Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 8: Valon vaikutuksia

(Kaikki edelliset blogitapaamiset ja linkit näiden tapaamisten aikaansaamiin lisäpostauksiin löytyvät mielikuvamurhailua-labelin alta)

- Puh puh puh puhpuhpuhpuh läääääh... hiiik.
Ohari pysähtyi tien reunaan, nojasi raskaasti sauvakävelysauvoihinsa ja yritti saada hengen kulkemaan. Hän tiesi olevansa sekaisin, toimivansa lisääntyvän valon herättämässä hetkellisessä maniakohtauksessa. Mitään muuta selitystä olisi tuskin löydettävissä sille, että hän hieveröi henkensä ihan vapaasta tahdostaan, aikaisin sunnuntai-aamuna ja teki sen vielä heiluttamalla kahta kepakkoa käsissään. Tai voisiko syynä olla PMS, Ohari mietti ja yritti turhaan laskea läähätyksen lomassa päiviä edellisiin kuukautisiin.

Ohari nosti katseensa kohti taivaanrannassa kajastavaa, hullaannuttavaa valojuovaa. Nyt oli jo tulossa valoisaa. Eihän kellokaan ollut kuin vasta... Oharin ajatukset keskeytyivät. Kuulosti kuin joku olisi pieraissut pusikossa. Ohari heitti sauvakävelysauvat kirkaisten käsistään ja kaivoi pippurisumuttimen toppatakin taskusta. Hän tyhjensi puoli pullollista pensasta kohden, huutaen toistuvasti sanaa TUNTEMATON, jotta mahdolliset muut kulkijat ymmärtäisivät hänen joutuneen hyökkäyksen kohteeksi.

Melun säikäyttämä, äärimmäisen nolon näköinen kissa luikahti pensaasta ja ravasi tien poikki korvat luimussa. Ohari uskalsi vihdoin hellittää kouristuksenomaisen otteensa pippurisumuttimesta.
- Kis kis ksss ksss, hän huuteli kissan perään, mutta se ei tullut enää takaisin.
Ohari pudisti päätään ja keräsi sauvat maasta. Joskus vieläkin häntä hermostutti, vaikka viimeisestä blogihahmon murhasta oli kohta vuosi aikaa.

Pensaasta kuului uusi narahdus. Ehkä kissalla oli pensaassa pentuja, jotka makasivat hangella emottomina, Ohari ajatteli ja asteli varovasti pensasta kohden. Maassa näkyi jotain. Ohari ojensi kättään ja nosti esiin putkilon, joka oli täynnä punaista kimallegeeliä. Luultavasti lasten leikeistä jäänyt. Ohari tunki geelin taskuunsa pippurisumuttimen viereen.

Korvan vieressä rouskahti. Ohari ehti kääntää katseensa äänen suuntaan, nähdä punaiset, kimaltavat kasvot, joiden keskellä paloi kiihtynyt silmä. Hän ehti nähdä keltaisten kuviosaksien syöksyvän ilman halki.
- Minä tulen, ystävät, Ohari ajatteli viimeisenä ajatuksenaan, nähdessään tuttujen blogihaamujen odottavan kuusen oksilla istuen.

*****

Allyalias pyyhki tahmeaa kimallegeeliä kasvoiltaan. Saisi olla viimeinen kerta, kun hän yrittäisi naamioitua tällä tavoin. Hän nosti kävelysauvat käsiinsä. Hän oli aina toivonut itselleen tuollaisia sauvoja. Vincent juoksi tien poikki hiljaa hihittäen.
- Kiitos avusta, Allyalias sanoi kissalle.
He iskivät ylävitoset ennen kuin Vincent katosi matkoihinsa.

Allyalias katsoi taivaanrannassa kasvavaa valojuovaa. Keväällä oli todella hullaannuttava vaikutus. Se sai piilossa olleet vaistot heräämään ja olon tuntumaan elävältä. Allyalias haisteli ilmaa. Jossain lähellä asui seuraava blogihahmo, joka ei vielä vaistonnut hänen olevan tulossa...

Jatkuu taas ensi kerralla.... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/6: Nosta malja kuolemalle, Kukkis!

(Katso myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2, 7/3, 7/4 ja 7/5 (viimeisen maljannoston kommenttilaatikosta Kukkiksen ja Isopeikon kommentit), sekä Offsetin rooli.)

Kukkis juoksi käytävillä yrittäen piilotella viisitoistasenttisiä kulmahampaita käsillään. Oli ollut sattumaa, että juuri hän oli löytänyt Liisan tomumajan portaiden alta. Edes Liisa, aineettoman blogihahmon muodon omaksuneessa tilassaan, ei tuntunut yhtään tietävän, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta nyt Kukkis oli mennyt hörppäämään sitä huumaavaa juomaa, josta oli vannonut pysyvänsä erossa. Ja hän janosi lisää.

Kukkiksen suunnitelma oli selvä; hän houkuttelisi jonkun blogihahmon mukaansa Liisan ruumista katsomaan ja imisi sitten tuon ihanan nesteen uhrinsa verisuonista. Mutta missään ei näkynyt ketään. Kukkis käveli hiljaisia käytäviä himosta täristen. Ehkä hän ottaisi Katriinan... Hänen verensä oli varmasti huumaavan täyteläistä.

Aulasta kuului ääniä ja Kukkis kurkisti varovasti oven raosta. Suuri lauma blogihahmoja oli kerääntynyt tuijottamaan valtavaa karvakekoa, joka oli ilmestynyt lattialle.
- Hyi! En ole koskaan nähnyt noin paksuja ja pahanhajuisia karvoja, tai paremminkin jouhia, Alma sanoi nenäänsä nyrpistäen.
- Tämän täytyy olla jotain sairasta pilaa! Aalo huusi nenäänsä pidellen ja kääntyi oksentamaan boolimaljaan.

Blogihaamut nauroivat muiden nyrpistelylle. Heidän hajuaistinsa oli käännettävissä pois tarpeen vaatiessa. Liisa ilakoi muuttunutta olemustaan ja lennähteli ilmassa, kuin pääskynen keväällä. Mutta Kukkis hiipi pois. Edes hän ei ollut niin himojensa sumentama, että olisi napannut uhrinsa suoraan laumasta.

