Päivä 31 - Viimeinen hetki

Ei tässä nyt vielä kuolemaa olla tekemässä, mutta on silti juhlallista, kun on koittanut tämän kuukauden viimeinen päivä. Olen kiitollinen anonyymille, joka antoi minulle tämän haasteen. Ehkäpä luet näitä joskus, tai sitten et. Kiitollinen olen kuitenkin.

Olin ajatellut päättää tämän kuukauden kuvaukseen siitä, kuinka istun ruokapöytäni ääressä kirjoittamassa tätä päällysvaatteet ylläni. Eteisessä odottaisi viitisen kappaletta täyteen pakattua muovipussia. Ruokapöydän laidalla olisi junalippu, jossa lukisi Oulu - Rovaniemi - Oulu. Kertoisin pitkähkössä kirjoituksessani, että olen ollut yhteydessä Gurnutse-Kaisaan ja että olen lähdössä hänen luokseen ystävyyttämme uudistamaan. Olisin kuvaillut nopeasti lähdön haikeuden ja rasittavuuden, antanut yleiskatsauksen muovipussieni sisältöön, kurkistellut välillä hermoillen ikkunasta ulos. Taksi saapuisi ajallaan. Ehkä viimeiseksi vielä jokin syvällisempi lause kertomaan, kuinka paljon tämä yksinäinen nukke oppi kuluneen kuukauden aikana elämästään ja kuinka hän lopulta ymmärsi ystävyyden ja muun sellaisen merkityksen.

No, todellisuudessa olen tietenkin aikeissa viettää päiväni kotona. Ehkä sulkemisajan liepeillä käyn kaupasta pari pulloa olutta ja jotain syötävää. Katson televisiota, kuuntelen radiota, istun ja katselen ikkunasta. Ehkä Jopi tulee jossain vaiheessa oven taakse. En aio avata.

Ehkäpä mitään Gurnutse-Kaisaa ei ole olemassakaan. Ehkä ei ole koskaan ollut majaa Pikkukaarnijärven rannalla tai simaa ja randstadilaisia maanviljelijäveljeksiä. Ehkä ei ole Marcelia, Laitelan Armasta, jättiritsaa, Sallia ja Eva-Majta, Frejaa, Sirakovia, sisaruksiani tai äitiä ja äijää. Kenties ei ole edes eksynyttä lestadiolaisperhettä matkalla Domänvägenille, tahi Thomas Niedermannia.

Ehkä on ollut aina näin, ihan siitä asti kuin muistan. Tämä talo, Jopi, penkki talon edessä, penkki torin laidalla. Lähikauppa. Seiskakerroksen esimurrosikäiset pojankoltiaiset ainaisine panojuttuineen, kymppikerroksen väsynyt äiti ja kolme sarjatukkapöllytettyä lasta, nelosen ylenkatseellinen pierumies. Kintuille kuseva koira. Vieraiden ja tuttujen eteisten matot.

Kiitos tästä kuukaudesta. Ehkäpä nyt olen hetken hiljaa.

Jaa

Päivä 30 - Soittolistallani

Tässä

ja

tässä

ja

tuossa

ja viimein

siinä.

Jaa

Päivä 29 - Tähän pyrin

Ehkä joku on huomannut aikaisemmista kirjoituksistani, että minua vaivaa krooninen pyrkimisen tarpeen puuttuminen. Oikeastaan minulla on ollut elämässäni vain yksi suuri pyrkimys - halu selvittää juureni äitini puolelta.

Tämä aika on kuin elämää tarinan päättymisen jälkeen. Kun sitä joskus miettii kirjan luettuaan, mitä niille hahmoille muka myöhemmin kävisi, niin tämä on varmasti se. Ei ole jatko-osaa, eikä uutta seikkailua. Melkein pelkkää olemista vain.

Yleensä pyrkimättömyyteni ei sureta minua. Itse asiassa saan siitä enemmän iloa kuin harmia. Joskus maailma kuitenkin muistuttaa ikävällä tavalla, että tätä joutilaisuutta ei nykymaailmassa pidetä kovin viisaan ihmisen ominaisuutena, vaan viallisen ja puutteellisen merkkinä. Se tietenkin harmittaa toisinaan.

Niin kuin vaikka tämän päivän otsikko. Se jo itsessään pitää sisällään oletuksen, että jokainen pyrkii johonkin. Nyt sitten pitää selitellä laveasti mistä syystä ei kykene täyttämään otsikon tehtävänantoa. Miksi otsikko ei voisi kysyä pyrinkö minä johonkin? Siihen olisi helppoa ja luontevaa vastata ei.

