten itse sellainen, jollaisia ei silloin nuorempana ymmärtänyt. Sellainen, joka katsoo vierestä hieman vihaisen oloisena. Ei sitä katkeruutta silloin ennen osannut käsittää, saati itse tuntea, niin kuin ei montaa muutakaan asiaa. Ja nykyajassa on vielä entistäkin vaikeampaa olla tällainen; eihän vanhenevia naisia ole olemassakaan! Naisen tekisi mieli nauraa, murtua jotenkin. Mutta kun ei osaa enää.
Kaksi nuorta tyttöä, parikymppistä hädintuskin, selaa läpi kynsilakkavalikoimaa. Kummallakin tytöllä tukat pörröttävät epäsiististi ja tiukat housut eivät imartele heidän vartaloaan. Silti noissa tytöissä on jotain enemmän kuin naisessa, jotain, mitä ei voi saavuttaa rahalla. Silmät ovat parasta nuorissa ihmisissä. Ne paljastavat, että nuo ihmiset voivat vielä kokea jotain uutta.
Tytöt maleksivat kiireettömästi matkoihinsa. Nainen ottaa kynsilakkapullon käteensä. Kirkkaan punaisessa lakassa on suuria metallihileitä joukossa. Nuorten ihmisten lakkapullo. Nainen avaa käsilaukkunsa ja työntää kynsilakkapullon sinne. Tuon kaiken hän tekee hitaasti ja harkitusti, tietäen, että tavallaan olisi nautinnollista tuntea vartijan raskas käsi olkapäällään. Saada todiste, että on edes pikkuisen näkyvä vielä.
Tarinamaanantain aiheena on lohtu Jaa
Keski-ikäisyys on mielenkiintoinen olotila, nainen miettii nenän turtuessa vähitellen hajuveden löyhkään. Nuoret miehet kulkevat ohitse kertaakaan vilkaisematta. Niin tekevät muunkin ikäiset miehet. Sitä muuttuu jotenkin läpinäkyväksi, vaikka yrittää tehdä itsestään numeron laittamalla kaiken viimeisen päälle. Vähitellen sitä muuttuu tarkkailijaksi. Elämä saa uuden sävyn, halusi asian olevan niin tai ei. Oma naiseus pitää määritellä kokonaan uudelleen, onhan sitä tullut vuosikaudet tunnettua itsensä eniten naiseksi miesten ihailun ja naisten kadehdinnan kohteena ollessaan.
Nyt on sitten itse sellainen, jollaisia ei silloin nuorempana ymmärtänyt. Sellainen, joka katsoo vierestä hieman vihaisen oloisena. Ei sitä katkeruutta silloin ennen osannut käsittää, saati itse tuntea, niin kuin ei montaa muutakaan asiaa. Ja nykyajassa on vielä entistäkin vaikeampaa olla tällainen; eihän vanhenevia naisia ole olemassakaan! Naisen tekisi mieli nauraa, murtua jotenkin. Mutta kun ei osaa enää.
Kaksi nuorta tyttöä, parikymppistä hädintuskin, selaa läpi kynsilakkavalikoimaa. Kummallakin tytöllä tukat pörröttävät epäsiististi ja tiukat housut eivät imartele heidän vartaloaan. Silti noissa tytöissä on jotain enemmän kuin naisessa, jotain, mitä ei voi saavuttaa rahalla. Silmät ovat parasta nuorissa ihmisissä. Ne paljastavat, että nuo ihmiset voivat vielä kokea jotain uutta.
Tytöt maleksivat kiireettömästi matkoihinsa. Nainen ottaa kynsilakkapullon käteensä. Kirkkaan punaisessa lakassa on suuria metallihileitä joukossa. Nuorten ihmisten lakkapullo. Nainen avaa käsilaukkunsa ja työntää kynsilakkapullon sinne. Tuon kaiken hän tekee hitaasti ja harkitusti, tietäen, että tavallaan olisi nautinnollista tuntea vartijan raskas käsi olkapäällään. Saada todiste, että on edes pikkuisen näkyvä vielä.
Tarinamaanantain aiheena on lohtu Jaa
perjantaina, helmikuuta 20, 2009
Kyökkimasokismiudesta
Pimeimmän ajan murtamana ihminen saa sentään iloa ja tyydytystä siitä asiasta, että täällä meidän kolkallamme on sallittua ja jopa toivottavaa haukkua itseään. On nautinnollista kerätä kaikki ulkomaailman ihmiselle suomat vastukset ja kääntää ne oman riittämättömän olemuksensa ja/tai toimintansa syyksi. Näin luomme itsellemme ainakin illuusion siitä, että olemme itse puutteellisen jumalhahmon tavoin sähläämässä kaiken mikä voi mahdollisesti mennä maailmassa pieleen.
Itsensä haukkumisessa on sekin hyvä puoli, että se kohdistaa ihmisen huomion pois asioista, jotka satuttavat enemmän kuin tuo hiljainen solvaaminen. Ihminen seisoo joka aamu peilin edessä ja haukkuu itseään silmäpussiseksi, laiskaksi vätykseksi, josta ei ole muuta kuin perseellään makkaamaan (miten muuten perseellään maataan??), eikä huomaa että miehen jäljiltä jää joka ilta lavuaarin reunalle avoin ja lievästi mielenosoituksellinen Erioil-pullo jota mies käyttää käsiensä rasvaamiseen. No, mitäs siinä, jos toinen rasvaa ahkerasti kehoaan, joku ajatteleva ihminen tuumaa. Mutta kun tämä onneton kyökkimasokisti ei huomaa sitäkään, että eräänä päivänä vessanpöntössä kelluu joka ainoa miehen perskarvoista ja sen jälkeen Erioil-pänikän korkki pysyy kiinni. Joku laskisi yhteen jonkinlaisen laskutoimituksen, mutta itsensä haukkuja tietää kaiken muun olevan kunnossa, paitsi sitä faktaa, että itsessä on vikaa.
Itseinho on turvallinen ja ihana asia. Siihen on lämpöistä kääriytyä ja sulkea silmänsä muulta maailmalta. Täytyyhän sitä olla erityinen, kun kukaan muu tuttu ei ole niin ruma ja kammottava ja saamaton. Se tuntuu melkein taivaalliselta armolta, jos kauppareissulla tuttu kyläjuoppo ei haukukaan saatanan kusitolpaksi ja entinen työkaveri tervehtii, vaikka ei muistakaan mistä tuon kohtalon koppelon tuntee.
Kuinka suloiselta tuntuukaan hankkia itselleen jotain hyvää, vaikka tietää, ettei missään nimessä ole ansainnut muuta kuin torjuntaa ja solvauksia! On lähes syntisen ihanaa vetää jalkaan alelaarista vaivihkaa valitut reiättömät puuvillapikkuhousut tai nauttia suklaavanukasta television ääressä varovasti näykkien. Jos olisi sellainen ihminen, joka kuvittelisi ansaitsevansa ihan kokonaisen, täynnä ihanaa makua olevan suklaavanukkaan, hän hotkisi tuon herkun sen paremmin ajattelematta. Mutta itseään haukkuvalle tuo vanukas on merkki siitä, että jollakin tavalla omalla surkealla olemassaololla täytyy olla jokin suurempi, salattu merkitys. Eihän muuten tällaista mannaa sataisi suoraan niin kurjan olennon hyppysiin.
Matematiittisesti ajatellen kannattaa olla itseään haukkuva ja vihaava ihminen, sillä tällaiselle ihmiselle sattuu vain positiivisia yllätyksiä. Kaikki paha, mitä omalle kohdalle voi sattua, on täysin odotettua ja jopa ansaittua. Niin makaa kuin petaa ja itepä oot soppas keittänyt ovat lauseita, joita jokaisen kannattaa toistaa itselleen vähintään kymmenen kertaa päivässä.
