Eilen illalla Voimalassa puhuttii koulukiusaamisesta. On ihan mahdollista että olen kirjoitellut tästä aiheesta aikaisemminkin, mutta pannaan sitten samat asiat uudestaan jos ei muuta. Tosi hyvä että koulukiusaaminen on edelleen tapetilla ja on hienoa, jos ihmiset alkavat ymmärtää ettei se ole mitään lasten hyväntahtoista nahistelua.
Olen selvinnyt koulukiusaamisen suhteen melko vähällä, mutta omakohtaisia kokemuksia on noin vuoden ajalta yläasteelta. Koulussamme oli typerä ja riitaa haastava tyttöjoukko, joka otti aina jonkun koulun tytön silmätikukseen ja pahoinpiteli, jos tämä kyseinen silmätikku ei suostunut pyytämään heiltä anteeksi. Muut oppilaat eivät enää puhuneet silmätikulle vaan hän oli erillinen, yksinäinen ihminen joka luuhasi pitkin nurkkia välitunneilla.
En tiedä mistä minä ja ystäväni saimme näiden tyttöjen vihat päällemme, ehkä he suuttuivat juuri siitä kun poikkesimme kirjoittamattomista säännöistä ja olimme tekemisissä erään silmätikun kanssa. Virallisesti syy sille, miksi olimme ansainneet turpaamme oli se, että kävelimme nokat pystyssä. Senpä takia meidän olisi pyydettävä polvillamme heiltä anteeksi tai saisimme turpaan.
Meillä ei ollut luonnollisesti aikomustakaan suostua tyttöjen vaatimuksiin, vaan me kerroimme asiasta opettajille ja kotonamme. Tässä vaiheessa saimme huomata että kellään ei ollut keinoa auttaa meitä. Se oli pelottavaa. Jouduimme selviämään parhaan kykymme mukaan ja sen lukuvuoden loppuun asti elämämme oli jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa.
Parhaiten on jäänyt mieleen kun meidät ja kiusaajat kutsuttiin opon luokse keskustelemaan asiasta. Tytöt huorittelivat ja lehmittelivät meitä avoimesti opon kuullen ja tämä ei puuttunut asiaan, hymisteli vain tuolissaan. Tytöt esittivät myös opolle vaatimuksensa siitä että meidän pitäisi pyytää polvillamme anteeksi (ilmeisesti sitä että olimme kävelleet nokka pystyssä). Opon ratkaisuehdotus oli, että meidän ehkä olisi parempi tehdä niin kuin käsketään. Se oli äärimmäisen nöyryyttävää.
Meillä jäi tuosta ajasta pelkotiloja pitkäksi aikaa jälkeenpäin, vaikka lopulta selvisimme ilman anteeksipyyntöjä tai turpaansaamisia. Meillä oli se etu että meitä oli sentään kaksi. Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla kiusattuna ja ypöyksin. Vuosien ajan kiusatuksi joutuneiden arvet ovat nähtävissä vielä aikuisiälläkin.
Luulen että silloin aikuiset eivät täysin ymmärtäneet että meitä pelotti ihan kamalasti ja että se vuosi oli meille aivan painajaista eristettynä muiden joukosta, jatkuvassa pelon ja uhkailun ilmapiirissä. Ainakin opin kokemuksesta sen, että jos vastaava tilanne tulee omien lasteni kohdalle, en luovuta ennen kuin asia on selvitetty. Jos joku uhkailisi aikuista väkivallalla, ei hänkään selviytyisi siitä ihan omin avuin. Miksi lapsen siis pitäisi?
Jaa