Toisaalta pyrkimättömyyden voi naamioida johonkin nokkelaan. Voi sanoa vaikka että pyrin säilymään hengissä. Lause on minunkin kohdallani tavallaan totta. Toisaalta samalla sitä julistaisi, että koko olemassaolo on yhtä pyrkimistä. Se on minusta hyvin rasittava ajatus, uuvuttava jopa, olkoonkin kuinka totta hyvänsä.

Olen valmis julistamaan jonkinlaisena kompromissina, että minä yritän säilyä hengissä. Minä yritän säilyä kuivana. Näitä kahta minä yritän, elämäni jokaisena päivänä. Kaikesta muun yrittämisestä olen ollut altis luopumaan.

Jaa

Päivä 28 - Ikävöin

Kun elää tarpeeksi, huomaa alkavansa ikävöidä enemmän ja odottaa vähemmän.

Jopi kävi eilen ovella. Minä en päästänyt häntä sisään. Kevät, tai mikä lieneekään, saa minut alakuloiseksi. Ehkä minä kevättä enemmän murehdin tätä haastetta ja kaikkea, mitä olen sen kautta oppinut elämästäni.

Tämä on hyvin vaatimatonta elämää. Asiani voisivat olla paljon paremmin, niin luulen. Minä voisin olla paljon parempi.

Toivoisin, että vielä jonain päivänä saisin tietää minne meni se miekkonen, jonka perässä lähdin majasta maailmalle. Minne maailmankolkkaan hän oli matkalla ja pääsikö hän koskaan perille? En minä toivo pääseväni juttusille, enkä edes tahtoisi nähdä häntä nyt. Mutta tahtoisin tietää, niin, että ei tarvitsisi alitajuisesti aina pitää silmällä ja olla kuulolla.

Ikävöin heinäkuun lämpimiä öitä. Käyn aina keväisin aavistamaan pahaa, epäilemään, etten elä nähdäkseni enää ainuttakaan heinäkuun yötä. Mutta elämäni ei ole kovin dramaattista. Kevään päivät ja yöt kuluvat yksi kerrallaan. Ja niin lopulta heinäkuukin, jonossa muiden perässä.

Jaa

Päivä 27 - Suosikkipaikkani

Vaatii rohkeutta myöntää, että kaikkien näkemieni paikkojen jälkeen suosikkipaikkani on tämä koti, jossa tällä hetkellä elän. Pitkään matkoilla olleiden oletetaan aina nimeävän jotain lennokasta ja eksoottisen kuuloista. Mutta koti on paras paikka minulle. Tarkemmin vielä keittiö ja täällä pieni ruokanurkkaus, josta saattaa myös katsella ulkona tapahtuvaa.

On minulla muitakin paikkoja, vaikkeivat ne ole kovin eksoottisia nekään. Tietenkin ikävöin Pikkukaarnijärven rantaa ja kotimajaani siellä, mutta se alue on menetetty viholliselle, sen olen hyväksynyt. Tokkopa majastakaan on enää jäljellä muuta kuin avain käsilaukussani.

Minä pidän talon edustan penkistä ja portaistakin, pidän penkistä torin laidalla. Pidin siitä Gurnutse-Kaisan kodista, jossa vietin viikon viitisen vuotta sitten. Siinä kodissa tuoksui vanhalle paperille ja muutenkin vähän museolle. Siellä oli paksulla vaaleansinisellä maalilla maalattu, vanha ruokakaapin ovi, josta hilseili maali kuivina lastuina. Rapsuttelin tuota maalia vaivihkaa, eikä Kaisa pannut pahakseen.

Kaisa on varmaan taas muuttanut ja löytänyt jonkun uuden miehen. Joskus kaduttaa, ettei ole tullut oltua yhteydessä häneen.

Jaa

Päivä 26 - Pelkään

Kukapa ei pelästyisi nähdessään hämähäkin laskeutuvan katosta, tai hiljaisen metsän yllättäen risahtaessa. Pelkään kunnollisesti kerrottuja kummitusjuttuja ja toisinaan myös ajatellessani wc-istuimen alla lymyilevää käärmettä.

Arkielämässä pelkään ehkä eniten läpimäräksi kastumista. Saatan nähdä painajaisia sateesta, joka sattuu mitä epäsopivimmassa paikassa ja joka tulee niin yllättäen, ettei siihen ehdi valmistautua.

Näen painajaisia myös hitaan hivuttavasti lähestyvästä vesisateesta, kun olen juuri hetkeä aikaisemmin huomannut hukanneeni käsilaukkuni (jossa myös sadesuojani on). Näen pilvien lähestyvän ja painaudun puuta, tai jotain muuta hyvin huteraa suojaa vasten. Tunnen ensimmäisten pisaroiden osuvan ja uppoavan.

