Ananas

Vieraat ovat ihan pian oven takana, mutta sitä ennen pitäisi ratkaista ananaksen kohtalo. Suuri, karhea, pykäläpintainen ananas. Vihamielinen ja eksoottinen. Nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää, mutta sitä ennen se matkasi kaukaisilta pelloilta, julistettiin lahjakorin valtiaaksi, käärittiin runsaaseen sellofaaniin banaanien, appelsiinien, viinirypäleiden ja muiden turvallisten hedelmien kanssa. Tuo turha pallo kuljetettiin hirmuiset matkat periaatteessa hänen kuusikymmenvuotisjuhliensa kunniaksi. Ja nyt se seisoo keskellä keittiön pöytää ja ikään kuin uhkaa viiltää kovilla ja terävillä lehdillään kaikki, jotka yrittävät siirtää sitä paikaltaan. Minne tuollaisen voisi jättää vartioimatta, pelkäämättä, että se alkaa salassa versoa ja lonkeroida?
Hän tietää, mitä ajatuksia ananas muissa herättää. Tuollainen valtava, huikentelevainen hedelmä. Kuka kunniallinen ihminen pitää jotain noin makeaa ja näkyvää, jotain noin valtavaa vain itseään varten? Ne luulevat, että hän on alkanut peräämään nuoruuttaan takaisin, että on nyt kuudenkymmenen iässä mennyt sekaisin ja tahtoo maistaa uusia makuja ja upottaa hampaansa yltäkylläisiin kokemuksiin. Pian - niin ne kuvittelevat - hän istuu jo Sisilian sikajuhlien äänekkäässä tunnelmassa, pää takakenossa, antamassa nuoren miehen kaataa punaviiniä karahvista suoraan suuhun.
Tuollainen hedelmä saa naisen kaipaamaan, niin vieraat varmasti uskovat. Se vaatii miestä sitä nujertamaan, lyömään sen kahtia yhdellä macheten iskulla ja tarjoilemaan sen satiinisessa aamutakissa istuvalle naiselleen kauniina, säädyllisinä kuutioina. Vieraat kuvittelevat hänen luulevan jotain enemmän itsestään. Ne pilkkaavat häntä selän takana, nauravat vanhaa naista ja tämän tuoksuvaa ananasta. Ne sanovat hänen haaveilevan iltaisin ruskeista ja jäntevistä poimijoista, päättymättömistä ananasviljelmistä, pölystä ja valkoisesta auringosta, joka piilottaa säteitään noihin kultaisiin hedelmiin.
Sanovat, että hän ei ymmärrä tyytyä säilyketölkkeihin. Että pitäisi jo ymmärtää. Hänen on tehtävä jotain ananakselle ennen kuin vieraat tulevat. Hänen on jätettävä se pimeään, täysin vartioimatta, vaikka se versoisi ja lonkeroisi. Hänen on pidettävä ikkunaa auki. Muuten ne heti sisään tullessaan pysähtyvät, nuuhkivat terävästi ilmaa ja sanovat että täällä tuoksuu muutokselle.

Jaa

Ei kiinnosta

Kaksi vuotta mä olen sanonut, että mua ei kiinnosta mikään typerä luokkaretki. Ne on käskeneet laittaa nimen paperiin, ne on käskeneet tuoda viitosen joka kuukausi. "Viisi euroa", opettaja sanoo. "Siihen ei kenenkään talous kaadu". Mä vedän rastin kotiin jääjien kohdalle ja sanon että mua vitut kiinnostaa. Sanon sen niin monta kertaa, että kaikki varmaan uskovat.

Mä en tykkää siitä, että opettaja katselee mua joskus sellaisella ilmeellä, että olen hankala ja varmaan musta tulee joku häirikkötapaus isompana. Täällä ala-asteella ei vielä ole häiriköitä. On vain jotain oppimishäiriöisiä ja niitä, kenellä on sopeutumisvaikeuksia. Niiden lasten vanhempien toivotaan erityisesti tulevan joihinkin ihme palautekekskusteluihin. Emmä niitä lappuja äidille ja isäpuolelle vie. Kun kysytään niin sanon, että mua vitut kiinnostaa.

On hankalaa muistaa aina olla niin ettei kiinnosta. Erityisen hankalaa se on silloin kun kaikki puhuvat tulevasta retkestä. Ne puhuvat mitä pakkaavat mukaan, kuinka paljon käyttörahaa kukin saa vanhemmiltaan. Ne nauravat ja kiistelevät siitä, ketkä nukkuvat keskenään samassa huoneessa. Ne vannovat valvovansa koko yön, eikä kukaan valvoja voi sitä estää.

Mulla on mielikuvitusta ja saatan kuvitella ne nousemassa parijonossa bussiin. Anette ja Petteri, jotka ovat kaksosia, syövät taas varmaan grillimaustettuja perunalastuja, joita he syövät kaikilla ilmaisillakin retkillä. Kaikki luokkakaverit puristavat käsissään kameroita ja lompakoita. Niillä on mukanaan isot kassilliset vaihtovaatteita ja tekemistä.

Kaksi vuotta kaverit ovat houkutelleet muakin mukaan. Ne ovat ihan varmoja, että tulisi hauskaa. Ne eivät käsitä, kun sanon ettei mua kiinnosta niiden retket. Ne ei ymmärrä, miksi mä jään ennemmin koululle, missä on tylsää. Ne pyytää mua mukaan ja sanoo, että niillä on suunnitelmissa salakuljettaa pleikkari omaan huoneeseen. Ne kysyy, että itkettääkö mua, kun sanon taas että mua vitut kiinnostaa. Mä nauran niille ja mun tekis mieli lyödä niitä myös.

