SAINPAHAN MÄÄ SEN KORTIN!!!

Juhuu!!! Sainpahan! Ja heleposti! Varokaa Oulun autoilijat. Täältä tullaan!


Nyt alkoi pornajaiset! Jaa

Vakavaa neulebloggausta

Viime päivinä tein huvikseni sukat siskontytölleni Nebukadnessarille. En ole aikaisemmin tehnyt. Niistä tuli aika reikäiset ja rumat. Mutta entä sitten??? Kuka edes nykyään käyttää villasukkia? Eihän tänne tule enää kunnon talvea.

Vähän huoliakin tässä... Pian taas vuorossa mammografia neulanäytteineen päivineen. Kaikenlaista koettakin pitäisi ottaa, kun syömmestä löytyi jotain häikkää. Nyt pitäisi olla rasittamatta itseään vähään aikaan. Kun vaan joku kertoisi, kuinka tällainen onnistuu lapsiperheen äidiltä :)

Jottei maineeni suurena positivistina kovin kärsisi, päätän elämäni ensimmäisen neulebloggausrupeamani fantastisen mukavaan ja itseäni ihmetyttävään muutokseen elämässäni. 31 vuotta tiukassa sikiöasennossa nukuttuani olen pari viikkoa sitten yllättäen "avautunut" ja alkanut nukkua selälläni, kädet rennosti pään yläpuolella. Tämän muutoksen täytyy merkitä jotain, vieläpä jotain hyvää. Olenkohan vihdoin syntynyt?

Kaiken kruunaa suklaakakku, joka odottaa keittiön pöydällä syöjäänsä kotoisasti hielle haisten!
(Lopetinko sittenkin ikävään asiaan...???) Jaa

Runotorstaissa aiheena kuva

Matkalla

Vasta vieraassa pysähdyn.
Alan olla tarkoituksenmukainen.
Kävelevät jalat, tarttuvat kädet,
kasvoilla ilme.
Esteettisen ulkopuolella liikun
uudella tavalla,
vain oman ajatukseni ohjaamana.
Neljän peilin loukusta vapaana
nostan katseeni navasta
ja annan elämän tulla.



Runotorstai Jaa

Melkein omakuva (matkailusta, halusta ja vähän Darwin-sedästäkin)

Kuvasta suodattui halu pois. Jäljelle jäi vain Sir Winston Churchill.

Eilisen haasteen jälkeen elämöidyin piirtelemään perheenjäseniäni ihan urakalla hienolla Paint-ohjelmallani. Se sujui jo vähemmän huterasti. Sitten kun Jussi vielä ystävällisesti kertoisi, miten hiiren kätisyys vaihdetaan... Toki informoida saa kuka vain asiasta jotain tietävä.

Minulla on mielessäni muutamia vankkoja uskon nurkkauksia, joiden pohjalle rakennan maailmankuvaani. Yksi niistä on usko eri lajien evoluutioon. Minulle ei ole loppupeleissä väliä, onko evoluutio tapahtunut kuten Darwin-setä sanoi, vai kenties pompaten, hyppelehtien, satunnaisestikin. Mutta jostain syystä uskon - asiasta juurikaan tietämättömän uskolla - että tavalla tai toisella ihminen on kehittynyt jostain ja tulee vielä kehittymään joksikin, jos maapallo meidän oleskeluamme niin pitkälle suvaitsee.

Tromssassa oli paikka, jossa oli suurissa akvaarioissa monenlaista merenelävää ja liian pienessä altaassa muutama hyljekin. Paikka oli pääsiäisenä auki, joten suoritimme vierailun vähän niin kuin tekemisen puutteessa. Siellä oli tällaisia isoja kalanmolluskoita (minulla ei ole heille nimeä, joten jos joku asiasta tietää, niin info on tervetullut), jotka tulivat katsomaan vierailijoita altaan reunalle, nostivat päänsä veden kalvon yläpuolelle ja tuijottivat ihmisiä silmiin.

