Muhoksesta turistirysä

Nyt pitäisi saada tänne Suomeenkin yksi oikein kunnollinen turistirysä. Ai niin, mutta onhan meillä se joulupukin maa tai mikä se nyt onkaan... Mutta siinä on se ongelma, että moottorikelkalla ei saa ajaa humalassa ja lämminhenkisissä tapaamisissa pukin kanssa saa viinalle haista vain nähtävyys itse. Näin ainakin luulen.

Siis joku sellainen turistirysä pitäisi olla, jossa saapi olla koko ajan päissään, jossa saa ostaa halpaa ja helposti hajoavaa turistikrääsää ja jossa olisi vähän lämpimämpi kuin jääbaarissa. Ai niin, mutta onhan meillä ruotsinlaivat! Mutta siellä laivoillakin myydään pääasiassa kestäviä tuotteita, eivätkä ulkomaan turistit välttämättä ymmärrä mitä mieltä on hortoilla päämäärättömästi mustalla merellä ja ahtaa seisovassa pöydässä itsensä oksennuskuntoon lämpimiä prinssinakkeja.

Minusta pitäisi ottaa jokin harmiton kyläpahanen, vaikka sellainen tapahtumaköyhä maantienvierunen kuin Muhos ja muuttaa se ihan käestäpittäin oikeaksi turistirysäksi. Kun aletaan miettiä maailman kuuluisimpia turistirysiä, huomaamme helpotukseksemme, että niitä yhdistää valmiiksi jo eräs yhteinen piirre Muhoksen kanssa; kummankaan lähellä ei ole kerrassaan yhtään merkittävää nähtävyyttä! Näin turisti ei koskaan koe välttämättömyydekseen lähteä rysän ulkopuolelle seikkailemaan ja kulttuurishokkia saamaan.

Eroavaisuuksia toki löytyy, mutta ne on onneksi helposti korjattu. Ensiksikin koko Muhos (tai joku muu vastaava pikkurujokka) tulisi kattaa lasilla tai jollain muulla kasvihuoneenvalmistusmateriaalilla, jotta ilmasto-olosuhteet muuttuisivat suosiollisempaan suuntaan. Heti perään kopioitaisiin pääkadun (siis ainoan kadun; onpahan turistinkin helpompi suunnistaa) varteen vieri viereen ketjussa samat liikkeet yhä uudestaan ja uudestaan. Ainakin viisi Siwaa ja Sokkaria ja Kymmenen Muhoksen villaa täynnä hajoavia hellehameita ja aurinkolippoja. Jonnekin väliin Mäkkäreitä ja yksi "eksoottinen paikallinen" jossa saa halpaa, mutta pahaa mustareunaista pizzaa.

Sitten vain rakennetaan hotelleja kauppojen taakse. Niin korkeita, että ne ylettyvät lasikattoon saakka. On sellaisia koko perheelle sopivia ja sellaisia, joissa disco jytkää ja limuviinan hajuinen oksennus löyhkää vuorokauden ympäri. Kadun varrella voi otattaa pään täyteen viinaa, pikkulettejä tai vaikka hennatatuointeja. Joku juronnäköinen ja kielitaidoton paikallinen piirtää karikatyyrejä ja varastaa sivutyönään lompakkoja ja käsilaukkuja. Jokaisen hotellin yhteydessä on lämmitetty uima-allas ja kun lähistöllä ei ole merta, ei kenenkään tarvitse edes kerran vaivautua muodon vuoksi meriveteen hytisemään.

Muhoslaisia palkataan pakolliseksi eksoottiseksi lisäväriksi. Paikallinen rappio-roope saa istua pullopalkalla mäkkärin vieressä perisuomalaisen shamaanin takkuiseen karhuntaljaviittaan ja ryhmysauvaan tai vaihtoehtoisesti Väinämöisen kupolilakkiin sonnustautuneena, epävireinen kantele kainalossaan. Aino-neidot tarjoavat fukia ja sukia aina edulliseen hintaan. Suurisilmäiset lapset kuljetetaan välitunneilla Sokkareiden ja Siwojen eteen kerjäämään kolikoita ja herkkupaloja. Aamuisin "kalastajat" huutelevat toisilleen iloisesti pakastekalat olallaan, ennen kuin matkaavat Ouluun teknisen alan työtehtäviin. Frederikillä ja Matti Nykäsellä on kerrankin lyhyt matka turistirysään keikkatöihin.

Kun soppaan lisätään vielä säännöllisin väliajoin perin kiusallisesti kapasiteettinsa rajat saavuttava viemäriverkosto, matkaoppaat, jotka ovat aina kännissä ja puhelinyhteyden tavoittamattomissa, holtittomasti kaahaavat ja tööttäilevät autot (saa karvanoppajengikin tekemistä), ennustajaeukot jotka lupaavat kaikille onnea ja kahta lasta, sekä tietenkin pähkinöitä varastelevat, vihaiset apinat (kai sellaisiakin hankitaan), on suosio taattu!

Etenkin, kun toiseksi viikoksi voi mennä joulupukin maahan. Ja ruotsinlaivalla kotiin!

On se vaan... Pakinaperjantai ja turistirysä Jaa

Taloudellisten ongelmien kasvu vaatii luovaa panosta yhteiskunnalta.

Sosiaalitoimiston luukulla:

- Hei. Ajattelin josko voisitte auttaa? Jäin juuri työttömäksi ja mieskin on sairaseläkkeellä selkänsä takia. Meillä on viisi alaikäistä lasta ja asunnossa kova vuokra. Jotain pitäisi keksiä, ettei tässä pääse kuolemaan nälkään...
- Niin... Ymmärrän. Hankala tilanne kertakaikkiaan! Ottakaa tästä tällainen lappunen. Eikö olekin hieno?

- Numeroita? Minulleko? Ja ihan kultatussilla kirjoitettuna!
- Niin. Siinä on teidän perheenne henkilökohtainen hätänumero. Jokainen asiakkaamme saa nykyään tällaisen.

- Tämähän vaikuttaa hienolle jutulle... Ei millään pahalla, mutta välillä toimintanne on aika hidasta ja paperisotakin on joskus liikaa valmiiksi ahdingossa oleville. Mutta nyt täällä on jotenkin ihan eri tunnelma. Hirmuisen ymmärtävä.
- Se johtuu tästä uudesta systeemistä. Tämä on meillekin niin paljon helpompaa, kun ei tarvitse olla aina hokemassa eioota ja kärttämässä melkein vainoharhaisena kaiken maailman lippusia ja lappusia. Tuon viereisen kopin Mervin vatsahaavakin parani viime viikolla itsestään.

- Mitenkäs tätä hätänumeroa sitten käytetään?
- Sehän tässä helppoa onkin! Kun teillä tulee tilanne, että tarvitsette ruokaa tai rahaa ja muuta sen sellaista, huudatte vain yhteen ääneen tämän numeron jossain ulkosalla. Sitten joku meidän palkkaamistamme supersankareista lentää paikalle pelastamaan teidät ahdingosta. Eikö ole mahtava keksintö? Yksi huuto vain ja ihka elävä sankari lennähtää läpi taivaiden ja avaruuksien pelastamaan pulasta juuri sinua ja perhettäsi.