Olen huomannut, että pelkään silti vähemmän hitaasti saapuvaa sadetta kuin kertarysäystä. Jotenkin sitä, unessakin, ehtii käydä läpi pelon, vihan ja pakokauhun, lannistumisen ja lopulta hyväksymisen tien.

Jaa

Päivä 25 - Ensimmäinen

Aihe oikein yrittää houkutella kertomaan moraalittomia, mutta moraalittomia ensimmäisiä kertoja en muista, ja viimeisiä on jo käsitelty. Siksi kerron teille ensimmäisestä kerrastani jolloin maistoin simaa.

Meidän pikkukaarnijärveläisessä majassamme ei juuri maallisia iloja harrastettu. Näin ollen vappu, ja siihen elimellisenä osana liittyvä sima, jäivät minulta pitkäksi aikaa maistamatta. Se oli niitä aikoja, kun olin taittanut kappaleen matkaa erään Jussin kanssa. Hän oli STJKVTKYL:in Lapin osaston puheenjohtaja, ellei ollut sitten jo tullut vaihdetuksi kokouksiin osallistumattomuutensa kanssa. Joitakin viikkoja aikaisemmin olin jättänyt Jussin Gaasbeekin lähistöllä sijaitsevan pensaan alle nukkumaan ja jatkanut itse matkaani. Vaikka Jussi oli ärsyttävän pikkutarkka, jopa neuroottinen, mies, olivat hänen (tai paremminkin STJKVTKYL:in) ajatukset jääneet itämään mieleeni.

Niin päädyin eräänä vappupäivänä Vondelparkiin yhdessä Randstadista matkustaneiden veljesten ja "merenneidon" kanssa. Erään salaperäisen Einarin olisi pitänyt tulla myös paikalle, mutta hän oli juuttunut jollekin Euroopan lentokentistä (en muista enää mikä se oli). Einari oli lähettänyt meille hyvitykseksi 3 pullollista ehtaa simaa, jossa oli rusinoita ja kaikkea. Makoilimme sen illan nurmikolla, puhuimme henkeviä, hörpimme simaa ja mutustelimme vettyneitä rusinoita. Heidän mielestään minä olin ihmeellinen, minusta sima oli ihmeellistä.

Sitten Jelmer meni keksimään sen päättömän idean valtavasta ritsasta...

Jaa

Päivä 24 - Tämä saa minut itkemään

Alan tulla jotenkin epävarmaksi näiden kirjoitusteni kanssa. Tuntuu, kuin näiden myötä minusta paljastuisi joku tyhjänpäiväinen, kenties liiaksikin synkistelyyn taipuvainen nukkerahja. Ja sitten tulee vielä tällainen aihe...

Ette arvaa, kuinka minun tekisi mieleni näyttää tässä vaiheessa jalo puoleni. Saattaisitte kuvitella minut keittiön ikkunalaudalle istumaan ja kyynelsilmin suremaan kaikkien kodittomien, nälkäisten, itikansyömien, orpojen jne. lasten kohtaloa. Silloin te varmasti pitäisitte minusta ja ajattelisitte, että tuolla nukella on sydän.

Tai sitten murheeni voisi olla poliittinen. Olisinko ajan hermolla, jos näin eduskuntavaalien alla kertoisin kyynelehtiväni inhokkipuolueeni hyviä galluplukuja? Olen kyllä aika varma, että Timo Soinin suvussa täytyy olla joku nukke, sen vaan tunnistaa. Se saa minut tietenkin surulliseksi, mutta ei nyt itkemään sentään! Räsäsen Päivi on onneksi sentään ihan pesunkestävä ihminen.

Ei, kyllä minun on myönnettävä, että makeimmat itkuni olen itkenyt jouluisin, katsellessani televisiosta Lumiukkoa. Joka vuosi se on katsottava, vaikka tietää, että itkuksi menee sekin joulun hetki. Kertokoon tämä kirjoitus sitten vaikka masokismistani!

Jaa

Päivä 23 - Tämä saa minut voimaan paremmin

Sain tuossa eräänä päivänä kirjeen Marcelilta. Hän kertoo autoilleensa vapaapäivänään Trioletin suuntaan ja löytänyt sieltä rannan, josta kuva on otettu (siinä Marcel poseeraa taas eräällä hiekkarannalla koiransa kanssa). Kuvan ottajasta ei ollut tälläkään kertaa mitään mainintaa. Sen sijaan Marcel kertoo, että hänestä kaikkien maailman naisten pitäisi käyskennellä usein kukkaniityillä. Hän kertoo nähneensä edellisellä viikolla unen, jossa oli tuollainen kukkaniitty ja sillä käyskentelemässä lukuisia erikokoisia ja -näköisiä naisia. Epäilin pojan lausumaa provokaatioksi, mutta silti kirjoitin välittömästi pahantuulisen sähköpostin, jonka lähetin eteenpäin. Marcelilla on varmasti hauskaa sitä lukiessaan. Tai sitten ei.