On aina arveluttavaa ja joskus vähän koomistakin, kun ihmiset projisoivat omia inhimillisiä tunteitaan eläimiin. Mutta minusta noiden kalojen olemuksista kuvastui halu. Jokin pelottavan puhdas, peittelemätön halu. Luulen, että kalanmolluskat odottivat ruokkijaansa ja saattoivat tuntea jotain haluksi luokiteltavaa. Mutta minä kavahdin kauemmaksi. Ehkä jostain syvältä aivopoimujeni uumenista kala minussa kurkkasi pinnan alta ja tunnisti puhtaan halun lajitoverinsa silmissä. Jaa

Pakinaperjantain aihe on kieli

Matörespain eli onko äitisi Espanjasta?

Äitini ei ollut kouluaikojen innokkaimpia osanottajia, mutta yksi taito hänen hihaansa oli oppivuosilta tarttunut. Äiti ilmaisi jo varhaisessa lapsuudessamme osaavansa kieliä suhteellisen hyvin. Ei nyt tietenkään ihan sujuvasti, mutta sen verran että toimeen tulisi, jos olisi pakko. Tämä taito sai meidät lapset suuren ihailun ja jumaloinnin valtaan. "Klokkan Sjuu" katsottiin kellotaulusta moneen kertaan ja seitsemänhän se oli suomeksi, ihme ja kumma. Äiti sanoi osaavansa melkein kaikki kasettiensa englanninkieliset laulut ulkoa. Emme epäilleet mitään, sillä lauloihan hän - ja isolla äänellä lauloikin.

Vaan jo tuli aika pistää vakava mietintämyssy päähän, kun omat kouluvuoteni alkoivat ja oli aika tutustua Lontoon kieleen ihan perskohtaisesti. Ensimmäinen yllätys taisi olla, kun englanninkielinen onnittelulaulu ei alkanutkaan sanoilla "Häpi beigdyktyjyy". Ja minä kun olin luullut osaavani... Samoihin aikoihin kävi ilmeiseksi, että ihana, lainetukkainen Elvissetä ei laulanutkaan "Lav mii tendö, lav mii juu, ou mai tsastömii". Ehkä englanninope olikin väärässä sillä tuo "ou mai tsästömii" oli niin monessa muussakin äidin suosikkibiisissä. Joka tapauksessa epäilyksen siemen oli kylvetty.

Silti elämä pääsi yllättämään. Koulun laulutunneilla yksinäinen ääneni kajahti muista lapsista poikkeavasti, riippumatta siitä, oliko laulu suomen-, englannin- vai ruotsinkielinen. En enää yllättynyt vaikka The Beatlesit lauloivat oikeasti jotain ihan muuta kuin "Huuriskreis in ö jelou sakmariin". Opin englantia enemmän ja aloin itse huomata äidin sanoituksissa piilevät kompastuskivet.

Onneksi lukiossa jaettiin Gaudeamus Igiturin sanat oppilaille; äiti ei ollutkaan koskaan maininnut latinanopinnoistaan...

Nyt olen kolmikymppinen ja elämä ei ole heittänyt minulle kielellistä kierrepalloa enää pitkään aikaan. Jo lähes kymmenen vuoden ajan olen saanut sopeutua ajatukseen, että tappara on kaksiteräinen kirves, eikä piikkipallo ketjun ja kepin päässä, sellainen, jota voi heiluttaa ympyrässä pään yläpuolella.

Tiedän jo kuka on Antonio Paradox, Arnold Svartsenniggernegger, Robert Retniro, Matroona, Meryl Steep, dr Fiil, Autrey Hepspöön tai vaikka Salma Hävek.

Äitini osaa kieliä juuri sen verran, että tulee toimeen jos on pakko, se on todistettu muutamaan otteeseen. Mutta osaanko minä? Ainakin synttäripäivänä herätän lapset laulamalla

Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyy
Häpi beigdyktyjyyyyyy'yyy
Häpi beigdyktyjyy

Mutta vain, koska se on niin paljon kotoisampaa.


Pakinaperjantai Jaa

Hyvää miestenpäivää eli tämän piirakan minä rypytin

Naistenpäivän ajatus on meidän perheessämme kulminoitunut monen vuoden ajan niin sanottuun kukkakeskusteluun. Vuodesta toiseen olen leikkimielisesti vihjaillut, että jotkut ajattelevaiset miehet saattavat muistaa vaimojaan naistenpäivänä kukilla (ja samaan hengenvetoon, että minä pidän tulppaaneista). Ja mies on kieltäytynyt vetoamalla siihen, että miehiäkään ei muisteta miestenpäivänä.