Hyvä vaan, että tämä meni näin. Jos isäpuoli ei olisi hakannut äitiä siitä viitosesta ja sanonut että hän ei ala kenenkään kusipään pennun matkoja makselemaan, olisi se tapahtunut viimeistään siinä vaiheessa, kun mä olisin tarvinnut retkelle vaihtovaatteita ja käyttörahaa. Kerran se hakkas äidin kun se oli mennyt ostamaan mulle uuden hammasharjan ilman lupaa. Ei se ollut välittänyt, vaikka äiti oli sanonut, että se maksoi viitosen vaan. Ei se välitä sellaisesta. Ei sitä kiinnosta.

Enkä mä sinne koululle sitä paitsi mene kun muut ovat retkellä, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan. Mä menen kirjastoon ja luen siellä jotain kirjoja koko koulupäivän ajan. Mä teen sinne mukaan pari leipää ja leikin, että oon retkellä tai jotain. Ja se on ihan kivaakin, uskokaa pois. Siellä on yksi nainen töissä. Sen kanssa meistä on tullut tuttuja. Kerran, kun siellä kirjastolla oli sellainen poistokori ja siellä oli yksi antiikin Kreikkaa käsittelevä kirja, jota olin lueskellut usein aikaisemmin, se nainen antoi sen kirjan minulle ihan ilmaiseksi. Se sanoi, että oli huomannut kuinka se mua kiinnosti. Se oli minusta tosi reilusti tehty ja se nainen varmaan uskoisi, kun kertoisin sille, että isona musta tulee arkeologi, ja mulla on sitten ihan sellaiset vaatteet kuin haluan ja pääsen ihan mille matkalle mä itse haluan. Ja siellä ulkomailla kukaan ei tunne mua eikä mun tarvitse hävetä mitään. Mutta se onkin sitten joskus aikuisena. Nyt pitää vaan selvitä yhtä reippaasti niin kuin olen selvinnyt nämä kaksi vuotta. Pian retki on ohitse ja mun on taas helpompi olla koulussa. Ja jos mä kertoisin kirjaston naiselle tästä kaikesta niin se sanoisi varmaan, ettei mun tarvitse yhtään hävetä. Kun se ei ole mun vika että isäpuoli on sellainen kuin se on.

Kirsi Marttilan blogikirjoituksen herättämien ajatusten pohjalta.

Jaa

Aamu tuli kuitenkin

Viime yönä näin unta, että aamulla sänkyyni oli ilmestynyt suuri hyönteinen. Se makasi kauniisti virkattu myssy päässään paksun peiton alla. Huoneessa oli hämärää, joten raotin verhoja nähdäkseni nukkuiko hyönteinen, vai oliko se kuollut. Kumarruin eläintä kohti ja huomasin, että sillä oli ihmisen kasvot. Peitto kohoili sen hengityksestä.
Samassa tuon otuksen silmät avautuivat. Ne olivat kaksi kiiltävänmustaa kiveä, joilla ei voinut nähdä mitään. Tuo otus vaistosi läsnäoloni ja avasi suunsa. Näin terävät, kolmiomaiset hampaat ja tajusin, että tuo olento on keijukainen. Peiton alta vilahtelivat valossa kimaltavat sudenkorennon siivet.
Keijukainen nousi hitaasti ilmaan ja leijui ympärilläni. Minua pelotti ja ihastutti. Tuijotin noita kivisiä silmiä. Ne eivät nähneet minua. Kurotin koskettaakseni olentoa, nähdäkseni, oliko se todellinen. Keijukainen alkoi syödä kättäni. Se ei sattunut laisinkaan. Syömisestä lähti paperin repeilemistä muistuttava ääni.
Huomasin muun perheeni oviaukossa. He hymyilivät ja katselivat onnellisen näköisinä minua ja keijukaista.

Heräsin toivoen kuumeisesti, että voisin perua kaiken elämässäni, palata ajassa kauas taaksepäin ja tehdä kaiken toisin. Kotikin tuntui yhtäkkiä vieraalta. Nousin sängystä ja kävelin keittiön läpi olohuoneeseen. Kaikkialla tuntui olevan sekasotkua ja kaaosta. En saanut kunnolla henkeä, niin raskaalta tuomiolta koko olemassaolo tuntui.
Tuollaisia unia olen nähnyt joskus aikaisemminkin ja tuollaisiin samoihin tuntemuksiin niistä herännyt. Ei varmaankaan mene enää pitkään, ennen kuin perhe kasvaa yhdellä jäsenellä. On tämä odotus vaan ihanan onnellista ja ristiriitaisista tunteista vapaata aikaa!!!

Ps. Älkää nyt huolestuko tästä laiskuudestani kirjoittaa. On niin paljon pureksittavaa tässä tämänhetkisessä todellisuudessa, ettei aluksi uskonut. Kyllä mää täällä olen, tällä hetkellä tosin enemmän lihassa kuin hengessä! Jaa

Iso peikko

Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.

Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.

Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.

Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...

Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.

Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.

Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.


Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys Jaa

Kolmivuotias pääsiäis-Ally

Tänään on päivä, jolloin blogihistoriaani tulee täyteen kolme vuotta. Viime vuonna juhlittiin oikein olan takaa. Tällä kertaa tyydyn kiittämään lämpimästi teitä kaikkia jotka olette luonani vierailleet ja kommenttiakin heittäneet. Tuntuu, että niskaan hönkivässä pääsiäisessä on ihan riittävästi.

Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!

Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.

Kirjojen joukossa oli

Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.

Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)

Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)

Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)

Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)

Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).

Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)

Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.

Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.

Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!


Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle! Jaa

Stockmann

Nainen seisoo hajuvesiosastolta uhoavan, raskaan tuoksupilven keskellä. Hän vilkaisee vaivihkaa mainosikkunan lasipinnasta heijastuvaa itseään. Kaikki on tiptop, juuri siten kuin hän haluaa ja kuten hän on tottunut. Kiharat tuoksuvat kampaajan hoitotuotteille, meikki näyttää kevyelle, vaikka on todellisuudessa juuri sellainen raskas, turvallinen naamio, jota ihminen kokee joskus tarvitsevansa. Pitkä, viittamainen päällystakki antaa hieman boheemin vaikutelman, kuin olisi juuri matkalla kulttuuritapahtumaan.