- Siis mitä???!!!
- Niin. Teidän numeronne on 00088776. Noita nollia ei tarvitse välttämättä huutaa, mutta muut numerot kannattaa muistaa oikein. Muuten apu menee väärään paikkaan. Ja kannattaa opetella numero ulkoa ja sitten vaikka syödä tämä lappu. Tiedän, se on sääli, kun kirjaimet ovat noin hienot. Mutta voin vakuuttaa, että ne eivät ole ihan oikeaa kultaa ja siksi lappu on turvallinen syötävä. Ainakin eläinkokeiden perusteella.

- Oletatko sinä minun uskovan, että sosiaaliluukku on palkannut lentäviä supersankareita auttamaan kaikkia hädänalaisia?
- Mutta katsohan kuinka hieno tämä lappu on. Kuka nyt pilanpäiten jakaisi näin hienoja lappuja?

- No kokeillaan sitten. Annas lappu tänne niin kailotan numerot ilmoille hetimiten.
- Siihen en voi suostua. Meillä on valitettavasti sellainen sääntö, että täällä ei saa huudella. Tuolla oven takana odottaa melkoinen körmy sähköpampun kanssa valmiina rusikoimaan kaikki, jotka rikkovat sääntöjä.

- Ihan kaikki teidän toiminnassanne ei siis olekaan muuttunut...
- Niin. Tulee välillä ihan nostalginen olo kun katselee Rysty-Erkin edesottamuksia.

- Mutta ihan vakavissaan: Ette te voi pitää meitä köyhiä niin tyhmänä sakkina, että me uskoisimme tuollaista satua. Te haluatte vain lähettää meidät tyhjin käsin kotiin kuolemaan ja teette sen itsellenne helpommaksi tuon typerän, kimaltavan numerolappusen avulla.
- Omituista, kuinka paljon negatiivista palautetta tästä kokeilusta on tullut. Te olette kuitenkin nielleet täysin mukisematta sen systeemin, jossa te täytätte kymmenittäin lappuja ja me arvomme sadan hakijan joukosta yhden onnekkaan, joka saa jotain. Ajattelimme käyttää nuo ennen yhdelle tarkoitetut, vähät rahamme kaikkien hyväksi, että jokainen saisi jonkun nätin muiston käynnistään.

- Mutta mehän kuolemme ihan oikeasti nälkään...
- Niin. Voi voi. Hankala tilanne tosiaan... Me emme valitettavasti voi auttaa.

- No nyt alkaa kuulostaa vanhalta tutulta sosiaaliluukulta!!!!
- Ottakaa silti tämä lappunen... Evääksi vaikka jos ei muuta.


Vastasin jo pakinaperjantaihin toisella jutulla, mutta se katosi salamannopeasti jonnekin nettiavaruuteen. Toivottavasti nyt ei käy samoin. Jaa

Todellisuuspakoista riippuvuutta

Ensimmäinen lukemani sana oli isoäiti. Olin jo pitkään tuijotellut kirjaimia, valinnut äitien kirjojen joukosta mielenkiintoisen näköisen ja teeskennellyt lukemista. Olin opetellut kirjaimia, piirrellyt niiden muotoja kömpelösti vihkooni. Olin odottanut tietäen, että rakastan lukemista, tietämättä vielä miksi.

Tuo sana, isoäiti; sillä on vieläkin erityinen merkitys minulle. Koko maailmankaikkeus yhdistyi tuolla hetkellä joksikin merkitykselliseksi. Oli kuin olisin elänyt siihenastisen elämäni vedenpinnan alla ja vasta nyt hengittänyt ilmaa ensimmäisen kerran.

Maailma oli täynnä kirjoitettuja tajuntoja, joista moni puhui suoraan minulle. Vaikka joskus tunsin olevani yksinäinen, muista eristyksissä ja kykenemätön käsittämään ympärilläni tapahtuvaa, oli minulla lohtunani ymmärrettävien mielten ulottuvuus. Lukeminen sopi mielikuvitukselleni paremmin kuin nukkeleikit tai television lastenohjelmat. Lukeminen oli trippi, jonka avulla pääsi kauas pois saven päälle rakennetusta kylästä. Lapsena en kaivannut minnekään. Menin vain koulusta kotiin ja luin loppuun aamulla aloitetun kirjan.

Kirjojen maailma on paljon todellisuutta parempaa. Nopeasti vilkaistuna romaanin tapahtumat saattavat imitoida elämää, mutta siinä missä elämä on sarja ennalta-arvaamattomia sattumia, on romaani puolestaan ketju tarkasti harkittuja syitä ja seurauksia.

Kuten varmaan jokainen lukija, myös minä tunnen välillä huonoa omaatuntoa harrastukseni vuoksi. Pelkään, että tuhlaan aikaani, että "oikea" elämä jää elämättä. Epäilen olevani elämää pelkäävä erakko, että suostun nauttimaan todellisuutta vain sellaisessa muodossa, jonka pystyn täysin hallitsemaan. Lukija on romaanin jumala. Hänellä on valta laittaa kirja kiinni, jos sisältö ei miellytä.

Toisaalta emmekö me ihmiset rakenna tarinaa, omaa elämäkertaamme, alati omassa tajunnassamme? Järjestämme menneisyytemme irralliset tapahtumat syy-seuraus-ketjuiksi, juoneksi, joka on johtanut päähenkilön (oman itsemme) tilanteeseen, jota kutsumme nykyhetkeksi. Epäoleelliset tai juoneen sopimattomat tapahtumat me yleensä unohdamme tai muokkaamme niitä tarinaamme sopiviksi.

Joululahjapaketista paljastui Sofi Oksasen Puhdistus. Olen lukenut takakannen tekstit ja sivellyt sormellani pehmeäkantisen yksilön epätasaista pintaa. Olen katsonut kirjoittajan kuvaa ja miettinyt, että kirjoittajalla on jännän näköinen suu, vai onko se maalattu sellaiseksi. Olen lehteillyt kirjan nopeasti läpi. Sanoissa on käytetty tavallisesta poikkeavaa fonttia. Vasta lähipäivinä alan lukea. Jaa

Ärräviasta vilu-Vallu, vilu-Vallusta vitukka

Kukapa tietää, vaikka harmaan ja vakavan kansakuntamme sydämissä kytee hiilenkekäle, täydessä hehkussa ja sytykettä odotellen. Elämämme kulkevat samoja pieniä uriaan pitkin, ja kenties pienikin poikkeama voisi riittää.

Ajatellaan vaikka mitä tapahtuu eräänä talviaamuna, eräällä pienellä paikkakunnalla, erään pienen kioskin edustalla, jos tuo kioski sattuu kerran olemaan kiinni. Suljetun oven eteen alkaa kasaantua yhtä aikaa ihmisiä, jotka normaalisti eivät joudu sekaantumaan toisiinsa. Siinä on paikkakunnan kyläjuoppo vilu-Vallu (normaalisti paikalla kymmentä vaille avaamisen), jolle ei muissa paikoissa myydä tupakkaa ja alkoholia, huonoliikkeinen Sylvi-muori (normaalisti paikalla kymmentä vaille avaamisen, mutta piileskelee nurkan takana, sillä pelkää vilu-Vallua), kyläpahasen läpi autoilemassa ollut liikemies Teppo (pitäisi olla jo jossain muualla), kaksostytöt Anni ja Sinni (14vee, karkkipäivä), huolehtiva aviomies Seppo Juntunen (tamponit lopussa) ja Ilmari (F60.2. Maito yllättäen vanhentunutta).