No, onneksi miestenpäivä on melkein joka päivä, joten olenpas viisas näin etukäteen ja muistan miestäni ja kaikkia muitakin miehiä tällä ruokahalua kiihottavalla kuvalla. Siispä oikein hyvää miestenpäivää kaikille miehille tasapuolisesti! Piirakan olen rypyttänyt omin pienin kätösin. Kuten Lilithkin sanoo; jokainen rypyttää omannäköisensä piirakan. Kiitän Lilithiä myös piirakanvalmistusohjeesta :)

Ps. Piirakkakin maistuu paremmalta, kun voi samalla ihailla tulppaaneja :) Jaa

Kauhuskenaarioita

En tarkalleen muista milloin, mutta ei siitä montaa vuotta ole kun joltain kanavalta, olisiko ollut Nelonen tuli ohjelma, jossa neuvottiin kuinka selvitä yllättävistä vaaratilanteista. Sarja opetti että jos vaikka olit oopperan aitiossa ja yhtäkkiä syttyi yllättävä tulipalo, kuinka onnistuit heittäytymään korkealta suoraan esirippuun ja liukumaan alas. Tai jos olet ajelemassa silkassa huolettomuudessa ja yhtäkkiä ajatkin suoraan järveen. Mitäs sitten? Seurasimme sarjaa poikani kanssa aina silloin kun satuimme television ääreen saadaksemme nauraa näille mitä mielikuvituksellisemmille kauhuskenaarioille. En tiedä kuinka moni ohjelman aktiiviseuraaja tulee koskaan joutumaan moisiin onnettomuuksiin, mutta minulla on omat epäilykseni.

Toinen ongelmatilanneohjelma tulee heti mieleen. Muistaako kukaan muu enää Pirkka-Pekka Peteliuksen legendaarista Apuva-ukkoa? Luulen että meidän suomalaisten maine on saanut lisäkolauksia etelän lomakohteissa niihin aikoihin kun kaikki humalaiset miehet ja naiset palaneine vatsakumpuineen ja oluentahrimine kesäshortseineen ovat huutaneet apuvaa niin että helteinen ilma on värissyt. Muistan että me lapset huvituimme apuva-ukosta kovasti ja apuvoimme pitkin koulun pihoja ja lumipenkkoja. Ohjelma meni vähän pilalle kun apuva-ukko muuttui hjelppivä-ukoksi.

Tietääkö kukaan johtuiko muutos todella siitä että ympäristö ei luulisi oikeaa avuntarvitsijaa veikeäksi apuva-ukoksi? Meillä kerrottiin että joku olisi kuollut juuri siksi ettei hänen avunhuutojaan otettu vakavasti (hukkunutko kenties, johonkin aivolokeroon oli tarttunut sellainenkin muistikuva). Ja jos tuota hokemaa sen takia vaihdettiin, miettikö kukaan silloin suomenruotsalaisia? Vai ajateltiinko, että joutavat menemäänkin jos ovat menneet saattamaan hemmotellut ja hygieeniset takapuolensa vaikeuksiin? Tulihan niistä nunnuka-hahmoista ainakin joku vähemmistökeskustelu, miksei siis myös tästä?

Ajattele: Olet kääriytyneenä olohuoneesi mattoon ja juuri silloin joku tulee ja päättää viedä maton kesäiselle mattopyykille voimakkaasti virtaavan joen rantaan. Tämä joku ottaa mattokäärön kainaloonsa ja lähtee kantamaan. Yrität huutaa, mutta tämä joku sattuu olemaan kuuro. Et kykene vispaamaan itseäsi huomion herättämiseksi. Sinut heitetään maton sisällä auton peräkonttiin. Sinulla on noin viisi minuuttia aikaa keksiä keino selvitä varmalta kuolemalta virtaavassa joessa. Mitä teet? Jaa

Rekkabitchin elämää

Nallikari pakkassäällä


Ensi yönä lähden taas pitkästä aikaa mieheni mukaan rekkabitchiksi (en muista miksi aloin nimittämään itseäni tuolla nimellä, mutta joku järjellisehkö syy siihen oli). Äiti tulee vahtimaan M:ää. Hirvittää että osaako se (vaikka tiedän että osaa, onhan se silloin aikoinaan ollut lastentarhan täti). Käskin L:n katsoa vähän se perään, ihan varmuuden varalta.