Kukkis harhaili käytävissä ja äkkäsi riemukseen eräässä huoneessa istuvan, suojattoman hahmon, joka katsoi hiljaa ikkunasta. Kukkis tunsi jo hieman pehmenneiden kulmahampaidensa pongahtavan iskuvalmiuteen. Hän hiippaili hahmoa kohden ja paksut sylkinorot valuivat hänen suupielistään.

Hän huomasi liian myöhään, että hahmo oli taiten kyhätty ansa; elävän näköinen nukke, joka oli laitettu paikalleen, kuin häntä varten. Jostain katon rajasta tipahti lähes sormen vahvuinen karva hänen nenälleen. Hän katsahti ylöspäin ja ehti nähdä vain tumman vilahduksen ennen kuin jätti maallisen hahmonsa ikuisiksi ajoiksi.


Tämän tarinan myötä toivotan hauskaa pääsiäistä kaikille suklaan turvottamille elostelijoille (sekä niille friikeille, jotka eivät pidä suklaasta)! Tarina jatkuu taas ensi numerossa... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/5: Maljannosto kuolemalle.

(Lue myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2, 7/3, 7/4. Lisäksi kannattaa lukaista Offsetin mietteet, sekä edellisen Maljannoston kommenttiosiosta Isopeikon näkökulmaa)

Kaikki kokoontuivat Susupetalin ympärille kuuntelemaan kitarasooloa. Paju, Salka, Jussi ja Heidihahmo liittyivät blogihaamujen ilmakitaraesitykseen ja ilmassa leijui makean tuoksuista usvaa. Välillä nuo hahmot näyttivät melkein läpikuultavilta kohotessaan katon rajaan ja laskeutuessaan taas takaisin. Liisa liittyi muiden mukaan päästellen kumeita huudahduksia, jotka kuulostivat huvittavasti norsun törähdyksiltä. Vähitellen ihmiset alkoivat hiljetä ja blogihaamut laskivat ilmakitaransa lattialle. Kaikkien katseet kääntyivät tuijottamaan Liisaa.
- Mitä? Liisa sanoi kun huomasi olevansa huomion keskipisteenä. Hän katsoi ihmeissään ympärilleen.
- Mitä sinulle tapahtui? Heidihahmo kysyi.
- Miten niin? Ei minulle ole mitään tapahtunut.
- Mutta kun sinä olet... Siis ei millään pahalla, mutta sinä olet haamu.
Liisa katsoi ihmeissään kättään jonka reunat olivat muuttuneet hieman epäselviksi.
- Mitä tämä tarkoittaa? Liisa kysyi. - Olenko minä kuollut?
- Siltä vaikuttaisi, Offset puuttui puheeseen. - Meidän on etsittävä sinun ruumiisi ja otettava selvää mitä tapahtui.
Kaikki lähtivät seuraamaan Offsetia pelokkaan näköisinä, toisiinsa painautuen.
- Odottakaa minuakin, Kukkis kirkaisi ja kannatteli nolon näköisen hamettaan joka repsotti kuminauha katkenneena hänen ympärillään. Kukkis on repäissyt hameen kasvoilleen ilmakitaroinnin aiheuttamassa hurmiossa, mutta nyt tunnelma oli laskenut niin matalalle että risainen hameenreuhkakin alkoi nolottaa. Maskuliiniset blogihahmot jättäytyivät mielihyvin Kukkiksen taakse yrittäen nähdä vilahduksen hänen takapuolestaan.

Allyalias jäi huomaamatta muiden taakse. Hän nojasi raskaasti aulan peilipöytään. Minä en tehnyt sitä, hän ajatteli epätoivoissaan. Näissä juhlissa on joku toinenkin murhaaja. Hän tiesi että kaikki syyttäisivät rikoksesta häntä ja hänen olisi paettava ennen kuin vihaiset blogihahmot laittaisivat hänet tilille rikoksesta, jota hän ei ollut edes tehnyt. Hän katsoi peiliin jonka pinta näytti ihmeellisen elävältä. Yhtäkkiä hän ei tiennyt kuka oli, tai mikä hänen tarkoituksensa oli. Peili sekoitti hänen ajatuksensa. Hän ei ollutkaan enää Allyalias vaan Heidi, 30-vuotias kirjoittamista harrastava kotiäiti, joka laittoi kymmeneltä nukkumaan ja saattoi unohtaa ajaa toisen kainalonsa tai säärensä suihkureissullaan.
- Katso syvemmälle, sanoi vaimea tuskin kuuluva ääni hänen ja peilin välistä pöydältä.
Hän katsoi pidemmälle ja Allyalias palasi peiliin takaisin.
- Vielä syvemmälle, ääni sanoi.
Silloin Allyalias näki jotain sellaista, että hän kavahti kauemmas ja painatui ihan kiinni peiliä vastapäätä olevaa seinää. Hän yritti tekeytyä ihan pieneksi ja odotti, että muut blogihahmot palaisivat. Hän ei välittänyt mitä ne hänelle tekisivät. Hän ei vain halunnut olla yksin. Ei nyt.

Jatkoa on taas luvassa joskus tulevaisuudessa... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/4: Maljannosto kuolemalle

(Lue myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2 ja 7/3. Ehdotonta lisätarinointia blogibileistä tarjoavat Polgara ja Offset)

Obeesia veti syvään henkeä ja pian Cry me a riverin ensi sävelet alkoivat soida ilmassa. Kaikki hiljenivät kuulemaan hänen äänensä ihmeellisen ihanaa, matalaa sointia. Sytkäreitä napsauteltiin palamaan päiden yläpuolella ja kaikki keinuivat samaan tahtiin, kuin joukkohypnoosissa. Kutuharjukin oli kaivanut esiin suuren ruskean kangasnenäliinan johon hän turisti välillä kuuluvasti. Viimeisen kertosäkeen kohdalla itseään pidätellyt Oh-show-tah hoi-ne-ne ei enää jaksanut vaan päästi ilmoille surumielisen ulvonnan, joka tunkeutui kuulijoiden niskavilloja väristämään. Lopulta ulvonta peittyi vieraiden vimmaisen taputuksen alle.

