Maailman noloin tapaus

Jostain syystä olen viime aikoina miettinyt paljon koko elämäni nolointa tapausta, joka on ollut niin kummallinen, että en oikein itsekään usko sitä todeksi. Tapauksesta on vaikka kuinka monta vuotta.

Olin silloin ensimmäisen vuoden opiskelija yliopistolla ja olin tutustunut opiskelukavereihini vasta pintapuolisesti. Sinä viikonloppuna teimme pienen pakollisen matkan vuosikurssimme kanssa jonkin matkan päähän Oulusta. Ilmeisesti uuden opiskelupaikan aiheuttama stressi aikaansai minulle pitkäkestoisen unettomuuden kierteen, jota en saanut millään katkaistua. Kaveri oli seurannut tilannettani huolestuneena ja päivää ennen retkeämme hän ilmestyi taskumattimallin Smirnoff-pullon kanssa asunnolleni ja juotti minua kunnes sammuin (myöhemmin sain huomata että kyseinen konsti todella katkaisi unettomuuskierteeni).

Lähdin matkalle huonossa olossa ja edelleen kuoleman väsyneenä. Useat muut reissulaiset olivat ottaneet nestemäistä evästä mukaan ja humaltuivat päivän mittaan, hyvin asiallisesti, mutta kuitenkin. Minulle ei juoma maistunut, mutta viihdyin kuitenkin mainiosti muiden seurassa. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin pyörtää juomattomuuspäätökseni ja liityin muiden seuraan. Valitettavasti sinä iltana viinapääni oli normaaliakin huonompi ja humalluin aika nopeasti.

Kun lähdimme kotimatkalle, olin jo aika lailla humalassa (en onneksi ollut ainoa). Olin aikaisemmin huomannut että retkelle pakkaamani sateenvarjo oli hävinnyt repustani ja epäilin jättäneeni sen retkipaikkaamme. Samassa sateenvarjoni kiersi opiskelijoiden keskuudessa. Minä riemastuin. Vaikka sateenvarjo oli halvinta mallia ja aika vanhakin, oli kiva että se löytyi. Aloin tunkea sateenvarjoa reppuuni. Eräs opettajista sanoi että se on hänen sateenvarjonsa. Tutkin varjoa tarkemmin ja sanoin hänen erehtyneen. Varjo oli ihan varmasti minun, sillä se oli reunoiltaan rispaantunut. Intimme opettajan kanssa jonkin aikaa ja lopulta hän antoi periksi, tosin jonkin verran tympääntyneen oloisena. Ajattelin että hän oli varmaan vaan vähän liian humalassa (ja muutenkin omituinen ihminen).

Ilta kului ilman suurempia kommelluksia ja kului paljon aikaa. Tapaus unohtui mielestäni. Varmaan vuoden kuluttua joku ystäväni kaivoi jotain juuri tästä reissurepusta. Hän ihmetteli miksi minulla on repussa kaksi täsmälleen samanlaista sateenvarjoa. Siinä vaiheessa muistin retkellä tapahtuneen kummallisen sattuman ja tajusin mitä oli tapahtunut. Oma varjoni oli ollut koko ajan repussani, mutta en ollut löytänyt sitä humaluspäissä kaivaessani. Nyt minulla oli tosiaan repussani kaksi täsmälleen samanlaista, reunoistaan rispaantunutta halpaa sateenvarjoa.

Siinä vaiheessa tajusin että olin varastanut opettajani sateenvarjon, eikä hän ollut meistä se kummallinen vaan minä! Muuten olisin nauranut tapaukselle mutta tilanne oli niin nolo, että itkuhan siinä pääsi.