Pakkanen ja avautumaton ovi saa heistä jokaisen hikeentymään. Itsenäisyyspäivä ja Ärrä kiinni. Pitihän sen olla auki, vai pitikö? Eikö pitänytkin? Liikemies Teppo vilkaisee kelloaan, päästelee hermostuneita murahduksia ja kaasuttaa lopulta autollaan jonnekin muualle.
-Luukulla luukun perään. Kaikki ovet kiinni, vilu-Vallu tuhisee. -Herrojen ei tarvitse jäädä odottelemaan.
Muut myötäilevät hymyin ja äännähdyksin.
-Pettävät, perkeleet, Ilmari toteaa. -Ensin maksetaan valtiolle ja sitten kun olisi vastapalveluksen aika niin missä apu?
-Ei riitä, että on vaimon tossun alla. Pitää jumaliste olla raportoimassa työkkärille jokainen liikkeensä. Ja vain siksi, että saisi edes jonkin mahdollisuuden sinnitellä hengissä tässä maailmassa, Seppo Juntunen sanoo.

-Kaheksankytä vuotta oon tätä demokratiaa katsonut, mutta yhtään kertaa en ole saanut mistään päättää. Kerran olin vaatimassa yhden pihatien kunnostusta, mutta sekin meni nurin, Sylvi kertoo.
-Ja meidän on pakko mennä kouluun jonkun velvollisuuden takia. Meidän on pakko oppia tiettyjä asioita, vaikka emme haluaisi. Ei me olla koskaan sovittu mistään tuollaisesta kenenkään kanssa, Anni ja Sinni kertovat.
-Pitäisi helvetti soikoon vaikka kuolla ja tappaa, kun käsketään, mutta meidän oikeuksista ei pidä kukaan kiinni, vilu-Valtteri sanoo. -Minuakin poliisit löivät turpaan niin, että huuli aukesi. Mutta nauravat vaan, kun yritän tehdä valituksen.

-Ei me mitään kesyjä olla, Ilmari julistaa. -Me ollaan vankeudessa syntyneitä villieläimiä. Sellaisia säälittäviä, jotka eivät pakene, vaikka häkin ovi avattaisiin.
-Sanovat, että tappaisimme toisiamme, jos meillä ei olisi lakia ja järjestystä, Sylvi sanoo. -Mutta eiväthän eläimet tapa lajitovereitaan. Eivät ainakaan samalla tavoin kuin me ihmiset järjestäytyneissä yhteiskunnissamme.
-Meillä ei ole enää mitään luovuutta, kun moni mahdollisuus hengissäselviämiselle on kielletty tai byrokratialla hankaloitettu. Me olemme menettäneet taitomme selvitä hengissä omillamme, Seppo sanoo.
-Meille sanotaan, että tämä on maailman paras ja ainoa tapa elää, että katsokaa muualle! Ja me uskotaan kaikki totuutena ja hypätään niin kuin tirehtööri käskee, Ilmari sanoo niska punoittaen.

-Ei ole edes ketään, jota syyttää, Seppo sanoo. -On vain epämääräiset "ne", omituiset esi-isien haamut. "Ne" jotka rakensivat maamme ja eivät ole enää näkemässä menikö kaikki vähän vinksalleen. Ja tavallaan voimme syyttää vain itseämme asioista, joita emme ole olleet henkilökohtaisesti päättämässä.
-Kuinkahan paljon elämämme lyhentyisi jos jäisimme vaille antibiootteja ja terveydenhuoltoa? Tuskin paljonkaan, sillä eihän elämäksi lasketa niitä vuorokauden tunteja, jotka käytämme olemalla yhteiskuntamme työvoimaa tai istumalla sosiaaliluukun jonossa, Sylvi miettii. -Katsokaa eläintarhan riutuneeksi vanhentunutta simpanssia ja katsokaa minua! Ei ihmisen kuulu elää vapaata elämäänsä vasta näin vanhana.
-Kun lähtisi vaan irti tästä kaikesta, rupeaisi omavaraiseksi ja haistattaisi paskat lamalle, talouskasvulle ja työvoimapulalle, vilu-Vallu sanoo. -Söisi pelkkää perunaa, perkele!
-Nyt mennään sisälle tuohon kioskiin ja otetaan se mikä meille kuuluu, Ilmari sanoo ja lyö rappurallilla lasioven rikki.

Muut juoksevat sydän rinnassa läpättäen takaisin häkkeihinsä.

Pakinaperjantaissa ärrävika


Ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!!! Jaa

Koteloelämä

Valitettavasti meissä ihmisissä on ominaisuus, kuin näkymätön magneetti. Me alamme kerätä iän myötä ympärillemme tukahduttavaa kerrosta. Se on kuin hienoa hiekkaa, sataa päällemme ensi alkuun tuskin huomattavana ja kun se alkaa vähitellen painaa, on ruumiimme tottunut sen kantamiseen.

Tuo alati paksummaksi kasvava kerros erottaa meidät ympäröivästä. Emme kykene iän myötä reagoimaan asioihin samoin kuin lapsina pystyimme. Värit ja maut eivät yllä kuoremme sisään yhtä voimakkaina, ympärillä tapahtuva ei saa meitä juuri ilahtumaan tai säikähtämään. Siinä, missä kohtaa jotkut eliöt syntyvät perhosiksi kotelovaiheensa jälkeen, on meidän lajimme saavuttanut elinkaarensa huipun.

Jotkut kutsuvat tuota hiekkaa muistiksi. "Ei jaksa välittää. Tämä on nähty niin moneen kertaan", he saattavat sanoa. Mutta eikö muisti ole juuri se, joka säilyttää jotain tavastamme reagoida silloin, kun kuori oli vielä ohut. Emmekö ulkomailla matkustaessamme reagoi voimakkaimmin kuullessamme yllättäen tutun sanan ihmisvilinän keskeltä? Emmekö melkein hullaannu, kun huomaamme toisen ihmisen olevan sisältä aika paljolti samanlainen, kuin me itse olemme? Tai kuin joku tärkeä oli joskus kauan sitten? Lajimme ei jostain syystä halua tunnustaa, että on valmis matkustamaan kauaksi löytääkseen jotain tuttua. Jokainen haluaa huudahtaa "tämä on kuin omenapiirakkaa, mutta kummallista sellaista", eikä kukaan ole riemuissaan siitä kummallisesta vaan tutun omenapiirakan muistosta vieraan äärellä.

Ehkä on niitä, joilta tuo kuori puuttuu tai se on alikehittynyt. Jos heitä olisi, vieroksuisimme heitä, sanoisimme vajaiksi tai hulluiksi. Sitten sanoisimme saman latinaksi ja pistäisimme heidät eläkkeelle tai hoitolaitokseen tai pois. Sen verran kuoremme läpi tuntisimme, että pelkäisimme heitä emmekä näkisi heissä itseämme laisinkaan.

