Toinen on turun sinappi ja toinen sirun tunappi

Polgara haastoi minut kertomaan viisi asiaa joita en vaihtaisi. Hän laittoi vastaamisen vähän vaikeusastetta laittamalla omiin elintärkeyksiinsä Kirjat, valkosipulin, kahvin ja tietokoneen, jotka olisivat olleet minunkin listallani. Mutta kun ei halua matkia...

1. Lässyttäminen. Sitä jatkan niin kauan kuin kieli liikkuu. Joskus harvoin puhun asiaakin.

2. Ulina. Ainoa hyvä puoli surussa on itku, joka on luonnon oma terapiamuoto. Itku sopii myös kiukun lievennykseen. Olen sitten iältäni 32, enkä 13 (muistutuksena vaan)

3. Räkätys. Elämän ilmaisia iloja. Rakastan nauramista ja räkätän usein ilman syytäkin. Tai ainahan löytyy syitä nauraa... eikö totta?

4. Kailottaminen. Ihmiselle on tehty korvat, jotta he voivat kuunnella toistensa ääniä. Ja minun suvulleni on tehty ääni, jotta kuurotkin kuulisivat.

5. Narina. Voi että tekee makiaa välillä ilmaista harmistuksensa kun kaikki on niin pielessä. Selkä on kipeä ja jalat ja pää ja ranne ja huono ilma ja kahvi pahaa ja telkkarista ei tuu mitään ja nettiyhteys takkuilee ja suihkusta tulee kylmää vettä. Ai sentään, se on autuasta se!

Ota haaste vastaan ja kerro viisi itsellesi elintärkeää juttua! Jaa

Hyvää joulua blogikansa!

Jouluostoksilla käynnistä oli stressi kaukana, kun sai viettää tuon ennakkoon kammolla odotetun päivän rakkaiden siskojen kanssa.

Joululeivonnaiset eivät valmistuneet käden käänteessä, mutta aika lensi kuin siivillä kun nuo puuhat hoiti yhdessä oman rakkaan pojan kanssa.

Voiko joululta enää oikeastaan enempää odottaa?

Nyt on aika rauhoittua ja nauttia aherruksensa tuloksista. Olla kiitollinen siitä, että kaikkein tärkeimmät kulkevat mukana myös arkipäivinä.

Kiitos teille, rakkaat blogiystävät! Ja hyvää joulua kaikille! Jaa

Purpoosipolkkaa ja lumppumainos

Olen saanut tämän tunnustuksen Pantterilta ja Karilta aikoja sitten ja olen ollut niin mykkänä onnesta, että suostun jakamaan tätä vasta nyt eteenpäin. Tällä kertaa jaan purpoosipalkinnon tasaisesti päivittäville puurtajille, ja soisin kaikkien tutustuvan näihin näppäriin veijareihin.

1. Puhdistavan vihan Lilith: Hän on nuoresta iästään huolimatta bloggaamisharrastukseni esi-äiti. Hänen tarkoituksensa blogimaailmassa on jakaa elämän sattumuksia riemastuttavan sarkastiseen tyyliinsä.

2. Ketään kotona? Noeijoo: Olen fanittanut tätä bloggaajaa pitkään. Komeasti kaikuu pohjoisen ääni hienoilla kuvilla höystettynä.

3. Kun kukaan ei kuulenin Kukkamaa: Kukkis edustaa tätä blogimaailmassa vaikuttavien monilahjakkuuksien kerhoa. Hänen tyylistään ei voi olla tykkäämättä.

4. Teresan kotonanin Teresa: Teresan kotonanin romanttishenkinen haaveilija sattuu olemaan myös minun elämäni rakkain (ja ainoa) Teresa. Muistelin viimeksi aamulla, kuinka Teresa on elämässään ehtinyt kunnostautua mm. breakdancingin, piirtämisen, laulunteon ja päälläänseisonnan saralla. Puhumattakaan siitä, että hän on ollut myös lahjakas taikuri.

5. Alastalon lasisalin Alastalo: Alastalon lasisalissa ei suinkaan olla lasista tehtyjä vaan mies on kuvannut tarinoissaan mm. hurjan eroottisia seikkailuja, epäonnen ja laitapuolen elämää unohtamatta. Kuvausharrastus välittyy blogista hienosti ja silmä lepää taitavissa otoksissa.



Sitten vielä pieni mainospala: Käykääs Lumpuissa katsomassa Allyn neuvot minigolfpukeutumiseen. Jaa

Vakavaa neulebloggausta

Viime päivinä tein huvikseni sukat siskontytölleni Nebukadnessarille. En ole aikaisemmin tehnyt. Niistä tuli aika reikäiset ja rumat. Mutta entä sitten??? Kuka edes nykyään käyttää villasukkia? Eihän tänne tule enää kunnon talvea.

Vähän huoliakin tässä... Pian taas vuorossa mammografia neulanäytteineen päivineen. Kaikenlaista koettakin pitäisi ottaa, kun syömmestä löytyi jotain häikkää. Nyt pitäisi olla rasittamatta itseään vähään aikaan. Kun vaan joku kertoisi, kuinka tällainen onnistuu lapsiperheen äidiltä :)

Jottei maineeni suurena positivistina kovin kärsisi, päätän elämäni ensimmäisen neulebloggausrupeamani fantastisen mukavaan ja itseäni ihmetyttävään muutokseen elämässäni. 31 vuotta tiukassa sikiöasennossa nukuttuani olen pari viikkoa sitten yllättäen "avautunut" ja alkanut nukkua selälläni, kädet rennosti pään yläpuolella. Tämän muutoksen täytyy merkitä jotain, vieläpä jotain hyvää. Olenkohan vihdoin syntynyt?

