maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Rakastamisen vaikeus ja ihanuus

Kaikkein ihaninta maailmassa on rakastaa. Tiedän että tämä on aiheena aika latteaksi kaluttu, mutta minä uskallan lähestyä ajatuksissani rakastamista aika harvoin. Totta kai sanon päivittäin perheelleni rakastavani heitä, mutta myönnettäköön että usein sanon niin vain koska se on totta, enkä joka kerralla pysähdy miettimään mitä tämä todellisuus merkitsee.

On kummallisen pökerryttävää tietää että elämässä on joku tai joitakin joita kohtaan tuntee aivan erityisesti ja joihin on kyennyt aivoissaan liittämään sellaisia merkityssuhteita, että pelkästään tämän ihmisen ajattelu saa aikaan hyvää oloa. On tietenkin kivaa tietää olla myös rakastettu, mutta se on paljon epävarmempi ja pelottavampikin ajatus kuin se, että saa itse rakastaa.

Usein, kun olen lasteni seurassa, minua suorastaan hävettää. Minusta tuntuu että en ole tehnyt elämässäni mitään niin ihmeellistä että olisin ansainnut sen tunteen minkä nämä kaksi ihmistä minussa herättävät. Lisäksi olen löytänyt mutkien kautta miehen jota rakastan ja jonka kanssa voin jakaa elämääni. Voin ottaa osaa hänen elämäänsä, kenties antaa siihen lisää sisältöä. Aikuisten välinen suhde ei ole niin mutkaton kuin suhde lapsiin, mutta aivan yhtä antoisa. Tiedän että on ihmisiä joilla ei ole ketään jota rakastaa, vaikka he ovat hyviä ihmisiä ja varmasti ansainneet tuntea samoin kuin minä tunnen. Tiedän että rakkautta ei voi ansaita. Sen saa sattumalta, jos on saadakseen. Ja siitä on osattava olla kiitollinen ja iloita siitä että on niin onnekas että saa rakastaa.

Rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta rakkaus pitää valita. Masennuksen aikaan rakastaminen tuntui erityisen riskialttiilta puuhalta, joka saattaa satuttaa sydänjuuria myöten niin ettei siitä toivu koskaan. Rakastaminen piti opetella pikkuhiljaa, kuin koskettaisi varpaalla veden pintaa ja totuttaisi itsensä sentti sentiltä uuteen elementtiin. Mutta rakastamisen taidon oppi kun luotti ja oivalsi. Nimittäin rakkautta ei voi menettää. Ihmisellä on lupa rakastaa niin kauan kuin haluaa ja kokee tarpeelliseksi. Silloinkin kun se toinen ei rakastaisi sinua takaisin.

Seuraava projekti on vaativampi. Kuinka ymmärtää se, että myöskään rakastetuksi tuleminen ei ole jotain jota ansaitaan? Kuinka uskaltaa olla rakastettu? Jaa

13 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Enpä ole koskaan ajatellut että rakkautta ei voi ansaita. Kauniisti krijoitat.

Allyalias kirjoitti...

Ano, kuinka muuten selittää sen, että monet jotka olisivat ansainneet rakkauden jäävät sitä ilman. En tiedä voiko ajatella että on ihmisiä jotka eivät olisi ansainneet rakastaa. Joskus on tuntunut että minä olen sellainen.

Anonyymi kirjoitti...

"Kuinka ymmärtää se, että myöskään rakastetuksi tuleminen ei ole jotain jota ansaitaan? Kuinka uskaltaa olla rakastettu?"

Tuo onkin yllättävän vaikeaa. On jotenkin suorastaan ihmisluonnon vastaista luottaa armoon, sillä armostahan tuossa on kysymys, rakkaudessa joka saadaan ilman ansioita. Luonnostammehan me aina pyrimme saavuttamaan rakkauden olemalla kauniita, viehättäviä jne.