Jos joku ulkopuolelta tulisi ja näkisi meidät, hän pitäisi meitä kenties kivinä, jähmeinä ja kummallisina esineinä. Me yrittäisimme selittää heille, ettemme voi olla pelkkiä esineitä. Mehän liikumme ja puhumme. Vaikka koko ajan tietäisimme itsekin että sellaiset kiven määritelmät kuin kylmä, sellainen joka ei välitä, sellainen joka on kova, sellainen joka ei tunne, pätevät meihin melkein kiveäkin paremmin.


Pakinaperjantai ja panssari Jaa

Talviunia

Hyvä on täällä, suon ja metsän rajalla. Vasemmalla kyljelläni syvä, pihapuuntuoksuinen turvallisuus, oikealle aukeaa upottava, harmaa huopapeitto; tunkkainen tupakkarulla laakeaksi ja karvaiseksi levitettynä.

Tähän tarkalle rajalle, metsäheinän ja suoheinän väliin, laitan itseni levolle. Vasenta puoltani pistelevät nuorten mäntyjen peräänantamattomat sormet, oikea sivuni painuu ohuen jääihon läpi sammaleiseen kosteuteen, jonka sylissä ilma tuntuu viileältä hengittää.

Kierrän männynvitsat kylkikaareksi ympärilleni. Tukeva kehikko se on. Hankikantava. Mäntykaaren tilkitsen elämää julistavalla sammalella. Ettei lämpö karkaisi. Nenä värähtää sammalen lahon kohdatessa tuoreen pakkasen. Työ on valmis. Elämä säilyy.

Nyt vasta uskallan avata silmäni tähtikirkkaalle taivaalle ja kohdata sen, kuinka kaikki oleva painaa. Hengitys kulkee harsopilveksi muuttuneena silmieni edestä. Nyt on ruumiin aika nukkua. On talvi, ja mieli saa vaeltaa. Kotonani, kohdussani, nukun aina silmät auki.

Tarinamaanantain aiheena on ahertaja ja Pakinaperjantain lohtu. Jaa

Vihasta, mielenterveydestä ja päänsilittelystä.

Hirveän erilaisia reaktioita on saanut kuulla tämän Jokelan tragedian takia. Päiväkodin täti sai kuulla tapahtuneesta minulta. Hänen kauhistunut ensireaktionsa oli harmitella ampujan menetettyä tulevaisuutta (tässä vaiheessa kuolleiden määrä tai ampujan kohtalo ei ollut tiedossa). Useampi ihminen on kysellyt, pitääkö tällaiset teot kuitata päänsilittelyllä. Monet ovat sitä mieltä, että tapahtuneelle on löydettävä syyllinen. Osa nostaa esiin yhteiskunnan vastuun.

"Pitääkö täällä antaa kaiken maailman vitun talidomidien(!!!!!!!!!????) lahdata viattomia ihmisiä?" Tämä kommentti aiheutti minulle kirjaimellisesti rytmihäiriöitä. Vitutti niin paljon, että päätä pakotti. Tällaista vihaa ja kostomentaliteettiako (puhumattakaan aivan verrattoman fiksusta sanavalinnasta) tässä maassa vielä tarvitaan???!!! Eikö tapahtunut osoittanut, että vihaa on aivan riittävästi ilman, että sitä entisestään kasvatetaan.

Taannoinen masennuskokemukseni antoi minulle viitteitä siitä, kuinka koko ajatusmaailma ja tapa nähdä ympäröivä todellisuus muuttuvat mielenterveysongelmaisen ihmisen päässä. Minulla kävi hyvä tuuri; sain kunnollista apua riittävän ajoissa. Mutta täällä on liikaa niitä, jotka saavat liukuhihnakohtelun. Resepti käteen suurin piirtein silmiin katsomatta. Jos sitäkään. Samalla opin, että kuka tahansa meistä voi sairastua. Ampuja voisi olla oma poikani.

Ihmisellä on tekemisistään vastuu. Väärän teon saa tuomita. Vääryyttä kärsineellä on oikeus tuntea vihaa ja hautoa kostoakin. Silti kukaan ei saa vakuutettua minua siitä, että terve ihminen haluaisi tappaa joukon muita ihmisiä ja sitten itsensä. Voiko ihmistä syyttää siitä, että hän on sairas?

Yleensä asiasta puhuessani (olen ennenkin kyseenalaistanut ihmisten innon vihata, tuomita ja teloittaa vastaavien rikosten tekijöitä) joku huomaa, että tällä periaatteella ajatellen kohta ketään ei voida syyttää yhtään mistään. Minusta tällainen kehitys ei olisi lainkaan huono juttu. Toki viha ja syyllisen hakeminen on inhimillistä, mutta kulloisenkin tapauksen taustatekijöiden selvittäminen ja kaikkien osapuolten auttaminen olisi varmasti koko lailla hedelmällisempää.

Jokainen meistä voi kantaa vastuuta lähellämme olevista, voimme tehdä tiettäväksi että kunnollinen terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut ovat meille äärimmäisen tärkeitä. Supistuksiin ei ole varaa, sillä nytkin liian moni lipeää avun ulkopuolelle tai menettää toivonsa apua jonottaessaan.

Ja pään silittely... Sitä toden totta tarvitaan paljon enemmän. Sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan! Jaa

Elämää kahden suomalaisen kulttuurin rajalla

Aamulla:

Hän ... ja sitte mää unohdin kokonaan missä liikkeessä niitä halpoja lautasia olikaan tarjouksessa.
Minä: No voi harmi.

Hän: Ei siinä mitään. Meidän pitää varmaan käyttää niitä yksiä toisia lautasia ja mää vaikka syön erilaiselta lautaselta, jos Tertun koko porukka on tulossa.
Minä: Niin.

Hän: Älä näytä noin huolestuneelta. Ei tää oo mikään iso juttu.
Minä: Emmää näytäkään.

Hän: Pitäisköhän kirjoittaa tänään lapulle, missä niitä takkeja oli seitsemänkymmenen prosentin alennuksessa?
Minä: Kyllä sää varmaan muistat.

Hän: No niin tasan muistankin!

Illalla:

Se: Vähän vaan käy sääliksi se tyyppi, kun se oli niin sekaisin illalla.
Mä: Jaa.

Se: Ei se varmaan ees muista mitään.
Mä: Mistä sää sen tiedät?

Se: No sehän oli siellä meidän kämpillä, kun poliisit tuli yhtäkkiä sorkkaraudalla sisään hakemaan sitä. Ne vei mun poikakaverinkin ensin kuulusteluun mutta sillähän oli alibi, kun se oli ollut mun kanssa.
Mä: ... !!!???

Se: Me vaan otettiin tyyppiparka meille nukkumaan. Ei se puhunut meille siitä murhasta mitään.
Mä: ...!!!???

Se: Sääliksi vaan käy se tyyppi. Ei se oo varmaan ees tajunnut mitä se on tehnyt.... No! Älä nyt näytä noin huolestuneelta. Ei tää oo mikään iso juttu.
Mä: Emmää näytäkään... Jaa

Seitsemän faktaa

Saara haastoi minut kirjoittamaan itsestäni seitsemän faktaa ja haastamaan ketjuun seitsemän muuta blogiystävää. En tiedä, onko blogistaniassa enää ketään, kenelle haaste ei olisi vielä tullut, joten tähän saapi tarttua ihan kuka vaan halukas.

1. Olen märinätaipuvainen elokuvankatsoja. Liian rankoissa elokuvissa en pysty itkemään, vaan saatan oksentaa. Joskus tuppaan myös kirkumaan (siis surkeaa leffaseuraa).

