Isän ja äidin päiviä

Viikon takaisesta muistot hämärtyvät loppua kohden. Kivut muistan tarkimmin perjantain ja lauantain väliseltä yöltä. Lauantai meni epäsäännöllisinä aaltoina kivun ja normaalihommien kanssa vuorotellen. Sunnuntain puolella sitten sairaalaan.
Mikään ei edennyt, joudutuskonstit eivät oikein auttaneet. Monen tunnin jälkeen vienot ehdotukseni puudutuksesta muuttuivat vaatimuksiksi. Muistan välillä itkeneeni kuin pikkuvauva. Vasemmalla kyljellä tuntunut kipu ei tuntunut normaalilta. Tuntui, ettei kaikki ole kunnossa. Lapsiveden mukana valui verta.
Puudutus ei auttanut.
Sen jälkeen kului kai tunteja. Muistikuvat ovat hämärämmät. Kätilö kertoi että vauva on isompi, kuin minun kokoiseni ihmisen on tarkoitus synnyttää. Se ei siksi mahtunut oikein laskeutumaan kohti maailmaa. Minusta otettiin verinäytteitä "ihan varalta vaan". Pelotti.
Jossain vaiheessa vauvan sydänäänet laskivat ja hänet oli pakko saada syntymään, vaikkei elimistöni ollut siihen vielä valmis. Kätilö laittoi ravintoliuosta tippumaan, että jaksaisin.
Lopulta jotenkin (en muista miten) maailmaan putkahti pieni poika, napanuora tiukasti kaulan ympärillä. Muistan kysyneeni onko vauva kunnossa ja kuulleeni samassa hennon äännähdyksen. Siihen, olenko minä kunnossa, eivät osanneet heti vastata. Istukka oli vähän revennyt ja vuosin verta. Muistan olleeni peloissani.

*****

Huonosti nukutun yön jälkeen katselen kun tytär kirjoittaa isänpäiväkorttiin vielä yhden nimen. Pikkuruinen Peukalo-Potti nukkuu yöllisen kitinän jälkeistä väsymystään levollisesti. En ole enää niin väsynyt. Uusi tulokas on luonnollisesti täydellinen millin pieniä kynsiään ja hiustupsujaan myöten. Hän näyttää aivan samalta kuin isänsä vauvakuvassaan. On hyvä mieli siitä, että kaikki on kuitenkin kunnossa.

Hyvää isänpäivää kaikille!! Jaa

Haista v***u-Collectionista mielikuvitusleikkeihin

Tyttäreni on ollut erittäin kiinnostunut taannoin piirtämästäni äitienpäiväkortista. Hän on myös samalla ollut yhä enemmän huolissaan siitä, että joku taikoisi minut pois lopullisesti (usko taian voimaan on lujittunut sillä, että huvitan häntä silloin tällöin taikomalla esineitä pois).

Onneksi keksin ongelmaan molempia miellyttävän ratkaisun: taiomme nimittäin meidät molemmat pois.

Kahden ihmisen yhtäaikainen poistaikominen onnistuu seuraavasti: Otetaan lujasti kaulasta kiinni ja huudetaan isolla äänellä "taion, taion äidin ja Pikkuruisen pois!"
Sitten rutistetaan silmät kiinni ja suhistellaan toiseen maailmaan. Joskus päädymme mukavaan maailmaan, vaikka maailmaan, jonka taivas on tähtien sijasta täynnä suihkuja ja jossa on vesiliukumäkiä ja kimaltavia perhosia ja sateenkaari, jonka reunalla on apinoita, joiden takapuolet ovat ihan punaiset liiasta liukumäessä laskemisesta ja ilmassa lentää vaaleanpunaisia saippuakuplia ja kimaltavasiipisiä perhosia ja samassa Pikkuruinen saa selkäänsä siivet ja hän osaa lentää nopeammin kuin perhoset ja apinat, eikä haittaa vaikka kastuu suihkujen alla, kun päällä on Hello Kitty-uikkarit.
Vasta uituaan ja lennettyään hikinen Pikkuruinen tulee takaisin kaulaan ja huudamme: "Taion, taion äidin ja Pikkuruisen takaisin!"
Pian jo suhistelemme takaisin maailmojen halki omalle kotisohvalle.

Olemme kohdanneet myös vähän ikävämpiäkin maailmoja, joissa on vihaisia vaahtokarkkimörköjä tai lentäviä hapankorppuja, jotka suuttuvat, kun niistä haukkaa. Onneksi niistä pääsee pian takaisin.

Ihan käy tutkimusmatkasta :) Jaa

Matkakuvia ja yllättävä äitienpäivä

Nyt on sen verran toennut olo, että jaksoin kaivella kuvia kamerasta. Maisemat matkan varrelta jäivät kuvaamatta, sillä ensimmäisen kerran minun reissuhistoriassani tuolla pätkällä oli loistava ilma ja kaikki upeat maanmuodot näkyivät selvästi. Minähän en katsele sellaista hetkeä kameran lävitse vaan ihan omalla, paljaalla silmälläni :) Mutta uskokaa pois, hienoa oli!

