Enhän minä tahdo udella, mutta...

"Hei rouva hei! Odottakaas... Vai neitikö se on, kun ei kauempaa tahdo tunnistaa? Nuuoori neitohan se siinä, eikö niin? Tuskinpa ylioppilas vielä. Sopiiko sitä kysyä minne suuntaan sitä ollaan menossa, vaikka arvaanhan minä sen jo sanomattakin. Kaupungillehan sitä viikonloppuna... noin pienessä hamosessa. Eikö neidon jalkoja palele, kun on noin ohuet sukkahousut jalassa? Mielelläänhän sitä tuollaisia sääriä katselee, mutta oi voi voi sentään, kuinka niitä illalla kylmä kalvaa. Onkohan niitä kukaan neidolle lämmittämässä, vai pitääkö yksin käpertyä peiton alle? Vaan taitaapa tuolta kaupungilta löytyä monta vapaaehtoista lämmittäjää, eikö vain? Kyllä setäkin tarjoutuisi, usko pois, mutta eipä taida noin nuori neito tällaista vanhaa ukkoa huolia. Setä kyllä lämmittäisi ja pitäisi hyvänä aamuun asti, suukottelisi ja rutistaisi syliin. Eikö ole pojilla tapana olla jo housut jalassa ja ulko-ovella kun naisella alkavat vasta varpaat lämmitä?

Saanko ihan uteliaisuuttani kysyä, mistä tuo takki mahtaa olla ostettu? Se on kyllä niin hyvin istuva, että harvoin näkee. Neidolla taisi olla melkoinen työ sovitella noita nappeja kiinni lähteissään. On niin piukka, että soi! Pitää olla sitten varovainen kotiin palatessaan, ettei poika repäise innostuksissaan takkia auki niin, että napit lentelevät. Eivät ne jaksa, nuoret miehet, nappien kanssa näperrellä. Vaan mitäpä luulet? Tokkopa näilläkään töppösormilla saisi tuollaisia hepeneitä nuoren neidon yltä riisuttua... Neidon pitäisi itse pujotella takki auki. Setä vaan seuraisi kärsivällisenä vierestä, vaikka kestäisi kuinka kauan. Vaan entäpä jos neito olisikin sedän kanssa niin innoissaan, että takki repeäisi? Kuka noin kauniin, piukan takin osaisi paikata? Tulisiko neidolla siitä suru puseroon? Kyyneliäkin vaikka valuisi poskea alas... Silloin setä kyllä keräisi joka kyyneleen töppösormiinsa, ottaisi syliin ja suukottelisi niin kauan, että olisi hyvä mieli taas. Setä ostaisi vaikka uuden tuollaisen takin, jos vain olisi varaa.

Ovatko neidon rinnat muuten kokoa c vai d? Itse olisin enemmän taipuvainen sanomaan d, mutta saatan erehtyä. Nykyaikana kun on niitä uusia konsteja... Ennenaikaan, silloin kun setä oli nuori, hän oli aika haka arvioimaan neitosten kuppikokoja. Kyllä olisi sedällä monta tuhmaa tarinaa niiltä ajoilta. Mutta tuskinpa noin säädyllisen oloinen nuori neito tahtoo kuulla niistä yhtään? Korvannipukat siinä vain helahtaisivat punaisiksi ja sitäpä kollit sitten kaupungilla ihmettelisivät. Tohtisiko neito kertoa, että tällainen, partainen vanha setä on saanut korvat niin somasti punoittamaan suputtamalla niihin liian tuhmia juttuja? Tuollaiset täyteläiset nuoren neidon rinnat, lyhyet hameet ja sorjat sääret saavat tällaisen vanhan ukkoparan ihan hämilleen. Saisiko sitä ihan nöyrimmin lähestyä ja pitää neitoa kädestä hetkisen? Neidolla on varmasti hyvin sileä ja pehmoinen iho kämmenselässä. Iltapäivällä, suihkun jälkeen neito on varmasti levittänyt siihen aloeveeraa. Arvaanko väärin, jos epäilen, että neito on levittänyt aloeveeraa noihin säihkysääriinsäkin ja muuallekin kehoon? Nyt jos setä tuoksuttelisi neitokaisen napaa, niin sieltä varmaan vielä häivähtäisi vartalovoiteen tuoksu. Oi, sellaisen muiston kanssa olisi hyvä lämmittää yksinäistäkin iltaa... kun olisi edes kerran päässyt kunnolla nuuskaisemaan. Ja hajuvettä korvan takaa. Sirotteleeko neito pikkuisen tuoksua reisilleenkin? Poikasia varten, pieneksi yllätykseksi? Sallitko sedän haistaa neidon rannetta pikkuisen? Ihan pieni aistinautinto tällaiselle hylkiölle? Setä laittaa silmät kiinni ja ajattelee, että onkin siinä tuoksuttelemassa neidon kylmettyneitä pikku reisiä... tuoksuttelemassa, suukottelemassa, pitämässä hyvänä. Mikäs siellä reisien yläpäässä odottaa innokkaita poikosia? Niitä se odottaa, vaan ei setää ollenkaan, eihän? Uskaltaisiko setä ihan pikkiriikkisen ajatella sitä aarretta, jota joku kolli pitää tänä iltana hetken hyvänä. Setä jaksaisi aamuun saakka... Ei setä kehtaa edes niin tuhmia asioita ajatellakaan noin viattoman oloisesta neitosesta. Mutta sallitko, että setä ottaa hetkeksi kädestä, tuoksuttaa pikkuisen rannetta, pistää silmät kiinni, ja ajattelee ihan pienen hetken tuhmaa ajatusta? Setä tulisi siitä niin onnelliseksi! Ihan silmät vettyisivät kiitollisuudesta. Ihan hetken vain setä ajattelisi sitä pyhintä, jota setä ei koskaan pääse koskaan itse pitämään hyvänä.

Saisinko ihan uteliaisuuden vuoksi kysäistä, sattuvatko neidon alushousut olemaan ohutta, mustaa pitsiä? Sellainen saisi sedän kyllä jo ajattelemaan niin tuhmia ajatuksia, ettei sellaisia sovi noin kunnialliselle neidolle paljastaakaan..."

Pakinaperjantai

Jaa

Niin helppo olla zzzen!

Minulla oli aikaisemmin vihanhallintaongelma, myönnän sen nykyään vapaaehtoisesti. Anonyymin alkoholistin lanseeraamalla, väräjävällä "pettymysten tie"-äänellä tunnustan tämän synnin itsessäni...
...No lisään sitten samasta lähteestä tutulla, tahattomasti väräjävällä "nöyrä, uuras tuhkastanousija"-äänelläni, että ahkeran mielenhallinnan tuloksena olen oppinut hillitsemaan mieltäni ja etenkin sen syvimmissä syövereissä lymyävää, viekasta thanatosta.

Nyt kun on pakolliset itsesäälikyyneleet vuodatettu, siirtykäämme mainososuuteen. On nimittäin niin, että kuka tahansa meistä (lue teistä) voi oppia hillitsemään mielensä turmiollista kuohuntaa samalla viisiin kuin olen itsekin tehnyt. Helppoa se ei ole, mutta lopputulos on äärimmäisen palkitseva.

Lähdin aktiivisesti hakemaan apua vihaongelmiini. Oulun jäätävässä viimassa puskin meditaatiosta pedikyyriin ja kickboxingista (äiti sanois sixboksing) joogatunnille. Ja voitte arvata, että v**utti niin tajuttomasti, että teki mieli pistää pyöräjonot Anttilan kulmilta kumolleen ja liukua jalkapallotyyliin mummeleilta jalat alta.
Samaan aikaan huomasin, että muutkin mietiskelijät paisuivat pidäteltyä vihaa kuin ilmapallot. Kädet hikoillen sain estettyä itseäni kirkumasta kun ährättyäni itseni paksun toppatakin kanssa Stockmannin yleisövessan pöntölle, onnistuin tiputtamaan vessapaperitelineen ryminällä naapurikopin puolelle. Kysyin itseltäni, oliko tosiaan perusteltua elää eteenpäin sellaisena suitsittuna raivopäähärkänä.

Eräänä yönä sitten tein tiliä elämästäni. Kysyin itseltäni mikä minua niin häiritsee jatkuvissa vihanpurkauksissani. Mieleeni nousi useita vastauksia, joista kaikki hylkäsin. Minun oli mentävä syvemmälle, ytimeen saakka. Lopulta totuus kristallisoitui mielessäni. Minua oli ajanut eteenpäin puhdas pelko. Pelko siitä, että vihanpurkaukseni olisivat vahingoksi minulle, että paha kiertäisi takaisin. Ja aiheellinenhan tuo pelko olikin. Ennen pitkää joku maksaisi samalla mitalla takaisin, kun taas kerran heittäisin suuttuessani kupposellisen kuumaa kahvia vihan kohteeni kasvoille tai kipeyttäisin niskani jyrätessäni liian hitaasti ajavan auton perään.
Kun olin rehellinen itselleni ja löysin pelkoni, oli niiiin helppoa päästä koko ongelmasta eroon kertaheitolla.

Nyt kun joku nauraa liian hevosmaisella äänellä, puhuu/ajaa/liikkuu/ajattelee liian hitaasti, vaikuttaa ylimieliseltä, syö liian isoja ruoka-annoksia tai muuta kamalaa ja raivostuttavaa, pysyn minä rauhallisena. En enää huuda/kilju, lyö, potki, aja perään, heitä kahvia päälle, slaidaa jäisellä tiellä jalkoja alta, näytä keskisormea/persettä/kieltä/nönnötystä/illistystä. Huomioin vain tapahtuneen ja pysyn äärimmäisen tyynenä. Täysin rauhallisesti tallennan rekisteritunnuksen tai seurailen ihmistä kotjo saakka. Vasta myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen kostan pahat teot ilmanvaihtoon ujutetuin kalanpalasin, kusilevyin, kivittämällä ikkunoita, maalaamalla punaisella "DIE BITCH" (se on kai saksaa) etuoveen jne.
Itsehillinnän kautta olen päässyt tilanteeseen, jossa voin elää elämääni selkäni taakse vilkuilematta ja väkivallan kierteen katkaisseena. Viha ei kerry enää sisääni, vaan purkautuu hallitusti ja rakentavalla tavalla.

Nyt moni tietenkin pudistelee päätään ja epäilee, ettei kaikkia väärintekijöitä voi tällä tavoin saattaa vastuuseen. Siihen vastaan, että totta; silloin tällöin joku epatto pääsee livahtamaan verkosta rangaistuksetta. Onneksi näitä tilanteita varten on Oulu-lehden ruusut ja risut palstan risut osio. Lukekaapa oululaiset vaikka itsekin. "Hei sinä Anttilan kulmilla pyöriä kaateleva. Jos ilkivalta ei lopu niin minä kohta... minä... nostan kohta hattua!" Ja tähän tyyliin.