2. Koulu-/opiskeluaikoinani housunlahkeistani on löytynyt pikkuhousut, sukka, sukkahousut ja pitkät kalsarit (!). Tästä voimme päätellä, että käytän samoja farkkuja useita päiviä peräkkäin ja olen aamuisin aika vihainen pukeutuja.

3. En voi sietää laskunmaksuautomaatteja.

4. En kannata eri seksuaalisten suuntautumisten luokittelua. Se on mielestäni jäykkää, eikä palvele yksilön etua. Minusta eri seksuaalisuuksia on juuri niin paljon kuin ihmisiäkin. Kysehän on lopulta aina kahden ihmisen välisestä kemiasta.

5. Tykkään katsella ihmisiä juoksemassa rappusia ylös. Yksilöiden väliset tyylierot ovat suuria.

6. Vatsani tulee kipeäksi stressistä. Reagoin helposti ruumiillani henkisiin asioihin. Olen taistellut itseni vuosia sitten eroon paniikkihäiriöstä.

7. Olen kärsinyt niin pahasta unenpuutteesta, että olen väsyksissäni nähnyt polvenkorkuisen hämähäkin seisovan makuuhuoneeni ovella. Jaa

Pakinaperjantaissa on aiheena todistus

Elämän viimeinen todistus, muistokirjoitus.

Johtava pohjoisen juhlakulttuurin tutkija on poissa.

Pohjoisen juhlakulttuurin tutkijana tunnetuksi tullut Ally Alias (ikuinen fil.yo) menehtyi viime sunnuntai-aamuna 88 vuoden iässä.

Alias ehti elämässään toimia monissa rooleissa, joista hän itse kuvasi tärkeimmäksi äitiyttään. Hän omisti nuoruutensa vuodet lastensa kasvattamiselle ja opiskeli ohessa huterasti kirjallisuutta ja muita yhtä turhia aineita. Tässä elämänvaiheessa Aliaksen erakkoluonne alkoi nousta esiin ja vapaa-aikansa hän vietti lähinnä tietokoneen ääressä näpytellen.

Työuransa Alias aloitti siivoojan ammatissa. Tästä ajasta ei ole säilynyt juurikaan muistoja tai kertomuksia. Tuntuu, kuin Alias olisi työskennellyt näkymättömänä. Ainoastaan eräs K-kauppias muistaa kertoa Aliaksen murtaneen hänen nenäluunsa jonkin seksuaaliseen häirintään liittyvän väärinkäsityksen seurauksena.

Ally Aliaksen työuran merkittävimpiä käänteitä oli pääsy samaisen K-kaupan kassaksi. Näihin päiviin asti on säilynyt huhuja, joiden mukaan Alias olisi saanut himotun työpaikan joko reittä pitkin kiipeämällä tai kiristämällä. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Alias oli työhönsä täysin epäpätevä.
Alias osoittautui kuitenkin ilmiömäiseksi lahjakkuudeksi uudessa ammatissaan. Hän oli mukana legendaarisessa Leenu, Liinu ja Tiinu-kassaketjussa. Ketju muistetaan kenties parhaiten päivästä, joka tunnetaan nykyisin nimellä Jonottoman vappuaaton ihme.

Menestyksekkäästä työurastaan huolimatta Ally Alias ei saanut tyydytettyä kunnianhimoaan kaupallisessa ammatissa. Hän alkoi kiinnostua yhä enemmän juhlakulttuurin tutkimisesta, kuten veren perinnön puolesta oli ollut odotettavissa (isä V. Alias pohjoisen juhlakulttuurin tutkija 1960-2000 ja äiti S. Alias pohjoisen juhlakulttuurin tutkija 1995-2010). Aluksi Alias tutki juhlakulttuuria vain harrastuksenaan, mutta onnistui pian rakentamaan menestyksekkään uran ikikiintoisan aiheen parissa.

Aliaksen terveys petti kymmenisen vuotta sitten, osittain työuupumuksen johdosta. Siitä huolimatta Alias käytti kaiken liikenevän aikansa juhlakulttuurin tutkimiselle. Hänen taloudellinen panoksensa tutkimukselle on ollut mittaamaton. Vanhuuden päivinään hän koulutti ja osin rahoitti sellaisia juhlakulttuurin tutkija-legendoja, kuten Alamaan Reksa ja Tinneri-Pate.

Alias kirjoitti koko elämänsä havaintojaan juhlakulttuurin eri ilmiöistä. Hänen omaisensa ilmoittivat tiistai-aamuisessa lehdistötilaisuudessa tuhonneensa Aliaksen jälkeensä jättämät tuherrukset.

Voimme sanoa, että Ally Alias toi värikkään lisän pohjoisen pallonpuoliskomme juhlakulttuuriin. Muistoissamme Ally Alias - juhlakonsertti järjestetään sunnuntaina Räkä-Iivarin pubissa. Kaikille halukkaille tarjotaan mahdollisuus omistaa tälle värikkäälle persoonalle haluamansa karaokekappale. Ilmainen sisäänpääsy!


Muistokirjoitus on vastaus sekä Pakinaperjantain viikon haasteeseen, että HeidiR:n muistokirjoitushaasteeseen. Jaa

Tarinamaanantain sana-aihe on tunnelma

Minna astui lämpimään hääsviittiin ja oli iloinen, että oli jaksanut odottaa. Sadat kynttilät paloivat ympäri huonetta, ilmassa tuosui vieno ruusu. Minna riisui kengät jalastaan ja käveli peremmälle huoneeseen. Pöydällä oli kortti, johon oli kirjoitettu kultaisin kohokirjaimin hänen ja Pekan nimi. Jokin hellyttävä muisto hänen ystäviltään, epäilemättä.

Pöydälle oli asetettu pullo shampanjaa ja kaksi lasia pullon molemmin puolin. Minna löysytti korkin ja antoi sen poksahtaa jonnekin huoneen koko seinän mittaisiin, paksuihin samettiverhoihin. Hän kaatoi toiseen lasiin ja antoi kuohua surutta yli. Ovelta kuului vaimea koputus, mutta Minna käveli parvekkeen ovelle, kuin ei olisi kuullutkaan.

Ilma oli kolea ja sateinen. Minna hytisi nojatessaan kaidetta vasten. Kaukana alhaalla ihmiset kävelivät hotellin ravintolaan iloisesti nauraen. Autoja liukui hitaasti parkkipaikalle ja sieltä pois. Minna erotti vaimean bassojytkeen kaupungin tasaisen taustamelun joukosta. Tuuli puhalsi Minnan ihoa kananlihalle ja liehutti hänen ohuen hääpukunsa liepeitä.

Minna oli odottanut varmuutta tunteistaan koko heidän kymmenvuotisen yhdessäolonsa ajan, pohtinut asiaa häävalmistelujen keskellä, matkalla alttarille ja vielä sen jälkeenkin. Mutta nyt varmuus oli vihdoin tullut ja Minna oli siitä iloinen.

Minna kääntyi katsomaan ovelle, kun kuuli Pekan tulevan sisään. Mies virnisti ja nosti peukalon pystyyn sen merkiksi, että lapset olivat jääneet suosiolla Minnan äidin hoiviin. Minna kulautti lopun shampanjan kurkustaan alas ja astui hyvillä mielin ovesta sisään, suoraan heidän hääyöhönsä.