Pakolliset porot. Mies ei rovaniemeläisenä ymmärrä porojen kuvaamista, mutta on jo alistunut siihen, että porskujen kohdalla pysähdytään, otetaan kuvia ja ihmetellään koko perheen kera.

Norjalaiset vaikuttavat kiitettävän kiinnostuneilta lastensa huvittamisesta. Lelutaivaita löytyi... Mutta olenko ainoa, jonka mielestä lasten levytarjonta on vähintäänkin... kyseenalainen???


Kaupungilla ilma oli vähän räkäinen ja visiittini lyhyt. Tässä yksi bad hair-day...

Tämä viehkolla tavalla hassun näköinen tötterö on ymmärtääkseni Tromssan vanhin kioski.

Jotkut olivat varautuneet pilkkikilpailun rasituksiin PIKKUISEN isommalla tuolilla kuin muut.

Pilkillä istui muutama muukin meidän lisäksemme. Matkaa kilpailupaikalle tehtiin pitkästi Kilpisjärven jäällä. Parhaimmillaan jään päällä oli varmaan parikymmentä senttiä kypikylmää vettä. Kävellessä oli kyllä ihan huippu fiilis ja vähän pelottikin. Kisasta olemme tähän mennessä saaneet kaksi keuhkoputkentulehdusta ja yhden korvatulehduksen.

Tänään heräsin yllättäen siihen, että perheeni oli alkanut juhlia äitienpäivää. Lahjaa ja kahvia raahattiin sänkyyn ja Pikkuruinen kirkui riemusta. Isompikin oli herätetty kesken unien äitiä muistamaan.

Mies luuli tätä päivää sunnuntaiksi...

Mutta mikäs siinä. Ainakin ikimuistoinen äitienpäivä :) Ja yllättävä sellainen. Sain lahjaksi pikkuisen tuhmaa jääkaappirunoutta, jolla runoilin kaikkien iloksi ja esiäitienpäivän kunniaksi!

Siis hyvää esiäitienpäivää kaikille esiäideille!

Ps. Sain Kukkikselta tämän ihanan tunnustuksen, jonka haluan lahjoittaa Tanssivalle harmaalle pantterille ja Karille, jotka niin ystävällisesti antoivat minulle tuon viimeisimmän tunnustuksen. Jaa

Kesätervehdys!

Viime päivinä...

... olemme muun muassa...

... retkeilleet!

Voiko elämä enää paremmaksi tulla!

Jaa

Kusimyrskystä selvinnyt haaksirikkoutuu Blogistanian rannikolle

Kyllä vaan: Täällä on reilun viikonlopun mittainen pottaharjoittelu takana. En pitkästytä mahdollisia nettisurfailijoita omilla "kultaisilla" aalloillani sen enempää, sanonpahan vain, että elämäni on ollut aika lailla helvetistä viimeiset päivät. Olemme epätoivoissamme kokeilleet kaikkea opettaaksemme tytön potalle: On ollut huomaamatonta hivutustekniikkaa, esimerkin ihmeellistä voimaa, ylidramaattista pottatreeniä á la Dr Phil. Olemme uittaneet kusessa hihamme, lahkeemme, sohvamme, mattomme, kirjamme jne, jne.

Samaan aikaan olemme laskeneet viimeisiä pennejämme ja huomanneet, että ne eivät veny millään neljän hengen tarpeisiin. Siksipä olen joutunut viilaamaan pilkun paikkaa aamusta iltaan samalla, kun luutuan kusta mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Sanat eivät tietenkään suostu tulemaan kaikissa olosuhteissa (joskus ihmettelen, kuinka pystyn tekemään työtä edes normaaleissa lapsenhoito-olosuhteissa); pitäähän kusilammikoiden vastapainona olla puolella mielellä väännettyä paskaa tekstiä.

Ensimmäistä hääpäiväämme juhlistimme syömällä saunassa hedelmäcoctailia suoraan tölkistä samalla, kun pikkuneiti kohkasi jaloissa (uu la laa sydänsydänloveloveunelmahattararomantiikkaa!!!). Loppupäivän minä tein töitä ja mies pesi kusipyykkiä.

Mutta sitten sattui ihme. Juuri kun hihamme olivat kastumisen sijasta palamassa ja henkinen selkärankamme murtumaisillaan, kun olimme jo alkaneet mainita vaipan paluusta sivulauseissamme, se vihdoin onnistui! Pikku M oppi käymään potalla (ja innostui ehkä vähän liiankin kanssa. Nytkin potan suunnalta kuuluu käreä toteamus: "Se ei toimi". Hän ei ymmärrä, ettei kusi ole täysin ehtymätön luonnonvara)!

