Vuodenvaihdetta odotellessa

Teen saman meemin kuin näihin aikoihin vuosi sitten. Tarttukoon ken haluaa! Sulkeissa mukana vuoden vanhat mietteet.



1. Mitä sellaista teit vuonna 2007, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Karjalanpiirakoita

(Menin naimisiin, kävin etelänmatkalla, olin lentokoneessa (voitteko uskoa! 30 ja eka kerta).)

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En tehnyt lupauksia, enkä aio nytkään.

(En tehnyt lupauksia, enkä tee tänäkään vuonna. Rikkoisin ne kuitenkin. Sitä paitsi olen onnistunut pysyttelemään tupakatta. Ilman tupakkaa jatkaminen kattaa mielestäni kaikki vuodenvaihteet raketteineen ja lupauksineen päivineen.)

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Jo vuosi sitten luvassa olleet poksahtelivat onnellisesti maailmaan ja nytkin on yhden sukulaispienokaisen maailmaan tulon hetki lähellä. Tuskin silti ehtii enää tälle vuodelle.

(Tänä vuonna ei ole tullut pikkuisia, tosin pari poksahdusta on luvassa ihan lähiviikkoina. Eihän sitä tiedä jos ehtivät vielä tälle vuodelle.)

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei onneksi. Kumma homma... piti oikein muistella.

(Ihmisystäviä ei ole onneksi kuollut, mutta koiraystävillä ei ole ollut ihan niin hyvä tuuri.)

5. Missä maissa kävit?
Norjassa ja Ruotsissa.

(Espanjassa.)

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2008, jota puuttui vuodesta 2007?
Selkeyttä, mukavaa duunia ja matkustelua.

(Enemmän töitä, rauhaa, rahaa ja mielenmalttia.)

7. Mitkä vuoden 2007 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
En varmaan mitään. Olen niin huono muistamaan tuollaisia.

(Hääpäivä pitäisi muistaa mutta pari kertaa se on jo lipsahtanut mielestä. Onneksi se on kirjoitettu sormukseen. Muita kai en tule muistamaan. En pidä päivämääriä kovin tärkeinä.)

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Suurin saavutukseni näyttää olevan se, että olen onnistunut välttämään kaikki mainitsemisen arvoiset saavutukset kokonaisen vuoden ajan. Taidan olla tosi zen...

(Kirjoittamisen harjoittelu.)

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Ei mainittavia epäonnistumisia.

(En ole kokenut suuria epäonnistumisia tänä vuonna. Tai, no keväällä en päässyt siihen kouluun johon olisin halunnut.)

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Vanhat vaivat kummittelevat edelleen. Uusia vaivoja nilkka-, polvi- ja kyynärpäävaivat.

(Iskias- , selkä-, niska-. silmä- ja hartiavaivoja lukuunottamatta olen ollut suht. terveenä. Vähän masennuksen oireita oli välillä ilmassa. Siihen liittyi sydän- ja vatsavaivoja ja orastavaa paniikkikohtausta mutta nekin ovat nyt paremmassa jamassa.)

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Tämä on nyt NIIN nörtti, mutta pakko sanoa digiboxi..

(Parempi auto oli kyllä oikein kiva juttu.)

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Omat lapset, mies, satunnaiset ihmiset. Ennen kaikkea olen saanut nauraa itselleni.

(Omien lasten edesottamukset ovat herättäneet hilpeyttä. Ja tietenkin vuoden varrelle on mahtunut muutaman idiootinkin huvittavat toilailut.)

13. Kenen käytös masensi?

Pääasiassa omani.

(Lähimmät ihmiset aiheuttavat yleensä eniten päänvaivaa. Mutta ylivoimaisesti suurin masennuksen aiheuttaja oli oma käytökseni.)

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Ruokaan ja laskuihin.

(Hää- ja häämatkavalmisteluihin.)

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

En kai oikein mistään... Tai no Tallinnan-matkasta, mutta sekin peruuntui... Nyyh, olen minä vaan säälittävä ;)

(Kirjoittamisesta, häistä ja matkasta.)

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2007?

Judas Priest: Breaking the Law/Eläkeläiset: Humppalaki

(Egotrippi/Matkustaja)

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi

(Onnellisempi)
b) laihempi vai lihavampi?

Ehkä vähän lihavampi

(Samoissa kiloissa. Ehkä vähän laihempi.)
c) rikkaampi vai köyhempi?

Rikkaampi, jos tätä nyt voi sillä nimellä sanoa :)

(Köyhempi.)

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Toivon, että olisin nukkunut enemmän.

(Olisin voinut liikkua enemmän ja leikkiä enemmän lasten kanssa. Ja lukea Kalevan tarkemmin.)

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Riitelyä ja vittuilua. Ja syömistä.

(Olisin voinut murehtia vähemmän omaa vanhenemistani, sekä riidellä ja vittuilla paljon vähemmän. Katsoa vähemmän turhia tv-sarjoja.)

20. Kuinka vietit joulua?

Vatsataudin uhan alla, silti mättäen ruokaa kuin pieni elukka (minuun tauti iski vasta aivan liian myöhään...

(Omituisen rauhallisesti rakkaiden parissa. Aluksi vähän stressinatsina, mutta loppua kohden yhä rennommin.)

22. Rakastuitko vuonna 2007?

En. Rakastin.

(En. Rakastin.)

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei ollut.

(Ei yhtään.)

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Pako

(Pako, Oz, Greyn anatomia, Lost.)

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En.

(En taida vihata ketään. En ainakaan ketään uutta.)

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Lähden mainostamaan taas Riikka Pulkkisen Rajaa. Ihan hirveää, kuinka vähän ehdin lukemaan.

(Pakko sanoa Karen Blixen Eurooppalaisena Afrikassa, vaikka voi mennä jo ylihehkuttamisen puolelle.)

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Ei tainnut tulla löytöjä :(

(En tainnut tehdä kovin suuria löytöjä. Iron Maidenin keikalla aloin tykkäämään niiden musiikista taas enemmän.)

28. Mitä halusit ja sait?

Cross-trainerin (ihme kyllä. Olin aika satavarma, että Hallitus vastustaa niin turhaa hankintaa)

(Tietokoneen ja nettiyhteyden, sekä ulkomaanmatkan. Muuta en ole pahemmin halunnutkaan.)

29. Mitä halusit muttet saanut?

Digikameraa. Uusinta Finlandia-palkittua joululahjaksi.

(Tämä on kummallista, mutta olen tainnut saada kaiken mitä olen halunnut. Olenkohan minä nyt pilalla?)

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Babel taisi osua tällä vuodelle (???)

(Brokeback Mountain.)

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

En muista. Täytin 31.

(Tanssin ja juopottelin ja täytin 30 (niin ja kärsin tietenkin ikäkriisistä).)

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Kyllä tyydytyksen voi aina mitata jollakin lailla!

(Jos olisin saanut tehdä enemmän mielekästä työtä.)

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2007?

Homssuinen, joskus lutkahtava.

(Repsottavat housunlahkeet, ruokatahroja vaatteissa (M:n jäljiltä). Koko ajan mummoutuvampaa käytännöllisyyttä. Eriparisukat.)

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Miten niin järjissäni? Edellisen vuoden vastaukset pätevät edelleen.

(Kaverit, perhe, kirjoittaminen, kirjat.)

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Jokelan ammuskelua ei voi olla mainitsematta tässä yhteydessä. Asia poikii koko ajan lisää kiinnostavaa keskustelua.

Työtaistelurintamalla on ollut tänä vuonna myös todella jännää.

(En tiedä onko tämä eniten, mutta ensimmäisenä tuli mieleen se uutinen jossa kerrottiin että delfiinit ovat ehkä tosi tyhmiä.

Jälkiselvitykset jäivät... Tämä uutinen siis kuvastaa parhaiten sitä kuinka paljon politiikka on napannut tämän vuoden aikana.;))

37. Ketä ikävöit?

Joitakin vanhoja ystäviäni.

(Vaaria (kaveri), B-mummo (ihan oikea mummo).)

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Olen tavannut älyttömästi huippuja ihmisiä, enkä kyllä osaa valita heistä huipuinta.

(En ole tavannut uusia ihmisiä, paitsi tietenkin monia kivoja nettipersoonia voi selata tuolta linkkilistasta.)

Repsakkaa vuoden vaihtajaista teille kaikille!
Jaa

Alennustilojen alennustila

Kun kerran on Joulun Jälki ja kaikki viikko sitten himoitsemamme Joululahjat ja Ihanat Hyödykkeet ovat muuttuneet alennusräteiksi ja viimeisen myyntipäivän piparkakkutaikinaksi, päätin minäkin olla tänä vuonna trendikäs ja laittaa itseni alennukseen. Tai kenties trendi on väärä sana kuvaamaan tätä "Alenna itses niin sut ylennetään"- ajatusta, jonka puolesta on rummutettu jo Raamatussakin.

Heti aamulla ruutasin tukkani muotovaahdolla tankeaksi rautalangaksi ja muotoilin sen peilin edessä "sänkykammaripalloksi". Silmien ympärille suttasin kajalkynällisen mustaa ja pilkkeeksi pikkuisen sinistä kimalletta. Sumuttelin ihoni jokaiselle millimetrille (eritoten haarukkaan) Poisonia. Jeesusteippasin rintani leuan alle, sipaisin hitusen Ice Poweria kriittisiin paikkoihin. Kääräisin sikaohuen, leopardikuvioisen satiinipaitulin koko paketin peitoksi. Jalkaan vedin farkkuni, jotka olivat ajalta EJ (Ennen Joulua) ja jättivät siksi putkimiehen hymyn paistamaan herttaisesti takalistostani. Peilistä katsoi muuttunut nainen, todellinen Hollywood-tähti, kuin Britney Spears ennen kaljua, kuin... Ravistauduin unelmistani ja lisäsin neljännen kerroksen huomionpunaista huuliini.

Odotushuoneen penkillä ihmisten katseet aiheuttivat sisälläni kuumaa värinää ja tuntui sukkelalta huomata peräsiimeksen paljaiden osien liimautuvan pitkän penkin keinonahkaan. Annoin nuhaa tihrustavan, keski-ikäisen, kauppakeskusten auloissa joulun alla myytävältä chilivalkosipulilta löyhkäävän kanssaodottajan läähättää kuumaa kiimaa ja bakteereja satiinipaitani lävitse. Koko ihoni tuntui kuhisevan elämää. Kun Veikon (olin odotellessani tehnyt yksipuoliset sinunkaupat lääkärini kanssa) miehekkäästi kärisevä ääni kutsui minut luokseen, sydämeni pompahti pidätellystä jännityksestä.