Hän tiesi, ettei se olisi mitään suurta rakkautta, ehkei rakkautta ollenkaan. Mutta oli siinä sentään jotakin. Jotain sellaista, jota voisi sitten tutkia ja kypsytellä tulevina vuosina kaikessa rauhassa. Nyt kun oli vihdoin saanut varmuuden.



Tarinamaanantai Jaa

Onnekas takkutukka!

Tosi tylsää maata retkulana paikallaan, vaikka on odottanut rauhaa ja lepoa yli kaksi vuotta.
Mies kysyi tyttäreltä lempeällä äänellä "Kuka on isin takkutukka?"
Tyttö osoitti heti minua :)

Oli vähällä, etten olisi alkanut tylsistymiseni huipentumaksi lukea K-raudan katalogia, joten päätin antaa riippuvuudelleni periksi ja tulla hetkeksi koneelle istumaan.

Ajattelen välillä taannoista ilmalentoani, joka päätyi siihen kuuluisaan portaan reunaan. Tulee tosi ilkeä olo sitä ajatellessa. Nyt makaan kotona, kipeänä ja tylsistyneenä, mutta kunnossa. Asiat voisivat olla koko lailla toisinkin. Joskus sitä vain aistii kaiken hetkellisyyden ja sattumanvaraisuuden. Se tuntuu kylmänä henkäyksenä niskassa. Ja samalla se on kiitollisuutta. Että saa olla juuri siinä, omassa elämässään, sellaisena kuin on. Että saa tuntea kipua ja tylsyyttä ja heilutella vielä varpaitakin. Että saa odotella Muikun kanssa suoritettavaa Tallinnanreissua ja pähkäillä valuutta-asioita.

Minulla taisi olla onni matkassa. Jaa

Melkein omakuva (matkailusta, halusta ja vähän Darwin-sedästäkin)

Kuvasta suodattui halu pois. Jäljelle jäi vain Sir Winston Churchill.

Eilisen haasteen jälkeen elämöidyin piirtelemään perheenjäseniäni ihan urakalla hienolla Paint-ohjelmallani. Se sujui jo vähemmän huterasti. Sitten kun Jussi vielä ystävällisesti kertoisi, miten hiiren kätisyys vaihdetaan... Toki informoida saa kuka vain asiasta jotain tietävä.

Minulla on mielessäni muutamia vankkoja uskon nurkkauksia, joiden pohjalle rakennan maailmankuvaani. Yksi niistä on usko eri lajien evoluutioon. Minulle ei ole loppupeleissä väliä, onko evoluutio tapahtunut kuten Darwin-setä sanoi, vai kenties pompaten, hyppelehtien, satunnaisestikin. Mutta jostain syystä uskon - asiasta juurikaan tietämättömän uskolla - että tavalla tai toisella ihminen on kehittynyt jostain ja tulee vielä kehittymään joksikin, jos maapallo meidän oleskeluamme niin pitkälle suvaitsee.

Tromssassa oli paikka, jossa oli suurissa akvaarioissa monenlaista merenelävää ja liian pienessä altaassa muutama hyljekin. Paikka oli pääsiäisenä auki, joten suoritimme vierailun vähän niin kuin tekemisen puutteessa. Siellä oli tällaisia isoja kalanmolluskoita (minulla ei ole heille nimeä, joten jos joku asiasta tietää, niin info on tervetullut), jotka tulivat katsomaan vierailijoita altaan reunalle, nostivat päänsä veden kalvon yläpuolelle ja tuijottivat ihmisiä silmiin.

On aina arveluttavaa ja joskus vähän koomistakin, kun ihmiset projisoivat omia inhimillisiä tunteitaan eläimiin. Mutta minusta noiden kalojen olemuksista kuvastui halu. Jokin pelottavan puhdas, peittelemätön halu. Luulen, että kalanmolluskat odottivat ruokkijaansa ja saattoivat tuntea jotain haluksi luokiteltavaa. Mutta minä kavahdin kauemmaksi. Ehkä jostain syvältä aivopoimujeni uumenista kala minussa kurkkasi pinnan alta ja tunnisti puhtaan halun lajitoverinsa silmissä. Jaa

Silmälapuista ja vähän kultalusikoistakin

Olen ollut aika tavalla ihmeissäni siitä kuinka paljon palautetta tuohon edelliseen koulukiusaamisjuttuuni tuli. On ikävä kuulla kuinka monella bloggaajalla on ollut menneisyydessään kurjia kokemuksia. Meille syötetään mielikuvaa perusturvallisesta lintukodosta jossa saamme elää iloiten ja sopusoinnussa toistemme kanssa. Mutta mikä on totuus?

Tiedän monien ajattelevan että meillä Suomessa kaikki saavat samat lähtökohdat elämälleen ja on itsestä kiinni, kuinka hyvin käyttää tilaisuutensa hyödyksi. Näin ajattelevat ovat yleensä niitä jotka ovat, jos sallitte kansanomaisen ilmaisuni, syntyneet kultalusikka suussa ja silmälaput silmillä. Eikä niinkään se kultalusikka, vaan ne silmälaput. Tässä mielenterveysongelmien ja alkoholismin luvatussa maassa kaikilla ei ole mahdollisuutta keskittyä koulunkäyntiin tai vaikka ihmissuhdetaitojen hiomiseen. On paljon ihmisiä joiden kotiolot ja lapsuus on niin hirvittävät että on suoranainen ihme jos selviää sairastumatta itse jossain vaiheessa elämäänsä.

Entä ne, joiden geeniperimä on tehnyt ikävät tepposet tai jotain on mennyt pieleen synnytyksessä? Tai jotka joutuvat kohtaamaan myöhemmin elämässään vakavia sairauksia tai vaikeita onnettomuuksia? On totta, että kaikki ihmiset kohtaavat elämässään vastuksia, mutta ainakin ulkopuolisen silmin tuntuu, että joillekin ihmisille niitä vastuksia kerääntyy valtaviksi, ylitsepääsemättömiksi vuoriksi. Näiden ihmisten elämä ei korjaannu sillä että he ottavat itseään niskasta kiinni ja yrittävät oman onnensa seppinä niin kuin kunnon kansalaisen kuuluu. Minun mielestäni yhteiskunnan tehtävä on antaa jokaiselle ihan oikea paikka, eikä vain tiputtaa ongelmien kanssa painivia marginaaleihin tarpeettomina.

Monesti huonommat lähtökohdat saanut ihminen joutuu kulkemaan normaalia kivisemmän tien löytääkseen paikkansa ja sopeutuakseen standardi-ihmiselle tarkoitettuun maailmaan. Miksi hänen pitää joutua sen lisäksi tappelemaan eri tahojen ja virastojen kanssa saadakseen itselleen hoitoa/kuntoutusta tai asioitaan eteenpäin? Onkohan se ihan silkka välttämättömyys että tämän maailman pitää olla suunniteltu pelkästään toimiville, iloisille ja terveille ihmisille, vaikka iso osa meistä on jotain ihan muuta?