Pakinaperjantaissa vätyksistä Jaa
Itsensä haukkumisessa on sekin hyvä puoli, että se kohdistaa ihmisen huomion pois asioista, jotka satuttavat enemmän kuin tuo hiljainen solvaaminen. Ihminen seisoo joka aamu peilin edessä ja haukkuu itseään silmäpussiseksi, laiskaksi vätykseksi, josta ei ole muuta kuin perseellään makkaamaan (miten muuten perseellään maataan??), eikä huomaa että miehen jäljiltä jää joka ilta lavuaarin reunalle avoin ja lievästi mielenosoituksellinen Erioil-pullo jota mies käyttää käsiensä rasvaamiseen. No, mitäs siinä, jos toinen rasvaa ahkerasti kehoaan, joku ajatteleva ihminen tuumaa. Mutta kun tämä onneton kyökkimasokisti ei huomaa sitäkään, että eräänä päivänä vessanpöntössä kelluu joka ainoa miehen perskarvoista ja sen jälkeen Erioil-pänikän korkki pysyy kiinni. Joku laskisi yhteen jonkinlaisen laskutoimituksen, mutta itsensä haukkuja tietää kaiken muun olevan kunnossa, paitsi sitä faktaa, että itsessä on vikaa.
Itseinho on turvallinen ja ihana asia. Siihen on lämpöistä kääriytyä ja sulkea silmänsä muulta maailmalta. Täytyyhän sitä olla erityinen, kun kukaan muu tuttu ei ole niin ruma ja kammottava ja saamaton. Se tuntuu melkein taivaalliselta armolta, jos kauppareissulla tuttu kyläjuoppo ei haukukaan saatanan kusitolpaksi ja entinen työkaveri tervehtii, vaikka ei muistakaan mistä tuon kohtalon koppelon tuntee.
Kuinka suloiselta tuntuukaan hankkia itselleen jotain hyvää, vaikka tietää, ettei missään nimessä ole ansainnut muuta kuin torjuntaa ja solvauksia! On lähes syntisen ihanaa vetää jalkaan alelaarista vaivihkaa valitut reiättömät puuvillapikkuhousut tai nauttia suklaavanukasta television ääressä varovasti näykkien. Jos olisi sellainen ihminen, joka kuvittelisi ansaitsevansa ihan kokonaisen, täynnä ihanaa makua olevan suklaavanukkaan, hän hotkisi tuon herkun sen paremmin ajattelematta. Mutta itseään haukkuvalle tuo vanukas on merkki siitä, että jollakin tavalla omalla surkealla olemassaololla täytyy olla jokin suurempi, salattu merkitys. Eihän muuten tällaista mannaa sataisi suoraan niin kurjan olennon hyppysiin.
Matematiittisesti ajatellen kannattaa olla itseään haukkuva ja vihaava ihminen, sillä tällaiselle ihmiselle sattuu vain positiivisia yllätyksiä. Kaikki paha, mitä omalle kohdalle voi sattua, on täysin odotettua ja jopa ansaittua. Niin makaa kuin petaa ja itepä oot soppas keittänyt ovat lauseita, joita jokaisen kannattaa toistaa itselleen vähintään kymmenen kertaa päivässä.
Pakinaperjantaissa vätyksistä Jaa
torstaina, helmikuuta 19, 2009
Koditonna oon mä vain!
Olen ollut pikkuisen aikaa estyneenä blogimaailmasta, sillä tietokoneeni on käyttökelvoton... Niin on myös loppukotini. Tällä hetkellä asustelen pikkusiskon nurkissa ja kuvaavaa on, että hommasin nettiyhteyden kuntoon, ennen kuin esim. kröhm... kunnon vuoteet perheelle. Kas kun vuodesohvalla voi nukkua, mutta sillä ei pääse nettiin. Loogista, eikö vain?
Olosuhteista kerron varmaan tarkemmin joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä se ei ole muutamista syistä järkevää.
Erityinen kiitos Hallattarelle tuesta ja kannustuksesta vaikean asian kanssa tuskaillessa! Jaa
Olosuhteista kerron varmaan tarkemmin joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä se ei ole muutamista syistä järkevää.
Erityinen kiitos Hallattarelle tuesta ja kannustuksesta vaikean asian kanssa tuskaillessa! Jaa
torstaina, tammikuuta 29, 2009
Timo T. A. Mikkonen on aika fiksu tyyppi!
Myönnän, että Timo T. A. Mikkonen on fiksumpi kuin minä tai suurin osa muista suomalaisista.
Moni turhautuu siihen, että jauhaa ja jauhaa samaa asiaa, eikä kukaan jaksa kuunnella.
Harva on kuitenkaan niin kekseliäs kuin Timppa. Oli tosi fiksu veto kovertaa oma vaimonsa ontoksi (luulisin että jäätelökauhalla), mennä sen sisään ja esittää samat asiat vielä kerran, naisen ruumiin sisällä kuurottaen.
Ne jutut, mitkä ovat unettavan pitkästyttävää ininää Timon suusta kuultuna, ovat vaimon ruumiista käsin sanottuna nostattaneet ihan oikean kohun.
Ajatella, kuinka urheasti ja pitkään Timppa on jaksanut turhaan yrittää ääntänsä kuuluville, eikä YKSINKERTAISESTI kukaan ole kuunnellut. Ei KUKAAN! Se on todellista sissi- ja veteraanihenkeä, jolla tämä maammekin on rakennettu.
Miesten kannattaisi nyt miettiä, olisiko tässä mahdollisuus laajemminkin ajatellen. Akkavaltaisessa mediassa riittäisi kyllä kairattavaa ja koverrettavaa. Vaikka naiset ovat tällä hetkellä vallassa, ei se tarkoita, etteivätkö useammatkin, vielä Timoakin vähemmän urheat, miehet voisi mennä tuolla tavoin vaimonsa selän taakse piiloon ja käydä sieltä käsin uhittelemaan.
Halusin vain ilmoittaa, että näen sinut viimein, Timo. Se oli vaikeaa ja kesti pitkään, mutta nyt vihdoin näen sinut ja tiedän että olet olemassa. Sitähän vain sinä olet halunnutkin, eikö totta?
Mutta mitenhän se Nina-puku laitetaan selkäpuolelta kiinni??? Jaa
Moni turhautuu siihen, että jauhaa ja jauhaa samaa asiaa, eikä kukaan jaksa kuunnella.
Harva on kuitenkaan niin kekseliäs kuin Timppa. Oli tosi fiksu veto kovertaa oma vaimonsa ontoksi (luulisin että jäätelökauhalla), mennä sen sisään ja esittää samat asiat vielä kerran, naisen ruumiin sisällä kuurottaen.
Ne jutut, mitkä ovat unettavan pitkästyttävää ininää Timon suusta kuultuna, ovat vaimon ruumiista käsin sanottuna nostattaneet ihan oikean kohun.
Ajatella, kuinka urheasti ja pitkään Timppa on jaksanut turhaan yrittää ääntänsä kuuluville, eikä YKSINKERTAISESTI kukaan ole kuunnellut. Ei KUKAAN! Se on todellista sissi- ja veteraanihenkeä, jolla tämä maammekin on rakennettu.
Miesten kannattaisi nyt miettiä, olisiko tässä mahdollisuus laajemminkin ajatellen. Akkavaltaisessa mediassa riittäisi kyllä kairattavaa ja koverrettavaa. Vaikka naiset ovat tällä hetkellä vallassa, ei se tarkoita, etteivätkö useammatkin, vielä Timoakin vähemmän urheat, miehet voisi mennä tuolla tavoin vaimonsa selän taakse piiloon ja käydä sieltä käsin uhittelemaan.
Halusin vain ilmoittaa, että näen sinut viimein, Timo. Se oli vaikeaa ja kesti pitkään, mutta nyt vihdoin näen sinut ja tiedän että olet olemassa. Sitähän vain sinä olet halunnutkin, eikö totta?