Rekkabitchin elämä ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Kestää ensinnäkin aika pitkään että istumalihakset kehittyvät riittävän parkkiintuneiksi pidempään matkantekoon. Myös kylmä, nälkä ja tupakan ikävöinti yllättää lähes poikkeuksetta joka reissulla. Onneksi näitä osaa ennakoida, sillä ennen M:n syntymää olin rekkabitchinä monta kertaa viikossa.

Mutta on kaksi asiaa joihin on vaikea tottua. Helpompi juttu on liukkaus. Vähän sitä pelkää koko ajan, mutta sitten kun miehellä lähtee koko iso reteli käsistä... no, silloin hirvittäminen on aika lievä ilmaisu. Hassua, kun pelkää tarpeeksi, alkaa todellakin täristä ja sitä voi jatkua pitkään.

Pahin juttu on kuljettajan väsymys. Rekkabitchin suurin tehtävä on pitää kuljettaja virkeänä ja hyvällä mielellä. Mutta jossain vaiheessa yleensä tulee se hetki että itseäkin väsyttää siinä määrin ettei juttua tule millään ja kuljettajan silmät alkavat seistä päässä uhkaavasti mollottaen. Silloin ovat hyvät neuvot tarpeen. Tässä muutamia vinkkejä:

1. Riita on kaikista paras keino virkistyttää kuljettaja.
2. Feministikiihkoa pursuva monologi (ennen M:ää luin usein naistutkimuksen tentteihin rekkareissuilla)
3. Tuhmien puhuminen

Muita toimivia keinoja en ole vielä keksinyt, mutta kommenttilaatikkoon saa vapaasti tehdä ehdotuksia.

Toivottavasti selviän hengissä ja edes suhteellisen virkkuna kotiin. Jaa

Elämänilo versoo kaikissa olosuhteissa.

Lasten melutessa menen mielessäni parempaan paikkaan, tyyneyden ja hiljaisuuden paratiisiin. (Jaksamisen salaisuuksia by Allyalias)



Sain nukkua pitkästä aikaa niin pitkään kun halusin ja nukuinkin melkein puoli yhteentoista. Ja näin uniakin... mutta ne taitavat olla julkisilta foorumeilta sensuroitua tavaraa. Univelkoja tuli kuitattua levottomista unista huolimatta. Ja päivä meni sitä myöten hukkaan.

Siskon tyttö on taas yökylässä. Melu on korviahuumaava (voi naapurirukkia) mutta kokemuksesta tietää ettei kannata alkaa rauhoittelemaan heitä parin ensimmäisen tunnin aikana. Se vain aiheuttaa turhaa levottomuutta ja täpinää sitten petihetken koittaessa.

L oli alkanut kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa fantasiahenkistä tarinaa nettiin. Hän antoi suosiollisesti minunkin lukea sen ja pakko myöntää että oli ikään (12v) nähden hyvin kirjoitettu ja mielikuvituksellista kamaa. Ehdotin tekstiin kappalejakoa. Ei suostunut. Minä olemaan ylpeydestä ymmyrkäisenä kun pojalla on niin hyvät harrastukset (joilla hänen tarkoituksensa on luultavasti tarkoitus peittää äidiltä salainen liimanhaistelu ja myymälävarkaudet. Fiksu tyyppi kuitenkin), ja olin minä ylpeä siitäkin että hän oli niin hyvä kirjoittamaan vaikka tiedän ettei sillä hyvyydellä pitäisi olla niin paljon merkitystä.

Ihanaa kun ei ole mitään tekemistä. Luen kai muutaman runon ja menen mielessäni jonnekin parempaan paikkaan, lasten melua pakoon. Miksiköhän minä rakastan tätä elämääni? Ei tässä ole mitään NIIN erikoista. Kuitenkin minä vaan rakastan sitä.

Äiti oli lähdössä baariin. Saapa nähdä mitä siitä seuraa...

Luulen että teen seuraavan murhani huomenna. Jaa

Hopsista heijaa ja hyvästit kolmen kympin kriisille!