- Mikä teillä on asiana? Veikkoni kysyi.
Mies, tekisi mieleni kutsua häntä vanhukseksi, yritti parhaansa mukaan pitää katseensa tietokoneen monitorissa.
- Nyt olisi kauhea kutina ja kuumotus, ihan tuska melkein, sanoin käheällä äänellä.
Todellisuudessa ääni oli äitini ja tuli nauhurista (äidilläni on upea, matalahko tupakkasoundi äänessään), mutta huulisynkka onnistui varsin mainiosti.
- Mmmm-hy, Veikko sanoi.
- Se on vähän kuin suussa, mutta siellä ei ole hampaita. Se on kuin joulukeksissä, joka ei kuitenkaan tuoksu piparille.
-Onko teillä taas peräpukamia? Veikko mörisi suoraan tyyliinsä.
- Tällä kertaa kyseessä on pukamien yksinäinen, humalassa räyhäämistaipuvainen naapuri, äidin ääni hinkui nauhurilta.
Veikko huokasi (onnesta, niin toivoin).
- Otetaanpa sitten alapää paljaaksi.

Ketkutettuani ja nitkutettuani lihani ulos farkuista heittäydyin voihkaisten vuoteelle. Jalkatuet kilahtelivat kutsuvasti. Veikko asettui valkoinen tukka valossa kimaltaen asemiinsa. Suojahanskat paukkuivat. Seurasi kaivamista ja kurkistelua.
- Mitäs täällä... jopas nyt, Veikko sanoi.
- Mikä nyt? flirttailin.
Pelkäsin Veikon äkkäävän nauhurin kädessäni.
- Täällä on jotain, Veikko sanoi.
- Mitä?
- En tiedä... odotas... tämä voi hieman sattua... tämähän... tämähän on ruusu!
Nostin päätäni ja muotoilin huomiohuulilleni aikaisemmin peilin edessä harjoittelemani makeaakin makeamman muikistuksen.
- Se on sulle, äidin ääni kähisi nauhurista.

Uskokaa kun kerron, että itsensä alentaminen on kerrassaan adrenaliinia heruttava kokemus! Vaikka myönnettävä on, että tällä kertaa en ihan saanutkaan ylennystä lääkärin vaimoksi. Mutta tuleehan näitä alennuksen tiloja.

Todellisen ojanpohjani paljastan tietenkin vasta tässä. Käyttää nyt vanhaa vitsiä Pakinaperjantaissa! Se on alhaista! Jaa

Valo

Pertti nykii toppahanskan hampailla kädestään ja kopeloi sormillaan uudestaan turvaistuimen alta. Pakkanen kiskoo bootsien kärkiä rullalle ja hilaa itseään jalkateriä vasten. Pertti kipristää varpaat myttyyn ja vilkaisee takaikkunasta ostoskeskuksen ovelle. Vaimo uupuu pian jouluostoksiin, etenkin kun lapset vaativat nyt jatkuvan huomion.

Auton ohittaa kaksi vähän nuorempaa naista, jotka tönäisevät toisiaan toppatakkikylkiin ohikulkiessaan. Pertti vetää pakaransakin myttyyn, mutta enemmänkin vanhasta tottumuksesta, kuin pakkasen vuoksi. Silmälasit nytkähtävät nenänvarrella. Vihdoin hänen sormensa tapaavat huomaamattoman kaljun kohdan takapenkin verhoilussa. Pertti painaa kohtaa peukalollaan niin kovaa kuin hankalassa asennossaan pystyy. Hän tuntee pienen niksahduksen sormensa alla ja kiertää nopeasti autonsa peräkontille. Ostoskeskuksen pyöröovista ei näy tuttua kulkijaa, joten hän uskaltaa raottaa bensakanisterin taakse kätkettyä salaluukkua.

Luukun takana on pieni, puinen rasia, jonka sisään mahtuisi juuri kaksi tulitikkuaskia. Rasian kanteen on kirjoitettu koukeroisia lauseita, joita joku tavallinen pitäisi taidokkaina koristeleikkauksina. Vain intiaanit ja ne, jotka kuuluivat vanhaan tonttujen sukuun kykenevät lukemaan rasian kanteen kaiverretun valon ja ilon sanoman. Ja Pertti on tonttujen suvun viimeinen.

Pertti kiskoo toisenkin hansikkaan kädestään ja avaa rasian. Pienet hippuset ovat omissa pikku koloissaan vierekkäin. Ne loistavat kuin kulta, mutta kirkkaampina. Pertti kuvittelee mielessään vaimonsa ilmeen, jos hän ottaisi nuo hippuset ja teettäisi niistä korut rakkaansa korviin. Moottorin hyrinä ihan vieressä säikäyttää Pertin käden nyrkkiin. Hän muistaa, kuinka paljon helpompaa kaikki oli kauan sitten, kun hän oli vielä merenkävijä, kaukana jouluhälinästä ja turhasta hapuilusta. Jopa bändiaikoina tuntui olevan enemmän aikaa toteuttaa sukunsa velvoittamaa perintöä kuin kaiken perhehässäkän keskellä. Helpompaa, muttei lainkaan niin onnellista.

Pertti lukitsee autonsa ovet ja heittää avaimen rennosti ilmaan, ennen kuin koppaa sen nyrkkinsä sisään. Kukaan ei saata huomata, että hän lähettää hippuset taas matkaan; toisen aamuun ja toisen iltaan. Ihan vielä ne eivät näytä miltään, mutta muutaman seuraavan kuukauden kuluessa ne kasvaisivat hitaasti ja täyttäisivät maapallon pimeimmänkin kolkan huikaisevalla valollaan.

************

On taas päästy vuoden pimeimpään päivään ja huomenna lähdemme jo kohti kevättä. On tullut aika juhlia, ylistää valoa ja meitä, jotka olemme jaksaneet kahlata läpi pimeän tähän joulun hetkeen saakka. Nyt sytytän kaikki kynttilät ja muistan kaikkia niitä ystäviä ja teitä rakkaita blogihahmoja, joiden seura on lämmittänyt kylmässä ja valaissut pimeimmänkin päivän.

Siis hyvää, ihanaa ja lämmintä joulua jokaisen lukijan tupaan! Jaa

Yhteisömme jouluperinteet

Emme osaa pitää pihayhteisömme jouluperinteitä kovinkaan merkittävinä tai kummastusta herättävinä, olemmehan kasvaneet koko ikämme niitä noudattamaan. Silti tapojamme pidetään niin omalaatuisina, että meidän yhdeksän perheen pihapiirime tapoja ollaan käyty ihan Tervareitinkin toimesta (ja valokuvaajan kanssa jopa, jos sallitte lisätä) dokumentoimassa.
On selvää, että koko Muhos huutaa peräämme pilkkasanoja ja solvauksia, etenkin näin joulun alla, mutta me kannamme jouluisat tötterölakkimme kunnialla!

Aattoaamuna heräämme aikaisin ja ryntäämme kylänraitille etsimään dementikko-Selmaa (oikea dementikko-Selma kuoli v.1989, joten Selman rooliin arvotaan joka vuosi joku onnellinen yhteisömme jäsen). Selma ei saa nukkua koko yönä vaan hänen täytyy lähteä liikkeelle kylpytakkiin pukeutuneena ja jalassaan huopikkaat joiden pohjaan hän on sivellyt punaista elintarvikeväriä (joka helpottaa etsijöiden urakkaa, eikä ole eläimille haitaksi). Parhaat dementikko-Selmat ovat hortoilleen yön tunteina jopa naapuripitäjään, kun taas alkuperäinen Selma ei aina päässyt pihaojaa pidemmälle.

Kun Selma on löydetty, hänet puetaan kellanvihreään kukkamekkoon ja köytetään joulumölöskän vierelle asetettuun kiikkustuoliin. Lapset syöttävät dementikko-Selmalle maustekurkkuja ja punaista maitoa sillä aikaa kun muu yhteisön väki hilaa jouluveden jäätymään päärakennuksen yläikkunan alle. Vanhimmat asettuvat Tiitterään juomaan sotukkaa samasta muovisesta saunakauhasta. Lapset ryntäävät pihalle posket punoittaen kun kuulevat jonkun vanhimmista alkavan viritellä Speden sallitut leikit yhteisnaurua. "Akselis Kivi - maksa poks KAAPIN TAAKSE" kajahtaa ja saa peräänsä äänekkään "HE-HE-HE-HE"- konekivääritulella ammuttavan tekonaurusäksätyksen, joka pian vaihtuu aitoon, syvältä kumpuavaan naurunremakkaan. Leikki loppuu vasta kun nauru peittää alleen dementikko-Selman kimakan kirkunan.

Yhteisö siirtyy mölöskän ympärille kuulostelemaan, koska palokunta saapuu sammuttamaan Tiitterän. Lapset yrittävät rummuttaa palosireenien tahtiin. Kun palokunta kiertää koputtamassa oviin, ollaan hiljaa ja esitetään, ettei olla kotona. Vasta palokunnan poistuttua on lupa ottaa tötterölakkien sisälle käärityt piikkilankakerät esiin ja ripustaa ne kiikkustuolin jalkoihin.

Syödään kolme lusikallista karpalohilloa, savusiikaa ja maustekurkkuja, sekä maustamatonta viiliä niin paljon kuin kunkin nälkä vaatii. Kerätään Tiitterän raunioista käyttökelpoista puuta, joilla lämmitetään sauna. Kun sauna on lämmin, kannetaan kiikkustuoliin köytetty dementikko-Selma löylyihin. Yhteisö juoksee kukin vuorollaan heittämään kuparisella saunakauhalla vettä kiukaalle (paitsi joka kolmas heitto suoritetaan muovisella kauhalla ja kiukaalle heitetään sotukkaa). Löylyä heitetään, kunnes dementikko-Selma tokeentuu ja lausuu selväjärkisellä äänellä "Lemmonkiuas perkkele! Helevetin tuli jo perskannikkaa korventaa. Tulukaa jumalasa auttammaan!".

Silloin Selma vapautetaan tuolistaan iloiten ja karkeloiden. Juhlakansa syöksyy sisälle heiluttaen käsiä päänsä yläpuolella. Pian edellisen joulun dementikko-Selma tipauttaa jouluvesiämpärin summanmutikassa joulukansan päälle. Se kuka saa jouluveden päähänsä, on tulevan joulun dementikko-Selma. Jos kallovammoilta selvitään.


Pakinaperjantaissa aiheena perinne.


