Monet varsinkin etelässä luulevat, että kaikki elämä täällä pohjoisessa on karua. Oikeasti meillä täällä Pohjois-Pohjanmaalla ollaan ihan sivistyneitä. Meillä on aika hygieenista, kouluissa opetetaan lukemista ja laskentoa ja jumppatunnilla voimistellaan yleisen kunnon ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Meillä täällä Oulussa mennään jopa niin pitkälle, että teitä hiekoitetaan talvisin ja tuoretiskit notkuvat valmiiksi pyydettyä, tuoreehkoa lihaa. Yritämme pitää täällä yllä kaiken maailman lakeja ja järjestystä. Pultsaritkin istuvat meillä siististi kukin omalla penkillään ja yrittävät välttää rivoimpia kirosanoja ohikulkijoille huudellessaan.
Jos ihminen haluaa ihan oikeaan erämaahan, sen pitää mennä tietenkin Pohjois-Karjalaan. Siellä on käsittääkseni ihan kamala taistelu meneillään, kun tasaisin väliajoin luonto yrittää voittaa takaisin ihmisen itselleen ryöväämää tilaa. Ihmiset yrittävät hissuksiin kävellä alkeellisista hökkeleistään yhteisiin kokoontumisiin tarkoitetuille metsäaukioille. Koko ajan saa pelätä itärajan ylittäneitä, verenhimoisia susia ja karhuja. Ahmat, mäyrät ja ilvekset mellastavat kitukasvuisilla viljelysmailla toisiaan tappaen. Ilmassa leijuu jatkuva raadon haju. Samaan aikaan vahvimmat metsästäjät joutuvat kohtaamaan näiden petojen aiheuttaman uhan silmästä silmään, jotta yhteisön proteiinin tarve saataisiin turvattua tulevan talven varalle. Jatkuva pelko saa nuo elämän taistelussa uupuneet käymään spontaanisti toistensa kimppuun. Pieniä lapsia uhrataan metsästyksen jumalille.
Kammottavat vitsaukset koettelevat Pohjois-Karjalan asukkaita. Joku Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä etelän asukas raportoi ihmisyhteisön keskuudessa leviävästä uudesta uhasta. Koska tuolla alueella puhutaan vain murahduksin, on tämä uskalias pioneeri tarkkaillut hyvin läheltä noiden ihmistenkaltaisten yllättävänkin järjenmukaista käytöstä. Tällä hetkellä (ainakin tämän biologi-kulttuuriantropologin mukaan) osa ihmisistä näyttää sairastuneen kammottavaan uuteen sairauteen (ei influenssan oireita), joka on muuttanut heidät muuta yhteisöä uhkaaviksi zombeiksi. Nämä ihmislaumat vyöryvät pahimmillaan jopa kirkkaassa päivänvalossa yhteisön suosimille alueille. He käyttäytyvät täysin epänormaalisti ja tuhoavasti. He saastuttavat melkein juomakelpoisen veden uimalla siinä ja kuljeskelevat muutenkin aivan julkisilla alueilla. Osa terveen yhteisön heikoimmista asukkaista on menehtynyt majoihinsa silkasta pelon ja nestevajauksen yhteisvaikutuksesta. Sairastuneet ovat myös häpeämättä ilmestyneet karkeloimaan alueille, jotka on varta vasten tarkoitettu yleiseen karkeloon ja pelinpitoon.
Olot Pohjois-Karjalassa ovat muuttuneet niin kammottaviksi, että tavallisen kantaväestön keskuudessa on raportoitu maailmanhistorian nopeinta evoluutiota. Eräs kyläyhteisön jäsen on opetellut lähes tavallisen ihmisen ala-astetasoon verrattavan puhe- ja kirjoitustaidon saadakseen levitettyä tietoa loitsusta, jonka pitäisi häätää sairastuneet tavallisten ihmisten asuinympäristöstä. Aikuiset opettavat lapset murahtelemaan ensimmäiset sivistyksen sanat: Ei- enää- käytettävissä! Älä-tule-paha-kakku-tule-hyvä-kakku! Tietämättään he tulevat olemaan tulevien vuosien saatossa mielenkiintoinen tutkimuskohde kielen syntyä tarkasteltaessa.
Vaikka valtion virallinen kanta on se, että Pohjois-Karjalaan on edelleen turvallista matkustaa ja vettäkin voi juoda ilman keittämistä, minä aion ainakin odottaa niin kauan että SS-partiot ovat keränneet kaikki sairaiden ihmisten levittämät karkkipaperit ja tonnikalapurkit, joiden teräviin reunoihin alkuperäisväestö helposti repii itsensä kiiltävästä esineestä kiinnostuessaan. Vaikka nyt on luvattu rakentaa pikaisesti keskitysleirejä, jonne sairastuneet sullotaan ikuisiksi ajoiksi herkkiä alkuperäisasukkaita häiritsemästä, voi jokunen sairastunut vielä kuukausienkin kuluttua kirmata esiin jossain ihmisten suosimalla paikalla.
Ensi kesänä aion kuitenkin matkustaa Pohjois-Karjalaan, jos tilanne on siellä palannut normaaliksi. Elias Lönnrotin hengessä matkaa tekevä nimittäin raportoi, että rohkeimmat alkuperäisasukkaat ovat tämän kaiken keskellä kovasti kesyyntyneet ja saattavat antaa jopa lähestyä itseään pillastumatta. Ruuat tosin kannattaa hinata korkealle puuhun, sillä kesyyntyessään nuo villieläimet saattavat uskaltaa vieraiden leiriin ja raadella ja syödä eväät parempiin suihinsa.
Jaa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omituisuudet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omituisuudet. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, syyskuuta 01, 2009
keskiviikkona, marraskuuta 26, 2008
Koteloelämä
Valitettavasti meissä ihmisissä on ominaisuus, kuin näkymätön magneetti. Me alamme kerätä iän myötä ympärillemme tukahduttavaa kerrosta. Se on kuin hienoa hiekkaa, sataa päällemme ensi alkuun tuskin huomattavana ja kun se alkaa vähitellen painaa, on ruumiimme tottunut sen kantamiseen.
Tuo alati paksummaksi kasvava kerros erottaa meidät ympäröivästä. Emme kykene iän myötä reagoimaan asioihin samoin kuin lapsina pystyimme. Värit ja maut eivät yllä kuoremme sisään yhtä voimakkaina, ympärillä tapahtuva ei saa meitä juuri ilahtumaan tai säikähtämään. Siinä, missä kohtaa jotkut eliöt syntyvät perhosiksi kotelovaiheensa jälkeen, on meidän lajimme saavuttanut elinkaarensa huipun.
Jotkut kutsuvat tuota hiekkaa muistiksi. "Ei jaksa välittää. Tämä on nähty niin moneen kertaan", he saattavat sanoa. Mutta eikö muisti ole juuri se, joka säilyttää jotain tavastamme reagoida silloin, kun kuori oli vielä ohut. Emmekö ulkomailla matkustaessamme reagoi voimakkaimmin kuullessamme yllättäen tutun sanan ihmisvilinän keskeltä? Emmekö melkein hullaannu, kun huomaamme toisen ihmisen olevan sisältä aika paljolti samanlainen, kuin me itse olemme? Tai kuin joku tärkeä oli joskus kauan sitten? Lajimme ei jostain syystä halua tunnustaa, että on valmis matkustamaan kauaksi löytääkseen jotain tuttua. Jokainen haluaa huudahtaa "tämä on kuin omenapiirakkaa, mutta kummallista sellaista", eikä kukaan ole riemuissaan siitä kummallisesta vaan tutun omenapiirakan muistosta vieraan äärellä.
Ehkä on niitä, joilta tuo kuori puuttuu tai se on alikehittynyt. Jos heitä olisi, vieroksuisimme heitä, sanoisimme vajaiksi tai hulluiksi. Sitten sanoisimme saman latinaksi ja pistäisimme heidät eläkkeelle tai hoitolaitokseen tai pois. Sen verran kuoremme läpi tuntisimme, että pelkäisimme heitä emmekä näkisi heissä itseämme laisinkaan.
Jos joku ulkopuolelta tulisi ja näkisi meidät, hän pitäisi meitä kenties kivinä, jähmeinä ja kummallisina esineinä. Me yrittäisimme selittää heille, ettemme voi olla pelkkiä esineitä. Mehän liikumme ja puhumme. Vaikka koko ajan tietäisimme itsekin että sellaiset kiven määritelmät kuin kylmä, sellainen joka ei välitä, sellainen joka on kova, sellainen joka ei tunne, pätevät meihin melkein kiveäkin paremmin.
Pakinaperjantai ja panssari Jaa
Tuo alati paksummaksi kasvava kerros erottaa meidät ympäröivästä. Emme kykene iän myötä reagoimaan asioihin samoin kuin lapsina pystyimme. Värit ja maut eivät yllä kuoremme sisään yhtä voimakkaina, ympärillä tapahtuva ei saa meitä juuri ilahtumaan tai säikähtämään. Siinä, missä kohtaa jotkut eliöt syntyvät perhosiksi kotelovaiheensa jälkeen, on meidän lajimme saavuttanut elinkaarensa huipun.
Jotkut kutsuvat tuota hiekkaa muistiksi. "Ei jaksa välittää. Tämä on nähty niin moneen kertaan", he saattavat sanoa. Mutta eikö muisti ole juuri se, joka säilyttää jotain tavastamme reagoida silloin, kun kuori oli vielä ohut. Emmekö ulkomailla matkustaessamme reagoi voimakkaimmin kuullessamme yllättäen tutun sanan ihmisvilinän keskeltä? Emmekö melkein hullaannu, kun huomaamme toisen ihmisen olevan sisältä aika paljolti samanlainen, kuin me itse olemme? Tai kuin joku tärkeä oli joskus kauan sitten? Lajimme ei jostain syystä halua tunnustaa, että on valmis matkustamaan kauaksi löytääkseen jotain tuttua. Jokainen haluaa huudahtaa "tämä on kuin omenapiirakkaa, mutta kummallista sellaista", eikä kukaan ole riemuissaan siitä kummallisesta vaan tutun omenapiirakan muistosta vieraan äärellä.
Ehkä on niitä, joilta tuo kuori puuttuu tai se on alikehittynyt. Jos heitä olisi, vieroksuisimme heitä, sanoisimme vajaiksi tai hulluiksi. Sitten sanoisimme saman latinaksi ja pistäisimme heidät eläkkeelle tai hoitolaitokseen tai pois. Sen verran kuoremme läpi tuntisimme, että pelkäisimme heitä emmekä näkisi heissä itseämme laisinkaan.
Jos joku ulkopuolelta tulisi ja näkisi meidät, hän pitäisi meitä kenties kivinä, jähmeinä ja kummallisina esineinä. Me yrittäisimme selittää heille, ettemme voi olla pelkkiä esineitä. Mehän liikumme ja puhumme. Vaikka koko ajan tietäisimme itsekin että sellaiset kiven määritelmät kuin kylmä, sellainen joka ei välitä, sellainen joka on kova, sellainen joka ei tunne, pätevät meihin melkein kiveäkin paremmin.