Kaiken kruunaa suklaakakku, joka odottaa keittiön pöydällä syöjäänsä kotoisasti hielle haisten!
(Lopetinko sittenkin ikävään asiaan...???) Jaa

Elämää kahden suomalaisen kulttuurin rajalla

Aamulla:

Hän ... ja sitte mää unohdin kokonaan missä liikkeessä niitä halpoja lautasia olikaan tarjouksessa.
Minä: No voi harmi.

Hän: Ei siinä mitään. Meidän pitää varmaan käyttää niitä yksiä toisia lautasia ja mää vaikka syön erilaiselta lautaselta, jos Tertun koko porukka on tulossa.
Minä: Niin.

Hän: Älä näytä noin huolestuneelta. Ei tää oo mikään iso juttu.
Minä: Emmää näytäkään.

Hän: Pitäisköhän kirjoittaa tänään lapulle, missä niitä takkeja oli seitsemänkymmenen prosentin alennuksessa?
Minä: Kyllä sää varmaan muistat.

Hän: No niin tasan muistankin!

Illalla:

Se: Vähän vaan käy sääliksi se tyyppi, kun se oli niin sekaisin illalla.
Mä: Jaa.

Se: Ei se varmaan ees muista mitään.
Mä: Mistä sää sen tiedät?

Se: No sehän oli siellä meidän kämpillä, kun poliisit tuli yhtäkkiä sorkkaraudalla sisään hakemaan sitä. Ne vei mun poikakaverinkin ensin kuulusteluun mutta sillähän oli alibi, kun se oli ollut mun kanssa.
Mä: ... !!!???

Se: Me vaan otettiin tyyppiparka meille nukkumaan. Ei se puhunut meille siitä murhasta mitään.
Mä: ...!!!???

Se: Sääliksi vaan käy se tyyppi. Ei se oo varmaan ees tajunnut mitä se on tehnyt.... No! Älä nyt näytä noin huolestuneelta. Ei tää oo mikään iso juttu.
Mä: Emmää näytäkään... Jaa

Minä ja selluliittini

Kun bensa loppuu, eikä saa
pysähtyä
edes hidastaa

Sukulaisvierailut ovat ohi, joten päivityksiä on taas pian luvassa. Nyt pitää vaan yrittää elpyä muistakin kiireistä...

krooh krooh... Jaa

Juhannuksen kunniaksi: Idolini

Brim, Tiina ja varmasti moni muukin on listannut idoleitaan. Lähdin pohtimaan tätä mielenkiintoista haastetta varmana siitä, että minulla ei ole yhtään, tai on hyvin harvoja idoleita. Kuinkas kävikään... Idoleita olisi riittänyt vaikka toiseenkin haasteeseen, mutta tässä kymmenen ensiksi mieleen tullutta henkilöä hyvin summittaisessa järjestyksessä.

Haastan mukaan kaikki lukijani ja toivotan teille jokaiselle yhdessä ja erikseen ihanaa, hurjaa, rentouttavaa, riehakasta ja vihtarikasta juhannusta!!!

1. Tarja "Tarza" Halonen

Tarja Halonen oli ehdottomasti listan helpoin valinta. Kunpa hän olisi ollut presidenttinä jo silloin, kun minä olin pikkutyttö. Mielestäni Tarja Halonen on hoitanut hommansa kunnialla ja osoittanut naisten kyvyn toimia korkeassa virassa niille viimeisillekin epäilijöille. Tarja on varmasti saanut monta pikkutyttöä haaveilemaan presidentinurasta.

2. Kahvi-täti

Ei mikään julkisuuden henkilö, mutta hurjan älykäs, sielukas, henkevä ja mukava tätini. Kahvi-täti on tehnyt itsellensä haluamansa elämän, opiskellut lukiot ja korkeakoulututkinnot vasta aikuisella iällä. Elättää itsensä kirjoittamalla. Se on saavutus sinänsä! Kahvi-täti on ollut kovasti ihailemani ihminen ihan pikkutytöstä lähtien ja olen hänelle ison kiitoksen velkaa siitä kannustuksesta, jota olen saanut hänen osaltaan.

3. Tove Jansson

Tove Jansson on idolini todellisena Muumimammana. Muumien avulla Tove Jansson käsitteli myös rankkoja ja syvällisiä aiheita ja on antanut sanat ja kuvat monen suomalaislapsen pelon ja yksinäisyyden tunnoille. Tove Jansson on antanut lukijoilleen myös turvallisen lintukodon muumilaakson muodossa. Sinne on hyvä ryömiä myös aikuisena. Ihailen Janssonia suuresti myös rohkeudestaan elää omannäköisensä elämä.

4. Astrid Lindgren

Ihailen Astrid Lindrgrenin uskomatonta tuotteliaisuutta. Hän on kirjoittanut hämmästyttävän paljon valtavan menestyksen saavuttaneita lastenkirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja. Kirjoista kuvastuu ymmärrys lapsen maailmaa kohtaan. Astrid Lindgren ei ole selvästikään kirjoittanut "vain" lastenkirjoja, vaan on suhtautunut työhönsä tarvittavalla vakavuudella.