Meitä mielenhallinnan harjoittajia näyttää olevan paljon - ainakin näillä kulmilla.

Pakinaperjantaissa aiheena Niin Helppo


Ps. Ihmetyttää kun sarjakuvissa nukkuville tehdään se zzzz-puhekupla. Kuka nukkuu tälleen että tsjtsjtsj? Häh? Jaa

Onneksi niin...

On se vaan onni, että vaikka on...



Liian ruma huippumalliksi...

Liian vanha gootiksi...

Liian tyhmä aivokirurgiksi...

Liian juoppo hiekkalaatikkorinkiin...

Liian laiska huippu-urheilijaksi...

Liian pitkästynyt haltioitumaan kesästä...

Liian viluinen Suomen ilmastoon...

Liian köyhä matkustelemaan...

Liian epäsosiaalinen ilahtuakseen ihmisistä...

Liian omalaatuinen ollakseen aiheuttamatta muille kylmiä väreitä...

Liian perverssi yleisesti hyväksyttyyn makuun...

Liian mukavuudenhaluinen jaksaakseen pukeutua joka päivä...

Liian tylsä saadakseen ystäviä...

Liian itsekäs halutakseen ystäviä...

Liian raihnainen sytyttääkseen valoja lukulamppuun...



.... voi sentään aina alkaa nettinarkkariksi!





Pakinaperjantai Jaa

Iso peikko

Oli oikeastaan hauska katsoa, mitä se keksii kunakin päivänä. Kun se muutti meidän rappuun, minä inhosin sitä, koska sillä oli vaalea pitkä tukka ja vaaleat pitkät jalat. Ja se oli laiha, eikä pitänyt kotimekkoja, tai niin minä siitä ajattelin. Mutta sitten sen kulkemiset alkoivat, enkä minä inhonnut sitä enää sillä tavalla niin kuin tuntemattomia inhotaan.

Se kulki siinä meidän pihalla ja sillä oli aina kädessä siideripullo keskellä päivää. Kyllä sitä varmasti ihmeteltiin ympäri pihaa. Mutta ei se peitellyt pulloaan vaan kulki sen kanssa, istui penkillä ja kävi välillä ostamassa lähikioskista jäätelöä tai kolmioleipiä. Sitten se istui taas penkille, söi ja joi. Jos siitä kulki ohitse, se tuijotti kulkijaa niin kuin lapsi tuijottaa. Sen silmät olivat harmaat niin kuin lapsella, eikä sillä ollut kulmakarvoja ollenkaan. Vaikka kauempaa katsottuna näytti kuin se olisi ollut aina lomalla, läheltä huomasi ettei se ollut.

Joinain päivinä sillä oli jalassa tummansiniset farkut ja toisinaan vaaleansiniset. Mutta sillä oli aina vaaleanruskea toppaliivi. Sen kädet näyttivät joskus kilpikonnan tassuilta, kun se oli syksyllä kylmissään.

Illalla se meni aina kotiin, meidän yläkertaan. Kuulin sen askeleet rappukäytävässä. Ne olivat aina yhtä hitaat ylös saakka. Joskus myöhään yöllä se saattoi vielä istua käytävän valossa portailla, siideripullo kädessään. Silloin sen hiukset olivat märät ja kampaamattomat. Mietin, mahtoiko se käydä joskus saunassa. Silloin öisin minulla tuli joskus pakottava tarve mennä puhumaan sen kanssa, halusin sanoa sille jotain ja nähdä mitä tapahtuisi, kun jonkun ääni osuisi sen korviin. Mutta yleensä juuri silloin käytävän valo sammui, enkä sitten mennytkään. Siitä jäi mieleeni niin levoton olo, että niinä öinä oli vaikea nukkua. Kuljin yksin pimeässä ja kuuntelin, kuinka yö...

Aamuisin katsoin ensin ilmat ja mietin millaisessa säässä se joutuisi taas olemaan. Tuntui, että aina oli kylmä tai sade tai tuuli. Olisi edes kantanut mukanaan kuumaa kahvikuppia siiderin sijaan. Aina se tuli, säällä kuin säällä, heti työläisten lähdettyä. Eikä sitä olisi kai kukaan saanut ajettua pois. Tuntui pahalle olla itse sisällä lämpimässä kun toinen oli sillä tavalla säiden armoilla. Vaikka olihan silläkin koti, jossa se sai kaiketi olla päivälläkin. En tiennyt mikä sen tarina oli, mutta arvuuttelin sitä mielessäni usein. Kaikilla ihmisillä oli tarina, etenkin tuollaisilla. Erilaisilla. En ollut järin kiinnostunut ihmisten tarinoista, ne olivat usein joko liian melankolisia tai liian melodramaattisia. Mutta tuosta ihmisestä olin alkanut olla jotenkin huolissani.

Eräänä iltapäivänä näin sen istuvan sellaisessa kaatosateessa, että sen vaaleanruskea toppaliivi oli kauttaaltaan tumma ja hiukset olivat vähemmän vaaleat. Sillä oli kädessään vetinen kolmioleipä, jonka kärki oli pehmentynyt ja juuri taittumaisillaan. Se ei välittänyt kolmioleivästään eikä siideristään. Se katseli taivaalle ja näin sen nauravan, vaikken kuullut lasin lävitse. Näin sen nauravan uupuneen ihmisen katkeamatonta naurua.

Silloin minä ikään kuin heräsin jostain kummallisesta horroksesta, jossa olin niin pitkään ollut. Pukeuduin kädet täristen päällystakkiin ja puutarhakenkiin, kävelin sateen läpi sen luokse (se todellakin nauroi suurella äänellä ja väsyneesti läähättäen) ja istuuduin vettä valuvalle penkille sen viereen. Sen nauru vaimeni vähitellen satunnaisiksi herähdyksiksi ja näin sen odottavan minun sanojani. Ja sitten minä yllätyksekseni kerroin sille oman tarinani, joka kuulosti enimmäkseen kovin melankoliselta ja osin melodramaattiseltakin. Ja sillä tavalla, vähitellen, tuo ihminen, jota olin ensin inhonnut, tuli jollakin tapaa pelastaneeksi minut.


Pakinaperjantaissa nimetön ja tarinamaanantaissa näkemys Jaa

Varokaa törmäileviä fantasioita!

Olin ehtinyt tehdä elämässäni useita uhkarohkeita täyskäännöksiä ja muutamia suurehkoja virheitäkin, mutta vihdoin elämäni vaikutti seestyneen. Olin työskennellyt jo useamman vuoden pienessä kahvilassa, joen ja sen rantaa pitkin mutkittelevan ulkoilma-alueen kupeessa. Se oli juuri sitä, mitä en ollut koskaan ennen kuvitellut alkavani tekemään, mutta mukavaa yhtä kaikki - sitten kun siihen oli tottunut.

Kahvila oli viihtyisä paikka etenkin kesäisin. Pihakoivut heijastivat vienoa vihreäänsä lasiruuduista sisään ja aurinko täplitti vitivalkoisen kahviastiaston. Aamupäivisin kahvilan täyttivät hälisevät lapsiperheet ja iäkkäät pariskunnat, iltaisin paikalle saattoi eksyä nuorempiakin oluelle tai jääkuutioidulle siiderille.

Oikeastaan minä viihdyin paremmin kahvilassa, kuin omassa asunnossani, jota en ollut oikein koskaan oppinut kutsumaan kodiksi.

Sitten tuli se keskiviikko. Jo aamulla oli niin kuuma, että hiekka tuoksui auringolta kun kävelin töihin. Loistavan ilman pöllämystyttämät ihmiset kävelivät pökkyräisen näköisinä kaduilla. Toiveikkaat jäätelökojut availivat jo ikkunaluukkujaan. Jo ennen kuin astuin sisään kahvilaan, näin hänet. Kahvilan lähistöllä oli vanha, viisi- tai kuusikerroksinen kivitalo, jonka uumenista löytyi kotiparturi, asianajotoimisto ja tavallisten ihmisten koteja. Talon tumman peltikaton täytyi olla jo ritisevän kuuma, mutta niin vain tuo uskalias työmies keikkui kesän kauneimmansinisen taivaan rajalla, liikkuen katolla kevyesti ja ruskettuneena.

Sain pian huomata, että pystyin helposti seuraamaan miehen puuhia kahvilasta saakka. Paidaton yläruumis näytti lihaksikkaalta. Huomasin asiakkaidenkin tähyävän katolle silmiään varjostaen. Mietin, kuinka todennäköistä olisi, että mies tulisi virkistäytymään juuri tähän kahvilaan. Mietin, huomaisiko mies mahdollisesti minua. Tuollaiset eivät ole mitään vanhanpiian ajatuksia. Sellaisia kaikki naiset ajattelevat.

Joku lintubongari oli aikaisemmin unohtanut kiikarinsa kahvilaamme ja hiljaisempina hetkinä saatoin katsella miestä linssien lävitse. Kiikarin läpi hän oli kovin tavallinen; ei niin lihaksikas eikä ketteräkään. Monet kerrat hän oli vähällä tipauttaa työkalunsa tai livetä katolta kokonaan. Kuumakin häneen otti. Koko iho oli kuin uitettu. Olin tyytyväinen, että nuo kaikki asiat tulivat selviksi nyt. Olisin varmasti ollut pettynyt, jos totuus olisi paljastunut vasta, jos mies olisi sattunut kahvilaan. Mutta kun naisen mieli johonkuhun kiinnittyy... Päätin ihailla tuota miestä kaikesta inhimillisyydestä huolimatta. Jotenkin se teki hänestä saavutettavammankin.

Puoli neljän aikaan hän tuli. Hän oli pukenut ylleen haalistuneen paidan, jonka kainalot olivat jo kostuneet läpi ja sipaissut hiuksensa. Hän tuli tiskille ja ojensi Jaffa-pulloa. Minä punastuin. Punastuin kuin vanhapiika, enkä sanonut mitään, paitsi kiitos ja ole hyvä. Eikä mieskään sanonut mitään. Vilkaisi vain nopeasti silmiin, eikä mitään katseessa herännyt. Sitten hän meni terassille, joen puolelle ja tuijotti virrassa lipuvaa venettä. Hän olisi jäänyt sisään, jos olisi ollut edes pikkuisen kiinnostunut. Se oli selvä.

