Torajyvä

Sanovat nykyisen, länsimaisen sivistyksemme olevan kaukana entisaikojen barbaarisista ratkaisumalleista ja vahvimman laista. Mutta minusta se ei pidä paikkaansa. Vahvin vain näyttää erilaiselta kuin ennen.

Sanovat, että demokratia antaa meistä jokaiselle äänen ja myös mahdollisuuden saada sen kuuluville. Silti kertaakaan kukaan ei ole kuunnellut minun ääntäni.

Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, jokaisella on oikeus ajatuksiinsa. Meidät laitetaan ryhmiin työskentelemään ja sanotaan, että jokainen ajatus on yhtä tärkeä. Ettei saa tyrmätä ainakaan suoralta kädeltä. Ja silti on selvää, että joidenkin mielipiteet ovat parempia ja suositumpia kuin muiden. Ainakin parempia ja suositumpia kuin minun.

Tämän päivän vahvimmat ovat niitä, jotka osaavat puhua, sellaisia, jotka eivät häpeä käyttää pitkiä lauseita. Ne ovat niitä, joilla on varaa ja kiinnostusta muotivaatteisiin. Ne ovat kauniita ja saavat helposti ystäviä. Ne ovat laumaeläimiä, niitä, jotka osaavat sopeutua systeemiin kysymättä tai kyseenalaistamatta koskaan mitään.

Heikoimmalla ei ole mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka ei myönnä heikkoja olevan olemassakaan. "Ei voi mitään", ne sanovat. "Kaikilla on kuitenkin tässä maassa samat lähtökohdat". Ihan kuin olisi oma vika, että on sattunut syntymään kaiken ulkopuolelle tai että on kiinnostunut ajattelemaan omilla aivoillaan muitakin kuin standardiajatuksia. "Se on kyllä tosi älykäs. Harmi vaan, ettei se tule oikein toimeen toisten kanssa", ne selittävät. Eivät voi antaa yrittää tulla toimeen ihan vain itsensä kanssa.

Täällä saa olla mitä mieltä vaan. Mutta pitää kuitenkin ajatella, että demokratia on meille kaikille tasapuolinen ja suopea. Pitää ajatella, että muut ihmiset ovat kivoja ja mukavaa seuraa. Pitää uskoa, että sopeutuu kyllä, kunhan menee mukaan iloisella mielellä ja yrittää joka päivä pikkuisen edellistä enemmän. Pitää muistaa olla kiitollinen länsimaisesta sivistyksestämme, jossa kaikki ovat saman arvoisia, eikä vahvimman laki päde.

Kun eläin on ajettu nurkkaan, se puolustautuu. Joskus minusta tuntuu hyvältä sanoa tuo lause ääneen. Katselen valokuvia joissa minunlaiseni eläin seisoo ase kädessään. Joku aivan minun kaltaiseni, heikko ihminen. Kuvassa se ei yhtäkkiä näytäkään enää heikolta. Se näyttää pelottavalta, sellaiselta, josta saatettaisiin kirjoittaa lehdissä. Viime aikoina olen ollut huomaavinani, että nuo valokuvien ihmiset vaikuttavat ainoilta oikeilta ihmisiltä koko maailmassa. Kenelläkään muulla ei ole juuri merkitystä.

Tämä meidän systeemimme on siitä ovela, että vaikka noita valokuvan ihmisiä tulisi, eläisi ja kuolisi kuinka monta tahansa, vaikka jonain päivänä minäkin.., tuo systeemi voi sälyttää kaiken vapaan tahtomme ja valintamme niskoille. Eihän tässä, vapaassa läntisessä maailmassamme, kenenkään ole pakko tuntea surua, ahdistusta tai epätoivoa. Taivaspaikka on varattu niille, jotka uskovat siihen, mihin meidän kuuluu uskoa. Ja meille muille on varattu heikon ihmisen tai mustan enkelin osa.


Pakinaperjantaissa valokuvassa Jaa

Koditonna oon mä vain!

Olen ollut pikkuisen aikaa estyneenä blogimaailmasta, sillä tietokoneeni on käyttökelvoton... Niin on myös loppukotini. Tällä hetkellä asustelen pikkusiskon nurkissa ja kuvaavaa on, että hommasin nettiyhteyden kuntoon, ennen kuin esim. kröhm... kunnon vuoteet perheelle. Kas kun vuodesohvalla voi nukkua, mutta sillä ei pääse nettiin. Loogista, eikö vain?

Olosuhteista kerron varmaan tarkemmin joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä se ei ole muutamista syistä järkevää.

Erityinen kiitos Hallattarelle tuesta ja kannustuksesta vaikean asian kanssa tuskaillessa! Jaa

Auts!

Pitää yrittää ottaa käden kanssa rennosti vähän aikaa. Parhaimmassa tapauksessa selviän pelkällä leikkauksella, pahimmassa tapauksessa kättä ei ehkä edes kannata alkaa leikkaamaan.

