Pakinaperjantain aiheena astia

Kauheaa, jos yhtäkkiä ovelle tulisi joukko rotevia, hawaijilaispaitaisia miehiä, pikkuletit sievästi ponnarilla niskassa ja sanoisi, että nyt olisi lähdettävä autiolle saarelle, jonne saisi ottaa vaan yhden astian mukaan. Sitä jo alkaisi miettiä ihokarvat pystyssä kelluuko muovinen taikinakulho sen verran, että sillä saa purjehdittua takaisin sivistyksen pariin, vai olisiko Tupperwaren rasia parempi? Mutta olisiko se sitten jo niin hyvä että hait repisivät sen käsistä, kun siinä ihmisen palat säilyvät hyvänä "siis niinku NIIIIIN paljon pidempään"?

Silloin ne hawaijilaispaitaiset miehet huomaisivat hätäisen ilmeesi, katsoisivat toisiinsa kulmakarvat kohotettuina ja koomillistuneina ja räjähtäisivät niin suureen nauruun että räikeät palmunlehdet paitojen etumuksissa hytkyisivät. Sitten he sanoisivat, että eihän kyse ole mistään elämää suuremmasta salaliitosta tai muusta muiluutuksesta, vaan siitä kun silloin kerran messujen takanurkan vasemmanpuoleisella kojulla vastasit kyselylomakkeeseen. Ja ykköspalkinto oli matka eksoottiselle saarelle, omaan rauhaan ja niin edelleen. Että se voitto nyt tuli ja lähdettävä olisi heti jos meinaisi mukaan (etkösinäsaanutsitäkirjettäjonkalähetimmeviikkojasittensiinäluki TÄTÄ TARJOUSTA ET VOI OHITTAA. AVAA HETI!) . Ruokaa lomarannalta toki löytyisi monta eksoottista sortimenttia ja nukkua saisi viileässä ja moskiittovapaassa bungalowissa. Pois saarelta pääsisi yksityislentokoneella, että Tuppervaaran kelluvuutta ei sitten tarvitsisi testata. Mutta astioita siellä ei olisi. Ei kerrassaan yhden yhtä. Että jos vaikka sellaisen tarpeellisimman ottaisit mukaan, miehet selittäisivät.

Siitähän se vasta tenkkapoo tulisi. Miehet katsoisivat kelloa ja naputtaisivat lakerikenkiään eteisen lattiaa vasten sillä aikaa, kun sinä haalisit keittiön pöytään saippuakulhoa ja siivilää, kattilaa ja lautasia. Saisit kuulla että haarukkaa ei lasketa astiaksi. Tuskan hiki valuisi, haluaisit sanoa että antaa olla koko perhanan reissun, kun ei kerran astioita ole talon puolesta, mutta sitten tajuat että on sitä huonommissakin oloissa lomailtu. Paljonkin huonommissa.

Aika kuluisi ja punnitsisit jo kädessäsi sitruspuristinta ja nippua kertakäyttölautasia. Hawaijilaispaidat alkaisivat tehdä lällättävällä äänellä lähtölaskentaa 5-4-3-2-1-NOLLA useampaan kertaan ja availemaan ulko-ovea, jotta luulisit heidän olevan jo lähdössä pois. He tepastelisivat lakerikengillään niin, että sinun olisi ilmeisesti tarkoitus luulla askelten vaimenevan heidän poistuessaan, mutta tukahdutettu hihitys paljastaisi heidän olevan edelleen eteisessä.

Lopulta hermostuisit ja nappaisit ensimmäisen astian, jonka käteesi saisit. Vasta limousinessa huomaisit että se on se isoisoäidin peruja oleva mittakippo, juuri se ainoa astia, jonka otit mukaasi silloin nuorena kun lähdit kotoasi avaraan maailmaan. Se, jonka kahvakin on jo vuosia sitten katkennut ja mitta-asteikko haalistunut. Hawaijilaispaitaiset katsoisivat sinua ja mitta-astiaa vuoronperään kuin yrittäen päättää kumpi teistä on se vähämielinen. Ja sinä tietäisit että turhaan sinä niille selitystä tarjoaisit. Etkä sinä itsekään ymmärtäisi miksi haluat koko menneisyytesi mukaan autiolle saarelle.


Pakinaperjantaihin Jaa