Mitä sitten tein asialle? En yhtään mitään. Minua hävetti niin paljon että en voinut mennä palauttamaan varjoa, tai ottaa asiaa muutenkaan puheeksi. Nyt olen heittänyt molemmat varjot menemään, sillä en kestänyt katsella niitä enää. Jaa

L tonttuna

Tulimme pari tuntia sitten L:n joulujuhlista, jotka ovat kai sitten viimeiset hänen elämässään sillä ensi vuonna hän siirtyy yläasteelle. L oli tonttu ja hänellä oli ensimmäinen repliikki joulujuhlien historiassa. Esitys ja tämä repliikki menivät molemmat oikein mallikkaasti, vaikka L valitti kärsivänsä jännityksestä ennen esityksen alkua. Otin kuviakin, mutta en viitsi edes kysyä saanko laittaa niitä tänne. L ei antaisi koskaan lupaa esitellä niitä julkisesti. Aikaisemmin kävimme katsomassa kauppakeskuksen kirjastossa L:n sarjakuvaa joka oli osa sarjakuvanäyttelyä. Sain väkisellä otettua pari kuvaa L:stä ja sarjakuvasta mutta hän näyttää lähinnä siltä kuin olisi matkalla narun jatkoksi, niin vastahakoinen hän oli.

Oli ihan hyvä päivä ja olin pikkuisen reipaskin. Joulukalenterin luukut vähenevät uhkaavaa vauhtia. Stressihän ei nyt millään voi olla enää kovin monen päivän mittainen vaikka se alkaisikin huomenna.

Aion laittaa M:n nukkumaan aikaisin ja sitten varastan joulusuklaista muutaman geishan ja uppoudun pitkästä aikaa Eurooppalaisena afrikassa-kirjan pariin ennen kuin menen nukkumaan. Jos noiden geishojen sijasta minulla olisi fazerin sinistä, olisi se minun määritelmäni taivaasta. Jaa

Uutispimennossa

Olen elänyt parisen viikkoa uutispimennossa enkä ole edes itse huomannut sitä. Tänään havahduin siihen etten tiedä mistään mitään. Eilisissä uutisissa oli yksi traaginen juttu joka nousi uniin asti mutta muuten olen onnistunut sulkemaan mieleni maailman tapahtumilta. En ole tästä asiasta juurikaan huolestunut. Päin vastoin minua joskus pikkuisen pelottaa sellaiset ihmiset jotka eivät koskaan väsy ympäröivän maailman yleensä surullisiin uutisiin, eivätkä tunne tietoista tai alitajuista tarvetta laittaa aivot narikkaan levähtämään.

Britit metsästävät uutta Viiltäjä-Jackin inkarnaatiota. Luin muistaakseni viime kesänä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä arvuuttelevan kirjan joka osoittautui jännäksi ja mielenkiintoiseksi vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani. Olin lukenut etukäteen paljon kritiikkiä siitä kuinka tosissaan kirjan sisältö pitäisi ottaa. Siihen en uskalla ottaa sen suurempaa kantaa, mutta kirjailijan oma innostus ja "palo" totuuden löytämisen ja sen kertomisen suhteen oli harvinaisen vakuuttavaa. En voi olla ihailematta ihmisiä jotka antautuvat asialleen (ja varsinkin jos tämä asia on totuuden löytäminen) intohimoisesti, siitäkin huolimatta että todennäköisyys rankallekin kritiikille on suuri. Huomaan todella toivovani että Patricia Cornwell löysi totuuden, hän jos joku olisi sen ansainnut. En tiedä kirjotetaanko Iso-Britanniassa tällä hetkellä uutta tarinaa historiaan, mutta luulisin että tekniikka on kehittynyt sille tasolle ettei uusi "Ripperi" pysy kovin pitkään piilossa.

Olen saanut tänään takaisin mittavan määrän menettämiäni puhelinnumeroita. Se saa olon tuntumaan turvalliselta. Nuudelikeitto tuoksuu tänne olohuoneeseen asti, toivottavasti minulla on nälkä vielä viiden minuutin päästä. Äiti on edelleen reissuillaan. Minua alkaa todella huolestuttamaan sillä viinakrampin mahdollisuus on kasvanut aika suureksi. Alle kaksi viikkoa jouluun.