5. Meryl Streep

Iän myötä olen alkanut ihailla Meryl Streepiä yhä enemmän. Hän on tehnyt useita hienoja elokuvarooleja ja esiintynyt monissa suosikkielokuvissani. Meryl Streepillä on joitakin jänniä maneereja, joista tulee elokuvia katsoessa helposti mieleen, että hän varmaan tekee niin oikeassakin elämässään :)

6. Äiti Teresa

Tätä ei tarvitse selittää sen enempää. Yksi maailman tunnetuimmista naiskasvoista. Hyvyyden ja "pyhän äidin" moderni ruumiillistuma. Oli epäilemättä aidosti välittävä ihminen.

7. Äiti

Äiti on tietenkin ehdoton idolini. Hän saatteli minut kirjojen maailmaan vaivojaan säästämättä ja tutustutti minut moniin klassikoihin jo nuorella iällä. Armoitettu tarinankertoja. Suurpiirteinen ihminen. Opetti suvaitsevaiseksi.

8. Anoppini PiiTsei

Oman elämänsä sankari. Tehnyt elämästään elämää sellaisessa tilanteessa, jossa moni olisi jäänyt liehuttelemaan marttyyrinviittaa. Rento tyyppi, tutkimusmatkailijaluonne. Muuttanut ulkomaille, tuntemattomaan paikkaan, lähes kielitaidottomana. Ehdottoman magee musiikkimaku.

9. Marie Curie

Tiukka tutkija, asialleen omistautunut. Kahdella Nobelilla palkittu. Oikeasti saanut osansa valokeilasta, vaikka onkin sorkkinut samoja tutkimuksia miehensä kanssa. Lapsena Marie Curien kuolema oman tutkimuskohteensa takia kosketti minua. Ainoa naispuolinen tieteentekijä, joka tuli mieleeni historiasta (ketä muita on? Tuleeko kenelläkään mieleen?)

10. Aleksis Kivi

Oikea kärsivän taiteilijan ruumiillistuma. Aikaansa edellä. Teki omaa juttuaan olosuhteista välittämättä. Mystinen tyyppi. Kalervo Palsa oli takuulla uudelleensyntynyt Aleksis Kivi. Käytti romaanissaan sanaa Heleijaa onnistuneesti :) Jaa

Kusimyrskystä selvinnyt haaksirikkoutuu Blogistanian rannikolle

Kyllä vaan: Täällä on reilun viikonlopun mittainen pottaharjoittelu takana. En pitkästytä mahdollisia nettisurfailijoita omilla "kultaisilla" aalloillani sen enempää, sanonpahan vain, että elämäni on ollut aika lailla helvetistä viimeiset päivät. Olemme epätoivoissamme kokeilleet kaikkea opettaaksemme tytön potalle: On ollut huomaamatonta hivutustekniikkaa, esimerkin ihmeellistä voimaa, ylidramaattista pottatreeniä á la Dr Phil. Olemme uittaneet kusessa hihamme, lahkeemme, sohvamme, mattomme, kirjamme jne, jne.

Samaan aikaan olemme laskeneet viimeisiä pennejämme ja huomanneet, että ne eivät veny millään neljän hengen tarpeisiin. Siksipä olen joutunut viilaamaan pilkun paikkaa aamusta iltaan samalla, kun luutuan kusta mitä mielikuvituksellisimmista paikoista. Sanat eivät tietenkään suostu tulemaan kaikissa olosuhteissa (joskus ihmettelen, kuinka pystyn tekemään työtä edes normaaleissa lapsenhoito-olosuhteissa); pitäähän kusilammikoiden vastapainona olla puolella mielellä väännettyä paskaa tekstiä.

Ensimmäistä hääpäiväämme juhlistimme syömällä saunassa hedelmäcoctailia suoraan tölkistä samalla, kun pikkuneiti kohkasi jaloissa (uu la laa sydänsydänloveloveunelmahattararomantiikkaa!!!). Loppupäivän minä tein töitä ja mies pesi kusipyykkiä.

Mutta sitten sattui ihme. Juuri kun hihamme olivat kastumisen sijasta palamassa ja henkinen selkärankamme murtumaisillaan, kun olimme jo alkaneet mainita vaipan paluusta sivulauseissamme, se vihdoin onnistui! Pikku M oppi käymään potalla (ja innostui ehkä vähän liiankin kanssa. Nytkin potan suunnalta kuuluu käreä toteamus: "Se ei toimi". Hän ei ymmärrä, ettei kusi ole täysin ehtymätön luonnonvara)!

Nyt tarvitsee vain huolehtia enää rahasta. Ja kirjoittamisesta kipeytyneistä ranteista. Onkos kellään kirjoittavalla ihmisellä vinkkiä, kuinka sellaista vaivaa saisi hoidettua (lepo ei valitettavasti tule kysymykseen)?

Jaa

Kesäisellä kävelyllä

Lähtekäätten joukolla mukaan eilisen kävelyni tunnelmiin! Ilma oli mitä mainioin ja mikä parasta, mukana pikku-M:n lisäksi olivat myös äitini ja pikkusiskoni. Heitimme (syötimme) sorsia ja nautimme kesäisistä maisemista. Muutama sääskikin oli jo ilmaantunut pusikoihin pörisemään ja Hupisaarten vakiopaikoilta löytyi kesän punertamia juokaleita. Huomasin Sassin takana olevalle aliskalle ilmestyneen kyltin, joka tiedotti valvontakameroista (varmaan se on ollut siinä jo kauan, mutta en ole huomannut). Se selittänee suurelta osin paljastelijoiden katoamisen aliskan lähistöltä.

Lopuksi kävimme torilla syömässä kinkku-aurajuustoletut, jotka ovat minun ja pikku-M:n suurta herkkua. Äiti ja sisko eivät tainneet olla kanssani ihan samaa mieltä... Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, jos joku sattuu liikkumaan torilla nälkäisenä!