Mutta mitenhän se Nina-puku laitetaan selkäpuolelta kiinni??? Jaa
lauantaina, tammikuuta 24, 2009
Toinen on turun sinappi ja toinen sirun tunappi
Polgara haastoi minut kertomaan viisi asiaa joita en vaihtaisi. Hän laittoi vastaamisen vähän vaikeusastetta laittamalla omiin elintärkeyksiinsä Kirjat, valkosipulin, kahvin ja tietokoneen, jotka olisivat olleet minunkin listallani. Mutta kun ei halua matkia...
1. Lässyttäminen. Sitä jatkan niin kauan kuin kieli liikkuu. Joskus harvoin puhun asiaakin.
2. Ulina. Ainoa hyvä puoli surussa on itku, joka on luonnon oma terapiamuoto. Itku sopii myös kiukun lievennykseen. Olen sitten iältäni 32, enkä 13 (muistutuksena vaan)
3. Räkätys. Elämän ilmaisia iloja. Rakastan nauramista ja räkätän usein ilman syytäkin. Tai ainahan löytyy syitä nauraa... eikö totta?
4. Kailottaminen. Ihmiselle on tehty korvat, jotta he voivat kuunnella toistensa ääniä. Ja minun suvulleni on tehty ääni, jotta kuurotkin kuulisivat.
5. Narina. Voi että tekee makiaa välillä ilmaista harmistuksensa kun kaikki on niin pielessä. Selkä on kipeä ja jalat ja pää ja ranne ja huono ilma ja kahvi pahaa ja telkkarista ei tuu mitään ja nettiyhteys takkuilee ja suihkusta tulee kylmää vettä. Ai sentään, se on autuasta se!
Ota haaste vastaan ja kerro viisi itsellesi elintärkeää juttua! Jaa
1. Lässyttäminen. Sitä jatkan niin kauan kuin kieli liikkuu. Joskus harvoin puhun asiaakin.
2. Ulina. Ainoa hyvä puoli surussa on itku, joka on luonnon oma terapiamuoto. Itku sopii myös kiukun lievennykseen. Olen sitten iältäni 32, enkä 13 (muistutuksena vaan)
3. Räkätys. Elämän ilmaisia iloja. Rakastan nauramista ja räkätän usein ilman syytäkin. Tai ainahan löytyy syitä nauraa... eikö totta?
4. Kailottaminen. Ihmiselle on tehty korvat, jotta he voivat kuunnella toistensa ääniä. Ja minun suvulleni on tehty ääni, jotta kuurotkin kuulisivat.
5. Narina. Voi että tekee makiaa välillä ilmaista harmistuksensa kun kaikki on niin pielessä. Selkä on kipeä ja jalat ja pää ja ranne ja huono ilma ja kahvi pahaa ja telkkarista ei tuu mitään ja nettiyhteys takkuilee ja suihkusta tulee kylmää vettä. Ai sentään, se on autuasta se!
Ota haaste vastaan ja kerro viisi itsellesi elintärkeää juttua! Jaa
torstaina, tammikuuta 22, 2009
Hämärä
Ollaan hiljaa.
Ollaan mustaa mustalla.
Hengitetään hämärässä,
lauletaan äänellä joka ei kanna.
Ollaan sammuneen auringon planeettoja,
lämpimiä sisältä, pinnalta rakeista avaruutta,
kaikkien luotainten ulottumattomissa.
Lauletaan siitä, kuinka kaikki
alkaa ja
kuinka mekin lopumme.
Vaikka hämärä on puoleksi valoa
täynnä.
Runotorstai ja Tarinamaanantai Jaa
Ollaan mustaa mustalla.
Hengitetään hämärässä,
lauletaan äänellä joka ei kanna.
Ollaan sammuneen auringon planeettoja,
lämpimiä sisältä, pinnalta rakeista avaruutta,
kaikkien luotainten ulottumattomissa.
Lauletaan siitä, kuinka kaikki
alkaa ja
kuinka mekin lopumme.
Vaikka hämärä on puoleksi valoa
täynnä.
Runotorstai ja Tarinamaanantai Jaa
maanantaina, tammikuuta 19, 2009
Taloudellisten ongelmien kasvu vaatii luovaa panosta yhteiskunnalta.
Sosiaalitoimiston luukulla:
- Hei. Ajattelin josko voisitte auttaa? Jäin juuri työttömäksi ja mieskin on sairaseläkkeellä selkänsä takia. Meillä on viisi alaikäistä lasta ja asunnossa kova vuokra. Jotain pitäisi keksiä, ettei tässä pääse kuolemaan nälkään...
- Niin... Ymmärrän. Hankala tilanne kertakaikkiaan! Ottakaa tästä tällainen lappunen. Eikö olekin hieno?
- Numeroita? Minulleko? Ja ihan kultatussilla kirjoitettuna!
- Niin. Siinä on teidän perheenne henkilökohtainen hätänumero. Jokainen asiakkaamme saa nykyään tällaisen.
- Tämähän vaikuttaa hienolle jutulle... Ei millään pahalla, mutta välillä toimintanne on aika hidasta ja paperisotakin on joskus liikaa valmiiksi ahdingossa oleville. Mutta nyt täällä on jotenkin ihan eri tunnelma. Hirmuisen ymmärtävä.
- Se johtuu tästä uudesta systeemistä. Tämä on meillekin niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse olla aina hokemassa eioota ja kärttämässä melkein vainoharhaisena kaiken maailman lippusia ja lappusia. Tuon viereisen kopin Mervin vatsahaavakin parani viime viikolla itsestään.
- Mitenkäs tätä hätänumeroa sitten käytetään?
- Sehän tässä helppoa onkin! Kun teillä tulee tilanne, että tarvitsette ruokaa tai rahaa ja muuta sen sellaista, huudatte vain yhteen ääneen tämän numeron jossain ulkosalla. Sitten joku meidän palkkaamistamme supersankareista lentää paikalle pelastamaan teidät ahdingosta. Eikö ole mahtava keksintö? Yksi huuto vain ja ihka elävä sankari lennähtää läpi taivaiden ja avaruuksien pelastamaan pulasta juuri sinua ja perhettäsi.
- Siis mitä???!!!
- Niin. Teidän numeronne on 00088776. Noita nollia ei tarvitse välttämättä huutaa, mutta muut numerot kannattaa muistaa oikein. Muuten apu menee väärään paikkaan. Ja kannattaa opetella numero ulkoa ja sitten vaikka syödä tämä lappu. Tiedän, se on sääli, kun kirjaimet ovat noin hienot. Mutta voin vakuuttaa, että ne eivät ole ihan oikeaa kultaa ja siksi lappu on turvallinen syötävä. Ainakin eläinkokeiden perusteella.
- Oletatko sinä minun uskovan, että sosiaaliluukku on palkannut lentäviä supersankareita auttamaan kaikkia hädänalaisia?
- Mutta katsohan kuinka hieno tämä lappu on. Kuka nyt pilanpäiten jakaisi näin hienoja lappuja?
- No kokeillaan sitten. Annas lappu tänne niin kailotan numerot ilmoille hetimiten.
- Siihen en voi suostua. Meillä on valitettavasti sellainen sääntö, että täällä ei saa huudella. Tuolla oven takana odottaa melkoinen körmy sähköpampun kanssa valmiina rusikoimaan kaikki, jotka rikkovat sääntöjä.
- Ihan kaikki teidän toiminnassanne ei siis olekaan muuttunut...
- Niin. Tulee välillä ihan nostalginen olo kun katselee Rysty-Erkin edesottamuksia.
- Mutta ihan vakavissaan: Ette te voi pitää meitä köyhiä niin tyhmänä sakkina, että me uskoisimme tuollaista satua. Te haluatte vain lähettää meidät tyhjin käsin kotiin kuolemaan ja teette sen itsellenne helpommaksi tuon typerän, kimaltavan numerolappusen avulla.