***

Eilen olisi ollut mehevät mielikuvamurhailun mahdollisuudet Huutomerkki ry:n Muste-Klubilla. Siellä mikin varressa roikkuivat ansiokkaasti ainakin Medis, Heidihahmo, sekä Muikku. Harmi vaan että Allyalias ei ollut paikalla. Olin liikkeellä arkipersoonanani.

***

You Are 70% Weird

You're so weird, you think you're *totally* normal. Right? But you wig out even the biggest of circus freaks!

How Weird Are You?

Muoks. Markon innoittamana testasin omituisuuteni ja yllä tulos. No nyt kukaan ei varmaan ihmettele miksi olen niin hädissäni siitä että tässä jäädään standardi-ihmisten jalkoihin ;)
Jaa

Koulukiusaamisesta

Eilen illalla Voimalassa puhuttii koulukiusaamisesta. On ihan mahdollista että olen kirjoitellut tästä aiheesta aikaisemminkin, mutta pannaan sitten samat asiat uudestaan jos ei muuta. Tosi hyvä että koulukiusaaminen on edelleen tapetilla ja on hienoa, jos ihmiset alkavat ymmärtää ettei se ole mitään lasten hyväntahtoista nahistelua.

Olen selvinnyt koulukiusaamisen suhteen melko vähällä, mutta omakohtaisia kokemuksia on noin vuoden ajalta yläasteelta. Koulussamme oli typerä ja riitaa haastava tyttöjoukko, joka otti aina jonkun koulun tytön silmätikukseen ja pahoinpiteli, jos tämä kyseinen silmätikku ei suostunut pyytämään heiltä anteeksi. Muut oppilaat eivät enää puhuneet silmätikulle vaan hän oli erillinen, yksinäinen ihminen joka luuhasi pitkin nurkkia välitunneilla.

En tiedä mistä minä ja ystäväni saimme näiden tyttöjen vihat päällemme, ehkä he suuttuivat juuri siitä kun poikkesimme kirjoittamattomista säännöistä ja olimme tekemisissä erään silmätikun kanssa. Virallisesti syy sille, miksi olimme ansainneet turpaamme oli se, että kävelimme nokat pystyssä. Senpä takia meidän olisi pyydettävä polvillamme heiltä anteeksi tai saisimme turpaan.

Meillä ei ollut luonnollisesti aikomustakaan suostua tyttöjen vaatimuksiin, vaan me kerroimme asiasta opettajille ja kotonamme. Tässä vaiheessa saimme huomata että kellään ei ollut keinoa auttaa meitä. Se oli pelottavaa. Jouduimme selviämään parhaan kykymme mukaan ja sen lukuvuoden loppuun asti elämämme oli jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa.

Parhaiten on jäänyt mieleen kun meidät ja kiusaajat kutsuttiin opon luokse keskustelemaan asiasta. Tytöt huorittelivat ja lehmittelivät meitä avoimesti opon kuullen ja tämä ei puuttunut asiaan, hymisteli vain tuolissaan. Tytöt esittivät myös opolle vaatimuksensa siitä että meidän pitäisi pyytää polvillamme anteeksi (ilmeisesti sitä että olimme kävelleet nokka pystyssä). Opon ratkaisuehdotus oli, että meidän ehkä olisi parempi tehdä niin kuin käsketään. Se oli äärimmäisen nöyryyttävää.

Meillä jäi tuosta ajasta pelkotiloja pitkäksi aikaa jälkeenpäin, vaikka lopulta selvisimme ilman anteeksipyyntöjä tai turpaansaamisia. Meillä oli se etu että meitä oli sentään kaksi. Voin vain kuvitella miltä tuntuu olla kiusattuna ja ypöyksin. Vuosien ajan kiusatuksi joutuneiden arvet ovat nähtävissä vielä aikuisiälläkin.

Luulen että silloin aikuiset eivät täysin ymmärtäneet että meitä pelotti ihan kamalasti ja että se vuosi oli meille aivan painajaista eristettynä muiden joukosta, jatkuvassa pelon ja uhkailun ilmapiirissä. Ainakin opin kokemuksesta sen, että jos vastaava tilanne tulee omien lasteni kohdalle, en luovuta ennen kuin asia on selvitetty. Jos joku uhkailisi aikuista väkivallalla, ei hänkään selviytyisi siitä ihan omin avuin. Miksi lapsen siis pitäisi? Jaa

Mistä alahiusmallit tulevat?

En ole kampaamon tai kauneushoitolan työntekijä mutta mieleni tekee kuitenkin puhua ihmisryhmästä nimeltä alahiusmalli. Täällä blogistaniassakin olen törmännyt keskusteluun siitä kuinka naiset hankkiutuvat nykyään ala-Rasputinistaan osittain tai kokonaan eroon. Televisiosta olen saanut sen kuvan että Yhdysvalloissa, ainakin Hollywoodissa, on aivan normaalia käydä ketaroimassa jonkun ammatti-ihmisen luona ja saada homma siististi hoidettua ilman pyörrytystä ja kroonista niskakipua. Totta kai tuollainen palvelu on rantautunut myös Suomeen, joka muutenkin tunnetaan reteästä suhtautumisesta kuoripäällisyyteen.

Olin ollut kampaajalla kulmakarvojeni trimmauksessa (ja ihan oikeasti kyse oli pelkistä kulmakarvoista!) ja tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen että listalle oli hinnoiteltu myös ala-Rasputinin harvennus. Minä tietenkin uteliaana kyselemään asiasta. Kampaaja kertomaan että oli juuri menossa koulutustilaisuuteen jossa opeteltiin uutta menetelmää. Siinä samassa minulle valkeni: Näillä harjoittelijoillahan täytyy olla paikalla alahiusmallit, joita he saavat käyttää koekaniineina harjoituksissaan, aivan samalla tavalla kuin heillä on hiusmalleja kun he harjoittelevat ylähiuksilla. Kysyin asiasta ja kampaaja vahvisti.

Ajatus vierastutti heti tuoreeltaan ja vieläkin koko asia tuntuu hassulta/oudolta. Näinkö sitä alkaa ihmisen ajattelu kangistumaan? Kuka on tämä alahiusmalli? Mistä niitä löytää? Ainakaan en ole koskaan nähnyt hakuilmoitusta lehdessä, vaikka ylähiusmalleja haetaan aina silloin tällöin. Vai haetaanko niitä samassa ilmoituksessa? Että menee mukaan tyytyväisenä siitä, että saa kivan uuden tukan ja tuleekin kotiin alakaljuna? Kertokaa, hyvät ihmiset, jos tiedätte?

Ei vaan ole tuo homma minua varten. Jaa

Mielikuvamurhailua.

Olen joskus mietiskellyt sitä, onko minulla jotenkin sensuroimattomampi ajatusmaailma kuin muilla kanssaihmisilläni? En tiedä kuinka monella pulpahtelee kummallisia, sairaita tai vastenmielisiä ajatuksia mieleen, mutta olen käsityksessä että aika monella, ainakin silloin tällöin. Ihmiset myös paheksuvat näitä omia ajatuksiaan, soimaavat itseään hiljaa mielessään tai ääneen jollekin läheiselleen. Joskus uni tai ohikiitävä ajatus voi olla ihmiselle merkki perustavanlaatuisesta ja peruuttamattomasta kieroutumasta joka vain odottaa jossain tietoisuuden pinnan alla, odottaen että olosuhteet ovat otolliset pinnalle pulpahtamiseen. Joku voi jopa uudelleenmäärittää seksuaalisuuttaan tuskanhiki päästä valuen liian kivan "painajaisen" jälkeen.