Muuten on ollutkin aika paskat mielialat, suurelta osin eräiden ihmisten elämän käänteistä. Tosin eilen torilla, lettua syödessäni tuli hyväkin tekstiviesti; ystävä oli saanut töitä!
Onneksi on sentään kesä. Se tekee ikävän mielialankin lähes siedettäväksi.

Sitten vielä ilmoitusluontoista blogiasiaa: Siirsin linkkilistan tänne, kun sivupalkki alkoi venyä ärsyttäviin mittasuhteisiin, enkä löytänyt tyydyttävää kolmipalkkista sivupohjaa. Siellä on joitain uusiakin nimiä ja vanhoja kannattaa käydä tirkistelemässä uudestaan ja aina vaan uudestaan.
Ärsyttää, kun Bloggerissa ei voi tehdä lisäsivuja kuten Vuodatuksessa, vaan linkkilistaa varten piti pistää pystyyn oma bloginsa. Ehkä pitäisi tehdä valitusta aiheesta... Jaa

Melkein omakuva (matkailusta, halusta ja vähän Darwin-sedästäkin)

Kuvasta suodattui halu pois. Jäljelle jäi vain Sir Winston Churchill.

Eilisen haasteen jälkeen elämöidyin piirtelemään perheenjäseniäni ihan urakalla hienolla Paint-ohjelmallani. Se sujui jo vähemmän huterasti. Sitten kun Jussi vielä ystävällisesti kertoisi, miten hiiren kätisyys vaihdetaan... Toki informoida saa kuka vain asiasta jotain tietävä.

Minulla on mielessäni muutamia vankkoja uskon nurkkauksia, joiden pohjalle rakennan maailmankuvaani. Yksi niistä on usko eri lajien evoluutioon. Minulle ei ole loppupeleissä väliä, onko evoluutio tapahtunut kuten Darwin-setä sanoi, vai kenties pompaten, hyppelehtien, satunnaisestikin. Mutta jostain syystä uskon - asiasta juurikaan tietämättömän uskolla - että tavalla tai toisella ihminen on kehittynyt jostain ja tulee vielä kehittymään joksikin, jos maapallo meidän oleskeluamme niin pitkälle suvaitsee.

Tromssassa oli paikka, jossa oli suurissa akvaarioissa monenlaista merenelävää ja liian pienessä altaassa muutama hyljekin. Paikka oli pääsiäisenä auki, joten suoritimme vierailun vähän niin kuin tekemisen puutteessa. Siellä oli tällaisia isoja kalanmolluskoita (minulla ei ole heille nimeä, joten jos joku asiasta tietää, niin info on tervetullut), jotka tulivat katsomaan vierailijoita altaan reunalle, nostivat päänsä veden kalvon yläpuolelle ja tuijottivat ihmisiä silmiin.

On aina arveluttavaa ja joskus vähän koomistakin, kun ihmiset projisoivat omia inhimillisiä tunteitaan eläimiin. Mutta minusta noiden kalojen olemuksista kuvastui halu. Jokin pelottavan puhdas, peittelemätön halu. Luulen, että kalanmolluskat odottivat ruokkijaansa ja saattoivat tuntea jotain haluksi luokiteltavaa. Mutta minä kavahdin kauemmaksi. Ehkä jostain syvältä aivopoimujeni uumenista kala minussa kurkkasi pinnan alta ja tunnisti puhtaan halun lajitoverinsa silmissä. Jaa

Pakinaperjantain aihe on kieli

Matörespain eli onko äitisi Espanjasta?

Äitini ei ollut kouluaikojen innokkaimpia osanottajia, mutta yksi taito hänen hihaansa oli oppivuosilta tarttunut. Äiti ilmaisi jo varhaisessa lapsuudessamme osaavansa kieliä suhteellisen hyvin. Ei nyt tietenkään ihan sujuvasti, mutta sen verran että toimeen tulisi, jos olisi pakko. Tämä taito sai meidät lapset suuren ihailun ja jumaloinnin valtaan. "Klokkan Sjuu" katsottiin kellotaulusta moneen kertaan ja seitsemänhän se oli suomeksi, ihme ja kumma. Äiti sanoi osaavansa melkein kaikki kasettiensa englanninkieliset laulut ulkoa. Emme epäilleet mitään, sillä lauloihan hän - ja isolla äänellä lauloikin.

Vaan jo tuli aika pistää vakava mietintämyssy päähän, kun omat kouluvuoteni alkoivat ja oli aika tutustua Lontoon kieleen ihan perskohtaisesti. Ensimmäinen yllätys taisi olla, kun englanninkielinen onnittelulaulu ei alkanutkaan sanoilla "Häpi beigdyktyjyy". Ja minä kun olin luullut osaavani... Samoihin aikoihin kävi ilmeiseksi, että ihana, lainetukkainen Elvissetä ei laulanutkaan "Lav mii tendö, lav mii juu, ou mai tsastömii". Ehkä englanninope olikin väärässä sillä tuo "ou mai tsästömii" oli niin monessa muussakin äidin suosikkibiisissä. Joka tapauksessa epäilyksen siemen oli kylvetty.

Silti elämä pääsi yllättämään. Koulun laulutunneilla yksinäinen ääneni kajahti muista lapsista poikkeavasti, riippumatta siitä, oliko laulu suomen-, englannin- vai ruotsinkielinen. En enää yllättynyt vaikka The Beatlesit lauloivat oikeasti jotain ihan muuta kuin "Huuriskreis in ö jelou sakmariin". Opin englantia enemmän ja aloin itse huomata äidin sanoituksissa piilevät kompastuskivet.