Ps. Terveiset Rovaniemelle :) Jaa

Vakavaa neulebloggausta

Viime päivinä tein huvikseni sukat siskontytölleni Nebukadnessarille. En ole aikaisemmin tehnyt. Niistä tuli aika reikäiset ja rumat. Mutta entä sitten??? Kuka edes nykyään käyttää villasukkia? Eihän tänne tule enää kunnon talvea.

Vähän huoliakin tässä... Pian taas vuorossa mammografia neulanäytteineen päivineen. Kaikenlaista koettakin pitäisi ottaa, kun syömmestä löytyi jotain häikkää. Nyt pitäisi olla rasittamatta itseään vähään aikaan. Kun vaan joku kertoisi, kuinka tällainen onnistuu lapsiperheen äidiltä :)

Jottei maineeni suurena positivistina kovin kärsisi, päätän elämäni ensimmäisen neulebloggausrupeamani fantastisen mukavaan ja itseäni ihmetyttävään muutokseen elämässäni. 31 vuotta tiukassa sikiöasennossa nukuttuani olen pari viikkoa sitten yllättäen "avautunut" ja alkanut nukkua selälläni, kädet rennosti pään yläpuolella. Tämän muutoksen täytyy merkitä jotain, vieläpä jotain hyvää. Olenkohan vihdoin syntynyt?

Kaiken kruunaa suklaakakku, joka odottaa keittiön pöydällä syöjäänsä kotoisasti hielle haisten!
(Lopetinko sittenkin ikävään asiaan...???) Jaa

Valokuvatorstain aihe on juhlava

Mustikkametsä ja reteet eväät :)

Jaa

Veteraani

Eräänä joulukuisena yönä makaan alastomana,
peltikaton harjalle laskostettuna,
räntäsateen hakatessa
ihooni pistekirjoituksella tylppiä sanoja.
Sinä tuoksut makealle tikkuviinalle
ja liimaat kielelläsi minua lujemmin irti
valokatkaisijoiden takana lymyävistä todellisuuksista.

Ja vaikka myöhemmin siedän vain
täyttä, hitaasti leijuvaa,
mykkää lunta
ja vakavia miehiä karvalakeissaan
kunniaa tekemässä,
kannan ylpeydellä talvisen räntävihman
sirpalepommittamat kunniamerkit
ihoni alla.


Runotorstain aiheena on juhlava Jaa

Kaksi haastetta

Haastan kaikki lukijat lahjoittamaan roposen Joulupataan. Lahjoituksen voi tehdä verkkopankitse, joten osallistuminen on tosi helppoa. Huom: Blogi-ihmisten oma potti löytyy nimellä bloggaajat.

Äiti sanoi tätä ilmettäni muikistukseksi. Halusin yhdessä vaiheessa muikistella koko ajan. Jostain syystä ilme on ollut myös kummankin lapseni ahkerassa käytössä.

Salka heitti minua seuraavalla haasteella:
Säännöt:

- Tässä on lueteltu 15 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen.
- Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta.
- Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja.
- Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia.


1. Kampa.
Lapsena en voinut käyttää kampaa, sillä minulla oli pitkät, helposti takkuuntuvat hiukset. Silti silloin tällöin pyrin kokeilemaan kampaamista (joku oli sanonut, että sadalla kammanvedolla saisin sileän ja kiiltävän kuontalon). Kamman repiminen irti takkutukasta on epämiellyttävä juttu. Olen varma, että ilman kamman "pikkupuolta" olisin voinut onnistuakin pyrkimyksissäni. Vaikka tässä on kyse paplareista, lapsuuteni kampatunnelmat välittyvät silti oivasti.j

2. Lintu.
Oli hauska seurata, kun palokärki nakutteli reikää läheiseen sähkötolppaan.

Keväisin, aina kun kuulimme käen kukkuvan, äiti alkoi laulaa.

3. Meri
Lapsena haaveilin merestä asuessani mäntymetsän keskellä. Minulle oli kerrottu, kuinka olin viettänyt lapsuuteni ensimmäisen vuodet saaressa asuen. Vaikka minulla oli joitain eläviäkin muistikuvia lapsuudenkodistani, en silti muistanut merta. Kerran, käydessämme Oulussa "hupattamassa", äiti näytti minulle meren. Muistan olleeni äärimmäisen pettynyt näkemääni. Onneksi olen sentään vanhempana tullut kohdakkain myös haaveideni meren kanssa.

4. Kitara.
Muistan ystäväni joutuneen kitaransoittoon ala-asteen esityksessämme. Hän oli ainoa kitaraan pakotettu tyttö ja kärsi poikien keskellä. Kokemus oli hänelle epämiellyttävä ja hän muistaa sen vieläkin. En muista omaa rooliani kyseisessä esityksessä.

Muistan, että olemme joskus soittaneet muovisilla lumilapioilla.

5. Kello.
Ala-asteaikoina päässäni soi usein ärsyttävästi Kirkan Hetki lyö, etenkin se "Kellon seisahtuvan tahdon, hiljentyvän lyöntien", vaikka venosen mieli vei jo välitunnille. Olen myös myöhemmässä elämässäni kärsinyt silloin tällöin asiattomasta "taustamusiikista".

6. Oksentaminen.
Heräsin kerran siihen, kun oksennus sujahti korkeuksista pääni ohi, suoraan koulurepulleni. Pikkusiskohan se sieltä yläpedistä oksenteli laidan yli.

Harmi, ettei tässä kysytä siitä, kuinka pikkusisko pissasi niskaani, kun kiipesimme peräkanaa keittiön hyllylle hakeaksemme vessapaperia.

7. Mummo.
Mummosta tulee aina mieleen hukkuminen - sehän selvää. Mummo usutti meitä syömään puurolautasemme tyhjäksi kertomalla, että lautasen pohjaan kuvatut lapset hukkuvat puuroon, jos emme syö. Tämä on kaikesta karmeudestaan huolimatta hyvä lapsuusmuisto.

Mummo on ainoa/ainoita ihmisiä, joka on tykännyt minusta eniten.

Toinen muistikuva on isomummostani. Eräs aikuinen heitti minua kerran sinisellä rakennuspalikalla (syystä jota en vieläkään ymmärrä). Katsoin mummoa itku kurkussa ja näin hänen katseessaan vahingoniloisen pilkkeen. Tämä on eräs varhaisimpia epiksen kokemuksiani, enkä voi vieläkään muistella mummoa tuntematta samalla pahaakin mieltä.

8. Kirja.
Meillä oli kaunis kirja. Sen kansi oli kokonaan musta ja teoksen nimi oli kirjoitettu mustaan selkään punaisella, kiiltävällä kirjoituksella. Istuin auringon lämmittämässä tuolissani tuntikausia ja luin tuota kirjaa välittämättä siitä, etten osannut vielä tuolloin kuin muutaman kirjaimen. Heti lukemaan opittuani kävin malttamattomana kirjan kimppuun. Olin pettynyt, sillä kirja oli minusta äärimmäisen pitkästyttävä.

Valitettavasti en muista mikä tämän kirjan nimi/tekijä oli.

9. Pipo.
Nuorena tungimme pipomme erääseen viemärirumpuun aina discoon mennessämme (tuohon aikaan vanhemmat vahtivat pipon käyttöä erittäin tarkasti). Siihen aikaan pipopäisyys oli tosi paha tyylirike! Eräällä kerralla yöjalasta palatessani piponi haisi ihan kissan kuselle. Ei auttanut; pipo oli laitettava päähän, jotta katala salaisuutemme säilyisi turvassa.

10. Matematiikka.
Meidän suvussamme kiertää ajatus, ettei kukaan meistä voi osata matematiikkaa. Kuinka ollakaan, kyky on kuitenkin tiivistynyt erääseen erittäin miellyttävään ja älykkääseen serkkuuni. Lapsuuden suuri ihmetyksen aihe oli, kun tämä ko. serkku käytti kesälomansa matematiikan lisätehtävien parissa - vapaaehtoisesti.

11. Metsä.
Metsä on minulle koti. Asuin 4-7-vuotiaana metsän keskellä, ainoana naapurinani vanha Ida-mummeli. Muurahaiset ja mustikkamummot olivat ystäviäni. Minulla oli myös salaisessa paikassa ikioma koivu, jonka juurella söin usein omenaa ja itkeskelin.

12. Ukkonen.
Ukkosenilmalla mentiin heti pöydän alle ja alettiin leikkiä sotasta.

Näin kerran pallosalaman. Se liikuskeli sähkölankaa pitkin. Vaikka saman näköhavainnon teki koko meidän porukkamme (3-6 lasta), kukaan ei uskonut meitä.

13. Hiukset.
Äiti aina päivitteli takkuista tukkaani. Joskus takkuja jouduttiin leikkaamaan hiuksistani. Olin resupelle, luonnonlapsi ja menninkäinen ainakin tukkani puolesta. Oli kivaa, kun hiuksiin tarttui pihkaa.

Minulla oli aina koloinen otsatukka.

Lapsena minulla oli samanlainen otsatukka kuin Bruce Dickinsonilla. Kärsin siitä.


14. Sisko/veli (valitse toinen).
Tunsin kerran yhden Siskon. Hän kertoi aina yksityiskohtaisia tarinoita kaikista miehistä, joiden kanssa oli NUSSINUT. Kuuntelin noita juttuja lumoutuneena. Vasta myöhemmin tajusin hänen temmanneen juttunsa tuulesta. Olimme molemman n. ala-asteikäisiä.

15. Ikkuna.
Olen lapsena rikkonut monta ikkunaa eräästä huvilasta, jota luulimme autiotaloksi. Minulla on vieläkin paha mieli aiheuttamastani tuhosta.

16. Kalenteri.
Täti teki serkuille joka vuosi hienon joulukalenterin ihan itse. Siinä oli tunnelmallinen kuva ja paljon kimalletta. Olin kateellinen.

17. Puuro.
Ennen teimme suklaapuuroa lällystä ja lumesta (lumi oli sokeria). Yritimme saada pienempiä syömään sitä.

En muista onnistuimmeko.

18. Nenäliina
Kun olin pieni, meillä käytettiin kangasnenäliinoja. Kun minulla oli kova nuha, äiti leikkasi uusia nenäliinoja harsosta. Erään kerran naapurin Ida-mummo oli ollut meillä kylässä nuhani aikaan. Hänen lähdettyään etsiskelin vähän käytettyä nenäliinaani. Se oli kadonnut kuin maan nielemänä. Vilkaisin pihalle ja näin Ida-mummon köpöttelevän omaa kotiaan kohti nenäliinani takapuoleensa liimaantuneena.


Toivon kaikkien tarttuvan molempiin haasteisiin. Jaa

Blogiystävät Tampereella! Lähtekäätten sunnuntaiLeikkiin!