Tänään on ollut kipeä päivä. Huomenna toivottavasti parempi. Jaa

Mikä, mikä maa?

On olemassa niitäkin, jotka ovat jääneet piiloleikeissä löytämättä. He odottavat kärsivällisesti yli päivällis- ja nukkumaanmenoaikojen, tajuamatta, että leikki on aikaa sitten loppunut. Että kukaan ei enää etsi.

Heitä ei löydä syvältä metsän uumenista tai valkeakulkuisten kallioiden koloista. He odottavat sängyssään tai sohvan takana, jossain sellaisessa paikassa jossa pihavalot loistavat tähtiä kirkkaammin.

Ja yleensä muita ihmisiä on kaikkialla, näkemässä ja kuulemassa. Mutta he eivät näe eivätkä kuule. On selvää, että on tosiaan mahdollista mennä kaikkialle ja pysyä silti yhtä aikaa piilossa. On mahdollista huutaa lujaakin ja olla silti kaikilta salassa.

Jos jonkun noista piiloleikeissä kadonneista onnistuu löytämään, hän ei virnistä voitonriemuisesti, kuten lapsilla on yleensä tapana piiloleikkiä leikkiessä. Hän painautuu syvemmälle varjoihin ja yrittää olla olematta.

Kestää aikansa maanitella hänet löydettyjen joukkoon.


Tarinamaanantaissa ollaan piilosilla Jaa

Täällä taas, pitkästä aikaa!

Huhheijaa! En ole hituseen hetkeen ehtinyt kirjoittelemaan. Tämä johtuu siitä, että minä ja mieheni järjestimme itsemme melkoiseen kuseen ja piinaan ja muutenkin epämukavaan tilanteeseen. Nyt asia on vihdoin hoidossa ja ensi yönä pystyy kenties jo nukkumaan. Kaikkea sitä... ja kaikenlaisia sitä....

Olikin muuten korkea aika päästä iloisemmalle mielelle. Enää huominen (ja vähän kirjoitushommia) ja sitten minulla alkaa ihan oikea kesäloma!!! Säntäämme huomenna liikenteeseen ja kaahaamme Tampereen ja Särkänniemen kautta Helsinkiin huvittelemaan ja tonttuilemaan. Mitenhän me mualaiset edes osataan olla siellä ihmisten tavoin...???

Kamera lähtee tietenkin mukaan, vaikka olen yleensä aika laiska lomakuvaaja.

... Ja aion tervehtiä jokaista vastaantulijaa siinä toivossa, että satun kohdakkain jonkun blogiystäväni kanssa :)

Ilmojakin alkaa pitelemään!

JIHAAAA!!!! Kesälaitumille siis!!!!


Ps. Autolla ajaminen sujuu jo niin hyvin, että lähdemme liikkeelle minun kyydilläni. Olisikohan tässä jossain vaiheessa asiaa inssiin? Jaa

Tissitutkimuskierteessa

En ole pahoillani ylidarmaattisuudestani.

Ehdin ilkamoida pienillä ja nahistuneilla, mutta terveillä tisseilläni pikkuisen liian aikaisin. Uusimpien tietojen mukaan jotain löydettiin sittenkin. Oikein asioikseen nyt illalla soittivat. Huomenna sitten uusiin tutkimuksiin... :(

Jänskättää...

Toivottelen teille rakkaille ystävilleni hyvät ystävänpäivät vasta huomenna :) Jaa

Minuuttipakina (60 sekuntia asian vierestä)

Huolena hyvinvointivaltion tulevaisuus

Tuloerojen kasvu, rasismi, laitossurmat, väkivalta, sosiaalitapaukset. By-hy-hyy! Pullamössömassan valitusta!

Kerronko teille mitä on todellinen riisto? Se on sitä, kun laitetaan ihminen kävelemään kahden painavan kepakon kanssa kukkulalle ja siellä pannaan hänet risun nokkaan nauloilla kiinni. Sitten nostetaan kaiken kansan nähtäväksi, ivataan ja pilkataan. Annetaan lihan kuivua siihen kepin mutkaan ja nauretaan, kun ihminen alkaa lopulta hourailla. Itse vaan juodaan rajan takaa tuotua, halpaa viinaa ja syljeskellään nuotioon, perkele. Ei anneta toiselle mitään, vaikka hän on rikkonut selkänsä tätä maata rakentaessaan.

Se on oikeaa riistoa, kun yhteiskunta antaa matojen ja suolinkaisten kalvaa tavallisen ihmisen sairasta lihaa, kun plösöt ja insinöörit ja homohumanistihiiret vain juhlivat ja syövät herrain pöydästä. Sosiaaliluukku vain taputtaa päähän, vaikka meikäläiset eivät saa edes potkukelkkaa kunnanisän rahakirstusta. Vammaiset ja hullut ja kaikenmaailman maahanmuuttajat saavat kyllä kinkkua leivän päälle ja televisiovastaanottimet kaupungin puolesta. Ne saavat jokaikisen tuen ja häkkyrän ja muun apuväkkyrän, kun me oikeat ihmiset saamme syödä palttoosta napit ja lämmittää talvella korvamme orjantappurakruunuilla.