- Omituista, kuinka paljon negatiivista palautetta tästä kokeilusta on tullut. Te olette kuitenkin nielleet täysin mukisematta sen systeemin, jossa te täytätte kymmenittäin lappuja ja me arvomme sadan hakijan joukosta yhden onnekkaan, joka saa jotain. Ajattelimme käyttää nuo ennen yhdelle tarkoitetut, vähät rahamme kaikkien hyväksi, että jokainen saisi jonkun nätin muiston käynnistään.
- Mutta mehän kuolemme ihan oikeasti nälkään...
- Niin. Voi voi. Hankala tilanne tosiaan... Me emme valitettavasti voi auttaa.
- No nyt alkaa kuulostaa vanhalta tutulta sosiaaliluukulta!!!!
- Ottakaa silti tämä lappunen... Evääksi vaikka jos ei muuta.
Vastasin jo pakinaperjantaihin toisella jutulla, mutta se katosi salamannopeasti jonnekin nettiavaruuteen. Toivottavasti nyt ei käy samoin. Jaa
- Hei. Ajattelin josko voisitte auttaa? Jäin juuri työttömäksi ja mieskin on sairaseläkkeellä selkänsä takia. Meillä on viisi alaikäistä lasta ja asunnossa kova vuokra. Jotain pitäisi keksiä, ettei tässä pääse kuolemaan nälkään...
- Niin... Ymmärrän. Hankala tilanne kertakaikkiaan! Ottakaa tästä tällainen lappunen. Eikö olekin hieno?
- Numeroita? Minulleko? Ja ihan kultatussilla kirjoitettuna!
- Niin. Siinä on teidän perheenne henkilökohtainen hätänumero. Jokainen asiakkaamme saa nykyään tällaisen.
- Tämähän vaikuttaa hienolle jutulle... Ei millään pahalla, mutta välillä toimintanne on aika hidasta ja paperisotakin on joskus liikaa valmiiksi ahdingossa oleville. Mutta nyt täällä on jotenkin ihan eri tunnelma. Hirmuisen ymmärtävä.
- Se johtuu tästä uudesta systeemistä. Tämä on meillekin niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse olla aina hokemassa eioota ja kärttämässä melkein vainoharhaisena kaiken maailman lippusia ja lappusia. Tuon viereisen kopin Mervin vatsahaavakin parani viime viikolla itsestään.
- Mitenkäs tätä hätänumeroa sitten käytetään?
- Sehän tässä helppoa onkin! Kun teillä tulee tilanne, että tarvitsette ruokaa tai rahaa ja muuta sen sellaista, huudatte vain yhteen ääneen tämän numeron jossain ulkosalla. Sitten joku meidän palkkaamistamme supersankareista lentää paikalle pelastamaan teidät ahdingosta. Eikö ole mahtava keksintö? Yksi huuto vain ja ihka elävä sankari lennähtää läpi taivaiden ja avaruuksien pelastamaan pulasta juuri sinua ja perhettäsi.
- Siis mitä???!!!
- Niin. Teidän numeronne on 00088776. Noita nollia ei tarvitse välttämättä huutaa, mutta muut numerot kannattaa muistaa oikein. Muuten apu menee väärään paikkaan. Ja kannattaa opetella numero ulkoa ja sitten vaikka syödä tämä lappu. Tiedän, se on sääli, kun kirjaimet ovat noin hienot. Mutta voin vakuuttaa, että ne eivät ole ihan oikeaa kultaa ja siksi lappu on turvallinen syötävä. Ainakin eläinkokeiden perusteella.
- Oletatko sinä minun uskovan, että sosiaaliluukku on palkannut lentäviä supersankareita auttamaan kaikkia hädänalaisia?
- Mutta katsohan kuinka hieno tämä lappu on. Kuka nyt pilanpäiten jakaisi näin hienoja lappuja?
- No kokeillaan sitten. Annas lappu tänne niin kailotan numerot ilmoille hetimiten.
- Siihen en voi suostua. Meillä on valitettavasti sellainen sääntö, että täällä ei saa huudella. Tuolla oven takana odottaa melkoinen körmy sähköpampun kanssa valmiina rusikoimaan kaikki, jotka rikkovat sääntöjä.
- Ihan kaikki teidän toiminnassanne ei siis olekaan muuttunut...
- Niin. Tulee välillä ihan nostalginen olo kun katselee Rysty-Erkin edesottamuksia.
- Mutta ihan vakavissaan: Ette te voi pitää meitä köyhiä niin tyhmänä sakkina, että me uskoisimme tuollaista satua. Te haluatte vain lähettää meidät tyhjin käsin kotiin kuolemaan ja teette sen itsellenne helpommaksi tuon typerän, kimaltavan numerolappusen avulla.
- Omituista, kuinka paljon negatiivista palautetta tästä kokeilusta on tullut. Te olette kuitenkin nielleet täysin mukisematta sen systeemin, jossa te täytätte kymmenittäin lappuja ja me arvomme sadan hakijan joukosta yhden onnekkaan, joka saa jotain. Ajattelimme käyttää nuo ennen yhdelle tarkoitetut, vähät rahamme kaikkien hyväksi, että jokainen saisi jonkun nätin muiston käynnistään.
- Mutta mehän kuolemme ihan oikeasti nälkään...
- Niin. Voi voi. Hankala tilanne tosiaan... Me emme valitettavasti voi auttaa.
- No nyt alkaa kuulostaa vanhalta tutulta sosiaaliluukulta!!!!
- Ottakaa silti tämä lappunen... Evääksi vaikka jos ei muuta.
Vastasin jo pakinaperjantaihin toisella jutulla, mutta se katosi salamannopeasti jonnekin nettiavaruuteen. Toivottavasti nyt ei käy samoin. Jaa
sunnuntaina, tammikuuta 18, 2009
Satunnaista sanottavaa
Bamiella, Maaria ja Kutuharju ovat haastaneet minut kertomaan itsestäni kuusi satunnaista asiaa. Voi sentään... näitä paljastuksia on tässä blogihistorian varrella tullut jo niin paljon, että hirvittää... Mutta yritetään:
1. Ensimmäinen kotipaikkakuntani oli Rymättylä. Perheeni muutti pohjoiseen ollessani 4-vuotias (ja yllätyksekseni huolivat minutkin mukaansa) ja vanha kotipaikka jäi taakse. Kävin seuraavan kerran vanhoilla kotiseuduillani vasta jokunen vuosi sitten ja yllätyksekseni tunnistin silloisen kotitalon heti. Kaikki oli toki muuttunut paljon pienemmäksi vuosien saatossa.
2. Suunnittelen talouteni kuukausia eteenpäin. Tiedän, tämä on tylsää! Olen kuitenkin ollut aikaisemmin vuosikausia niin köyhä opiskelija, etten kerta kaikkiaan osaa suhtautua taloudelliseen hengissäselviytymiseen huolettomasti.
3. En ole koskaan juuttunut kielestäni kiinni kylmään esineeseen. Tämä kertoo kaiken liiallisesta tottelevaisuudestani ja yleisestä uteliaisuuden puutteesta.
4. Ihailen ihmisiä, joilla on mukanaan kalenteri, johon he suunnittelevat tulevaisuuttaan ja liimailevat kalenteriin erivärisiä tarralappusia. Olen joskus kokeillut tällaisena ihmisenä olemista. Ei toiminut.
5. Otan aina matkalle mukaani kirjan, enkä ehdi koskaan lukea sitä laisinkaan.
6. En kykenisi juomaan edes lasillista maitoa. Minusta maito on pahaa. Yäk! Siis Yöööh!!! Eikä mulle kärsi saarnata osteoporoosista.