Jostain huoneiden uumenista kuului kirkaisu. Kaikki katsoivat hätääntyneinä toisiinsa. Sumea horjui huoneen ovelle pidellen kättä otsallaan. Samassa hän lysähti pyörtyneenä maahan.
- Onneksi minulla on aina hajusuolaa mukana, Tanssiva harmaa pantteri sanoi ja kaivoi käsilaukustaan suuren purkin ja kumartui Sumean ylle. Purkin kannen alta tuprahteli myrkyllisen vihreää höyryä.
- Älä nyt hyvä tavaton yritä tappaa minua, Sumea kirkaisi ja pomppasi seisomaan.
- Pitihän sinua yrittää virvoitella, Tanssiva harmaa pantteri sanoi.
- En minä oikeasti pyörtynyt. Sehän oli vain keino asioiden dramatisoimiseksi, Sumea sanoi.
Tanssiva harmaa pantteri nousi tuohtuneena ylös ja vain muutama vieras näki, kuinka hän otti pitkän nuuhkaisun purkistaan ennen kuin hän laittoi sen takaisin kassiinsa.

- Tuolla aulassa oli joku tosi pelottava tyyppi, joka jätti omituisen munan tuonne pöydälle, Sumea sanoi.
Kaikki kävelivät aulaan katsomaan. Pöydällä oli tavallisen näköinen kananmuna.
- Miltä se tyyppi näytti? Siren kysyi
- Sellaiselle karvaiselle ja palavasilmäiselle. Jotenkin mörkömäiselle ja kummalle. Ihmeelliselle ja pelottavalle. Painajaismaiselle ja uhkaavalle.
- Onkohan blogimaailmassa pääsiäisnoitia? Siren ihmetteli ja nappasi munan käteensä. Samassa hän kirkaisi ja heitti munan kädestään.
- Se värisee! hän huusi.
- Värisevä muna, Allyalias mietti. - Mitä se voi oikein tarkoittaa?

Samassa ulko-ovi rävähti auki ja juhlakansan parissa kävi kohahdus. Valkoisiin shortseihin ja vyötärömittaiseen turkikseen pukeutunut nainen seisoi oviaukossa.
- Susupetal is in da house, nainen huusi ja hyppäsi keskelle aulan lattiaa. - Terveisiä blogitaivaasta.
Susupetal aloitti yksinäisen ilmakitarasoolon, joka sai ällistyneet juhlavieraat unohtamaan lattialla värisevän omituisen munan.

Tarina saa jatkoa sitten kun tarina saa jatkoa... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/3: Maljannosto kuolemalle

(Lue myös blogitapaaminen osa 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7/1, 7/2. Käy kurkistamassa myös Siirroksen puolelle tarinoitua Offsetin salaisuutta)

Kaikki kerääntyivät yhteen kauhusta väristen. Polgaran sormien ympärillä värisi. Näytti kuin niiden välitse olisi välähdellyt sinistä sähköä.
- Siis ei voi olla TOTTA, humalan kimentämä ääni kuului toisesta huoneesta. - Eikö täällä oo ollenkaan Sonata Arcticaa? Mikä paska mesta tämä oikein on?
Allyalias näki että itsensä tumakkaan humalaan naukkaillut Hansu hoippui paikalle lasi läikkyen.
Hansu huomasi Polgaran ja hikkasi kuuluvasti. Hallattaren suusta pääsi hysteerinen hihitys.

- On tämäkin porukka! Polgara raivosi. - Edes minua ette kutsuneet.
- On sinut kutsuttu, Allyalias sanoi. - Vincentkin on täällä. Katso vaikka... Vincent! Hei Vincent!
Kissaa ei näkynyt enää missään.
- Livahti varmaan ulos rottia metsästämään, Allyalias sanoi.
- Salli minun epäillä! Minä saan kyllä selville jos tähän on kissa haudattuna, Polgara tuhahti kuitenkin jo selvästi rauhoittuneena. - Missä sitä viinaa nyt on?
- Me voimme näyttää, Olli ja M.A. Lindroos sanoivat.

Juhlat jatkuivat. Elegia keitteli kaikessa rauhassa viidettä kupillistaan terästettyä teetä. Hän näytti olevan erityisen mieltynyt Muikun pikkuleipiin. Heidihahmo nousi jossain vaiheessa lavalle ja esitti juhlakansalle runon. Alastalo, Olli ja Jussi olivat sitoneet solmionsa hikinauhoiksi päähänsä ja yrittivät tanssia jotain omituista nykytanssia runon tahtiin. Hallatar syötti M.A Lindroosille isolla kauhalla sienisalaattia ja kertoi sammaltavalla äänellä kuinka kamalaa kaikki oli nykyään, kun kukaan ei enää välittänyt toisistaan. Vintti ja Saara pyörittivät narua ja, Hopola, Ninni ja Helena hyppivät keskittyneesti aakkosia rymähtäen välillä yhdeksi kasaksi. Hopola osasi hypätä niin korkealle että hänen päänsä osui välillä kattokruunuun.
- Missä muuten Susupetal on? Kutuharju kysyi Allyaliakselta.
- Häntä ei ole näkynyt... Liekö lähtenyt ulkomaille tai jotain. Mutta kyllä hän varmaan vielä tulee, onhan hän tunnetusti aika perso viinalle.
-Hei katsos tuonne, Kutuharju sanoi ja osoitti ällistyneenä esiintymislavan suuntaan.

Lavalla hoippui uhkaavan huterassa takakenossa nainen, joka piti selvästikin kädessään kuvitteellista mikrofonia. Kun nainen puhui, hänen äänensä oli humalasta vapiseva, mutta voimakas.
- Hei yshtävät, nainen huusi. - Minä olen Obeesia ja haluan esittää teille muutaman kauniin sävelen.
- Tuosta ei kyllä hyvä seuraa, Kutuharju kuiskasi.