Nyt tarvitsee vain huolehtia enää rahasta. Ja kirjoittamisesta kipeytyneistä ranteista. Onkos kellään kirjoittavalla ihmisellä vinkkiä, kuinka sellaista vaivaa saisi hoidettua (lepo ei valitettavasti tule kysymykseen)?

Jaa

Onnekas takkutukka!

Tosi tylsää maata retkulana paikallaan, vaikka on odottanut rauhaa ja lepoa yli kaksi vuotta.
Mies kysyi tyttäreltä lempeällä äänellä "Kuka on isin takkutukka?"
Tyttö osoitti heti minua :)

Oli vähällä, etten olisi alkanut tylsistymiseni huipentumaksi lukea K-raudan katalogia, joten päätin antaa riippuvuudelleni periksi ja tulla hetkeksi koneelle istumaan.

Ajattelen välillä taannoista ilmalentoani, joka päätyi siihen kuuluisaan portaan reunaan. Tulee tosi ilkeä olo sitä ajatellessa. Nyt makaan kotona, kipeänä ja tylsistyneenä, mutta kunnossa. Asiat voisivat olla koko lailla toisinkin. Joskus sitä vain aistii kaiken hetkellisyyden ja sattumanvaraisuuden. Se tuntuu kylmänä henkäyksenä niskassa. Ja samalla se on kiitollisuutta. Että saa olla juuri siinä, omassa elämässään, sellaisena kuin on. Että saa tuntea kipua ja tylsyyttä ja heilutella vielä varpaitakin. Että saa odotella Muikun kanssa suoritettavaa Tallinnanreissua ja pähkäillä valuutta-asioita.

Minulla taisi olla onni matkassa. Jaa

P*"#@£E!

Pikku-M ja kielletyt lasit

Tänä aamuna minun lasini (eivät kuvassa) löytyivät tietokonepöydäl tä solo m u lle v ä ä n ne tt y i nä . Syy lli nne n ol i t iet en j ´´´ kin pää llisin p uolin via t t o m al ta n äyt tävä pikk u M . Nykyään hän keks ii k oko ajan u u s i a " i l key ks i ä". Hän ei yllä moneenkaan kivaan paikkaan, mutta onneksi hänelle on hommattu kevytrakenteinen muovituoli, jota hän voi raahata paikasta toiseen om ien mieli h a l u j en s a mukaan. Hänen suurinta i lo aan on tunkea pää edel l ä vasemman kainalonib altbabbjh s y l iin i tietokoneen eteen ja ot t a a homma täysin haltuunsa . Välillä, jos erehdyn koskem a an n ä p päim istöön, hän huut aa vihais ena, että LOPETA. L a pse t ovat ihani a MUTTA VÄLILLÄ MENEE HERMO! Jos joku ei huomannut, teimme tämän v iestin yhdeg sbts sb5räb4!

Nyt pitää ruveta "asiallisiin" kirjoitushommiin... Toivottavasti tämä päivä ei ole ihan kokonaan tätä!

Jaa

Te ajoitte minut siihen

Kun monta aikaa suggeroidaan syömään Fazerin sinistä niin minkä tyttö asialle mahtaa? Sen verran itsekuria sentään oli, että otinkin ovelana tällaista sinivalkoista. Hyvää on, kannattaa kokeilla.

Tekisi mieli kirjoittaa enemmänkin, jotain juttua vaikka. Mutta tänään on miehen vapaapäivä ja se tarkoittaa että minun on tehtävä työkirjoitusta. Olen illan lapsenvahtivuorossa kun mies lähtee tuulettumaan. Olo on yllättäen vähän sama, kun teininä sai jäädä yksin kotiin (vaikka minähän olen täällä aina yksin).

Kuvittele tilanne: Heräät aamulla ja tunnet olosi selkeämmäksi kuin koskaan ennen. Aamun mittaan alkaa käydä selväksi että sinut on jo vuosia aikaisemmin ohjelmoitu hypnoosia apuna käyttäen suorittamaan jotain tehtävää, jonka luonteesta sinulla ei ole aavistustakaan. Ymmärrät, että olet nyt ilmeisesti suorittanut tehtävän. Mitä teet? Ja ennen kaikkea, jos heräisit tänä aamuna, olisiko sinulla hajuakaan mikä tehtävä sinut on laitettu suorittamaan. Minä en ainakaan keksisi muuta kuin tuon suklaan. Jaa

Poutapilviä ja sinistä taivasta vaan ikuisesti meille (jee)

Taustalla soi musiikki hiljaa. Lapsen mölyävät omia mölyjään. Sekä isompi että pienempi ovat sotkeneet tänään. Taivas on harmaa, mutta pian ulkoillaan kuitenkin. Parin tunnin kuluttua mies tulee töistä ja sisko lapsineen kylään. Tarkoituksenani on leipoa leipomus kaikkien ilahdutukseksi.

