Mollakuulumisia

Viime aikoina on ollut melkein pelkästään mollivoittoisia kuulumisia, mutta eipä edes tällainen depressiotaipuvainen molla parista kolhusta lannistu, etenkin kun kaikenlaista kivaa seuraa ikävän jälkeen.

Ensinnäkin suurkiitokset Susupetalille ja Elegialle kirja-avun antamisesta tähän kriisikeskukseen. Humanitäärisen työnne ansiosta en ole kärsinyt kammottavista puutosoireista. Hauska muuten huomata, että muutaman kirjankin saa lojumaan ympäri asuntoa kodikkaan sotkuisen näköisenä :)

Sitten olen saanut ihania tunnustuksiakin. Kiitokset

Lastu

Pikku Sue

Ritviecav

... Niin ja olihan tässä sellaistakin, että lokakuussa raihnaisen Ally-mollan viimeisetkin saumat ratkeavat, vanu pöllyää ja mollaperheeseen syntyy pieni Almamaria tai Alastalo.

Jaa

Kolmivuotias pääsiäis-Ally

Tänään on päivä, jolloin blogihistoriaani tulee täyteen kolme vuotta. Viime vuonna juhlittiin oikein olan takaa. Tällä kertaa tyydyn kiittämään lämpimästi teitä kaikkia jotka olette luonani vierailleet ja kommenttiakin heittäneet. Tuntuu, että niskaan hönkivässä pääsiäisessä on ihan riittävästi.

Kiitos myös kaikista ihanista, liikuttavista, hauskoista ja mukaansatempaavista jutuista, joita olen saanut lukea muiden blogeista!

Viime aikoina minulla on ollut hieman huolta ja murhetta. Muutama päivä sitten varmistui, että joudun luopumaan ihan jokaisesta kirjastani, mieheni urheista ja väsymättömistä pelastusyrityksistä huolimatta. Tiedän, että monelle esimerkiksi huonekalujen menettäminen olisi paljon pahempi asia. Minulle tuo huonekalujen menetys ei ollut oikeastaan mitään, mutta kirjoista menin todella poissa tolaltani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olo tuntuu aivan täysin irralliselta.

Kirjojen joukossa oli

Danten Jumalainen näytelmä, jonka Paratiisi jäi lukematta.

Mika Waltarin Surun ja ilon kaupunki (jota säästin sitä lukematta 10-15 vuotta todella TODELLA pahan päivän varalle)

Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (jonka kantta en voinut katsoa muistamatta hiekan ja mullan ja märän heinän tuoksun)

Andrei Makinen Idän sielunmessu (joka on ehkä kauneinta mitä on)

Chet Raymon Yötaivaan alla (kirjakaupan täti huudahti tätä ostaessani "Oi! Ostatko sää tämän? Tää on IHANA! Minusta kirjakaupan täti oli oikeassa.)

Repaleinen vauvakirja (jonka äiti osti odottaessani esikoistani 17-vuotiaana. Sitä lukiessani saatoin välillä uskoa, että tulisin ymmärtämään jotain vauvojen hoidosta).

Katherine Alffeyn Delfiinikesä (jonka lukeminen lapsena vakuutti minut siitä, että jossain maailmassa täytyi olla joku toinen samanlainen kuin minä.)

Sitten on vielä kymmeniä muita, joita en vielä uskalla edes ajatella.

Ensin ajattelin, etten koskaan enää osta yhtään kirjaa, tosin tällä hetkellä omistan niitä jo kaksi sillä tosielämän persoonallanikin oli vasta syntymäpäivät (kiitos onnitteluista Kutuharju!!!). Mutta sitten päätin, että kerään kaikki kirjat takaisin, yksi kerrallaan, vaikka siihen menisi koko loppuelämä! Saapa nähdä kuinka se lähtee onnistumaan.

Rakkaasta kirja"kokoelmastani" on siis jäljellä pelkkä lista. Kerro ihmeessä sinäkin - parahin paikalleosuja -lempikirjasi, niin lisään sen mukaan listaan. Miksipä en saisi hankkia myös entistä parempaa hyllyntäytettä!


Hyvää pääsiäistä ihan jokaiselle! Jaa

Todellisuuspakoista riippuvuutta

Ensimmäinen lukemani sana oli isoäiti. Olin jo pitkään tuijotellut kirjaimia, valinnut äitien kirjojen joukosta mielenkiintoisen näköisen ja teeskennellyt lukemista. Olin opetellut kirjaimia, piirrellyt niiden muotoja kömpelösti vihkooni. Olin odottanut tietäen, että rakastan lukemista, tietämättä vielä miksi.

Tuo sana, isoäiti; sillä on vieläkin erityinen merkitys minulle. Koko maailmankaikkeus yhdistyi tuolla hetkellä joksikin merkitykselliseksi. Oli kuin olisin elänyt siihenastisen elämäni vedenpinnan alla ja vasta nyt hengittänyt ilmaa ensimmäisen kerran.