Huhtikuussa täytän 31 vuotta. Tämä vuosi on ollut minulle hankala, sillä olen kärsinyt (ainakin verrattuna aikaisempiin kokemuksiini verrattuna) aika pahasta murrosvaiheesta. Olen tuntenut itseni kammottavan vanhaksi, rumaksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi. Olen ajatellut että kaikki kiva elämässäni on ohi, olen peruuttamattomasti menettänyt fyysisen viehättävyyteni, minusta ei ole enää mihinkään. Monena aamuna olen herännyt värisyttävään itseinhoon ja peilistä katsoessani olen konkreettisesti hikoillut häpeästä ja inhosta. Olen oppinut irrottamaan kaikki "virheeni" kokonaisuudesta ja tarkastelemaan jokaista ryppyä yksitellen, kuin ruumiistani irrallisena tai siihen keinotekoisesti liitettynä osana, joka tekee minusta jotain muuta kuin minut.

Tänään levähtelin lyhyiden yöunien jälkeen sohvalla, puolittaisessa horroksessa ja ajattelin itseäni ja elämääni yleensä. Mietin sitä kuinka paljon opittavaa ja kasvettavaa minulla on ihmisenä. Tuli voimakas tunne siitä että minusta on nyt tullut minä ja nyt voin alkaa kehittää minua, eikä minun tarvitse enää kehittää itseäni tullakseni minuksi. Tajusin että olen vihdoin päästänyt irti nuoruudesta, enkä kaihoa enää kaksikymppisyyttä. Vihdoin olen kääntänyt katseeni eteenpäin ja huomannut että elämäni sinä ihmisenä joka minä olen ja joksi minun on ollut tarkoitus tulla onkin vasta alkamassa. Ja että minun elämäni antoisat vuodet ovat vasta edessä.

Olen ollut koko päivän aivan äärettömän rento ja tuntenut oloni itsevarmaksi, viehättäväksi ja tasapainoiseksi. Olen miettinyt lämmöllä kaikkia niitä viisaita ja lahjakkaita aikuisia naisia joita tunnen ja tajunnut että juuri sellaiseksihan minäkin olen koko ajan halunnut. Se tieto on ollut vain jotenkin hukassa vähän aikaa. Eli luulenpa siis että kolmen kympin kriisi on jäänyt vihdoin taakse tai sitten tämä on vain joku kriisin pirullinen vaihe, jossa ihminen muistaa kuinka hyvä mieli onkaan ilma tuota kriisiä. Ja kun se tulee takaisin, tuntuu vielä pahemmalta. Oli miten oli, tämä on ollut kerta kaikkiaan mahtava päivä! Jaa

Ei enää sanaakaan tiedätte kyllä mistä!

Nyt ei enää sanaakaan siitä, johon on valmistauduttu ja jota tällä hetkellä elelemme. Ennemmin haluan ilmoittaa että ilokseni sain kuin sainkin pysyteltyä eilisen erossa tietokoneesta. Eli nettiriippuvuuteni ei olekaan ihan niin paha kuin pelkäsin. Hyvä niin.

Olemme pelanneet Trivial Pursuitia eilisen illan ja tämän päivän. Harmittaa kun minulla on niin hyvä muisti. Kun yleistieto on niin onneton kuin minulla, yksi korttipakka kierähtää ympäri ennen kuin arvaisikaan ja seuraavalla kierroksella alkaa jo muistaa kysymykset. Tietenkin voisi olla iloinen siitä että on siis viisastunut, mutta kysymyksethän ovat tunnetusti sellaiset ettei niistä ole niin paljon hyötyä arkielämässä, paitsi tietenkin jos haluaa loistaa nippelitiedollaan. Ja minä en yleensä halua. Olen siinä mielessä tonttu (tämä aivan täysin viittaamatta vallitsevaan ajankohtaan) että tykkään enemmän väitellä yleismaailmallisista asioista, joista en niistäkään tiedä yhtään sen enempää. Tämä on asia joka käy usein tuskallisesti esille siinä vaiheessa kun olen rouhinnut pää punaisena pohjamutia juuri siitä asian vierestä.

