keskiviikkona, tammikuuta 10, 2007

Hopsista heijaa ja hyvästit kolmen kympin kriisille!

Huhtikuussa täytän 31 vuotta. Tämä vuosi on ollut minulle hankala, sillä olen kärsinyt (ainakin verrattuna aikaisempiin kokemuksiini verrattuna) aika pahasta murrosvaiheesta. Olen tuntenut itseni kammottavan vanhaksi, rumaksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi. Olen ajatellut että kaikki kiva elämässäni on ohi, olen peruuttamattomasti menettänyt fyysisen viehättävyyteni, minusta ei ole enää mihinkään. Monena aamuna olen herännyt värisyttävään itseinhoon ja peilistä katsoessani olen konkreettisesti hikoillut häpeästä ja inhosta. Olen oppinut irrottamaan kaikki "virheeni" kokonaisuudesta ja tarkastelemaan jokaista ryppyä yksitellen, kuin ruumiistani irrallisena tai siihen keinotekoisesti liitettynä osana, joka tekee minusta jotain muuta kuin minut.

Tänään levähtelin lyhyiden yöunien jälkeen sohvalla, puolittaisessa horroksessa ja ajattelin itseäni ja elämääni yleensä. Mietin sitä kuinka paljon opittavaa ja kasvettavaa minulla on ihmisenä. Tuli voimakas tunne siitä että minusta on nyt tullut minä ja nyt voin alkaa kehittää minua, eikä minun tarvitse enää kehittää itseäni tullakseni minuksi. Tajusin että olen vihdoin päästänyt irti nuoruudesta, enkä kaihoa enää kaksikymppisyyttä. Vihdoin olen kääntänyt katseeni eteenpäin ja huomannut että elämäni sinä ihmisenä joka minä olen ja joksi minun on ollut tarkoitus tulla onkin vasta alkamassa. Ja että minun elämäni antoisat vuodet ovat vasta edessä.

Olen ollut koko päivän aivan äärettömän rento ja tuntenut oloni itsevarmaksi, viehättäväksi ja tasapainoiseksi. Olen miettinyt lämmöllä kaikkia niitä viisaita ja lahjakkaita aikuisia naisia joita tunnen ja tajunnut että juuri sellaiseksihan minäkin olen koko ajan halunnut. Se tieto on ollut vain jotenkin hukassa vähän aikaa. Eli luulenpa siis että kolmen kympin kriisi on jäänyt vihdoin taakse tai sitten tämä on vain joku kriisin pirullinen vaihe, jossa ihminen muistaa kuinka hyvä mieli onkaan ilma tuota kriisiä. Ja kun se tulee takaisin, tuntuu vielä pahemmalta. Oli miten oli, tämä on ollut kerta kaikkiaan mahtava päivä! Jaa

8 kommenttia:

Salka kirjoitti...

Kun alkaa löytää itsensä ja tunnistaa oman minuutensa on se hiukaisevan ihana juttu! Tyytyminen omaan ulkoiseen minäänsä on aikuistumista parhaimmillaan. Tuo "Tuli voimakas tunne siitä että minusta on nyt tullut minä..." oli hyvin sanottu, olet oivaltanut jotain olennaista Elämästä.

Minulla se vuosi kun täytin kolmekymmentä oli Minun Vuoteni. Päätin silloin vuodenvaihteessa että tänä vuonna teen kaikkia niitä asioita joita en ole itselleni koskaan sallinut kun on ollut aina joku muu jonka tarpeet ovat menneet omieni edelle. Se toimi kaikin puolin. Tosin loppuvuodesta erosin (sekin oli kyllä pitkän kypsyttelyn tulos) mutta sain kauan kadoksissa olleen oman minuuteni takasin;)

Nuo teemavuodet ovat olleet minulle tärkeitä, tämä vuosi on Seikkailun Vuosi, keksimme sen ystäväni kanssa, nyt on aikaa meidän ystävyydellemme ja jonkinmoiselle muutoksellekin on sisäinen tilaus/pakko. Suosittelen!

Marko F kirjoitti...

Hei Ally,
minulla oli kolmenkympin rajapyykki selkeästi vaikeampi, kuin nyt edessä oleva neljäkymppinen maaliskuussa. Tosin tuo fyysinen puoli on tietenkin iän myötä tuleva kurja homma. Kymmenen vuotta sitten olin rautaisessa kunnossa verrattuna tähän mitä nyt. Mutta hyvää taas on tietty tyyneys, rauha joka tulee vuosien lisääntyessä. Olin aivan tillin tallin henkisessä mielessä kolmekymppisenä, en tiennyt kuka olin, avioero takana ym. Olen aina sanonut, että kävin murrosiän läpi vasta ikävuosina 24-35 :)
aikuinen en taida olla vieläkään, mutta hyvällä alulla ;-)

Outolintu kirjoitti...