Korpun on ollut vauhdissa ja kuvallinen, mystinen runovihje Lahjan uudesta olinpaikasta löytyypi täältä! Lahja on siis jälleen kerran vaihtanut maisemia. Saamme nähdä, kuinka aktiivista ja leikkisää porukkaa sieltä päin löytyy! Jaa

Tilausruno

Sivuaskel

Tuolla jossakin ruoho aaltoilee
varjosi alla
ja samassa sinäkin
keinut yhdessä elämän kanssa.
Alhaalla metsän reuna kasvaa
villiä vadelmaa
ja tiedät,
että vain lentäminen
on mahdollista.

Olen seurannut ja ihaillut Sivuaskelta lähes "blogihistoriani" alusta asti. Hänen bloginsa Tuuli sadetta lietsoo on tässä virtuaalimaailmassamme kuin rauhallinen satama, josta voi ammentaa mielin määrin viisautta ja kauneutta. Sivuaskel itse on utelias etsijä, joka on jo löytänyt paljon tärkeää elämäänsä. Hänen värikäs ja voimakas kirjoituksensa ja kauniit kuvansa valaisevat koko blogimaailmaa!

Tällä runolla lyhennän kuvavelkaani Peikolle!

Jaa

Lahjan tarina jatkuu!

Hyvät kanssabloggaajat,

Leikki on taas käynnissä, sillä Kristiina ilmoitti juuri piilottaneensa Lahjan uuteen paikkaan. Vihjeenä on tällä kertaa video (kaikkea te taitavat ja muutenkin upeat ihmiset osaattekin!!!). Hiukka kinkkinen vinkki, mutta minäpä tiedän missä se on!

Nyt Oulun blogihahmot kipinkapin liikkeelle!!!

Edit: Korpun on löytänyt Lahjan. Käykääpä Kristiinan kommenttilaatikosta lukemasta hänen lahjanmetsästysmatkastaan. Minä ainakin nauroin ihan kippurassa. Jos tässä ihmisessä ei ole seikkailumieltä niin ei sitten kenessäkään! Hienoa Korpun!!! Jaa

Valumista ja valmistautumista

Vanha tätimme Ulrika (Ulpu) oli suunnitelmallinen nainen. Hänen kotinsa oli yhtä aikaa kiehtova ja pelottava paikka. Kaikki oli nopeasti katsottuna ikuisesti samanlaista; matot näyttivät siltä, kuin niille ei olisi koskaan astuttu. Ikiaikainen, herra ties keneltä peritty piironki nökötti saman huoneen samassa nurkassa liikahtamatta. Tuntui, että sohvapöydän vasempaan laitaan aseteltu sanomalehtikin oli aina sama painos, johon joku ilveilijä kävi vain öisin muuttamassa päivämäärän kohdalle uudet numerot.

Ulpun kodin pienetkin muutokset aiheuttivat sukumme keskuudessa levottomuutta ja maailmanlopun tunnelmaa. Vierailuilla ollessani mieltäni kalvoi jatkuva pelko ja huimaus, kuin maan pinta olisi milli milliltä valunut kohti sulaa ydintään. Minulla oli aina kuuma ja hiukseni olivat sähköiset. Istuin tädin pöydässä, aina samalla tuolilla. Söin kaksi ässäkeksiä leuka huolellisesti pienen teelautasen yläpuolella, varoen keksinmuruja, jotka lattialle tippuessaan olisivat voineet suistaa maailman sulaan laavaan ällistyttävää pikavauhtia.

Tuijotin syödessäni Ulpu-tädin piironkia ja etenkin piirongin kansilevylle asetettuja, kehystettyjä valokuvia. Olin varma, että kuvat olivat liikkuneet edellisen vierailun jälkeen, mutta niin vähän, etteivät koskaan jääneet kiinni tekosistaan. Ulpun kuoleman jälkeen kuvat ja koko talo kivettyi ja valuminen loppui. Vaikka olinkin toki arvannut, että Ulpu-tätihän se oli meitä kaikkia valuttanut.

Ulpu oli äärimmäisen suunnitelmallinen ihminen, mutta ei tylsästi, kuten vanhat tädit usein ovat. Ulpu, kuten muutkin sen ikäiset naiset, pissi ja niisti nenänsä aina lähtiessään ulos. Hän taittoi paperinenäliinan sekä käsilaukkuunsa, että taskuunsa. Hän puristi avaimia nyrkissään työntäessään ulko-oven lukkoon. Nuo kaikki arkiset toimenpiteet hän suoritti kuin pyhän rituaalin, saaden muut ihmiset ympärillään tuntemaan itsensä täysin vailla suunnitelmaa oleviksi, tuulten riepoteltaviksi.

Ja Ulpulla oli paksu, ruskeanahkainen valokuva-albumi, johon hän dokumentoi pikkutarkasti kaikkien sukulaistensa vaiheet. Jokaiselle suvun jäsenelle oli varattu albumista tietty määrä sivuja (jokaisen sivumäärä oli eri), jotka vuosien saatossa täyttyivät elämän huippuhetkillä. Hautajaiskuva täytti aina kunkin sukulaisen sivumäärän viimeisen tyhjän kohdan. Koskaan tilaa ei jäänyt yli, eikä sitä olisi tarvittu lisääkään. Kuin Ulpu olisi suunnitellut kaiken valmiiksi. Minulla oli vain kolme tyhjää sivua, siinä missä veljelläni oli melkein kymmenen. Nuo minun vaivaiset sivuni loivat elämääni pelon möhkäleen, enkä ole vieläkään välittänyt puhua asiasta sen enempää.

Noihin aikoihin Ulpu alkoi käydä hitaammaksi, mutta maailman valuminen tuntui kiihtyvän entisestään. Joskus ulkoillessamme (hän halusi viedä minut aina samaa reittiä Laanaojan vartta) Ulpu pysähtyi ilman varoitusta ja ikään kuin höristi korviaan. Minusta hän näytti huolestuneelta.

En muista milloin näin Ulrikan viimeisen kerran, mutta muistan sen aamun, jolloin Petkelin Tauno (joku sukulaiseni Ulpun puolelta) rymisteli porstuassa polvilleen hengitys vinkuen. Tuskin mitään näistä asioita tarkoitettiin meidän lasten korville kuultavaksi, mutta kaikki tuli meillekin ilmi siinä rytäkässä. Ulpu oli kaiketi edellisenä iltana kasannut sohvapöydälleen kauniiseen riviin järkyttävän määrän erilaisia lääkkeitä, lähikaupan pussin mahdollista oksentamista varten, pullon pöytäviinaa ja toisen pullollisen kahvilikööriä (ilmeisesti sekoitettavaksi pöytäviinaan). Hän oli ollut juuri leikkaamassa valokuva-albumissa oman elämänsä kohdalla ollutta kahta ylimääräistä sivua pois, kun olikin yllättäen luikauttanut sakset kaulalleen niin monesti ja niin kovalla voimalla, että suoni oli katkennut. Siihen, albumin päälle, oli Ulpun elämä vuotanut ja siitä Petkelin Tauno oli hänet järkytyksekseen aamulla löytänyt.

Hautajaisissa koko suku mietti, kuinka tuo kaikkeen pikkutarkasti valmistautuva ihminen oli tehnyt jotain niin yllättävää viimeisillä voimillaan. Ihan kuin joku demoni olisi tarttunut häneen ja ottanut käden saksineen päivineen hallintaansa. Minä ihmettelin Ulpu-tädin asunnon liikkumattomuutta ja olin jollain tavalla helpottunutkin, että täti oli nyt kuollut. Petkelin Ensio (Taunon veli) tuumasi tädin ehkä olleen siinä lähdön hetkellä vasta ensimmäistä kertaa järjissään, kun toppasi vihdoin sen pahuksen suunnittelunsa.

Eikä siinä kukaan mitään vastaväitteitä esittänyt.


Tarinamaanantain aiheena on valmistelu. Jaa

Eivät unelmat siipiä tarvitse!

Kauniiden ja rohkeiden tähdet suutelivat varmaan tuhannennen kerran, kun Aino hidasti vauhtia ja pysähtyi lopulta kokonaan. Hän päästi epäuskoisen, huohottavan riemunhörähdyksen saaden murrosikäisen Tommin kääntämään laiskasti päänsä äidin suuntaan.
- Omille jutuilleni nauran, Aino selitti, vaikka Tommi ei ollut edes kysynyt.
Tommi ei tiennyt, sen paremmin kuin kukaan muukaan, että Aino oli tehnyt olohuoneen nurkassa matkaa lukuisia kuukausia - toista vuotta itse asiassa - yhä pahemmin natisevalla ja lonksuvalla cross trainerillaan. Hän oli matkannut 10 kilometriä päivässä, viitenä päivänä viikossa.

Kaikki oli alkanut siitä, kun Aino oli saanut ensimmäiset sata kilometriä jumpsutettua lahjaksi saamallaan kuntolaitteella. Matka oli taittunut yllättävänkin helposti. Hänhän olisi sillä tavalla matkannut maantiekäyttöisellä kojeella jo herra ties kuinka pitkälle! Jopa kauemmas sitä suurta kauppakeskusta, johon ei viitsinyt ajaa autollakaan kuin korkeintaan pari kertaa vuodessa. Silloin salakavala ajatus oli päässyt lipsahtamaan Ainon arkimieleen; kuinkahan kauan kestäisi rimpuilla tuon laitteen selässä Roomaan saakka?

Aino oli kaivanut esiin kouluaikojen karttakirjan päätään pudistellen ja omaa hulluuttaan manaillen. Silti matkasuunnitelma oli hahmottunut nopeasti, eihän hänen tarvinnut välittää viisumeista tai muista rajamuodollisuuksista. Nopea laskutoimitus paljasti, että hänen tulisi suoria 50 kilometriä viikossa ehtiäkseen, ei seuraavan, vaan sitä seuraavan vuoden kevääksi perille. Hän oli aina halunnut saapua Roomaan juuri keväällä, jolloin appelsiinipuut tuoksuisivat ilmassa. Tai niin hän oli ainakin kuullut kerrottavan.

Aino oli noussut trainerinsa selkään välittömästi päätöksen tehtyään ja aloittanut matkansa. Tilanne oli kaikkea muuta kuin juhlallinen. Aino oli punastellut koko kymmenen kilometrin matkan ajatellessaan, kuinka kaikki nauraisivat saadessaan kuulla hänen päähänpistostaan. Etenkin lapset, jotka eivät tienneet äitinsä kykenevän unelmoimaan. Ja kenties myös mies, joka oli aikoja sitten unohtanut.