Maailma oli täynnä kirjoitettuja tajuntoja, joista moni puhui suoraan minulle. Vaikka joskus tunsin olevani yksinäinen, muista eristyksissä ja kykenemätön käsittämään ympärilläni tapahtuvaa, oli minulla lohtunani ymmärrettävien mielten ulottuvuus. Lukeminen sopi mielikuvitukselleni paremmin kuin nukkeleikit tai television lastenohjelmat. Lukeminen oli trippi, jonka avulla pääsi kauas pois saven päälle rakennetusta kylästä. Lapsena en kaivannut minnekään. Menin vain koulusta kotiin ja luin loppuun aamulla aloitetun kirjan.

Kirjojen maailma on paljon todellisuutta parempaa. Nopeasti vilkaistuna romaanin tapahtumat saattavat imitoida elämää, mutta siinä missä elämä on sarja ennalta-arvaamattomia sattumia, on romaani puolestaan ketju tarkasti harkittuja syitä ja seurauksia.

Kuten varmaan jokainen lukija, myös minä tunnen välillä huonoa omaatuntoa harrastukseni vuoksi. Pelkään, että tuhlaan aikaani, että "oikea" elämä jää elämättä. Epäilen olevani elämää pelkäävä erakko, että suostun nauttimaan todellisuutta vain sellaisessa muodossa, jonka pystyn täysin hallitsemaan. Lukija on romaanin jumala. Hänellä on valta laittaa kirja kiinni, jos sisältö ei miellytä.

Toisaalta emmekö me ihmiset rakenna tarinaa, omaa elämäkertaamme, alati omassa tajunnassamme? Järjestämme menneisyytemme irralliset tapahtumat syy-seuraus-ketjuiksi, juoneksi, joka on johtanut päähenkilön (oman itsemme) tilanteeseen, jota kutsumme nykyhetkeksi. Epäoleelliset tai juoneen sopimattomat tapahtumat me yleensä unohdamme tai muokkaamme niitä tarinaamme sopiviksi.

Joululahjapaketista paljastui Sofi Oksasen Puhdistus. Olen lukenut takakannen tekstit ja sivellyt sormellani pehmeäkantisen yksilön epätasaista pintaa. Olen katsonut kirjoittajan kuvaa ja miettinyt, että kirjoittajalla on jännän näköinen suu, vai onko se maalattu sellaiseksi. Olen lehteillyt kirjan nopeasti läpi. Sanoissa on käytetty tavallisesta poikkeavaa fonttia. Vasta lähipäivinä alan lukea. Jaa

Kun sitä tulee, niin sitä kans tulee...

... maallista mainetta ja kunniaa nimittäin. Vai oliko se peräti niin, että maine ja kunnia eivät pysy samassa ruumiissa; kun kunnia on menetetty, alkaa maine vasta kasvaa.

Obeesia oli mennyt antamaan minulle alla olevan tunnustuksen ja olen siitä kovin iloinen. On hauskaa yrittää ajatella Obeesiaa vierailulla täällä blogissani. Hän on minulle tuttu niin pitkältä ajalta, vaikka en ole koskaan tavannut häntä.



Blogielämäni ensimmäisistä ystävistä moni on jo hävinnyt tosimaailmaan (mitähän esimerkiksi Markolle kuuluu), mutta yllättävän moni vanha tuttu on edelleen olemassa. Annan palkinnon tällä kertaa niille (seitsemän piti valita tällä kertaa), joiden blogeihin ihastuin jo ennen blogipersoonani syntyä tai Allyn alkutaipaleella.

Kirsti
SusuPetal
Sivuaskel
Polgara
Isopeikko
Alastalo
Pantteri

Kiitos teille kaikille! Rakastan blogejanne!

Lähdin tässä päivänä muutamana hakemaan kirjastosta erästä Kirsin suosittelemaa romaania. Minulla on kaapissani Amy Tanin Sata salattua aistia, joka on yhteinen suosikkimme ja nyt Kirsi oli lukenut samalta tekijältä toisen, vähintään yhtä hyvän.

Minä rakastan sitä, kun kirjastossa on vaihtuvia teemoja. Nuo teemapöydät viekoittelevat ihaniin herätelainoihin. Tällä kertaa teemana oli Finlandia-ehdokkaat. Onneksi minä, yksikätinen parka, olin ottanut kantoapua mukaani! Yleensä tulee rohmuttua ja niin tälläkin kertaa. Ja onneksi käsivarsilleni heittäytyi Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä. Teksti on kerrassaan nautittavaa ja moniulotteista. Siinä ei ole yhtään surmansyöksyä ilman taiturimaista pelastusta.

Niin... Sitä etsimääni romaania en tietenkään löytänyt. Jaa

Vastaan pariin haasteeseen ja horisen lisäksi omiani.

HeidiR peräänkuulutti bloggaajien taideteoksia ja päätin osallistua. Käsi on ihan kipeä, sillä olen jännittänyt sitä hulluna piirtäessäni. En kerta kaikkiaan hallitse tätä tietokoneella räpöstämistä (eikä tavallinen kynäkään pysy kädessäni juuri sen paremmin). Hallatar ja Almamaria olivat haastaneet minut kertomaan bloggausympäristöstä. Piirros esittää siis konettani lähimmästä ikkunasta avautuvaa, tunnelmallista ympäristöä, oikein kunnollista kerrostalolähiötä. Koneeni ympäristöstä en kehtaa tarjota piirrosta, vielä vähemmän valokuvaa. Tämä nurkkaus on oikea sikolätti!