Keski-ikäisyys on mielenkiintoinen olotila, nainen miettii nenän turtuessa vähitellen hajuveden löyhkään. Nuoret miehet kulkevat ohitse kertaakaan vilkaisematta. Niin tekevät muunkin ikäiset miehet. Sitä muuttuu jotenkin läpinäkyväksi, vaikka yrittää tehdä itsestään numeron laittamalla kaiken viimeisen päälle. Vähitellen sitä muuttuu tarkkailijaksi. Elämä saa uuden sävyn, halusi asian olevan niin tai ei. Oma naiseus pitää määritellä kokonaan uudelleen, onhan sitä tullut vuosikaudet tunnettua itsensä eniten naiseksi miesten ihailun ja naisten kadehdinnan kohteena ollessaan.

Nyt on sitten itse sellainen, jollaisia ei silloin nuorempana ymmärtänyt. Sellainen, joka katsoo vierestä hieman vihaisen oloisena. Ei sitä katkeruutta silloin ennen osannut käsittää, saati itse tuntea, niin kuin ei montaa muutakaan asiaa. Ja nykyajassa on vielä entistäkin vaikeampaa olla tällainen; eihän vanhenevia naisia ole olemassakaan! Naisen tekisi mieli nauraa, murtua jotenkin. Mutta kun ei osaa enää.

Kaksi nuorta tyttöä, parikymppistä hädintuskin, selaa läpi kynsilakkavalikoimaa. Kummallakin tytöllä tukat pörröttävät epäsiististi ja tiukat housut eivät imartele heidän vartaloaan. Silti noissa tytöissä on jotain enemmän kuin naisessa, jotain, mitä ei voi saavuttaa rahalla. Silmät ovat parasta nuorissa ihmisissä. Ne paljastavat, että nuo ihmiset voivat vielä kokea jotain uutta.

Tytöt maleksivat kiireettömästi matkoihinsa. Nainen ottaa kynsilakkapullon käteensä. Kirkkaan punaisessa lakassa on suuria metallihileitä joukossa. Nuorten ihmisten lakkapullo. Nainen avaa käsilaukkunsa ja työntää kynsilakkapullon sinne. Tuon kaiken hän tekee hitaasti ja harkitusti, tietäen, että tavallaan olisi nautinnollista tuntea vartijan raskas käsi olkapäällään. Saada todiste, että on edes pikkuisen näkyvä vielä.


Tarinamaanantain aiheena on lohtu Jaa

Koditonna oon mä vain!

Olen ollut pikkuisen aikaa estyneenä blogimaailmasta, sillä tietokoneeni on käyttökelvoton... Niin on myös loppukotini. Tällä hetkellä asustelen pikkusiskon nurkissa ja kuvaavaa on, että hommasin nettiyhteyden kuntoon, ennen kuin esim. kröhm... kunnon vuoteet perheelle. Kas kun vuodesohvalla voi nukkua, mutta sillä ei pääse nettiin. Loogista, eikö vain?

Olosuhteista kerron varmaan tarkemmin joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä se ei ole muutamista syistä järkevää.

Erityinen kiitos Hallattarelle tuesta ja kannustuksesta vaikean asian kanssa tuskaillessa! Jaa

Nysse selvis! + palkintokilpailu

8. päivä käyn vihdoinkin veitsen alle makkaamaan ja ranteeni yritetään panna toimintakuntoon. Nyt on siis vielä komiasti reilu viikko tai pikkusen vajaa pariviikkonen aikaa kertoa kommenttilootaan kaikki kamalat nukutuskertomukset: Kuka on ollut hereillä, mutta liikuntakyvytön, kuka kumminkaima on kuollut tai melkein kuollut?

Enhän mää nyttenkää pelkää nukutusta ku IHAN SAIRAASTI!!!

Mitä huumeita mun kannattaa pyytää pään turruttamiseksi, etten käy pakenemaan nukutuksen hetkellä?

Niin... ja pelottavimman nukutustarinan (tosielämän tai keksittyä) kertojaa odottaa ihka oikea palkinto, en kyllä vielä tiedä millainen... Tällä ranteella ei ainakaan kaulahuiveja neulota... Jaa

Ei mitään lööppimateriaalia

Kai minä olin elämässäni kärsinytkin. Mutta sen ensimmäisen elämäni osuuden kärsin jotenkin niin värittömästi, etten tullut itsekään panneeksi sitä merkille. Sen huomasin jo varhain, että korvani olivat aina liian herkät terävinä kajahtaville sanoille tai sulkeutuvien ovien vihaisille laukauksille. Lähtevien ihmisten perään itkin aina.

Sitten tulit sinä ja teit tahallasi suuren lumienkelin koskemattomaan pakkaslumeen. Tuon sekunnin ajan ilma oli täynnään kimallusta, tuhansittain millinpikkuisia lumitähtösiä, jotka laskeutuessaan nipistivät poskia. Ja naurusi oli kuin ihanaa epä-ääntä, se ei saanut minua säpsähtämään. Luulin voivani kestää kaiken tuon yhden muiston tähden.

Mutta minä en kestänyt kaikkea. Kestin sen, kun lempeät sanasi muuttuivat vihaiseksi vaatimukseksi. Ja sen, kun iloinen seuranpitosi vaihtui pitkiin, mykkiin juomaputkiin ja jossain juoppohulluuden rajalla tempoilevaan mielenterveyteen. Vielä senkin kestin, että ennen niin pitkät ja lempeät sormesi kovettuivat nyrkeiksi ja tekivät niin kipeää.