Ps. Minulla ei ole aavistustakaan pyrkikö PC todella löytämään totuuden vai todistamaan että hänen teoriansa on oikea. Tämä jälkimmäinenhän voi olla aika vahingollinenkin tapa lähestyä asioita. Mutta annettakoon tämä mahdollisuus PC:lle anteeksi, tuo lähtökohta on kuitenkin aika ihmiselle ominainen ja tuskin kukaan on asennevapaista lähtökohdista liikenteessä. Jaa

Heti löytyi käyttöä veronpalautuksille

Siitä lähtien kun menimme naimisiin olemme kiirehtineet vieraille kiitoskortteja. Kuinka sitten kortit ovat edelleen lähettämättä, on asia joka ei ole täysin selvinnyt kummallekaan meistä. Mutta pitkää aikaa ei ole kulunut kun olemme taas ressanneet korttien valmistumattomuudella. Olimme nimittäin päättäneet säästää pikkuisen ja askarrella kortit itse, sitä paitsi jatkaisimme vain samalla linjalla kuin kutsujenkin kanssa, niitä oli jopa hauska näperrellä miehen kanssa ja vuoroin jutella iloisesti, vuoroin riidellä kortinvalmistuksen lomassa.

Olimme suunnitelleet kortit valmiiksi jo ennen häitä ja heti naikkareiden jälkeen aloimme pohtia kiitoskortin kuva-asiaa. Materiaalit hommattiin aikoja sitten ja sen koommin, aina viime viikonloppuun asti, homma on vain lojunut. Yhtäkkiä T sai jostain virtaa ja väsäsi kortit omin voimin valmiiksi hyvinkin lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kiitos luovutettiin juhlallisesti juuri valmistumishetkellä kyläilleelle B:lle. Seuraavana aamuna valokuvat olivat muuttuneet kehyksissään mielenkiintoisesti aaltopahvia mukaileviksi kummajaisiksi ja toki siinä vaiheessa tajusimme heti kuinka kuvat olisi oikeasti pitänyt liimata. Vahinko oli jo tapahtunut ja kaikki energia oli valunut meistä lopullisesti tavoittamattomiin. Niinpä päädyimme kääntymään sittenkin valokuvausliikkeen kalliiden palvelujen puoleen. Saadaan ne kiitoskortit nopeammin kuin tällä menolla sopii muuten toivoa.

Illalla minulla oli taas levoton olo ja nukuin todella huonosti. Heräilin mitä kummallisimpiin olotiloihin; yhdellä kertaa luulin että kaikki luulevat minua yhdeksi kaverikseni, eivätkä usko vaikka sanon kuka olen. Näin myös unta että menin saunaan jossain ulkomailla ja siellä oli kaikilla muilla vaatteet ja hiusverkot. Ja ne paheksuivat minua kun minulla ei ollut hiusverkkoa (eivätkä tuntuneet välittävän siitä alastomuudesta). Aamulla olin pahalla tuulella niin kuin aina silloin jos en ole saanut oikein nukuttua. T oli onnettomuudekseen kotona ja joutui kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään. Jaa

Jano vai koti-ikävä?

Näillä näkymillä meille tulee huomenna kirkasvalolamppu kylään ja saan katsella sitä yhden kuurillisen verran, kiitos K-ystävälle. Huomenna tulee muitakin vieraita joten uskoisin päivästä tulevan mukavan. Tänään on ollut vähän kiireistä ja ankeaa. Oli tarkoitus ulkoilla mutta vettä tuli aivan tosissaan, enkä uskaltanut lähteä. Vatsassa on kummallinen tunne, luultavasti sellainen, josta siskot aina sanoivat etteivät osaa erottaa onko se jano vai koti-ikävä. Kirjat ovat myöhässä kirjastosta ja minulla on pikkuisen huono omatunto, sillä kyse ei ole ollut unohtamisesta vaan viitseliäisyyden puutteesta. Jos ne lähettäisivät minulle sellaisen kilpikonnamuistutuslapun, joita oli silloin ennen, niin minä alkaisin varmaan itkeä.

Kysyin tänään K:ta kaveriksi Tallinnaan. Olisi kiva päästä hetkeksi vain pois kaikesta tästä, nähdä uusia paikkoja, nauttia kivasta seurasta ja ottaa vaikka muutaman valokuvankin. Sitä paitsi passini on voimassa ainoastaan ensi kesään saakka, ja olen vannonut mielessäni että sitä ennen lähden katsastamaan sen Tallinnan kun se on kerran niin nätti paikka että siellä kehtaa käydä vaikka selvinkin päin (vaikka suurin osa kai ei käykään). Vielä on hämärän peitossa kuinka sinne olisi järkevintä mennä täältä Oulusta käsin. Eli siis jos joku asiasta tietoinen sattuisi lukemaan tilitystäni, olisin oikein kiitollinen vinkeistä.