Pakinaperjantai. Jaa

Vakavaa neulebloggausta

Viime päivinä tein huvikseni sukat siskontytölleni Nebukadnessarille. En ole aikaisemmin tehnyt. Niistä tuli aika reikäiset ja rumat. Mutta entä sitten??? Kuka edes nykyään käyttää villasukkia? Eihän tänne tule enää kunnon talvea.

Vähän huoliakin tässä... Pian taas vuorossa mammografia neulanäytteineen päivineen. Kaikenlaista koettakin pitäisi ottaa, kun syömmestä löytyi jotain häikkää. Nyt pitäisi olla rasittamatta itseään vähään aikaan. Kun vaan joku kertoisi, kuinka tällainen onnistuu lapsiperheen äidiltä :)

Jottei maineeni suurena positivistina kovin kärsisi, päätän elämäni ensimmäisen neulebloggausrupeamani fantastisen mukavaan ja itseäni ihmetyttävään muutokseen elämässäni. 31 vuotta tiukassa sikiöasennossa nukuttuani olen pari viikkoa sitten yllättäen "avautunut" ja alkanut nukkua selälläni, kädet rennosti pään yläpuolella. Tämän muutoksen täytyy merkitä jotain, vieläpä jotain hyvää. Olenkohan vihdoin syntynyt?

Kaiken kruunaa suklaakakku, joka odottaa keittiön pöydällä syöjäänsä kotoisasti hielle haisten!
(Lopetinko sittenkin ikävään asiaan...???) Jaa

Vihasta, mielenterveydestä ja päänsilittelystä.

Hirveän erilaisia reaktioita on saanut kuulla tämän Jokelan tragedian takia. Päiväkodin täti sai kuulla tapahtuneesta minulta. Hänen kauhistunut ensireaktionsa oli harmitella ampujan menetettyä tulevaisuutta (tässä vaiheessa kuolleiden määrä tai ampujan kohtalo ei ollut tiedossa). Useampi ihminen on kysellyt, pitääkö tällaiset teot kuitata päänsilittelyllä. Monet ovat sitä mieltä, että tapahtuneelle on löydettävä syyllinen. Osa nostaa esiin yhteiskunnan vastuun.

"Pitääkö täällä antaa kaiken maailman vitun talidomidien(!!!!!!!!!????) lahdata viattomia ihmisiä?" Tämä kommentti aiheutti minulle kirjaimellisesti rytmihäiriöitä. Vitutti niin paljon, että päätä pakotti. Tällaista vihaa ja kostomentaliteettiako (puhumattakaan aivan verrattoman fiksusta sanavalinnasta) tässä maassa vielä tarvitaan???!!! Eikö tapahtunut osoittanut, että vihaa on aivan riittävästi ilman, että sitä entisestään kasvatetaan.

Taannoinen masennuskokemukseni antoi minulle viitteitä siitä, kuinka koko ajatusmaailma ja tapa nähdä ympäröivä todellisuus muuttuvat mielenterveysongelmaisen ihmisen päässä. Minulla kävi hyvä tuuri; sain kunnollista apua riittävän ajoissa. Mutta täällä on liikaa niitä, jotka saavat liukuhihnakohtelun. Resepti käteen suurin piirtein silmiin katsomatta. Jos sitäkään. Samalla opin, että kuka tahansa meistä voi sairastua. Ampuja voisi olla oma poikani.

Ihmisellä on tekemisistään vastuu. Väärän teon saa tuomita. Vääryyttä kärsineellä on oikeus tuntea vihaa ja hautoa kostoakin. Silti kukaan ei saa vakuutettua minua siitä, että terve ihminen haluaisi tappaa joukon muita ihmisiä ja sitten itsensä. Voiko ihmistä syyttää siitä, että hän on sairas?

Yleensä asiasta puhuessani (olen ennenkin kyseenalaistanut ihmisten innon vihata, tuomita ja teloittaa vastaavien rikosten tekijöitä) joku huomaa, että tällä periaatteella ajatellen kohta ketään ei voida syyttää yhtään mistään. Minusta tällainen kehitys ei olisi lainkaan huono juttu. Toki viha ja syyllisen hakeminen on inhimillistä, mutta kulloisenkin tapauksen taustatekijöiden selvittäminen ja kaikkien osapuolten auttaminen olisi varmasti koko lailla hedelmällisempää.

Jokainen meistä voi kantaa vastuuta lähellämme olevista, voimme tehdä tiettäväksi että kunnollinen terveydenhuolto ja mielenterveyspalvelut ovat meille äärimmäisen tärkeitä. Supistuksiin ei ole varaa, sillä nytkin liian moni lipeää avun ulkopuolelle tai menettää toivonsa apua jonottaessaan.