Pitäisi varmaan kirjoittaa oikein kunnollisen mittainen postaus, että tuo piirros ehtisi samalla tekeytyä, mutta ei ole juuri asiaa. Olen taas sairaana. Huomasin oloni heikkenevän rakkaan serkkuni, Marsupilamin synttärijuhlilla ja nyt tuntuu jo kuumeiselta. Sain toiselta rakkaalta serkultani, Parsinneulalta uuden kirjailijavinkin. Portugalilainen (en ole tainnut lukea ennen ketään portugalilaista). Tämän kirjoitettuani sujahdan kirjaston sivuille katsomaan, onko kyseinen herra kotosalla. Voisin käydä hakemassa hänet kotiini kuukauden vierailulle ensi viikolla. Palaan hänen suhteensa asiaan, jos aihetta raporttiin ilmenee. Mutta ihan ensin pitää koluta Dostojevskin Kellari loppuun.

Luin viikolla Kalevasta, että joutuvat Kemissä laittamaan vanhukset yöpuulle jo iltapäivällä henkilökuntapulan takia. Jostain syytä juuri tuo uutinen (vaikka herra tietää, että vastaavia saa kuulla harva se päivä) kävi suututtamaan ja harmittamaan minua ihan erityisesti. Sanokaa joku millä perusteella Suomi on muka hyvinvointivaltio???!!! Silläkö, että täällä terve, keskituloinen, normi-ikäinen keskivertokansalainen tulee toimeen suurempia kärsimättä? Jollakin perusteellahan meidän täytyy ajatella, että esim. vanhan tai vammaisen ihmisen arvo on toinen kuin nuoren ja terveen. Eihän tuollaista voitaisi muuten hyväksyä.

Ymmärrän kyllä budjetit ja säästöt ja sen, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Mutta jossakin täytyy olla raja! Ja me yksilöthän sen rajan vedämme (tietenkin yhdessä ja laumoissa). Tosi itsekästä meininkiä, että yhteiskuntamme heikoimpia rokotetaan ja käytetään hyväksi, jotta me muut voimme röllötellä tyytyväisinä ylikokoisissa omakotitaloissamme. Nämä arvot eivät ole ainakaan sitä, mitä minä haluan!

Mutta nyt naivit tilitykset sikseen! Toivottavasti hädintuskin ala-astetasoinen piirrokseni on nyt kokonaisuudessaan piirtynyt näkyviin :)

Hyvää sunnuntaita kaikille!
Jaa

Tarinamaanantain aiheena on lämpö

Lukutoukka

"Hyvästi! Hyvästi! hän huusi niin kovaa kuin jaksoi. - Iloisia päiviä delfinaki! Loppu."
Jessica laittoi kirjan kiinni ja asetti sen yöpöydälle, kuutamolampun viereen. Hänen päänsä oli haaveista ja mielikuvituksesta tyhjä. Heppaverhojen raosta pilkotti kaistale pimeää iltaa. Toisesta huoneesta kuului välillä riitaa. Tällä kertaa isä varmasti lähtisi, eikä tulisi koskaan takaisin ja sitten äiti joutuisi keksimään jonkun toisen lapsenvahdin ja lompakon. Hän toivoi, että hänen vatsaansa olisi alkanut taas sattua. Sitten hän olisi voinut huutaa isää ja äitiä auttamaan. Oli vaikea saada unen päästä kiinni ilman haaveita ja mielikuvitusta.

Hän heräsi ja oli yö. Huoneessa kajasti hämärä valo. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi että joku häntäkin pienempi olento kierteli ja kaarteli hitaasti katon rajassa häntä katsellen. Olennolla oli samanlaiset kasvot kuin satukirjan menninkäisellä ja sen suipot korvat näkyivät mustan, suoraksi suitun tukan keskeltä. Koko olento hohti valoa päästä varpaisiin saakka.
- Oletko sinä enkeli? Jessica kysyi.
Olento ei vastannut mutta laskeutui hitaasti sängyn jalkopäähän ja katseli häntä ilmeettömästi. Hän oli näkevinään olennon katseessa ystävällisyyttäkin. Sitten hän muisti että koulussa oli sanottu, että jos näkee näkyjä, pitää katsoa pois kymmenen sekuntia ja sitten takaisin. Jos näky ei ole totta, se katoaa. Hän katsoi pois, vaikka ei olisi halunnut. Valon kajastus hävisi ennen kuin hän oli laskenut kymmeneen ja hän kääntyi jo aikaisemmin. Olento oli kadonnut.

Aamulla isä ja äiti olivat jo aikaisin hereillä. Isä kaatoi hänen muroihinsa maitoa ja äiti antoi lusikan. Heitä nauratti taas kaikki ja Jessica tiesi ettei isä lähtisi vielä pois ikuisiksi ajoiksi. "Kaikk' onkin vaarat vältetyt, he kotiin saapuneet on nyt", Jessica rallatteli mielessään. Hän ajatteli edellisen yön olentoa. Ehkä hän olikin niin kuin ihmiset kirjoissa. Ehkä hänelle olikin varattu jokin suuri seikkailu ja hänestä tulisi sankari. Sitten hän voisi hakea isän takaisin kotiin vaikka maailman ääristä! Häntä nauratti ihan väkisin ja lämpö levisi mahaan asti.