Haastetaanpa vaikka
Kirsi
Arjaanneli
Eero
Kari
Ritahelinä
Almamaria
Ottakaa jos haluatte. Ei oo pakko! Jaa
1. Ensimmäinen kotipaikkakuntani oli Rymättylä. Perheeni muutti pohjoiseen ollessani 4-vuotias (ja yllätyksekseni huolivat minutkin mukaansa) ja vanha kotipaikka jäi taakse. Kävin seuraavan kerran vanhoilla kotiseuduillani vasta jokunen vuosi sitten ja yllätyksekseni tunnistin silloisen kotitalon heti. Kaikki oli toki muuttunut paljon pienemmäksi vuosien saatossa.
2. Suunnittelen talouteni kuukausia eteenpäin. Tiedän, tämä on tylsää! Olen kuitenkin ollut aikaisemmin vuosikausia niin köyhä opiskelija, etten kerta kaikkiaan osaa suhtautua taloudelliseen hengissäselviytymiseen huolettomasti.
3. En ole koskaan juuttunut kielestäni kiinni kylmään esineeseen. Tämä kertoo kaiken liiallisesta tottelevaisuudestani ja yleisestä uteliaisuuden puutteesta.
4. Ihailen ihmisiä, joilla on mukanaan kalenteri, johon he suunnittelevat tulevaisuuttaan ja liimailevat kalenteriin erivärisiä tarralappusia. Olen joskus kokeillut tällaisena ihmisenä olemista. Ei toiminut.
5. Otan aina matkalle mukaani kirjan, enkä ehdi koskaan lukea sitä laisinkaan.
6. En kykenisi juomaan edes lasillista maitoa. Minusta maito on pahaa. Yäk! Siis Yöööh!!! Eikä mulle kärsi saarnata osteoporoosista.
Haastetaanpa vaikka
Kirsi
Arjaanneli
Eero
Kari
Ritahelinä
Almamaria
Ottakaa jos haluatte. Ei oo pakko! Jaa
maanantaina, tammikuuta 12, 2009
Dark Floors... eiku Sauna
Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, on suoranainen ihme, ettei saunasta kertova kauhuelokuva syntynyt jo aikaisemmin. Minähän en ole kyseistä elokuvaa katsonut, mutta ymmärrän täysin, miksi sellainen halutaan tehdä, ihan jo ulkomaan asukkaita ajatellen.
Ensiksikin on hyvä tehdä heti kättelyssä mahdollisimman suuri pesäero Lordin Dark Floors-elokuvaan, tuohon Uuno Turhapuroakin pelottavampaan suomalaisuutemme tämänhetkiseen ikoniin. Tuntuu, että uuden suomalaisen kauhuelokuvan aallossa kaikki ruumista verhoavat vaatteet saattaisivat muistuttaa liikaa Dark Floorsista. Juuri siksi sauna kauhuelokuvan tapahtumapaikkana on erinomainen. Ja juuri siksi (huhujen mukaan) Sinikka Sokankin piti leikata pitkä, tumma tukkansa ja värjätä se vaaleaksi. Takaapäin, etenkin vaatteet yllään, häntä saattoi sekunnin murto-osan erehtyä luulemaan... brrrrh... Mr. Lordiksi...
Oikeastaan Lordin elokuvalla ei ole Saunan kanssa kuin pari yhteistä asiaa. Ilmeisin on tietenkin se hienovarainen kuvasto, nahkahousut ja juokseminen, sekä vastaavasti sauna, jotka molemmat saavat katselijan melkein tuntemaan nenässään pallihien lohdullisen tuoksun. Ulkomaalaisille voi olla myös järkyttävää huomata Sauna-elokuvan kautta, kuinka vähän Lordia on lopulta maskeerattu. Vaihe, jossa kaikki suomalaisen elokuvahistorian ajanpieksämimmät luuskat nousevat yhdessä lauteille, saa kiristettyihin ja botoksoituihin naamoihin tottuneet haukkomaan henkeä ja poraamaan kyntensä pehmustettuihin käsinojiin.
Kunnon kauhuelokuvassa pitää olla ainakin yksi ns. luonnonoikku, siis mielipuolisella tavalla epämuodostunut ihminen. Meillä suomessahan näitä riittää ja vieläpä kirkkaimmalla tähtitaivaallamme. Vaatteet päällämme olemme kuin normaalit ihmiset, mutta otetaanpa vaatteet pois... voi kammotusten kammotus! Elokuvakansan läpi kulkee väristys, kun esiin jyllistää kavalkadi miehiä, joilla on kaikilla suuret, rusottavanänniset naisten rinnat. Siinä ei Hollywoodin poikakaan voi olla enää varma oksentaako, vai saadako erektio. Pian tämä ristiriita ratkeaa kun kamera kuvaa armottomasti miesten ajelemattomia selkiä ja persvakoja; karvaa on aivan kaikkialla! Ja entä etuveitikka sitten? Tuo kauhistuttava, barbaarimaisen eurooppalainen, ympärileikkamaton elin, jota nuo miehet kantavat tuolla tavoin esillä, kaikkien näkösällä.
Naiset ovat oma lukunsa. Siinä, missä tavallisella naisella on kaksi kauniinkiinteää palloa, on kauhuelokuvan eukoilla kaksi puolityhjää pussia. Noita pusseja nuo rumat, rintavat miehet katselevat silmät kiiluen, kuin oravat pähkinäaarretta (josta ne ovat selvästi jo syöneet yli puolet). Ja siinä, missä normaalinaisella on ihanaa, silkinpehmeää ihoa, siellä, missä yleensä asuu pyhin ja kaunein naiseus, kasvaa näillä saatanallinen teräsvilla kuin läpipääsemätön orjantappurapensas. Joku katsojista huomauttaa miesten tarvitsevan esinahkaa juuri päästäkseen tuon pelottavan esteen lävitse. Toiset miettivät liettänsä ja keittolevyjen ympärille pinttynyttä mustaa paskaa. Elokuvan naiset eivät ole lainkaan rusketettuja, vaan valkoisia ja raskausarpisia, kuin ylösnousseita ruumiita.
Kunnon kauhuelokuviin kuuluu myös saatanallisia rituaalimenoja. Myös Sauna-elokuvan kammottavat hahmot kiemurtelevat pian punaisina ja hikisinä kuin helvetin tulessa. Raajat kietoutuvat yhteen, löylyn hengen langetessa ihmispolojen ylle he kumartuvat ja vikisevät. Ihmiset yrittävät puhua englanniksi mongertaen (kansainvälisyyden vuoksi) "Ou mai Loor... Gaad", he suputtavat toisilleen. Joku ahmii suuhunsa luonnottoman määrän kipeänpunaista makkaraa. Sinappi valuu suupielistä ja nokareita tarttuu takkuiseen rintakarvamattoon. Uskonnollinen kauhu on käsinkosketeltava.
Eikä kauhuelokuva olisi kunnollinen ilman asianmukaista juoksu-läähätys-eksploitaatio-osuutta. Eipä tarvitse tässä elokuvassa keksiä jotain typerää aasinsiltaa, jolla saadaan nainen hilpasemaan pitkin rämettä ja repimään rintojaan paljaiksi samaan aikaan. Pian jo elokuvan kummajaiset nimittäin köpöttelevät peräkanaa ulos tuosta kuumasta kauhujen talosta. He kirkuvat, osa sortuu lumihankeen ja jää sinne kierimään ja huutamaan kuin päätä leikattaisiin. Suurin osa juoksee tissisillään ja perseisillään, karvat vilkkuen ja henki höyryten suoraan rannan jäässä ammottavaan aukkoon. Kuin rumat, aivottomat sopulit olisivat lähteneet vaellukselleen. Hulluus ja järjen valon sammuminen on lähellä myös elokuvayleisöllä.
Siihen loppuu elokuva, eikä katsoja tiedä ollako pahoillaan noiden ihmispolojen joukkokuolemasta vai helpottunut, ettei niitä ole enää vapaana maailmankartalla.