Mikä saa minut voimaan paremmin? Siihen kysymykseen olen yrittänyt löytää vastausta monestakin paikasta; pullosta, lääkepurkista, leposohvalta, pehmustetusta kopistakin. Helkkari soikoon, kävin kerran jonkun kummallisen lapin noitaäijän savusaunassakin, enkä saanut muuta kuin kamalan yskäkohtauksen ja vesihöyrystä raskaan ruumiin (hyvä kun pääsin takaisin kotiin). Se helpottaisi jos ei olisi tavallaan koko ajan pakko yrittää kohti parempaa. Eihän minua kukaan ole painostamassa, mutta silti joskus tuntuu, että heitän elämäni hukkaan tällä tämmöisellä, ja se saa olon tuntumaan pahemmalta. Niin kuin Marcelkin vaikka. Mitä se poika-raasu elämässään saavuttaa? Otattaa itsestään valokuvan koiransa kanssa jokaisella lähialueen rannalla?

Eivät kaikki kuulkaa ole niin viisaita ja kyvykkäitä, että osaavat olla heittämättä omaa elämäänsä hukkaan. Joskus mietin, onko lopulta kukaan niin viisas ja kyvykäs. Siitä tulee sentään vähän parempi olo.

Jaa

Päivä 22 - Tämä järkyttää minua

Minun kohdallani on yhtä lailla totta sanoa, että kaikki järkyttää minua, kuin että mikään ei enää järkytä. Näiden kahden suhtautumistavan laitamilla kiikkuminen on joskus aika huteraa - ja järkyttävää sinänsä sekin.

Minusta on jotenkin järkyttävää (vai onkohan se sittenkin paremminkin rasittavaa ajatella) että jokainen vastaantulija on elävä, tunteva olento samalla tavoin kuin minäkin. Jokaisen vastaantulijan historiaan mahtuu hirvittävä määrä muistoja ja kokemuksia.

Sitä alkaa jotenkin varoa muiden ihmisten läheisyydessä, ajatella, että saattaa tahtomattaan aiheuttaa heille ikävän muiston, jota he sitten myöhemmin kantavat mukanaan. Sitä alkaa mieluummin kulkea seinänvieriä ja jähmettyä puistonpenkeille. Joskus minusta tuntuu, että muistutan vuosi vuodenlta enemmän äitiäni.

Kaikkein järkevintä on pitää ihmiskontaktit minimissä. Yleisesti ottaen ei ole järkevää tehdä mitään, mikä saa olon tuntumaan ylettömän huolestuneelta, kuten kananmunan rikkominen.

Olisi paljon helpompaa, jos ei näkisi minkään sisään. Koko maailma olisi luuta, haivenia, ihoa, kangasta, kaarnaa. Mikä vika ihmisten (ja puolinukkejen) silmissä on, että ne yrittävät nähdä ilmiselvästi läpinäkymättömien esineiden ja asioiden sisälle? Se on minusta aika järkyttävää.

Jos joku toteaa, ettei mikään enää järkytä häntä, pitää tuo toteamus sisällään ajatuksen siitä, että tuo ihminen on viisas, kokenut ja hyvin paljon nähnyt. Minä en ole kuitenkaan elämässäni nähnyt mitään sellaista, mitä en olisi ihan yhtä hyvin saattanut nähdä ikkunastani katselemalla tai torin laidassa istumatta. Enkä nyt väitä, että se olisi vähän. Väitän, että kyse ei ole niinkään paikoista joissa on käynyt, vaan matkan pituudesta. Tai siitä, kuinka paljon silmä kestää katsella.

Viime päivinä on mennyt sikäli hyvin, että kaikki on järkyttänyt minua. Järkyttymättömyys on minusta ahdistava olotila.

Jaa

Päivä 21 - Toinen hetki

On mennyt viime päivinä aika huonosti. Tyhmä kuu-ukkokerho ja epätoivoinen Niedermann ovat alati kimpussani, Lauri Tähkälle soitettu puhelu hävettää edelleen. Kuka väittää, ettei tällaisen tavallisen pulliaisen elämä voisi joskus olla täynnä draamaa. Sitten pitäisi vielä joku hetki muistella kun sen anonyymin haastajan vuoksi tähän leikkiin ryhdyttiin. Liekö se anonyymi edes lukee näitä kirjoituksiani, ainakaan kommenttilaatikossa häntä ei ole tainnut näkyä. Varmaan vain ihan kettuillessaan heitti koko haasteen ja ajatteli etten minäkään olisi niin anttoni, että menisin siihen halpaan.