Yritin löytää tähän iltapäivään sopivaa runoa, mutta en jaksanut keskittyä yhteenkään riviin. Olen yrittänyt piirtää. Kaikki huuleni näyttivät pikkulasten riipustuksilta. Jos on rauhallinen, saattaa melkein hämmästyä itsekin kun viiva osuukin kohdalleen.

Tarvitsen järjestystä, kohdalleen osuvaa viivaa, vatkaimen jyrinää, odotuksien mukaan paisuvaa leivonnaista. Jotakin puuhaa jossa liikuttaa ruumista ja lepuuttaa mieltä. Jossakin kaukana, melkein tavoittamattomissa, on synkkiä pilviä, jotka satavat kylmää vettä ja jylisevät kumeaa salamaa. Ehkä kaivan pakastimesta mustikoita ja lakkoja jäätelön kanssa tarjottavaksi ja toivon että nuo pilvet ovat menossa jostain kaukaa ohi ja saan kuulla vain kaukaista kuminaa. Olen tottunut odottamaan. Jaa

Tarinamaanantain aiheena on jälki

Kotitalon valoisassa ulkoeteisessä, kahden puisen vuodesohvan välissä oli ikivanha vaatearkku. Lapsena Juulilla oli tapana mennä kyyrylleen arkun viereen ja koskettaa tummanruskeaa puuta. Se tuntui sormien alla liukkaalta ja eläväpintaiselta, niin kuin arkku olisikin ollut iäksi jähmettynyttä merta. Kesällä aurinko paistoi siihen kuumana ja lämmitti sen pinnan kuin elävän ihmisen kyljeksi. Siinä hänellä oli turvallinen olla.

Juuli vaistosi milloin ilma alkoi seistä huoneissa raskaana ja odottavana. Silloin hän tiesi että Tapaus olisi taas edessä. Sitä oli hankala odottaa. Niska muuttui jäykäksi ja eri puolilla kehoa kihelmöi. Juuli oli lukenut mummon kirjahyllystä Muumipeikon ja pyrstötähden. Siinä pyrstötähti tulee koko ajan suuremmaksi ja peittää taivaan. Eikä Muumilaaksossa voida tehdä muuta kuin odottaa. Hänen kodissaan pyrstötähti osui maahan yhä uudelleen. Kun se tapahtui, hän juoksi suoraan ulkoeteiseen ja painoi korvansa tiukasti vasten arkun kylkeä. Hän puristi silmänsä kiinni ja yritti kuulla kauan sitten jähmettyneen meren kohisevan jossain puun uumenissa.

Eräänä yönä, pahan Tapauksen aikana, isä löi kirveellä arkun kantta niin yllättäen, että Juuli säpsähti ja parkaisi, vaikka tiesi ettei isä pitänyt ulinasta. Arkusta irtosi terävä puunpalanen ja osui suoraan isän jalkaan. Juuli pelkäsi että isä suuttuisi arkulle ja heittäisi sen pois, mutta niin ei tapahtunut. Äiti vain laittoi mummon virkkaaman liinan arkun kannelle ettei särö paistaisi heti ensimmäisenä kaikkien silmille. Juulin kävi arkkua sääliksi.

Aika kului ja Tapaukset seurasivat toisiaan. Elämä oli surusta lysähtänyttä tai pelosta ymmyrkäistä. Eräänä aamuna mummo tuli pihalle ja sanoi että Juuli muuttaisi nyt hänen luokseen asumaan. Eikä mummo pelännyt vaikka isä huusi ja äiti itki. Juulilla ei ollut kovin paha mieli, vaikka hän oli luullut että olisi.

Juuli pakkasi tavaransa vaatearkkuun, eikä kukaan sanonut vastaan vaikka se oli arvokas, oikein perintökalleus. Hän kuvitteli että oli entisaikojen hieno rouva, lähdössä pitkälle matkalle terveyskylpylään. Kun hän veti liinan pois arkun kannelta, hän huomasi että särön paljas puu oli jo alkanut tummua hieman, ikään kuin se olisi kaikessa hiljaisuudessa sopeutunut säröönsä. Juuli huomasi että mummo katsoi häntä pakkaustouhujensa keskeltä tutkivasti ja hellästi. Juuli arvasi että mummolassa olisi odottamassa hänen lempiomenapiirakkaansa.



Tarinamaanantai Jaa

Itsesäälinen valituspostaus.

Pakkasta on niin paljon ettei tässä tarkene lähteä edes ulos. Seinät kaatuvat päälle. Tahdon ratsastaa hienolla työpaikkahakemuksellani aikuisten ihmisten pariin. Haluan vain töitä! Onko se liikaa pyydetty?