Ja pään silittely... Sitä toden totta tarvitaan paljon enemmän. Sitä tarvitaan enemmän kuin koskaan! Jaa

Syksyn väri on musta

Ensin äänet muuttuvat tunkeilijoiksi. Korvakäytävät ovat käyneet puolustuskannalle, ne voimistavat ääntä, antavat sille kummallisen kaiun, hälyttävät jatkuvaa vaaraa ja uhkaa. Ääni kuuluu, mutta merkitys katoaa. Kupla on kasvanut ympärille ihan huomaamatta. Erkaantuminen muusta maailmasta on alkanut.

Uni katoaa, kädet tärisevät lakkaamatta. Päätä ja vatsaa särkee, hartiat ovat jumissa. Kuoleman ajatus käy yhä useammin mielessä, joskus pelkona, joskus toiveena. Suurimmalle osalle ajatuksista ei ole sanoja, tuntuu, ettei kukaan ympärillä enää yhtäkkiä ymmärrä. Menneet, ikävät muistot nousevat jatkuvaan tietoisuuteen. Niiden mukana tulevat pelko, häpeä, syyllisyys, ahdistus, itsesääli, inho ja katkeruus tiheänä seittinä, joka on sinänsä suhteellisen näkymätön, mutta silti niin raskas, että sitä on mahdoton kantaa kovin pitkään.

Viimeiseksi (ei onneksi vielä) kaikki tunteet piiloutuvat jonnekin, josta ne voi vain vaistota, mutta niitä ei voi enää tuntea. Elämä keskittyy kaihtamiseen ja piiloutumiseen. Silmät näkevät häikäisevää mustaa. Ihoa särkee. Maailma, elämä ja todellisuus ovat niin kaukana, että niitä on mahdotonta tavoittaa edes huutamalla.

Matka mustaksi aukoksi on ollut jännittävä, paikoin jopa hulvaton.

Pelottaa.

Ps. Oldghost haastoi kertomaan lapsuuden lempilaulun. Se on melankolisesti Taivaanpii. Jaa

Hysterian kirous

Mikä siinä onkin, että minunlaiseni äiti ei osaa hetkeäkään ajatella että kyseessä on varmaan jokin pikkujuttu, korvatulehdus tai vastaava, kun lasta lähdetään kyyditsemään yön selkään päivystysreissulle kivusta kiemurtelevana itkupussina? Ja juuri sinä iltana, kun en itse pääse mukaan reissuun, sillä jonkun pitää vahdiskella sisaren tytärtä.

Vaikka kuinka yritän ajatella kaikkia mukavia ja vaarattomia kivunaiheuttajia, huoli hiipii silti mieleen ja silmät alkavat vuotaa kuin itsestään.

Pitää nieleskellä, ettei tule vahingossa oksentaneeksi sydäntään näppäimistölle. Jaa

Kesäisellä kävelyllä

Lähtekäätten joukolla mukaan eilisen kävelyni tunnelmiin! Ilma oli mitä mainioin ja mikä parasta, mukana pikku-M:n lisäksi olivat myös äitini ja pikkusiskoni. Heitimme (syötimme) sorsia ja nautimme kesäisistä maisemista. Muutama sääskikin oli jo ilmaantunut pusikoihin pörisemään ja Hupisaarten vakiopaikoilta löytyi kesän punertamia juokaleita. Huomasin Sassin takana olevalle aliskalle ilmestyneen kyltin, joka tiedotti valvontakameroista (varmaan se on ollut siinä jo kauan, mutta en ole huomannut). Se selittänee suurelta osin paljastelijoiden katoamisen aliskan lähistöltä.

Lopuksi kävimme torilla syömässä kinkku-aurajuustoletut, jotka ovat minun ja pikku-M:n suurta herkkua. Äiti ja sisko eivät tainneet olla kanssani ihan samaa mieltä... Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, jos joku sattuu liikkumaan torilla nälkäisenä!

Muuten on ollutkin aika paskat mielialat, suurelta osin eräiden ihmisten elämän käänteistä. Tosin eilen torilla, lettua syödessäni tuli hyväkin tekstiviesti; ystävä oli saanut töitä!
Onneksi on sentään kesä. Se tekee ikävän mielialankin lähes siedettäväksi.

Sitten vielä ilmoitusluontoista blogiasiaa: Siirsin linkkilistan tänne, kun sivupalkki alkoi venyä ärsyttäviin mittasuhteisiin, enkä löytänyt tyydyttävää kolmipalkkista sivupohjaa. Siellä on joitain uusiakin nimiä ja vanhoja kannattaa käydä tirkistelemässä uudestaan ja aina vaan uudestaan.
Ärsyttää, kun Bloggerissa ei voi tehdä lisäsivuja kuten Vuodatuksessa, vaan linkkilistaa varten piti pistää pystyyn oma bloginsa. Ehkä pitäisi tehdä valitusta aiheesta... Jaa

Poutapilviä ja sinistä taivasta vaan ikuisesti meille (jee)

Taustalla soi musiikki hiljaa. Lapsen mölyävät omia mölyjään. Sekä isompi että pienempi ovat sotkeneet tänään. Taivas on harmaa, mutta pian ulkoillaan kuitenkin. Parin tunnin kuluttua mies tulee töistä ja sisko lapsineen kylään. Tarkoituksenani on leipoa leipomus kaikkien ilahdutukseksi.