Maija tuli päästämään minut kotiin, eikä huomauttanut vaikka kaulani oli vielä aivan punaisilla laikuilla. Hän luuli varmasti, että kahvilassa oli käynyt taas riehumassa se humalainen, joka sanoi, että minun pitäisi saada munaa. Se humalainen olisi takuuvarmasti nauranut räkä kurkussa kurluttaen, kun olisi nähnyt minut rakastamassa työmiestä salaa.

Kotiin lähtiessäni kiersin ihan tahallani joen puolelta. Mies istui siellä vieläkin ja tuijotti joelle. Minua hän ei huomannut. Oli niin kuuma ja ahdistava. Sellainen ilma, jolloin ei pitäisi joutua edes kävelemään. Istuuduin joen pientareelle. Siitä minut näkisi jos tahtoisi. Uittelin varpaitani kylmässä virrassa. Olin niin kurkkuani myöten tyytymätön siihen mihin yleensä tyydyin.

Se keskiviikko, noin neljän aikaan iltapäivällä, oli virranjakaja elämässäni. Tuntui, kuin jokin vieras olisi mennyt minuun. Se sai minut riisumaan kaiken yltäni ja heittämään joen törmälle. Alastomanakin tunsin ilman hohtavan kuumaa. Kävelin jokeen hitaasti. Hengästytti ja tuntui jännittävältä. Vesi halusi viedä jalkoja joka suuntaan. Kivet olivat väliin liukkaita, väliin teräviä. Uin muutamia kierroksia, annoin kiharoideni kastua ja venyä pitkiksi sotkuiksi. Kauempana laiskasti putputtava moottorivene lähetti minulle aaltoja joiden varassa nousin ja laskin vastaan panematta.

Uin kunnes olin kokonaan virkistynyt. Sitten nousin takaisin rantaan ja kuivasin itseni hameeseeni. Kattomies oli kadonnut terassilta. Ei se minua haitannut. Joki oli sammuttanut rakkauteni palon. Oloni oli jotenkin kevyt ja nauruherkkä. En edes viitsinyt pukea tukisukkahousuja kotimatkalle vaan roikuttelin niitä kädessäni.

Muutaman päivän kuluttua kahvilaan saapui Pertti, vanha kanta-asiakas. Hän tunnusti nähneensä koivujen takaa minut uiskentelemassa vailla rihman kiertämää. Lintubongariksi hän ei sentään tunnustautunut. Siitä lähtien olemme olleet Pertin kanssa yhdessä.


Pakinaperjantaissa katolla ja Tarinamaanantaissa keskiviikko Jaa

Suomuttomin silmin näkee paremmin

Oikeestaan se oli yks mun hyvä kaveri, joka sano kerran, että mun pitäs ottaa silmät pois omasta perseestä ja alkaa katseleen maailmaa tolleen vähän laajemminkin. Mä olin kai just valittanu, ku mutsi ostaa kaupasta aina jotain ihme valmismakaroonilaatikkoo eikä sellasii parempii mössöjä. Sit ku mä syön sitä makaroonii niin mä saan ihan sikana hiilihydraattii, eikä mulla mahdu housut kii ja oon muutenki ihan sika.

Okei, mä oisin voinu suuttuu tuosta kommentista, mut kaverilla on ollu vähä vaikeeta; isä hakkaa sitä ja äiti on linnassa. Siksi sen kai täytyy joskus purkaa pahaa mieltänsä syyttömiin. En mä sit viittiny suuttua, katoin vaan sitä pahasti ja sanoin, et senkin pitäs kattoo vähä tarkemmin mitä paskaa pistää suuhunsa. Tiiän, et se ei tykkää tollasista kommenteista, kun se on ollut joskus aika läski.

Mut joka tapauksessa mä päätin kattoo vähän tarkemmin ympärilleni. Ja se kyllä ihan oikeesti kannattaa. Monetkin luulee, että oikeestaan vaan oma ite on tärkeetä, mut tää on iso maailma ja täällä on ihan helvetisti ihmisii. Ja niistä monilla on niin paljon huonommin kuin sulla.

Esimerkiksi meidän naapurissa se perhe, joka joutuu asumaan just siinä pyörätien vieressä. Mä rupesin kelaamaan, et vähänkö ois hirveetä olla niiden tilanteessa. Porukka vaan mulkkaa sisään ikkunoista ohimennessään! Ajatella vaikka, jos sattuu just olemassa vaatteiden vaihdossa. Ja etenkin niitten perheelle se on paha, kun ne on niin rumia. Jos ne ois paremman näkösii niin ne vois ottaa sen mulkkaamisen kohteliaisuutena.

Sit on kaikki vanhukset. Niillä on varmaan ihan hirveetä, kun niiden kaikki karvat menee harmaiksi. Siis KAIKKI karvat! Kuin sitä kehtais mennä ees kenenkään kans sänkyyn? Sit ne ei voi ees laittaa mitään siistejä kampauksia, kun niillä ei oo niin paljon hiuksia kuin vaikka mulla. Yhellä meidän koululaisella oli tosi ohuet hiukset ja se sano, ettei niihin saa paljon mitään siistejä kampauksia. Onneksi ne saa olla vanhainkodissa, eikä niiden tarvi mennä kaupungille, jos ne ei halua.

Sit vaikka jos olis sota, niin se olis ihan kamalaa. Mäkään en varmaan sais asua täällä kaupungissa vaan pitäis lähtee jonnekin korpeen pakoon. Eikä ne varmaan viitsis ees näyttää telkkarista mitään sodan aikana. Ois ihan järkyttävää olla jossain korvessa ilman mitään tekemistä. Mä varmaan vaan tekstaisin Jossun ja Sussun kanssa tai sit mä tekisin itsarin. Ja sit jos ois kaupungissa ja tulis pommitus, niin arvatkaa vaan kellä ei oo kellaria lähimainkaan! Meidän pitäis mennä varmaan johonkin pulsupommisuojaan. Sit mä AINAKIN tekisin itsarin. Se ois ainaki helppoo kun vois mennä vaan kadulle ja odottaa että joku pommittais.

Mut siitä mä olen kiitollinen noille sotaveteraaneille ja muille, että ne on puolustanut meidän maata kaikkia vihollisia vastaan. Mä nimittäin mietin pikkusen tätä maailmaa, missä mä elän ja huomasin kuin paljon huonommin muualla on. Jos vertaa vaikka Afrikkaan tai jonnekin Englantiinki. Siis niillä on niin paljon vaikeempi päästä Big Brotheriin kuin täällä Suomessa. Siellä on varmaan miljoonia hakijoita Suomea enemmän ja silti niitä pääsee sisään just saman verran kuin Suomessa. Sitä paitsi täällä Big Brother on tullut ehkä niin vähän aikaa, et se voi olla vielä käynnissä sit ku mäkin voin hakee sinne. Mut ois se toisaalta aika mahdotonta, et systeemi ois kaikkialla yhtä reilu. Muuten jossain Afrikassakin niitä talon asukkaita ois aluksi tyyliin 150 tai sit täällä Suomessa vaan joku yks ääliö. Siis ei kukaan jaksais katsoo sellasta. Mut niin se on et maailma ei vaan oo reilu paikka. Niin sen kuuluu mennä.

Mä ainakin syön vaiks seitsemän vuotta pelkkää makaroonilaatikkoo, ennenku asuisin jossain, missei ois mitään mahkuja päästä Big Brotheriin. Eli oli se kaveri ehkä oikeessa, mut ois se voinu esittää sen asiansa pikkuisen kiltimmin, eiks vaan?


Pakinaperjantai ja suomusilmä Jaa

Antti R

"Antti se oli nuoruuessaan sellanen kolli, jotta eipä nyttemmin uskoisi. Kattokaa näitä hampaita nytten. Ei ne silloin tämmöset olleet vaan kaikki oli suussa, juu. Nytten ku saman kylän ämmät kulkee ohitte, ne kattoo pahalla ja ovat ku ei tuntiskaan. Vaan sillon ku räkä-Antti oli nuori, oli toinen ääni kellossa, perkele! Ihan yksi hailee; en mää niistä luuskista perustaiskaan.

Vaa nytpä mää pojat kerronki kun pääsin nuorena miehenä kattelemmaan ensimmäisen kerran ihan oikiaa revvaa. Mitä kolo komiassa? Häh? Mitä? Rähhähähähä...
Joo, se oli sillon ku ei vielä niitetty ojan reunoja eikä niitä tuuheampiakkaan puskia. Sillon oli naisetkin vielä apinasta polveutunneet, rehhehe. Perskele soikoon, tosi kuvvesi.

Olimma sillon yhen Kangasperän Taiston kanssa junaraan varressa töissä. Joo, se oli kauan sitten. Oli hampaat ja kaikki. Istuimma siinä raan varressa ja söimmä evästä. Taistola oli kotipolttosta pullossa mukana. Joimma siitä ja söimmä leipiä. Haisi junaraalle ja kesä oli just niin kaunis niinkö pittää. Vitura soikoon, tässä ihan mieliki herkistyy, rähhähähähää...

Siinä istuimma, ku juna tulla puksutteli siitä ohittepäivää. Taisto oli pannu viispennisen raalle junnaa oottammaan. Olimma juuri haukkaamassa kumpanenki omasta leivästämmä ku juna tuli kohalle. Samassa kävi märkä roiskaus pitkin naamavärkkiä ja leipiä. Kuset perkele sattui joku laskemaan justiinsa siinä kohen rattaa, perkele. Rähhähähä, räkä-Antin tuuria, perkele. Kattoimma Taiston kanssa toisiimme ja sannaa sanomatta haukkasimme kusisia leipiämme. Sovimma, että tästä ei koskaan puhuta. Mutta ehämmää niitä luppauksia ossaa...

Niin, se reva tosiaan. Sinä päivänä näimmä Taiston kanssa sattumoisin revankin. Siinnoli lähellä hullujenhuone, josta aina joskustapäivää karkas hulluja vappauteen. Sillonkin oli yks pyylevä emäntä päässy livohkaan hourulasta. Siinä se käveli rattaa pitkin karvanen reva vilkkuen ku Taisto ja mää yritimme töitä tehä. Ku se näki meiät, se pysähty kohalle ja osotti meille karvojaan. "Kattokaa! Naavaa", se sano ja purskahti itkuun. Sitte se jatko rattaa pitkin, eikä sillä ollut etes kenkiä jalassa.

Semmosia ne akat on perkele. Hulluja kaikki nuo kylänki luuskat. Perse naavassa juoksette, perkeleet!!! Kuulettako?? Ei ne ennää viitti ees pysähtyä ku räkä-Antti puhuttellee..." Jaa

Stockmann

Nainen seisoo hajuvesiosastolta uhoavan, raskaan tuoksupilven keskellä. Hän vilkaisee vaivihkaa mainosikkunan lasipinnasta heijastuvaa itseään. Kaikki on tiptop, juuri siten kuin hän haluaa ja kuten hän on tottunut. Kiharat tuoksuvat kampaajan hoitotuotteille, meikki näyttää kevyelle, vaikka on todellisuudessa juuri sellainen raskas, turvallinen naamio, jota ihminen kokee joskus tarvitsevansa. Pitkä, viittamainen päällystakki antaa hieman boheemin vaikutelman, kuin olisi juuri matkalla kulttuuritapahtumaan.