Toivottavasti se kirkasvalolamppu auttaa näihin helkkarin univaikeuksiin. Muuten olen taas viittä vaille unilääkettä kerjäämässä. Toistaiseksihan unettomuus on loppunut juuri ennen kuin olen käynyt hakemassa lääkkeitä. Minä olen tässä suhteessa kai vähän turhankin varovainen sillä monille niistä on ollut aivan oikeasti apua. Kai minulla on vain jokin kumma uskomus että kaikki lääkkeet joita ei ole tehty suoraan hengen pelastamiseksi ovat saatanasta ja minun pitäisi vain yrittää rentoutua ja ajatella miellyttäviä ajatuksia... Aivan kuin ei olisi kokeiltu jo. Itselleen anteeksi antaminen on myös käynyt kuluneeksi jutuksi eikä se auta enää. Pitäisiköhän tänä iltana kokeilla lastata ne murheensa veneeseen ja päästää ne menemään. Sekin saattaa kuulemma auttaa. Jaa

Sähkökyntteliköt ovat täällä!

Yritän kirjoittaa vaikka niskaani sataa jäätävää räntää kanssa-asukkini toimesta. Muistan ajan joitain vuosia sitten, jolloin en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää ihmisiä jotka jäkittävät hiljaisuudessaan omissa puuhissaan vaikka toinen purkaa itseään vaihtelevalla intensiteetillä. Nyt minä olen yksi sellainen, olen kehittänyt itselleni kelmun jonka pintaan suurin osa rännästä takertuu, eikä se koskaan ylety minun nahkaani asti. Muuten, pahoin pelkään, olisin niin jäässä etten saisi käsiäni liikkumaan.

Ulkona on plus 8 astetta ja lumesta oli jäljellä jokunen orpo kinos ja jäätä joissain suvantopaikoissa joen rannan tuntumassa. Nopeimmat olivat ottaneet jo jouluvalot ja sähkökyntteliköt käyttöönsä. Viikon päästä, näin ennustan, niitä alkaa olla esillä kokonainen armeija. En minä halua olla erilainen kuin muut ja jos haluaisin, se ei automaattisesti tarkoita sitä että minä haluaisin olla jotenkin parempi. Haluan sanoa tämän tässä, sillä välillä minulla tulee sellainen olo, että joku vaikka ajattelisi että minä yritän olla jotain. Näillä pohjustuksilla sanon että olen vahvempi siinä päätöksessäni etten laita kynttelikköä ikkunaani tänä vuonna. En luonnollisesti tee tästä periaatteellista kysymystä jos joku perheemme asukki vaatii kapistuksen esillepanoa. Minä haluaisin miettiä miten minä juhlistaisin joulua, enkä vain tunnollisesti sonnustaa kotia joulu-uniformuun ja pitää naamaani joululukemilla aattona.

Ehkä tämä on vain sitä että koen tarvetta kyseenalaistaa ja päättää, enkä ole löytänyt muuta kohdetta kuin sinänsä nätit ja harmittomat sähkökyntteliköt. Ehkä minun pitäisi kiinnostua maailmasta ja epäkohdista ja oikeuksista, puoltaa tai vastustaa jotain merkittävää asiaa. Ehkä minun pitäisi piestä itseni tästä apatian tilasta ja alkaa elää ja nauraa tarkoituksettomasti ja taistella ja uhmata kuolemaa. Jaa

Vielä minusta

Ehkä en olekaan tänään laiska sillä kirjoitan tänne jo toista kertaa. Väsyttää ja tahtoisin jo nukkumaan mutta minun mielestäni aikuinen ei saa mennä näin aikaisin nukkumaan jollei ole valvonut yötä, sairas tai krapulassa. Siispä yritän tätä keinoa (tietokone on sentään ansiokkaasti onnistunut valvottamaan minua pikkutunneille saakka).