Jatkuu taas tulevaisuudessa... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/2: Maljannosto kuolemalle

(Blogitapaamiset 1, 2, 3, 4, 5, 6 ja 7/1)

Blogihahmoja alkoi valua sisään. Ensimmäisenä saapuivat toistensa rajamailla häilyvät Rita ja Arkiterapeutti Kops hyväntuulisina, sinisissä saappaissaan. Pian sen jälkeen saapuivat yhdessä Marko F ja Tekosyy keskustellen isoäänisesti siitä millaisia tarjoiluja mahtaisi olla luvassa. Salka nosti heille hyväntuulisesti peukaloaan pystyyn. Hän oli viettänyt koko päivän keittiössä tehden sienisalaattia ja hymyileviä iloleipiä.

Allyalias nyki satiinimekkonsa helmaa alemmas. Hän kierteli huoneissa jotka täyttyivät nopeasti puheensorinasta. Alastalo näytti ottavan jo neljättä lasiaan boolia, johon Jussi oli ostanut ainekset jonkun entuudestaan tuntemattoman miehen Mersun peräkontista. Hyvälaatuinen, suoraan Venäjältä tullut viina oli ollut uskomattomassa tarjouksessa. Tanssiva harmaa pantteri, Obeesia, Kirsti, Liisa ja Sivuaskel istuivat juhlasalin seiniä kiertävillä penkeillä ja Offset räpsi heistä valokuvia sarjatulella. Naiset yrittivät parhaansa mukaan vältellä kuvauksen kohteeksi joutumista, mutta olivat kuitenkin tavallaan mielissään huomiosta.

- Hei, mennään mekin tuonne muiden joukkoon, Paju sanoi Allyaliaksen päässä, mutta Allyalias harasi vastaan.
- Kierrellään vielä vähän aikaa. Minun tekee niin hirveästi taas mieli murhata. Sitä paitsi minuahan ei kuvata tässä kammottavassa prinsessamekossa.
- Älä nyt, Paju sanoi. - Sehän on niin supukka mekko että!

Musiikkia väännettiin kovemmalle, porukka alkoi riehaantua juomasta ja toistensa seurasta. Joku pössytteli marihuanaa ja söi Muikun tuomia pikkuleipiä, jotka Muikku oli kehunut tehneensä aivan erityisellä reseptillä. Lilith ja Pastillinjauhaja istuivat vierekkäin portaikossa. Allyaliaksesta näytti että Pastillinjauhaja yritti iskeä Lilithiä, mutta ei voinut olla siitä varma.

Sulfidi kompuroi humalaisena portaita alas ja joutui melkein siistissä silinterihatussa ja mirrissä saapuneen Vincentin kamppaamaksi. Vincent rääkäisi Sulfidille vihastuneena ja näytti jo, että illan ensimmäinen tappelu olisi kehittymässä, mutta siinä samassa kaikki ovet ja ikkunat pamahtivat auki. Ilmassa kaikui mielipuolinen nauru. Vincent alkoi täristä ja katosi portaiden alle. Polgara saapui vihaisena paikalle.

- Sinut oli kyllä kutsuttu, Allyalias kuiskasi värisevällä äänellä.

Kukaan ei huomannut kuinka Vincent hihitteli portaiden takana, varjojen syleilyssä.

Jatkoa on jälleen luvassa. Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 7/1: Maljannosto kuolemalle

Allyalias oli kärsinyt kammottavista painajaisista jo pitkään. Hänen järkyttävät tekonsa vainosivat häntä päivin ja öin. Kumeasti ulvova Jussi kalisteli näkymättömiä ketjujaan, Salka rymisteli komerossa, Paju kertoi samoja juttuja hänen päässään yhä uudestaan, eikä tietenkään ollut huomaavinaankaan kun hän yritti vaivihkaa nostaa sormeaan kuullun tarinan merkiksi. Jokin utelias, pörröinen seurasi häntä kaikkialle niin että pusikot kahisivat, Susupetal kirjoitti blogitaivaasta tarinoita, joissa jokaisessa oli selvä piikki juuri hänelle, Allyaliakselle. Heidihahmo oli passitettu murhattujen blogihahmojen AA-klinikalle valkaisemaan nenäänsä, kun hänen arkiminälleen oli paljastunut millainen kaappijuokale hänen hahmonsa oli.

Allyalias oli jopa aikansa kuluksi murhannut Saara Siltasen, blogihahmon keksimän mielikuvitusolennon. Kukaan ei enää tykännyt Allyaliaksesta. Kaikki vain tahtoivat häätää hänet blogimaailmasta ja hänen blogitaivaaseen pääsynsäkin oli iäksi evätty. Allyalias halusi olla sittenkin kiltti. Hän sai ajatuksen: Hän kutsuisi kaikki kivat blogiystävänsä suuriin juhliin ja näyttäisi kuinka kiltti hän osasi olla! Kunpa hän olisi muistanut ettei tiikeri pääse koskaan raidoistaan... (Katso myös blogitapaaminen 1, 2, 3, 4, 5, ja 6, sekä tämän blogitapaamisen inspiraationa toimiva Kohtalon Teema)