Tänään on ahdistanut. Lapset kitisevät, pienempi onnistui tekemään ennätyksen. Hän pissasi noin kolmimetrisen pissan lattialle (juosten kustu) ja enköhän minä kävelemään ja housunlahkeeni kastelemaan siihen. Ruuat ovat lentäneet suoraan lattialle, räkä on valunut. Tusseilla on piirretty pitkin lattioita ja omaa pikku ruumista. L on vaatinut kitisevällä äänellä koneelle pääsyä. Totta kai uusi nettipeli menee jopa läksyjen edelle.

Mies on töissä kuten aina.

Hyviä asioita:

Onneksi Lilith kävi piristämässä.
Äiti selvisi reissustaan vaurioitta.
Pitkästä aikaa minulla on materiaalia valituspostaukseen.

ps. Kuulen takaani rapinaa, tyttö sanoo "pota pissa". Sitten hiljainen lirinä. Voi v***u! Jaa

Rakastamisen vaikeus ja ihanuus

Kaikkein ihaninta maailmassa on rakastaa. Tiedän että tämä on aiheena aika latteaksi kaluttu, mutta minä uskallan lähestyä ajatuksissani rakastamista aika harvoin. Totta kai sanon päivittäin perheelleni rakastavani heitä, mutta myönnettäköön että usein sanon niin vain koska se on totta, enkä joka kerralla pysähdy miettimään mitä tämä todellisuus merkitsee.

On kummallisen pökerryttävää tietää että elämässä on joku tai joitakin joita kohtaan tuntee aivan erityisesti ja joihin on kyennyt aivoissaan liittämään sellaisia merkityssuhteita, että pelkästään tämän ihmisen ajattelu saa aikaan hyvää oloa. On tietenkin kivaa tietää olla myös rakastettu, mutta se on paljon epävarmempi ja pelottavampikin ajatus kuin se, että saa itse rakastaa.

Usein, kun olen lasteni seurassa, minua suorastaan hävettää. Minusta tuntuu että en ole tehnyt elämässäni mitään niin ihmeellistä että olisin ansainnut sen tunteen minkä nämä kaksi ihmistä minussa herättävät. Lisäksi olen löytänyt mutkien kautta miehen jota rakastan ja jonka kanssa voin jakaa elämääni. Voin ottaa osaa hänen elämäänsä, kenties antaa siihen lisää sisältöä. Aikuisten välinen suhde ei ole niin mutkaton kuin suhde lapsiin, mutta aivan yhtä antoisa. Tiedän että on ihmisiä joilla ei ole ketään jota rakastaa, vaikka he ovat hyviä ihmisiä ja varmasti ansainneet tuntea samoin kuin minä tunnen. Tiedän että rakkautta ei voi ansaita. Sen saa sattumalta, jos on saadakseen. Ja siitä on osattava olla kiitollinen ja iloita siitä että on niin onnekas että saa rakastaa.

Rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta rakkaus pitää valita. Masennuksen aikaan rakastaminen tuntui erityisen riskialttiilta puuhalta, joka saattaa satuttaa sydänjuuria myöten niin ettei siitä toivu koskaan. Rakastaminen piti opetella pikkuhiljaa, kuin koskettaisi varpaalla veden pintaa ja totuttaisi itsensä sentti sentiltä uuteen elementtiin. Mutta rakastamisen taidon oppi kun luotti ja oivalsi. Nimittäin rakkautta ei voi menettää. Ihmisellä on lupa rakastaa niin kauan kuin haluaa ja kokee tarpeelliseksi. Silloinkin kun se toinen ei rakastaisi sinua takaisin.

Seuraava projekti on vaativampi. Kuinka ymmärtää se, että myöskään rakastetuksi tuleminen ei ole jotain jota ansaitaan? Kuinka uskaltaa olla rakastettu? Jaa

Salmiakkia vai kanelia?

Aamulla huomasin että lumihanget olivat muuttuneet taas nurmikoksi jonka keskellä oli muutama yksinäinen lumilampare. Puut heiluvat kovasti, säätiedotuksessa oli myrskyä luvassa. Kaikkein pahimmat ovat jalkakäytävät. Ne ovat kirkasta jäätä jonka päälle huoltomies oli käynyt jo aikaisin aamulla ripottelemassa kantikasta soraa, joka varmasti olisi lapsena näyttänyt salmiakilta (silloin ennenhän ne ripottelivat "kanelia" liukkaiden kävelypintojen päälle. Paljon ystävällisempää pulkan pohjalle mutta myöskin aika jarraavaa potkurille) mutta minä tiedän että kaikki sivutiet tuolla maaseudulla ei ole saanut päälleen salmiakkikuorta. Ja että mies on taas pian liikkeellä liian isolla autolla ja väsyneenä.

Mutta nyt, melkein neljän vuoden kuluttua tapaamisesta osaan nukkua tämänkin huoleni kanssa. Kaikkeen tottuu, myös huoleen.