Suomessahan tämä näytetään tietenkin keskimielenkiintoisena ja puolitaiteellisena dokumenttina suomalaisnäyttelijöiden saunaillasta. Ja hyvä niin. Eipähän sitten ainakaan tule Dark Floors mieleen.
Pakinaperjantaissa saunasta Jaa
Ensiksikin on hyvä tehdä heti kättelyssä mahdollisimman suuri pesäero Lordin Dark Floors-elokuvaan, tuohon Uuno Turhapuroakin pelottavampaan suomalaisuutemme tämänhetkiseen ikoniin. Tuntuu, että uuden suomalaisen kauhuelokuvan aallossa kaikki ruumista verhoavat vaatteet saattaisivat muistuttaa liikaa Dark Floorsista. Juuri siksi sauna kauhuelokuvan tapahtumapaikkana on erinomainen. Ja juuri siksi (huhujen mukaan) Sinikka Sokankin piti leikata pitkä, tumma tukkansa ja värjätä se vaaleaksi. Takaapäin, etenkin vaatteet yllään, häntä saattoi sekunnin murto-osan erehtyä luulemaan... brrrrh... Mr. Lordiksi...
Oikeastaan Lordin elokuvalla ei ole Saunan kanssa kuin pari yhteistä asiaa. Ilmeisin on tietenkin se hienovarainen kuvasto, nahkahousut ja juokseminen, sekä vastaavasti sauna, jotka molemmat saavat katselijan melkein tuntemaan nenässään pallihien lohdullisen tuoksun. Ulkomaalaisille voi olla myös järkyttävää huomata Sauna-elokuvan kautta, kuinka vähän Lordia on lopulta maskeerattu. Vaihe, jossa kaikki suomalaisen elokuvahistorian ajanpieksämimmät luuskat nousevat yhdessä lauteille, saa kiristettyihin ja botoksoituihin naamoihin tottuneet haukkomaan henkeä ja poraamaan kyntensä pehmustettuihin käsinojiin.
Kunnon kauhuelokuvassa pitää olla ainakin yksi ns. luonnonoikku, siis mielipuolisella tavalla epämuodostunut ihminen. Meillä suomessahan näitä riittää ja vieläpä kirkkaimmalla tähtitaivaallamme. Vaatteet päällämme olemme kuin normaalit ihmiset, mutta otetaanpa vaatteet pois... voi kammotusten kammotus! Elokuvakansan läpi kulkee väristys, kun esiin jyllistää kavalkadi miehiä, joilla on kaikilla suuret, rusottavanänniset naisten rinnat. Siinä ei Hollywoodin poikakaan voi olla enää varma oksentaako, vai saadako erektio. Pian tämä ristiriita ratkeaa kun kamera kuvaa armottomasti miesten ajelemattomia selkiä ja persvakoja; karvaa on aivan kaikkialla! Ja entä etuveitikka sitten? Tuo kauhistuttava, barbaarimaisen eurooppalainen, ympärileikkamaton elin, jota nuo miehet kantavat tuolla tavoin esillä, kaikkien näkösällä.
Naiset ovat oma lukunsa. Siinä, missä tavallisella naisella on kaksi kauniinkiinteää palloa, on kauhuelokuvan eukoilla kaksi puolityhjää pussia. Noita pusseja nuo rumat, rintavat miehet katselevat silmät kiiluen, kuin oravat pähkinäaarretta (josta ne ovat selvästi jo syöneet yli puolet). Ja siinä, missä normaalinaisella on ihanaa, silkinpehmeää ihoa, siellä, missä yleensä asuu pyhin ja kaunein naiseus, kasvaa näillä saatanallinen teräsvilla kuin läpipääsemätön orjantappurapensas. Joku katsojista huomauttaa miesten tarvitsevan esinahkaa juuri päästäkseen tuon pelottavan esteen lävitse. Toiset miettivät liettänsä ja keittolevyjen ympärille pinttynyttä mustaa paskaa. Elokuvan naiset eivät ole lainkaan rusketettuja, vaan valkoisia ja raskausarpisia, kuin ylösnousseita ruumiita.
Kunnon kauhuelokuviin kuuluu myös saatanallisia rituaalimenoja. Myös Sauna-elokuvan kammottavat hahmot kiemurtelevat pian punaisina ja hikisinä kuin helvetin tulessa. Raajat kietoutuvat yhteen, löylyn hengen langetessa ihmispolojen ylle he kumartuvat ja vikisevät. Ihmiset yrittävät puhua englanniksi mongertaen (kansainvälisyyden vuoksi) "Ou mai Loor... Gaad", he suputtavat toisilleen. Joku ahmii suuhunsa luonnottoman määrän kipeänpunaista makkaraa. Sinappi valuu suupielistä ja nokareita tarttuu takkuiseen rintakarvamattoon. Uskonnollinen kauhu on käsinkosketeltava.
Eikä kauhuelokuva olisi kunnollinen ilman asianmukaista juoksu-läähätys-eksploitaatio-osuutta. Eipä tarvitse tässä elokuvassa keksiä jotain typerää aasinsiltaa, jolla saadaan nainen hilpasemaan pitkin rämettä ja repimään rintojaan paljaiksi samaan aikaan. Pian jo elokuvan kummajaiset nimittäin köpöttelevät peräkanaa ulos tuosta kuumasta kauhujen talosta. He kirkuvat, osa sortuu lumihankeen ja jää sinne kierimään ja huutamaan kuin päätä leikattaisiin. Suurin osa juoksee tissisillään ja perseisillään, karvat vilkkuen ja henki höyryten suoraan rannan jäässä ammottavaan aukkoon. Kuin rumat, aivottomat sopulit olisivat lähteneet vaellukselleen. Hulluus ja järjen valon sammuminen on lähellä myös elokuvayleisöllä.
Siihen loppuu elokuva, eikä katsoja tiedä ollako pahoillaan noiden ihmispolojen joukkokuolemasta vai helpottunut, ettei niitä ole enää vapaana maailmankartalla.
Suomessahan tämä näytetään tietenkin keskimielenkiintoisena ja puolitaiteellisena dokumenttina suomalaisnäyttelijöiden saunaillasta. Ja hyvä niin. Eipähän sitten ainakaan tule Dark Floors mieleen.
Pakinaperjantaissa saunasta Jaa
perjantaina, tammikuuta 09, 2009
Viesti haudan takaa + kilpailun tulos
Okei, voi tulla jollekin teistä yllätyksenä (minulle ainakin), mutta en sitten kuollutkaan. Itse asiassa uskalsin lopulta nukutettavaksi pelkän kasisatasen buranan huumaamana. Kerroin kyllä että minua pelottaa ja minulle oltiinkin tosi ystävällisiä.
En joutunut odottelemaan, en palelemaan ja kotiinkin pääsin heti yhden heräämössä vietetyn tunnin jälkeen. Itse operaatio kesti kaksi tuntia, enkä ollut missään vaiheessa hengenvaarassa :)
Oikeastaan nukutus oli ihan miellyttävä juttu, etenkin kun minulla ei ollut lainkaan paha olo herättyäni. Lääkäri pisti leikkaussalissa nukutusainetta käteeni ja sanoi, että minua alkaa kaikesta huolimatta pian nukuttaa (olin kertonut hänellekin, että minusta tuntui epätodennäköiselle että nukahtaisin). Katselin kattolamppuja ja sanoin riemastuneena ettei minua nukuta lainkaan. Samassa lamput näyttivät huojahtavan. Ehdin sanoa vielä, että nyt nukuttaa ja sitten en muistakaan enää mitään.
Käsi on kyllä niin perkeleellisen kipeä, etten lääkityksestä huolimatta pysty oikein kirjoittamaan. Yritän nyt kuitenkin naputella kilpailun tulokset:
Voittajia oli tällä kertaa kaksi.
Polgara oli viilletty auki kuin sardiinipurkki ilman kunnon lääkitystä, joten hän ansaitsee kiistatta tunnustuksen kamalimmasta tarinasta.