Lainaukset:
Katherine Allfrey: Delfiinikesä
Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?


Tarinamaanantai Jaa

Lämpötyyny Ferrarin väreissä

Minä olen yleensä tarttunut ennakkoäänestysmahdollisuuteen, ihan siksikin, että mielestäni äänestyspäivänä uurnilla leijuu aivan liian paksu juhlallisuuden tuntu. Ihmisillä on vakavat katseet ja itsekin pitäisi sitä myöten osata käyttäytyä. Osaanhan toki, mutta se, että pitää on se rasittava juttu.

Tällä kertaa erityisen hyvä juttu ennakkoon äänestämisessä oli se, että nyt olen kipeänä. Tarkemmin ottaen kylkeni on jotenkin "mennyt". Epäilen että kyseessä on joku hyvin erikoinen ja kieroutunut hiirivaurio, sillä kipu aktivoituu entistä sietämättömämmäksi kun käyttelen hiirtä.

Tänään on toistaiseksi viimeinen yhteinen päiväni Hän jota ei ole-antologian kanssa. Kirja on vähän myöhässä palautuspäivästä. Kirjasto on muuttanut käytäntöään nopean palauttajan eduksi. Ennen myöhästymismaksu oli 0.40 snt/viikko/kirja, nykyään 10 snt/päivä/kirja... Hmm.. Eli siis 70 senttiä viikossa. Olisivat voineet suoraan myöntää että kyse on hinnankorotuksesta.

Tämän päivän vietän siis lämpötyynyn ja kirjan kanssa. Kansalaisvelvollisuudet on hoidettu!

Perhonen

Siitä ei kulje tarinoita.
Se on jakautunut kahtia kuin sekunti.
Se kääntyy itsensä varassa, sarana.

Sillä ei ole tulevaisuutta.
Sitä ei ole kiinnitetty menneisyyteen.
Se pilailee tällä hetkellä.

Se on pieni keltainen perhonen.
Se on ottanut nämä viheliäiset kukkulat
siipiensä suojaan.

Vain hyppysellinen keltaista,
se avautuu ennen sulkeutumistaan
ja sulkeutuu ennen kuin oi

missä se on

(Arun Kolatkar: Intian enlanninkielisen nykyrunouden antologia Hän jota ei ole)

Jaa

Häpeällisiä tunnustuksia, eli sitä klassikkoa en lukenut

Prosperon innoittamana yhdyn tähän kamalan mielenkiintoiseen haasteeseen ja toivon että muut blogi-ihmiset ovat tunnustuksellisella tuulella, sillä haastan kaikki lukijat kirjoittamaan oman tunnustuksensa. Tarkoitus on luetella kymmenen kirjallisuuden klassikkoa jota ei yrityksistä huolimatta saanut luettua. Tässä minun hävettävä listani:

1. Väinö Linna: Tuntematon sotilas. Tätä kirjaa olen yrittänyt pariinkin otteeseen, mutta en ole yksinkertaisesti saanut pakotettua itseäni lukemaan sitä loppuun. En ole myöskään jaksanut katsoa yhtään Tuntemattomasta tehtyä elokuvaversiota. Anteeksipyyntöni Suomen kansalle!

2. Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet. Tajusin heti alun jälkeen että minun on luettava ensin Koraani jotta teoksen maailma avautuisi paremmin.

3. Koraani. Alkuinnostus vaihtui nopeasti lamaannukseksi ja Koraani häipyi hiljaa kirjapinoni pohjimmaiseksi, kunnes katosi kokonaan. Myös Raamattu on edelleen lukematta, useista yrityksistä huolimatta.

4. Kalevala on jäänyt lukematta vaikka osia siitä on tullut tutkiskeltua tarkasti ja kirjoitettua aiheesta mm. lehtijuttu. Nyt kuulin että siitä on tehty joku koiramäen versio.. Pitäisiköhän yrittää?

5. Luin Homeroksen Iliaksen nuoruudessani suurella mielenkiinnolla, mutta Odysseia osoittautui minulle liian kovaksi palaksi. Korvaukseksi olen lukenut Joycen Odysseuksen.

6. Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän helvetti oli hetkessä luettu, mutta kun matka kävi kohti paratiisia, alkoi vauhti kummasti hyytyä. Muistelen luovuttaneeni kiirastulen loppuvaiheissa.

7. Alexandre Dumas on kirjoittanut kaksikin klassikkoa joita en ole saanut luettua parhaalla tahdollakaan. Monte-Criston kreivi oli minusta tylsä ja Kolme muskettisoturia vielä sitäkin tylsempi.

8. John Milton: Kadotettu paratiisi. Olisi pitänyt arvata että se saattaa olla TYLSÄ jos sitä ei ole vuosikausiin lainattu kirjastosta ja ainoa kappale on esihistoriallinen, koinsyömä ja kellastunut kirjanen. No, yritetty on.

9. Virginia Woolf: Orlando. Majakka meni vasta toisella yrittämällä ja luulen että yritän Orlandoakin vielä joskus uudestaan. Toistaiseksi tämä kuitenkin roikkuu häpeälistalla.