Keski-ikäisyys on mielenkiintoinen olotila, nainen miettii nenän turtuessa vähitellen hajuveden löyhkään. Nuoret miehet kulkevat ohitse kertaakaan vilkaisematta. Niin tekevät muunkin ikäiset miehet. Sitä muuttuu jotenkin läpinäkyväksi, vaikka yrittää tehdä itsestään numeron laittamalla kaiken viimeisen päälle. Vähitellen sitä muuttuu tarkkailijaksi. Elämä saa uuden sävyn, halusi asian olevan niin tai ei. Oma naiseus pitää määritellä kokonaan uudelleen, onhan sitä tullut vuosikaudet tunnettua itsensä eniten naiseksi miesten ihailun ja naisten kadehdinnan kohteena ollessaan.

Nyt on sitten itse sellainen, jollaisia ei silloin nuorempana ymmärtänyt. Sellainen, joka katsoo vierestä hieman vihaisen oloisena. Ei sitä katkeruutta silloin ennen osannut käsittää, saati itse tuntea, niin kuin ei montaa muutakaan asiaa. Ja nykyajassa on vielä entistäkin vaikeampaa olla tällainen; eihän vanhenevia naisia ole olemassakaan! Naisen tekisi mieli nauraa, murtua jotenkin. Mutta kun ei osaa enää.

Kaksi nuorta tyttöä, parikymppistä hädintuskin, selaa läpi kynsilakkavalikoimaa. Kummallakin tytöllä tukat pörröttävät epäsiististi ja tiukat housut eivät imartele heidän vartaloaan. Silti noissa tytöissä on jotain enemmän kuin naisessa, jotain, mitä ei voi saavuttaa rahalla. Silmät ovat parasta nuorissa ihmisissä. Ne paljastavat, että nuo ihmiset voivat vielä kokea jotain uutta.

Tytöt maleksivat kiireettömästi matkoihinsa. Nainen ottaa kynsilakkapullon käteensä. Kirkkaan punaisessa lakassa on suuria metallihileitä joukossa. Nuorten ihmisten lakkapullo. Nainen avaa käsilaukkunsa ja työntää kynsilakkapullon sinne. Tuon kaiken hän tekee hitaasti ja harkitusti, tietäen, että tavallaan olisi nautinnollista tuntea vartijan raskas käsi olkapäällään. Saada todiste, että on edes pikkuisen näkyvä vielä.


Tarinamaanantain aiheena on lohtu Jaa

Kyökkimasokismiudesta

Pimeimmän ajan murtamana ihminen saa sentään iloa ja tyydytystä siitä asiasta, että täällä meidän kolkallamme on sallittua ja jopa toivottavaa haukkua itseään. On nautinnollista kerätä kaikki ulkomaailman ihmiselle suomat vastukset ja kääntää ne oman riittämättömän olemuksensa ja/tai toimintansa syyksi. Näin luomme itsellemme ainakin illuusion siitä, että olemme itse puutteellisen jumalhahmon tavoin sähläämässä kaiken mikä voi mahdollisesti mennä maailmassa pieleen.

Itsensä haukkumisessa on sekin hyvä puoli, että se kohdistaa ihmisen huomion pois asioista, jotka satuttavat enemmän kuin tuo hiljainen solvaaminen. Ihminen seisoo joka aamu peilin edessä ja haukkuu itseään silmäpussiseksi, laiskaksi vätykseksi, josta ei ole muuta kuin perseellään makkaamaan (miten muuten perseellään maataan??), eikä huomaa että miehen jäljiltä jää joka ilta lavuaarin reunalle avoin ja lievästi mielenosoituksellinen Erioil-pullo jota mies käyttää käsiensä rasvaamiseen. No, mitäs siinä, jos toinen rasvaa ahkerasti kehoaan, joku ajatteleva ihminen tuumaa. Mutta kun tämä onneton kyökkimasokisti ei huomaa sitäkään, että eräänä päivänä vessanpöntössä kelluu joka ainoa miehen perskarvoista ja sen jälkeen Erioil-pänikän korkki pysyy kiinni. Joku laskisi yhteen jonkinlaisen laskutoimituksen, mutta itsensä haukkuja tietää kaiken muun olevan kunnossa, paitsi sitä faktaa, että itsessä on vikaa.

Itseinho on turvallinen ja ihana asia. Siihen on lämpöistä kääriytyä ja sulkea silmänsä muulta maailmalta. Täytyyhän sitä olla erityinen, kun kukaan muu tuttu ei ole niin ruma ja kammottava ja saamaton. Se tuntuu melkein taivaalliselta armolta, jos kauppareissulla tuttu kyläjuoppo ei haukukaan saatanan kusitolpaksi ja entinen työkaveri tervehtii, vaikka ei muistakaan mistä tuon kohtalon koppelon tuntee.

Kuinka suloiselta tuntuukaan hankkia itselleen jotain hyvää, vaikka tietää, ettei missään nimessä ole ansainnut muuta kuin torjuntaa ja solvauksia! On lähes syntisen ihanaa vetää jalkaan alelaarista vaivihkaa valitut reiättömät puuvillapikkuhousut tai nauttia suklaavanukasta television ääressä varovasti näykkien. Jos olisi sellainen ihminen, joka kuvittelisi ansaitsevansa ihan kokonaisen, täynnä ihanaa makua olevan suklaavanukkaan, hän hotkisi tuon herkun sen paremmin ajattelematta. Mutta itseään haukkuvalle tuo vanukas on merkki siitä, että jollakin tavalla omalla surkealla olemassaololla täytyy olla jokin suurempi, salattu merkitys. Eihän muuten tällaista mannaa sataisi suoraan niin kurjan olennon hyppysiin.

Matematiittisesti ajatellen kannattaa olla itseään haukkuva ja vihaava ihminen, sillä tällaiselle ihmiselle sattuu vain positiivisia yllätyksiä. Kaikki paha, mitä omalle kohdalle voi sattua, on täysin odotettua ja jopa ansaittua. Niin makaa kuin petaa ja itepä oot soppas keittänyt ovat lauseita, joita jokaisen kannattaa toistaa itselleen vähintään kymmenen kertaa päivässä.


Pakinaperjantaissa vätyksistä Jaa

Kaikkien pyhien puolesta

- Tänä vuonna ei muuten varmasti oteta Maijaa mukaan haudoille.

- Ei tulisi mieleenkään! Hän kyllä pilasi tunnelman viime vuonna ihan totaalisesti. Puhua nyt sillä tavalla pyhällä paikalla.

- Näitkö Gunilla-mummon ilmeen, kun Maija sanoi Adolfin haudalla, että siinä se Mulkku-eno makaa myrkyttämässä matojen massuja.
- No näin! Ihme kun ei Gunilla-parkakin kaatunut niiltä sijoiltaan manan maille. Oli raukka niin järkyttynyt, että ihan nauroi.

- Sitä paitsi Adolf oli hyvä mies. Aikanaan väärinymmärretty vain. Ja eikö se sinun ranteesikin ole ihan hyvässä kunnossa?
- Kyllä se jo vähän liikkuu.

- Sen tiedämme molemmat, että jos Adolf olisi ollut ihan oikeasti julma mies, hän olisi lyönyt koko käden ranteesta poikki.
- Niin... ei hän julma ollut. Väärinymmärretty vain.

- Mieti, jos Mulkku-eno nousisikin haudasta kummittelemaan Maijalle. Jos hän ilmestyisi Maijan huoneeseen niin kuin silloin ennen, vetäisisi tuppivyön housuistaan ja avaisi virsikirjan siitä kohtaa missä veisataan "Jumalan kämmenellä". Taas kuuluisi tuttu tuskainen veisuu ja vyön rytmikäs lätke.
- Oppisipahan olemaan puhumatta pahaa pyhistä vainajistamme.

- Minusta Maija oli ihan väärässä, kun sanoi että Adolfin olisi pitänyt aikanaan kunnioittaa meidän elämäämme. Ja että me elävät olisimme muka kuolleita arvokkaampia.
- Niin. Kyllä ihmisen elämä on todella pyhää vasta kun hän on kuollut.

- Taitaa olla parasta viedä tänä vuonna kukkiakin Mulkku... ei kun Adolfin lepyttelyksi.
- Ja Maijalle ei sitten soiteta! Jaa

Orgastik... Kyynikon päiväkirja.

Rak... Turha päiväkirjani,

Pakinaperjantaissa oli tällä viikolla aiheena riemastus. Mikäpä siinä, hienoahan on aina pureutua ihmisen toiminnan heikkouksiin ja mielentilojen lähes hysteeriseen ailahteluun.

Moni voisi kuvitella, etten ole koskaan kokenutkaan riemastuksen tunnetta, mutta myönnän tunteen tulleen nuoruudessani jollain lailla tutuksi. Joskus vieläkin, kun eteeni sattuu lasillinen erinomaista viiniä ja suullinen oikein hyvää juustoa, minä melkein... no niin.

Mitä on riemastus? Ulkoisestihan tämän monimutkaisen tunteen riehumisesta ihmisen sisällä todistaa kokijansa kasvoille leviävä yllättynyt hymy (tai vastaavasti tuskallinen irvistys!). Suu aukeaa, sieltä saattaa kuulua kummallisia äännähdyksiä. Toisilla on tapana päästellä röhkiviä kurkkuääniä, mutta suurin piirtein yhtä moni ilmaisee riemastuksensa inisemällä. On niitäkin, jotka huutavat pidäkkeettömästi. Riemastuneen vartalolla on taipumus kiemurrella hallitsemattomasti tunteen kourissa.

Kysynkin nyt, kannattaako tuollaisen alhaisen ja eläimellisen tunteen valtaan joutua ollenkaan? Miksi irtautua kaikesta siitä, mikä on tärkeää ja todellista? Ja kannattaako tuon lyhyen riemun hetken takia tehdä itsestään naurettava pelle? Kuka menisi vapaaehtoisesti huvipuistolaitteeseen ja tulisi sieltä paskat housussa ulos? Tuskin monikaan. Ihmisen on tärkeää säilyttää täysi läsnäolonsa ja ennen kaikkea täysi ruumiinsa hallinta. Emmehän muuten ole eläimiä kummempia. Tässä nimenomaisessa asiassa eläimet tosin taitavat olla teitä ihmisiä kehittyneempiä, sillä harvoin näkee eläintä riemun vallassa. Paitsi iljettävät apinat iljettävine temppuineen näyttävät toisinaan kerrassaan... no joo.