Pakinaperjantai ja panssari Jaa
torstaina, syyskuuta 13, 2007
Kiltti setä syksyisessä puistossa
Mä en ole pedofiili
enkä koskaan luokse hiivi,
suppusuiden sulokaisten,
viettelijäkeijukaisten.
Minä pidän lapsosista,
tyttösistä nauravista.
Pienet sievät naisenalut,
viattomat leikkikalut.
Mitä mulla päässä liikkuu
kun nuo pikkutytöt kiikkuu,
mieleen kätken muistot upeet,
mulla illoin palaa kupeet!
Se ei vielä rikkeeks riitä,
jos on pari kuvaa siitä,
kun nuo hennot raajat heiluu,
kohti korkeutta keinuu!
Runotorstain aihe on tällä kertaa vapaa, kunhan se tulee ulos riimillisenä. Jaa
enkä koskaan luokse hiivi,
suppusuiden sulokaisten,
viettelijäkeijukaisten.
Minä pidän lapsosista,
tyttösistä nauravista.
Pienet sievät naisenalut,
viattomat leikkikalut.
Mitä mulla päässä liikkuu
kun nuo pikkutytöt kiikkuu,
mieleen kätken muistot upeet,
mulla illoin palaa kupeet!
Se ei vielä rikkeeks riitä,
jos on pari kuvaa siitä,
kun nuo hennot raajat heiluu,
kohti korkeutta keinuu!
Runotorstain aihe on tällä kertaa vapaa, kunhan se tulee ulos riimillisenä. Jaa
sunnuntaina, elokuuta 12, 2007
Kalajuttuja II
1. Sirkustemppuja
Seisoin rannassa virveli kädessäni ja heittelin rauhassa kaislikon reunaan. Mietiskelin omia mietteitäni ja katsoin hyttysten nahistelua ilta-auringon kultaista kirkkautta vasten. Ilma oli viilentynyt nopeasti. Pohkeiden ympärille kietoutui kylmä.
Samassa jokin tarrasi syöttiin, nappasi kerralla niin, että rusahdus kävi. Kaivoin kantapäät maahan ja vedin hampaillani hanskatkin kädestä, ettei kalansaalis jäisi rukkasista kiinni. Kaislikon rajassa vesi väreili ja pintaan nousi hieman arastelevan näköinen, valtava hauen pää. Siima roikkui toisesta suupielestä, kuin ohut piippu. Katsoimme toisiamme muutaman sekunnin silmästä silmään, mitellen henkistä kanttiamme. Lopulta hauki sukelsi nopeasti pinnan alle ja aloitti niin valtavan vedon ja nykimisen, että minä jouduin vetämään vastaan takapuoli maata viistäen.
2. Pelle ja tirehtööri
Kolmen tunnin kuluttua käteni olivat yhtä avointa rakkoa, hiki virtasi, housut olivat mudassa ja hauki tempoi väsymättömänä jossain veden kätköissä. Se nitkutti siimaa kiviä vasten, tempoili ja löysytteli niin kuin asiaan kuului - mutta ei väsynyt.
- Perkeleen mudanmakuinen paholainen! huusin lopulta ääni väsymyksestä särkyillen. - Tulet ylös sieltä, kun minä käsken! Minä tässä olen tämän... koko perkeleen ekosysteemin hallitsija, ruokaketjun huippu! Minä käsken ja sinä tottelet, senkin pahuksen LUONTOKAPPALE!
Kuin taikaiskusta kaikki nykiminen ja vastus taukosi ja veden alla tuli liikkumatonta ja hiljaista. Siima roikkui löysänä vedessä. Joko se karkasi, ehdin miettiä, kun samassa vedessä alkoi mulahdella.
Siinä silmieni edessä rantaan kahlasi kaikkea muuta kuin aran näköinen hauki, äärimmäisen ärsyyntynein askelin. Silmäni pyöristyivät onnesta. Olin saanut ainakin 25 kiloisen hauen saaliikseni! Kaivoin taskustani kamerakännykkää, todistaakseni elämäni huippuhetkeä, kun hauki tuli röyhkeästi ihan liki. Se kaivoi koukun kiduksistaan ja heitti sen jalkoihini. Sitten se tarttui puhelimeen ja vinttasi sen kaaressa järven pohjaan (taisipa onnistua tekemään pari leipääkin arvokkaalla kännykälläni). Hauki käveli mitään sanomatta telttapaikalleni, viittasi minua tekemään tulen ja puraisi hampaillaan makkarapaketin auki. Syötyään se köytti minut jalasta nuotion viereen kyhjöttämään ja painui telttaan. Pian kuului narahdus, kun hauki veti uuden makuupussini vetoketjun kiinni.
Kummallista, kuinka äkkiä ihminen tottuu ulkoilmassa oleskeluun. Jo viikossa olin karaistunut sen verran, että saatoin nukkua pätkiä nuotion loimussa. Joka aamu keitin hauelle kahvit, ennen kuin lähdin kalaämpärini kanssa hakemaan kaupasta perunoita. Hauki suorastaan rakasti kutsuja, joissa tarjottiin perunaa kaikelle järven väelle. Minä huolehdin kokkaamisen ja tarjoilun ja jos kaikki sujui hyvin, sain juoda perunoiden ravitsevan keitinveden päivällisekseni. Kaikki kalat pienimmästä ahvenesta suurimpaan loheen suhtautuivat minuun hyvin viileästi mutta asiallisesti.
3. Tukholma-syndrooma
Ainoastaan kerran pienimmät kalat härnäsivät minua pitelemällä vedestä löytämäänsä puhelintani ulottuvillani ja viskelemällä sitä ringissä toisilleen kikattaen sillä tavalla kumeasti, kuin kaloilla on tapana. Hauki teki leikistä lopun yhdellä tiukalla katseella ja minä tunsin sitä kohtaan suurta kiitollisuutta, jopa rakkautta. Kun hauki viittasi minua seuraamaan itseään telttaan vieraiden lähdettyä, olin täynnä kutkuttavaa jännitystä.
Kun syksy eteni ja järven pinta kukki riitettä aikaisin aamulla, hauki osoitti eleillään olevansa palaamassa takaisin järveen. Se vuoli kyljestään kaistaleen lihaansa, kypsensi sen nuotiolla ja antoi minun syödä. Näin sain tarvitsemaani energiaa. Kala suuteli minua hyvästiksi ja katosi järveen. Minä palasin kotiini tietämättä mitä odottaa.
Pian kävi selväksi, että mieheni oli avoliitossa uuden naisen kanssa (hädin tuskin täysi-ikäisen) ja lapseni kutsuivat tuota uutta naista äidiksi. Tavarani oli viety Pelastusarmeijan kirpputorille ja vanhempani olivat muuttaneet Floridaan talveksi. Niinpä vuokrasin itselleni halvahkon yksiön kaupungin levottomimmalta alueelta, kannoin olohuoneeseen suuren akvaarion, ja laskin siihen jälkeläiseni samalla kun katsoin televisiosta rockin kuninkaasta, Elviksestä, kertovaa dokumenttia.
Aloin odottaa kevättä ja jäiden lähtöä.
Pakinaperjantai Jaa
Seisoin rannassa virveli kädessäni ja heittelin rauhassa kaislikon reunaan. Mietiskelin omia mietteitäni ja katsoin hyttysten nahistelua ilta-auringon kultaista kirkkautta vasten. Ilma oli viilentynyt nopeasti. Pohkeiden ympärille kietoutui kylmä.
Samassa jokin tarrasi syöttiin, nappasi kerralla niin, että rusahdus kävi. Kaivoin kantapäät maahan ja vedin hampaillani hanskatkin kädestä, ettei kalansaalis jäisi rukkasista kiinni. Kaislikon rajassa vesi väreili ja pintaan nousi hieman arastelevan näköinen, valtava hauen pää. Siima roikkui toisesta suupielestä, kuin ohut piippu. Katsoimme toisiamme muutaman sekunnin silmästä silmään, mitellen henkistä kanttiamme. Lopulta hauki sukelsi nopeasti pinnan alle ja aloitti niin valtavan vedon ja nykimisen, että minä jouduin vetämään vastaan takapuoli maata viistäen.
2. Pelle ja tirehtööri
Kolmen tunnin kuluttua käteni olivat yhtä avointa rakkoa, hiki virtasi, housut olivat mudassa ja hauki tempoi väsymättömänä jossain veden kätköissä. Se nitkutti siimaa kiviä vasten, tempoili ja löysytteli niin kuin asiaan kuului - mutta ei väsynyt.
- Perkeleen mudanmakuinen paholainen! huusin lopulta ääni väsymyksestä särkyillen. - Tulet ylös sieltä, kun minä käsken! Minä tässä olen tämän... koko perkeleen ekosysteemin hallitsija, ruokaketjun huippu! Minä käsken ja sinä tottelet, senkin pahuksen LUONTOKAPPALE!
Kuin taikaiskusta kaikki nykiminen ja vastus taukosi ja veden alla tuli liikkumatonta ja hiljaista. Siima roikkui löysänä vedessä. Joko se karkasi, ehdin miettiä, kun samassa vedessä alkoi mulahdella.
Siinä silmieni edessä rantaan kahlasi kaikkea muuta kuin aran näköinen hauki, äärimmäisen ärsyyntynein askelin. Silmäni pyöristyivät onnesta. Olin saanut ainakin 25 kiloisen hauen saaliikseni! Kaivoin taskustani kamerakännykkää, todistaakseni elämäni huippuhetkeä, kun hauki tuli röyhkeästi ihan liki. Se kaivoi koukun kiduksistaan ja heitti sen jalkoihini. Sitten se tarttui puhelimeen ja vinttasi sen kaaressa järven pohjaan (taisipa onnistua tekemään pari leipääkin arvokkaalla kännykälläni). Hauki käveli mitään sanomatta telttapaikalleni, viittasi minua tekemään tulen ja puraisi hampaillaan makkarapaketin auki. Syötyään se köytti minut jalasta nuotion viereen kyhjöttämään ja painui telttaan. Pian kuului narahdus, kun hauki veti uuden makuupussini vetoketjun kiinni.
Kummallista, kuinka äkkiä ihminen tottuu ulkoilmassa oleskeluun. Jo viikossa olin karaistunut sen verran, että saatoin nukkua pätkiä nuotion loimussa. Joka aamu keitin hauelle kahvit, ennen kuin lähdin kalaämpärini kanssa hakemaan kaupasta perunoita. Hauki suorastaan rakasti kutsuja, joissa tarjottiin perunaa kaikelle järven väelle. Minä huolehdin kokkaamisen ja tarjoilun ja jos kaikki sujui hyvin, sain juoda perunoiden ravitsevan keitinveden päivällisekseni. Kaikki kalat pienimmästä ahvenesta suurimpaan loheen suhtautuivat minuun hyvin viileästi mutta asiallisesti.