Onneksi lukiossa jaettiin Gaudeamus Igiturin sanat oppilaille; äiti ei ollutkaan koskaan maininnut latinanopinnoistaan...

Nyt olen kolmikymppinen ja elämä ei ole heittänyt minulle kielellistä kierrepalloa enää pitkään aikaan. Jo lähes kymmenen vuoden ajan olen saanut sopeutua ajatukseen, että tappara on kaksiteräinen kirves, eikä piikkipallo ketjun ja kepin päässä, sellainen, jota voi heiluttaa ympyrässä pään yläpuolella.

Tiedän jo kuka on Antonio Paradox, Arnold Svartsenniggernegger, Robert Retniro, Matroona, Meryl Steep, dr Fiil, Autrey Hepspöön tai vaikka Salma Hävek.

Äitini osaa kieliä juuri sen verran, että tulee toimeen jos on pakko, se on todistettu muutamaan otteeseen. Mutta osaanko minä? Ainakin synttäripäivänä herätän lapset laulamalla

Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyyyyyy'yyy
Häpi beigdyktyjyy

Mutta vain, koska se on niin paljon kotoisampaa.


Pakinaperjantai Jaa

Vähänks vaan on sorsamainen olo!

Sorsakin tietää että sukulaisvierailut auringonpaisteisena lauantaipäivänä ovat elämästä pois!

Minkä takia suklaakakku haisee mielestäni aina eltaantuneelta hieltä? Melkein seitsemästä asti olen moista kakkaraa valmistanut ja siinä sivussa siivonnut. Päivällä mennäänkin kangaskauppaan hääpukukankaita hypistelemään. En ole ilahtunut.

Ps. Siitä huolimatta mille suklaakakku mielestäni haisee, syön sitä kuitenkin mitä mainioimmalla ruokahalulla.

Hauskaa lauantaita koko blogistanin sakille!

Jaa

Pakinaperjantain aiheena astia

Kauheaa, jos yhtäkkiä ovelle tulisi joukko rotevia, hawaijilaispaitaisia miehiä, pikkuletit sievästi ponnarilla niskassa ja sanoisi, että nyt olisi lähdettävä autiolle saarelle, jonne saisi ottaa vaan yhden astian mukaan. Sitä jo alkaisi miettiä ihokarvat pystyssä kelluuko muovinen taikinakulho sen verran, että sillä saa purjehdittua takaisin sivistyksen pariin, vai olisiko Tupperwaren rasia parempi? Mutta olisiko se sitten jo niin hyvä että hait repisivät sen käsistä, kun siinä ihmisen palat säilyvät hyvänä "siis niinku NIIIIIN paljon pidempään"?

Silloin ne hawaijilaispaitaiset miehet huomaisivat hätäisen ilmeesi, katsoisivat toisiinsa kulmakarvat kohotettuina ja koomillistuneina ja räjähtäisivät niin suureen nauruun että räikeät palmunlehdet paitojen etumuksissa hytkyisivät. Sitten he sanoisivat, että eihän kyse ole mistään elämää suuremmasta salaliitosta tai muusta muiluutuksesta, vaan siitä kun silloin kerran messujen takanurkan vasemmanpuoleisella kojulla vastasit kyselylomakkeeseen. Ja ykköspalkinto oli matka eksoottiselle saarelle, omaan rauhaan ja niin edelleen. Että se voitto nyt tuli ja lähdettävä olisi heti jos meinaisi mukaan (etkösinäsaanutsitäkirjettäjonkalähetimmeviikkojasittensiinäluki TÄTÄ TARJOUSTA ET VOI OHITTAA. AVAA HETI!) . Ruokaa lomarannalta toki löytyisi monta eksoottista sortimenttia ja nukkua saisi viileässä ja moskiittovapaassa bungalowissa. Pois saarelta pääsisi yksityislentokoneella, että Tuppervaaran kelluvuutta ei sitten tarvitsisi testata. Mutta astioita siellä ei olisi. Ei kerrassaan yhden yhtä. Että jos vaikka sellaisen tarpeellisimman ottaisit mukaan, miehet selittäisivät.

Siitähän se vasta tenkkapoo tulisi. Miehet katsoisivat kelloa ja naputtaisivat lakerikenkiään eteisen lattiaa vasten sillä aikaa, kun sinä haalisit keittiön pöytään saippuakulhoa ja siivilää, kattilaa ja lautasia. Saisit kuulla että haarukkaa ei lasketa astiaksi. Tuskan hiki valuisi, haluaisit sanoa että antaa olla koko perhanan reissun, kun ei kerran astioita ole talon puolesta, mutta sitten tajuat että on sitä huonommissakin oloissa lomailtu. Paljonkin huonommissa.

Aika kuluisi ja punnitsisit jo kädessäsi sitruspuristinta ja nippua kertakäyttölautasia. Hawaijilaispaidat alkaisivat tehdä lällättävällä äänellä lähtölaskentaa 5-4-3-2-1-NOLLA useampaan kertaan ja availemaan ulko-ovea, jotta luulisit heidän olevan jo lähdössä pois. He tepastelisivat lakerikengillään niin, että sinun olisi ilmeisesti tarkoitus luulla askelten vaimenevan heidän poistuessaan, mutta tukahdutettu hihitys paljastaisi heidän olevan edelleen eteisessä.