Yritin löytää tähän iltapäivään sopivaa runoa, mutta en jaksanut keskittyä yhteenkään riviin. Olen yrittänyt piirtää. Kaikki huuleni näyttivät pikkulasten riipustuksilta. Jos on rauhallinen, saattaa melkein hämmästyä itsekin kun viiva osuukin kohdalleen.

Tarvitsen järjestystä, kohdalleen osuvaa viivaa, vatkaimen jyrinää, odotuksien mukaan paisuvaa leivonnaista. Jotakin puuhaa jossa liikuttaa ruumista ja lepuuttaa mieltä. Jossakin kaukana, melkein tavoittamattomissa, on synkkiä pilviä, jotka satavat kylmää vettä ja jylisevät kumeaa salamaa. Ehkä kaivan pakastimesta mustikoita ja lakkoja jäätelön kanssa tarjottavaksi ja toivon että nuo pilvet ovat menossa jostain kaukaa ohi ja saan kuulla vain kaukaista kuminaa. Olen tottunut odottamaan. Jaa

Mielikuvamurhailua.

Olen joskus mietiskellyt sitä, onko minulla jotenkin sensuroimattomampi ajatusmaailma kuin muilla kanssaihmisilläni? En tiedä kuinka monella pulpahtelee kummallisia, sairaita tai vastenmielisiä ajatuksia mieleen, mutta olen käsityksessä että aika monella, ainakin silloin tällöin. Ihmiset myös paheksuvat näitä omia ajatuksiaan, soimaavat itseään hiljaa mielessään tai ääneen jollekin läheiselleen. Joskus uni tai ohikiitävä ajatus voi olla ihmiselle merkki perustavanlaatuisesta ja peruuttamattomasta kieroutumasta joka vain odottaa jossain tietoisuuden pinnan alla, odottaen että olosuhteet ovat otolliset pinnalle pulpahtamiseen. Joku voi jopa uudelleenmäärittää seksuaalisuuttaan tuskanhiki päästä valuen liian kivan "painajaisen" jälkeen.

Miestä pelottaa unettomien öitteni ajatusleikki (jossa ei mielestäni ole mitään pahaa tai tuomittavaa). Suunnittelen joskus unta odotellessani täydellistä murhaa. Kyse ei ole niinkään siitä että potentiaalinen sarjamurhaaja fantasioi toisen ihmisen tappamisesta vaan enemmänkin aivojumpasta. Mitä ratkaisuja kannattaisi tehdä jos haluaa varmistaa ettei jää murhasta kiinni? Toistaiseksi suunnitelmani ovat törmänneet jossain vaiheessa seinään.

Mutta miehelle ja muillekin tätä lukeville tuttavilleni lohdutuksen sanaksi: Olen päättänyt lähteä siitä että "uhrin" täytyy olla entuudestaan tuntematon. Ja surman täytyy tapahtua jollain toisella paikkakunnalla. Otan mieluusti vastaan ehdotuksia siitä kuinka kannattaa siirtyä vieraalle paikkakunnalle ja mikä olisi oiva alibi kotiväelle? Entä kannattaisiko harkita valepukuja? Kuka olisi helpoin mahdollinen uhri, entä kätevin murhapaikka?

Ps. Olen päättänyt lopettaa laihdutusbloggaamisen toistaiseksi. Saattaa olla että kuitenkin raportoin jos siltä tuntuu.

Pps. Ja kyllä. Katson CSI-nimistä tv-sarjaa :)
Jaa

Salmiakkia vai kanelia?

Aamulla huomasin että lumihanget olivat muuttuneet taas nurmikoksi jonka keskellä oli muutama yksinäinen lumilampare. Puut heiluvat kovasti, säätiedotuksessa oli myrskyä luvassa. Kaikkein pahimmat ovat jalkakäytävät. Ne ovat kirkasta jäätä jonka päälle huoltomies oli käynyt jo aikaisin aamulla ripottelemassa kantikasta soraa, joka varmasti olisi lapsena näyttänyt salmiakilta (silloin ennenhän ne ripottelivat "kanelia" liukkaiden kävelypintojen päälle. Paljon ystävällisempää pulkan pohjalle mutta myöskin aika jarraavaa potkurille) mutta minä tiedän että kaikki sivutiet tuolla maaseudulla ei ole saanut päälleen salmiakkikuorta. Ja että mies on taas pian liikkeellä liian isolla autolla ja väsyneenä.