Olin pikkusisko N:n kanssa tekemisissä. Hän kyseli kuulumisia aivan normaaliin äänensävyyn. Mutta sitten hän lopetti puhelun pidentämällä vokaaleita ja tekemällä äänestään häilyvän ja välillä hiljentyvän. Tulkitsen tämän 28 yhteisen vuoden tuomalla kokemuksella niin että hän on suuttunut minulle. Luulen ettei hän soita uudestaan enää yhdeksän jälkeen jollei ole todellinen piru merrassa (ja tietenkin voi olla, en nimittäin useinkaan ymmärrä siskon mielenliikkeiden alkuperää, mutta olen toden totta oppinut tulkitsemaan merkkejä suuttumuksesta tai muusta huonosta mielestä). Toisaalta jos hän ei soita tänään uudestaan, hän ei olekaan vihainen vaan hänellä on muuta ongelmaa. Ja silloin hän odottaa että minä soittaisin ja kysyisin onko hänellä joku pielessä. Mutta en soita hänelle tänään. Minusta on näköjään tullut mestari velvollisuuksien välttelyssä (sukulaissähköposti edelleen kirjoittamatta).

M:n verikokeiden tulokset tulivat. Kaikki oli kunnossa ja olin siitä tosi hyvällä mielellä. Hänestä otettiin kilpirauhas- ja munuaiskokeet, hemoglobiini, kalkkiarvot ja vielä valkosolujen määrä. On kiva tietää että neiti on terve, vaikka toki olin olettanut tulosten olevan juuri tuollaiset.

L:n sarjakuva on ensi kuun alusta lähtien esillä lähikunnan kauppakeskuksessa. L oli yllättynyt kun sanoimme että olemme ilman muuta menossa katsomaan sitä näyttelyä. Olin yllättynyt että hän oli yllättynyt. Koulusta tuli lappu että L:n läksyt ovat olleet liian usein tekemättä. Minä joudun siis ottamaan natsiäidin roolin ja olenkin vartioinut haukkana hänen kotitehtäviensä tekoa. Olen myös esittänyt uhkauksen rajoittaa yökyläilyä jos ne jäävät vielä tekemättä. Toivottavasti poika petraa tällä alueella. Huoneen siivouksesta en ole jaksanut tänään pauhata. Jaa

Velvollisuuden väistelyä

Tänään aloin vihdoin kirjoittamaan artikkeliani. Istuin paikoilleni ja aloin naputella ripeästi, asiaani uskoen. Sanoja ei tullut. Fontin koko oli väärä (liian pieni) ja kuvaruutu alkoi vääntyä simissä. Vaikka asiaa oli ensiajattelemalta paljon, kirjoittamisen myötä suurin osa niistä osoittautui tyhmiksi, tylsiksi tai enemmän tai vähemmän hatariksi faktoiksi, joiden taakse pitäisi hommata lisää lähdekirjallisuutta. Siispä onnistuin kirjoittamaan vain vajaan puolikkaan A4:sen pikkumuurahaisen kokoisin kirjaimin. Paska joo.

Tietenkin muserruin sitten paineen alla ja ajattelin vain "ihan pikkuisen" muuttaa blogia uuteen osoitteeseen, katsoa vain miten se onnistuisi vai onnistuisiko mitenkään. Arvata saattaa että operoin tämän projektin, M:n hoidon, puhelinkeskusteluiden ja jopa siivouksen parissa, kunnes havahduin reilu tunti sitten siihen tietoon että tälle illalle ei ollut enää mitään mieltä alkaa yrittää sitä kirjoittamista uudelleen.

Huomenna on M:n lastenlääkäri, jossa hänen päänsä kasvua syynätään tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Saapas nähdä mitä sanovat. T pääsee myös mukaan, sillä auto sattuu olemaan juuri huollossa, joten hän lähtee töihin vasta illalla. Ihan kiva ettei tarvitse mennä yksin. Minulla on nimittäin aina silloin tällöin vähän surkeat oltavat oman pääni kanssa, tuppaan alkaa hermoilemaan suhteellisen helposti. Ja hermoilu tekee minusta puheliaan. Ja puheliaisuus on aina epäilyttävää neuvolamaailmassa, siltä ainakin tuntuu.

Iron Maidenin keikka lähestyy uhkaavasti... Toivottavasti selviän siitä hengissä, enkä näe lapsestani mitään liian kummallista puolta. Jaa