10. Charles Dickens: David Copperfield. Ei vaan pystynyt... Olisko ollut liian hapokasta? Jaa

Valokuvatorstaissa on aiheena ystävyys

Mistä tunnet sä ystävän. Onko oikea sulle hän?

Tietenkin kansien, suositusten ja takakannen pikku tiivistelmän avulla. Mutta kaikesta huolimatta näiden ystävien kanssa pitää aina ottaa pieni riski.

Lapsena sanoivat minua lukutoukaksi, mikä oli aika harmittavaa ja noloa. Nyt olen tyytyväinen että minulla on ystäviä jotka suostuvat esiintymään blogissani omalla nimellään, ilman vastalauseita :)

Valokuvatorstaihin Jaa

Sairaus, kirjaesittely ja kevään odotusta.

Helmikuu

Jo sekin
että pimeän jatkoksi ei tule pimeä
kun noustaan jalkeille ja taloa saartaa lumi
että taivas ei ole yö päivän yllä
puolikuu riipuksissa

että verho vedetään edestä kun juodaan aamukahvi
että talitiainen löytää lintulaudalle
että tuohi koivuissa vaalenee
että jääpuikko punertuu
jo sekin

- Solveig von Schoultz-


Kävimme katsomassa Claes Anderssonia kirjastolla ja hän kertoi omasta kirjastaan, Salto mortalesta, jonka minä sitten kuitenkin hommasin, omistuskirjoituksella. Sairautta ja varmaan kuumettakin oli (en ole uskaltanut mitata), mutta oli mukavaa käydä vähän ulkona. Onhan tavallaan vähän nörttiäkin että tyttöjen ilta on istumista salissa pääasiassa eläkeläisistä koostuvan yleisön joukossa. Mutta, kuten saimme todeta, kirjaston narikkalippu oli paljon helpommin löydettävissä kuin baarin (kl0 03.45, 2,5 promillea).

Heti kun T tuli töistä, pakotin hänet (myös hän on nyt sairas) lähtemään kanssani kuvaamaan lumisia puita. Olen ihaillut niitä ikkunasta kun M on sairastanut, mutta nyt hän oli kuntoutunut sen verran että raaski lähteä autokyydillä kuljettamaan. Ilma oli harmittavan tasapaksu ja harmaa, mutta on yritettävä tarttua tilaisuuksiin silloin kun ne tulevat, ilmoista viis. Ylhäällä kuva Nallikarista.

Ilmoitusluontoisia asioita... M:n saldo: kaksi pottaan pyydystettyä pissaan. Dieettini viikkoraportti -2,5kg. Onhan sitä jo noissakin. Jaa

Rajasta

Aina kun yritän kirjoittaa jotain lukemistani kirjoista huomaan kuinka ajatukseni soveltuvat helpommin puhuttuihin sanoihin, vielä niin että vastassa on joku kiinnostunut, nyökyttelevä ihminen. Lukeminen on minulle intohimo ja intohimosta on vaikea kirjoittaa niin ettei joko kuulostaisi naurettavalta tai jättäisi sanomatta jotain missä omasta mielestä piilee koko ajatuksen ydin.

Varasin kirjastosta Riikka Pulkkisen Rajan niin kauan aikaa sitten että olin ehtinyt melkein unohtaa koko varauksen (tai kirjan) olemassaolon. Nyt se oli kuitenkin ilmestynyt ja huomasin varanneeni kirjan hyvällä hetkellä (nyt siitä on 69 varausta Oulun kirjastossa). Tämä kirja ei ollut sellainen jonka lukemista olisin vitkutellut kuukausikaupalla vaan tuntui että se pitää nielaista kerralla suurempia fiilistelemättä ja pureksimatta.

Minun mielestäni kirja oli onnistunut oikein hyvin siinä että se sisälsi hurjan määrän mielenkiintoista pohdintaa ja tuorettakin ajatusta olematta kuitenkaan puiseva tai liian vaikeatajuinen normaalin ihmisen luettavaksi. Vaikka välillä tuntuu että koulutuksen puolesta minun(kin) kuuluisi innostua erikoisuuden tavoittelusta ja turhantärkeydestä, arvostan kuitenkin sitä että kirjoittaja on älykäs, mutta myös niin itsevarma että luottaa siihen että lukija huomaa tuon älykkyyden ilman sen suurempaa alleviivausta tai krumeluuria. Joku sanoi minulle että Raja on näppärä teos. Minusta se ei nimenomaan ole näppärä vaan älykäs, ymmärtävä ja syvällinen. En tiedä miksi sana näppärä on muotoutunut minulle kirosanaksi kirjoista puhuttaessa. Tuntuu että näppärässä ei ole yhtään sydänverta mukana.

En edes yritä alkaa syväanalysoimaan teosta, siinä oli mielenkiintoista pohdittavaa niin paljon että sitä ei jaksa puida kuin jonkun sellaisen kanssa joka on lukenut sen myös. Mielestäni kirjan rytmi oli erityisen huomionarvoinen, pidin kovasti tapahtumien tempon vaihteluista, käännekohtien tai paremminkin rajojen tuntumassa tapahtuvasta patoutumisesta, jähmettymisestä ja kirkastumisesta, kuin kuppiin kaadettaisiin hitaasti vettä kunnes se on pintajännitykseen asti täynnä. Siinä kohtaa pysähtynyt, venynyt hetki josta ei ole enää paluuta takaisin, kunnes kuppi tulvii voimalla yli.