On monta syytä pidättäytyä riemastumasta. Kaikki varmasti tietävät näistä syistä, mutta tulevat ajatelleeksi niitä vasta riemastuttuaan. Olisi hyödyllistä ajatella näitä asioita vakavasti ennen riemua, jolloin se parhaassa tapauksessa tukahtuu kokonaan tai ainakin sen terävin kärki katkeaa pois.

Ensiksikin onnen määrä on maailmassa vakio. Jokaista riemua seuraa epätoivo, jokainen kliimaksi ennustaa antikliimaksia. Mitä suurempi riemu, sen suurempi epätoivo. Ei riemua, ei epätoivoa. Yksinkertaista ja ymmärrettävää. On mielestäni hullua antaa tuollaisen turhan tunteen riepotella ruumista pienen hetken ja antautua sitten tuskan ja murheen riuduttamaksi. Riemu hulahtaa ruumiin läpi lämpimänä aaltona, mutta tuska nakertaa sielua ikuisesti!

Riemuitsetko, kun lähimmäisesi riutuu? Maailmassa on onneksi aina sellaisia, joilla menee huonommin. Heitä on hyvä ajatella siinä vaiheessa, kun riemu orastaa jossain sisimmässäsi, kun sen sormet kutittelevat ihoasi ja viekoittelevat antautumaan. Olisi todella itsekästä riemuita, kun toisaalla on köyhyyttä, sotia, luonnonmullistuksia, silkkaa nälänhätää ja kuolemaa. Sinulla on ehkä varaa manikyyriin ja hyväntuoksuisiin käsivoiteisiin, sekä kaikenlaisiin patterikäyttöisiin vekottimiin, mutta jossain muualla ihmiset kuolevat nälkään sinun ylenpalttisen ja irstailevan elämäntyylisi takia. Sitä sopii miettiä. Ja mielellään jo ennen riemua.

Jos näiden asioiden ajatteleminen ei vielä hillitse riemua, voi kokeilla vaikka perusteellista siivoamista tai viileää suihkua. Kannattaa välttää luontodokumetteja ja amerikkalaisia elokuvia, jotka molemmat antavat riemusta aivan vääränlaisen kuvan. Minusta ei ole liioittelua nousta vuoteesta vaikka keskellä yötä, ja lähteä kunnon hikilenkille. Mieluiten vielä hautausmaalle, jossa voi surra ja muistella kaikkia tämän maailman riemut jättäneitä. Silloin viimeistään muistaa, että iloon pitää tarttua, riemuita vielä kun voi... eikä siis kun... pitää välttää kaikkea riemua. Se on turhaa, kun lopulta sitä kuolee kuitenkin.

Pakinaperjantaille briljantilla. Jaa

Kun kaikki meni murirumpsis

Pienen paikkakunnan vahvuus on siinä, että ollaan kuin yhtä perhettä. Että kaikkien juuret imevät ravinteensa samasta mullasta, ettei yksikään latva kurota muita korkeammalle. Meillä oli pitkään juuri niin. Ja sitten, yllättävällä keikauksella, koko kylä meni murirumpsis.

Hyvärisen perheen nuorimmainen, Uuno-Jooseppi, kuroi jo poikasena välimatkaa kaikkeen meidän piirissämme totuttuun. Hän antoi tukkansa kasvaa ja kulki raitilla lanteet nylkyttäen, kuin mikäkin himojen riivaama pervertikko. Vanhempiensa kauhuksi Unski ei välittänyt mistään. Eräänäkin viikonloppuna hän räki kylämme ensimmäisen asfaltoidun parkkipaikan täyteen kellertävää räkälimppiä ja nauroi vain, vaikka muut katsoivat pitkään ja Oljosen Toini uhkasi kutsua poliisin paikalle.

Koko kylä huokasi helpotuksesta, kun Unski täysi-ikäiseksi tultuaan osti erään Virran Reinon lukuisista romuautoista, kolaroidun ja pakoputkivikaisen kuplavolkkarin, ja häipyi omille teilleen.
Roksvillen vestivaaleille, kylällä huhuttiin. Arveltiin, että Unskin tapainen, epätasapainoinen nuorukainen, joutuisi pian suuren maailman nielaisemaksi. Mutta toisin kävi.

Vuosien kuluttua Hyvärisen Unski palasi takaisin. Kuplavolkkari oli vaihtunut kiiltäväksi urheiluautoksi ja etupenkillä kimalteli kilpaa auton kanssa kaunis, mutta pukeutumistyyliltään kevytkenkäinen naikkonen. Unski oli mennyt pahempaan suuntaan; sitä oltiinkin nyt niin rendipelleä, niin rendipelleä. Virran Reino pyöritteli Unskin nähdessään hiljaa päätään ja otti pitkät henkoset sätkästään. Ei Reksan tarvinnut edes sanoa mitään. Tiedettiin heti, että rappio oli kulman takana.

Kymmenen vuotta nuo loiset elivät kylästämme ja imivät siitä vaurautta itselleen ja lapsilleen. Unski perusti kapakan, jossa meidän kyläläisten oli paremman puutteessa käytävä. Vaimo hääräsi toiminnassa mukana, sikäli, kuin lisääntymiseltään kykeni. Kyllä me hänenkin sorttinsa tiesimme, vaikka hän yritti esittää kunnollista kotiäitiä. Tissitkin sillä oli leukaan asti tunkattu. Hyi sentään!

Kukapa olisi yllättynyt, kun Oljosen Toinin mies, Valto, löysi vanhasta pornolehdestä kuvan Unskin vaimosta tissit paljaana. Katselimme miehissä kuvaa niin kauan, että lynkkausmielialamme oli kohonnut riittävän kovaksi. Ymmärsimme nyt, että Unski oli vaivihkaa nakertanut kylämme MORAALIA tuomalla keskuuteemme sellaisen pornohäkkyrän pyörimään tissit puolipalloina.

Sinä iltana lähdimme kohtaamaan Hyvärisen Unskia ja häätämään häntä kylämme rajojen ulkopuolelle. Virran Reksa tuli paikalle isolla Massikalla uhoten ajavansa vaikka Unskin tönön kumoon, jollei tämä muuten äkkäisi pakata kakaroitaan ja pumpattavaa Parparaansa reissun päälle. Valto tuli loihakalla Volvollaan näyttääkseen Oljosen suvun todellisen mahdin. Ja minä ilmestyin paikalle vihreä-valkoisella Pappa-tunkalla, kun ei muutakaan kulkupeliä ollut.

Unski tuli pihalleen patsastelemaan rässätyissä housuissaan ja muhkeissa viiksissään. Silmistä näki, että hän aavisti meidän olevan tiukkana liikenteessä. Virran Reksa otti johtajan roolin meidän porukassamme ja sanoi:
- Sun akkas on perse paljaana Valton pornolehessä.
Unski vaan nyökkäsi ja virnotti vinosti, aika ovelan oloisena.
- Vai sillä viisiin, Unski sanoi ja virnotti vaan.
- Että sellaisen toi.., Valto sanoi. - Meille toi... huoran kyllään.
Unski ei sanonut mitään ja Valtokin näytti tikahtuvan liikaan puhumiseen. Tiesin, että oli minun vuoroni kantaa korteni kekoon.
- Se on niin, että sinä lähet nyt.
Yritin sanoa sanottavani niin painokkaasti kuin osasin.
- Sinä lähet nyt ja otat akkas mukkaan, jatkoin. - Ja takasi ei oo tulemista.
Unski limppasi räät nurmikolle meidän eteemme. Tiesi varmaan, että muistimme.
- Kuka teistä heittää ensimmäisen kiven, Unski sanoi ja näytti nyt ensimmäisen kerran suuttuneelta. - Sinäkö, Oljonen, joka keittelet metsässä viinaa vaimoltas sallaa ja annat sitä ilmatteeks kylän tytöille jos ne kattoo kun vejät kättee? Vai sinäkö heität, Reksa? Vaikka huijaat kyläläisiä jokkaisessa kaupassa ja oot melekeen istunu linnassaki Röytyn Irmeli-paran huijaamisesta?
Sitten Unski kääntyi minun puoleeni. Veri tuntui pakenevan päästäni, mutta seisoin suorilla jaloillani, kuin mies.
- Sinusta on varmaan ees turha puhua, Pietikäinen, Unskin nauroi ja katsoi minua. - Sää ajelet täälä kylälä mopolla, ekkä kehtaa kertoo, että sullon kaupungissa iso lukkaali ja mersut ja kaikki. Ja Haimaalainen vaimo jonkoot tilannu ulukomailta. Sääkö se heität ensimmäisen kiven?

Kaikki olivat hiiren hiljaa. Olisi voinut kuulla Oljosen Toinin nenän vinkumisen sadan metrin päästä.
- Onko tää totta, Pietikäinen? Reksa kysyi.
Valto näytti voivan suorastaan pahoin halveksunnan kohotessa kurkkuun. Minun oli turha kieltää. Salaisuuteni oli yhtä julkinen kuin Reksan, Valton ja kaikkien muidenkin.
- Koskaan en oo kyllääni pettäny, enkä oo tuonu tänne turmelustani, puolustauduin. - Toisin ku tuo saatanan lörppäsuu-Unski!
Reksa ja Valto potkivat Massikan rengasta ja tuntuivat kommunikoivan keskenään telepaattisesti. Minä ja Unski seisoimme siinä odottaen. Kai meillä olisi voinut olla joku yhteisymmärryskin, jos Unski ei olisi silloin kerran mennyt räkimään uutta asfalttia pilalle.
- No miten on? Reksa puhui lopulta minulle. - Heitäkkö nää vaikka sen ensimmäisen kiven?
Valto nosti maasta pyöreähkön murikan ja pani sen kouraani. Valton kädestä oli jäänyt haalea läntti kiven pintaan. Tuli lämmin olo - kuin olisi kotio tullut. Kohotin äkkiä kiven heittoasentoon, etteivät äijät näkisi liikutuksen kyyneliäni.


Pakinaperjantain aihe on kivi Jaa

Kauniista älykkääx.

Heippa Bitches!

Tää kesä tulee olemaan varmaan kaikkein haastavin sitten vuoden -04 microshortsixien kuoleman. Nyt on vieläkin vaikeempaa yrittää näyttää kuustoistavuotiaalta kesäbeibeltä, sillä tän siisonin juttu on (yäx yäx) älykkyys! Siis mikä vanhentaa ihmistä enemmän? Katsokaa hei vaikka niitä tyyppei politiikassa tai missä vaan. Ne on kaikki ihan vanhoi!