3. Tukholma-syndrooma
Ainoastaan kerran pienimmät kalat härnäsivät minua pitelemällä vedestä löytämäänsä puhelintani ulottuvillani ja viskelemällä sitä ringissä toisilleen kikattaen sillä tavalla kumeasti, kuin kaloilla on tapana. Hauki teki leikistä lopun yhdellä tiukalla katseella ja minä tunsin sitä kohtaan suurta kiitollisuutta, jopa rakkautta. Kun hauki viittasi minua seuraamaan itseään telttaan vieraiden lähdettyä, olin täynnä kutkuttavaa jännitystä.
Kun syksy eteni ja järven pinta kukki riitettä aikaisin aamulla, hauki osoitti eleillään olevansa palaamassa takaisin järveen. Se vuoli kyljestään kaistaleen lihaansa, kypsensi sen nuotiolla ja antoi minun syödä. Näin sain tarvitsemaani energiaa. Kala suuteli minua hyvästiksi ja katosi järveen. Minä palasin kotiini tietämättä mitä odottaa.
Pian kävi selväksi, että mieheni oli avoliitossa uuden naisen kanssa (hädin tuskin täysi-ikäisen) ja lapseni kutsuivat tuota uutta naista äidiksi. Tavarani oli viety Pelastusarmeijan kirpputorille ja vanhempani olivat muuttaneet Floridaan talveksi. Niinpä vuokrasin itselleni halvahkon yksiön kaupungin levottomimmalta alueelta, kannoin olohuoneeseen suuren akvaarion, ja laskin siihen jälkeläiseni samalla kun katsoin televisiosta rockin kuninkaasta, Elviksestä, kertovaa dokumenttia.
Aloin odottaa kevättä ja jäiden lähtöä.
Pakinaperjantai Jaa
tiistaina, heinäkuuta 17, 2007
Kesä on kasvun aikaa
Nooran silmät kyyneltyivät, kun hän katsoi mustelmaisia kasvojaan peilistä. Lomaa oli kulunut jo viikko, ja hän oli vielä tällainen. Sälekaihdinten takana aurinko paistoi niin kirkkaasti, että se toi melkein väkisellä helteen huoneeseen, vaikka ilmastointilaitteet tekivät parhaansa pitääkseen kesän ikkunan takana. Kukaan täällä ei kaivannut muistutusta auringosta.
Hän laski päiviä mielessään. Kolme viikkoa työn alkuun. Parisenkymmentä päivää. Saattoivatko kasvot palautua siinä ajassa? Entä mitä Onni teki tällä hetkellä? Miestä ei ollut näkynyt koko aamuna. Luultavasti tämä kulki jo Tallinnan letkeitä katuja pää pyörien. Ja varmaankin niissä kireissä shortseissa, jotka eivät olleet ennenkään jättäneet mitään arvailun varaan. Malttaisiko Onni olla kokeilematta kaikkia niitä iloja, joita kadut olivat pullollaan?
Noora pudisti päätään. Sideharso kutitti poskia. Hän toivoi Onnin pudottavan koko vaivalla hankitun, vielä aran ja punoittavan komeutensa katukivetykselle, jos mies menisi uittamaan kikkeliään väärässä paikassa sinä aikana, kun Noora virui huoneessaan. Oli tyypillistä, että kaiken piti olla miehille niin helppoa. Ihan pieni nips ja millinpieni naps ja itsetuntoon hujahti muutama lisäsentti.
Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään ensimmäisen työpäivänsä loman jälkeen. Kaikki kehuisivat hänen nuorentuneen kymmenen vuotta. He sanoisivat hänen hoikistuneenkin. Hän vain hymyilisi ja kertoisi kylpyläelämän tehneen ihmeitä. Siis siinä tapauksessa, että mustelmat olisivat parantuneet. Jos eivät, hänen täytyisi kai antaa ymmärtää Onnin käyneen käsiksi.
Onnista puolestaan huokuisi ihan uusi maailmanmies, vaikka yhtään ryppyä ei ollut siloitettu. Mies tietäisi itse mielessään, että nakki olikin nyt tatti ja pikkuveli oli hujahtanut hetkessä terminaattoriksi. Onni niittäisi naisia kuin viljaa uudella viikatteellaan. Silti Noora olisi miehen silmissä ikuisesti se sama kurttukaulahelttaleukasilmäpussi, kuin ennenkin.
Mutta ehkäpä Noorankin itsetunto vahvistuisi kun hän vapauttaisi omat "pikkuisensa" pomon silmille. Hänen uutuuttaan pinkeät, rakkaat megadaisarinsa. Oikeat maailmanluokan silikonikannut, jotka eivät olleet sattuneet paikalle, kun fysiikan lait keksittiin. Kyllä pomon silmät kääntyisivät vihdoinkin Alatalon Sirkun persvaosta aivan uusiin korkeuksiin. Ajatus sai varovaisen hymyn leviämään Nooran aristaville kasvoille. Hän toivoi vain, että lääkäri oli tajunnut laittaa hänen nänninsä edes suurin piirtein symmetrisesti.
Tarinamaanantain aiheena on kesäloma Jaa
Hän laski päiviä mielessään. Kolme viikkoa työn alkuun. Parisenkymmentä päivää. Saattoivatko kasvot palautua siinä ajassa? Entä mitä Onni teki tällä hetkellä? Miestä ei ollut näkynyt koko aamuna. Luultavasti tämä kulki jo Tallinnan letkeitä katuja pää pyörien. Ja varmaankin niissä kireissä shortseissa, jotka eivät olleet ennenkään jättäneet mitään arvailun varaan. Malttaisiko Onni olla kokeilematta kaikkia niitä iloja, joita kadut olivat pullollaan?
Noora pudisti päätään. Sideharso kutitti poskia. Hän toivoi Onnin pudottavan koko vaivalla hankitun, vielä aran ja punoittavan komeutensa katukivetykselle, jos mies menisi uittamaan kikkeliään väärässä paikassa sinä aikana, kun Noora virui huoneessaan. Oli tyypillistä, että kaiken piti olla miehille niin helppoa. Ihan pieni nips ja millinpieni naps ja itsetuntoon hujahti muutama lisäsentti.
Hän sulki silmänsä ja kuvitteli mielessään ensimmäisen työpäivänsä loman jälkeen. Kaikki kehuisivat hänen nuorentuneen kymmenen vuotta. He sanoisivat hänen hoikistuneenkin. Hän vain hymyilisi ja kertoisi kylpyläelämän tehneen ihmeitä. Siis siinä tapauksessa, että mustelmat olisivat parantuneet. Jos eivät, hänen täytyisi kai antaa ymmärtää Onnin käyneen käsiksi.
Onnista puolestaan huokuisi ihan uusi maailmanmies, vaikka yhtään ryppyä ei ollut siloitettu. Mies tietäisi itse mielessään, että nakki olikin nyt tatti ja pikkuveli oli hujahtanut hetkessä terminaattoriksi. Onni niittäisi naisia kuin viljaa uudella viikatteellaan. Silti Noora olisi miehen silmissä ikuisesti se sama kurttukaulahelttaleukasilmäpussi, kuin ennenkin.
Mutta ehkäpä Noorankin itsetunto vahvistuisi kun hän vapauttaisi omat "pikkuisensa" pomon silmille. Hänen uutuuttaan pinkeät, rakkaat megadaisarinsa. Oikeat maailmanluokan silikonikannut, jotka eivät olleet sattuneet paikalle, kun fysiikan lait keksittiin. Kyllä pomon silmät kääntyisivät vihdoinkin Alatalon Sirkun persvaosta aivan uusiin korkeuksiin. Ajatus sai varovaisen hymyn leviämään Nooran aristaville kasvoille. Hän toivoi vain, että lääkäri oli tajunnut laittaa hänen nänninsä edes suurin piirtein symmetrisesti.
Tarinamaanantain aiheena on kesäloma Jaa
tiistaina, kesäkuuta 12, 2007
Hikoile omassa repussasi!
Joskus kannattaa tosiaan harhautua palkallisestakin kirjoitustyöstä tuijottamaan apaattisena Tv Shopia. Nyt ovat kehittäneen Sauna Beltistä kehittyneemmän version TOTAL SAUNAn. Enpä muista, milloin olisin nauranut näin makeasti. Siinä vaiheessa, kun äijä näppäili kannettavaansa kassista pilkistävillä käsillään ja kasvoillaan euforinen ilme, olisin voinut vannoa Tv Shopin löytäneen viimein itseironian taidon. Mutta ei! Ihan vakavissaan ne tätä kauppaavat hintaan 139.95 + toimituskulut.
Ja minä luulin omaa uskonlahkoideaani ainakin pikkuisen yliampuvaksi! Jaa
tiistaina, toukokuuta 29, 2007
(Naama)tauluni kirkas, niin tahraton!
Tuskin kansa kohahtaa kun tunnustan käyneeni tänään elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa, mutta minulle tämä oli aika iso juttu. Vein aamukymmeneltä ruokkoamattoman naamavärkkini näytille erääseen kaupungin monista kauneushoitoloista samalla, kun Muikku asioi viereisessä huoneessa, kylläkin alapään asioissa (jalkahoito).
Minäkin olisin halunnut jalkahoidon, mutta se pelotti enemmän kuin naaman ronklaaminen, johon olen tottunut hammaslääkärissä. Annoin kosmetologille vapaat kädet ja hän suositteli minulle ultraäänellä tapahtuvaa naamataulun puhdistusoperaatiota, josta tuli mieleen ultraäänellä suoritettu hammaskiven poisto. Myönnettäköön, että tämä mielleyhtymä ei suoranaisesti vakuuttanut minua kasvonhoitohetken hemmottelevuudesta. Kosmetologi sanoi, ettei puhdistus satu yhtään, mutta ainahan kaikki sanovat niin.
Ihan ensiksi naamani höyrytettiin. Saman homman olisi voinut hoitaa kotioloissa antamalla lämminhenkisen lehmän huohottaa suoraan sieraimista sisään (olettaen että lehmä on suurikeuhkoinen ja jaksaa puhaltaa n.5 minuuttia yhtä soittoa). Olin yllättynyt, sillä höyryttämisestä tuli väistämättä samanlainen tunne kuin hukkumisessa. Juuri kun olin pomppaamassa istualleni, olinkin höyryttynyt kypsäksi ja naaman jyrrääminen saattoi alkaa.
Puhdistus ei sattunut laisinkaan, mutta sain tietää miltä tuntuisi ajella naamansa karvavapaaksi. Laite muistutti nimittäin lähinnä partakonetta. Sen kimeä ääni kaikui vängän kuuloisena kalloni sisällä.
Sitten kosmetologi alkoi puristella nenääni. Ei se juuri sattunut, mutta pari kertaa olin aivan varma, että nenäni antaa periksi ja rysähtää poskelle. Kaiketi nuo ihmiset ovat tottuneet toimimaan ihmiskehon sietokyvyn äärirajoilla. En siis pelännyt, enkä antanut ilmeenikään värähtää.