Mutta nyt, melkein neljän vuoden kuluttua tapaamisesta osaan nukkua tämänkin huoleni kanssa. Kaikkeen tottuu, myös huoleen.

Anoppi lähti tänään, päivää aiemmin kuin olin luullut. Se oli harmi sillä vierailu oli oikein mukava ja minäkin sain kirjoitettua aivan mainiosti vierailusta huolimatta. Kaiketi sitä on tullut oltua saman katon alla sen verran että ei tarvitse esittää niin "viihdyttävää". Voi olla että menemme keväämmällä vierailulle anopin luokse Norjaan. Siellä suunnalla maisemat ovat niin hienot ettei tarvitse paljon muuta nähtävyyttä tai aktiviteettia.

Netti on temppuillut eilisestä lähtien. On jännää kirjoittaa kun ei tiedä mitä tekstille tapahtuu. Toisaalta meillä netti on kyllä armottomasti ylityöllistetty sillä kuukausipalkalla jota sen sutenöörille maksetaan, joten ei ole ihme että ilmassa on merkkejä alkavassa burn-outista. Ehkäpä pian joku ukko tulee taas ronklaamaan puhelinpistokkeita. Sitten on taas yritettävä esittää ettei tunne vaivaantuneisuutta ja sosiaalista jännitystä moisissa tilanteissa. Jaa

Surullinen joulutursas

Työleskeyteni on nyt virallisesti ohi, enkä tunne sitä kireyttä jota tunnen usein silloin kun tapahtuu jotain jota olen odottanut kovasti. Mikään ei ole kovin juhlavaa, söimme roskaruokaa ja minä vastailen tekstiviesteihin. On tarkoitus katsoa elokuvaa. M oli välttelevä isäänsä kohtaan aluksi. Se on aika varma ikävän merkki, hän on sellainen aina kun minä olen jossakin vähän pidempään. Hän ei ole tottunut olemaan juuri yhtään erossa minusta.

Hiukseni ovat likaista liittahamppua ja laseihini ilmestyy jostain pieniä pisaroita. Ei kai minusta? Kokeilin tässä yhtenä päivänä yhden näppärän ja näsäviisaan nuoren naisen pikkuista pelimasiinaa ja hän joutui heti puhdistamaan kuvaruudun sen jälkeen kun olin käyttänyt laitetta. Irtoaako minusta sotkua?

Olen lihonut pari kiloa, ihoni on rasvainen ja minulla on hurjan runsaat kuukautiset, kiitos hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen. Ilmeisesti samasta syystä minulla on jo toista kertaa kahden kuukauden sisällä kipeä ja suurentunut imusolmuke kainalossa ja aristamaton patti rinnassa. Se ei varmasti ole mitään vakavaa, mutta naiset ainakin tietävät kuinka ylimääräiset möhkyrät tisseissä tuppaavat harmittamaan. Ja varsinkin kun on joutunut kahdesti tutustumaan mammografian ja ohutneulanäytteiden epämääräisesti pelottavaan ja selkeästi nöyryyttävään maailmaan. Ei ole mitään herkkua roikkua tissit lytyssä jossain futuristisen näköisessä masiinassa. Minussa heräsi silloin eläin, olisin halunnut riuhtoa itseni vapauteen ja jättää kaikki vangitut ulokkeet jälkeeni. Mutta tietenkin tyydyin jälleen kerran vain sietämään. Ehkä se teki kokemuksesta niin nöyryyttävän.

Onneksi sairaus on parantunut. Jaa

Käännytystä.

Maailmassa tapahtuu niin paljon minua surettavia ja huolestuttavaa asioita. Ihmiset sotivat toisiaan vastaan ja käyttävät heikompiaan hyväksi. Napajäätikön sulaminen ja ilmaston lämpeneminen huolestuttaa, vaikka pian tietenkin kiroan täällä liian kovia pakkasia. Ihmiset tappavat toisiaan tai ottavat itseltään hengen. He sekoavat päihteisiin tai eristäytyvät koteihinsa toisten ihmisten ulottumattomiin. Ihmiset masentuvat, sairastuvat vakaviin sairauksiin, ovat työttömiä, stressaantuneita, yksinäisiä, surullisia, hukassa.

Monta vuotta sitten kaksi naista, vanhempi ja nuorempi tulivat oveni taakse Vartiotornin kanssa. He näyttivät minulle lehteä ja kertoivat siitä kuinka maailma on menossa kohti vääjäämätöntä loppua. He kysyivät enkö minäkin ole sitä mieltä että maailmanlopun merkit ovat ilmassa, että ihmiset ovat muuttuneet koko ajan pahemmiksi, että he tekevät koko ajan pahempia tekoja. He sanoivat että tuskin minäkään voin suhtautua kovin toiveikkaasti tulevaisuuteen maailman viime aikojen tapahtumien valossa.