No se hetki sitten...

Olin ollut kodittomana noin kolmen kuukauden ajan saavuttuani takaisin Suomeen juuriani etsimästä. Tuon kolmen kuukauden aikana olin majaillut erinäisissä paikoissa, mitähän niitä kaikkia olikaan... Siinä oli kodittomien yömajoja ja asuntoloita, sitten se yksi kumma koppero Oulun laidalla, jossa yhdet Salli ja Eva-Maj asustelivat (heidän kanssaan en ole ollut tekemisissä ennen sitä tahi sen jälkeen. Mitä lie elämäntapahyväntekijöitä), yhden viikon Gurnutse-Kaisan kämpillä, lämpimillä ilmoilla yhden kaupungin liepeillä olevan pensaan keskellä (se ei ollut niin hyvä kuin viereinen pensas, mutta siihen ei myöskään ollut samalla lailla tunkua), pari kertaa eläkkeenmaksupäivinä Hotelli Turistissa, aina kun se oli vain mahdollista jossain bussissa tai junassa.

Olihan se tietenkin aika suuri hetki, kun astuin taas kerran kaupungin vuokra-asuntoja välittävän firman ovesta sisään, jonotin normaalin ajan, ja tiskille päästyäni sain kuulla, että minulle oli tarjolla pieni kaksio kuun vaihteesta alkaen. Siinä saattoi vain ajatella helposti saatavilla olevaa suihkua, ikiomia kaappeja ikiomille tavaroille, omaa postiosoitetta, omaa rauhaa.

Se oli hyvä hetki se. Käsitelkää puhtain käsin!

Jaa

Päivä 20 - Tässä kuussa

Tämä on virannomaistiedote.

Tällä palstalla ollut kirjoitus on poistettu STJKVTKYL tekemän kantelun vuoksi.

Suomen Tähtien- Ja Kuunvälisten Toiveikkaiden KommunikaatioYritysten Liitto katsoo kirjoituksen loukanneen erään jäsenensä yksityisyyttä törkeällä tavalla ja kirjoitus piti lisäksi sisällään tietoa, josta kirjoittaja on tehnyt salassapitosopimuksen.

STJKVTKYL kiistää jyrkästi väitteen, jonka mukaan sen jäsenet yrittäisivät rakentaa suurta ritsaa Pikkukaarnijärven rantaan, laukaistakseen sillä jäseniä kuuhun, mahdollisia kuun asukkaita tapaamaan. Jos tällainen ritsa olisi kuitenkin rakenteilla, STJKVTKYL kiistää edelleen, että se liittona olisi tuollaisen yrityksen takansa. STJKVTKYL korostaa, että ihmisten ampuminen kuuhun valtavaa ritsaa apuna käyttäen on hengenvaarallista, eikä se liittona voi sitoutua mihinkään hengenvaaralliseen toimintaan.

STJKVTKYL on valmis myöntämään, että sen omistuksessa on noin puolen hehtaarin kokoinen maakaistale Pikkukaarnijärven rannalla. Liitto myöntää ostaneensa tuon maapalstan Ally Alias -nimiseltä henkilöltä, jonka epäillään olevan sama henkilö kuin nyt poistetun kirjoituksen kirjoittaja. STJKVTKYL kertoo kaupan tapahtuneen laillisesti ja hyvässä hengessä. Kauppakirjat ja muut sopimukset ovat tarvittaessa luettavissa liiton toimistolla, osoitteessa Kuunmiestenkuja 6 b 17 Hyvinkää.

Jaa

Päivä 19 - Kaduttaa

Kuinka tämä aihe tähän niin osuvasti sattuikaan! Ette arvaa kuinka nyt nolottaa. Aamulla heräsin eteisen lattialta (tiesin heti, että kyseessä oli minun eteiseni) makuuhuoneen suunnalta kantautuvaan Jopin kuorsaukseen. Juuri sen kerran kun muistinmenetyksestä olisi iloa, ei minulle tietenkään sellaista suoda. Eikä kyllä filmin katkeaminenkaan estäisi laskemasta yhteen yks plus yks, kun lattialla, minun ja käsilaukun välissä on ilmielävä, muutaman vuoden vanha Lauri tähkän käyntikortti (se ei ollut käsilaukun sisällöstä kertovassa jutussani, sillä olin liimannut sen purukumilla yhteen kriisityöntekijän käyntikortin kanssa, enkä tajunnut katsoa kortin molemmille puolille luetteloa tehdessäni).