Sen jälkeen minulle laitettiin kasvonaamio ja minut jätettiin rentoutumaan. Se olisi ollut muuten oikein hyvä idea, mutta ainoa asia, joka vei huomioni paholaismaisesta kusihädästä oli raivoava uteliaisuus kasvohoidon aikana saadusta puhelusta, johon en ollut voinut vastata.
Lopulta minut rasvattiin ja päästettiin kesälaitumille. Naamani oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä ja iho tuntui sileälle ja miellyttävälle. Varasin itselleni uuden ajan, jotta saisin yhtä puhtaan naaman appi-ukkoni häihin.
Vaikka kaikesta omituisuudestaan ja vieraista tuntemuksista huolimatta kasvohoito osoittautui mukavaksi hommaksi, olin silti hieman pettynyt. Ne Slovakialaiset sisarukset kerrostaloasunnon olohuoneessa muokkaamassa ja polttamassa hapolla asiakkaidensa naamoja olisi antanut tervetulleen jännitysmomentin sellaiseenkin arkiseen asiaan, kuin kasvohoito. Jaa
Minäkin olisin halunnut jalkahoidon, mutta se pelotti enemmän kuin naaman ronklaaminen, johon olen tottunut hammaslääkärissä. Annoin kosmetologille vapaat kädet ja hän suositteli minulle ultraäänellä tapahtuvaa naamataulun puhdistusoperaatiota, josta tuli mieleen ultraäänellä suoritettu hammaskiven poisto. Myönnettäköön, että tämä mielleyhtymä ei suoranaisesti vakuuttanut minua kasvonhoitohetken hemmottelevuudesta. Kosmetologi sanoi, ettei puhdistus satu yhtään, mutta ainahan kaikki sanovat niin.
Ihan ensiksi naamani höyrytettiin. Saman homman olisi voinut hoitaa kotioloissa antamalla lämminhenkisen lehmän huohottaa suoraan sieraimista sisään (olettaen että lehmä on suurikeuhkoinen ja jaksaa puhaltaa n.5 minuuttia yhtä soittoa). Olin yllättynyt, sillä höyryttämisestä tuli väistämättä samanlainen tunne kuin hukkumisessa. Juuri kun olin pomppaamassa istualleni, olinkin höyryttynyt kypsäksi ja naaman jyrrääminen saattoi alkaa.
Puhdistus ei sattunut laisinkaan, mutta sain tietää miltä tuntuisi ajella naamansa karvavapaaksi. Laite muistutti nimittäin lähinnä partakonetta. Sen kimeä ääni kaikui vängän kuuloisena kalloni sisällä.
Sitten kosmetologi alkoi puristella nenääni. Ei se juuri sattunut, mutta pari kertaa olin aivan varma, että nenäni antaa periksi ja rysähtää poskelle. Kaiketi nuo ihmiset ovat tottuneet toimimaan ihmiskehon sietokyvyn äärirajoilla. En siis pelännyt, enkä antanut ilmeenikään värähtää.
Sen jälkeen minulle laitettiin kasvonaamio ja minut jätettiin rentoutumaan. Se olisi ollut muuten oikein hyvä idea, mutta ainoa asia, joka vei huomioni paholaismaisesta kusihädästä oli raivoava uteliaisuus kasvohoidon aikana saadusta puhelusta, johon en ollut voinut vastata.
Lopulta minut rasvattiin ja päästettiin kesälaitumille. Naamani oli niin puhdas, että siltä olisi voinut syödä ja iho tuntui sileälle ja miellyttävälle. Varasin itselleni uuden ajan, jotta saisin yhtä puhtaan naaman appi-ukkoni häihin.
Vaikka kaikesta omituisuudestaan ja vieraista tuntemuksista huolimatta kasvohoito osoittautui mukavaksi hommaksi, olin silti hieman pettynyt. Ne Slovakialaiset sisarukset kerrostaloasunnon olohuoneessa muokkaamassa ja polttamassa hapolla asiakkaidensa naamoja olisi antanut tervetulleen jännitysmomentin sellaiseenkin arkiseen asiaan, kuin kasvohoito. Jaa
maanantaina, toukokuuta 21, 2007
Tarinamaanantain aihe on yhteistuumin
They're coming to take me away Ha-haa!
Kävelyreittini varrelle oli ilmestynyt rasti keskelle asfalttia. Rastin vasemmalla puolella oli numero 9 ja toisella puolella numero 4. Kokonaisuudessaan tiessä luki siis 9X4. Ja minun syntymäpäiväni on 9.4! Katsoin ylöspäin. Läheisen kerrostalon parvekkeella välähti, aivan kuin aurinko olisi osunut kiikarin linssiin.
Mieleni teki kääntyä kannoillani ja palata takaisin turvalliseksi havaittua reittiä, mutta se olisi sotkenut kaikki sen viikon kävelysuunnitelmat. Minulla olisi jäänyt 2,7 kilometriä kävelemättä ja tiesin, että minun olisi joka tapauksessa muutettava muutaman seuraavan päivän liikunta-annokseni sisäliikunnaksi. Ei olisi turvallista liikkua ulkona vähään aikaan, ei ainakaan ennen kuin olisi selvää mitä ne haluavat.
Jatkoin siis matkaa vaarasta välittämättä. Vastaani tuli mies, jolla oli käsissään paksut villalapaset, mutta ei lainkaan pipoa. Takin toinen etutasku oli täytetty kenties paperilla. Ne tekivät sitä joskus; täyttivät taskunsa paperilla, että näyttäisi siltä kuin he oikeasti omistaisivat päällänsä olevat vaatteet.
Mies katosi takaani pienelle sivukujalle ja tunsin niskassani, kuinka hän seurasi minua koko ajan jossain näkymättömissä. Sisäpihoille johtavien kujien suilla näkyi nopeita häivähdyksiä, ikään kuin joku olisi vetäytynyt varjoihin. Verhot heilahtelivat, parvekkeilla välähteli. Olisin halunnut juosta, mutta se olisi herättänyt vain liikaa huomiota. Lisäksi se olisi tarkoittanut 75 ylimääräisen kalorin kulutusta, joka on yhtä kuin 32 grammaa jauhelihaa ja pitkä pätkä tuorekurkkua. Sellaiseen muutokseen minulla ei olisi varaa näin epävarmoissa olosuhteissa.
Lopulta pääsin kotiini. Läimäytin oven kiinni peläten, että joku työntää viime hetkellä jalkansa raosta sisään. Hengitin ilmaa varovasti. Sieraimiini ei tulvinut tällä kertaa vierasta hajua, tasainen tiktak-ääni joka kuului silloin tällöin, oli sillä hetkellä poissa. Asunto oli kenties liiankin normaali. Ne olivat ehkä yhdessä sopineet antavansa minun rauhoittua. Että en osaisi arvata niiden suunnitelmia. Kenties olin niille liian ovela. Vasta silloin huomasin lattialla vihreän paperilapun, jonka keskellä oli iso rasti.
Me tulemme hakemaan sinut, ne olivat kirjoittaneet lappuun minun käsialallani.
Tarinamaanantai Jaa
Kävelyreittini varrelle oli ilmestynyt rasti keskelle asfalttia. Rastin vasemmalla puolella oli numero 9 ja toisella puolella numero 4. Kokonaisuudessaan tiessä luki siis 9X4. Ja minun syntymäpäiväni on 9.4! Katsoin ylöspäin. Läheisen kerrostalon parvekkeella välähti, aivan kuin aurinko olisi osunut kiikarin linssiin.
Mieleni teki kääntyä kannoillani ja palata takaisin turvalliseksi havaittua reittiä, mutta se olisi sotkenut kaikki sen viikon kävelysuunnitelmat. Minulla olisi jäänyt 2,7 kilometriä kävelemättä ja tiesin, että minun olisi joka tapauksessa muutettava muutaman seuraavan päivän liikunta-annokseni sisäliikunnaksi. Ei olisi turvallista liikkua ulkona vähään aikaan, ei ainakaan ennen kuin olisi selvää mitä ne haluavat.
Jatkoin siis matkaa vaarasta välittämättä. Vastaani tuli mies, jolla oli käsissään paksut villalapaset, mutta ei lainkaan pipoa. Takin toinen etutasku oli täytetty kenties paperilla. Ne tekivät sitä joskus; täyttivät taskunsa paperilla, että näyttäisi siltä kuin he oikeasti omistaisivat päällänsä olevat vaatteet.
Mies katosi takaani pienelle sivukujalle ja tunsin niskassani, kuinka hän seurasi minua koko ajan jossain näkymättömissä. Sisäpihoille johtavien kujien suilla näkyi nopeita häivähdyksiä, ikään kuin joku olisi vetäytynyt varjoihin. Verhot heilahtelivat, parvekkeilla välähteli. Olisin halunnut juosta, mutta se olisi herättänyt vain liikaa huomiota. Lisäksi se olisi tarkoittanut 75 ylimääräisen kalorin kulutusta, joka on yhtä kuin 32 grammaa jauhelihaa ja pitkä pätkä tuorekurkkua. Sellaiseen muutokseen minulla ei olisi varaa näin epävarmoissa olosuhteissa.
Lopulta pääsin kotiini. Läimäytin oven kiinni peläten, että joku työntää viime hetkellä jalkansa raosta sisään. Hengitin ilmaa varovasti. Sieraimiini ei tulvinut tällä kertaa vierasta hajua, tasainen tiktak-ääni joka kuului silloin tällöin, oli sillä hetkellä poissa. Asunto oli kenties liiankin normaali. Ne olivat ehkä yhdessä sopineet antavansa minun rauhoittua. Että en osaisi arvata niiden suunnitelmia. Kenties olin niille liian ovela. Vasta silloin huomasin lattialla vihreän paperilapun, jonka keskellä oli iso rasti.
Me tulemme hakemaan sinut, ne olivat kirjoittaneet lappuun minun käsialallani.
Tarinamaanantai Jaa
perjantaina, toukokuuta 18, 2007
Aamujen aikaa - voi tuota ihanaa aamujen taikaa!
Heräät aamulla. Olosi tuntuu raihnaiselta. Joka paikkaa kolottaa ja haiset pahalle. Nouset ylös ja ihmettelet kuinka pieneltä sänkysi näyttää. Huomaat kaikkien muidenkin huonekalujen muuttuneen pienemmiksi. Ovenkarmeihin törmäillen ja suuren kolinan saattelemana ryntäät aamupuuhiisi.
Eteisen kokovartalopeilin kohdalla pysähdyt ja kumarrut kaksin kerroin nähdäksesi kuvajaisesi paremmin. Olet alkanut puskea karvaa kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista. Kirkaiset järkyttyneenä. Säikähdät ääntäsi joka on yön aikana muuttunut jonkun toisen ihmisen ääneksi. Peität uuden huudon kouriksi muuttuneilla käsilläsi.