Anoppi lähti tänään, päivää aiemmin kuin olin luullut. Se oli harmi sillä vierailu oli oikein mukava ja minäkin sain kirjoitettua aivan mainiosti vierailusta huolimatta. Kaiketi sitä on tullut oltua saman katon alla sen verran että ei tarvitse esittää niin "viihdyttävää". Voi olla että menemme keväämmällä vierailulle anopin luokse Norjaan. Siellä suunnalla maisemat ovat niin hienot ettei tarvitse paljon muuta nähtävyyttä tai aktiviteettia.

Netti on temppuillut eilisestä lähtien. On jännää kirjoittaa kun ei tiedä mitä tekstille tapahtuu. Toisaalta meillä netti on kyllä armottomasti ylityöllistetty sillä kuukausipalkalla jota sen sutenöörille maksetaan, joten ei ole ihme että ilmassa on merkkejä alkavassa burn-outista. Ehkäpä pian joku ukko tulee taas ronklaamaan puhelinpistokkeita. Sitten on taas yritettävä esittää ettei tunne vaivaantuneisuutta ja sosiaalista jännitystä moisissa tilanteissa. Jaa

Jäännöspaniikkia

Harmittaa tuon selän kanssa, kun sen pitää olla tuollainen renkkana kun se on. En ole jaksanut käydä kuvauttamassa sitä vaikka oli tarkoitus silloin kun kuulin että siinä on mahdollisesti jotain synnynnäistä rakennevikaa. Viimeisin seurannainen kroonisesti jumineesta selästä on tinnitus oikeassa korvassa. Näin päivisin se ei juurikaan haittaa, perheeni pitää huolen siitä että taustamelu ei lopu koskaan kesken, mutta sitten kun yrittää mennä nukkumaan, vaivan huomaa taas selvemmin. Olen muutenkin tosi huono saamaan unta ja tämä vaiva hankaloittaa asiaa entisestään.
Luultavasti minun on pakko mennä hierojalle, vaikka ajatus tuntuu erittäin epämiellyttävälle. Minulla oli nuoruudessani kovin epämiellyttävä ja väkivaltainen kokemus jonka tuloksena en haluaisi päästää vieraita ihmisiä paljaan ruhoni kimppuun jos se on mahdollista välttää. Vaikka yritän järkeistää asiaa siedettäväksi, pelkään että pelko nousee pintaan tosipaikan tullen. Mutta ehkä sen kestäisi jos hieroja olisi nainen. Olen pystynyt käymäänkin naisen hierottavana pari kertaa, mutta tilanne on ollut epämiellyttävä pelkoni takia.

M oli tänään ensimmäisen kerran pulkan kyydissä. Lunta oli niin vähän että maa ja vanhat hiekoituskivet rouhitsivat pulkan pohjaa tosi epämiellyttävästi. Heti kun M huomasi jonkun lapsen hylkäämän pallon maassa, hän käski pysäyttää pulkan ja syöksyi pallon kimppuun. Pulkka-ajelu muuttuikin sitten jalkapallo-oppitunniksi. Ja kivaa oli :)

Kirjoitusrintamalta tupsahtelee nyt rahaa. Se on HUIPPUA! Jaa

Luonnoton stressinpuutostila

M tietää että jääkaapissa on kulhollinen piparkakkutaikinaa. (Kuva Espanjan lomamatkalta)

Kierreltiin tänään kaupungilla ja stressi oli tipotiessään. Kumma juttu, mutta en pysähtynyt suotta analysoimaan sen puuttumista. Sen sijaan käytin tilaisuuden hyväkseni ja tarkkailin ympäristöäni. Normaalistihan olen joulun alla nenä kiinni ostoslistassa ja päässä humisee kaikki mikä on vielä tekemättä. Kaupassa oli kova tungos eikä siellä mahtunut kunnolla liikkumaan. Minun alle kaksivuotiaani oli irtolapsena ja pompotti hyväntuulisena eteenpäin, huomaamatta että monet ostoskärryt joutuivat tekemään paniikkijarrutuksen hänen takiaan. Normaalisti olisin ottanut lapsen syliin ihan vain kohteliaisuudesta muita stressaantuneita kohtaan, mutta loppupeleissä taitaa olla mukavampaa antaa lasten iloita niin kauan kuin ovat lapsia.

Kaupassa oli paljon hermostuneita ihmisiä jotka puhisivat isoon ääneen kun käytäviä tukkivat ihmisklöntit eivät suostuneet kulahtamaan seuraavalle osastolle. Joka puolelta kuului anteeksipyyntöjä jotka tarkoittivat oikeasti "painu jo helvettiin siitä tieltä". Oli virkistävää katsella touhua vähän niin kuin ulkopuolisena. Ehkäpä se vaikuttaa käyttäytymiseeni sitten kun minun stressini iskee päälle. Tavallaan hassuttaa että tähän pimeään vuodenaikaan on sovittu tämä yksi virallinen päivä jolloin kuuluu rakastaa lähimmäisiä ja osoittaa välittämisensä monin lahjoin. Ehkäpä joillekin tämä päivä on ainoa jolloin he muistavat rakkaitaan ja se on siksi niin merkityksellinen. Ja väittäisin että nykyään ne asiat joissa toimitaan perinteiden mukaan ovat aika harvassa. Voihan olla että ihmiset haluavat tuntea kuuluvansa sukupolvien ketjuun ja siksi perinteisen joulun pikkutarkka järjestäminen on asia, jonka vuoksi kannattaa kärsiä stressistäkin.