Häpeää ja epäilyä oli jatkunut niin kauan, kun Aino oli Suomen rajojen sisällä, mutta viimeistään Pietarin kohdalla Aino oli alkanut ajatella matkaansa Salaisuuden sijaan Saavutuksena. Hän oli alkanut uskoa saavuttavansa tavoitteensa ennen pitkää. Samalla hän oli unohtanut, kuinka harvaan asiaan oli aikaisemmin suostunut luottamaan.

Oli kulunut aikaa; Aino kävi töissä, pyöritti arkea ja vähän juhlaakin. Hän värjäsi hiuksensa säännöllisesti kerran kuussa ja jätti riittävästi aikaa ystävilleen. Kukaan ei ollut koskaan huomannut Ainon uutta, intensiivistä ja kunnianhimoista katsetta, kukaan ei koskaan kysynyt. Ja niin Aino ei ollut koskaan kertonut matkastaan.

Aino nousi kuntolaitteen polkimilta ja kulautti kurkkuunsa jääkylmää vettä. Hän tiesi että jossain kaukana appelsiinipuut tuoksuivat. Jossain ihmiset rakastivat. Jossain oli elämä. Seuraavana päivänä Aino nosti säästönsä ja pakkasi laukkuunsa nuoruutensa liehuvahelmaiset hameet. Loppumatkan voisi jo kulkea lentäen.


Pakinaperjantain matkoihin... Jaa

Minä. Ah, minä!

Pakko laittaa, kun kaikki muutkin kerta. Salkakin esimerkiksi. Täältä. Tuo tukka on hieno. Se husottaa justiinsa niinku mullaki. Paitsi ettei mulla ole sitä yhtä paljon.

Jaa

Lieventävä asianhaara

Vuosi 1993

Seppo istuu olohuoneeni sohvalla kahvikuppi kädessään.
- Olihan se saatanan kova urakka saada ovi revittyä irti siitä vitun kotterosta, mut onnistu se lopulta.
Sepon puhe surisee katonrajaan ja ymmärrän vain äänensävyn, joka on täynnä remonttiäijän elämään kyllästynyttä, karheaa uhoa.
Mies on nostanut risojen, vaaleiden farkkujen verhoamat polvet koukkuun eteensä ja lepuuttaa kahvikuppia polveaan vasten. Valkoisen, huoltoasemalta varastetun, ison koon kahvikupin korvasta pilkistää paksu, öljypaskainen peukalo.
Puhe jatkuu ja volyymi kohoaa huippukohdissa, niissä, joissa pultit-vittu-sinkoilevat ja siitä-saatana-tullu-mitään. Punon omien farkkujeni polvireijän ympärille kasvaneita lankoja sormieni välissä. Katseeni harhailee.
Yhtäkkiä silmäni tapaavat jotain asiaan kuulumatonta. Sepon farkkujen haarareijästä kurkistaa mustaa, kiharaista tukkaa kasvava, kalkkunanahkainen kivespussi.

Vuosi 2007

Seppo on lähtenyt katastamaan-vittu-autoa ja jättänyt vaimonsa, Irenen jutustelemaan kanssani. Irene, ammatiltaan suurtalouskokki, pitää tottuneessa kädessään voiveistä ja siivuttaa huoltoasemalta ostamaani voisilmäpullaa pikkupikkuviipaleiksi. Irenen tukka on ohut ja piikkisuora, suuren nuuskamuikkusnenän sieraimessa on räkäpallo. Tiedän, että häntä painaa jokin huoli, mutten kysy. Saan muutenkin liikaa palautetta tuppautumisestani.
- Ootko huomannut että Seppoa painais joku, Irene kysyy.
- Emmä tiiä. Onks se ollu vähän vaisu? ehdotan, vaikka minusta Seppo on ollut aika lailla oma itsensä.
- Joo, varmaan on ollut.
- No?
Irene asettelee silpomaansa pullaa pala palalta kokoon.
- Tässon tilanne päällä.
Ero varmaan, ajattelen. En ole järkyttynyt, olenhan itsekin eronnut moneen kertaan, pari kertaa avioliitostakin.

Vuosi 1993

Seppo on istunut samassa asennossa jo toista tuntia. Välillä hän heiluttaa kuppiaan ja minä haen keittiöstä termarin ja kaadan kuppiin lisää mustaa kahvia. Miehen puhe jatkuu taukoamatta. En pysty keskittymään polveileviin remonttikertomuksiin, vaikka haluaisin. En ole katsonut kivespussia tietoisesti, mutta tiedän jo, että sen kyljessä on täydellisen ympyrän muotoinen, tummanruskea luomi. Housut puristavat sitä, se näyttää olevan ahdingossa. Käyn kamppailua itseni kanssa; jokainen kuluva sekunti tekee asiasta kertomisen yhä mahdottomammaksi.
Rukoilen. Ensimmäistä kertaa elämässäni todella rukoilen ja toivon, että Seppo vaihtaisi asentoa. Toivon, että hän vaihtaisi asentoa niin, ettei tuo paljas ruumiinosa koskettaisi sohvaani, sillä minulla ei ole muuta nukkumasijaa.
Sepon puhuessa minulla on aikaa kuvitella herääväni yksi tuollainen karvainen kiemura suussani. Joudun pyyhkimään suupieltäni moneen kertaan saadakseni kuvitteellisen, mustankiharaisen karvan huulteni välistä.

Vuosi 2007

- Et sitten kerro kenellekään, Irene sanoo.
Pulla on taas huterasti kasassa.
- No en.
- Vannotko?
Nyökkään.
- Sepolla on asiat vähän huonosti, Irene sanoo.
Päättelen kyynelistä naisen silmissä, että Seppo on syyllistynyt vähintään petokseen. Aika hämäriä yrityskuvioitahan hänellä on ollut niin kauan kuin muistan.
- Sepolla on kivessyöpä, Irene julistaa
Suupielessäni nytkähtää pahaenteisesti. Nyt et naura!
- Voi kamalaa, huudahdan.
Ääneni värähtelee aidon kuuloisesti, joskaan ei siitä syystä, kuin Irene mahdollisesti luulee. Mieleeni palautuu ilta Sepon kiveksen seurassa. Vuosikymmen on turvottanut muistojeni kiveksen kymmenkertaiseksi. Tummanruskea luomi tuijottaa karvaisesta kyljestä kykloopinsilmänä, ei vihamielisenä, vaan veikeän uteliaana.

- Seppo selviää kyllä. Mutta hän joutuu käymään läpi leikkauksen... ymmärrätkö?
Puristan huuleni etusormen ja peukalon väliin. Kurkusta kuuluu omituista murinaa. Silmät vuotavat vettä. Näen Irenen katsovan minua silmissään myötätuntoinen ilme. Hän luulee minun surevan, ja se saa naurun pyrkimään ulos yhä innokkaammin. Silmäluomieni takana jalkapallon kokoinen, leikkisä kives tuijottaa minua herkeämättä.
- Seppo on joutunut jo ruokkoamaan karvan kauttaaltaan tuppipottusistaan, Irene selittää vakavana ja pyörittelee pullasiivua sormissaan.
Kuumat salamat välähtelevät silmissäni. Kurkku on kuivana kutittavaa savua. Räjähdys on tulossa. Se on väistämätön. Voihkin yrittäessäni tunkea naurua takaisin palleaani, mutta se vyöryyvyöryyvyöryy suoraan Irenen kasvoille ja silvotun pullan päälle. Se tulee räkänä, sylkenä, kyynelinä, pikkuhousuihin, röhkinänä, hohotuksena.

Irenen ilme on yhtä tyrmistystä ja halveksuntaa. Ymmärrän häntä. Minua hävettää ja iljettää, mutta nauru ei lopu. Nousen ja kaivan kaapistani Burana-paketin. Otan salassa yhden tabletin käteeni, varoen näyttämästä pakettia Irenelle.
- Anteeksi, olin juuri ottanut yhden tällaisen ennen kuin tulitte, sanon ja ojennan tabletin Irenelle. - Ota sinäkin. Se helpottaa.
Irene näyttää ymmärtävän ja nielee lääkkeen kuuman kahvin kanssa.
Olen ensimmäistä kertaa tyytyväinen, että minua luullaan suotta huumeidenkäyttäjäksi, koska minulla on niin huonot hampaat.

Puolen tunnin kuluttua Irenekin nauraa.


Pakinaperjantain aiheena on ilopilleri Jaa

Pehmeäksi paketiksi en olisi halunnutkaan!

Kyllä! Minä se olen!
Ympäriinsä riippuvat päättelemättömät
langat, siellä täällä
sikinsokin, hajamielisesti hutaistuja
solmuja.
Tuoltakin nurkasta purkautuu jo
rispaantuneeksi risaksi.
Maailman pajukorin pohjalle
hukattu, hävettävä rätti,
kolmeen kertaan kielletty, hukkapätkä...
Mutta.
Tämä minä olen.
Omin käsin tehty.
Yksikin päätelty lanka olisi
täydellisestä keskeneräisyydestäni pois!


Runotorstain aiheena keskeneräinen Jaa

Talviunia

Hyvä on täällä, suon ja metsän rajalla. Vasemmalla kyljelläni syvä, pihapuuntuoksuinen turvallisuus, oikealle aukeaa upottava, harmaa huopapeitto; tunkkainen tupakkarulla laakeaksi ja karvaiseksi levitettynä.

Tähän tarkalle rajalle, metsäheinän ja suoheinän väliin, laitan itseni levolle. Vasenta puoltani pistelevät nuorten mäntyjen peräänantamattomat sormet, oikea sivuni painuu ohuen jääihon läpi sammaleiseen kosteuteen, jonka sylissä ilma tuntuu viileältä hengittää.

Kierrän männynvitsat kylkikaareksi ympärilleni. Tukeva kehikko se on. Hankikantava. Mäntykaaren tilkitsen elämää julistavalla sammalella. Ettei lämpö karkaisi. Nenä värähtää sammalen lahon kohdatessa tuoreen pakkasen. Työ on valmis. Elämä säilyy.

Nyt vasta uskallan avata silmäni tähtikirkkaalle taivaalle ja kohdata sen, kuinka kaikki oleva painaa. Hengitys kulkee harsopilveksi muuttuneena silmieni edestä. Nyt on ruumiin aika nukkua. On talvi, ja mieli saa vaeltaa. Kotonani, kohdussani, nukun aina silmät auki.

Tarinamaanantain aiheena on ahertaja ja Pakinaperjantain lohtu. Jaa

Vihasta, mielenterveydestä ja päänsilittelystä.