Siinä rinnalla sinäkin kärsit, menetit työsi ja läheistesi arvostuksen. Jos sinulla ei olisi ollut minua, ei sinulla olisi ollut ketään muuta soimattavaa kuin itsesi. Sinä masennuit, ahdistuit, olit minusta kipeän riippuvainen. Silloin tarjosit minulle yhteistä matkaa. Sellaista, jolta ei tultaisi takaisin. Ja sitä minä en enää kestänyt.

Niinä viikkoina olimme kuten sinä päivänä, jolloin sinä teit tahallasi enkelin puhtaaseen lumeen. Sinä nauroit kuten silloin, sormesi oikenivat ja olivat lempeät taas. Veit minut ampumaradalle ja yritit opettaa minua ampumaan mahdollisimman tarkasti. Ollakseni samalla tavoin innostunut, minun oli teeskenneltävä.

Sitten tuli odotettu päivä, meidän matkustuspäivämme, sanoit. Sinä ja minä yhteisellä sängyllä toisiamme katsoen. Aseet ohimoilla. Sinä halusit meistä mehukkaan jutun tuleviin lööppeihin. Lasketaan viiteen, sitten mennään yhtä aikaa, matkustetaan sinne missä on hyvä olla. Sinun kätesi tärisi, ase tanssi ohimohiuksiasi vasten. Minun käteni oli vakaa.

Minä laskin viiteen. Ääneni oli rauhallinen. Kuului terävä räsäys, mutta minä en säpsähtänyt. Silmäni olivat auki. Sinä elit vielä, näytit palelevan. Minä katsoin sinua silmiin, mutta et nähnyt minua enää. Nyt tiesin miltä syyllisyys tuntuu. Se oli pelkkää tyhjää, kuolemaakin parempaa. Ei tulisi mehukasta lööppiä. Olisi vain mies, joka teki viimeisen ratkaisun. Lähti matkalle, jonne kukaan ei voinut häntä seurata.


Pakinaperjantaissa tahdotaan jokin mehukas. Jaa

Aina jaksaa naurattaa, jos on narusta, muovista ja paperista tehty

Välillä tuntuu niin kuin olisi Avun paperinukke veteline raajoineen ja äidin sormesta jäänyt rasvatahra kyljessä. Olisi niin tökerösti ja kömpelösti aitoa olentoa jäljittelevä, ettei kukaan luulisi sitä edes yritetyn oikeaa muistuttavaksi. Lapsiperheissä hetken kiva, muualla tulipesän sytykettä. Ei mitään keräilytavaraa. Kaukana keskiaukeaman tytöstä. Tai ainakin narusta, muovista ja paperista tehty. Jaa

Sana

Sana on lieka.
Mutta sinä sanot,
vedät tänne meidän keittiöön
kaleerilasteittain kalpeita
orjia.
Ja minun on katsottava
niistä jokaista silmiin.
Niin kauan on katsottava, että
tunnen ne kaikki ja tiedän niiden
nimet.
Täytyy huutaa nuo nimet ääneen,
että uskaltaisi illalla
olla niiden kanssa hiljaa.




Runotorstaissa aiheena:

"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."

-Emma Julslin Frida ja Frida Jaa

Sunnuntaita

On ollut viime aikoina vähän aneeminen olo,

Eikä se johdu ihan pelkästään näistä kahdesta.

Enemmänkin olen ollut ulkona omasta elementistäni.

Välillä tuntuu niin turhalta, tylsältä ja mahdottomalta. En edes eilen päässyt katsomaan, kuinka Heidi pärjäsi runolavalla.

Silti tulevaisuudessa on kaikkea jännää suunnitteilla. Työpaikan vaihto tulee eteen ensimmäisenä.

Mutta mistäpä sen tietää, vaikka sitä lopulta venyisikin joka paikkaan.

Mutta tänään lähden metsään rentoutumaan ja toivon, että ehdin Polgan juhlille ennen kuin ne loppuvat. Jaa

Tyttönä olemisen taito

Ei riitä, että on pimpiläinen tai että rintakehässä siintää kaukainen lupaus naiseudesta. Eikä pari pureskeltua ja kuolanhajuista letinpäätä ainakaan riitä määrittämään sitä. Tyttönä oleminen on jotain paljon epämääräisempää.

Tyttönä olemisen ensimmäinen taito on kyky rakastaa. Pitää haluta helliä nukkeja, näyttää rakkautta vanhemmille ja tuntea myötätuntoa siipirikkoja tai rampautuneita eläimiä kohtaan. Jos tyttö ei näytä rakkautta, hänet määritellään helposti piittaamattomaksi ja laskelmoivaksi tytöksi.

Tyttönä olemisen toinen taito on kyky rakastaa yhteiskunnan hyväksymällä tavalla. Tytön pitää osata rakastaa kaikesta huolimatta, välittämättä, vaikka se välillä sattuu. Tai ehkä hänen pitää osata rakastaa juuri siksi. Tytön pitää osata olla kiukuttelematta ja hänen pitää osata auttaa kotihommissa, jos yhtään rakastaa äitiään. Hänen pitää olla käyttämättä turhan huoramaisia lantiofarkkuja ja räikeitä meikkejä, jos mielii rakastaa ja kunnioittaa itseään. Hänen tulee oppia laittamaan muut joskus itsensä edelle. Jos sattuu rakastumaan johonkuhun romanttisesti, tulee tytön haaveilla tästä ihmisestä lapselliseksi käyvän prinsessakatoksensa alla. Hän ei missään nimessä saa aktiivisesti pyrkiä kontaktiin ihastuksensa kohteen kanssa, ei saa raottaa huuliaan suudeltaessa, eikä antaa laittaa kättä paidan sisään tai haarojen väliin.