Soitin siis yöllä lemmekkäänaggressiivisen kännipuhelun Lauri Tähkälle, joka ei ainakaan myöntänyt edes muistavansa minua. Eikä hän muistanut minun bileitänikään. Akan hän kyllä muisti ja käski sanoa lämpimät terveiset. Sen verran sain hänestä muistaakseni puristettua irti, että Elonkerjuulle lähetetty erosähköposti oli ollut aika pitkä.

Muistelen valehdelleeni nöyryytystä lieventääkseni, että minulla on suhde ihan Fabion näköiseen, lempeään elinkautisvankiin, joka myös lähettää pitkiä sähköposteja.

Pitää lähteä repimään tuo käyntikortti...

Jaa

Päivä 18 - Mieleisin syntymäpäiväni

Minulla ei ole tietenkään ollut syntymäpäiviä, kun ilmestymistäni ei aikoihin huomattu. Äiti ja äijä olisivat toki voineet korvata syntymäpäiväni jollain vastaavalla juhlalla, mutta he eivät viitsineet tehdä niin.

Sittemmin olen osallistunut moniin syntymäpäiväjuhlallisuuksiin, joista kaikkein mieluisimmat taisivat olla minun itse, itseni kunniaksi järjestämät bileet vuonna -08.

Noista juhlista on niin monta vuotta, että liekö niitä enää kukaan muu muistelee? Se vaan vieläkin pistää harmittamaan, että Lauri Tähkän vei toinen nainen. Sitä kun yrittää olla edes kerran elämässään juhlien kaunein nainen ja eipä se onnistu sitten sekään (nyyh).

Pitänee avata tänään Jopille ja vähän verestää noita remakoita juhlatunnelmia. Onhan tänään sairaseläkeläisten pikkuperjantai, niin kuin Jopi aina sanoo.

Jos täällä vielä liikkuu joku, joka osallistui noihin juhliin, käsi pystyyn!

Jaa

Päivä 17 - Mieleisin muistoni

Kyllä minua yritetään saada tähän samaan vanhaan. Vaan enpä anna rakkaimpia muistojani edelleenkään kenenkään tahmakäden lähmittäväksi ja raadeltavaksi. Mieleeni ei myöskään tule enempää eläimiä, jotka olisivat kusseet päälleni, vaikka sellaisiakin varmasti on ollut.

Olen jostain syystä varma, että sisarpuolistani keskimmäinen, Freja, on liimannut muistin (siis kiiltokuvan, äiti sanoi niitä muisteiksi) jokaiseen valokuvaan, jossa äitini esiintyy. Hän on liimannut muistin niin, että se peittää äitini kasvot kokonaan tai lähes kokonaan.

Voisin tietenkin yrittää saada kasvoja esille, mutta se tuntuisi väärältä. Pitäkööt sisareni hänet sellaisena kuin hän nuorena oli. He varmasti vihaavat minua jo aivan riittämiin niistä vuosista, jotka minä ja äijä saimme pitää hänet kahdestaan.

Freja on siskojaan suurikokoisempi, melkein tarkalleen lyhyenlännän Matthiaksen kokoinen. Frejan suu on pieni niin kuin äidillä ja minulla, mutta siinä missä me äidin kanssa hymyilemme, on sisareni suu jatkuvasti tyytymättömän näköinen.

Freja ei sanonut sanaakaan, mutta oli täysnukeksi yllättävän ilmeikäs. Pienillä silmien liikkeillä ja suupielten väristyksillä hän viesti minulle, ettei minua kaivattu tuossa asunnossa - ettei minua itse asiassa kaivattu Tanskassakaan.

Niedermannkin taisi vaistota tämän, ja puhui koko ajan suurempaan ääneen, jottei Frejan ja muiden sisarusteni paljon puhuva hiljaisuus olisi välittynyt radiokuuntelijoille.

Miksi he olivat halunneet antaa nuo kuvat minulle? Kiiltokuvalla peitetyn äitini ja nuoren Sirakovin hääkuva, muodollisia ja vähemmän muodollisia perhepotretteja, Sirakov leikkaamassa suurta kinkkua... Halusivatko he minun tietävän, etteivät he ainoina menettäneet jotain äidin elämästä?

Ehkä mieleisin muistoni on ollut olemassa jo ennen syntymääni. Ehkä se on tuossa hääkuvassa, tuon kiiltokuvan alla, pehmoinen käsi lepäämässä Sirakovin pökkelömäistä, pientä käsinukentöppöstä vasten.

Julmia, eivätkö olekin? Muistot siis...