Huomenna ystävä K lunastaa hääleikkiin kuuluneen lupauksensa ja lähtee kanssani jouluostoksille. Jostain syystä luulen että siitä tulee ihan kivaa. Ja kyllä, tajuan että on viimeinen sunnuntai ennen jouluaattoa ja kaupat ovat taatusti täyteen ammutut.

Pikku M on ollut kovasti mielissään joulukoristeista. Hän osaa erottaa joulupukin tontusta ja tietää että jääkaapissa on kulhollinen piparkakkutaikinaa. Huomenna hän pääsee leipomaan elämänsä ensimmäiset piparit yhdessä L:n, T:n ja allekirjoittaneen kanssa. Jaa

Sähkökyntteliköt ovat täällä!

Yritän kirjoittaa vaikka niskaani sataa jäätävää räntää kanssa-asukkini toimesta. Muistan ajan joitain vuosia sitten, jolloin en voinut kerta kaikkiaan ymmärtää ihmisiä jotka jäkittävät hiljaisuudessaan omissa puuhissaan vaikka toinen purkaa itseään vaihtelevalla intensiteetillä. Nyt minä olen yksi sellainen, olen kehittänyt itselleni kelmun jonka pintaan suurin osa rännästä takertuu, eikä se koskaan ylety minun nahkaani asti. Muuten, pahoin pelkään, olisin niin jäässä etten saisi käsiäni liikkumaan.

Ulkona on plus 8 astetta ja lumesta oli jäljellä jokunen orpo kinos ja jäätä joissain suvantopaikoissa joen rannan tuntumassa. Nopeimmat olivat ottaneet jo jouluvalot ja sähkökyntteliköt käyttöönsä. Viikon päästä, näin ennustan, niitä alkaa olla esillä kokonainen armeija. En minä halua olla erilainen kuin muut ja jos haluaisin, se ei automaattisesti tarkoita sitä että minä haluaisin olla jotenkin parempi. Haluan sanoa tämän tässä, sillä välillä minulla tulee sellainen olo, että joku vaikka ajattelisi että minä yritän olla jotain. Näillä pohjustuksilla sanon että olen vahvempi siinä päätöksessäni etten laita kynttelikköä ikkunaani tänä vuonna. En luonnollisesti tee tästä periaatteellista kysymystä jos joku perheemme asukki vaatii kapistuksen esillepanoa. Minä haluaisin miettiä miten minä juhlistaisin joulua, enkä vain tunnollisesti sonnustaa kotia joulu-uniformuun ja pitää naamaani joululukemilla aattona.

Ehkä tämä on vain sitä että koen tarvetta kyseenalaistaa ja päättää, enkä ole löytänyt muuta kohdetta kuin sinänsä nätit ja harmittomat sähkökyntteliköt. Ehkä minun pitäisi kiinnostua maailmasta ja epäkohdista ja oikeuksista, puoltaa tai vastustaa jotain merkittävää asiaa. Ehkä minun pitäisi piestä itseni tästä apatian tilasta ja alkaa elää ja nauraa tarkoituksettomasti ja taistella ja uhmata kuolemaa. Jaa

Vielä minusta

Ehkä en olekaan tänään laiska sillä kirjoitan tänne jo toista kertaa. Väsyttää ja tahtoisin jo nukkumaan mutta minun mielestäni aikuinen ei saa mennä näin aikaisin nukkumaan jollei ole valvonut yötä, sairas tai krapulassa. Siispä yritän tätä keinoa (tietokone on sentään ansiokkaasti onnistunut valvottamaan minua pikkutunneille saakka).

Olin pikkusisko N:n kanssa tekemisissä. Hän kyseli kuulumisia aivan normaaliin äänensävyyn. Mutta sitten hän lopetti puhelun pidentämällä vokaaleita ja tekemällä äänestään häilyvän ja välillä hiljentyvän. Tulkitsen tämän 28 yhteisen vuoden tuomalla kokemuksella niin että hän on suuttunut minulle. Luulen ettei hän soita uudestaan enää yhdeksän jälkeen jollei ole todellinen piru merrassa (ja tietenkin voi olla, en nimittäin useinkaan ymmärrä siskon mielenliikkeiden alkuperää, mutta olen toden totta oppinut tulkitsemaan merkkejä suuttumuksesta tai muusta huonosta mielestä). Toisaalta jos hän ei soita tänään uudestaan, hän ei olekaan vihainen vaan hänellä on muuta ongelmaa. Ja silloin hän odottaa että minä soittaisin ja kysyisin onko hänellä joku pielessä. Mutta en soita hänelle tänään. Minusta on näköjään tullut mestari velvollisuuksien välttelyssä (sukulaissähköposti edelleen kirjoittamatta).