Lopulta hermostuisit ja nappaisit ensimmäisen astian, jonka käteesi saisit. Vasta limousinessa huomaisit että se on se isoisoäidin peruja oleva mittakippo, juuri se ainoa astia, jonka otit mukaasi silloin nuorena kun lähdit kotoasi avaraan maailmaan. Se, jonka kahvakin on jo vuosia sitten katkennut ja mitta-asteikko haalistunut. Hawaijilaispaitaiset katsoisivat sinua ja mitta-astiaa vuoronperään kuin yrittäen päättää kumpi teistä on se vähämielinen. Ja sinä tietäisit että turhaan sinä niille selitystä tarjoaisit. Etkä sinä itsekään ymmärtäisi miksi haluat koko menneisyytesi mukaan autiolle saarelle.


Pakinaperjantaihin Jaa

Äiti muistelee

Perhetragedian johdosta äitini ja hänen isosisarensa joutuivat lastenkotiin 1960-luvun puolivälissä, kun äitini oli noin 11-vuotias. Näinä aikoina äitini joutui monenlaisiin seikkailuihin ja tiukkoihinkin tilanteisiin joista oli monta kertaa leikki kaukana. Näitä muistelujaan äiti on silloin tällöin intoutunut jakamaan minunkin kanssani. Hän on antanut minulle luvan kirjoittaa näitä tarinoita ylös ja julkaista blogissani. Seuraavan, ei lainkaan ikävän muiston äiti kertoi minulle silloin kun olin vielä aika pieni.

Äidin ensimmäinen hatkareissu

Äiti ei ollut siinä vaiheessa ollut vielä kauankaan lastenkodissa, mutta oli jo halukas pakenemaan takaisin siihen vapaaseen, vaikkakin hyvin turvattomaan elämään, johon oli tottunut ennen lastenkotiin joutumistaan. Hän päätti lähteä pakoreissulle isosiskonsa ja lastenkodissa tapaamansa ystävän Saaran (nimi muutettu) kanssa. Sanginsuun lastenkodin lähistöllä levittäytyi sankka metsä ja lapset päättivät paeta sen suojiin, sillä he olettivat jäävänsä välittömästi kiinni, jos asettuisivat hiljaisen tien varteen liftaamaan. Matka takaisin Ouluun ei olisi hirveän pitkä, ainakin autokyyti Sanginsuuhun ei ollut kestänyt kovin kauan.

Pakolaisilla oli matkaeväänä pussillinen mustavalkopaperisia Bongo-karkkeja joita lapset alkoivat syödä hyvillä mielin heti pakomatkan alusta asti (tämä tuntui meistä lapsista ihmeelliseltä, sillä aikuisiällä äiti ei ole suostunut koskemaankaan karkkeihin). He eivät olleet ehtineet syödä pussiaan tyhjäksi, kun jo näkivät läheisellä tiellä joukon lastenkodin henkilökuntaa ja muita laitoksessa asuvia lapsia lähestyvän heitä lastenkodin suunnasta, leppoisasti polkupyörillä ajellen. Takaa-ajajien oli helppo huomata metsään piiloutuneet karkulaiset ja johdattaa heidät takaisin lastenkotiin. Rangaistus oli keveimmästä päästä; lapset passitettiin loppupäiväksi sänkyyn miettimään tekojaan.

Äiti ja hänen karkulaistoverinsa ihmettelivät tietenkin kovasti kuinka he olivat jääneet niin pian kiinni, vaikka pakoa oli suunniteltu huolella ja suunnitelman piti olla vedenpitävä. Pian totuus paljastui. Henkilökunta oli seurannut tasaisin välimatkoin maahan heitettyjä Bongo-karkkien papereita, jotka olivat johdattaneet nämä ovelat verikoirat suoraan karkulaisten luokse.

Äitini ensimmäinen pakomatka ei ulottunut edes Ouluun saakka mutta tulevina vuosina äiti tulisi tutustumaan pakomatkoillaan sekä Tukholman alamaailmaan, että Pohjois-Norjan myrskyihin. Niistä ehkä joskus myöhemmin...
Jaa

Pakinaperjantaissa on aiheena nautinto

Nautinnollinen häälahja

Menin kesällä naimisiin. Miehen veli ja hänen vaimonsa paljastivat jo hyvissä ajoin että heidän häälahjansa olisi sitten sellainen, ettei sitä sopinut aukaista lasten tai sukulaismummojen läsnäollessa vaan siitä tulisi nauttia kahden kesken. Salaperäinen lahjapussi kiikutettiin odottamaan hääyötä. Jossain vaiheessa pussiin kurkistettiin ja nostettiin sieltä tavaraa ylös. Oli surisevaa, loistavaa, tuoksuvaa, nuoltavaa, syötävää. Se olisi varmasti ollut mukava hääyö, jollei uupumus (lue: sammuminen) olisi korjannut meitä aikaisin seuraavana aamuna.

Kun häät olivat ohi ja olimme palanneet uupuneina kotiin, muistimme että tämän paheellisen pussin kätköissä oli meille kummallekin syötävät pikkuhousut. Ne oli tehty kovista sokerikarkeista, jollaisista valmistetaan karkkikaulakoruja lapsille. Kaivettiin pikkuhousut esiin ja alettiin nakerrella niitä lasten ja anopin kanssa. Lapset tykkäsivät makeista karkeista aivan erityisesti ja olihan siinä aikuisillekin oma viehätyksensä. Ei sitä tule monesti katsottua televisiota ja syötyä pikkuhousuja. Tai ainakaan minulla ei ole tällaista tapaa, eikä anoppikaan myöntänyt.