Toisaalta Elegia kuvaili nukutuskokemuksen juuri sellaisena kuin millaiseksi sen etukäteen kuvittelin. Kuvauksen jälkeen tunsin itseni lähes täysin ei-hulluksi ja ei-hysteeriseksi. Se on jo aika paljon se.
Onnea siis Polgaralle ja Elegialle. Pankaahan yhteystietonne allyalias ät gmail piste com:iin ja pistän teille palkintoa kunhan käsi vähän tokenee.
Ps. Myös Karilla oli hyvin herkullinen ja mielikuvitustani kutkutteleva kertomus lonkkanivelen vaihdosta. Onpahan sitten syy pelätä paikallispuudutusta, kun nukutus sujui liiankin hyvin :)
Kiitokset kaikille osallistujilla ja onnentoivottelijoille. Palaan asiaan, kunhan kirjoittaminen sujuu nopeammin... Jaa
En joutunut odottelemaan, en palelemaan ja kotiinkin pääsin heti yhden heräämössä vietetyn tunnin jälkeen. Itse operaatio kesti kaksi tuntia, enkä ollut missään vaiheessa hengenvaarassa :)
Oikeastaan nukutus oli ihan miellyttävä juttu, etenkin kun minulla ei ollut lainkaan paha olo herättyäni. Lääkäri pisti leikkaussalissa nukutusainetta käteeni ja sanoi, että minua alkaa kaikesta huolimatta pian nukuttaa (olin kertonut hänellekin, että minusta tuntui epätodennäköiselle että nukahtaisin). Katselin kattolamppuja ja sanoin riemastuneena ettei minua nukuta lainkaan. Samassa lamput näyttivät huojahtavan. Ehdin sanoa vielä, että nyt nukuttaa ja sitten en muistakaan enää mitään.
Käsi on kyllä niin perkeleellisen kipeä, etten lääkityksestä huolimatta pysty oikein kirjoittamaan. Yritän nyt kuitenkin naputella kilpailun tulokset:
Voittajia oli tällä kertaa kaksi.
Polgara oli viilletty auki kuin sardiinipurkki ilman kunnon lääkitystä, joten hän ansaitsee kiistatta tunnustuksen kamalimmasta tarinasta.
Toisaalta Elegia kuvaili nukutuskokemuksen juuri sellaisena kuin millaiseksi sen etukäteen kuvittelin. Kuvauksen jälkeen tunsin itseni lähes täysin ei-hulluksi ja ei-hysteeriseksi. Se on jo aika paljon se.
Onnea siis Polgaralle ja Elegialle. Pankaahan yhteystietonne allyalias ät gmail piste com:iin ja pistän teille palkintoa kunhan käsi vähän tokenee.
Ps. Myös Karilla oli hyvin herkullinen ja mielikuvitustani kutkutteleva kertomus lonkkanivelen vaihdosta. Onpahan sitten syy pelätä paikallispuudutusta, kun nukutus sujui liiankin hyvin :)
Kiitokset kaikille osallistujilla ja onnentoivottelijoille. Palaan asiaan, kunhan kirjoittaminen sujuu nopeammin... Jaa
keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009
Huomenna kuolen
- Potkaisen tyhjää
- Heitän veivin/lusikan nurkkaan
- Pieraisen kylmän pierun
- Pusken pihlajaa/nurmea/päivänkakkaroita
- Kasvan koiranputkea
- Liityn ilmavoimiin
- Siirryn autuaammille metsästysmaille
- Saan jutun sunnuntain lehteen
- Menen manan maille
- Muutun lannoitteeksi
- Muutan yläkertaan
- Menetän eläkkeeni
- Annan kerrankin aihetta juhlaan/tehdä lohikeittoa/tehdä lihakeittoa
- Kaadun
- Jätän maailman
- Teen miehestäni puolivallattoman
- Jätän kengät eteiseen
- Hakkaan taivaan portteja
- Olen kerrankin hiljaa
- Muutun muumiksi/kummitukseksi
... tai sitten en.
Julistamani kilpailu loppuu heti, JOS vielä palaan koneen äärelle. Vielä ehtii siis onnistua. Jaa
maanantaina, tammikuuta 05, 2009
Kaunis, eroottinen tarina
Olen joskus mennyt lupailemaan kaunista ja hyvällä maulla kirjoitettua eroottista tarinaa tähän blogiinikin (rustaanhan moisia joskus romantiikan sekaan Kolmiokirjallekin, kuten jotkut tietävät). Tässä se tulee, tämän ihanaisen vuoden ja rakkaiden lukijoideni kunniaksi. Ja tietty myös Pakinaperjantain aiheeseen liittyen. Nauttikaa...
Ingridin lupaus
Ingrid sipaisi hiuskiehkuran kasvoiltaan. Tämä oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin minuutit matkasivat tavattoman hitaasti taivaanrannan poikki. Tuntui, kuin ukkosmyrsky olisi tehnyt tuloaan. Sääski inisi jossain verhojen ja ikkunan välissä. Pöydältä löyhähti pilaantuvan juuston tuoksu.
Ingrid vilkaisi puolihuolimattomasti paitansa helmaa. Hetki sitten tippunut kahvipisara oli alkanut jo kuivua haaleanruskeaksi tahraksi, vanhan paperin väriseksi. Aarne olisi koko päivän metsähommissa, hyvä jos tulisi yöksikään kotiin. Jostain syystä Ingrid olisi halunnut Aarnen kotiin. Hän olisi halunnut olla niin kuin he olivat olleet joskus aikaisemmin. Hän olisi halunnut kerrankin tehdä jotain hullua.
Samassa hän näki ruostelaikkuisen Datsunin pöllyttävän pihatien helteenkuivaamaa hiekkaa. Ingrid raotti ikkunaverhon laitaa nähdäkseen paremmin. Sääski katsoi parhaaksi vaihtaa paikkaa. Ingrid ehti nähdä vain vilauksen tulijasta, mutta se riitti. Hänen oli istuttava ja pideltävä rintaansa hetken. Hän tunsi tulijan ja tiesi, mitä vierailu merkitsisi. Kylmät väreet kulkivat pitkin Ingridin hikistä selkää. Nyt ei ollut oikea hetki ajatella.
Ovi kävi, tulija astui sisään koputtamatta, kuten maalla on tapana. Hannes se on, Ingrid tunnisti jo hahmosta. Suuri ja harteikas vieläkin, vaikka ryhti oli vuosien saatossa joutunut hieman nöyrtymään.
- Hannes, Ingrid henkäisi tuon nimen ääneen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
- Lupaus on lupaus, mies sanoi vaitonaisesti.
Ingrid kavahti sanoja, vaikka oli tiennyt Hanneksen tulleen lupauksen tähden.
- Älä, hän sanoi. - Minä olen naimisissakin. Laakon Aarnen kanssa. Älä nyt.
- Lupaus on lupaus.
Mies käveli pirtin poikki isännän elkein. Lattialankut narahtelivat kumisaappaiden alla. Miehestä uhosi paksu hien ja navetan tuoksu.
- Olisit edes kenkäsi riisunut, Ingrid sanoi.
Helle tuntui ottavan yliotteen hänen ruumiistaan. Jokainen ihohuokonen oli avoinna, kosteus puski kainaloihin ja rintavakoon. Järki piti huulet hymyttömänä viivana, muuten hävytön ruumis eli omaa elämäänsä.
Hannes otti lippalakin päästään. Harvat karvat olivat päätä myöten, lakin reunaa kiersi tumma hikireunus.
- Ota se suuhun, Hannes murahti.
Ingrid pudisti päätään, mutta Hannes vain seisoi paikoillaan itsepintaisen näköisenä. Sääski tanssi Hanneksen olkapäillä. Miehen paidassa luki Mallorca.
- Lupaus on lupaus, mies muistutti.