Aamiaisesta selviytyminen kestää puoli tuntia normaalia pidempään. Sinulla on nälkä. Joudut juomaan 3 litraa maitoa ja syömään 10 juusto-kurkku-kinkku-maapähkinävoileipää ennen kuin tunnet itsesi kylläiseksi.
Olet jo myöhässä kun alat pukea päivävaatteita päällesi. Housusi ovat muuttuneet yön aikana polvihousuiksi, paidan helman alta pilkistää napa. Onnistut metsästämään kaapin perältä jotkin sukulaissedän nuhjaannuttamat oksennuksenruskeat trumpettihousut ja ruudullisen paitapuseron. Tiedät joutuvasi pilkan kohteeksi olettaen, että kukaan edes tunnistaa sinua muuttuneessa ulkomuodossasi.
Tiedät että vaikka selittäisit tapahtuneen perheellesi, kaikki syrjäytettäisiin vain olankohautuksella. Ei puhettakaan sairaslomapäivästä tai myötätunnosta. Saat joka tapauksessa kuulla valitusta ratkeilevista housunsaumoista, yleisestä epäsiisteydestä, myöhästelystä ja muista piittaamattomasta aamukolistelusta, sekä tietenkin jääkaapista, jonka olet tyhjentänyt täysin mielivaltaisesti ja muiden nälästä piittaamatta.
Eikä tämä tarina ole mikään mielikuvituksellinen tieteiskertomus. Muistelepa vain omaa murrosikääsi!
Tämä pakina on omistettu pojalleni 7thsonille, jonka huoneesta tulee joka aamu esiin pikkuisen erinäköinen jätkä. Älä luulekaan etten muista miltä murrosikä tuntui!
Pakinaperjantaissa on aiheena aamutoimet.
Jaa
keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007
Da Vinci -koodi ja Oulun oravat
Pahamaineisen Oulun oravamafian asuinsijoilla Intiön hautausmaalla on meneillään jotain kummallista. Erään kuuluisan suomalaisen kasvot on ikuistettu antiikin estetiikan mukaan mallatun vaasin reunoja kannattelemaan. Ja vielä juuri samalla alueella, jossa on havaittu oravien vastarintaryhmittymiä. En usko sattumaan, vaan luulen että kyseessä taitaa olla ikiaikainen salaliitto, johon Sibeliuksen lisäksi taisivat kuulua ainakin Aho ja Gallen-Kallela. Ja Järnefeltit tietenkin. Entä Halonen ja (huom. oululainen) Madetoja, Leino ja L. Onerva?Miksi Aleksis Kivi kirjoitti Oravan laulun?
Entä mitä todella symboloivat Eliel Saarisen käpyornamentit?
Olen tainnut sattumalta paljastaa oravien salaisen seuran, johon on kuulunut (ja luultavasti kuuluu vieläkin) eräitä suurimpia suomalaisia.
Uusia, salaliittoteoriaa tukevia havaintoja otetaan vastaan kommenttilaatikossa. Jaa
lauantaina, huhtikuuta 14, 2007
Poikaniko huumeidenkäyttäjä?? (HUOM! Sisältää kuvamateriaalia, joka voi järkyttää herkimpiä lukijoita!)
Tukiasema.net on luetellut joitain esimerkkejä, joiden perusteella tunnistaa huumausaineiden pauloihin eksynyt nuori.
Mutta entäpä minun poikani? Seuraa rankkaa peiliin katsomista ja jopa vainoharhaista pälyilyä pitkin nurkkia.
1. Ystäväpiiri muuttuu äkillisesti. Ilmestyy epämääräisiä kavereita, nuori hengailee jengeissä ja vanhat kaverit jättäytyvät pois.
* Pojan kaverit ovat kyllä muuttuneet. He ovat nyt pidempiä, ääni on möreämpi ja tukka epäsiisti. Kasvot muistuttavat kyllä hämärästi niiden vanhojen kavereiden kasvoja...
2. Kiinnostus kouluun, harrastuksiin ja työhön katoaa. Arvosanat laskevat. Poissaolot.
* Kiinnostus kouluun vähentynyt, tosin kiinnostus "harrastuksiin" lisääntynyt. Ihan vasta tuli
poissaolo pääsiäislomamatkamme takia.
3. Rahan tarve kasvaa, näpistely.
* Rahan tarve on viime vuosien aikana lisääntynyt. Nyt perjantainakin oli muka "myyjäiset"!
4. Nuori sulkeutuu omaan huoneeseensa tai on pitkään poissa kotoa.
* Pitää paikkansa. Jos tietokone ei olisi olohuoneessa, näkisimme poikaa tuskin koskaan.
5. Käärii omia sätkiä, vaatteet tuoksuvat oudolle, suitsukkeiden polttaminen.
* Joskus, kun poika on tullut vessasta, olen melko varmasti haistanut tulitikun.
6. Teknisiä liuottimia sisältäviä tuotteita (liimat, maalit, tinneri, lakkabensiini, pesuaineet) löytyy nuoren jäljiltä. Vaatteet haisevat kemikaaleille.
*Katso kohta 5!
7. Outoja reseptejä löytyy kotoa.
* Kumma, miten niitä löytyykin! Mutta miten vanhat korvatulehdus- tai pillerireseptit
liittyvät pojan huumeidenkäyttöön? Kerran poika toi kaverinsa äidin suklaakakkureseptin kotiin!!!
8. Pistosjäljet tai mustelmat nuoren vartalolla, löytyy neuloja tai ruiskuja.
* Mustelmia on ollut. Lisäksi lapsi on aina ollut hyvä löytämään lattialle pudonneen neulan.
9. Todellisuudentajun häiriöt tai muutokset.
* Hmmm...
10. Nuoren käytöksessä tapahtuu radikaaleja muutoksia. Ulkonäkö sekä pukeutuminen muuttuvat.
* Muuten en olisi huolestunutkaan, mutta katsokaa minkä näköisenä se tuli yhtenä päivänä huoneestaan!
Minne mää soittaisin?
Jaa
Mutta entäpä minun poikani? Seuraa rankkaa peiliin katsomista ja jopa vainoharhaista pälyilyä pitkin nurkkia.
1. Ystäväpiiri muuttuu äkillisesti. Ilmestyy epämääräisiä kavereita, nuori hengailee jengeissä ja vanhat kaverit jättäytyvät pois.
* Pojan kaverit ovat kyllä muuttuneet. He ovat nyt pidempiä, ääni on möreämpi ja tukka epäsiisti. Kasvot muistuttavat kyllä hämärästi niiden vanhojen kavereiden kasvoja...
2. Kiinnostus kouluun, harrastuksiin ja työhön katoaa. Arvosanat laskevat. Poissaolot.
* Kiinnostus kouluun vähentynyt, tosin kiinnostus "harrastuksiin" lisääntynyt. Ihan vasta tuli
poissaolo pääsiäislomamatkamme takia.
3. Rahan tarve kasvaa, näpistely.
* Rahan tarve on viime vuosien aikana lisääntynyt. Nyt perjantainakin oli muka "myyjäiset"!
4. Nuori sulkeutuu omaan huoneeseensa tai on pitkään poissa kotoa.
* Pitää paikkansa. Jos tietokone ei olisi olohuoneessa, näkisimme poikaa tuskin koskaan.
5. Käärii omia sätkiä, vaatteet tuoksuvat oudolle, suitsukkeiden polttaminen.
* Joskus, kun poika on tullut vessasta, olen melko varmasti haistanut tulitikun.
6. Teknisiä liuottimia sisältäviä tuotteita (liimat, maalit, tinneri, lakkabensiini, pesuaineet) löytyy nuoren jäljiltä. Vaatteet haisevat kemikaaleille.
*Katso kohta 5!
7. Outoja reseptejä löytyy kotoa.
* Kumma, miten niitä löytyykin! Mutta miten vanhat korvatulehdus- tai pillerireseptit
liittyvät pojan huumeidenkäyttöön? Kerran poika toi kaverinsa äidin suklaakakkureseptin kotiin!!!
8. Pistosjäljet tai mustelmat nuoren vartalolla, löytyy neuloja tai ruiskuja.
* Mustelmia on ollut. Lisäksi lapsi on aina ollut hyvä löytämään lattialle pudonneen neulan.
9. Todellisuudentajun häiriöt tai muutokset.
* Hmmm...
10. Nuoren käytöksessä tapahtuu radikaaleja muutoksia. Ulkonäkö sekä pukeutuminen muuttuvat.
* Muuten en olisi huolestunutkaan, mutta katsokaa minkä näköisenä se tuli yhtenä päivänä huoneestaan!
Minne mää soittaisin?Jaa
sunnuntaina, maaliskuuta 04, 2007
Maailman noloin tapaus
Jostain syystä olen viime aikoina miettinyt paljon koko elämäni nolointa tapausta, joka on ollut niin kummallinen, että en oikein itsekään usko sitä todeksi. Tapauksesta on vaikka kuinka monta vuotta.
Olin silloin ensimmäisen vuoden opiskelija yliopistolla ja olin tutustunut opiskelukavereihini vasta pintapuolisesti. Sinä viikonloppuna teimme pienen pakollisen matkan vuosikurssimme kanssa jonkin matkan päähän Oulusta. Ilmeisesti uuden opiskelupaikan aiheuttama stressi aikaansai minulle pitkäkestoisen unettomuuden kierteen, jota en saanut millään katkaistua. Kaveri oli seurannut tilannettani huolestuneena ja päivää ennen retkeämme hän ilmestyi taskumattimallin Smirnoff-pullon kanssa asunnolleni ja juotti minua kunnes sammuin (myöhemmin sain huomata että kyseinen konsti todella katkaisi unettomuuskierteeni).
Lähdin matkalle huonossa olossa ja edelleen kuoleman väsyneenä. Useat muut reissulaiset olivat ottaneet nestemäistä evästä mukaan ja humaltuivat päivän mittaan, hyvin asiallisesti, mutta kuitenkin. Minulle ei juoma maistunut, mutta viihdyin kuitenkin mainiosti muiden seurassa. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin pyörtää juomattomuuspäätökseni ja liityin muiden seuraan. Valitettavasti sinä iltana viinapääni oli normaaliakin huonompi ja humalluin aika nopeasti.
Kun lähdimme kotimatkalle, olin jo aika lailla humalassa (en onneksi ollut ainoa). Olin aikaisemmin huomannut että retkelle pakkaamani sateenvarjo oli hävinnyt repustani ja epäilin jättäneeni sen retkipaikkaamme. Samassa sateenvarjoni kiersi opiskelijoiden keskuudessa. Minä riemastuin. Vaikka sateenvarjo oli halvinta mallia ja aika vanhakin, oli kiva että se löytyi. Aloin tunkea sateenvarjoa reppuuni. Eräs opettajista sanoi että se on hänen sateenvarjonsa. Tutkin varjoa tarkemmin ja sanoin hänen erehtyneen. Varjo oli ihan varmasti minun, sillä se oli reunoiltaan rispaantunut. Intimme opettajan kanssa jonkin aikaa ja lopulta hän antoi periksi, tosin jonkin verran tympääntyneen oloisena. Ajattelin että hän oli varmaan vaan vähän liian humalassa (ja muutenkin omituinen ihminen).