Hirveän erilaisia reaktioita on saanut kuulla tämän Jokelan tragedian takia. Päiväkodin täti sai kuulla tapahtuneesta minulta. Hänen kauhistunut ensireaktionsa oli harmitella ampujan menetettyä tulevaisuutta (tässä vaiheessa kuolleiden määrä tai ampujan kohtalo ei ollut tiedossa). Useampi ihminen on kysellyt, pitääkö tällaiset teot kuitata päänsilittelyllä. Monet ovat sitä mieltä, että tapahtuneelle on löydettävä syyllinen. Osa nostaa esiin yhteiskunnan vastuun.

"Pitääkö täällä antaa kaiken maailman vitun talidomidien(!!!!!!!!!????) lahdata viattomia ihmisiä?" Tämä kommentti aiheutti minulle kirjaimellisesti rytmihäiriöitä. Vitutti niin paljon, että päätä pakotti. Tällaista vihaa ja kostomentaliteettiako (puhumattakaan aivan verrattoman fiksusta sanavalinnasta) tässä maassa vielä tarvitaan???!!! Eikö tapahtunut osoittanut, että vihaa on aivan riittävästi ilman, että sitä entisestään kasvatetaan.

Taannoinen masennuskokemukseni antoi minulle viitteitä siitä, kuinka koko ajatusmaailma ja tapa nähdä ympäröivä todellisuus muuttuvat mielenterveysongelmaisen ihmisen päässä. Minulla kävi hyvä tuuri; sain kunnollista apua riittävän ajoissa. Mutta täällä on liikaa niitä, jotka saavat liukuhihnakohtelun. Resepti käteen suurin piirtein silmiin katsomatta. Jos sitäkään. Samalla opin, että kuka tahansa meistä voi sairastua. Ampuja voisi olla oma poikani.

Ihmisellä on tekemisistään vastuu. Väärän teon saa tuomita. Vääryyttä kärsineellä on oikeus tuntea vihaa ja hautoa kostoakin. Silti kukaan ei saa vakuutettua minua siitä, että terve ihminen haluaisi tappaa joukon muita ihmisiä ja sitten itsensä. Voiko ihmistä syyttää siitä, että hän on sairas?

Yleensä asiasta puhuessani (olen ennenkin kyseenalaistanut ihmisten innon vihata, tuomita ja teloittaa vastaavien rikosten tekijöitä) joku huomaa, että tällä periaatteella ajatellen kohta ketään ei voida syyttää yhtään mistään. Minusta tällainen kehitys ei olisi lainkaan huono juttu. Toki viha ja syyllisen hakeminen on inhimillistä, mutta kulloisenkin tapauksen taustatekijöiden selvittäminen ja kaikkien osapuolten auttaminen olisi varmasti koko lailla hedelmällisempää.

Jokainen meistä voi kantaa vastuuta lähellämme olevista, voimme tehdä tiettäväksi että kunnollinen terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut ovat meille äärimmäisen tärkeitä. Supistuksiin ei ole varaa, sillä nytkin liian moni lipeää avun ulkopuolelle tai menettää toivonsa apua jonottaessaan.

Ja pään silittely... Sitä toden totta tarvitaan paljon enemmän. Sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan! Jaa

Voi maailma!

Jos pysähtyisi miettimään tarkemmin, vatsasta vihlaisisi ilkeästi, samalla tavalla kuin sirkuksessa, trapetsitaiteilijan tippuessa narulta verkkoon.

Mutta yritän kierrellä asiaa mahdollisimman pinnallisesti. Otan jauhelihan pakastimesta sulamaan keittoa varten ja olen äärimmäisen tietoinen/huojentunut siitä, että minulla on perhe ruokittavana. Jossakin on toisin. Ajatukseni ovat heidän kanssaan. Jaa

Uskollisuus kunniaan!

Kypsän ihmisen luonteeseen kuuluu olla tavoilleen uskollinen. Olen huomannut, että ne ihmiset, jotka tekevät yhtenä päivänä yhtä ja toisena päivänä toista ovat muutenkin melkoisia tuuliviirejä ja hulluja jopa, sanoisinko.

Minä olen tehnyt omasta päivästäni sellaisen, etten häpeä olla toistamatta sitä jokaisena arkena ja sunnuntaina. Nyt tässäkin pystyn luetella lopottamaan koko päivän läpi taukoa pitämättä. Se menee nimittäin näin:

Minulla uusi päivä alkaa tavallaan jo illalla, siitä kun vaihdan yöpaitasilleni seitsemän maissa. Rasvaan kasvoni ja valmistan pientä iltapalaa itselleni ja miehelle. Katson televisio-ohjelmat, pöyhin sohvatyynyt, laskostan omat ja mieheni vaatteet kylpyhuoneen pyykkikoriin, laitan puhelimen latautumaan ja käperryn armaani kainaloon nukkumaan.

Aamulla herään puoli tuntia ennen miestäni. Piirrän itselleni kulmakarvat (kulmakarvattomuus on sukuvikamme), laitan kahvin tippumaan ja haen postilaatikosta lehden miehelle luettavaksi. Katson lämpömittarista lämpötilan valmiiksi. Voitelen meille molemmille kaksi voileipää, päälle juusto ja kinkku. Mies herää, syömme, mies pukeutuu ja lähtee töihin.

Menen pyykkikorille, nostan varovasti mieheni vaatteet omien vaatteideni alta. Kaavin näytteet housun haaroista. Laitan testauksen käyntiin varmistaakseni, ettei näytteistä löydy siemen- tai emätinnesteitä. Juon vielä kupin kahvia ja alan käydä huoneita läpi ensin imurin, sitten lattiapyyhkeen kera.

Siivottuani tarkistan näytteet ja jos mitään huolestuttavaa ei löydy, soitan ensimmäisen tarkistussoiton. Soiton jälkeen puran nauhoitteen ja analysoin taustamelun. Soitan uuden puhelun jollekin mieheni toimiston toiselle työntekijälle. Vertaan taustaääniä keskenään. Sitten luen yhden luvun verran romaania, yhden runon ja opiskelen uuden huonekasvilajikkeen kasvikirjasta.

Pakkaan kylmälaukun valmiiksi ja lähden autolla miehen toimistolle. Kytken jäljittimen päälle tarkistaakseni miehen olinpaikan. Jos mies on jo lähtenyt asiakaskäynneille, suuntaan jäljittimen osoittamaan paikkaan. Jos kyseessä on minulle entuudestaan tuntematon paikka, jään odottamaan asunnon eteen ja seuraan mieheni myöhempiä liikkeitä jäljittimen avulla. Jään odottamaan asukkaan poistumista. Tämä vaihe voi kestää useita tunteja. Jos asunnossa asuu viehättävä nainen (kaikki naiset ovat omalla tavallaan viehättäviä), kaivan esiin valmiiksi varaamani kusilevyn (virtsaa uunipellille, pakasta ja käytä) ja käyn luiskauttamassa sen asukkaan postiluukusta sisään.

Ajan kauppaan, ostan päivän ruokatarpeet. Ajan kotiin, valmistan ruuan. Soitan tarkistussoiton miehelleni, analysoin taustaäänet. Käyn läpi teksti-tv:n uutiset ja kirjaan pääkohdat ranskalaisilla viivoilla vihkooni voidakseni keskustella niistä myöhemmin mieheni kanssa. Käyn vielä kiillottamassa kylpyhuoneen hanat uudelleen.

Mies tulee kotiin. Halaan ja varovasti nuuhkaisen häntä. Laitan miehelleni valmiin annoksen ja menen eteiseen käymään läpi miehen puhelimen tiedot ja taskun sisällön. Liityn mieheni seuraan ja käyn läpi valitsemani uutisaiheet rauhallisesti ja järjestyksessä. Tiskaan astiat ja suihkutan laventelintuoksua keittiöön.

Menen kylpyhuoneeseen ja pyyhin kulmakarvat kostealla meikinpoistolapulla.

Siinäpä päiväni onkin! Kun noudattaa uskollisesti luomaansa päiväjärjestystä, voi melkein luoda itselleen kokonaisen maailman, jonka kaikki osa-alueet ovat hallinnassa. Sitähän kaikki haluavat! Eikö vain?

Pakinaperjantain aihe on uskollisuus. Jaa

Lahjasta ja ystäväkirjan satoa.

Kristiina on löytänyt Lahjan. Hän on luvannut videokuvamateriaalia lahjan löytöhetkiltä. Seuratkaamme hänen blogiaan mielenkiinnostuneina.

Seuraa otteita ystäväkirjastani:

Paju on pudonnut sekä katolta, että avantoon.

Halo Efekti on leikkinyt nukkeleikkejä kukilla.

Varapygmi (Osmo Poliitti) on yksi niistä harvoista, jotka osaavat Reiskan pelaamisen taidon.

Tienpäällänin Erkin paras puoli on perse! <3 href="http://therightandwrong.blogspot.com/">Hansu väittää (vaikka tosipaikan tullen voisi mieli muuttua) muka pärjäävänsä ilman mikroaaltouunia.

Vintti uskoo jonkinlaiseen jatkumiseen, vaikka kuolemakin tulisi.

Muikku on omasta (ja muidenkin! Nimim. omakoht. kok. on!) mielestään tavattoman hauska.

Pikku Sue (Pikkis) muistaa kaukaa mummolan porstuan tuoksun. (Minullakin muuten tämä on tosi varhainen muisto).

Kukkis tunnustaa vailla häpeää käyttävänsä kynttilöitä!

Korpun väittää olevansa synkkä erakko, vaikka on vieraillut naapurissa tyttiksen luona jo kolmipyöräiässä.

Ipille ei kannata kertoa mitä kuoleman jälkeen tapahtuu... Toivottavasti romaanit löytyvät vielä uudelleen.

Uudet ystävät ovat tietty aina tervetulleita! Jaa

Lahja on taas Oulussa!!!

Kari matkasi jälleen töiden velvoittamana Helsinkiin ja nappasi Lahjan visusta piilostaan. Hän toi keltaiseen pussiin käärityn paketin takaisin ouluun ja piilotti sen nuolen osoittamaan kohtaan. Se on "kävelysillan alla, pylvään juuressa, meren puolella". Nyt me oululaiset saamme näyttää helsinkiläisille, kuinka leikkisää porukkaa olemme heihin verrattuna. Siis kaikki oululaiset! Nyt yhtenä mylläkkänä Lahjanmetsästykseen!!! Jaa

Kilpailu on päättynyt ja voittaja selvillä.

Julistin taannoin kilpailun, jonka tulokset olen nyt arponut tänään virallisen valvojan läsnäollessa.