Tyttönä olemisen kolmas taito on rakastaa itseään yhteiskunnan hyväksymällä tavalla. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että osaa rakastaa itseään sen verran kuin mahdollista muiden etuja loukkaamatta. Itsensä rakastaminen on sitä, että pyrkii tulemaan mahdollisimman hyväksi tytöksi ja naiseksi. Hyväksi tytöksi ja naiseksi tulemisessa on hyvä oppia moraalista ja käytöstavoista. Jos tyttö alkaa rakastaa itseään ihmisenä tai yksilönä, tai jos hän haluaa olla hyvä esimerkiksi työssään, hän pystyy vain harvoin olemaan yhtä aikaa hyvä tyttö. Liika itsensä korostaminen ja äänekkyys, ympäristön mielipiteestä poikkeavat mielipiteet, huomion hakeminen, riehuminen ja oman edun etsiminen ovat itserakkaan, itsekkään, piittaamattoman ja laskelmoivan tytön merkkejä.

Tyttönä olemisen neljäs taito on rakkaudesta haaveilemisen taito. Tyttönä olemiseen kuuluu toive löytää puuttuva palasensa, upea mies, joka näkee tytön rakkauden kaiken siveellisen vastustelun ja kainostelun läpi, murtaa tytön vastarinnan ja tekee tytöstä vaimonsa. Kunnon tyttö haaveilee pelkästään heteroseksuaalisia haaveita, joissa seksuaalisuus kuitenkin esiintyy vain peitellysti kohtauksessa, jossa sankari (mies) tunkeutuu säädyllisen vastustelun immenkalvon lävitse päättäväisesti, mutta herrasmiehen tavoin. Kunnon tyttö ei harrasta yksinäisiä sormileikkejä lapselliseksi käyvän prinsessakatoksensa alla.

Tyttönä olemisen viides taito on ikuisen rakastamisen taito. Tytön kuuluu rakastaa samaa miestä ikuisesti, tai muuten unelma puuttuvan palasen löytymisestä haihtuu olemattomiin. Jos tyttö naiseksi kasvettuaan sattuu yksiin väärän palasen kanssa, on hänen muokattava itseään kunnes palanen sopii. Joskus itsensä muokkaaminen tekee kovin kipeää. Se on kasvamista. Jos tyttö rakastuu väärään mieheen, häntä muistutetaan, kuinka hän on itse miehensä valinnut ja että mies on ollut kunnollinen aina siihen saakka, kunnes tapasi tytön. Tytöt ovat aina vastuussa valinnoistaan. Tytöt on kasvatettu torjumaan ne miehet, joihin he ihastuvat ja heidät on opetettu rakentamaan noita miehiä varten ympärilleen näennäisen vastustelun suojamuurin, jonka yleensä rikkovat vain ne, jotka eivät piittaa vastusteluista ja jotka eivät ole ihastuksen arvoisia.

Tyttönä olemisen kuudes taito on taito rakastaa ruumistaan. Ruumiin rakastaminen on sitä, että syö riittävän monipuolisesti ja sen verran, etteivät kuukautiset lopu ja ruumis voi edelleen hedelmöittyä. Tytön tulee harrastaa liikuntaa saadakseen kimmoisat sääret. Tytön tulee venytellä jäseniään joka aamu sängystä noustessaan. Tytön tulee katsella kuvallisia naistenlehtiä. Tytön ruumiissa on mielihyväkeskuksia, joiden olemassaolon ja toiminnan aviomies opastaa tytölle. Tyttö ei saa olla huora. Tytöllä on kolme mielihyväkeskusta, yksi ylhäällä ja kaksi alhaalla. Joidenkin mielihyväkeskusten käyttäminen saattaa tehdä tytölle kipeää.

Jos tyttö hämmentyy tyttönä olemisesta tai jos hän vastustaa sitä, on hän silloin hysteerinen tyttö tai ilkeä ja paha tyttö. Tai jopa hullu ja sairas tyttö. Siksi on tärkeää, että tytöt eivät kysele liikoja vaan noudattavat yllä olevia sääntöjä ja oppivat rakastamaan oikein.


Pakinaperjantaissa tytöistä Jaa

Huoh

Krapula ja iso kuhmu päässä.

Ja pankkikortti kuoletettu.

Vituttaa. Jaa

Täällä taas, pitkästä aikaa!

Huhheijaa! En ole hituseen hetkeen ehtinyt kirjoittelemaan. Tämä johtuu siitä, että minä ja mieheni järjestimme itsemme melkoiseen kuseen ja piinaan ja muutenkin epämukavaan tilanteeseen. Nyt asia on vihdoin hoidossa ja ensi yönä pystyy kenties jo nukkumaan. Kaikkea sitä... ja kaikenlaisia sitä....

Olikin muuten korkea aika päästä iloisemmalle mielelle. Enää huominen (ja vähän kirjoitushommia) ja sitten minulla alkaa ihan oikea kesäloma!!! Säntäämme huomenna liikenteeseen ja kaahaamme Tampereen ja Särkänniemen kautta Helsinkiin huvittelemaan ja tonttuilemaan. Mitenhän me mualaiset edes osataan olla siellä ihmisten tavoin...???

Kamera lähtee tietenkin mukaan, vaikka olen yleensä aika laiska lomakuvaaja.

... Ja aion tervehtiä jokaista vastaantulijaa siinä toivossa, että satun kohdakkain jonkun blogiystäväni kanssa :)

Ilmojakin alkaa pitelemään!

JIHAAAA!!!! Kesälaitumille siis!!!!


Ps. Autolla ajaminen sujuu jo niin hyvin, että lähdemme liikkeelle minun kyydilläni. Olisikohan tässä jossain vaiheessa asiaa inssiin? Jaa

Kun kaikki meni murirumpsis

Pienen paikkakunnan vahvuus on siinä, että ollaan kuin yhtä perhettä. Että kaikkien juuret imevät ravinteensa samasta mullasta, ettei yksikään latva kurota muita korkeammalle. Meillä oli pitkään juuri niin. Ja sitten, yllättävällä keikauksella, koko kylä meni murirumpsis.

