Pohjois-Pohjanmaa
Kevään mustavalkeassa autiudessa
ajattelen laajoja ajatuksia
silmät pellon linjassa horisonttiin saakka.
Maailma on vielä harmaiden latojen ja puhelinpylväiden,
eikä missään näy sinisenä siintävää maailmanloppua.
Tässä märän mullan tuoksussa jo
aavistus keltaisena tuulevasta viljasta
ja ojien kosteista salaisuuksista.
Hetki vain ja maailma kuuluu kuovin huudon ja
hiljaisuuden haikealle vuoropuhelulle.
Runotorstaihin Jaa
28 kommenttia:
Pidin tästä runosta. Sinisenä siintävä maailmanloppu tökkäsi, mutta jos sen ajattelee maailman rajana, se istuu tekstiin ajatuksellisesti paremmin. Varsinkin kolme ensimmäistä säettä viehättivät.
Tui, sillä tavalla minä sen ajattelinkin. Kiitokset kommentista, oli jotenkin tosi vaikea kirjoittaa kun on elänyt monta täysin runotonta viikkoa :)
silmät pellon linjassa
Tykkäsin runon tunnelmasta ja siitä millaisen mielikuvan maailmasta se välittää. Avaraa on muttei autiota.
Jotenkin tuosta vaan aistii just sinisen sävyt ja avaruuden.
Kai se lienee joku stereotypia sekin, mutta menneppä sanomaan, että näät
avaruuden punaisena, niin korjaavat
hoitoon ja panevat näppiksen lukon
taa kaappiin.
Turparulla, kiitokset kun olit ymmärtänyt asian oikein :)
Oh-show-tah hoi-ne-ne, ei täällä ole varaa tehdä vapaata tulkintaa maailmasta, vaan pitää edetä valmiiden rajojen puitteissa. Muuten kutsuu pehmustettu huone pakkopaitoineen kaikkineen. Sitä paitsi onhan se avaruus punainen, ainakin joskus :)
Ihana runo. Mulla tulee jo kevättä ikävä!
Ano, kiitos kehuista :) Minullakin on jo ikävä kevättä, vaikka tämä talvi on mennyt kyllä aika keväisissä/syksyisissä tunnelmissa. Valoa kohti ollaan menossa :)
Niin hieno runo! Pystyy haistamaan sen maiseman. Sen keväisen hetken jossa ollaan. Aivan loistava runo!
Kiitokset ja syvät kumarrukset, Pastillinjauhaja :)
Sama mitä itsellekin tuli mieleen avarasta, vain kauniimmin puettuna.
Kävin jo kurkistamassa. Jopas menivät ajatukset yksiin :) Kiitoksia kehuista, joskin tuo vertailu taisi olla omaa vaatimattomuuttasi :)
Melkein tuli mieleen ikätoverini Väinö Kirstinä.
Ehkäpä minä olen henkinen Väinö Kirstinä, en tiedä :) En voi kehua runoudentuntemuksellani, enkä oikein tunne kyseistä herraa, mutta otan kommenttisi kohteliaisuutena :)
Pohjanmaan poikia Kirstinä, suomalaisen runouden ikoneihin kuuluva. Hänen ensimmäisiä teoksiaan, ellei vallan ensimmäinen, on Lakeus.
Näissä maisemissa on se ettei loppua tule, kaikki katoaa kaukaisuuteen lopulta ollen pienen pieniä laatikoita, tikkuja ja sineä, lopulta ne on sulautunut kaiken kanssa yhteen ollen samaa. Ainua joka kertoo ettei ne ole samaa on tuoksu joka tulee märästä mullasta, heinistä ja lopullinen haaveilun katkaisija on se kuovin huuto.. Pidin oikein kovasti!
Kiitos yleissivistyksen lisäämisestä. Nimi oli kyllä tuttu, mutta yhtään ainutta runoa en ole herralta lukenut. Noloa tunnustaa... :)
Sulfidi, on rauhoittavaa antaa ajatustensa liitää pellon viertä katkeamattomana. Kesällä sentään on vähän säpinääkin näillä lakeuksilla. Ja keväällä, kun muuttolinnut tulevat.
Pidin kovasti. Mäkimaisemasta lähteneelle tuo maisema on niin rajaton. Joku sanoi, että on liikaa taivasta. :)
Kiitos käynnistä, Liisa. On tuo maisema itsellekin joskus liikaa, mutta sitten pitää yrittää keskittyä sen hyviin puoliin. Yrittää vaikka ajatella olevansa Afrikan savannilla :)
Käytät runossasi elementtejä joista olen itsekin viehättynyt, kuovien huudot, tuoksut, avara horisontti...
Hienoja ajatuksia on runosi herättänyt jo muissa kommenteissa, joten yhdyn heihin, kiitos!
Leonoora, kiitokset kommentoinnista. Yksi lapsuuden kotini oli pellon laidassa ja kuovit tulivat läheiseksi osaksi elämäämme. Ne olivat vähän pelottavia puollustaessaan pesiään, kun me ymmärtämättömät lapset mellastimme pellolla leikeissämme.
Tämähän on kaunista. Rupean heti runotorstailijaksi minäkin!
L.Rusakko. Alahan ihmeessä! Ja kiitokset kehuista :)
Paljon hyviä kommentteja; eipä paljon korjaamista.
Niin, Sumea. Tuntuvat olevaan hyviä/kovia kommentoimaan :)
Vieläkin avarammaksi ajatus muuttuu kun makoilet selälläsi pellon keskellä tuoreen viljan tuoksu nenässäsi ja katselet pilvitaivasta viljantähkien läpi. Onkohan silloin rajana edes taivas?
Unelma, me tehtiin tuota lapsena. Otettiin viltti ja lehtiä mukaan ja mentiin makaamaan viljan sekaan ja haaveilemaan. Harmi vaan että se viljan omistaja ei tykännyt meidän vierailuistamme vaan erään kerran saimme äkkilähdön vihaisen isännän jyllistäessä paikalle :)
Nyt vasta täällä yön pimeydessä tätä luen. Edelliset kommentoijat ovat jo ehtineet kaiken sanoa. Mutta minä pidin tästä. Ei ole tuttu maisema tuo lakeuden avara mutta näin runosi siivin sinne hetkeksi lennähdin;)
Kiitos Salka, kiva kun pidit runosta. Tämä tasainen avaruus on ollut minulle aika ahdistava paikka mutta viimeisen vuoden aikana olen alkanut tahallani yrittämään nähdä sen positiivisessa valossa.
Lähetä kommentti