Tänä kesänä liikutaan tosi vaikeella raja-alueella. Kattokaas, tällasen kolmikymppisen mimmin päähän on tarttunut vuosien varrella kaikenlaisii juttui, vaix on kuinka yrittänyt sulkee yhteiskunnan ja tollaset ulkopuolelle. Mut nytkään ei sit tasan muistella mitään Kekkosii tai lamajutskii. Nyt puhutaan sellasii, et ilmastonmuutos on tositositosi paha juttu ja näin. Et pian me joudutaan tiäx vetää jollain vitun uimapatjalla pillurallii ja tollee.

Mut kaikkein hankalin juttu on se, et ens kesänä kaikki hengaa jossain vitun kirjastossa! Ja siel ei sitten muuten lueta mitään Cosmopolitanii vaan pitää olla joku kovakantinen kirja, vaikka biologian kirja, kun niissä on isoi kuvii. Mut pahinta on, et sä oot NIIN aut, jos käytät yhtään itseruskettavii. Sähän näytät silloin ihan siltä, kun oisit vaan maannu biitsillä koko vitun kesän. Eli sun pitää viel enempi panostaa kaikkiin peitevoiteisiin ja noihin. Ja pitää nukkua koko kesä tuorekelmu naamassa. Ihan kuin talvessa ei olis tarpeex...

Mut sit tää toinen probleema, tää normaalisti "puistonpenkkisyndroomax" kutsuttu. Siis miten vois istuu kirjaston tuolilla niin, ettei kaikki selluliitit pursuu justiin kaiken kansan tietoon????!!!! Siel on sit kans ne sairaalavalot, et kaikki sellut näkyy ihan yliselvästi. Eikä sukkahousui siis kuulu todellakaan käyttää kesällä. EI TODELLAKAAN!

Mä en niinku tajuu tätä nykyajan kauneusihannetta. Pitäiskö tänäkin kesänä olla joku vitun anorektikko, et näyttäis yhtään mageelle??? Siis eihän KUKAAN tavallinen gimma (saati kolmikymppinen perheenäiti) voi näyttää ees pikkusen siedettävälle tässä uudessa älykkyysmuodis. Siis just tästä näkee, et kaikki muotisuunnittelijat on jotai homoi, kerta niil ei oo yhtään selluu.

Mä en jaxa enää... siis voittexte käsittää???? Mä vittu makaan himassa koko kesän tuorekelmu perseessä!!!!


Pakinaperjantain aihe on muuntautuminen. Jaa

Nussimusrokote

Arvoisa tasavallan presidentti,

Ensin rupesivat kähertämmään tukkaa, sitten lävistämmään korvia ja haarukkaväliä reikäjuustoksi. Nyt ne ovat keksinneet ruveta jo rokottammaan noita nuoria ihimisen taimia semmosella nussimusrokotteella!

Mihin tämä maailma on menossa, kun nykyään 9-vuotiaille tyttärille ja poikosille sanotaan, että nyt voipi ihan vappaasti ruveta aattelemmaan seksulaarisia ajatuksia? Sen kun vaan ottaapi lääkärissä ruiskauksen (saatanan siemenen siitä sissäänsä saa, sano mun sanoneen), niin ei tarvitte kantaa synnin taakkaa!

Ei oo rauhan satama tämä armas kotimaamme. Porttouteen yllyttävät, ihan ylimmältä taholta!

Tuollaisia rokotteita kun alkavat suihkimaan ylt'ympäriinsä, niin pian koittavat hirmuiset ajat. Musta laiva saapuu rakkaan Suomemme satamaan ja kannella seisovat Riettaus ja Sodomia, nuo Ameriikan maiden hirmuiset valtiaat. Irstaus laukkaa yli maan vaahtosuisella ratsulla ja kylvää kauhua meidän oikeemielisten sydämiin.

Onnikat ja porttikongit täyttyvät alastomista, himossa kiemurtelevista ruumiista. Nuoret, turmeltuneet sielu-polot ähkivät ikuisessa turmeluksessa leikkikenttäin liukumäkien suojissa. Heikoimmat muuttuvat narkoliineiksi, jotka kerjäävät vapisten yhä uutta pistosta kiimaansa nostattamaan.

Nuoret miehet ilmestyvät kärmesilmin meidän oikeamielisten ovien taakse kerjäten, vietellen, houkutellen... Eikä heihin siirry mikään vitsaus, joka meille muille on mielenhallinnan helpottamiseksi säädetty. Yöstä toiseen nuo nuoret riivaajat seisoskelevat ikkuinoidemme takana lihaksiaan pullistellen ja väännellen kasvoilleen hekkumallisia ilmeitä.

Pian säädetään jo laki, joka määrää kaikki kansalaiset osallistumaan mitä mielikuvituksellisimpiin orkiloihin, joissa tuntemattomat yhtyvät toisiinsa. Niissä ihmisiä sidotaan tuoleihin kiinni ja saapasjalkaiset herrat kulkevat ratsupiiskaa paukutellen. Jossain nurkassa on vanha onnenpyörän pyörä, johon ihmisiä laitetaan kiinni ilman rihman kiertämää ja pannaan väkkyrä pyörimään. Nuorten miesten alastomille vartaloille heitetään ämpärkaupalla öljyä ja sitten kokeillaan kuinka liukkaita ankeriaita he ovat.

Niin, että rupia sinä, presidentti hyvä, tämän rauhaisan satamamme vartijaksi ja kiellä tuollaiset saastaiset nussimusrokoitteet! Ne herättävät nuorissa likaisia ajatuksia ja voivat käynnistää ihan oikian helvetinkonneen!

Ps. Jos tätä nykymaailman menoa ei pyssäytetä, keksivät ne varmaan vielä sellaisenkin irstauenpillerin, että sen syömällä naiset eivät tuu tiineiksi ees nussimisesta!


Pakinaperjantain aihe on satama.

(Aihe tämänkertaiseen kirjoitukseen tuli, kun kuulin tänään radiosta uutisen, jonka mukaan tarvittaisiin lisää nuoria rokote-tutkimukseen. Nyt osanottoa rajoittaa mm. vanhempien huoli siitä, että tuollainen rokote saattaa kannustaa nuoria SEKSIIN) Jaa

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Onni ja oikeus

Katkera kotirouva on noin 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Naapurin ämmä saa kiittää onneaan, että päätti soittaa uutisensa puhelimella, sillä muuten olisin taatusti tarttunut häntä loppuunpermanentatusta hiuskuontalosta ja ravistanut, kuin ruokakelloa.

Ämmä oli osallistunut meidän kylän ruokakaupan kilpailuun aina ostoksilla käydessään. Minä ja ukko osallistuttiin vain kerran kohtuullisuuden nimissä. Ja tietenkin kaikista kylän asukkaista juuri omahyväisen ja itseään täynnä olevan naapurin ämmän piti viedä voitto nenän edestä.

Palkintona oli kuukauden ilmaiset ruuat kauppamme valikoimasta ja pian huomasin naapurin himoinneen voittoa todella. Olihan tuo ainakin suunnitellut kuukauden ostettavat ja ruokalistat valmiiksi. Ei hänen sentään olisi tarvinnut lukea minulle koko listaa kohta kohdalta!

Koko päivän mietin tasoittavaa iskua, joka olisi raju, muttei veisi minua vankilaan. Minun oli vartioitava oikeutta! Muistelin isääni, joka joskus juovuspäissään istutti minut pirtin penkkiin ja kertoi elämästä ja sen tosiasioista.
"Saatanan läppi", isä tapasi sanoa. "Sinusta ei tule kummoista olijaa, mutta jos käytät vähän järkeäsi, pystyt ehkä roikkumaan elämänsyrjässä kiinni. Maailmassa on kaksi murikkaa: oikeus ja vääryys. Oikeuden tunnet siitä, että saat sen mikä sinulle kuuluu. Vääryys on sitä, että joku muu vie sinulle kuuluvan nenäsi edestä. Mitä enemmän raastat oikeuden murikasta, sitä enemmän olet elämänsyrjässä kiinni. Mitä enemmän raastat vääryyden murikasta, sitä surkeampi olio olet. Se, mikä muille lankeaa, on aina sinulta pois".

Viisas mies se oli, isä nimittäin. Eikä koskaan hyväksynyt tuota meidän ukkoa minulle mieheksi. Eihän tuo ukko ymmärräkään minkään päälle mitään, vaan antaa tehdä mielin määrin vääryyttä koko perheelle.

Naapurin ämmän takia päädyin aina raastamaan vääryyden murikkaa ikenet verillä. Suunnittelin jo, että hankkiutuisin koko akasta eroon lopullisesti. Sitten tajusin, että ämmähän veisi kaiken oikeuteni mukanaan hautaan!

Ei auttanut muu, kuin lähteä taas yön selkään oikeutta hakemaan. Hiippailin naapureiden pihapiirissä ja yritin etsiä jotain tuhottavaa. Yritin viiltää rattorinrengasta veitsellä, mutta siitäkään ei tullut mitään. Sen verran tein, että löysytin piruuttani pihakeinun ruuveja. Siinäpähän istuskelisivat mahat täynnä minun ruokaani ja säilykkeitäni!

Sitten hyppäsin polkupyörän selkään ja ajelin kaupalle. Kylällä ei liikkunut kukaan öiseen aikaan, joten sain puuhailla rauhassa. Kirjoitin myymälän ikkunaan KUOLKAA!!! TERVEISIN NAAPURIN ÄMMÄ punaisella tussilla (joka ehkä näyttäisi vähän vereltäkin). Sitten tungin sanomalehteä kaupan edessä nököttävään roskikseen ja tuikkasin pömpelin tuleen.

Palasin mieli keventyneenä ukon viereen nukkumaan. Kauppa tuskin antaisin naapurin ämmän lunastaa voittoaan sellaisen tempun jälkeen. Oikeuden murikka oli taas hallussani!

Seuraavana aamuna sain kuulla, että palava roskalaatikko oli sytyttänyt koko kaupan tuleen. Rakennus oli palanut maan tasalle, ja nyt armeija joutuisi tuomaan kylälle ruokatarpeita, kunnes uusi kauppa olisi rakennettu. Oli vaikea pysytellä aloillaan siihen saakka, että ukko lähti puuhiinsa. Nyt naapurin ämmän voitto oli muuttunut hiileksi!

Kun naapurin ämmän puhelua ei alkanut kuulua, minun oli ihan pakko soittaa hänelle. Yllätyksekseni ämmä ei vaikuttanut murheen murtamalta, voivotteli vain kaupan ja kyläläisten vaikeiden olojen vuoksi.