Allyalias katseli tornimaista rakennusta jonka oli tullut vuokranneeksi juhlapaikaksi. Uskomatonta että vuokra oli ollut vain 100 euroa koko viikonlopulta. Noin viihtyisä talo, ja tuolla tavalla syrjässä rauta-aidan takana. Pihassa oli suuria kuusia ja ilma tuoksui ihanalle. Upea goottilainen torni tuntui ulottuvan suoraan alhaalla riippuviin pilviin asti.
- Mitäs sanot? hän kysyi Pajulta.
- Kyllä tämä minulle kelpaa, jos minä saan sitten päättää mitä puemme illalla päällemme.
- No hyvä on, Allyalias sanoi ja pyöräytti silmiään. Oli tosi ärsyttävää olla Pajun yhdistetty kampaus- ja meikkipää, sekä vaateripustin.
- Mitä ajattelit tarjota juhlilla? kuului jostain Allyaliaksen pään yläpuolelta.
- Viinaa tietenkin, mitäpä muutakaan.
- Sovitaan sitten aselepo tälle illalle niin minä tulen mukaan, Jussi sanoi ja kalautti kahleitaan pelottavasti.
- Pakko siellä on olla jotain syötävääkin. Pelkkä juottaminen on niin mautonta, Salka huudahti ja pudisteli hämähäkinseittejä päältään.
- Mistä sinä siihen tupsahdit? Allyalias ihmetteli.
- Haloo! Kaapista tietenkin.
- No mitä minä sitten tarjoaisin?
- Miten olisi vaikka pallokalaa ja sienisalaattia? Minä voin käydä poimimassa sieniä. Niitä kasvoi tuolla komerossa vaikka kuinka paljon.
- Mutta entä jos ketään ei tulekaan? Allyalias sanoi huolestuneena.
- Kyllä he tulevat. Hehän eivät tee muuta kuin istuvat koneen ääressä. Eivät he jätä tällaista tilaisuutta väliin, Paju lohdutti. - Mutta lupaa nyt että et sitten murhaa ketään.
- Minä lupaan. Olen saanut tästä lainsuojattoman elämästäni tarpeeksi.

Allyalias, Paju, Salka ja Jussi käyttivät sen iltapäivän sähköpostikutsujen lähettämiseen, ruuan valmistukseen ja juhlapaikan siivoamiseen. Kun ilta alkoi hämärtyä, he olivat saaneet kaiken valmiiksi. Ovikello jyrähti soimaan Beethovenin tahtiin.
- Apua! Siellä on jo ensimmäinen vieras! Allyalias huudahti vaaleanpunaisessa, puhvihihaisessa satiinimekossaan, jossa oli röyhelökaulus ja helmassa paljetteja.

Jatkoa on luvassa myöhemmin... Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 6: Medium Overdrive

Blääh. Oli tylsää istua rekan kyydissä ja kuunnella ikijatkuvaa juttua auton ajovalojen umpioista. Allyalias katseli pimeiden peltojen silhuetteja. Miehen puhe alkoi muuttua yhä väsyneemmäksi puuroksi. Siinä samassa hän terästi aistejaan. Hän vaistosi ettei ollut ainoa blogihahmo öisessä Limingassa. (Katso myös Blogitapaaminen 1, 2, 3, 4 ja 5)

Heidihahmo pysähtyi huohottaen nojaamaan polviinsa. Oli pimeää ja hiljaista. Rekan ääntä ei kuulunut enää mistään. Luojalle kiitos, onnistuin eksyttämään sen. Saakelin hullu! hän manasi mielessään ja tärisi kauttaaltaan. Hänen aivonsa eivät suostuneet täysin käsittämään sitä mitä äsken oli tapahtunut. Se oli ollut kuin suoraan huonosta kauhuelokuvasta. Ei tällaista tapahtunut oikeassa elämässä. Ehkä kaikki olikin unta tai jokin uusi todellisuuden taso, johon hän oli hypähtänyt jäätyään taas hortoilemaan kameran kanssa pitkin pellon vieriä. Samassa hän huomasi että kamera oli jossain. Samoin se pieni termospullollinen kahvia, johon Heidihahmo oli lisännyt kolme reilua tujausta rommia. Ei siksi että se olisi maistunut hyvältä. Kännissähän hän oli halunnut olla.

Heidihahmon oli pakko palata takaisin siihen paikkaan jossa hän oli tajunnut että täysperävaunurekka oli tulossa juuri häntä kohti kuin valaistu maailmanloppu. Heidihahmo naurahti omaa ajatustaan. Leuka väpätti kylmästä ja itkun orastuksesta. Sen oli täytynyt olla ihmeellinen näky. Hän kiemurtelemassa täyttä vauhtia kaasuttavan rekan ajovalojen kiilassa kuin kauhistunut jänis. Kuinka kauan häneltä olikaan kestänyt tajuta että hänen pitää hypätä pois tieltä!

Hän rämpi syvässä lumihangessa takaisin päin. Rekkaa ei enää näkynyt missään. Hän tunsi kuinka ilma alkoi liikkua hänen keuhkoissaan reippaammin. Yhtäkkiä hän näki kameran ja termoksen. Ne olivat vierekkäin, keskellä tietä, aivan kuin joku olisi asettanut ne siihen tarkoituksella. Ansaksi. Hän kipusi tien laitaan ja epäröi. Rekkaa ei edelleenkään näkynyt. Lopulta hän syöksähti keskelle tietä ja tarttui kameraansa.

Valot välähtivät päälle. Moottori ärjähti. Heidihahmo näki kuinka valo heijastui kauniisti hänen termarinsa teräspinnasta. Hän nousi ja kääntyi hitaasti katsomaan taakseen. Kirkas valo häikäsi hänen silmiään, mutta siitä huolimatta hän näki kuinka mielipuolen näköinen, pallonaamainen nainen tanssitti tajutonta kuljettajaa naruissa, kuin marionettinukkea. Rekka kiihdytti liikkeelle valtavalla voimalla. Heidihahmo ei ehtinyt liikahtaakaan. Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 5: Pakkasyö

(Lue myös Blogitapaaminen 1, 2, 3 ja 4)

Allyalias kulki hiljaista katua, yrittäen vältellä katulamppujen valoläikkiä. Pakkasta oli hirvittävän paljon ja hän oli joutunut pukemaan kahdet lapaset päällekkäin. Hän oli sonnustautunut naurettavaan Michelin-ukko-toppatakkiinsa, joka ei mahdollistanut käsien pitämistä kehonmyötäisesti vaan lapaset sojottivat kömpelösti osoittaen jotain näkymätöntä kaukaisuudessa. Silloin tällöin hän hätkähti puutalojen nurkkien pauketta ja kääntyi katsomaan hätääntyneenä äänen suuntaan. Kaduilla ei kuitenkaan näkynyt mitään epäilyttävää. Hän ei tiennyt mitä pelkäsi enemmän, eläviä vai kuolleita. Mutta hän ei ollut enää turvassa, hän tiesi sen.