Minä sanoin että mielestäni ihmiskunta on menossa koko ajan parempaan suuntaan. Historia on täynnä kansanmurhia ja raakuuksia, eikä tarvitse edes viitata viime vuosisadan tapahtumiin. Esimerkiksi ristiretket olivat melkoista teurastusta rakkaan kristinuskomme varjolla eikä kuolemanrangaistuksen eettisyydestä edes keskusteltu. Heikomman henki ei ollut paljonkaan väärti. Jos joku tässä on lisääntynyt niin empatia ja kyky edes ajatella omaa napaansa pidemmälle, vaikka harva muuttaa mietteitään miksikään kovin konkreettiseksi toiminnaksi.

Oikeasti uskon että ristiretkien ajan ihmistä ei voi verrata nykyajan ihmiseen hyvä/paha-akselilla, me olemme ja olimme silloin sosiaalisia eläimiä ja yritämme elää laumamme säännöillä sikäli, kun siitä on itsellemme hyötyä ja sikäli kun voimavaramme riittävät (nykyisen, laajan laumamme säännöt ovat aika monimutkaiset ja vaativat yksilöltä paljon taitoja). Eikä siinä ole mitään hyvää tai pahaa.

Mutta, siinä oven molemmin puolin seistessämme, minä näin epäilyksen heränneen sen nuoremman naisen silmissä. Jaa

Uutispimennossa

Olen elänyt parisen viikkoa uutispimennossa enkä ole edes itse huomannut sitä. Tänään havahduin siihen etten tiedä mistään mitään. Eilisissä uutisissa oli yksi traaginen juttu joka nousi uniin asti mutta muuten olen onnistunut sulkemaan mieleni maailman tapahtumilta. En ole tästä asiasta juurikaan huolestunut. Päin vastoin minua joskus pikkuisen pelottaa sellaiset ihmiset jotka eivät koskaan väsy ympäröivän maailman yleensä surullisiin uutisiin, eivätkä tunne tietoista tai alitajuista tarvetta laittaa aivot narikkaan levähtämään.

Britit metsästävät uutta Viiltäjä-Jackin inkarnaatiota. Luin muistaakseni viime kesänä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä arvuuttelevan kirjan joka osoittautui jännäksi ja mielenkiintoiseksi vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani. Olin lukenut etukäteen paljon kritiikkiä siitä kuinka tosissaan kirjan sisältö pitäisi ottaa. Siihen en uskalla ottaa sen suurempaa kantaa, mutta kirjailijan oma innostus ja "palo" totuuden löytämisen ja sen kertomisen suhteen oli harvinaisen vakuuttavaa. En voi olla ihailematta ihmisiä jotka antautuvat asialleen (ja varsinkin jos tämä asia on totuuden löytäminen) intohimoisesti, siitäkin huolimatta että todennäköisyys rankallekin kritiikille on suuri. Huomaan todella toivovani että Patricia Cornwell löysi totuuden, hän jos joku olisi sen ansainnut. En tiedä kirjotetaanko Iso-Britanniassa tällä hetkellä uutta tarinaa historiaan, mutta luulisin että tekniikka on kehittynyt sille tasolle ettei uusi "Ripperi" pysy kovin pitkään piilossa.

Olen saanut tänään takaisin mittavan määrän menettämiäni puhelinnumeroita. Se saa olon tuntumaan turvalliselta. Nuudelikeitto tuoksuu tänne olohuoneeseen asti, toivottavasti minulla on nälkä vielä viiden minuutin päästä. Äiti on edelleen reissuillaan. Minua alkaa todella huolestuttamaan sillä viinakrampin mahdollisuus on kasvanut aika suureksi. Alle kaksi viikkoa jouluun.

Ps. Minulla ei ole aavistustakaan pyrkikö PC todella löytämään totuuden vai todistamaan että hänen teoriansa on oikea. Tämä jälkimmäinenhän voi olla aika vahingollinenkin tapa lähestyä asioita. Mutta annettakoon tämä mahdollisuus PC:lle anteeksi, tuo lähtökohta on kuitenkin aika ihmiselle ominainen ja tuskin kukaan on asennevapaista lähtökohdista liikenteessä. Jaa

Tarinamaanantai

Jouluvalmisteluja


Hilpe leipoo perheelleen torttuja ja pipareita. Koko keittiö on täynnä jauhopölyä ja joulun tuoksua. Isompi lapsi painaa muottia taikinasta läpi keskittyneenä, pieni möyrii lattialla punaista leikkiautoaan pureskellen. Hilpe vilkaisee ulos pimeään ja huokaa.
- Äiti, tältä piparipojalta lähti pää, lapsi sanoo.
- Ei se mitään. Äiti korjaa.
Taikina on kunttaantunut liian jauhoiseksi reunoiltaan, eikä pää suostu yhdistymään ruumiiseen. Hilpe myttää pojan nyrkkiinsä ja puristaa. Lapsi tarttuu itseään kurkusta ja vääntelehtii tuolilla.
- Apuaah, mä olen piparkakkupoika. Mä rutistun.
Hilpe onnistuu peittämään tuskastumisen ja ärtymyksen ja nielaisemaan sen sisälleen odottamaan sitä hetkeä että saa omassa rauhassaan itkeä väsymyksen pois.