Katsoimme iltapäivällä T:n kanssa Minun Afrikkani, joka oli mennyt aika pitkälti pilalle taannoisen kirjaelämykseni jälkimainingeissa. T ei ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin ja hän onnistui jopa pitämään siitä vaikka minä kommentoin koko ajan vierestä kärttyisellä äänelläni sitä kuinka Hollywood on tekemällä tehnyt sankarittaresta heikon ja miehistä riippuvaisen naisen, joka Afrikan kokemustensa jälkeen päästetään miesten klubiin. Hän on lunastanut paikkansa miehen veroisena - ja siitä ylöspäinhän ei voi edes kuvitella...

T yllätti minut erittäin mielenkiintoisen oloisella kirjalla. Andrew Millerin Optimistit käsittelee ainakin kansipaperin esittelyn mukaan minua kovasti kiinnostaneita aiheita. Tulen hyvin luultavasti palaamaan tähän vielä, kunhan saan aikaa kirjan lukemiseen.

B oli lukenut blogiani ja yllätti minut eilen Koston enkeli - elokuvalla josta olen kirjoittanut aikaisemmin. En rehellisesti sanottuna tiedä uskallanko katsoa sen... toivottavasti. Jaa

L tonttuna

Tulimme pari tuntia sitten L:n joulujuhlista, jotka ovat kai sitten viimeiset hänen elämässään sillä ensi vuonna hän siirtyy yläasteelle. L oli tonttu ja hänellä oli ensimmäinen repliikki joulujuhlien historiassa. Esitys ja tämä repliikki menivät molemmat oikein mallikkaasti, vaikka L valitti kärsivänsä jännityksestä ennen esityksen alkua. Otin kuviakin, mutta en viitsi edes kysyä saanko laittaa niitä tänne. L ei antaisi koskaan lupaa esitellä niitä julkisesti. Aikaisemmin kävimme katsomassa kauppakeskuksen kirjastossa L:n sarjakuvaa joka oli osa sarjakuvanäyttelyä. Sain väkisellä otettua pari kuvaa L:stä ja sarjakuvasta mutta hän näyttää lähinnä siltä kuin olisi matkalla narun jatkoksi, niin vastahakoinen hän oli.

Oli ihan hyvä päivä ja olin pikkuisen reipaskin. Joulukalenterin luukut vähenevät uhkaavaa vauhtia. Stressihän ei nyt millään voi olla enää kovin monen päivän mittainen vaikka se alkaisikin huomenna.

Aion laittaa M:n nukkumaan aikaisin ja sitten varastan joulusuklaista muutaman geishan ja uppoudun pitkästä aikaa Eurooppalaisena afrikassa-kirjan pariin ennen kuin menen nukkumaan. Jos noiden geishojen sijasta minulla olisi fazerin sinistä, olisi se minun määritelmäni taivaasta. Jaa

Piirakka vs. Cifonet

Valmistin tänään kylmäsavulohipiirakan viimeisillä voimillani. Ensin olin paimentanut tytärtäni sekä riehuvaa yökyläläistä ja yrittänyt siivoilla heidän jälkiään, jotta anopin olisi huomenna riemullista pistäytyä vierailulle. Piirakan paloiksi leikkaaminen on vakavaa ja tarkkaa puuhaa ja se tulee suorittaa oikeilla työvälineillä (kuten varmaan kaikki minua lukuunottamatta tietävät). Onneksi mieheni oli valmis opastamaan minua piirakan leikkuun saloihin näsäviisaimmalla mahdollisella äänellä. En hennonnut sanoa, että siinä puhuu mies, joka pyyhki hetkeä aikaisemmin jogurttia tyttärensä hiuksista keittiöräsyllä. Siis keittiöräsyllä, sillä keltaisella pikkureikäisellä Cifonetilla, jolla pyyhitään hellat, keittiön pöytä, tiskipöytä, jääkaapin ovi jne. Selitykseksi moiselle toiminnalle hän tarjosi vain sen että hän ottaa vain enimmät. Hmm... Sehän tekee asiasta loogisen, eikö totta?

No minäpä tarjoan anopille röpiä kylmäsavulohipiirakkaa (hehhehehhehe).