Toinen asia, josta pidin paljon vaikka se vei (luultavasti täysin tarkoituksella) huomiota muusta sisällöstä. Eri henkilöitä kuvatessa kerronta vaihteli preesensin ja imperfektin välillä ja lisäsi tehoa niille teemoille joita kirjassa esiteltiin.

Ennen kaikkea Raja oli hyvin ymmärtävä ja humaani teos ja tuntui että se johdatti lukijansa oivallusten ketjun alkumetreille, ajattelematta kuitenkaan liian paljon lukijan puolesta. Kirja jätti paljon avointa ajateltavaa mutta ei ollut missään nimessä viimeistelemätön.

En tiedä onko minusta tullut jotenkin pehmeä, mutta nykyään tuntuu että törmään pelkästään hyviin ja lukemisen arvoisiin kirjoihin. Tämä kuitenkin kannattaa oikeasti lukea! Jaa

Metsäkävelyllä

Illan hämärtyessä ajelimme A:n ja koiran kanssa Hiukkavaaran metsiin, jossa taipaloimme lumessa ja hiljaisuudessa. Puhelimme vähän Salingerin Siepparista ja sen suomennoksesta. Yritin muistella oliko Saarikoski käyttänyt siinä sanaa "koomillinen" jota A tarjosi viljeltäväksi meidänkin keskuudessamme. Aluksi puut näyttivät sokeilta pisteiltä siniseksi muuttuvaa taivasta vasten, mutta eipä aikaakaan kun koko maasto alkoi heijastaa silmiini sokeutta. Taivaanrannassa kajasti ohut kellertävä viilto ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Muuten en nähnyt juuri mitään, onhan hämäränäköni suoraan sanottuna surkea. Puhuimme kauhuelokuvista ja meitä luultavasti väijyvistä psykopaateista sekä siitä mahdollisuudesta (jonka ensimmäisenä heitti ilmoille T) että A jättäisi minut metsään kuolemaan. Olen ennenkin huomannut että pimeät metsätaipaleet saavat kummallisia asioita mieleen.

Minulla on reikäisimmät pitkät kalsarini jalassa, ilmassa tuoksuu valmistuva makaroonilaatikko. Anoppi on tulossa vajaan viikon vierailulle. En ymmärrä mikä merkitys Loppiaisella on. Sen verran tajusin että keräsin loput joulukoristeet pois asunnostamme. Ainoastaan rakas koristeemme, kipsipatsas nimeltä Zombi on saanut pitää L:n valmistaman tonttulakin ja punaisen kaulahuivinsa.

Ensimmäisen kerran pitkään aikaa minulla oli tänään aihe josta halusin kirjoittaa tähän blogiin, mutta se katosi jonnekin metsäpolun varteen. Ehkä hyvä niin. Ehkä nyt on hyvä olla vain hiljaa ja alkaa nautiskella kynnilöin koristellusta asunnosta ja makaroonilaatikon tuoksusta. Jaa

Ei enää sanaakaan tiedätte kyllä mistä!

Nyt ei enää sanaakaan siitä, johon on valmistauduttu ja jota tällä hetkellä elelemme. Ennemmin haluan ilmoittaa että ilokseni sain kuin sainkin pysyteltyä eilisen erossa tietokoneesta. Eli nettiriippuvuuteni ei olekaan ihan niin paha kuin pelkäsin. Hyvä niin.

Olemme pelanneet Trivial Pursuitia eilisen illan ja tämän päivän. Harmittaa kun minulla on niin hyvä muisti. Kun yleistieto on niin onneton kuin minulla, yksi korttipakka kierähtää ympäri ennen kuin arvaisikaan ja seuraavalla kierroksella alkaa jo muistaa kysymykset. Tietenkin voisi olla iloinen siitä että on siis viisastunut, mutta kysymyksethän ovat tunnetusti sellaiset ettei niistä ole niin paljon hyötyä arkielämässä, paitsi tietenkin jos haluaa loistaa nippelitiedollaan. Ja minä en yleensä halua. Olen siinä mielessä tonttu (tämä aivan täysin viittaamatta vallitsevaan ajankohtaan) että tykkään enemmän väitellä yleismaailmallisista asioista, joista en niistäkään tiedä yhtään sen enempää. Tämä on asia joka käy usein tuskallisesti esille siinä vaiheessa kun olen rouhinnut pää punaisena pohjamutia juuri siitä asian vierestä.

Katsoimme iltapäivällä T:n kanssa Minun Afrikkani, joka oli mennyt aika pitkälti pilalle taannoisen kirjaelämykseni jälkimainingeissa. T ei ollut nähnyt elokuvaa aikaisemmin ja hän onnistui jopa pitämään siitä vaikka minä kommentoin koko ajan vierestä kärttyisellä äänelläni sitä kuinka Hollywood on tekemällä tehnyt sankarittaresta heikon ja miehistä riippuvaisen naisen, joka Afrikan kokemustensa jälkeen päästetään miesten klubiin. Hän on lunastanut paikkansa miehen veroisena - ja siitä ylöspäinhän ei voi edes kuvitella...