Hyvärisen perheen nuorimmainen, Uuno-Jooseppi, kuroi jo poikasena välimatkaa kaikkeen meidän piirissämme totuttuun. Hän antoi tukkansa kasvaa ja kulki raitilla lanteet nylkyttäen, kuin mikäkin himojen riivaama pervertikko. Vanhempiensa kauhuksi Unski ei välittänyt mistään. Eräänäkin viikonloppuna hän räki kylämme ensimmäisen asfaltoidun parkkipaikan täyteen kellertävää räkälimppiä ja nauroi vain, vaikka muut katsoivat pitkään ja Oljosen Toini uhkasi kutsua poliisin paikalle.

Koko kylä huokasi helpotuksesta, kun Unski täysi-ikäiseksi tultuaan osti erään Virran Reinon lukuisista romuautoista, kolaroidun ja pakoputkivikaisen kuplavolkkarin, ja häipyi omille teilleen.
Roksvillen vestivaaleille, kylällä huhuttiin. Arveltiin, että Unskin tapainen, epätasapainoinen nuorukainen, joutuisi pian suuren maailman nielaisemaksi. Mutta toisin kävi.

Vuosien kuluttua Hyvärisen Unski palasi takaisin. Kuplavolkkari oli vaihtunut kiiltäväksi urheiluautoksi ja etupenkillä kimalteli kilpaa auton kanssa kaunis, mutta pukeutumistyyliltään kevytkenkäinen naikkonen. Unski oli mennyt pahempaan suuntaan; sitä oltiinkin nyt niin rendipelleä, niin rendipelleä. Virran Reino pyöritteli Unskin nähdessään hiljaa päätään ja otti pitkät henkoset sätkästään. Ei Reksan tarvinnut edes sanoa mitään. Tiedettiin heti, että rappio oli kulman takana.

Kymmenen vuotta nuo loiset elivät kylästämme ja imivät siitä vaurautta itselleen ja lapsilleen. Unski perusti kapakan, jossa meidän kyläläisten oli paremman puutteessa käytävä. Vaimo hääräsi toiminnassa mukana, sikäli, kuin lisääntymiseltään kykeni. Kyllä me hänenkin sorttinsa tiesimme, vaikka hän yritti esittää kunnollista kotiäitiä. Tissitkin sillä oli leukaan asti tunkattu. Hyi sentään!

Kukapa olisi yllättynyt, kun Oljosen Toinin mies, Valto, löysi vanhasta pornolehdestä kuvan Unskin vaimosta tissit paljaana. Katselimme miehissä kuvaa niin kauan, että lynkkausmielialamme oli kohonnut riittävän kovaksi. Ymmärsimme nyt, että Unski oli vaivihkaa nakertanut kylämme MORAALIA tuomalla keskuuteemme sellaisen pornohäkkyrän pyörimään tissit puolipalloina.

Sinä iltana lähdimme kohtaamaan Hyvärisen Unskia ja häätämään häntä kylämme rajojen ulkopuolelle. Virran Reksa tuli paikalle isolla Massikalla uhoten ajavansa vaikka Unskin tönön kumoon, jollei tämä muuten äkkäisi pakata kakaroitaan ja pumpattavaa Parparaansa reissun päälle. Valto tuli loihakalla Volvollaan näyttääkseen Oljosen suvun todellisen mahdin. Ja minä ilmestyin paikalle vihreä-valkoisella Pappa-tunkalla, kun ei muutakaan kulkupeliä ollut.

Unski tuli pihalleen patsastelemaan rässätyissä housuissaan ja muhkeissa viiksissään. Silmistä näki, että hän aavisti meidän olevan tiukkana liikenteessä. Virran Reksa otti johtajan roolin meidän porukassamme ja sanoi:
- Sun akkas on perse paljaana Valton pornolehessä.
Unski vaan nyökkäsi ja virnotti vinosti, aika ovelan oloisena.
- Vai sillä viisiin, Unski sanoi ja virnotti vaan.
- Että sellaisen toi.., Valto sanoi. - Meille toi... huoran kyllään.
Unski ei sanonut mitään ja Valtokin näytti tikahtuvan liikaan puhumiseen. Tiesin, että oli minun vuoroni kantaa korteni kekoon.
- Se on niin, että sinä lähet nyt.
Yritin sanoa sanottavani niin painokkaasti kuin osasin.
- Sinä lähet nyt ja otat akkas mukkaan, jatkoin. - Ja takasi ei oo tulemista.
Unski limppasi räät nurmikolle meidän eteemme. Tiesi varmaan, että muistimme.
- Kuka teistä heittää ensimmäisen kiven, Unski sanoi ja näytti nyt ensimmäisen kerran suuttuneelta. - Sinäkö, Oljonen, joka keittelet metsässä viinaa vaimoltas sallaa ja annat sitä ilmatteeks kylän tytöille jos ne kattoo kun vejät kättee? Vai sinäkö heität, Reksa? Vaikka huijaat kyläläisiä jokkaisessa kaupassa ja oot melekeen istunu linnassaki Röytyn Irmeli-paran huijaamisesta?
Sitten Unski kääntyi minun puoleeni. Veri tuntui pakenevan päästäni, mutta seisoin suorilla jaloillani, kuin mies.
- Sinusta on varmaan ees turha puhua, Pietikäinen, Unskin nauroi ja katsoi minua. - Sää ajelet täälä kylälä mopolla, ekkä kehtaa kertoo, että sullon kaupungissa iso lukkaali ja mersut ja kaikki. Ja Haimaalainen vaimo jonkoot tilannu ulukomailta. Sääkö se heität ensimmäisen kiven?