En muista että olisin lapsuusaikojen jälkeen piirtänyt vahingossa tussilla paperin läpi pöytään, mutta tuossa pari yötä sitten "villiinnyin" piirtelemään, ensin tässä tietokonepöydällä, sitten tuhrin vielä keittiönpöydänkin (tuo kuulostaa tuhmemmalta kuin se onkaan). Nyt pitäisi keksiä miten lähtee tussi, mutta ei lakka. Aion laittaa tuhrut kysyttäessä lasten syyksi. Jos ei toimi, syytän miestä sillä niistähän lähtee aina öljyä ja muuta likaa, miksipä ei siis tussiakin.

Nyt nukkumaan että jaksaa herätä viiden jälkeen näyttämään Teletappeja videolta ja istumaan sormi kahvikupissa, että pysyisi hereillä. (Tuon linkin takaa löytyy "hauskoja" pelejä. Jos tämän sattuu joku lukemaan, suosittelen kokeilemaan) Jaa

Heti löytyi käyttöä veronpalautuksille

Siitä lähtien kun menimme naimisiin olemme kiirehtineet vieraille kiitoskortteja. Kuinka sitten kortit ovat edelleen lähettämättä, on asia joka ei ole täysin selvinnyt kummallekaan meistä. Mutta pitkää aikaa ei ole kulunut kun olemme taas ressanneet korttien valmistumattomuudella. Olimme nimittäin päättäneet säästää pikkuisen ja askarrella kortit itse, sitä paitsi jatkaisimme vain samalla linjalla kuin kutsujenkin kanssa, niitä oli jopa hauska näperrellä miehen kanssa ja vuoroin jutella iloisesti, vuoroin riidellä kortinvalmistuksen lomassa.

Olimme suunnitelleet kortit valmiiksi jo ennen häitä ja heti naikkareiden jälkeen aloimme pohtia kiitoskortin kuva-asiaa. Materiaalit hommattiin aikoja sitten ja sen koommin, aina viime viikonloppuun asti, homma on vain lojunut. Yhtäkkiä T sai jostain virtaa ja väsäsi kortit omin voimin valmiiksi hyvinkin lyhyessä ajassa. Ensimmäinen kiitos luovutettiin juhlallisesti juuri valmistumishetkellä kyläilleelle B:lle. Seuraavana aamuna valokuvat olivat muuttuneet kehyksissään mielenkiintoisesti aaltopahvia mukaileviksi kummajaisiksi ja toki siinä vaiheessa tajusimme heti kuinka kuvat olisi oikeasti pitänyt liimata. Vahinko oli jo tapahtunut ja kaikki energia oli valunut meistä lopullisesti tavoittamattomiin. Niinpä päädyimme kääntymään sittenkin valokuvausliikkeen kalliiden palvelujen puoleen. Saadaan ne kiitoskortit nopeammin kuin tällä menolla sopii muuten toivoa.

Illalla minulla oli taas levoton olo ja nukuin todella huonosti. Heräilin mitä kummallisimpiin olotiloihin; yhdellä kertaa luulin että kaikki luulevat minua yhdeksi kaverikseni, eivätkä usko vaikka sanon kuka olen. Näin myös unta että menin saunaan jossain ulkomailla ja siellä oli kaikilla muilla vaatteet ja hiusverkot. Ja ne paheksuivat minua kun minulla ei ollut hiusverkkoa (eivätkä tuntuneet välittävän siitä alastomuudesta). Aamulla olin pahalla tuulella niin kuin aina silloin jos en ole saanut oikein nukuttua. T oli onnettomuudekseen kotona ja joutui kohtaamaan todellisuuden silmästä silmään. Jaa

Yäk mikä keli!

T joutui hakemaan itselleen pari päivää sairaslomaa olon yllyttyä kammottavaksi. Tai oikeammin hän ei edes joutunut hakemaan sitä vaan sai loman puhelimessa. Paperitosite lähetetään kuulemma postin välityksellä.

Lähdimme sairaudesta huolimatta kaupungille. Minä tarvitsin meikkiä ja muutakin hommaa oli. Olin erittäin hyvällä mielellä siitä ettei minun tarvinnut lähteä bussilla, sillä ilma oli kammottava ja maa oli liukas ja suuria rapakoita täynnä. Oikein kunnollinen jalankatkaisukeli. Veikkailimme siinä jo vieläkö lumi sulaa pois, mutta luulen ettei tuota sadetta jatku ihan niin kauan.