Minä panin ensimmäisenä merkille kummallisen asian: Sekä miesten, että naisten karkkipöksyt olivat molemmat lähes samaa mallia. Ainoana erona oli, että miesten pöksyjen takana karkkinaru oli suunniteltu kulkemaan molempien kankkujen päältä, kun taas naisen nimettömissä... no, suoraan sieltä keskeltä. Pöksyjen todellinen tarkoitus olisi ollut se, että ne nautittaisiin suoraan kumppanin päältä (vaikka koko urakan suorittamiseen olisi tarvittu todellinen sokerihirmu, kenties useampikin, sillä syötävää oli vaikka kuinka monen kaulaketjullisen verran). Eroavaisuutta pohdittuamme tulimme siihen tulokseen että naiset eivät koskaan söisi karkkeja jotka ovat uineet siellä minne aurinko ei paista... mutta miehet söisivät! Ja mies syyttää minua kolottavasta herkkuhampaasta! Karkinhimostahan siinä on vain kysymys, eikö olekin? Sanokaa että on! Onneksi minä en saastuttanut mieheni kompiaisia vaan hän sai nakerrella omansa hygieenisesti äitinsä kainalossa. Lahjapussin muiden esineiden kohtalo onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Lopuksi on vielä sanottava että epäilen ettei pikkuhousujen käyttömukavuus olisi ollut kovinkaan suuri noin arkielämässä ja varsinkin miehillä pikkuhousujen rajat olisivat jääneet ikävästi näkymään housujen alta. Eikä housujen mukana tullut edes mitään pesuohjeita, voitteko kuvitella! Ne olisi pitänyt varmaan viedä pesulaan kalliilla rahalla pesetettäväksi. Ehkä joku suunnittelee käytännöllisemmät pikkarit vaikka kaalinlehdistä!



Liityn pakinaperjantailaisten joukkoon jahka Vuodatus taas toimii... Jaa

Poutapilviä ja sinistä taivasta vaan ikuisesti meille (jee)

Taustalla soi musiikki hiljaa. Lapsen mölyävät omia mölyjään. Sekä isompi että pienempi ovat sotkeneet tänään. Taivas on harmaa, mutta pian ulkoillaan kuitenkin. Parin tunnin kuluttua mies tulee töistä ja sisko lapsineen kylään. Tarkoituksenani on leipoa leipomus kaikkien ilahdutukseksi.

Yritin löytää tähän iltapäivään sopivaa runoa, mutta en jaksanut keskittyä yhteenkään riviin. Olen yrittänyt piirtää. Kaikki huuleni näyttivät pikkulasten riipustuksilta. Jos on rauhallinen, saattaa melkein hämmästyä itsekin kun viiva osuukin kohdalleen.

Tarvitsen järjestystä, kohdalleen osuvaa viivaa, vatkaimen jyrinää, odotuksien mukaan paisuvaa leivonnaista. Jotakin puuhaa jossa liikuttaa ruumista ja lepuuttaa mieltä. Jossakin kaukana, melkein tavoittamattomissa, on synkkiä pilviä, jotka satavat kylmää vettä ja jylisevät kumeaa salamaa. Ehkä kaivan pakastimesta mustikoita ja lakkoja jäätelön kanssa tarjottavaksi ja toivon että nuo pilvet ovat menossa jostain kaukaa ohi ja saan kuulla vain kaukaista kuminaa. Olen tottunut odottamaan. Jaa

Vihaan kylmyyttä!

Kävelin tuossa vähän aikaa sitten räväkässä lumimyräkässä. Naama oli niin jäässä että huomaamattani voihkin ja hoin voivittua ääneen. Onneksi tiellä ei liikkunut muita. Ei kukaan täysjärkinen olisi sunnuntaikävelyllä siinä ilmassa. Päässä soi koko matkan "On taas lokakuu ja mun täytyy päästä sun luo joka ilta" eikä se lähtenyt minnekään normaalilla taustamusiikin pyyhkimisbiisilläni, Inner Circlen Bad Boysilla. Onneksi päässä hiljeni kun pääsin lämpimään kotiin.

Oli inhottava tulla sisään ja huomata että nenästä valui räkää kuin pikkupennulla. Muistin samassa nähneeni pihalla ulkoilevan, kylmettyneen näköisen isän lapsineen. Katselin kakaran punaista naamaa ja miestä jonka yläruumis oli kiertynyt tuulesta poispäin ja ajattelin että ei helvetti. En minä jaksaisi ulkoiluttaa M:ää siinä myräkässä. Mitähän se mies on ajatellut minun räkänenästäni? Ehkä maailman rumin piponi on vetänyt huomion muualle eritteistäni.

Serkkuni Marsupilami lähetti sähköpostiin äidinisäni kalevalamittaan kirjoittaman näytelmän. Odotan mielenkiinnolla sopivaa hetkeä siihen tutustumiseen. Olen siinä käsityksessä että äidinisällä oli lahjoja kirjoittamisen suhteen ja hän oli tehnyt alustavan sopimuksen näytelmänsä televisioinnistakin (en kyllä tiedä oliko kyseessä juuri tämä näytelmä, joka minulla on koneella) mutta hän valitettavasti kuoli juuri siinä vaiheessa, 36-vuotiaana. Tänään ei taida olla oikein hyvä päivä lukuharrastuksiin, sillä tuntuu kuin joku olisi lyönyt vasaralla nenänvarteen. Saakelin ilma! Jaa

Rekkabitchin elämää

Nallikari pakkassäällä


Ensi yönä lähden taas pitkästä aikaa mieheni mukaan rekkabitchiksi (en muista miksi aloin nimittämään itseäni tuolla nimellä, mutta joku järjellisehkö syy siihen oli). Äiti tulee vahtimaan M:ää. Hirvittää että osaako se (vaikka tiedän että osaa, onhan se silloin aikoinaan ollut lastentarhan täti). Käskin L:n katsoa vähän se perään, ihan varmuuden varalta.