Jaa

Päivä 16 - Ensisuudelmani

Minua on suudeltu tuhansia kertoja. On ollut kuolaisia pökkäisyjä, kuivia hipaisuja, ankeriaskieliä, imureita, luolasuita ja konservatiivihuulia. On ollut elokuvataivutuksia, käsisuudelmia, yksipuolista intohimoa, kaksipuolista intohimoa, ryhmäsuukotuksia, hutimoiskauksia ja niin edelleen.

Ensimmäistä suudelmaani en kaikista yrityksistäni huolimatta saata muistaa.

Epäilemättä se on tapahtunut niihin aikoihin kun työskentelin Rovaniemen liepeillä motellissa, mutta jää ikuiseksi arvoitukseksi, kuka oli tuo onnekas herra.

Muistan kyllä viimeisen suudelmani. Olen mielessäni aivan varma, etten tule suutelemaan koskaan enää, enkä ole asiasta juurikaan surullinen.

Viimeiseksi suutelijakseni jää Viitalan Jopi naapurista, kuten moni varmasti arvasikin. Enhän minä ole edes tavannut muita miehiä aikoihin, mitä nyt noita muita jäykkiä ja kyylääviä naapureita. Emme ole tahtoneet tehdä suurta numeroa siitä, että viitisen vuotta sitten, tuttavuutemme alkuaikoina, meillä oli jokin pieni romanssiin viittaava juttu.

Olimme tutustuneet jotenkin epämääräisesti - sillä tavoin kuin samoista asioista kiinnostuneet aina löytävät toisensa - ja tiesin, että Jopi olisi ensin tahtonut lähettää minut lahjaksi lapsilleen. Se oli minusta oikein imartelevaa. Sitten Jopi otti ja ihastui pikkuisen. Hän alkoi käydä joskus luonani, tarjota juomistakin ja kammata hiuksiaan. Kyllä nainen tunnistaa merkit, vaikka ei ole aikoihin sellaista huomiota saanut.

Yhtenä iltana Jopi sitten hyökkäsi sisälle asuntooni täristen (ihan vesiselvänä siis) ja pyysi minua tyttöystäväkseen. Minä en ollut läheskään niin selvä, vaan tilassa, joka aiheutti minussa huomiohakuisuutta. Minä hullu menin ja suostuin!

Niin me vietimme yön yhdessä ja voin vakuuttaa, että siinä tehtiin muutakin kuin suutelua. Muistikuvani ovat hatarat, mutta eivät valitettavasti niin hatarat.

Aamulla Jopia ei näkynyt missään ja hän käyttäytyi myöhemmin tavatessamme kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä otin hänestä mallia ja olin myös niin kuin ei mitään. Jotain oli varmaankin mennyt pieleen, minä en ollut kaiketi täyttänyt hänen odotuksiaan siitä, millaista olisi olla ilmielävän puolinuken kanssa.

Pahinta olisi, jos olisin kuvitellut koko tapahtuman. Alas täytyy ihmisen vajota kuvitellakseen tuollaisia sellaisesta miehestä kuin Jopi on.

Jaa

Päivä 15 - Unelmani

Äiti sanoi aina, että vain lapset unelmoivat. Aikuisten tehtävä on elää unelmat todeksi. Äiti sanoi nuo sanat aina sellaisella äänensävyllä, että puheita oli hankala uskoa. Ja mistä minä olisin lapsuudessani haaveillut? Enhän minä tiennyt mistään mitään.

Ehkä olen joskus miettinyt, millaista olisi asua Helsingissä. Minulla oli kerrottu, että se on Suomen suurin kaupunki, että siellä on sata kertaa enemmän kauppoja kuin Vanttauskoskella ja kymmen kertaa enemmän kuin Rovaniemellä. Että siellä on taloja, joissa ihmiset elävät kymmenessä kerroksessa tai korkeammalla.

Sovitaan, että unelmoin tuolloin asumisesta kymmenennessä kerroksessa, puiden latvojen yläpuolella, siellä missä linnut lentävät.

No, aika hyvinhän tässä kävi. Asun kolmannessa kerroksessa, juuri puiden latvusten korkeudella, niin luulisin. Lähistöllä ei ole puita, joten voin luottaa asian suhteen vain omaan arvostelukykyyni.

Lapsuuden loputtua, varhaisaikuisuudessa, unelmoin siitä, että keksittäisiin keino leikata hilkka pois päästäni ja korvata se oikealla päänahalla ja hiuksilla. Ehkäpä nykylääketiede on jo kehittänyt keinon, mutta eipä ihminen pienellä eläkkeellä tuollaisiin leikkauksiin pääse. Niinpä sanon että olen iän myötä oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen. Se ei luonnollisesti pidä paikkaansa ja tuskinpa kukaan niin kuvitteleekaan. Jos siis tapahtuisi jokin onnenpotku (josta nyt aikuisena ei äidin mukaan saisi unelmoida), yrittäisin päästä tuollaiseen leikkaukseen. Sen jälkeen kävisin kampaajalla, värjäisin ja leikkuuttaisin tukkaani ja laittaisin joskus turhamaisia kiharoita, ihan samalla tavalla kuin muutkin naiset.