Minullakin on nuhainen nenä ja kurkussa tuntuu ikävälle. Mutta olen huomattavasti paremmassa kunnossa kuin T. Minusta jo sekin on aikamoinen saavutus, sillä yleensä minä olen se joka nappaa nuo räkätaudit. Kivaa kun on viikonloppu, pitkästä aikaa jopa tuntuukin viikonlopulle kun T ja L ovat molemmat kotona ja sitten on se K:n juhlakin suunnitteilla. Että on oikein iltamenot ja kaikki. Mitenhän siellä vaan pysyy pystyssä?

Olen luvannut tehdä T:lle pipon. En vain tiedä vielä miten. Ja T on sanonut että aikoo pitää sitä päässään vaikka siitä tulisi minkä näköinen tahansa. En ole mikään käsityöihminen, mutta toivon että tarpeen vaatiessa saan joltain näppärältä kaverilta apuja. Hyvän linkkivinkin onnistuin jo saamaan. Sieltä varmaan voi myös saada opastusta asiaan.

Tein tänään känkkyräisen isänpäiväkakun jopa alle viikon myöhässä. Mutta oikeana isänpäivänähän olimme reissussa ja sittemmin T on ollut niin paljon töissä ettei ole ehtinyt juuri syömään kakkua. Inhottaa kun minun kakuistani tulee niin kammottavan rumia (ja yleensä myös pahoja). Onneksi tätä syömässä ei ollut ketään ihmistä. Jaa

Silmälasit

Onnistuin löytämään itselleni hyvinkin kohtuuhintaiset lasit, eivätkä ne edes olleet pahimman mahdollisen näköiset. Eipä sillä että asialla olisi suurta merkitystä, tässä koneellahan minä vain käyttelen niitä, mutta nuopa ovat sellaiset että niitä saattaa hätätilassa käyttää jopa ihmisten ilmoilla. Nyt täytyy kärsiä vielä pari viikkoa ennen kuin ne saa hakea. Se tarkoittaa että aikani koneella on kortilla. Saapa nähdä kuinka kirjan lukeminen nykyään onnistuu. Olen nimittäin päättänyt tarttua härkää sarvista ja testata jälleen Eurooppalaisena Afrikassa-kirjan lukemista ja toivoa että pystyn hillitsemään märykkiluonnettani.

Yön aikana minulle meinasi tulla nuha. Heräilin siihen että nenässä oli kunnon räkäfestivaaleja enteilevä olo, mutta päivän mittaan tilanne on parantunut. Voi siis olla niin että olen kerrankin onnistunut taltuttamaan uhkaavan taudin vastustuskyvylläni. Ehkäpä pääsenkin juhlille edes suurin piirtein ihmisenä. Hiusvärikin on jo ostettu. Ja lapsenvahdin saanti sujui ongelmitta. Näin helposti se ei ole tainnut sujua kuin korkeintaan kerran pari elämäni aikana, jos koskaan.

Kammottavaa, kuinka helposti onkaan pimeää. Onneksi vuoden pimein päivä on jo ennen joulua. Siitä lähtien suunta on taas kohti parempaa (ja kesää). Oulun jouluvalot ovat ihan oikeasti köpöt, en tiedä miksi se harmittaa minua tänään. En ole edes varma pidänkö jouluvaloista.

Talvella olisi kivaa opetella jokin uusi taito kun aika ei mene ulkoillessa ja elämästä nauttiessa. Minusta tuntuu että etenkin minun surkealle itsetunnolleni siitä olisi etua. Olisi niin kiva tuntea että osaa tehdä edes jotain. Eikä sitä jotain tarvitsisi edes osata kovin hyvin, riittäisi varmaan jos ylipäätään oppisi taas pitkästä aikaa jotain.

Tänään minua ärsyttivät ihmiset jotka lainaavat sujuvasti tunnettuja filosofeja. Jälkeenpäin ajateltuna luultavasti siksi, etten osaa itse lainata ketään muuta kuin sitä iänikuista ajattelemisen ja olemassaolon suhdetta käsittelevää. Ehkä minun pitäisi käyttää tämä talvi jonkinlaisen sitaattivaraston kehittämiseen.

Ps. En ole uskaltanut kirjoittaa sukulaisille. Jaa