Hän oli varmistanut kulkureittinsä jo aikasemmin ja kiipeili tottuneesti yli aitojen ja paarusti talon seinämiä pitkin niin littanana kuin toppatakki antoi myöten. Lopulta hän pääsi perille ja tunki lapaset taskuihinsa. Kylmä tarttui sormiin heti. Hän kokeili taskuaan. Kuristusvaijeri oli siellä missä sen pitikin. Yhdellä nopealla heilautuksella hän hyppäsi sisään Isopeikon asuntoon.

Sisällä tuoksui hyvälle, seinäkello raksutti suurta yöääntään jossain asunnon huoneista. Oli pimeää ja hiljaista. Allyalias katseli esineitä ympärillään, otti muutaman käteensä ja tarkasteli niitä ikkunasta siivilöityvää valoa vasten. Pian hän varmistui siitä ettei kukaan ollut kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi kohti makuuhuoneen raollaan olevaa ovea.

Isopeikon vuode oli enemmän pesän kuin sängyn näköinen. Peikko makasi kippurassa, äänekkäästi tuhisten. Hänen varpaansa olivat liikuttavasti toistensa lomassa. Säälimättä Allyalias kaivoi kuristusvaijerin esiin ja kumartui Isopeikon ylle.

Pitkän ajan kuluttua hän kohottautui takaisin seisomaan. Ei helvetti, hän ajatteli. En minä pysty tappamaan häntä. Hän on kuitenkin peikko, vaikka onkin tuollainen... iso. Hän katseli vielä hetken Isopeikon unta, ja sipaisi mietteissään tämän karheaa kuontaloa. Sitten hän hiipi varovasti takaisin pakkaseen.

Ulkona häntä alkoi raivostuttaa oma heikkoutensa ja hän potki raivoissaan puun runkoja, talon seiniä ja kovia lumipaukkuja. Hiki puski toppatakin alta. Minun täytyy olla sekaisin... hullu... heikko, hän hoki itselleen ja päätti että vielä näyttäisi itselleen ja kaikille muillekin mistä puusta oli veistetty.

Ps. Käy kurkistamassa myös Saara Siltasen murhatutkimusten etenemistä Muikun blogista. Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 4: Lähtösavut


On yö. Allyalias hivuttautuu ikkunasta sisään. Makuuhuoneen peiton alta kuuluu tuhinaa. Hän ottaa repun selästään ja kaivaa sieltä raskaan Prisman muovipussin. Hänen uhrillaan on aikaa enää seuraavaan iltapäivään. (Lue myös Blogitapaaminen 1, 2 ja 3)


Voivoi minua parkaa, Jussi vaikeroi mielessään Voi minua kilttiä ja hyväntahtoista ihmistä. Kuinka minä olen joutunut tällaiseen tilanteeseen!
Kaksi, hädin tuskin parikymppistä poliisia seisoi hänen ovellaan, kädet lanteilla, vastasaavutetun auktoriteettiaseman painaessa heidän yläruumiinsa hienoiseen takakenoon. Jussi haroi tukkaansa, puhui ja puhui, yritti selittää, mutta hän tiesi koko ajan että oikeusjuttu tästä tulisi ja hänet leimattaisiin hulluksi ja rikolliseksi. Hänen kätensä haroivat sitä laajempaa kaarta mitä epäuskoisemmin poliisit häntä katsoivat. Hän odotti vain sanoja lähdetäänpäs sitten kamarille selvittämään tämä asia, mutta tällä kertaa niitä ei sanottu. Hänelle soitettaisiin sitten perästä päin kun sopi tulla juttelemaan. Käskivät vielä lähtiessä miettiä mitä oli tullut tehtyä. Mokomatkin nulikat! Siinä yrittivät olla parhaansa mukaan isämäisiä. Mistä hekään mitään tiesivät?

Jussi heittäytyi sängylleen makaamaan ja pisti tupakaksi, vaikka se sai hänet inhoamaan itseään entistäkin enemmän. Tilanne vain oli niin kamala että hänen oli pakko rikkoa lakkonsa ja ottaa muutamat hermosavut. Hänen kurkkuaan kirveli, tuntui vaikealta vetää henkoset perille asti. Mitä minä olenkaan tehnyt? hän ajatteli epätoivoisena ja tajusi samalla kuinka omituiselta hänen oli täytynyt vaikuttaa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan pillastunut jouduttuaan Ainolan puistossa valtavan lastenvaunuparven keskelle. Äitejä oli joka puolella ja kaikki tuntuivat uhkaavan hänen henkeään. Hän muisti kuinka oli alkanut sättiä äitejä ja pyrkinyt pakoon, mutta vaunujen muuri oli ollut liian sankka. Ja se yksi äiti oli huutanut ja heristänyt hänelle sormeaan. Itsepuolustukseksi hän oli taklannut sen naisen ja pari muutakin lumihankeen, sen hän tiesi itse. Mutta kukaan muu ei tuntunut uskovan häntä, viimeiseksi ne virkaintoiset poliisit.

Hänen oli pakko myöntää itselleen että oli ylireagoinut sen sekopään uhkauksiin. Mutta ei ollut kivaa tietää että sellainen asui hänen kanssaan samassa kaupungissa. Kunpa en olisi koskaan alkanut bloggaamaan, hän ajatteli epätoivoissaan. Nyt se ihminen oli tehnyt hänestäkin hullun ja vainoharhaisen. Hänen maineensa saattoi olla lopullisesti mennyttä. Tupakan polttaminen alkoi sujua helpommin jokaisen ikävän ajatuksen myötä.

Yhtäkkiä Jussi tunsi jotain kimakkaa, vai kuuliko hän sen sittenkin? Hän ei ehtinyt eritellä aistimuksiaan sillä hän oli lakannut olemasta. Samoin iso osa hänen asunnostaan. Vain kasa vaaleanpunaiseksi värjäytyneitä vaatteita leijaili pihalle, öljypilkkuiseen lumeen räjähdyksen äänten kimpoillessa seinistä ja puiden rungoista.