Kaikki olivat hiiren hiljaa. Olisi voinut kuulla Oljosen Toinin nenän vinkumisen sadan metrin päästä.
- Onko tää totta, Pietikäinen? Reksa kysyi.
Valto näytti voivan suorastaan pahoin halveksunnan kohotessa kurkkuun. Minun oli turha kieltää. Salaisuuteni oli yhtä julkinen kuin Reksan, Valton ja kaikkien muidenkin.
- Koskaan en oo kyllääni pettäny, enkä oo tuonu tänne turmelustani, puolustauduin. - Toisin ku tuo saatanan lörppäsuu-Unski!
Reksa ja Valto potkivat Massikan rengasta ja tuntuivat kommunikoivan keskenään telepaattisesti. Minä ja Unski seisoimme siinä odottaen. Kai meillä olisi voinut olla joku yhteisymmärryskin, jos Unski ei olisi silloin kerran mennyt räkimään uutta asfalttia pilalle.
- No miten on? Reksa puhui lopulta minulle. - Heitäkkö nää vaikka sen ensimmäisen kiven?
Valto nosti maasta pyöreähkön murikan ja pani sen kouraani. Valton kädestä oli jäänyt haalea läntti kiven pintaan. Tuli lämmin olo - kuin olisi kotio tullut. Kohotin äkkiä kiven heittoasentoon, etteivät äijät näkisi liikutuksen kyyneliäni.


Pakinaperjantain aihe on kivi Jaa

Veristä kertomaa

Voi kauhea sentään, kuinka viime päivinä on kadehdituttanut ihan kaikki! Kaikilla muilla on siistimmät ja pölyttömämmät kodit, hienommat vaatteet ja muodikkaampi kampaus.

Kaikki muut ovat paremman näköisiä, älykkäämpiä, mukavampia, parempituloisia, onnekkaampia ja onnellisempia.

Kaikilla muilla on heikompi säärikarvankasvu, kaikilla on siistimmät ja parempikäytöksiset lapset ja/tai kumppanit, kaikki ovat matemaattisesti lahjakkaampia.

Ainoa vika noissa kaikissa on se, että he ovat ihan perkeleellisen ärsyttäviä mulkeroita, joita täytyy lymytä jokaisen nurkan takana kiusaksi saakka! Eivätkö ne huomaa, etten kestä yhtään kenenkään pällistelevää olemusta lähelläni? En niin kenenkään! Hyi! Iljettävät, erinomaiset ihmiset.

Tänään alkoivat vihdoin kuukautiset. Heti huomaan, etteivät muut ihmiset ärsytä enää. Ja itsekin olen ihan hyvä. Ei ärsytä edes, että unohdin laittaa aamulla varmuustamponin :)

PMS, kumarran nöyränä edessäsi! Jaa

Yhteisömme juhannusperinteet.

Hysss... Olen lukittuna yhteisömme rakentamaan, salaiseen tunneliverkostoon, äliööriin. En siis saisi puhua kenenkään kanssa ja kirjoittaakin saan vain kuiskaten. Haluan kaikesta epämukavuudesta huolimatta kertoa teille kaikille ranka-Jubileemiasta ja hänen muistopäivästään.

Jubileemia syntyi perimätiedon mukaan kylki edellä. Ensimmäisenä päivänvalon oli nähnyt Jubileemian vasen nyrkki, jonka silmästä oli pilkistänyt aimo tukollinen untuvaista tukkaa. Tunteja kestäneen synnytyskiehräyksen jälkeen, kun kaikki olivat jo luovuttamaisillaan ja kerääntymäisillään Tiitterään kiroamaan kaiken olevan, syntyi Jubileemia yhteisön keskuuteen, kaljuna kuin hylje.

Ja kaljuna Jubileemia pysyikin koko lyhyeksi jääneen elämänsä ajan. Ilmeisesti hän oli repinyt hiukset päästään niin juuriaan myöten, ettei tukka tohtinut enää yrittääkään kasvaa. Kylkisynnytys jätti Jubileemian hitusen oikealle kiertyneeksi (myöhemmin sanottiin, että juuri tästä syystä hän kykeni erottamaan oikean ja väärän tavallista paremmin) ja jollakin tapaa normaalia ihmistä sinnikkäämmäksi. Hän pursusi tarmoa ja elämäniloa. Tapasipa hän tehdä lukuisia kolttosiakin yhteisömme arvokkaimmille jäsenille.

Muhoksen kyky sietää syntymäkaljuja ja oikealle kiertyneitä ihmisiä oli tuohon aikaan suunnilleen samaa tasoa kuin nykypäivänäkin ja Jubileemia sai tottua jo nuorena monenlaiseen kiusantekoon. Lapset laittoivat kakkaa hänen hienompiin ryytiöihinsä ja näyttivät pitkää nenää. Aikuiset heittivät kivillä ja yrittivät kuristaa tuppivyöllä. Vain yhteisömme huomassa Jubileemia sai tuntea olevansa arvokas ja rakastettu.

Jubileemian ollessa neljäntoista ikäinen, alkoi Suuri Muutos. Joku muhoslainen oli kironnut ohikulkevaa Jubileemiaa sanomalla "Katoa jo perkele poisa meiän näkösiltä! Täsä kyläsä ei kaljulaiset mellasta". Hyvin pian Jubileemia oli muuttunut kovin vakavaksi ja määrätietoiseksi. Huomattiin, ettei hän syönyt enää mitään, ei edes silliä tai viiliä. Pian häntä alettiin kutsua kunnioittavasti ja huolestuneina ranka-Jubileemiaksi.