Jokainen lappunen pitää sisällään osallistujan nimen.

Onnetar (minä) ojentaa mustelmaisen kätensä...

... ja onnellinen voittaja selviää!

Onnea Hallattarelle! Pistä yhteystietosi osoitteeseen allyalias ät gmail piste com, niin laitan yllätysvoittosi postiin.

Kiitos kaikille osallistujille hyvistä vastauksista. Oikeastihan kyse oli tietenkin työtodistuksesta. Siis tietty! Miten ette arvanneet??? Jaa

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Liika on jo liikaa!

Katkera kotirouva on n. 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Kesä oli silloin jo melkein lopuillaan ja lämpöä oli hyvä kun viisitoista astetta. Pihakoivun lehdissä oli jo siellä täällä keltaista. Siksi tuntuikin kuin unelta (pahalta sellaiselta), kun sinä iltapäivänä pihan poikki käyskenteli hitain askelin paljasjalkainen naapurin akka, yllään pelkkä sinikukallinen, olkaimeton uimapuku ja takapuolen verhoksi kiedottu hippikuvioinen rätti. Kädessään hän kantoi painavan oloista Siwan muovikassia.

Jähmetyin kesken puutarhakalusteiden purkamisen ja tuijotin suu auki uimapuvun rintamuksesta pursuavaa, punaista lihaa. Käsi hapuili vaistomaisesti housunpersusta. Nyt piti ensin ottaa kamerakännykällä kuva koko komeudesta. Eihän tuota muuten ukkokaan uskoisi! Sitten pysähdyin miettimään: Soitettiinko hulluille ambulanssi, vai oliko valkotakkisilla jokin oma hakujärjestelmänsä?

Tuossa vaiheessa naapurin akka huomasi minut puutarhakalusteiden lomasta kyyristelemästä. Hänen kasvoilleen levisi pöllämystyneen onnen ilme ja akka heilutti kättään iloisesti, vahvistaen entisestään käsitystäni hänen mielenterveydestään. Nousin silti seisomaan ja annoin hänen taluttaa itseni sisälle.

Akka istui pirtin pöytään sellaisella voimalla, että tuolin puupinta läpsähti läskin osuessa siihen, samaan tapaan, kuin lautanen isännän kinkkusiivun alla aattoaamuna. Naapuri veti Siwan kassista esiin ison pullon likööriä ja viittasi minua hakemaan kaapista lasit. En voi sanoa, että omatunto olisi edes soimannut. Sen verran oli akka minua tempuillaan piinannut, että päätin käyttää hänen hulluudentilaansa surutta hyväkseni. Kun käännyin lasien kanssa ympäri, oli pullon viereen ilmestynyt neljä kuvia pursuavaa valokuva-albumia. Tunsin veren pakenevan kasvoiltani muistaessani akan palanneen vastikään viikon Portugalin-matkaltaan.

Siitä alkoi iltapäivä, joka veti kamaluudessaan vertoja kovinkin tympeälle panttivankidraamalle. Akka kävi läpi jokaisen albumin hitaasti, nautiskellen. Hänen sormenkyntensä naputti käsitteillä olevaa kuvaa hänen lausuessaan jotain sen tapaista, kuin: "Tässä minä olen meidän hotelliamme lähinnä olevalla rannalla" tai "tällaisia kukkia kasvoi luonnonpuiston etelärinteessä". Join liköörilasini tyhjäksi heti, kun piinaajani suostui kaatamaan siihen täytettä. Aivoissani sumeni, aloin kuvitella kuuntelevani Kylli-tädin satua.

Vasta viimeisen albumin kohdalla havahduin. Juopuneet aivoni alkoivat yhdistää asioita toisiinsa. Eräät kasvot vilahtelivat kuvissa läpi loman: "Tässä minä, isäntä ja Amanssio ollaan sikajuhlilla", "Tässä kohtaa isännän polvivaiva äityi ensimmäisen kerran todella pahaksi. Katso, Amanssio on juuri tuomassa jääpussia hotellin resepsuunista". Aloin kuunnella akan juttuja huomattavasti tarkemmin.
"Ja sinne jäi ihana Portugali ja Amanssio", naapuri huokasi. "Tiedätkö, Amanssio antoi tämän pullon lahjaksi lähtiessämme. Mietin heti, kuinka haluan jakaa sen sinun kanssasi". Akka pyöräytti mietteissään sanan Amancio kauppakuittiin. En viitsinyt mainita oikeinkirjoituksesta, niin kovasti ämmä huokaili lemmentuskissaan. Melkein olisi käynyt sääliksi, mutta onneksi valokuvien parissa kärsityt tunnit olivat kovettaneet sydämeni.

Lopulta naapuri pakkasi kuvat ja tyhjän pullon (!) kassiinsa ja nousi. Ovella hän vielä heittäytyi kaulaani ja huokasi: "Kunpa voisin kertoa sinulle mitä kaikkea sydämessäni liikkuu!"
Minäkin huokasin - helpotuksesta. Aivoni olisivat sulaneet pienimmästäkin lisätilityksestä!
"Muuten", akka hoksasi. "Haluatko tämän uimapukuni? Se on varmaan suurin piirtein kokoasi. Minä ostin Portugalista uuden".
Menin ihan sanattomaksi kuvitellessani kaikkia niitä paljaita paikkoja, joita akka oli uimapukuunsa hieronut. Eikö naapuri huomannut minun olevan ainakin kymmenen vaatekokoa häntä pienempi? Oli naapuri hullu tai ei - minun oli ihan pakko kostaa kokemani loukkaus.

Illalla aloin kirjoittaa:

Hei sinä rakas nainen,

Oli ihana tutustua sinuun, voi rakkaani!
Toivottavasti tulet pian uudestaan luokseni
Portukkaliin! Voimme rakastella kaikki yöt.
Rakastan sinua ikuistesti.
Älä kerro miehellesi.

Rakkaasi Amanssio

Kuoreen tietenkin laitoin naapurin isännän nimen, ettei kirje varmasti menisi ohi. Tajusin tehneeni kohtalokkaan virheen vasta sulkiessani kirjekuorta. Ymppäsin pienellä tekstillä kirjeen alkuun selittävän lauseen:

Opiskelin tuossa juuri hieman suomea.

Eiväthän ne Portukkalilaiset välttämättä kaikki sentään suomea osaa!

Eipä ole naapuri tullut enää uikkareitansa kauppaamaan!


Pakinaperjantain haasteena: Ja silloin kamelin selkä katkesi. Jaa

Helsinkiläiset huomio!! Lahja saapuu!!!

Kari on kertonut aikeistaan piilottaa lahjan Helsinkiin tänään joskus viiden-kuuden hujakoilla. Lisää tietoa täällä. Kari aikoi ilmoittaa minulle heti kun on saanut tehtävän suoritettua ja lisään silloin tarkan osoitteen tämän postauksen jatkoksi. Siis ei muuta kun paikan päälle Karia väijymään ja lahjaa nappaamaan. Siellä taitaa olla osa alkuperäisestäkin lahjasta kierrossa.

Edit (16.00): "Ympyrätalon vieressä on leikkipuisto. Lahja on sen laidalla olevan ruskean, lukitun laatikon takana". - Kari

Muistakaahan ilmoitella mullekin, jos joku nappaa lahjan :)

Ps. Tein sen vahingossa taas. Tällä kertaa biisinä Outkastin Hey Ya.

Shake it like a Polaroid Picture... Jaa

Portaat takana - alamäki edessä!

... Toki joskus alamäkikin voi olla loputon sarja portaita!

Valokuvatorstain aiheena on portaat. Jaa

Riemun kirvoittama sekapostaus, ilmoitusasiaa ja kilpailu.

Olen yhtä onnesta soikeana, kuin tämä iloinen kolonen!

Tämänpäiväinen keskusteluni:

Minä: ... ja sitten minä en tietenkään enää saanut sitä mistään.
Nainen: Niin.
Minä: Minä ihan tosissaan tarvitsisin sen. Olen yrittänyt jäljittää omistajia ikuisuuden ilman tulosta, joten jos vaan mitenkään voisit auttaa asiassa eteenpäin.
Nainen: Tota.. jos viittit laittaa mulle sähköpostia. Laita siihen nimi ja sotu.
Minä: Joo.. (???)
Nainen: Niin muuten... Pistä siihen osoitteesikin, niin tiedän mihin voin lähettää sen.
Minä: Okei... Siis MITÄ??? Käsitinkö minä oikein? Saanko minä sen nyt?
Nainen: Tai onko maanantaina liian myöhään? Mä olen tässä pari päivää vapaalla.
Minä: Mä olen metsästänyt tätä niin pitkään, että muutama päivä ei tunnu missään.
Nainen: Okei. Pistä sitä postia sitten.
Minä: Kiitos! KIITOS!!! Siis aivan älyttömästi KIITOS!!!
Nainen: ???

Ymmärrettävästi olen ollut loppupäivän ihan hippelihuraa-ilon siivillä! Mutta nyt siihen kilpailuun...

Kenestä tai mistä keskustelussa on kysymys? Kirjoita vastauksesi kommenttilaatikkoon (mielellään perustelujen kera). Kaikki vastaukset osallistuvat yllätyspalkinnon arvontaan. Kilpailun viimeinen osallistumispäivä on vaikka ööö...ööö... 29.10.

Sitten siihen ilmoitusasiaan. Olen saanut vähän vinkkiä, että Lahja olisi tulossa perjantaina Helsingin suuntaan. Olkaa siis kuulolla ja ennen kaikkea valmiina Leikkiin!

Jaa

Surullinen, ahdistava maailma

Aika parantaa haavat, sanotaan. Siitä huolimatta, kun tuuli puhaltaa kaikuvaa ja meluavaa kaupunkiyötä kasvoilleni, minä muistan. Tai paremminkin riipun muistamisen reunalla, osaamatta tunnistaa sen paremmin menneen hahmoa, kuin sitä ympäröiviä sanojakaan. Vaistoan reunan lähinnä äkillisestä halustani heittää takin harteilleni ja hypätä taksiin. Matkustaa jonnekin lämpimään, tai vaikka Ruotsiin edes.

Ja joskus öisin uneksun levottomia unia märästä ja kahisevasta. Poimin märkää ja kahisevaa nyrkkeihini, sitä tarttuu poskeen. Minun haluaisin vain leikkiä, mutta sanaton levottomuus on piirittänyt minut joka suunnasta. Se nostaa minut ilmaan vieraiden äänten ulottumattomiin. Kaiuttomassa kuplassani yritän suunnata aistini jotain tuttua kohti, jotain tuoksua, kenties ääntä, tai kosketusta. Mutta olen yksin.