T yllätti minut erittäin mielenkiintoisen oloisella kirjalla. Andrew Millerin Optimistit käsittelee ainakin kansipaperin esittelyn mukaan minua kovasti kiinnostaneita aiheita. Tulen hyvin luultavasti palaamaan tähän vielä, kunhan saan aikaa kirjan lukemiseen.

B oli lukenut blogiani ja yllätti minut eilen Koston enkeli - elokuvalla josta olen kirjoittanut aikaisemmin. En rehellisesti sanottuna tiedä uskallanko katsoa sen... toivottavasti. Jaa

Uutispimennossa

Olen elänyt parisen viikkoa uutispimennossa enkä ole edes itse huomannut sitä. Tänään havahduin siihen etten tiedä mistään mitään. Eilisissä uutisissa oli yksi traaginen juttu joka nousi uniin asti mutta muuten olen onnistunut sulkemaan mieleni maailman tapahtumilta. En ole tästä asiasta juurikaan huolestunut. Päin vastoin minua joskus pikkuisen pelottaa sellaiset ihmiset jotka eivät koskaan väsy ympäröivän maailman yleensä surullisiin uutisiin, eivätkä tunne tietoista tai alitajuista tarvetta laittaa aivot narikkaan levähtämään.

Britit metsästävät uutta Viiltäjä-Jackin inkarnaatiota. Luin muistaakseni viime kesänä Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä arvuuttelevan kirjan joka osoittautui jännäksi ja mielenkiintoiseksi vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani. Olin lukenut etukäteen paljon kritiikkiä siitä kuinka tosissaan kirjan sisältö pitäisi ottaa. Siihen en uskalla ottaa sen suurempaa kantaa, mutta kirjailijan oma innostus ja "palo" totuuden löytämisen ja sen kertomisen suhteen oli harvinaisen vakuuttavaa. En voi olla ihailematta ihmisiä jotka antautuvat asialleen (ja varsinkin jos tämä asia on totuuden löytäminen) intohimoisesti, siitäkin huolimatta että todennäköisyys rankallekin kritiikille on suuri. Huomaan todella toivovani että Patricia Cornwell löysi totuuden, hän jos joku olisi sen ansainnut. En tiedä kirjotetaanko Iso-Britanniassa tällä hetkellä uutta tarinaa historiaan, mutta luulisin että tekniikka on kehittynyt sille tasolle ettei uusi "Ripperi" pysy kovin pitkään piilossa.

Olen saanut tänään takaisin mittavan määrän menettämiäni puhelinnumeroita. Se saa olon tuntumaan turvalliselta. Nuudelikeitto tuoksuu tänne olohuoneeseen asti, toivottavasti minulla on nälkä vielä viiden minuutin päästä. Äiti on edelleen reissuillaan. Minua alkaa todella huolestuttamaan sillä viinakrampin mahdollisuus on kasvanut aika suureksi. Alle kaksi viikkoa jouluun.

Ps. Minulla ei ole aavistustakaan pyrkikö PC todella löytämään totuuden vai todistamaan että hänen teoriansa on oikea. Tämä jälkimmäinenhän voi olla aika vahingollinenkin tapa lähestyä asioita. Mutta annettakoon tämä mahdollisuus PC:lle anteeksi, tuo lähtökohta on kuitenkin aika ihmiselle ominainen ja tuskin kukaan on asennevapaista lähtökohdista liikenteessä. Jaa

Taistelu itkua vastaan osa 3

Tämä on kolmas vakava yritys saada luettua Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa tämän syksyn aikana. Tähän astiset yritykseni on torpedoinut tehokkaasti se, että en ole kyennyt lukemaan montaakaan sivua kun olen jo itkenyt itseni sokeaksi. Tänään otin kirjan taas päättäväisenä käteeni ja huomasin että lukeminen onnistuu, jos teen kaikkeni ollakseni eläytymättä tekstiin. Tämä ei sinänsä ole maailman nautittavin tapa lukea, yleensähän sitä pyrkii eläytymään mahdollisimman hyvin. Mutta huomasin viihtyväni kirjan parissa kuitenkin, itse asiassa luinkin siitä melkoisen osan tässä päivän mittaan, aina kun M:n silmä vältti.

Kaikesta eläytymättömyydestäni huolimatta pidemmissä kuvailujaksoissa itku puski väkisin ilmoille. Huomasin että silmälasit päässä on ikävää ja tuhruista itkeä ja minusta kannattaisikin tehdä tutkimus siitä oppivatko lapsuudesta lähtien lasipäiset lapset itkemään vähemmän tai ainakin vähemmillä kyynelillä kuin avosilmäiset. Laseja kuivatessa onnistuin kovettamaan itseni aina uudelleen ja niin pystyin jatkamaan lukemista. Tiedän että tällä kertaa selviän loppuun asti.