Lopulta minun oli pakko ottaa ämmän voitto puheeksi. Ette arvaa mitä se huuhkaja silloin sanoi! Kauppias oli jo ehtinyt soittaa ämmälle ja luvata akalle ja tämän ukolle ruuan sijasta reissun Samaikalle oolinkluusiivi-hotelliin, josta saisi kaikki ruuatkin ilmaiseksi nenän eteen!

Rupesin suunnittelemaan, kuinka käräyttäisin ämmän poliisille kaupan tuhopoltosta.


Pakinaperjantain aiheena on oikeus Jaa

Ecce homo!

Ihan alkuun haluan tiedottaa kaikille niille Mannerheim-faneille, jotka nyt jyllistävät paikalle naamataulu punaisena ja valmiina tunkemaan Callen takaisin kaapin perälle, että harhaanjohtavasta otsikosta huolimatta tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole vihjailla mitään maamme miehekkäimmän viiksiniekan kammartenvälisestä toiminnasta.

Ja tietenkin nyt kaikki tuohtuneet vähemmistöoikeusihmiset jyllistävät tänne kertomaan, ettei Mannerheimin mieltymysten pitäisi vaikuttaa hänen suurmiehuuteensa millään tavalla. Mutta tuohtumus on turha. Uskonhan, että jos noin suoraselkäinen mies eläisi ja vaikuttaisi nyt, hän olisi varmasti perheensisäisen adoption ja kaikkinaisen tasa-arvoistamisen kannalla. Ei tämän vasta julkitulleen, salaisen paparazzikuvamateriaalin vuoksi, vaan koska niin on oikein.

Nyt Päivi Räsänen kannattajineen jyllistää paikalle hiiltyneenä siitä, että vihjaan heidän olevan jotain muuta, kuin suoraselkäisiä miehiä. Onhan Jumala sentään Kaikkein Suoraselkäisin Mies koko universumissa ja hakkaa Mannerheimin mennen tullen. Sitä paitsi taivaaseen ei pääse, jos ei jätä homoutta narikkaan. Portinvartijana on sama poke, kuin Cinderellalla.

Pian joukkoon liittyvät Muiden Uskontokuntien Edustajat uhittelemaan omilla jumalillaan. He iskevät suoraan kristinuskovien akilleenkantapäähän, Uuden Testamentin lasoon rakkauden jumalaan, joka antaa poikansakin ottaa turpaan tavallisilta ihmisiltä.

Onneksi uhkaava uskonsota keskeytyy feministien kiivaan joukon esiinmarssiin. Feministit nostavat esiin sen epäkohdan, että taas kerran suoraselkäisyys on kirjoituksessa yhdistetty miehiseksi ominaisuudeksi. Sitä paitsi, entä jos Jumala onkin nainen? Se voisi mennä Allahin kanssa naimisiin, eikä olisi enää sotia, sillä Jumalan ja Allahin riidat olisivat perheensisäisiä asioita ja niillehän me ihmiset olemme tunnetusti sokeita, kuten perheväkivaltatilastot osoittavat.

Nyt hermostuvat hakaristikaljut hiestä kiiltelemään. Ensin Mannerheim ja nyt Jumala! Viekää sitten Isänmaa ja Uskonto, mutta jättäkää härtsiikkert meille Karhu, Kotisohva ja aulis Adelheid hellaa ja lakanoita lämmittämään!

Juuri kun vähemmistöoikeusihmiset ovat huomauttamassa, että nykylainsäädännön puitteissa Jumala ja Allah voisivat kyllä rekisteröidä parisuhteensa, vaikka molemmat olisivat naisia, puhelimeni piippaa tekstiviestin saapumisen merkiksi.

"jou mama. ike täs suoro ojosa hei. tuu tanssiin meile jumpapuvussa. mä hyvinvar. isokok. mieshenk."

Niin... Tarkoitukseni ei ollut kirjoittaa Mannerheimista, vaan siitä, kuinka hienosti ikäihmiset pysyttelevät nykykehityksen mukana. Mutta jääköön se nyt toiseen kertaan...


Pakinaperjantaihin Jaa

Auervaaruudesta

Olen tehnyt pienen mittakaavan tutkimusta auervaaroista ja tuon harvan, mutta sitäkin kaavamaisemmin käyttäytyvän ihmisjoukon edesottamuksista. En ole niinkään kiinnostunut heidän peitenimistään ja -tarinoistaan, enkä ole liioin halukas lukemaan lapsuuden hankalista perheoloista tai siitä, kuinka täydellisesti he täyttävät psykopaatin tunnuspiirteet.

Mietin vain, että jos ihminen kerran näkee sen vaivan ja ryhtymällä ryhtyy auervaaraksi, miksi ei sitten tekisi sitä kerralla kunnolla!

Jo hyvin pieni taustatyö ja tutustuminen edeltäjien toimintaan helpottaisi huomattavasti tavallisimpien sudenkuoppien välttelyssä. Oikeastaan, etenkin kun psykopaattien kerrotaan olevan usein keskivertoa älykkäämpiä, auervaaruus on naurettavan helppo elämäntapa (paljon helpompi, kuin kuitupitoinen/kolesteroliton/sokeriton/suolaton/kasvisrikas elämä, jota yhä useampi harrastaa nykyään).

Koska esiinnyn tässä blogissa anonyyminä, voinen paljastaa ryhtyneeni auervaaraksi jo monta vuotta sitten.
On melkein ihanaa olla tällainen mitäänsanomaton, lähes läpinäkyvä epäihminen. Kuljen huomaamattomana, sisään päin hymyillen, ajatellen, etteivät arvaakaan, millainen katala ihminen arkisen kuoreni sisään kätkeytyy. Että olen juuri se, josta vanhemmat varoittivat ja iltapäivälehden alkupuolen sivuilla kerrotaan.

Toisin kuin edeltäjäni, minä olen pyrkinyt toimimaan fiksusti.
Ihan ensimmäiseksi tiedostin sen tosiasian, että auervaaruus on tila, joka päättyy (jollei sitten vaihda paikkakuntaa ja nimeä, mikä on äärimmäisen työlästä ja syö hauskuuden harrastuksesta), kun joku tunnistaa auervaaran. Paljastuminen on onneksi äärimmäisen helppo välttää.

- Auervaaruutta on pidetty miesten yksinoikeutena. Luonto on suonut minulle helpon tien; olen syntynyt naiseksi. Mutta myös miespuoliset, auervaarana elämisestä haaveilevat, voivat hälventää ympäristön epäluuloja muutamalla, nykyään jo suhteellisen yksinkertaisena pidetyllä leikkauksella.

- On yleisessä tiedossa, että auervaara on verbaalisesti lahjakas, miellyttävä ja kaunopuheinen ihminen. Epäilyjen välttämiseksi olen pyrkinyt tuomaan kaikissa mahdollisissa käänteissä esiin karkean moukkamaisuuteni.

- Auervaarojen tiedetään keksineen mitä mielikuvituksellisempia kehystarinoita, joko tehdäkseen itsensä mielenkiintoisemmaksi, selittääkseen salaperäisiä menojaan, tai muuten vain huijatakseen ja ällyyttääkseen lähipiirinsä ihmisiä. Vaikka tuollaisten tarinoiden keksiminen olisi äärimmäisen mielekästä puuhaa, olen havainnut paljastumisen riskin kasvavan kaikenlaisesta valehtelusta suunnattomasti. Siispä olen - ja tätä suosittelen lämpimästi muillekin auervaaroiksi aikoville - pyrkinyt päinvastoin olemaan mahdollisimman rehellinen ja avoin esim. oman menneisyyteni, työpaikkani ja menojeni suhteen. Tällainen valinta osoittautuu pitkässä juoksussa vähemmän stressaavaksi ja ainakin minä hykertelen iltaisin mielessäni ajatellessani, kuinka hyvin olen osannut naamioida auervaaruuteni.

- Rahan huijaaminen on kuvio, joka toistuu auervaarain tarinoissa uudestaan ja uudestaan. Minusta kannattaa siis miettiä tarkkaan, arvostaako enemmän materiaalista mammonaa, vain auervaaruuden mukanaan tuomaa elämänsisältöä. Minulle valinta on selvä ja pidättäydyn kaikesta rahan huijaamisesta niin kauan, kun mielin jatkaa valitsemallani tiellä.

Oppimattomisen auervaarojen tarinoissa käy lopulta niin, että kaikki edellä mainitut asiat punoutuvat vähitellen epämiellyttävien tilanteiden kasautumaksi, jota kutsutaan ammattipiireissä nimellä vyyhti. Tällöin lähipiirissä alkaa itää epäilyksen verso, joka kasvaa, kunnes joku vihdoin tunnistaa läheisensä piilotteleman auervaaruuden. Yleensä tässä tilanteessa on joko aika vaihtaa paikkakuntaa ja nimeä, tai huonoimmassa tapauksessa vastata auervaaruuksistaan oikeusistuimen edessä.

Minä olen oppinut toisten virheistä ja voin rehellisesti sanoa, että hyvin luultavasti kukaan ei ole vielä tunnistanut, mikä todellisuudessa olen. En tietenkään malta viedä salaisuuttani mukanani hautaan, vaan paljastan testamentissa läheisteni eläneen koko elämänsä tietämättömänä perheessään asustelevasta auervaarasta. Pelkään vain, että he eivät usko totuutta, vaikka näkevät mustaa valkoisella. Pitävät asiakirjaa vain omituisen ja muutenkin höpsähtäneen vanhuksen hourailuina. Sen verran täydellinen tämä petokseni on.

Toinen, mitä olen usein miettinyt, on silmäniskumurhaajan rooli. Miksi ne hölmöt kakarat menevät aina lopulta iskemään silmäänsä? Sehän on juuri se klassisin tapa jäädä kiinni! Eivät helkkarissa koskaan iskisi silmäänsä ja saisivat olla kammottavia silmäniskumurhaajia koko lopun ikäänsä.

Pakinaperjantain aihe on petos Jaa

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Snoumanni

Katkera kotirouva on n. 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.

Illalla kuljin pihatietä koiraani kusettamaan, kun taivaalta alkoi tippua lakanan kokoisia lumihiutaleita. (Ette voi uskoa, kuinka pidän lumesta! Näen nimittäin paljon helpommin, milloin naapureiden kissat ovat käyneet kuseskelemassa nurkkiin.) Hykertelin mielessäni, kuinka mojovat rotanmyrkkyansat kissoille asentaisin. Siikaa rotanmyrkyllä, maitoa rotanmyrkyllä ja - helvetti soikoon - rottaakin rotanmyrkyllä, jos tarve vaatii!
Tiedän, tiedän. Teitä ihmetyttää. Joku ehkä paheksuukin. Ja kyllähän minäkin ymmärrän, että normaaleissa perheissä kissojen myrkyttäminen on miesten työ, mutta minä en ole saanut hentomielistä äijännahjustani usutettua puuhaan millään konstilla.