Älä nyt suutu, mutta minua kyllä hymyilytti tuo ensimmäinen kappale, jossa surit vanhuuttasi.

"Kypsän" ihmisen (lue Obeesia) näkökulmasta sinä olet elämäsi alussa! Yhtään väheksymättä tunteitasi.

Sinulla on edessä hienoja vuosikymmeniä, joiden aikana opit paljon ihmisistä ja elämästä ja ennen kaikkea itsestäsi.

Hyvä on hoitaa kriisit ajallaan.
Minulla jäi elämän melskeessä 30:n kriisi väliin, niinpä se olikin mammuttimainen nelikymppisenä. Samanlaista en sinulle soisi.

allyalias kirjoitti...

Salka, teemavuosi on oikein hyvä idea. Pitääpä miettiä jos vaikka nimeäisi jonkun teeman tälle vuodelle :)

Marko, monet joiden kanssa olen asiasta keskustelleet ovat kokeneet kolmikymppisen todella vaikeaksi. Sitten osa on sitä mieltä ettei sellaista asiaa olekaan kuin kolmen kympin kriisi. Minulla on ainakin selkeä mielipide asiasta...

Obeesia, olen ollut täysin tietoinen tämän kriisini koomisista ulottuvuuksista ja vähän vältellytkin tästä aiheesta puhumista/kirjoittamista. Mutta olen tuntenut itseni kerrassaan ikivanhaksi vaikka olen tiennyt ettei tunne vastaa todellisuutta. Toisaalta tämä murrosvaihe merkitsee eräänlaista vanhenemista ja aikaisemmasta identiteetistä uloskasvua. Olen kerta kaikkiaan liian vanha teinitytöksi ja nuoruuden jälkeisestä elämästä minulla ei ole vielä mitään käsitystä. Luopumista ja irtipäästämistä siis tämäkin aika.

Olen kuullut että jos tässä iässä on kriisissä, menee se nelikymmpinen sitten helpommalla ja päinvastoin. JEE! :)

Anonyymi kirjoitti...

Kiva kuulla että muillakin on samoja tunteita. Kiitos.

SusuPetal kirjoitti...

Itselläni ei muistaakseni ole ollut noita ikäkriisejä murrosiän jälkeen. Ja on sanottava, että jokainen lisävuosi tuntuu jotenkin...vaan ihanalta. Nyt vihdoin on tullut siihen ikään, ettei todellakaan tarvitse ajatella, mitä muut sanovat(aika huonosti olen ajatellut aikaisemminkaan), sitä on sinut itsensä kanssa, mutta tietää myös heikkoutensa(niin fyysiset kuin psyykkisest) -eikä elämä ole sellaista hapuilemista.
On löytänyt.
Itsensä. Ei välttämättä enää usko siihen kuvaan, jota on itsestään vaalinut. Päästää siitä irti ja näkee itsensä.
Näkee, että pystyy oikeastaan paljon enempään.

Isopeikko kirjoitti...

Isot pojat ovat kertoneet...

Kun itse oli kaksikymppinen niin suurin osa naisista (siis kaikki yli 22v) oli vanhoja. Kolmekymppisenä ollessa maailmassa oli huomattavan paljon nuoria naisia tuottamassa silmän iloa. Kun itse täytti neljäkymmentä, oli suurin osa naisista nuoria ja sai aikaan sykettä rinnassakin. Kun viiskymmentä oli vierähtänyt, kaikki vanhat naiset olivat kadonneet jonnekin. Kuuskymppisenä silmät ja järki seisoivat jo jatkuvasti ... jne.

Onko tämä katsantomalli sovitettavissa naisen ajatteluun? Miten katsoa maaiman avautuvia mahdollisuuksia naisen silmin?

allyalias kirjoitti...

Anonyymi, minustakin on kiva kuulla että sinulla on samanlaisia fiiliksiä. Kiitokset siis sinulle :)

Susu, ehkäpä me ihmiset kasvamme vain eri tavalla. Toiset kehittyvät tasaista vauhtia, toisilla on näitä solmukohtia joista täytyy pinnistellä yli.

Isopeikko, naisillehan miesvaihtoehdot vähenevät koko ajan ja alkaa yhä enemmän ihmettelemään sitä aikaa kun armeijassa olevat "miehet" oli just parhaassa iässä :) Naisille avautuvia mahdollisuuksia pitää kysyä joltakulta muulta. Minulla on nyt vasta sellainen olo että kenties tasapainoista elämää voi viettää kolmenkympin jälkeenkin, eikä aina tunnu näin pahalta.