Jossakin kaupungin toisella puolella äiti oli päästänyt lapsensa rattaista jaloittelemaan. Hän kohotti katseensa lapsesta ja näki taivaanrannassa savua. Kukaan ei huomannut pientä hymyä hänen suupielessään.
Jaa

Pakinaperjantaissa aiheena aikuisten satu: Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 3: Viimeinen avanto

Allyalias oli jo valinnut seuraavan uhrinsa, Jussin. Kaikki oli suunniteltu viimeistä, kammottavaa piirtoa myöten ja lastenrattaiden asevarasto oli huolella tarkistettu ja öljytty. Sitten hän sai tietoonsa asioita joita ei voinut sivuuttaa. Hänen oli pakko lykätä Jussin nautinnollisen pirullista murhaa muutamalla päivällä. Tällä kertaa hän murhaisi kaksi yhdellä iskulla.
(Katso myös Blogitapaaminen 1 ja 2)

Saunan piipusta tuprahteli paksua, puun tuoksuista savua pimeään iltaan. Susupetalin päässä jumputti Dingon Autiotalon intro yhä uudestaan ja uudestaan. Sitä oli jatkunut jo useamman päivän ajan ja vaikka välillä ääni oli hiljentynyt, se oli tullut aina takaisin yhtä itsepintaisesti. Susu oli yrittänyt laulaa kappaleen läpi viimeksi aamulla, sillä hän oli kuullut että se saattaisi auttaa. Hän oli mennyt jopa niin pitkälle että oli yrittänyt ajatella mitä laulu yritti kertoa hänelle, vaikka normaalisti ei alentunut moiseen psykologiseen hapatukseen. Nytkään melodia ei suostunut kaikkoamaan vaikka hänellä oli taatusti muutakin mietittävää. Reiska oli ollut tosi kiltti kun oli laittanut kaiken valmiiksi ihan häntä varten. Kukapa tietää, hän ajatteli. Kenties selviämme yhden illan ilman sarkasmia.

Susu laittautui saunan puolelle. Lauteilla oli puoleksi tyhjennetty olutpullo, kylki vielä kylmän huurtamana ja lauteilla erottui himmeänä sydämenmuotoinen takapuolen jälki. No minne se Reiska nyt ehti jo mennä? Susu ihmetteli, mutta istui kuitenkin pullon ja nopeasti katoavan painauman viereen. Sauna oli aika viileä ja Susu sihautti lisää löylyä. Ei kai se ehtinyt jo avantoon näin pian?
- Reiska! Susu huusi. Vastausta ei kuulunut. Susu nousi ylös ja meni saunan ovelta kurkistamaan. Avanto erottui tummana lumen keskeltä, eikä koko alueella näkynyt merkkiäkään Reiskasta.
- Reiska hei! Susu huusi uudelleen. Ei vastausta. Susu huokasi ja alkoi jo vetää saunan ovea kiinni kun näki avannossa sittenkin jotain vaaleaa. Hän katsoi tarkemmin. Kyllä, aivan kuin avannossa näkyisi ihmisen selkäpuolta. Susu lähti menemään avantoa kohden sipsuttaen yhä nopeammin liukkaalla pihalla.
- Reiska, älä pelleile! hän huusi vaikka tiesi ettei Reiska voisi enää vastata. Susu huohotti kauhusta kun hän kumartui avannon ylle ja kosketti Reiskan liikkumatonta selkää.

Samassa sukelluspukuinen hahmo nousi ison loiskahduksen saattelemana ruumiin alta piilosta ja veti hänet jäisen veden alle. Hän ehti vain toivoa että olisi ottanut kovemmat löylyt. Kylmiltään veteen meneminen ei tuntunut yhtään kivalle. Sitten maailmassa oli enää kiivaasti pamppaileva Autiotalon jytke, yhä uudestaan ja uudestaan intro soi hänen päässään, kunnes hän rukoili että mitä tahansa, mitä tahansa että ääni taukoaa.

Allyalias istahti lauteelle olutpullon viereen ja heitti kuumenneelle kiukaalle kunnon löylyt. Siitä oli aikaa kun hän oli kylpenyt oikeassa puusaunassa. Harmi vaan että avanto oli varattu... Hän katsoi himoiten lämmennyttä olutpulloa, mutta tarttui sitten omaan punaviiniinsä ja kulautti suullisen suoraan pullon suusta. Saakelin vähähiilihydraattinen ruokavalio. Ei voi ottaa edes saunaolutta.

Hän oli hyvillään sillä ruumiita ei löydettäisi ennen kevättä, jos silloinkaan. Luonto oli armollinen ja peitti hänen verityönsä jäljet. Kiitos kuului Alastalolle. Ilman tämän vinkkiään ei tästä herkullisesta murhasta olisi tullut mitään. Nyt hänen mielessään kangasteli jo seuraava murha, jonka pahaa-aavistamaton uhri oli juuri tunkemassa punaista sukkaa valkopyykin sekaan.




Pakinaperjantai
Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 2: Rinkula

Taas kerran on aika iskeä! Jo ennen Pajun traagista matkaa manan maille ja sieltä takaisin oli erään toisen blogimaailman mielikuvituksekkaan ja huumorintajuisen naisen kohtalo sinetöity. (Blogitapaaminen osa1).

Puhelin soi itsepintaisesti ja lopulta hän nousi vastaamaan siitäkin huolimatta että oli päättänyt olla antamatta kenenkään häiritä bloggaamistaan. Luuri oli ensin pitkään hiljainen.
- Kuka siellä? Älä viitsi pelleillä, Salka huokasi kyllästyneellä äänellä.
- Seittemän päivää ja nää könähät.
Naisen ääni kuulosti lähinnä nuhaiselta, kymmenvuotiaalta pojalta.
- Siis mitä? Pitääkö mun tilata Seiska tai mulle käy huonosti? Salka puhahti. - No on tämä kauppaaminen mennyt aika röyhkeäksi. En tasan varmaan tilaa!
- Eiku seittemän päivää JA nää könähät!
- Mitä tuo sitten tarkoittaa?
Salka huomasi että soittaja oli katkaissut linjan. Salka pudisti päätään ja palasi takaisin monitorin ääreen. Ruudulla näkyi outo rinkula, kuin olisi katsellut wc-pöntöstä ulos raikkaaseen ulkoilmaan. Yhtäkkiä joku istui rinkulan päälle ja ruutu pimeni. Mitä sairasta pilaa!, Salka kauhistui ja yritti miettiä kuka blogituttavista voisi yllättää toisen noin mauttomalla tavalla. Hetken mietittyään hän tajusi että vaihtoehtoja olisi lukemattomia.