M:n verikokeiden tulokset tulivat. Kaikki oli kunnossa ja olin siitä tosi hyvällä mielellä. Hänestä otettiin kilpirauhas- ja munuaiskokeet, hemoglobiini, kalkkiarvot ja vielä valkosolujen määrä. On kiva tietää että neiti on terve, vaikka toki olin olettanut tulosten olevan juuri tuollaiset.

L:n sarjakuva on ensi kuun alusta lähtien esillä lähikunnan kauppakeskuksessa. L oli yllättynyt kun sanoimme että olemme ilman muuta menossa katsomaan sitä näyttelyä. Olin yllättynyt että hän oli yllättynyt. Koulusta tuli lappu että L:n läksyt ovat olleet liian usein tekemättä. Minä joudun siis ottamaan natsiäidin roolin ja olenkin vartioinut haukkana hänen kotitehtäviensä tekoa. Olen myös esittänyt uhkauksen rajoittaa yökyläilyä jos ne jäävät vielä tekemättä. Toivottavasti poika petraa tällä alueella. Huoneen siivouksesta en ole jaksanut tänään pauhata. Jaa

Harmaata ja ankeaa, MTV huutaa poppia taustalta

Yritämme pitää räkää kuosissa, sillä tänään ne synttärit ovat. Vähän on nuhisteleva olo, mutta pelkäämiäni räkäfestareita ei olla luultavasti kyhäämässä kasaan. Pikku M:n flunssa on lähes parantunut, joten hänetkin voi jättää hyvillä mielin mummin ja tädin huomiin. Lisäksi tänne tulee siskon tyttö N kaveriksi, joten tuskinpa pikkuneiti edes tajuaa että olemme lähteneet. Eli ainoaksi haasteeksi jää se kuinka onnistumme selviämään huomisesta krapula-aamusta, ja ennen kaikkea kumpi meistä joutuu heräämään pikku M:n kanssa. Tavallaan olisi minun vuoroni, mutta T antoi ymmärtää että koska kyse on minun kaverini synttäreistä, hän saattaisi uhrautua. Varaudun jo nyt henkisesti siihen että joudun itse heräämään. Toivottavasti ei tule yrjöolo.

Nytpä suuntaan suihkuun ja alan vähitellen kyhäämään itseäni lähtövalmiiksi. Tässä iässä sekään ei käy enää yhtä helposti kuin ennen. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena isä

Elämme tasa-arvon aikoja ja se näkyy - jos ei vielä muussa niin ainakin suomalaisessa juhlakulttuurissa. Kevään kohokohta monelle äidille on, kun saa edes kerran vuodessa herätä tuoreen kahvin tuoksuun ja pian mies ja punaposkiset lapset kirmaavat tuomaan höyryävän kupposen ja nopeasti kyhätyt voileivät kaatumaan sanomalehden päälle, kun niitä yrittää hankalasti levitellä pehmeälle ja möykkyiselle alustalle hymyn hetkeksikään hyytymättä.

Isät tarkkailevat juhlamenoja aikansa ja huomaavat pian kokevansa puutetta ja epätasa-arvoista kohtelua. Onhan jo tutkimuksessakin huomattu että isillä on perheessä merkitystä. Niinpä he toteavat yhteen ääneen että hekin haluavat oman äitienpäivän itselleen. Mainostajat ja muut kauppamiehet lisäävät pökköä junan lailla etenevän kuningasidean pesään. Mitä jos tämä miesten äitienpäivä järjestettäisiin joulun alla, ennen kuin veronpalautukset tulevat niin saadaan kaikki rahat sukan varresta kiertoon ja isänmaamme taloutta nostattamaan?

Lopulta, monien inkutusten ja markkinatutkimusten jälkeen syntyy päivä isälle, joka nimetään mielikuvituksellisesti isänpäiväksi. Sen lähestymisen tunnistaa siitä, että lehdissä ja televisiossa näkyy paljon kalsarpäällisiä miehiä ja tsilettemainoksia, isät alkavat viedä roskia pyytämättä ja auttaa omalla hellyttävällä tavallaan sipulin pilkkomisessa juuri niihin kriittisiin aikoihin kun sormi eksyy osoittamaan uudempaa mallia matkapuhelinliikkeen ikkunassa. Ja voi sitä kirkasotsaisen riemun määrää kun isänpäivän ja tasa-arvon nimissä isäkin saa aamukahvit päällensä ja voi kerrankin lukea vettynyttä sanomalehteä aivan rauhassa. Hän ovat totta vieköön ansainnut sen!


Tsekkaa Pakinaperjantai! Jaa