maanantaina, maaliskuuta 26, 2007

Tarinamaanantain aiheena on lämpö

Lukutoukka

"Hyvästi! Hyvästi! hän huusi niin kovaa kuin jaksoi. - Iloisia päiviä delfinaki! Loppu."
Jessica laittoi kirjan kiinni ja asetti sen yöpöydälle, kuutamolampun viereen. Hänen päänsä oli haaveista ja mielikuvituksesta tyhjä. Heppaverhojen raosta pilkotti kaistale pimeää iltaa. Toisesta huoneesta kuului välillä riitaa. Tällä kertaa isä varmasti lähtisi, eikä tulisi koskaan takaisin ja sitten äiti joutuisi keksimään jonkun toisen lapsenvahdin ja lompakon. Hän toivoi, että hänen vatsaansa olisi alkanut taas sattua. Sitten hän olisi voinut huutaa isää ja äitiä auttamaan. Oli vaikea saada unen päästä kiinni ilman haaveita ja mielikuvitusta.

Hän heräsi ja oli yö. Huoneessa kajasti hämärä valo. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi että joku häntäkin pienempi olento kierteli ja kaarteli hitaasti katon rajassa häntä katsellen. Olennolla oli samanlaiset kasvot kuin satukirjan menninkäisellä ja sen suipot korvat näkyivät mustan, suoraksi suitun tukan keskeltä. Koko olento hohti valoa päästä varpaisiin saakka.
- Oletko sinä enkeli? Jessica kysyi.
Olento ei vastannut mutta laskeutui hitaasti sängyn jalkopäähän ja katseli häntä ilmeettömästi. Hän oli näkevinään olennon katseessa ystävällisyyttäkin. Sitten hän muisti että koulussa oli sanottu, että jos näkee näkyjä, pitää katsoa pois kymmenen sekuntia ja sitten takaisin. Jos näky ei ole totta, se katoaa. Hän katsoi pois, vaikka ei olisi halunnut. Valon kajastus hävisi ennen kuin hän oli laskenut kymmeneen ja hän kääntyi jo aikaisemmin. Olento oli kadonnut.

Aamulla isä ja äiti olivat jo aikaisin hereillä. Isä kaatoi hänen muroihinsa maitoa ja äiti antoi lusikan. Heitä nauratti taas kaikki ja Jessica tiesi ettei isä lähtisi vielä pois ikuisiksi ajoiksi. "Kaikk' onkin vaarat vältetyt, he kotiin saapuneet on nyt", Jessica rallatteli mielessään. Hän ajatteli edellisen yön olentoa. Ehkä hän olikin niin kuin ihmiset kirjoissa. Ehkä hänelle olikin varattu jokin suuri seikkailu ja hänestä tulisi sankari. Sitten hän voisi hakea isän takaisin kotiin vaikka maailman ääristä! Häntä nauratti ihan väkisin ja lämpö levisi mahaan asti.


Lainaukset:
Katherine Allfrey: Delfiinikesä
Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään?


Tarinamaanantai Jaa

22 kommenttia:

Polgara kirjoitti...

Olipa kaunista... pikkuisen ensin pelottavaa, mutta kaunista! ;D
PS Keijut EIVÄT ole mitenkään mukavia, ne ovat inhottavia kuin mitkä....

pastillinjauhaja kirjoitti...

Hieno tarina jälleen kerran! Karu ja kaunis yhtä aikaa. Vaikka itse ei ainakaan muista tollasta lapsuudesta, niin jotain tuttua tarinassa on. Ehkä sitä vaan torjuu eikä aktiivisesti muista. Aivan valtavan hienoja nää on nää sun tarinat. Jatka vaan samaan malliin!

Olli kirjoitti...

Turvallisuuden tunne on lapselle tärkeä juttu. Aikuisella tunne on jo valmis (pitäisi olla!) ja niinpä tämä usein unohtaa, miten herkästi heilahteleva asia se lapselle on.. jollekka tunne on vasta kehittymässä.

Offset kirjoitti...

Tämä on oikein osuva ja hieno tarina.

allyalias kirjoitti...

Polgara, joskus kaunis ja pelottava käyvät käsi kädessä. Onpa hyvä tietää keijujen todellisesta luonteesta... Minä tiedän vain yhden Keijun ja se on vaikuttanut tosi mukavalta...

Pastilli, kiitokset. Luulenpa että tietyt jutut ja fiilikset ovat lapsuudesta tuttuja vähän kaikille.

Olli, aina pitäisi muistaa juurikin tuo mitä sanot, mutta pakko myöntää että minä en ainakaan aina muista. Ehkä pitäisi olla paremmin kosketuksissa omiin lapsuusfiiliksiin.

Kiitokset myöskin sinulle kommentistasi, Offset :)

hopola kirjoitti...

Koskettava tarina, ehkä liian tuttua, sai surulliseksi. Hyvä näin, tavoitit jotakin.

SusuPetal kirjoitti...