Ehkä minä sitten otattaisin itsestäni oikein studiokuvan ja lähettäisin siitä kopion Marcelille.

Olisi kivaa pitää musiikista. On tylsää kuunnella radiota ja odottaa aina niitä puheosuuksia. Olisi kivaa pitää puheosuuksistakin enemmän. Vaihtoehtoisesti olisi hauskaa, jos silmäni olisi kestävämpää lajia. Silloin voisin lukea tai katsella televisiota enemmän.

Äidin olisi pitänyt sanoa, että unelmat ovat niitä varten, joilla on jotain realistista saavutettavaa tai menetettävää. Meille muille jää kelluminen, joka on kepeä olotila sekin.

Jaa

Päivä 14 - Mitä minulla on päällä tänään

Minulla on päälläni ajan kellastama alushame. Jaa

Päivä 13 - Tällä viikolla

Olen kertonut tällä viikolla asustani, käsilaukkuni sisällöstä, uskon asioista ja sisaruksistani. Ulkona paistaa aurinko. Päätäni särkee. Sain aamulla sähköpostia, jossa Thomas Niedermann syyttää nyt minua ja muita vastahakoisia todistajiaan huumeongelmaisen poikansa huonosta voinnista. Hänellä ei kuulemma ole ollut rahaa kustantaa tätä kunnolliseen katkaisuhoitoon ja se on luonnollisesti meidän syytämme. Poika on sähköpostin mukaan sairaalassa ja kärsii jostain lääketieteellisestä tilasta, jota en osannut kääntää saksan kieleltä suomelle. Ilmeisesti kyseinen tila ja pojan huumeongelma kulkevat käsi kädessä.

Miten tapahtunut on minun vikani? Miten mikään, mitä tapahtuu voisi olla jotenkin minun aiheuttamaani? Minähän vain olen ja odotan jotain tapahtuvaksi ympäristössäni! Niedermann olisi saanut pitää limaiset sormensa irti karvaisesta (tai vanuahan se on) hanuristani ja työntää ne vaikka omaan takapuoleensa.

Minulla on ollut huono päivä, huono viikko ja ihan surkea elämä! Ja se tyhmä ukonrahja kehtaa ahdistella, vaikkei tehnyt aikoinaan kummoistakaan palvelusta.

Joskus totta vieköön tekisi mieli luovuttaa ja mennä vain talon edustalle, asfaltille makaamaan. Antaisi autojen ajaa ylitseen ja iloitsisi jokaisesta, joka säälisi edes sen verran, että painaisi jarrua tai tekisi äkkinäisen väistöliikkeen.

Että tämmöisellä tolalla on meikäläisen itsetunto tällä hetkellä.

Nyt menen katsomaan, mitä Sirakov ja sisarukseni aikoinaan laittoivat muovipussiini, että saisi edes jotain kompensaatiota ahdistelevasta Niedermannista.

Jaa

Päivä 12 - Käsilaukussani

Aina keväisin, kun valmistauduimme lähtemään Rovaniemelle pyöräkulmareissulle, äiti sanoi tärkeänä käsilaukku edessään, että jokaisella kunnollisella naisella oli aina oltava vaihtosukkahousut mukanaan.

Niinpä minunkin käsilaukustani löytyy käyttämättömät, ihon väriset (punaiset siis) sukkahousut nuhrautuneessa pakkauksessaan. En ole vielä kertaakaan elämässäni joutunut turvautumaan vaihtosukkahousuihin, sillä kuljen mieluiten paljain säärin.

Laukussani näyttää olevan yksi viidenkymmenen sentin pullokuitti edelliseltä kauppareissulta. Kolme kolikkoa; kaksi kymmensenttistä ja euronen.

Pieni suihkepullo tekstiilinpesuainetta.

Haalistunut, kriisityöntekijältä saatu käyntikortti. Puhelinnumerosta ei saisi selvää, vaikka saisin päähäni soittaa hänelle.

Kaksi käytettyä sormiparistoa.

Kindermunasta löytynyt, haalean sininen muovisormus.

Kourallinen vanhoja ja osin revenneitäkin kauppalappuja.

Päänsärkylääkettä.

Kertakäyttöinen sadetakki.

Lehtijuttu miehestä, joka oli löytänyt vaimonsa hukkuneena.

Avaimet munalukkoon, jolla on suljettu eräs pikkukaarnijärveläinen maja.

Jaa