Olin saanut "viralliselta taholta" kehuja kauan aikaa sitten kirjoittamastani jutusta. Siitä tuli oikein hyvä mieli. Ja hyvää mieltä tässä tarvitaankin, neiti M nimittäin opettelee yhtä aikaa värien erottelua ja nimeämistä sekä kasvattaa omaa tahtoaan päivä päivältä valtavammaksi. Tytön kulmat ovat kurtussa ainakin kolmasosan päivästä. L oli kastellut housunsa ja istunut sen jälkeen tietokoneen ääreen. Hän oli kastellut tuolin huomattavan kosteaksi. No, onneksi minun housuni imaisivat kaiken kosteuden sutjakasti persauksen kohdalle :( Kiitti vaan, pikku-L! Jaa

Oppia ikä kaikki

Tänään on ollut laiska olo. Varmaan aika pitkälti kiinni vähäisiksi jääneistä unista. Ei sitä uskokaan kuinka tärkeää nukkuminen on ennen kuin sen asian kanssa joutuu temppuilemaan. Siispä olen ollut tänään hidas ja väsynyt ja maailmani on ollut sumea. Onneksi A soitti ja pyysi kävelylle, muuten olisin varmaan vain lojunut perseelläni kaukosäädin kädessä ja paha silmä valmiina siltä varalta että joku lapsi uskaltaa tulla vaivaamaan minua tarpeillaan. M:llä oli hyvä mieli melkein parin tunnin reissullamme, sillä mukana oli koira ja M suorastaan rakastaa koiria. Lisäksi sain A:lta lainaan kirjan jonka nimi on Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (Liza Marklund, Lotta Snickare), kenties siitä enemmän myöhemmin, jos siinä on jotain mainitsemisen arvoista.

Kävelyllä näimme pari paloautoa ja sukeltajia rannassa. Varmaan niillä oli vain harjoitukset, mutta me aloimme heti luulla että ne yrittävät siellä nostaa ruumista vedestä. Minulla tuli vaistomainen tarve pois paikalta. Ensinnäkin, minua alkoi pelottaa. Tunne osoittautui suuremmaksi kuin luontainen uteliaisuuteni, vaikka olen aina luullut uteliaisuuden voittavan tuollaisissa tilanteissa. Toiseksi minun askeleitani siivitti jokin kummallinen häveliäisyyden tunne. Minulla tuli sellainen olo että jos siellä olisi ollut ruumis, olisi ollut väärin jäädä katsomaan sitä. En minäkään pidä ajatuksesta että jokin kuollut läheiseni olisi vain yksi jutunaihe ohikulkijoille. Nämä ajatukset ja reaktiot olivat minulle uutta, en ollut tiennyt olevani tällainen. Siis hyvin opettavainen kävelyretki. Jaa

Silmälasit

Onnistuin löytämään itselleni hyvinkin kohtuuhintaiset lasit, eivätkä ne edes olleet pahimman mahdollisen näköiset. Eipä sillä että asialla olisi suurta merkitystä, tässä koneellahan minä vain käyttelen niitä, mutta nuopa ovat sellaiset että niitä saattaa hätätilassa käyttää jopa ihmisten ilmoilla. Nyt täytyy kärsiä vielä pari viikkoa ennen kuin ne saa hakea. Se tarkoittaa että aikani koneella on kortilla. Saapa nähdä kuinka kirjan lukeminen nykyään onnistuu. Olen nimittäin päättänyt tarttua härkää sarvista ja testata jälleen Eurooppalaisena Afrikassa-kirjan lukemista ja toivoa että pystyn hillitsemään märykkiluonnettani.

Yön aikana minulle meinasi tulla nuha. Heräilin siihen että nenässä oli kunnon räkäfestivaaleja enteilevä olo, mutta päivän mittaan tilanne on parantunut. Voi siis olla niin että olen kerrankin onnistunut taltuttamaan uhkaavan taudin vastustuskyvylläni. Ehkäpä pääsenkin juhlille edes suurin piirtein ihmisenä. Hiusvärikin on jo ostettu. Ja lapsenvahdin saanti sujui ongelmitta. Näin helposti se ei ole tainnut sujua kuin korkeintaan kerran pari elämäni aikana, jos koskaan.

Kammottavaa, kuinka helposti onkaan pimeää. Onneksi vuoden pimein päivä on jo ennen joulua. Siitä lähtien suunta on taas kohti parempaa (ja kesää). Oulun jouluvalot ovat ihan oikeasti köpöt, en tiedä miksi se harmittaa minua tänään. En ole edes varma pidänkö jouluvaloista.

Talvella olisi kivaa opetella jokin uusi taito kun aika ei mene ulkoillessa ja elämästä nauttiessa. Minusta tuntuu että etenkin minun surkealle itsetunnolleni siitä olisi etua. Olisi niin kiva tuntea että osaa tehdä edes jotain. Eikä sitä jotain tarvitsisi edes osata kovin hyvin, riittäisi varmaan jos ylipäätään oppisi taas pitkästä aikaa jotain.

Tänään minua ärsyttivät ihmiset jotka lainaavat sujuvasti tunnettuja filosofeja. Jälkeenpäin ajateltuna luultavasti siksi, etten osaa itse lainata ketään muuta kuin sitä iänikuista ajattelemisen ja olemassaolon suhdetta käsittelevää. Ehkä minun pitäisi käyttää tämä talvi jonkinlaisen sitaattivaraston kehittämiseen.

Ps. En ole uskaltanut kirjoittaa sukulaisille. Jaa