Illalla, kun lapset nukkuvat, Hilpe ottaa pakastepussin, sitä isointa mallia ja täyttää sen jäähtyneillä pipareilla ja tortuilla. Hetken mietittyään hän kirjoittaa nopeasti muistilapulle ja liimaa sen pussin sisään niin ettei se tippuisi. Hän katsoo pussia arvioivasti, muuttaa kuitenkin mielensä ja ottaa lapun pussista. Hän rutistaa sen kädessään ja heittää roskiin. Sitten Hilpe kirjoittaa uuden lapun, jossa lukee vain "terveisiä lapsilta". Hän vetää parvekekengät jalkaansa ja toppatakin päälleen.

Pakkanen napsauttelee pihapuiden oksia, kylmä viima kiertelee kerrostalon seinänvierustaa. Tuuli on puhaltanut pilvet taivaan edestä. Hilpe näkee kuun ja pari tähteä, pihavalot peittävät tähtitaivaan melkein yhtä tehokkaasti kuin pilvet. Yhtäkkiä Hilpe kaipaa maalle, pimeälle koulutielle jossa avaruus loisti miljoonina tähtinä hänen kasvoilleen ja antoi ymmärtää että maailma on täynnä salaisuuksia ja arvoituksellisia mysteerejä hänelle ratkaistavaksi.

Hän kiiruhtaa nopeasti naapuritalon pihalle huolissaan siitä, että lapset saattavat herätä omia aikojaan eivätkä löydä äitiä mistään. Reijo ei koskaan käy heidän pihoillaan ja Hilpe on siitä miehelle kiitollinen. Roskakatoksessa lojuu rikkinäinen lipasto ja kulunut nojatuoli. Hilpe avaa lähimmän roskalaatikon kannen ja asettelee pussin varovasti siistin näköiseen reunaan ja toivoo että Reijo on ensimmäinen joka sattuu paikalle.



Tämmöinenkin sivu on olemassa. Päätin osallistua huvikseni tähänkin. Jaa

Tilanteet joista traumat syntyvät

Tänään oli kauan odotettu M:n lastenlääkäripäivä, jonka tuoksinassa kävi ilmi että M kehittyy aivan normaalisti, käyrät vain etsivät omaa osoitettaan. Siitä huolimatta asia varmistettiin verikokeiden avulla. Menimme laboratorioon, jossa M ilahdutti läsnäolollaan iäkkäämpiä odottajia. Nuo vanhemmat ihmiset tuntuvat aidosti pitävän lapsista. Elävätköhän lapsista pitävät pidempään vai muuttuvatkohan asenteet iän myötä? Odotusaulassa oli melkein samanlainen piano kuin minulla oli pienenä. Olisi tehnyt mieli soittaa, mutta ei kehdannut.

Verikokeen ottaminen oli silkkaa helvettiä. M ei suostunut luopumaan vapaaehtoisesti pisarastakaan vaan itki ja taisteli kaikin voimin vastaan. T piti M:ää sylissä naama kauhusta valkoisena ja näytti siltä että saattaa pyörtyä hetkellä millä hyvänsä. Näytteenottaja tökki ja tökki kumpaankin käsivarteen ja toimitus venyi venymistään. Lopulta lapsesta saatiin nyhdettyä sen verran verta näytteiden ottamista varten. Vasta siinä vaiheessa sitä verta sitten alkoi tulemaan enemmän, oli kai raukka ollut niin säikähtänytkin ettei sitä verta tullut.

Kotimatkalla tyttö oli nukahtamisen partaalla. Koko homma oli ottanut hänellä todella voimille. Sitten kun lähdettiin uudelleen liikenteeseen, M ei uskaltanutkaan vaan kysyi tätiä. Sitten kun selitin että emme ole menossa katsomaan tätiä vaan kauppaan, hän rentoutui silminnähden. Toivottavasti hänestä ei tarvitse ottaa verta enää pitkään aikaan.

Kävin näöntarkastuksessa ja tuomio oli että tarvitsen lukulasit. Kävin ostamassa sellaiset halvat kaupasta. Ja kyllähän näillä näkee paremmin ainakin. Harmi vaan kun kaupassa ei ole sellaisia laseja joissa olisi eri vahvuus kummallekin silmälle, mutta ehkäpä nämäkin helpottavat silmätilannettani. Optikko sanoi että tällaista näön huonontumista on aivan yleisesti nykyään kun ihmiset tölläävät tietokoneen ruutuja aamusta iltaan. Vanhan ihmisen näkövaivoja alle kolmikymppisillä. Jaa