Silloin herään unestani. Soitan uniselle äidilleni, jonka olen vasta löytänyt uudestaan. Pyydän häntä kertomaan koko tarinan vielä kerran. Jaa

Sana on sota! (Gimme Shelter)

Sota, lapset; sodasta teidän täytyy ymmärtää kaikki ennen kuin umplahdatte avioliiton myrskyisille ja rannattomille laineille. Sodassa on omat tekniikkansa ja lainalaisuutensa, eikä ole yhtään liioiteltua lukea kihlausaikana asiaa käsitteleviä teoksia (tai katsella armeijan propagandhistisia opetusvideoita, jos mahdollista). Esitän seuraavassa suppean kokoelman parisuhteen sisäisiä sodankäynnin muotoja:

1. Keskustelu: Tämä on aloittelijalle sopiva sodankäynnin perinne, jossa pariskunnan osapuolet suorittavat vuorotellen hallitun hyökkäyksen toisiaan vastaan. Keskustelun tärkein metodi on kiertää vastustajan selustaan käyttämällä lauseita "siis tää ei oo mitään henkilökohtaista" tai "asiat riitelevät, tollo. Eivät henkilöt". Vastustaja puolestaan naamioi taistelukentällä pahasti haavoittuneen itsetuntonsa lausumalla katkeruutta väräjävällä äänellä lauseet "huomaa, että vanhempasi ovat keskustalaisia" tai "nyt tiedän millaisella ajatusmaailmalla saksalaiset oli varustettu, kun Hitler sai heidät siihen perkeleelliseen joukkopsykoosiin".

Huom! Kokeneet keskustelijat eivät noudata sodan sääntöjä vaan saattavat tehdä kipeitä yllätyshyökkäyksiä, joiden piikki osuu suoraan sydämeen!

2. Kaupankäynti: Kaupassakäynnin voittamisen ongelma on asia, joka on askarruttanut mieliä lähes siitä asti kun auto-market keksittiin. Kaupassakäynnin aloitusisku on väistäminen. Molemmat yrittävät saada vastustajansa tarttumaan ensimmäisenä ostoskärryjen työntimeen. Ensikosketus ennustaa myös tulevien taisteluiden lopputulosta paremmin kuin missään muissa sotatilanteissa. Ei siis ole ihme, että kauppojen edustoilla näkyy niin paljon kengännauhojaan solmivia ja ostoskärryjen suuntaan hätäisesti pälyileviä ihmisiä.

Huom! Yritä ottaa muutama voitto esim. keskustelussa tueksesi, ennen kuin lähdet kokeilemaan kaupassakäyntiä!

3. Kuurojen salamasota: Tämän lajin hallitsemiseen tarvittava tekniikka on yksinkertainen, mutta oikea ajoitus vaatii vuosien harjoittelun. Mitään yksinkertaista sääntöä ajoituksen helpottamiseksi ei ole. Sen sijaan kuvaan erään tyypillisen "kuurojen salamasodan":

Jarmo: Se Einari on juuri sellainen kiero paskanpuhuja ja muutenkin liero, just sellainen akkamainen. Mä en enää jaksa olla sen kaveri.
Paula: Viittitkö toistaa? Mä en kuullut.
Jarmo: Mä en jaksa olla enää Einarin kaveri.
Paula: Ei ku sen mä kuulin. Mutta mitä sä sanoit sitä ennen?
Jarmo: Että se on kiero paskanpuhuja.
Paula: Ei ku kuulin mä senkin. Mutta mitä sä siinä välissä sanoit.
Jarmo:... Siis... tää nyt on ihan asiayhteydestä irrallaan... siis että se on akkamainen.

Paula: Niin... Kerros mulle millaisia naiset oikein sinun mielestäsi ovat. Ja mieti sanojasi hyvin tarkkaan!

Tämän jälkeen tilanne siirtyy keskustelusotaan, mutta Paula pääsee aloittamaan selvästä etulyöntiasemasta.

4. Rakkaus: Tämän muodon edellytys on kehittää vastustajalle eräänlainen Tukholma-syndroomaan verrattavissa oleva kiintymystila, jonka luoma pohja auttaa voittamaan kaikki muutkin sodat. Rakkauden uhri on valmis kärsimään valtavan määrän henkistä ja fyysistä nöyryytystä puolustautumatta. Rakkaus sodankäynnin muotona on vaativuusluokaltaan sama, kuin kissa yrittäisi pyydystää lihasrelaksanteilla lamaannutettua hiirtä. Yleensä tästä sodan muodosta kehittyy kuitenkin monimutkainen ja vastavuoroinen verkosto, jossa molemmat osapuolet ovat vuoroin kissan, vuoroin lamaantuneen hiiren roolissa.

Huom! Oman taistelulaulun valitseminen helpottaa rakkaudesta selviytymistä.
Huom! Sodassa kaikki on sallittua! Rakkaus on vain yksi sodankäynnin muoto.


Haluan toivottaa miellyttäviä ja voitokkaita hetkiä. Muistakaa muskettisoturien jalo lausahdus "It's just me myself and I". Ja kun tylsä ja toivoton hetki koittaa, luottakaa siihen, että sota, lapset, on vain suudelman päässä!


Pakinaperjantai


Jaa

Palikka

Palikka oli esineenä kaunis. Se oli valmistettu lakatusta tammesta ja sen pinta tuntui peukalon alla sileältä. Kooltaan se mahtui juuri ja juuri piiloon aikuisen miehen nyrkkiin, mutta se oli kuitenkin tarkoitettu kätkettäväksi tarkasti vartioituun holviin, väärien käsien ulottumattomiin.

Puisen kuoren sisälle oli piilotettu monimutkainen, vuosien kehittelytyön tuloksena aikaansaatu mekanismi, jonka tarkoitus oli estää palikan myrkyllistä sydäntä valumasta ulos vahingossa. Maria puristi esinettä sormiaan vasten. Hän ei ollut nähnyt sitä kymmeniin vuosiin.

Maria palautti mieleensä päivän, ne olosuhteet, joissa oli tullut ehdottaneeksi eräänlaisen takaportin, varauloskäynnin luomista. Silloin hän oli ollut nuori, ei edes neljääkymmentä vielä. Intomielisyys oli ehdotusta edeltävien vuosien varrella kuihtunut omaan mahdottomuuteensa ja sen vapauttamalle maaperälle oli itänyt kitkerä kyynisyys. Ihmiset olivat tuntuneet autuaan välinpitämättömiltä ympäristössään tapahtuvien muutosten suhteen; he lisääntyivät hallitsemattomasti, elivät yhä vanhemmiksi ja lopulta kieltäytyivät tykkänään kuolemasta.

Maailma oli muuttunut nopeasti, mutta ihmiset olivat sopeutuneet. Toisin oli luonnon tilanne. Veltoista suojeluyrityksistä huolimatta suuri osa eläin- ja kasvilajeista eli viljeltyinä ja maaperä ja vesistö puhdistuivat liian hitaasti onnettomuuksien jälkeen. Maria oli seurannut kehitystä ylävätsa kroonisesti ahdistuksesta kuristuneena ja vannonut käyttävänsä varauloskäyntiä ennen kuin olisi liian myöhäistä pelastaa elämä. Ihmiset olivat vaikuttaneet unohtaneen koko ympäröivän todellisuuden, he olivat kääntäneet katseensa sisäänpäin ja ajoivat omaa etuaan kokonaiskuvaa näkemättä.

Maria huomasi sormiensa näyttävän vanhoilta kilpikonnan tassuilta. Viimeksi hän oli pidellyt palikkaa käsissään rypyttömin sormin. Vaikka ikääntymisprosessi oli aikoja sitten onnistuttu pysäyttämään, ihmiset eivät olleet vielä onnistuneet estämään käsiä vanhenemasta. Maria piti käsistään. Niitä katsellessaan hän tunsi menneiden vuosikymmenten huokaavan jostain kaukaa. Hän ymmärsi olevansa nyt tilanteessa, jonka oli kuvitellut kovin erilaiseksi kauan aikaa sitten.

Hän ei ollut kuvitellut väsymystä. Ei epäröintiä, eikä pelkoa. Jos hän avaisi palikan ja vapauttaisi sen sisällön, hän vapauttaisi samalla maapallon raskaasta taakastaan, jota se itse ei kyennyt millään ravistamaan selästään. Ihminen lakkaisi olemasta. Elämä saisi mahdollisuuden. Silloin kauan sitten ajatus oli tuntunut riemastuttavalta, jalolta ja ylevältä.

Nyt Maria oli väsynyt. Hän ei ollut varma itsestään, eikä palikasta, rakkaasta varauloskäynnistään, jonka olemassaolon turvallisessa varjossa hän oli saanut edes osan elämänsä öistä nukuttua. Hän sulki silmänsä, sujautti esineen huokaisten laukkunsa turvallisimpaan taskuun ja narisutti vetoketjun kiinni hiljaisessa huoneessa.

Tarinamaanantain aiheena on palikka. Jaa

Velanmaksua, osa 5. Lilith

Puhdistavan vihan Lilith on minulle tosimaailmasta tuttu, joten on onni, että hänen koiransa Violet (nimi muutettu) hyppäsi sensuroimaan Lillin kauniit kasvonpiirteet. Olisihan ollut vaara, että minun kyvyilläni kaikki oululaiset tunnistaisivat Lilithin katukuvasta :)

Mutta nyt muutama kohupaljastus ystävästäni:
- Ensivaikutelma Lilithistä on ystävällinen, tarmokas ja sanavalmis. Paremmin tutustuttaessa käy ilmi, että mielikuva pitää harvinaisen hyvin paikkaansa.
- Lilithin tukka ei ole oikeasti keltainen (olen kuullut, että keltainen on blondin pahin vihollinen). Minun tussivalikoimani vain on rajallinen.
- Lilithin synonyymivarasto sanalle vitutus on laajempi kuin George W. Bush nuoremman sanasto kokonaisuudessaan.
- Lilith tykkää jostain syystä katsella aika paljon maahan tupakkaa poltellessaan.
- Lilith kerää pelikortteja.
- Lilithin tiedetään kirkuneen keuhkojensa pohjasta katsellessaan Maissilapsia (tästä on tosin aikaa)

Haluan antaa Lillille kuvan, jonka otin joskus viime keväänä. Siinähän olemme me kaksi!


Kuittaan virtuaaliviiskytsenttiseni riemusta kiljuen ja ojennan sen Isopeikon karvaiseen kouraan. Velkaa tuli taas lyhennettyä! Jaa