maanantaina, helmikuuta 05, 2007

Tarinamaanantain aiheena on jälki

Kotitalon valoisassa ulkoeteisessä, kahden puisen vuodesohvan välissä oli ikivanha vaatearkku. Lapsena Juulilla oli tapana mennä kyyrylleen arkun viereen ja koskettaa tummanruskeaa puuta. Se tuntui sormien alla liukkaalta ja eläväpintaiselta, niin kuin arkku olisikin ollut iäksi jähmettynyttä merta. Kesällä aurinko paistoi siihen kuumana ja lämmitti sen pinnan kuin elävän ihmisen kyljeksi. Siinä hänellä oli turvallinen olla.

Juuli vaistosi milloin ilma alkoi seistä huoneissa raskaana ja odottavana. Silloin hän tiesi että Tapaus olisi taas edessä. Sitä oli hankala odottaa. Niska muuttui jäykäksi ja eri puolilla kehoa kihelmöi. Juuli oli lukenut mummon kirjahyllystä Muumipeikon ja pyrstötähden. Siinä pyrstötähti tulee koko ajan suuremmaksi ja peittää taivaan. Eikä Muumilaaksossa voida tehdä muuta kuin odottaa. Hänen kodissaan pyrstötähti osui maahan yhä uudelleen. Kun se tapahtui, hän juoksi suoraan ulkoeteiseen ja painoi korvansa tiukasti vasten arkun kylkeä. Hän puristi silmänsä kiinni ja yritti kuulla kauan sitten jähmettyneen meren kohisevan jossain puun uumenissa.

Eräänä yönä, pahan Tapauksen aikana, isä löi kirveellä arkun kantta niin yllättäen, että Juuli säpsähti ja parkaisi, vaikka tiesi ettei isä pitänyt ulinasta. Arkusta irtosi terävä puunpalanen ja osui suoraan isän jalkaan. Juuli pelkäsi että isä suuttuisi arkulle ja heittäisi sen pois, mutta niin ei tapahtunut. Äiti vain laittoi mummon virkkaaman liinan arkun kannelle ettei särö paistaisi heti ensimmäisenä kaikkien silmille. Juulin kävi arkkua sääliksi.

Aika kului ja Tapaukset seurasivat toisiaan. Elämä oli surusta lysähtänyttä tai pelosta ymmyrkäistä. Eräänä aamuna mummo tuli pihalle ja sanoi että Juuli muuttaisi nyt hänen luokseen asumaan. Eikä mummo pelännyt vaikka isä huusi ja äiti itki. Juulilla ei ollut kovin paha mieli, vaikka hän oli luullut että olisi.

Juuli pakkasi tavaransa vaatearkkuun, eikä kukaan sanonut vastaan vaikka se oli arvokas, oikein perintökalleus. Hän kuvitteli että oli entisaikojen hieno rouva, lähdössä pitkälle matkalle terveyskylpylään. Kun hän veti liinan pois arkun kannelta, hän huomasi että särön paljas puu oli jo alkanut tummua hieman, ikään kuin se olisi kaikessa hiljaisuudessa sopeutunut säröönsä. Juuli huomasi että mummo katsoi häntä pakkaustouhujensa keskeltä tutkivasti ja hellästi. Juuli arvasi että mummolassa olisi odottamassa hänen lempiomenapiirakkaansa.



Tarinamaanantai Jaa

18 kommenttia:

pastillinjauhaja kirjoitti...

Olipas jälleen hieno ja koskettava tarina. Aivan käsittämättömän sujuvaa tekstiä. Jatka samaan malliin.

allyalias kirjoitti...

Kiitosia Pastilli. Tässähän ihan punastuu noin isoista kehuista...

SusuPetal kirjoitti...

Onneksi on mummo.

Koskettava tarina, Ally.

Hansu kirjoitti...

Lämpöinen tarina :)Mummo on turva ja auttava syli.

M.A. Lindroos kirjoitti...

Huh huijaa...T o d e l l a kaunis tarina!!

Tarjuska kirjoitti...

Koskettava tarina ja mummoista on yleensä turvaa. :) Hyvin kerrottu.

allyalias kirjoitti...

Susu, onneksi tosiaan on mummo.

Hansu, vaikeistakin tilanteista voi selvitä jos on välittäviä aikuisia ympärillä.

M.A.Lindroos, Kiitos :)

Tarjuska, minulle mummo oli tärkeä henkilö. Ehkäpä siksi mummot on aina kiva kirjoittaa turvallisiksi.

Isopeikko kirjoitti...

Ikään kuin elämä koko tarina. Säröjä tulee, nihhin sopeutuu. Muutokset vievät mukanaan. Joskus saa piirakkaakin :)

allyalias kirjoitti...

Isopeikko, tämä säröihinsä sopeutuminen oli juuri se ajatus, jota olin mietiskellyt.

Olli kirjoitti...

Mitäs mummosta.. mutta se omenapiirakka! ;-)

Hyvä tarina! Ihmissuhdekiemurat kaiken kaikkiaan on kiinnostava kenttä..

allyalias kirjoitti...

Aivan, Olli. Taas saamme huomata kuinka omenapiirakka pelasti päivän.

Liisa kirjoitti...

Koskettava tarina. Tapaukset jättävät aina jälkensä. Kaikilla ei ole lämmintä piirakkapaikkaa minne mennä. Onneksi tässä tarinassa on.

Hyvin kirjoitat!

Liisa kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
allyalias kirjoitti...

Kiitos käynnistä, Liisa. Tosiaan, kaikilla ei ole sitä turvallista paikkaa tai turvallista aikuista. Mutta kaikki olisivat sellaisen ansainneet.

Salka kirjoitti...

Minä tykkäsin kovasti tästä tarinasta, kiitos!

allyalias kirjoitti...

Kiitos itsellesi, Salka. Kiva kun tykkäsit :)

Sulfidi kirjoitti...

Toi hyvälle mielelle ettei piina jatkunut loputtomiin. Aina on toivoa tuli mieleen tästä, vastoin käymiset eivät ole maailman loppu! Lopuksi sai aikaan pehmeän ja harmoonisen olon toisen saadusta rauhasta. ;D Erittäin hyvä!

allyalias kirjoitti...

Kiitos, Sulfidi. Olisipa kiva kun kaikilla olisi joku turvapaikka, mutta niin ei taida olla oikeassa elämässä.