Ilta kului ilman suurempia kommelluksia ja kului paljon aikaa. Tapaus unohtui mielestäni. Varmaan vuoden kuluttua joku ystäväni kaivoi jotain juuri tästä reissurepusta. Hän ihmetteli miksi minulla on repussa kaksi täsmälleen samanlaista sateenvarjoa. Siinä vaiheessa muistin retkellä tapahtuneen kummallisen sattuman ja tajusin mitä oli tapahtunut. Oma varjoni oli ollut koko ajan repussani, mutta en ollut löytänyt sitä humaluspäissä kaivaessani. Nyt minulla oli tosiaan repussani kaksi täsmälleen samanlaista, reunoistaan rispaantunutta halpaa sateenvarjoa.
Siinä vaiheessa tajusin että olin varastanut opettajani sateenvarjon, eikä hän ollut meistä se kummallinen vaan minä! Muuten olisin nauranut tapaukselle mutta tilanne oli niin nolo, että itkuhan siinä pääsi.
Mitä sitten tein asialle? En yhtään mitään. Minua hävetti niin paljon että en voinut mennä palauttamaan varjoa, tai ottaa asiaa muutenkaan puheeksi. Nyt olen heittänyt molemmat varjot menemään, sillä en kestänyt katsella niitä enää. Jaa
Olin silloin ensimmäisen vuoden opiskelija yliopistolla ja olin tutustunut opiskelukavereihini vasta pintapuolisesti. Sinä viikonloppuna teimme pienen pakollisen matkan vuosikurssimme kanssa jonkin matkan päähän Oulusta. Ilmeisesti uuden opiskelupaikan aiheuttama stressi aikaansai minulle pitkäkestoisen unettomuuden kierteen, jota en saanut millään katkaistua. Kaveri oli seurannut tilannettani huolestuneena ja päivää ennen retkeämme hän ilmestyi taskumattimallin Smirnoff-pullon kanssa asunnolleni ja juotti minua kunnes sammuin (myöhemmin sain huomata että kyseinen konsti todella katkaisi unettomuuskierteeni).
Lähdin matkalle huonossa olossa ja edelleen kuoleman väsyneenä. Useat muut reissulaiset olivat ottaneet nestemäistä evästä mukaan ja humaltuivat päivän mittaan, hyvin asiallisesti, mutta kuitenkin. Minulle ei juoma maistunut, mutta viihdyin kuitenkin mainiosti muiden seurassa. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin pyörtää juomattomuuspäätökseni ja liityin muiden seuraan. Valitettavasti sinä iltana viinapääni oli normaaliakin huonompi ja humalluin aika nopeasti.
Kun lähdimme kotimatkalle, olin jo aika lailla humalassa (en onneksi ollut ainoa). Olin aikaisemmin huomannut että retkelle pakkaamani sateenvarjo oli hävinnyt repustani ja epäilin jättäneeni sen retkipaikkaamme. Samassa sateenvarjoni kiersi opiskelijoiden keskuudessa. Minä riemastuin. Vaikka sateenvarjo oli halvinta mallia ja aika vanhakin, oli kiva että se löytyi. Aloin tunkea sateenvarjoa reppuuni. Eräs opettajista sanoi että se on hänen sateenvarjonsa. Tutkin varjoa tarkemmin ja sanoin hänen erehtyneen. Varjo oli ihan varmasti minun, sillä se oli reunoiltaan rispaantunut. Intimme opettajan kanssa jonkin aikaa ja lopulta hän antoi periksi, tosin jonkin verran tympääntyneen oloisena. Ajattelin että hän oli varmaan vaan vähän liian humalassa (ja muutenkin omituinen ihminen).
Ilta kului ilman suurempia kommelluksia ja kului paljon aikaa. Tapaus unohtui mielestäni. Varmaan vuoden kuluttua joku ystäväni kaivoi jotain juuri tästä reissurepusta. Hän ihmetteli miksi minulla on repussa kaksi täsmälleen samanlaista sateenvarjoa. Siinä vaiheessa muistin retkellä tapahtuneen kummallisen sattuman ja tajusin mitä oli tapahtunut. Oma varjoni oli ollut koko ajan repussani, mutta en ollut löytänyt sitä humaluspäissä kaivaessani. Nyt minulla oli tosiaan repussani kaksi täsmälleen samanlaista, reunoistaan rispaantunutta halpaa sateenvarjoa.
Siinä vaiheessa tajusin että olin varastanut opettajani sateenvarjon, eikä hän ollut meistä se kummallinen vaan minä! Muuten olisin nauranut tapaukselle mutta tilanne oli niin nolo, että itkuhan siinä pääsi.
Mitä sitten tein asialle? En yhtään mitään. Minua hävetti niin paljon että en voinut mennä palauttamaan varjoa, tai ottaa asiaa muutenkaan puheeksi. Nyt olen heittänyt molemmat varjot menemään, sillä en kestänyt katsella niitä enää. Jaa
keskiviikkona, helmikuuta 28, 2007
Kuusi omituista asiaa
Ensin ajattelin että en ota osaa tähän kun olen liian normaali, mutta ajattelin sitten kuitenkin... Älkää naurako liian normaaleille omituisuuksilleni.
1. Vain lapset saavat hengittää minun päälleni (vastarakastuneessa tilassa sallin myös rakkauden kohteen hengittää päälleni).
2. Minua ei saa jättää. Jos olemme lähdössä vaikka kauppaan, minua ahdistaa jos muut menevät edeltä ja jään yksin eteiseen. Olen ihan varma että minä olen niin turha ihminen, että unohdun kyydistä. Tämä ei olisi minusta surullista vaan noloa.
3. Olen ystävällisempi niille joista en pidä, kuin niille joista pidän. Tällä tavalla koen selviäväni mahdollisimman helpolla pakollisesta kanssakäymisestä näiden ihmisten kanssa. Jaksan ratkoa ristiriitoja vain niiden kanssa joista pidän.
4. Pelkään sisätiloissa lenteleviä perhosia enemmän kuin mitään muuta ja ihmettelen kuinka kaikki muut eivät pelkää.
5. Minussa asuu tukahdutettu naturisti. Viimeisenä uhman linnakkeena en pidä juuri koskaan sukkia.
6. En käytä ketsuppia.
Tähän osallistukoon ken mielii! Jaa
1. Vain lapset saavat hengittää minun päälleni (vastarakastuneessa tilassa sallin myös rakkauden kohteen hengittää päälleni).
2. Minua ei saa jättää. Jos olemme lähdössä vaikka kauppaan, minua ahdistaa jos muut menevät edeltä ja jään yksin eteiseen. Olen ihan varma että minä olen niin turha ihminen, että unohdun kyydistä. Tämä ei olisi minusta surullista vaan noloa.
3. Olen ystävällisempi niille joista en pidä, kuin niille joista pidän. Tällä tavalla koen selviäväni mahdollisimman helpolla pakollisesta kanssakäymisestä näiden ihmisten kanssa. Jaksan ratkoa ristiriitoja vain niiden kanssa joista pidän.
4. Pelkään sisätiloissa lenteleviä perhosia enemmän kuin mitään muuta ja ihmettelen kuinka kaikki muut eivät pelkää.
5. Minussa asuu tukahdutettu naturisti. Viimeisenä uhman linnakkeena en pidä juuri koskaan sukkia.
6. En käytä ketsuppia.
Tähän osallistukoon ken mielii! Jaa
perjantaina, helmikuuta 23, 2007
Pakinaperjantaissa on aiheena nautinto
Nautinnollinen häälahja
Menin kesällä naimisiin. Miehen veli ja hänen vaimonsa paljastivat jo hyvissä ajoin että heidän häälahjansa olisi sitten sellainen, ettei sitä sopinut aukaista lasten tai sukulaismummojen läsnäollessa vaan siitä tulisi nauttia kahden kesken. Salaperäinen lahjapussi kiikutettiin odottamaan hääyötä. Jossain vaiheessa pussiin kurkistettiin ja nostettiin sieltä tavaraa ylös. Oli surisevaa, loistavaa, tuoksuvaa, nuoltavaa, syötävää. Se olisi varmasti ollut mukava hääyö, jollei uupumus (lue: sammuminen) olisi korjannut meitä aikaisin seuraavana aamuna.
Kun häät olivat ohi ja olimme palanneet uupuneina kotiin, muistimme että tämän paheellisen pussin kätköissä oli meille kummallekin syötävät pikkuhousut. Ne oli tehty kovista sokerikarkeista, jollaisista valmistetaan karkkikaulakoruja lapsille. Kaivettiin pikkuhousut esiin ja alettiin nakerrella niitä lasten ja anopin kanssa. Lapset tykkäsivät makeista karkeista aivan erityisesti ja olihan siinä aikuisillekin oma viehätyksensä. Ei sitä tule monesti katsottua televisiota ja syötyä pikkuhousuja. Tai ainakaan minulla ei ole tällaista tapaa, eikä anoppikaan myöntänyt.
Minä panin ensimmäisenä merkille kummallisen asian: Sekä miesten, että naisten karkkipöksyt olivat molemmat lähes samaa mallia. Ainoana erona oli, että miesten pöksyjen takana karkkinaru oli suunniteltu kulkemaan molempien kankkujen päältä, kun taas naisen nimettömissä... no, suoraan sieltä keskeltä. Pöksyjen todellinen tarkoitus olisi ollut se, että ne nautittaisiin suoraan kumppanin päältä (vaikka koko urakan suorittamiseen olisi tarvittu todellinen sokerihirmu, kenties useampikin, sillä syötävää oli vaikka kuinka monen kaulaketjullisen verran). Eroavaisuutta pohdittuamme tulimme siihen tulokseen että naiset eivät koskaan söisi karkkeja jotka ovat uineet siellä minne aurinko ei paista... mutta miehet söisivät! Ja mies syyttää minua kolottavasta herkkuhampaasta! Karkinhimostahan siinä on vain kysymys, eikö olekin? Sanokaa että on! Onneksi minä en saastuttanut mieheni kompiaisia vaan hän sai nakerrella omansa hygieenisesti äitinsä kainalossa. Lahjapussin muiden esineiden kohtalo onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.
Lopuksi on vielä sanottava että epäilen ettei pikkuhousujen käyttömukavuus olisi ollut kovinkaan suuri noin arkielämässä ja varsinkin miehillä pikkuhousujen rajat olisivat jääneet ikävästi näkymään housujen alta. Eikä housujen mukana tullut edes mitään pesuohjeita, voitteko kuvitella! Ne olisi pitänyt varmaan viedä pesulaan kalliilla rahalla pesetettäväksi. Ehkä joku suunnittelee käytännöllisemmät pikkarit vaikka kaalinlehdistä!