Päiviä myöhemmin hän sai kuulla että blogimaailmassa huhuttiin uudesta sarjamurhaajasta joka tappoi säälimättömästi pahaa-aavistamattomia bloggaajia. Huhuttiin että Paju, kaikin puolin ystävällinen ja hyväntahtoinen bloggaaja oli ensimmäinen uhri. Salka muisti muutaman päivän takaisen puhelun ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin. Kuinka monta päivää siitä olikaan? Salka yritti miettiä. Kuinka monta postausta sitten se olikaan? Samassa hän tajusi! Tänään oli kulunut tasan viikko kummallisesta soitosta.

Salka ryntäsi sulkemaan tietokonetta mutta oli kuin demoni olisi ottanut ylivallan laitteesta. Vain suuri, kirkkaasti loistava rinkula täytti kuvaruudun. Yhtäkkiä rinkulassa näkyi liikettä. Salka perääntyi kirkuen parin askeleen päähän ruudusta. Reiästä kiemurteli esiin pelottavan nöyristelevästi virnistelevä, noin kolmikymppinen naisenreuhka meikittömänä ja tukka laittamatta.
- Mää oon Ally. Terve, hahmo sanoi ja virnisteli entistä leveämmin.
- Terve, Salka sanoi kun ei muutakaan keksinyt.
Silloin hahmo perääntyi takaisin tietokoneruutuun ja jäi kurkistelemaan vaivihkaa kirkkaasta rinkulasta niin että vain hänen tumma hahmonsa erottui Salkan silmiin.
- Höh, hänhän vain halusi tulla kuulluksi, Salka sanoi ja painoi helpottuneena sydänalaansa.
- No sitäki mutta käyhän vilikasemassa peilistä ennen ku kokonaan innostut.

Salka käveli peilin eteen epäröiden. Se, mitä hän peilistä näki, oli palava hänen verkkokalvoilleen iäisiksi ajoiksi. Salka sulki silmänsä eikä liikkunut enää.
Jaa

Tarinamaanantaissa on aiheena täysikuu

Tämä tarina kumpusi Mielikuvamurhailua-postauksen kommenttilaatikossa käydyn keskustelun tiimoilta. Tarinaa kirjoittaessa ei ole kysytty lupaa päähenkilöltä, mutta luotan Pajun huumorintajuun tässä ja monessa muussakin asiassa. Sitä paitsi luvan kysyminen ei kuulu "pelin" henkeen. Tapahtumat ovat fiktiiviset. Olkaa kilttejä ja älkää soittako poliisille!

Blogitapaaminen

Paju näki katulamppujenkin valossa kuinka puut olivat kauniisti pakkasen huurtamat. Voi harmi, kun olisi sattunut tänne päivänvalolla, hän ajatteli arkisesti. Olisi saanut hienoja kuvia tulevia Valokuvatorstaita ajatellen. Kireä pakkasilma oli liikkumaton. Puut napsahtelivat terävästi jossain hänen selkänsä takana. Taivas oli pilvetön ja kuu katsoi häntä täydellisen pyöreänä ja vielä nytkin, vuosia lapsuuden haaveiden jälkeen, hän oli näkevinään kuulla lempeät silmät. Häntä jännitti. Hän ei ollut kovin innokas ottamaan osaa blogitapaamisiin, mutta oli tehnyt tällä kertaa poikkeuksen. Allyalias vaikutti niin säälittävältä tapaukselta. Olikohan sillä raukalla mitään oikeaa elämää. Koko ajan se tuntui istuvan koneella ja kirjoittavan niitä juttujaan.

Paju oli heti aluksi ihmetellyt tätä syrjäistä tapaamispaikkaa, mutta tiesi useiden bloggaajien olevan melkoisia erakkoluonteita. Eikä sitä paitsi hänkään kestänyt aina hirveän suuria ihmisjoukkoja jotka kaikki vain puhuivat toistensa suihin kuuntelematta yhtään mitään. Hän huokasi ja suuri valkoinen pilvi pöllähti hänen ympärilleen leijumaan. Tällaisessa hiljaisuudessa tuppasi väkisinkin miettimään. Elämää ja kaikkea muutakin. Että kuinka ihanaa elämä tosiaan oli. Jostain kaukaa kuului moottorisahan pärinää. Paju siirteli painoa jalalta toiselle. Alkoi olla jo todella kylmä.

Moottorisahan ääni tuntui lähenevän koko ajan. Eiväthän moottorisahat lähene, Paju ajatteli ja tajusi että tietä pitkin oli tulossa pikkuinen mopo. Voi hyvä tavaton, kuka hullu täällä on liikkeellä mopolla tällaisella pakkasella. Liukastakin varmaan on, hän mietti ja jäi seuraamaan mopopojan tuloa. Poika oli kyyryssä ja tuntui että hän ajoi niin lujaa kuin mopon heikohkosta koneesta lähti. Voi tuota nuoruuden intoa ja hölmöyttä, Paju hymähti mielessään. Nuoret kyllä olivat hellyttäviä kaikessa tosikkomaisuudessaan. Tuokin poika ajoi niin kuin viimeistä päivää vaikka kukaan ei ollut näkemässä.

Kun mopo tuli lähemmäs, Paju huomasi että mopopojalla oli maastotakki ja oikeaoppisten hiphoppareiden lökäpöksyt, sekä hienostunut naisten käsilaukku. Hiukset piiskasivat kypärää molemmin puolin. Käsilaukku. Kuinka omituista, Paju ajatteli kun poika ajoi kohdalle. Samassa ilmassa välähti jotain kirkkaan teräksistä.

Ally, sinä teit sen sittenkin, Paju huokasi ja katsoi viimeisen kerran pakkasen huurtamia puita.


Tarinamaanantaihin Jaa