Naapurin ämmä näkyi seisomassa kujan suussa onnellisen näköisenä. Hän nosti käden eteensä, kuin jokin kerjäläinen rahaa anomassa ja katsoi taivaalle, kuin sieltä olisi satanut mansikoita. Minä en helvetti soikoon ymmärrä, kuka voi olla niin ääliö, että pitää kädellä ojennella tajutakseen taivaalta satavan hehtaarin kokoista purjekangasta!

Yöllä en saanut unta ja rupesin miettimään millaista olisi, jos naapurin ämmän salaisimmat fantasiat toteutuisivat ja hän asuisi Inglessin Huulion kanssa tuossa ojan takana. Pihakeinun paikalla olisi kokoasfalttinen helikopterin laskeutumisalusta valoineen kaikkineen. Siellä lappaisi väkeä kaikista maanosista. Olisi se marenkitukka-Edmund ja muita julkkiksia. Koiraa kusettaessa säikähtäisi aina pahemman kerran, kun luulisi tulevansa kohdakkain ala-asteen porkkanaa purevan vanhapiikaopettajansa kanssa, vaikka se olisikin lupsakka Eldontson taluttamassa nuorta puudeliaan.
Ja vaikka ihmisiä ilmestyisi ja Späldingistä tulisi naapurin ämmän julkkiskamu, akka siltikin tunkisi meille monta kertaa viikossa ja kertoisi gaaloista ja konserteista ja pikkusöpöliinihöpöliini-Huuliosta, joka kutsuisi naapurin ämmän etusormea koukistellen lavalle tuhansien ihmisten eteen ja esittäisi ballaadin vasemman polvensa varassa kyyristellen.

Ja jos yrittäisi lähteä äijän ja huutavan kakaralauman kanssa lomalle niin ämmä ja Huulio seisoisivat tien vieressä ja Huulion pöksyissä pullistelisi pönkeä meetwurstitanko tihkumassa nahkeaa odotustaan vihreiden kesäshortsien läpi. He vilkuttaisivat. Huulion harteet olisivat hivenen jännittyneet, jotta tietäisin hänen olevan surullinen tullessaan riistetyksi ämmän lemmenlihan kimpusta, ja ämmä näyttäisi pikkuisen väsyneeltä viestittääkseen olevansa jo savuavaksi höylätty raunio. Yrittää nyt siinä sitten viettää lomaa sen näyn jälkeen.

Kai olin jossain vaiheessa nukahtanut, sillä kun havahduin, oli jo aamu. Juoksin äkkiä ikkunaan nähdäkseni, oliko yhtään kusta ilmestynyt yön aikana. Hanki oli vielä koskemattoman valkoinen. Kun kirkastui, lähdin taas pihalle. Kävelin kujan suuhun ja katsoin ämmän kotia kohti. Ketään ei enää näkynyt.

Katsoin vastakkaiseen suuntaan. Toisessa naapurissamme asuu ärsyttävä perhe. Perheen äiti on muka jopa leikkivinään lastensa kanssa! Hän kuskaa heitä uimaan ja telmii pihalla. Kuka saatanan hullu olisi vapaaehtoisesti lastensa kanssa?!!? HÄH??? Tähän asti perheestä ei ole ollut suurempaa haittaa, vaikka joskus mietin, onko naisen kameran kanssa kuljeskelu todella harrastus, vai onko hän jokin salainen vakooja...

Joka tapauksessa perhe oli rakentanut kaksi lumiukkoa (Milloin? Aamuhämärissäkö). Ne huiskuttelivat ilkkuen ja pilkaten. Ne halusivat viestittää, että niillä on kaikki valta ja julkkisystävät ja minä olen tällainen hienhajuinen, mitätön paskiainen, joka ei osaa edes maksaa Kalevan tilausta ajoissa!
Kai jokainen täysijärkinen, aikuinen ihminen olisi tuollaisessa solvausten mylläkässä hyökännyt uhkaajien kimppuun ja puukottanut heidät risulla kuoliaiksi! Mutta se, että leikkasin Huulio-ukon rienaavan torrakon irti, oli todellista sankaruutta!


Pakinaperjantaissa on tällä kertaa kuvahaaste Jaa

Minuuttipakina (60 sekuntia asian vierestä)

Huolena hyvinvointivaltion tulevaisuus

Tuloerojen kasvu, rasismi, laitossurmat, väkivalta, sosiaalitapaukset. By-hy-hyy! Pullamössömassan valitusta!

Kerronko teille mitä on todellinen riisto? Se on sitä, kun laitetaan ihminen kävelemään kahden painavan kepakon kanssa kukkulalle ja siellä pannaan hänet risun nokkaan nauloilla kiinni. Sitten nostetaan kaiken kansan nähtäväksi, ivataan ja pilkataan. Annetaan lihan kuivua siihen kepin mutkaan ja nauretaan, kun ihminen alkaa lopulta hourailla. Itse vaan juodaan rajan takaa tuotua, halpaa viinaa ja syljeskellään nuotioon, perkele. Ei anneta toiselle mitään, vaikka hän on rikkonut selkänsä tätä maata rakentaessaan.

Se on oikeaa riistoa, kun yhteiskunta antaa matojen ja suolinkaisten kalvaa tavallisen ihmisen sairasta lihaa, kun plösöt ja insinöörit ja homohumanistihiiret vain juhlivat ja syövät herrain pöydästä. Sosiaaliluukku vain taputtaa päähän, vaikka meikäläiset eivät saa edes potkukelkkaa kunnanisän rahakirstusta. Vammaiset ja hullut ja kaikenmaailman maahanmuuttajat saavat kyllä kinkkua leivän päälle ja televisiovastaanottimet kaupungin puolesta. Ne saavat jokaikisen tuen ja häkkyrän ja muun apuväkkyrän, kun me oikeat ihmiset saamme syödä palttoosta napit ja lämmittää talvella korvamme orjantappurakruunuilla.


Pakinaperjantai. Jaa

Uskollisuus kunniaan!

Kypsän ihmisen luonteeseen kuuluu olla tavoilleen uskollinen. Olen huomannut, että ne ihmiset, jotka tekevät yhtenä päivänä yhtä ja toisena päivänä toista ovat muutenkin melkoisia tuuliviirejä ja hulluja jopa, sanoisinko.

Minä olen tehnyt omasta päivästäni sellaisen, etten häpeä olla toistamatta sitä jokaisena arkena ja sunnuntaina. Nyt tässäkin pystyn luetella lopottamaan koko päivän läpi taukoa pitämättä. Se menee nimittäin näin:

Minulla uusi päivä alkaa tavallaan jo illalla, siitä kun vaihdan yöpaitasilleni seitsemän maissa. Rasvaan kasvoni ja valmistan pientä iltapalaa itselleni ja miehelle. Katson televisio-ohjelmat, pöyhin sohvatyynyt, laskostan omat ja mieheni vaatteet kylpyhuoneen pyykkikoriin, laitan puhelimen latautumaan ja käperryn armaani kainaloon nukkumaan.

Aamulla herään puoli tuntia ennen miestäni. Piirrän itselleni kulmakarvat (kulmakarvattomuus on sukuvikamme), laitan kahvin tippumaan ja haen postilaatikosta lehden miehelle luettavaksi. Katson lämpömittarista lämpötilan valmiiksi. Voitelen meille molemmille kaksi voileipää, päälle juusto ja kinkku. Mies herää, syömme, mies pukeutuu ja lähtee töihin.

Menen pyykkikorille, nostan varovasti mieheni vaatteet omien vaatteideni alta. Kaavin näytteet housun haaroista. Laitan testauksen käyntiin varmistaakseni, ettei näytteistä löydy siemen- tai emätinnesteitä. Juon vielä kupin kahvia ja alan käydä huoneita läpi ensin imurin, sitten lattiapyyhkeen kera.

Siivottuani tarkistan näytteet ja jos mitään huolestuttavaa ei löydy, soitan ensimmäisen tarkistussoiton. Soiton jälkeen puran nauhoitteen ja analysoin taustamelun. Soitan uuden puhelun jollekin mieheni toimiston toiselle työntekijälle. Vertaan taustaääniä keskenään. Sitten luen yhden luvun verran romaania, yhden runon ja opiskelen uuden huonekasvilajikkeen kasvikirjasta.

Pakkaan kylmälaukun valmiiksi ja lähden autolla miehen toimistolle. Kytken jäljittimen päälle tarkistaakseni miehen olinpaikan. Jos mies on jo lähtenyt asiakaskäynneille, suuntaan jäljittimen osoittamaan paikkaan. Jos kyseessä on minulle entuudestaan tuntematon paikka, jään odottamaan asunnon eteen ja seuraan mieheni myöhempiä liikkeitä jäljittimen avulla. Jään odottamaan asukkaan poistumista. Tämä vaihe voi kestää useita tunteja. Jos asunnossa asuu viehättävä nainen (kaikki naiset ovat omalla tavallaan viehättäviä), kaivan esiin valmiiksi varaamani kusilevyn (virtsaa uunipellille, pakasta ja käytä) ja käyn luiskauttamassa sen asukkaan postiluukusta sisään.

Ajan kauppaan, ostan päivän ruokatarpeet. Ajan kotiin, valmistan ruuan. Soitan tarkistussoiton miehelleni, analysoin taustaäänet. Käyn läpi teksti-tv:n uutiset ja kirjaan pääkohdat ranskalaisilla viivoilla vihkooni voidakseni keskustella niistä myöhemmin mieheni kanssa. Käyn vielä kiillottamassa kylpyhuoneen hanat uudelleen.

Mies tulee kotiin. Halaan ja varovasti nuuhkaisen häntä. Laitan miehelleni valmiin annoksen ja menen eteiseen käymään läpi miehen puhelimen tiedot ja taskun sisällön. Liityn mieheni seuraan ja käyn läpi valitsemani uutisaiheet rauhallisesti ja järjestyksessä. Tiskaan astiat ja suihkutan laventelintuoksua keittiöön.

Menen kylpyhuoneeseen ja pyyhin kulmakarvat kostealla meikinpoistolapulla.

Siinäpä päiväni onkin! Kun noudattaa uskollisesti luomaansa päiväjärjestystä, voi melkein luoda itselleen kokonaisen maailman, jonka kaikki osa-alueet ovat hallinnassa. Sitähän kaikki haluavat! Eikö vain?

Pakinaperjantain aihe on uskollisuus. Jaa