Tarina teki minut suruliseksi, sen kummemmin syitä selittelemättä.
Koskettava.

allyalias kirjoitti...

Hopola, joskus on tosiaan hyvä nostaa surujakin pintaan, puhua ja pohdiskella. Tällä kalastelin vähän omiakin surujani.

Susu, lapset ovat tunteineen meidän maailmamme irtolaisia ja sivustakatsojia. Pitäisi yrittää muistaa paremmin että sanamme kaikuvat lapsen todellisuudessa eri tavalla kuin meidän aikuisten.

paju kirjoitti...

Sulla on suora yhteys lapseen. Onneksi. Hänen onnekseen. Meidän onneksemme. Kiitos, kun kirjoitat näkyvillemme sen minkä lapsen mielessä näet.

allyalias kirjoitti...

Paju, minusta kannattaakin olla yhteys lapseen ja antaa sen olla ja kiukutella, leikkiä ja haaveilla aika lailla vapaasti. Jopa senkin lapsen joka asuu tuolla jossain oman itsen sisällä.

Alastalo kirjoitti...

Kaunis tarina jossa surn häivä. Joskin loppu antoi hukan toivoa.

Kauniisti kirjoitettu!

allyalias kirjoitti...

Kiitos Alastalo. Joskus näitä surun häiviä saattaa ilmaantua. Vaikka olisi kuinka nätti päivä tahansa.

Liisa kirjoitti...

A.E. muistaa tällaisia iltoja, öitä ja aamuja. Kiitos kun sidoit sanoiksi nämä surulla sävytetyt tunteet!

Sulfidi kirjoitti...

Koskettava tarina jossa oli surua ja lopuksi iloa.

Turvallisuuden tuntu on todellakin pienellä ihmisellä herkkä juttu johon onkin kiinnitettävä erityistä huomiota ja selitettävä asioita miksi joskus aikuiset käyttäytyvät kuin käyttäytyvät. Ja se ei aina merkitse kaiken loppua..

Pidin kovasti jälleen! :D

allyalias kirjoitti...

Liisa, A.E:llekin iso halaus ja rutistus. Ja kaikille muillekin muistaville :)

Aivan, Sulfidi. Ehkä aikuisten olisi joskus hyvä selittää itselleenkin miksi käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Ehkä sitten huomaisivat ettei siinä käytöksessä ole juuri päätä ja häntää. Kiitos kommentistasi :)

Anonyymi kirjoitti...

Tarinasi iski suoraan sydämeeni.Löysin siitä oman lapsuuteni ja pojantyttäreni hämmennyksen.Lapset näkevät enemmän kuin me aikuiset...ja ymmärtävät enemmän mitä luulemme. Mummujen tehtävä on kertoa keijut kivoiksi,hieroa vatsat terveiksi,turvata pienen ihmisen elämä satujen maailmassa voittajaksi.Elämä kurittaa aikanaan.Nyt on aika antaa ehdotonta rakkauttta.Näitä mietteitä sai sinun tarinasi aikaan."synkkä yksinpuhelu"

Kutuharju kirjoitti...

Ensin pelottava mutta lopulta lohdullinen, niin kuin sadun juonenkulussa usein. Kommentit lapsen turvallisuuden tarpeesta olivat osuvia: aikuiset tietävät kinatessaan että 'tää on taas tätä', nyt raotetaan vähän painekattilaa ja kohta taas kyhnytetään kylki kyljessä, mutta lapselle riidan seuraaminen on kauhistuttavaa, siinä järisee kaiken perusta.

allyalias kirjoitti...

Anonyymi, isovanhemmilla on kyllä erityinen tehtävä pikkuisen elämässä. Monesti pienen lapsen kanssa arki on yhtä kiirettä ja kaavoihin kangistunutta rutiinia. Tarvitaan joku läheinen jolla on tarkka silmä ja sydän auki lasta varten.

Kutuharju, aivan niin. Lapset jäävät monesti jalkoihin silloin kun aikuisia lapsettaa. Aikuisten känkkäränkkäpäivä voi olla lapselle hämmentävä juttu.

Anonyymi kirjoitti...

Lapsi on kuin tabula rasa,valkoinen kartta.Meidän tehtävämme on kirjoittaa siihen tiet ja polut,joita hän voi kulkea pelotta ja urheasti pystyssä päin luottaen siihen,että elämä kantaa.

allyalias kirjoitti...

Juuri noin, Anonyymi. Ja ehkäpä luottavainen lapsi uskaltaa jossain vaiheessa etsiä myös ne ihan omat polkunsa.

Hansu kirjoitti...

OI, miten nättiä :) VÄhän niin kuin Lumiukko-sadusta. Tämä näky ei vain taida sulaa? Ellei se ole hohtava jäätelö?

allyalias kirjoitti...

Hansu, hohtavaa jäätelöä ei ole kai edes keksitty, mutta tokihan sellainen pitää olla. Ehkäpä sinä kirjoitat vielä hohtavan jäätelön tarinan :)