Orgastik... Kyynikon päiväkirja.

Rak... Turha päiväkirjani,

Pakinaperjantaissa oli tällä viikolla aiheena riemastus. Mikäpä siinä, hienoahan on aina pureutua ihmisen toiminnan heikkouksiin ja mielentilojen lähes hysteeriseen ailahteluun.

Moni voisi kuvitella, etten ole koskaan kokenutkaan riemastuksen tunnetta, mutta myönnän tunteen tulleen nuoruudessani jollain lailla tutuksi. Joskus vieläkin, kun eteeni sattuu lasillinen erinomaista viiniä ja suullinen oikein hyvää juustoa, minä melkein... no niin.

Mitä on riemastus? Ulkoisestihan tämän monimutkaisen tunteen riehumisesta ihmisen sisällä todistaa kokijansa kasvoille leviävä yllättynyt hymy (tai vastaavasti tuskallinen irvistys!). Suu aukeaa, sieltä saattaa kuulua kummallisia äännähdyksiä. Toisilla on tapana päästellä röhkiviä kurkkuääniä, mutta suurin piirtein yhtä moni ilmaisee riemastuksensa inisemällä. On niitäkin, jotka huutavat pidäkkeettömästi. Riemastuneen vartalolla on taipumus kiemurrella hallitsemattomasti tunteen kourissa.

Kysynkin nyt, kannattaako tuollaisen alhaisen ja eläimellisen tunteen valtaan joutua ollenkaan? Miksi irtautua kaikesta siitä, mikä on tärkeää ja todellista? Ja kannattaako tuon lyhyen riemun hetken takia tehdä itsestään naurettava pelle? Kuka menisi vapaaehtoisesti huvipuistolaitteeseen ja tulisi sieltä paskat housussa ulos? Tuskin monikaan. Ihmisen on tärkeää säilyttää täysi läsnäolonsa ja ennen kaikkea täysi ruumiinsa hallinta. Emmehän muuten ole eläimiä kummempia. Tässä nimenomaisessa asiassa eläimet tosin taitavat olla teitä ihmisiä kehittyneempiä, sillä harvoin näkee eläintä riemun vallassa. Paitsi iljettävät apinat iljettävine temppuineen näyttävät toisinaan kerrassaan... no joo.

On monta syytä pidättäytyä riemastumasta. Kaikki varmasti tietävät näistä syistä, mutta tulevat ajatelleeksi niitä vasta riemastuttuaan. Olisi hyödyllistä ajatella näitä asioita vakavasti ennen riemua, jolloin se parhaassa tapauksessa tukahtuu kokonaan tai ainakin sen terävin kärki katkeaa pois.

Ensiksikin onnen määrä on maailmassa vakio. Jokaista riemua seuraa epätoivo, jokainen kliimaksi ennustaa antikliimaksia. Mitä suurempi riemu, sen suurempi epätoivo. Ei riemua, ei epätoivoa. Yksinkertaista ja ymmärrettävää. On mielestäni hullua antaa tuollaisen turhan tunteen riepotella ruumista pienen hetken ja antautua sitten tuskan ja murheen riuduttamaksi. Riemu hulahtaa ruumiin läpi lämpimänä aaltona, mutta tuska nakertaa sielua ikuisesti!

Riemuitsetko, kun lähimmäisesi riutuu? Maailmassa on onneksi aina sellaisia, joilla menee huonommin. Heitä on hyvä ajatella siinä vaiheessa, kun riemu orastaa jossain sisimmässäsi, kun sen sormet kutittelevat ihoasi ja viekoittelevat antautumaan. Olisi todella itsekästä riemuita, kun toisaalla on köyhyyttä, sotia, luonnonmullistuksia, silkkaa nälänhätää ja kuolemaa. Sinulla on ehkä varaa manikyyriin ja hyväntuoksuisiin käsivoiteisiin, sekä kaikenlaisiin patterikäyttöisiin vekottimiin, mutta jossain muualla ihmiset kuolevat nälkään sinun ylenpalttisen ja irstailevan elämäntyylisi takia. Sitä sopii miettiä. Ja mielellään jo ennen riemua.

Jos näiden asioiden ajatteleminen ei vielä hillitse riemua, voi kokeilla vaikka perusteellista siivoamista tai viileää suihkua. Kannattaa välttää luontodokumetteja ja amerikkalaisia elokuvia, jotka molemmat antavat riemusta aivan vääränlaisen kuvan. Minusta ei ole liioittelua nousta vuoteesta vaikka keskellä yötä, ja lähteä kunnon hikilenkille. Mieluiten vielä hautausmaalle, jossa voi surra ja muistella kaikkia tämän maailman riemut jättäneitä. Silloin viimeistään muistaa, että iloon pitää tarttua, riemuita vielä kun voi... eikä siis kun... pitää välttää kaikkea riemua. Se on turhaa, kun lopulta sitä kuolee kuitenkin.

Pakinaperjantaille briljantilla. Jaa