Ingrid ojensi kätensä arkaillen. Hannes tökkäsi lakin hänen käteensä. Ingrid nuolaisi lakin muovista lippaa varovasti. Se ei maistunut millekään. Hanneksen kurkusta kuului kiihottunut äännähdys. Ingrid nuolaisi uudestaan, tällä kertaa rohkeammin, halukkaamminkin. Lakin kangasosa hehkui kirkuvan oranssina. Se haisi Hannekselle.
- Nuole lujempaa, Hannes sanoi ja huohotti jo.
Ingrid imaisi koko lipan reunan suuhunsa. Kangasosa kutitteli poskea ja suupieltä. Entä jos Aarne sattuisi juuri nyt kävelemään sisään ja näkemään hänet siinä Hanneksen edessä? Hän oli hullu!
Ajatus sai hänet kiihdyttämään tahtiaan. Hän ahmi kangasta suuhunsa, imi sitä kuin hurmiossa, jatkoi loputtomiin, vaikka kuuli Hanneksen jo voihkivan suureen ääneen. Lakin paljon kokenut ommel alkoi purkautua hänen suussaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Kuin unen lävitse hän tunsi Hanneksen tarttuvan hänen päähänsä ja vetävän lähemmäs itseään vasten.
Hetken kuluttua Hannes vetäytyi huohottaen kauemmas. Miehen kasvot olivat hikiset ja kauttaaltaan punehtuneet. Hannes otti lakkinsa hitaasti Ingridin käsistä ja nosti sen otsalleen. Lippa kimalteli Ingridin sylkeä. Mitään sanomatta Hannes saapasteli ovelle ja ajoi pois hiekkaa pöllyttäen.
Vähitellen Ingrid alkoi palata todellisuuteen. Hän nousi, hätisti sääsken juuston päältä ja laski kuvun juustolautasen suojaksi. Sitten hän nousi yläkertaan, hänen ja Aarnen makuuhuoneeseen. Vaatekaapin perällä, vaatimattomassa pahvilaatikossa oli baskeri, yhtä vanha ja kulunut kuin Ingridkin oli.
Lupauksesta oli vielä toinen puoli täyttämättä.
Tarina jatkuu Isopeikon blogissa jatko-osalla, joka saa taatusti mielikuvituksen lentoon ja aistit herkistymään Ingridin lupaus - osa 2, olkaa hyvät!
****
Lupaus on lupaus on lupaus ;) Jaa
Ingridin lupaus
Ingrid sipaisi hiuskiehkuran kasvoiltaan. Tämä oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin minuutit matkasivat tavattoman hitaasti taivaanrannan poikki. Tuntui, kuin ukkosmyrsky olisi tehnyt tuloaan. Sääski inisi jossain verhojen ja ikkunan välissä. Pöydältä löyhähti pilaantuvan juuston tuoksu.
Ingrid vilkaisi puolihuolimattomasti paitansa helmaa. Hetki sitten tippunut kahvipisara oli alkanut jo kuivua haaleanruskeaksi tahraksi, vanhan paperin väriseksi. Aarne olisi koko päivän metsähommissa, hyvä jos tulisi yöksikään kotiin. Jostain syystä Ingrid olisi halunnut Aarnen kotiin. Hän olisi halunnut olla niin kuin he olivat olleet joskus aikaisemmin. Hän olisi halunnut kerrankin tehdä jotain hullua.
Samassa hän näki ruostelaikkuisen Datsunin pöllyttävän pihatien helteenkuivaamaa hiekkaa. Ingrid raotti ikkunaverhon laitaa nähdäkseen paremmin. Sääski katsoi parhaaksi vaihtaa paikkaa. Ingrid ehti nähdä vain vilauksen tulijasta, mutta se riitti. Hänen oli istuttava ja pideltävä rintaansa hetken. Hän tunsi tulijan ja tiesi, mitä vierailu merkitsisi. Kylmät väreet kulkivat pitkin Ingridin hikistä selkää. Nyt ei ollut oikea hetki ajatella.
Ovi kävi, tulija astui sisään koputtamatta, kuten maalla on tapana. Hannes se on, Ingrid tunnisti jo hahmosta. Suuri ja harteikas vieläkin, vaikka ryhti oli vuosien saatossa joutunut hieman nöyrtymään.
- Hannes, Ingrid henkäisi tuon nimen ääneen ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin.
- Lupaus on lupaus, mies sanoi vaitonaisesti.
Ingrid kavahti sanoja, vaikka oli tiennyt Hanneksen tulleen lupauksen tähden.
- Älä, hän sanoi. - Minä olen naimisissakin. Laakon Aarnen kanssa. Älä nyt.
- Lupaus on lupaus.
Mies käveli pirtin poikki isännän elkein. Lattialankut narahtelivat kumisaappaiden alla. Miehestä uhosi paksu hien ja navetan tuoksu.
- Olisit edes kenkäsi riisunut, Ingrid sanoi.
Helle tuntui ottavan yliotteen hänen ruumiistaan. Jokainen ihohuokonen oli avoinna, kosteus puski kainaloihin ja rintavakoon. Järki piti huulet hymyttömänä viivana, muuten hävytön ruumis eli omaa elämäänsä.
Hannes otti lippalakin päästään. Harvat karvat olivat päätä myöten, lakin reunaa kiersi tumma hikireunus.
- Ota se suuhun, Hannes murahti.
Ingrid pudisti päätään, mutta Hannes vain seisoi paikoillaan itsepintaisen näköisenä. Sääski tanssi Hanneksen olkapäillä. Miehen paidassa luki Mallorca.
- Lupaus on lupaus, mies muistutti.
Ingrid ojensi kätensä arkaillen. Hannes tökkäsi lakin hänen käteensä. Ingrid nuolaisi lakin muovista lippaa varovasti. Se ei maistunut millekään. Hanneksen kurkusta kuului kiihottunut äännähdys. Ingrid nuolaisi uudestaan, tällä kertaa rohkeammin, halukkaamminkin. Lakin kangasosa hehkui kirkuvan oranssina. Se haisi Hannekselle.
- Nuole lujempaa, Hannes sanoi ja huohotti jo.
Ingrid imaisi koko lipan reunan suuhunsa. Kangasosa kutitteli poskea ja suupieltä. Entä jos Aarne sattuisi juuri nyt kävelemään sisään ja näkemään hänet siinä Hanneksen edessä? Hän oli hullu!
Ajatus sai hänet kiihdyttämään tahtiaan. Hän ahmi kangasta suuhunsa, imi sitä kuin hurmiossa, jatkoi loputtomiin, vaikka kuuli Hanneksen jo voihkivan suureen ääneen. Lakin paljon kokenut ommel alkoi purkautua hänen suussaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Kuin unen lävitse hän tunsi Hanneksen tarttuvan hänen päähänsä ja vetävän lähemmäs itseään vasten.
Hetken kuluttua Hannes vetäytyi huohottaen kauemmas. Miehen kasvot olivat hikiset ja kauttaaltaan punehtuneet. Hannes otti lakkinsa hitaasti Ingridin käsistä ja nosti sen otsalleen. Lippa kimalteli Ingridin sylkeä. Mitään sanomatta Hannes saapasteli ovelle ja ajoi pois hiekkaa pöllyttäen.
Vähitellen Ingrid alkoi palata todellisuuteen. Hän nousi, hätisti sääsken juuston päältä ja laski kuvun juustolautasen suojaksi. Sitten hän nousi yläkertaan, hänen ja Aarnen makuuhuoneeseen. Vaatekaapin perällä, vaatimattomassa pahvilaatikossa oli baskeri, yhtä vanha ja kulunut kuin Ingridkin oli.
Lupauksesta oli vielä toinen puoli täyttämättä.
Tarina jatkuu Isopeikon blogissa jatko-osalla, joka saa taatusti mielikuvituksen lentoon ja aistit herkistymään Ingridin lupaus - osa 2, olkaa hyvät!
****
Lupaus on lupaus on lupaus ;) Jaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)