Ja niin hän alkoi kadota. Joka aamu Jubileemia heräsi pikkuisen vähempänä ja pikkuisen vakavampana. Eräänä aamuna hän oli niin vähänä, että yhteisömme ei voinut muuta, kuin käydä lähtökiehräykseen. Silloin tapahtui ihme. Yhteisömme aisti voimakkaasti, että vaikka Jubileemia oli ruumiiltaan vähentynyt, oli hän lisääntynyt kaikkialla muualla. Keskikesä suorastaan uhosi kaikkea sitä leikillistä riehakkuutta, joka Jubileemiasta oli kuluneina viikkoina kadonnut.

Yhteisö riensi pihamaalle yhtenä mylläkkänä. Kaikki levittivät kätensä ja alkoivat kiehrätä iloa. Jubileemia levisi kaikkialle taivaalle ja kaikkien muhoslaisten ylle niin, ettei kukaan tainnut hätistää häntä pois kokonaiseen vuorokauteen.

Jokaisena kesänä sen jälkeen olemme tiettynä päivänä levittäytyneet ympäri yhteisömme aluetta. Elämme koko päivän syömättä ja puhumatta, pelkkää sotukkaa nauttien. Kävelemme pikkuisen oikelle kiertyneinä, nyrkeissämme tukko hiuksia (revittyjä tai leikattuja). Silloin tällöin joku meistä tuntee häivähdyksen ranka-Jubileemian henkeä. Tuo onnellinen saa riistäytyä irti puhumattomuudesta, heittää hiustukkonsa Rillikön liekkeihin ja kiehrätä iloa seuraavaan aamuun saakka.

(yhteisömme joulu- ja naistenpäiväperinteet)

Pakinaperjantai

Ilonkiehräistä juhannusta kaikille! Jaa

Kauniista älykkääx.

Heippa Bitches!

Tää kesä tulee olemaan varmaan kaikkein haastavin sitten vuoden -04 microshortsixien kuoleman. Nyt on vieläkin vaikeempaa yrittää näyttää kuustoistavuotiaalta kesäbeibeltä, sillä tän siisonin juttu on (yäx yäx) älykkyys! Siis mikä vanhentaa ihmistä enemmän? Katsokaa hei vaikka niitä tyyppei politiikassa tai missä vaan. Ne on kaikki ihan vanhoi!

Tänä kesänä liikutaan tosi vaikeella raja-alueella. Kattokaas, tällasen kolmikymppisen mimmin päähän on tarttunut vuosien varrella kaikenlaisii juttui, vaix on kuinka yrittänyt sulkee yhteiskunnan ja tollaset ulkopuolelle. Mut nytkään ei sit tasan muistella mitään Kekkosii tai lamajutskii. Nyt puhutaan sellasii, et ilmastonmuutos on tositositosi paha juttu ja näin. Et pian me joudutaan tiäx vetää jollain vitun uimapatjalla pillurallii ja tollee.

Mut kaikkein hankalin juttu on se, et ens kesänä kaikki hengaa jossain vitun kirjastossa! Ja siel ei sitten muuten lueta mitään Cosmopolitanii vaan pitää olla joku kovakantinen kirja, vaikka biologian kirja, kun niissä on isoi kuvii. Mut pahinta on, et sä oot NIIN aut, jos käytät yhtään itseruskettavii. Sähän näytät silloin ihan siltä, kun oisit vaan maannu biitsillä koko vitun kesän. Eli sun pitää viel enempi panostaa kaikkiin peitevoiteisiin ja noihin. Ja pitää nukkua koko kesä tuorekelmu naamassa. Ihan kuin talvessa ei olis tarpeex...

Mut sit tää toinen probleema, tää normaalisti "puistonpenkkisyndroomax" kutsuttu. Siis miten vois istuu kirjaston tuolilla niin, ettei kaikki selluliitit pursuu justiin kaiken kansan tietoon????!!!! Siel on sit kans ne sairaalavalot, et kaikki sellut näkyy ihan yliselvästi. Eikä sukkahousui siis kuulu todellakaan käyttää kesällä. EI TODELLAKAAN!

Mä en niinku tajuu tätä nykyajan kauneusihannetta. Pitäiskö tänäkin kesänä olla joku vitun anorektikko, et näyttäis yhtään mageelle??? Siis eihän KUKAAN tavallinen gimma (saati kolmikymppinen perheenäiti) voi näyttää ees pikkusen siedettävälle tässä uudessa älykkyysmuodis. Siis just tästä näkee, et kaikki muotisuunnittelijat on jotai homoi, kerta niil ei oo yhtään selluu.

Mä en jaxa enää... siis voittexte käsittää???? Mä vittu makaan himassa koko kesän tuorekelmu perseessä!!!!


Pakinaperjantain aihe on muuntautuminen. Jaa

Maailma on raskas kuin ilmapallo täynnä ilmaa.

Sähkövalo siivilöi yön varjoiksi seinille.
Tänään yö on terävä.
Nainen yskii vihaa,
pattereissa kaikuu parisuhdepakkanen.
Miehen falsettinen vitutuskäyrä
kipuaa ilmastointihormiin.

Toisessa huoneessa poika tuudittaa
partakoneen terää sylissään.
Miettii noita nesteenkyllästämiä juuriaan
ja toivoo,
etteivät olisi ehtineet
hukkumiseltaan lypsää
itsestään versoa
maailman harmaaseen hajoamaan.
Alkaa suorittaa hiljaista kitkemistyötä.

Seinän takana joku valvoo,
hätkyy kaukaisen sodan
kaikuja.
Vielä on turva nukahtaa,
vielä, kun ääntä kuuluu.
Silmälaput, korvatulpat,
maailma ulos, uni sisään.
Maailma ulos ja uppeluksiin.


Aamulla serpentiinikaulaiset tyhjiöt
katsovat pihalla tiukasti
toisistaan
ohi.


Kaikki tuntevat kotimaiset vappuriittimme. Ja kotimaisuutta haettiin tämän viikon runotorstaissa. Jaa