Miestä pelottaa unettomien öitteni ajatusleikki (jossa ei mielestäni ole mitään pahaa tai tuomittavaa). Suunnittelen joskus unta odotellessani täydellistä murhaa. Kyse ei ole niinkään siitä että potentiaalinen sarjamurhaaja fantasioi toisen ihmisen tappamisesta vaan enemmänkin aivojumpasta. Mitä ratkaisuja kannattaisi tehdä jos haluaa varmistaa ettei jää murhasta kiinni? Toistaiseksi suunnitelmani ovat törmänneet jossain vaiheessa seinään.

Mutta miehelle ja muillekin tätä lukeville tuttavilleni lohdutuksen sanaksi: Olen päättänyt lähteä siitä että "uhrin" täytyy olla entuudestaan tuntematon. Ja surman täytyy tapahtua jollain toisella paikkakunnalla. Otan mieluusti vastaan ehdotuksia siitä kuinka kannattaa siirtyä vieraalle paikkakunnalle ja mikä olisi oiva alibi kotiväelle? Entä kannattaisiko harkita valepukuja? Kuka olisi helpoin mahdollinen uhri, entä kätevin murhapaikka?

Ps. Olen päättänyt lopettaa laihdutusbloggaamisen toistaiseksi. Saattaa olla että kuitenkin raportoin jos siltä tuntuu.

Pps. Ja kyllä. Katson CSI-nimistä tv-sarjaa :)
Jaa

Mielenterveysasiaa

Tänään on ollut rasittava päivä. Niskan jumi on aiheuttanut kummallista asentohuimausta ja koneella on saanut olla varovainen ettei kallistelisi päätään turhaan. Muuten tuntuu heti että kopsahtaa tuolilta alas. Huomaan myös tekeväni kirjoitusvirheitä. Olisi pakko yrittää kirjoittaa enemmän sillä sisko tulee miehineen ja lapsineen huomenna yökylään pelaamaan triviaalia ja juopottelemaan. Jos oloni ei ole huomenna yhtään parempi, taidan olla itse aivan nollalinjalla, johan tällä pyörityksellä tuntuu että on vähintään promille veressä koko ajan.

Meillä oli K:n kanssa eilen mielenkiintoinen keskustelu siitä millaisia kuvia mediat esittävät erilaisista vähemmistöistä (laku-pekka asian tiimoilta alunperin) ja yllättäen keskustelu kääntyi mielenterveysongelmiin ja "hulluuteen". Olimme samaa mieltä siitä että kun jo lastenohjelmissa esitetään huvittavana käänteenä se että joku tulee "hulluksi" ja käyttäytyy ihan "hullusti", asiaan ei osaa suhtautua sitten isompanakaan. Vammaisuudesta on ollut jonkin verran enemmän vakavaa puhetta medioissakin ja yleensä pidetään sopimattomana vammaisuudelle nauramista. Puhumattakaan vaikka syövästä tai HIV:sta. Kuitenkin esimerkiksi skitsofrenia on hengenvaarallinen sairaus, ja siihen sairastunut joutuu yleensä taistelemaan taudin kanssa koko loppuelämänsä. Puhumattakaan siitä kuinka tämä sairaus rajoittaa ihmisen elämää ja kuinka se eristää muista ihmisistä. Kuitenkin tuntuu olevan ok nauraa julkisesti "hullulle" ihmiselle.

Onneksi ajat ovat jonkin verran muuttuneet edes siitä kun oli vallalla ajatus että masentuneen pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä vaikka useammin happihyppelyllä :)

On tosi hyvä että puututaan siihen kuinka esimerkiksi televisio esittää eri ihmisryhmiä. Toivottavasti myös "hullut" saavat äänensä kuuluviin ja tulevat vakavasti otetuiksi. Mielenterveysongelmat ovat taustalla valtaosassa itsemurhatapauksista. Jaa

Hopsista heijaa ja hyvästit kolmen kympin kriisille!

Huhtikuussa täytän 31 vuotta. Tämä vuosi on ollut minulle hankala, sillä olen kärsinyt (ainakin verrattuna aikaisempiin kokemuksiini verrattuna) aika pahasta murrosvaiheesta. Olen tuntenut itseni kammottavan vanhaksi, rumaksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi. Olen ajatellut että kaikki kiva elämässäni on ohi, olen peruuttamattomasti menettänyt fyysisen viehättävyyteni, minusta ei ole enää mihinkään. Monena aamuna olen herännyt värisyttävään itseinhoon ja peilistä katsoessani olen konkreettisesti hikoillut häpeästä ja inhosta. Olen oppinut irrottamaan kaikki "virheeni" kokonaisuudesta ja tarkastelemaan jokaista ryppyä yksitellen, kuin ruumiistani irrallisena tai siihen keinotekoisesti liitettynä osana, joka tekee minusta jotain muuta kuin minut.

Tänään levähtelin lyhyiden yöunien jälkeen sohvalla, puolittaisessa horroksessa ja ajattelin itseäni ja elämääni yleensä. Mietin sitä kuinka paljon opittavaa ja kasvettavaa minulla on ihmisenä. Tuli voimakas tunne siitä että minusta on nyt tullut minä ja nyt voin alkaa kehittää minua, eikä minun tarvitse enää kehittää itseäni tullakseni minuksi. Tajusin että olen vihdoin päästänyt irti nuoruudesta, enkä kaihoa enää kaksikymppisyyttä. Vihdoin olen kääntänyt katseeni eteenpäin ja huomannut että elämäni sinä ihmisenä joka minä olen ja joksi minun on ollut tarkoitus tulla onkin vasta alkamassa. Ja että minun elämäni antoisat vuodet ovat vasta edessä.

Olen ollut koko päivän aivan äärettömän rento ja tuntenut oloni itsevarmaksi, viehättäväksi ja tasapainoiseksi. Olen miettinyt lämmöllä kaikkia niitä viisaita ja lahjakkaita aikuisia naisia joita tunnen ja tajunnut että juuri sellaiseksihan minäkin olen koko ajan halunnut. Se tieto on ollut vain jotenkin hukassa vähän aikaa. Eli luulenpa siis että kolmen kympin kriisi on jäänyt vihdoin taakse tai sitten tämä on vain joku kriisin pirullinen vaihe, jossa ihminen muistaa kuinka hyvä mieli onkaan ilma tuota kriisiä. Ja kun se tulee takaisin, tuntuu vielä pahemmalta. Oli miten oli, tämä on ollut kerta kaikkiaan mahtava päivä! Jaa

Kasvamisesta

Mitähän merkitsee jos uuden vuoden tinasta ilmestyy natsitervehdystä tekevä Pinoccio? Ehkä minun pitää varoa kiihkoilevia valehtelijoita tai varoa tulemasta itse sellaiseksi.

Yhtä kaikki vuosi on nyt vaihtunut ja ehkä ensimmäisen kerran elämässäni minulla on sellainen olo että ennemmin jatkan siitä mihin jäin viime vuonna kuin aloitan kaiken alusta.

Olisi edistystä jos ei enää haluaisikaan koko ajan paeta. Jaa