Liityn pakinaperjantailaisten joukkoon jahka Vuodatus taas toimii... Jaa
Menin kesällä naimisiin. Miehen veli ja hänen vaimonsa paljastivat jo hyvissä ajoin että heidän häälahjansa olisi sitten sellainen, ettei sitä sopinut aukaista lasten tai sukulaismummojen läsnäollessa vaan siitä tulisi nauttia kahden kesken. Salaperäinen lahjapussi kiikutettiin odottamaan hääyötä. Jossain vaiheessa pussiin kurkistettiin ja nostettiin sieltä tavaraa ylös. Oli surisevaa, loistavaa, tuoksuvaa, nuoltavaa, syötävää. Se olisi varmasti ollut mukava hääyö, jollei uupumus (lue: sammuminen) olisi korjannut meitä aikaisin seuraavana aamuna.
Kun häät olivat ohi ja olimme palanneet uupuneina kotiin, muistimme että tämän paheellisen pussin kätköissä oli meille kummallekin syötävät pikkuhousut. Ne oli tehty kovista sokerikarkeista, jollaisista valmistetaan karkkikaulakoruja lapsille. Kaivettiin pikkuhousut esiin ja alettiin nakerrella niitä lasten ja anopin kanssa. Lapset tykkäsivät makeista karkeista aivan erityisesti ja olihan siinä aikuisillekin oma viehätyksensä. Ei sitä tule monesti katsottua televisiota ja syötyä pikkuhousuja. Tai ainakaan minulla ei ole tällaista tapaa, eikä anoppikaan myöntänyt.
Minä panin ensimmäisenä merkille kummallisen asian: Sekä miesten, että naisten karkkipöksyt olivat molemmat lähes samaa mallia. Ainoana erona oli, että miesten pöksyjen takana karkkinaru oli suunniteltu kulkemaan molempien kankkujen päältä, kun taas naisen nimettömissä... no, suoraan sieltä keskeltä. Pöksyjen todellinen tarkoitus olisi ollut se, että ne nautittaisiin suoraan kumppanin päältä (vaikka koko urakan suorittamiseen olisi tarvittu todellinen sokerihirmu, kenties useampikin, sillä syötävää oli vaikka kuinka monen kaulaketjullisen verran). Eroavaisuutta pohdittuamme tulimme siihen tulokseen että naiset eivät koskaan söisi karkkeja jotka ovat uineet siellä minne aurinko ei paista... mutta miehet söisivät! Ja mies syyttää minua kolottavasta herkkuhampaasta! Karkinhimostahan siinä on vain kysymys, eikö olekin? Sanokaa että on! Onneksi minä en saastuttanut mieheni kompiaisia vaan hän sai nakerrella omansa hygieenisesti äitinsä kainalossa. Lahjapussin muiden esineiden kohtalo onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.
Lopuksi on vielä sanottava että epäilen ettei pikkuhousujen käyttömukavuus olisi ollut kovinkaan suuri noin arkielämässä ja varsinkin miehillä pikkuhousujen rajat olisivat jääneet ikävästi näkymään housujen alta. Eikä housujen mukana tullut edes mitään pesuohjeita, voitteko kuvitella! Ne olisi pitänyt varmaan viedä pesulaan kalliilla rahalla pesetettäväksi. Ehkä joku suunnittelee käytännöllisemmät pikkarit vaikka kaalinlehdistä!
Liityn pakinaperjantailaisten joukkoon jahka Vuodatus taas toimii... Jaa
keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007
Jättiläisnaisia, synttäreitä ja nakkikastiketta
Neloselta tuli eilen "dokumentti" miehistä jotka ovat fetissoituneet jättiläisnaisiin. Vaikka noissa Nelosen tiistai-illan ohjelmissa on usein hyvin jerryspringermäinen lähestymistapa (eikä tämä jakso tehnyt poikkeusta), aihe uteloittaa minua silti kovasti. Ehkä se ruokkiin napoleon-kompleksiani tai jotain. Olisi tosi harmillista jos sattuisi kiinnittymään seksuaalisesti johonkin ideaan jota ei ole olemassa tosielämässä.Minusta olisi kiva viettää päivä jättiläisnaisena. Olen kyllästynyt olemaan tällainen päähän taputeltava kainalokeppi.
M täyttää tänään 2 vuotta. Hän on ollut useamman päivän kovassa kuumeessa saatuaan taudin L:ltä, jonka koko luokka tuntuu lakoavan sairauden kourissa. Tänään M:llä ei ole enää kuumetta ja L on kokonaan parantunut. T yllätti ja sairastui myös ja makaa nyt reporankana jossain taustalla. Minun sairauteni oli pikku lämpöä ja epämääräistä sairauden tunnetta. Kerrankin pääsin vähemmällä... M:n syntymäpäivän kunniaksi aion tehdä nakkikastiketta. Jouduin miettimään pitkään, mutta tulin lopulta siihen tulokseen että se on M:n lempiruokaa.
Ajattele: Olet jättiläisnainen ja kävelet keskellä uinuvaa pikkukaupunkia. Samassa tunnet kipua jalassasi. Olet astunut suoraan peltikattoisen talon läpi ja nyt katon reunat toimivat viiltävän puristavana ansana. Sinulla ei ole kännykkää, mutta huomaat kaupungin toisella laidalla olevan puhelinkopin. Teet epätoivoisen kurotuksen ja yllät kuin yllätkin puhelinkopille. Huomaat että sormesi ovat liian paksut painamaan 112. Hammastikutkin ovat juuri sillä kertaa jääneet kotiin. Mitä teet? Jaa
sunnuntaina, tammikuuta 21, 2007
Mistä alahiusmallit tulevat?
En ole kampaamon tai kauneushoitolan työntekijä mutta mieleni tekee kuitenkin puhua ihmisryhmästä nimeltä alahiusmalli. Täällä blogistaniassakin olen törmännyt keskusteluun siitä kuinka naiset hankkiutuvat nykyään ala-Rasputinistaan osittain tai kokonaan eroon. Televisiosta olen saanut sen kuvan että Yhdysvalloissa, ainakin Hollywoodissa, on aivan normaalia käydä ketaroimassa jonkun ammatti-ihmisen luona ja saada homma siististi hoidettua ilman pyörrytystä ja kroonista niskakipua. Totta kai tuollainen palvelu on rantautunut myös Suomeen, joka muutenkin tunnetaan reteästä suhtautumisesta kuoripäällisyyteen.
Olin ollut kampaajalla kulmakarvojeni trimmauksessa (ja ihan oikeasti kyse oli pelkistä kulmakarvoista!) ja tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen että listalle oli hinnoiteltu myös ala-Rasputinin harvennus. Minä tietenkin uteliaana kyselemään asiasta. Kampaaja kertomaan että oli juuri menossa koulutustilaisuuteen jossa opeteltiin uutta menetelmää. Siinä samassa minulle valkeni: Näillä harjoittelijoillahan täytyy olla paikalla alahiusmallit, joita he saavat käyttää koekaniineina harjoituksissaan, aivan samalla tavalla kuin heillä on hiusmalleja kun he harjoittelevat ylähiuksilla. Kysyin asiasta ja kampaaja vahvisti.
Ajatus vierastutti heti tuoreeltaan ja vieläkin koko asia tuntuu hassulta/oudolta. Näinkö sitä alkaa ihmisen ajattelu kangistumaan? Kuka on tämä alahiusmalli? Mistä niitä löytää? Ainakaan en ole koskaan nähnyt hakuilmoitusta lehdessä, vaikka ylähiusmalleja haetaan aina silloin tällöin. Vai haetaanko niitä samassa ilmoituksessa? Että menee mukaan tyytyväisenä siitä, että saa kivan uuden tukan ja tuleekin kotiin alakaljuna? Kertokaa, hyvät ihmiset, jos tiedätte?
Ei vaan ole tuo homma minua varten. Jaa
Olin ollut kampaajalla kulmakarvojeni trimmauksessa (ja ihan oikeasti kyse oli pelkistä kulmakarvoista!) ja tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen että listalle oli hinnoiteltu myös ala-Rasputinin harvennus. Minä tietenkin uteliaana kyselemään asiasta. Kampaaja kertomaan että oli juuri menossa koulutustilaisuuteen jossa opeteltiin uutta menetelmää. Siinä samassa minulle valkeni: Näillä harjoittelijoillahan täytyy olla paikalla alahiusmallit, joita he saavat käyttää koekaniineina harjoituksissaan, aivan samalla tavalla kuin heillä on hiusmalleja kun he harjoittelevat ylähiuksilla. Kysyin asiasta ja kampaaja vahvisti.
Ajatus vierastutti heti tuoreeltaan ja vieläkin koko asia tuntuu hassulta/oudolta. Näinkö sitä alkaa ihmisen ajattelu kangistumaan? Kuka on tämä alahiusmalli? Mistä niitä löytää? Ainakaan en ole koskaan nähnyt hakuilmoitusta lehdessä, vaikka ylähiusmalleja haetaan aina silloin tällöin. Vai haetaanko niitä samassa ilmoituksessa? Että menee mukaan tyytyväisenä siitä, että saa kivan uuden tukan ja tuleekin kotiin alakaljuna? Kertokaa, hyvät ihmiset, jos tiedätte?
Ei vaan ole tuo homma minua varten. Jaa
sunnuntaina, tammikuuta 07, 2007
Kikkeli soittaa perheelleni
Menimme eilen hunningolle pelaamalla Triviaalia melkein puoli kahteen. Illan huipentuma oli kun miehen humalaisen kaverin kikkeli soitti videopuhelun kesken pelin (pöydän ympärillä oli minun ja miehen lisäksi kerääntynyt anoppi, L ja L:n täti 15vee). Olisipa kiva nähdä kaverin ilme jos hänelle koskaan selviää millaiselle porukalle on tullut soiteltua. Ne humalikot... :)
Kirjoituspäivä on sujunut liiallisen kaunokirjallista otetta välttäen. Sekin on aika hankalaa hommaa jos siihen oikein kunnolla paneutuu. Palkintona oli buffet-ateria Hai Long-ravintolassa, jossa sai rakentaa itse omat annoksensa ja kokki pyöräytti ne kypsiksi avokeittiössä. Muutenkin seisovan pöydän salaattitarjonta susheineen päivineen oli oikein monipuolinen. Parin tunnin leppoisan syöpöttelyn jälkeen olemme lojuneet ähkykoomassa toivoen että riehuva M menisi päiväunille. Tyttö uupui heti kun me muut olimme luopuneet toivosta ja alkaneet viettää taas herännyttä elämää.