Rekkabitchin elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Kestää ensinnäkin aika pitkään että istumalihakset kehittyvät riittävän parkkiintuneiksi pidempään matkantekoon. Myös kylmä, nälkä ja tupakan ikävöinti yllättää lähes poikkeuksetta joka reissulla. Onneksi näitä osaa ennakoida, sillä ennen M:n syntymää olin rekkabitchinä monta kertaa viikossa.

Mutta on kaksi asiaa joihin on vaikea tottua. Helpompi juttu on liukkaus. Vähän sitä pelkää koko ajan, mutta sitten kun miehellä lähtee koko iso reteli käsistä... no, silloin hirvittäminen on aika lievä ilmaisu. Hassua, kun pelkää tarpeeksi, alkaa todellakin täristä ja sitä voi jatkua pitkään.

Pahin juttu on kuljettajan väsymys. Rekkabitchin suurin tehtävä on pitää kuljettaja virkeänä ja hyvällä mielellä. Mutta jossain vaiheessa yleensä tulee se hetki että itseäkin väsyttää siinä määrin ettei juttua tule millään ja kuljettajan silmät alkavat seistä päässä uhkaavasti mollottaen. Silloin ovat hyvät neuvot tarpeen. Tässä muutamia vinkkejä:

1. Riita on kaikista paras keino virkistyttää kuljettaja.
2. Feministikiihkoa pursuva monologi (ennen M:ää luin usein naistutkimuksen tentteihin rekkareissuilla)
3. Tuhmien puhuminen

Muita toimivia keinoja en ole vielä keksinyt, mutta kommenttilaatikkoon saa vapaasti tehdä ehdotuksia.

Toivottavasti selviän hengissä ja edes suhteellisen virkkuna kotiin. Jaa

Itsesäälinen valituspostaus.

Pakkasta on niin paljon ettei tässä tarkene lähteä edes ulos. Seinät kaatuvat päälle. Tahdon ratsastaa hienolla työpaikkahakemuksellani aikuisten ihmisten pariin. Haluan vain töitä! Onko se liikaa pyydetty?

Tänään on ahdistanut. Lapset kitisevät, pienempi onnistui tekemään ennätyksen. Hän pissasi noin kolmimetrisen pissan lattialle (juosten kustu) ja enköhän minä kävelemään ja housunlahkeeni kastelemaan siihen. Ruuat ovat lentäneet suoraan lattialle, räkä on valunut. Tusseilla on piirretty pitkin lattioita ja omaa pikku ruumista. L on vaatinut kitisevällä äänellä koneelle pääsyä. Totta kai uusi nettipeli menee jopa läksyjen edelle.

Mies on töissä kuten aina.

Hyviä asioita:

Onneksi Lilith kävi piristämässä.
Äiti selvisi reissustaan vaurioitta.
Pitkästä aikaa minulla on materiaalia valituspostaukseen.

ps. Kuulen takaani rapinaa, tyttö sanoo "pota pissa". Sitten hiljainen lirinä. Voi v***u! Jaa

Elämänilo versoo kaikissa olosuhteissa.

Lasten melutessa menen mielessäni parempaan paikkaan, tyyneyden ja hiljaisuuden paratiisiin. (Jaksamisen salaisuuksia by Allyalias)



Sain nukkua pitkästä aikaa niin pitkään kun halusin ja nukuinkin melkein puoli yhteentoista. Ja näin uniakin... mutta ne taitavat olla julkisilta foorumeilta sensuroitua tavaraa. Univelkoja tuli kuitattua levottomista unista huolimatta. Ja päivä meni sitä myöten hukkaan.

Siskon tyttö on taas yökylässä. Melu on korviahuumaava (voi naapurirukkia) mutta kokemuksesta tietää ettei kannata alkaa rauhoittelemaan heitä parin ensimmäisen tunnin aikana. Se vain aiheuttaa turhaa levottomuutta ja täpinää sitten petihetken koittaessa.

L oli alkanut kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa fantasiahenkistä tarinaa nettiin. Hän antoi suosiollisesti minunkin lukea sen ja pakko myöntää että oli ikään (12v) nähden hyvin kirjoitettu ja mielikuvituksellista kamaa. Ehdotin tekstiin kappalejakoa. Ei suostunut. Minä olemaan ylpeydestä ymmyrkäisenä kun pojalla on niin hyvät harrastukset (joilla hänen tarkoituksensa on luultavasti tarkoitus peittää äidiltä salainen liimanhaistelu ja myymälävarkaudet. Fiksu tyyppi kuitenkin), ja olin minä ylpeä siitäkin että hän oli niin hyvä kirjoittamaan vaikka tiedän ettei sillä hyvyydellä pitäisi olla niin paljon merkitystä.

Ihanaa kun ei ole mitään tekemistä. Luen kai muutaman runon ja menen mielessäni jonnekin parempaan paikkaan, lasten melua pakoon. Miksiköhän minä rakastan tätä elämääni? Ei tässä ole mitään NIIN erikoista. Kuitenkin minä vaan rakastan sitä.

Äiti oli lähdössä baariin. Saapa nähdä mitä siitä seuraa...

Luulen että teen seuraavan murhani huomenna. Jaa