Outolintu kirjoitti...

Sanot, että suhde lapsiin on mutkattomampi kuin aikuisiin (tai niin sen ymmärsin). Lapsesi ovat kenties vielä niin pieniä, että et ole päässyt kokemaan mutkikkaita ihmissuhdeasioita vanhemman ja lapsen välillä. Niitä on.

Allyalias kirjoitti...

Kirsti, tuossa se vaikeus todellakin on. Ehkä yhteiskuntakin (tai ihmisen mieli, mitenhän lienee) on rakentunut niin että hyvin harvoin mitään hyvää saa "ilmaiseksi" ja kun niin tapahtuu, kyseenalaistaa epäuskoinen motiiveja siitäkin huolimatta.

Outolintu, tuossa olet kyllä oikeassa. Minun suhteeni omiin lapsiini on vielä kovin mutkaton, mutta jos ajattelen vanhemman ja lapsen välejä suhteessa omaan äitiini niin huhhuh :)

Ehkä vanhemman ja lapsen suhde muuttuu kuitenkin kahden aikuisen suhteeksi sitten kun lapsi lähtee omilleen ja muuttuu mutkallisemmaksi.

Salka kirjoitti...

Pohdiskelet kauniisti rakkauden olemusta. Minäkin olen opetellut vasta tämän puolison kanssa rakastamisen kohteena olemista. Aluksi se oli minulle kovin vaikeaa, en ollut tottunut olemaan rakastettu, nyt olen rohkeasti sitä, joka päivä...Rakastaminen on paljon helpompaa, riittää kun luottaa toiseen, antaa kaikkensa ja antaa palaa!

Allyalias kirjoitti...

Salka, olen todella iloinen puolestasi että olet löytänyt rakkautta elämääsi. Uskon että jos ei muuta, vaikeudet elämässä opettavat olemaan ottamatta rakkautta itsestäänselvyytenä.

Anonyymi kirjoitti...

Meillä on tulossa 36. hääpäivämme ja mietimme yhdessä miehen kanssa "liimaamme". Hänen luvallaan kirjoitan siitä.

(Itsellä on kaiken aikaa tunne, että arvoton saa rakkautta, jota ei ansaitse.)

Kiitos, Ally. Puhuttelit tavattomasti. Niin aitoa. Niin totta. Niin... elän.)

Allyalias kirjoitti...

Paju, onneksi olkoon 36. hääpäivän johdosta. Tuollaisesta tulevaisuudesta kaikki haaveilevat, minäkin. Ihana kuulla että olet saanut rakastaa noin pitkään :)

Anonyymi kirjoitti...

Valoisaa rakastamisen pohdintaa... paljon riskialttiimpaa on uskaltaa olla rakastettu, sen asemanhan voi vaikka menettää, jos ei käyttäydy oikein. Ja eikös sitä usein ajattele niinkin, että mitä rakastettavaa minussa nyt voisi olla, minä kehno ihminen.

Allyalias kirjoitti...

Joo, Pantteri, minun on ainakin hankala tottua rakastetuksi tulemiseen. Mutta sekin taito pitäisi tässä elämässä oppia ja uskon että tässä asiassa riskin otto kannattaa :)

hpy kirjoitti...

Monet meista eivat ehka rakasta koska eivat uskalla. He tuntevat rakastamisen heikkoudeksi. Se taas voi johtua siita etta he haluavat tulla rakastetuiksi, sen sijaan etta haluaisivat rakastaa. He haluavat ottaa -tai saada- ennen kun ovat valmiit antamaan.

Allyalias kirjoitti...

Hpy, tiedän tällaisia ihmisiä. Toit mielestäni arvokkaan pointin tähän keskusteluun. Itse ainakin mietin tietävätkö nämä ihmiset vielä mitään rakkaudesta, onko mahdollista aidosti oppia ottamaan rakkautta vastaan ennen kuin oppii rakastamaan?