Jätettyäni hormonaalisen ehkäisyn olen nyt ihan viime viikkoina alkanut tuntea itseni enemmän omaksi itsekseni. Joku äärimmilleen jännittynyt kireä säie tuolla takaraivossa on rauennut hieman eikä minua ärsytä enää kaiken maailman turhanpäiväiset asiat. Taitavat olla pillerit tälle elämälle popsittu, on se tasapainoinen mieli kuitenkin aikamoinen lisä myös tuohon avioelämäänkin. Jaa
Kirjoituspäivä on sujunut liiallisen kaunokirjallista otetta välttäen. Sekin on aika hankalaa hommaa jos siihen oikein kunnolla paneutuu. Palkintona oli buffet-ateria Hai Long-ravintolassa, jossa sai rakentaa itse omat annoksensa ja kokki pyöräytti ne kypsiksi avokeittiössä. Muutenkin seisovan pöydän salaattitarjonta susheineen päivineen oli oikein monipuolinen. Parin tunnin leppoisan syöpöttelyn jälkeen olemme lojuneet ähkykoomassa toivoen että riehuva M menisi päiväunille. Tyttö uupui heti kun me muut olimme luopuneet toivosta ja alkaneet viettää taas herännyttä elämää.
Jätettyäni hormonaalisen ehkäisyn olen nyt ihan viime viikkoina alkanut tuntea itseni enemmän omaksi itsekseni. Joku äärimmilleen jännittynyt kireä säie tuolla takaraivossa on rauennut hieman eikä minua ärsytä enää kaiken maailman turhanpäiväiset asiat. Taitavat olla pillerit tälle elämälle popsittu, on se tasapainoinen mieli kuitenkin aikamoinen lisä myös tuohon avioelämäänkin. Jaa
perjantaina, tammikuuta 05, 2007
Luonnostaan herkkänahkainen
Elämä ei ole tehnyt minusta paksunahkaista vaan oikein herkkänahkaisen ihmisen. Minulla on omituisuus (tai tietenkin minusta tuntuu että kaikki muut ovat omituisia ja minä aivan normaali) joka on alkanut häiritä elämääni enemmän pariutumiseni jälkeen. En nimittäin pysty nukahtamaan jos joku hengittää päälleni. Tai oikeastaan tuo on väärin sanottu. Nimittäin pikku M saa hengittää päälleni ilman että se häiritsee ollenkaan. Samoin L (ainakin silloin vuosia sitten kun nukkui vieressäni). Ja mieheni silloin aluksi, kun kaikki oli vielä uutta ja ihanaa. Hassuinta on että minua häiritsee jopa se jos itse hengitän omalle kädelleni.
No, eipä hätää. Olen lukenut että tämmöinen kirjaimellinen herkkänahkaisuus on psykologinen tila ja liittyy kuvainnolliseen herkkänahkaisuuteen. Ja minähän olen sellainen että pahoitan mieleni aika helposta. Luulen että aika kasvattaa tässä suhteessa vähän paksumman nahan nyt kun uskallan olla enemmän oma itseni, enkä peittele todellisia tunteitani niin paljon. Ehkä tuo konkreettinen nahkakin siitä vielä paksunee.
Sukuni on aika neuroottinen, joten olen onnellinen siitä ettei minun tarvitse palata kotiin tarkistamaan lukkoja, hanoja tai keittolevyjä. Jos jotain toivoisin, niin pakonomaista tarvetta siivota kerran viikossa. Hassua muuten, että minä todella kärsin lapsuudenkodissani siitä että olin erilainen kuin he, liian normaali nimittäin. Onneksi lapset löytävät reittejä kapinalleen. Minä koin uskonnollisen herätyksen ja liityin kirkkoon äitini harmiksi kun en muutakaan keksinyt. Uskonnollisuus kului pois suurin piirtein rippikoulun jälkeen, mutta sainpahan kapinani :) Jaa
No, eipä hätää. Olen lukenut että tämmöinen kirjaimellinen herkkänahkaisuus on psykologinen tila ja liittyy kuvainnolliseen herkkänahkaisuuteen. Ja minähän olen sellainen että pahoitan mieleni aika helposta. Luulen että aika kasvattaa tässä suhteessa vähän paksumman nahan nyt kun uskallan olla enemmän oma itseni, enkä peittele todellisia tunteitani niin paljon. Ehkä tuo konkreettinen nahkakin siitä vielä paksunee.
Sukuni on aika neuroottinen, joten olen onnellinen siitä ettei minun tarvitse palata kotiin tarkistamaan lukkoja, hanoja tai keittolevyjä. Jos jotain toivoisin, niin pakonomaista tarvetta siivota kerran viikossa. Hassua muuten, että minä todella kärsin lapsuudenkodissani siitä että olin erilainen kuin he, liian normaali nimittäin. Onneksi lapset löytävät reittejä kapinalleen. Minä koin uskonnollisen herätyksen ja liityin kirkkoon äitini harmiksi kun en muutakaan keksinyt. Uskonnollisuus kului pois suurin piirtein rippikoulun jälkeen, mutta sainpahan kapinani :) Jaa
torstaina, joulukuuta 21, 2006
Emotionaalista värinää
Lisää arvokkaita joulukoristeita. Poikani L:n taidonnäytteitä. Enkeli on tarha-ajoilta, tonttu on tehty koulussa.Tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa, jos sallitte kulahtaneen ilmaisun. Heidihahmo oli laittanut blogiinsa kuvan joka esitti minulle hyvin tärkeää, nyttemmin jo unohtunutta muistoa lapsuuteni jouluista. Kuva oli minulle oikein rakas ja joulutunnelmaa herättelevä silloin kun olin pieni. Uskomaton yhteensattuma, pakko sanoa, varsinkin kun Heidihahmo oli laittanut kuvan esille edellisen postaukseni innoittamana ja varsinkin kun en ole nähnyt tuota kuvaa koskaan missään muualla. Olin erittäin liikuttunut nähdessäni kuvan ja esittelin sitä miehelleni joka oli asiastani kiinnostunut ja pojalleni L:lle joka sanoi "Jooh. Ei kiinnosta". L on suoraan sanottuva vittuillut minulle täysillä jo parin päivän ajan. Nytkö se alkoi, se murkkuikä?
Toinen liikutuksen aihe oli se, että sain Eurooppalaisena Afrikassa - kirjan kyyneleentäyteiseen loppuunsa tänään siitäkin huolimatta että olen yrittänyt parhaani mukaan vitkuttaa. Joskus harvoin sattuu sellainen kirja kohdalle että sen luettuaan tulee olo että on lukenut satoja kirjoja vain löytääkseen sen yhden, että on tavallaan tietämättään etsinyt juuri tätä kyseistä kirjaa. Mutta Eurooppalaisena Afrikassa on yksi tällainen kirja. Minun on pakko saada yksi kappale omakseni, muuten en voi olla tyytyväinen. Tämä kirja on siitä harvinainen että nainen on siinä aivan oikea subjekti, sanan varsinaisessa merkityksessä. Valitettavasti kirja ei selviä ilman että siinä olisi katseen kohteita, objekteja. Alkuasukkaat on kuvattu hyvin voimakkaasti kokijansa silmien kautta. Tietenkin kirjaa on luettava ottaen huomioon sen kirjoittamisajankohta, joka on ollut kovin toinen kuin nykyään ja nykyihmisen on hankala hyväksyä niitä kolonialistisia ajatuksia joita se esittelee. Kaikesta huolimatta kirja on varmasti yksi elämäni suurista rakkauksista ja suosittelen sitä lämpimästi niille jotka haluavat matkailla ajassa ja paikassa nojatuolistaan käsin. Blixeniä on kuvattu aikansa merkittävimpänä tanskalaisena kirjailijana. On muuten aika harvinaista että etuliite nais- on jätetty tuon kirjailija-sanan edestä pois.
Kävimme tänään kinkkuostoksilla. Olin kumartuneena kärryjen viereen ja juttelin M:n kanssa kun huomasin että hyvin vanha nainen tuijottaa minua. Olen tottunut vanhojen ihmisten katseisiin, onhan M aika valloittava henkilö, mutta tämä nainen katsoi minua ilme syvää halveksuntaa ja vihaa huokuen. Yritin katsoa häntä pitkään, tunnistaa, mutta en muistanut nähneeni häntä koskaan aikaisemmin. Koko ajan nainen katsoi minua järkähtämättömästi ja sama viha katseessaan. Häivyin vähin äänin peremmälle kauppaan ja minua pelotti pikkuisen. Kun katsoin taakseni, nainen seisoi kaukana käytävän toisessa päässä ja tuijotti minua edelleen samalla pelottavalla ilmeellä. Jostain syystä minulla tuli tosi paha ja pelokas mieli ja olen yrittänyt todistella koko illan itselleni että naisella varmaan viirasi päästä tai hän erehtyi henkilöstä. Että kukaan ei vihaa minua niin paljon. Jaa
tiistaina, joulukuuta 12, 2006
Kaksoisolemista
Pariin kertaan olen saanut kuulla että minulla on täällä Oulussa kaksoisolento. Tosin viimeisimmästä kerrasta on melkoisen monta vuotta. Erään kerran raportoijana on toiminut paras ystäväni, jonka luulisi tuntevan minut, olemmehan olleet ystäviä lapsista asti. Huvittavinta oli että tämän toisen ihmisen liikehdintäkin oli muistuttanut minun könkkäämistäni. Mitähän minun kaksoisolennolleni nykyään kuuluu? Onkohan hän enää minun näköiseni ja onko hän joutunut kärsimään kaksoisolentonsa toimista?
Ennen kuin menin naimisiin minulla oli kaksi kokonimikaimaa samassa kaupungissa. Nämä kaksi kaimaa sattuivat olemaan vielä serkuksia keskenään. Oli huvittavaa kun toinen näistä kaimoista soitti minulle, esitteli itsensä minun nimelläni ja kysyi henkilöä jolla oli sama nimi, mutta joka en kuitenkaan ollut minä. Hetken aikaa luulin että soittaja on hullu, sitten luulin pidempään että kyseessä on vitsi (jos se oli, nyt on korkea aika ilmoittautua).
Onkohan minulla täällä blogimaailmassa kaksoisolentoa? Kirjoittaako kukaan samalla tavalla? Toivottavasti ei, sillä tuntuu omituiselle ja vähän pelottavallekin huomata ettei olekaan aivan niin ainutlaatuinen kuin on kuvitellut.
Aivan yhtä pelottavaa on huomata että onkin itselleen melkein yhtä vieras kuin kuka tahansa vastaantulija. Jaa
Ennen kuin menin naimisiin minulla oli kaksi kokonimikaimaa samassa kaupungissa. Nämä kaksi kaimaa sattuivat olemaan vielä serkuksia keskenään. Oli huvittavaa kun toinen näistä kaimoista soitti minulle, esitteli itsensä minun nimelläni ja kysyi henkilöä jolla oli sama nimi, mutta joka en kuitenkaan ollut minä. Hetken aikaa luulin että soittaja on hullu, sitten luulin pidempään että kyseessä on vitsi (jos se oli, nyt on korkea aika ilmoittautua).
Onkohan minulla täällä blogimaailmassa kaksoisolentoa? Kirjoittaako kukaan samalla tavalla? Toivottavasti ei, sillä tuntuu omituiselle ja vähän pelottavallekin huomata ettei olekaan aivan niin ainutlaatuinen kuin on kuvitellut.
Aivan yhtä pelottavaa on huomata että onkin itselleen melkein yhtä vieras kuin kuka tahansa vastaantulija. Jaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)