Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 4: Lähtösavut


On yö. Allyalias hivuttautuu ikkunasta sisään. Makuuhuoneen peiton alta kuuluu tuhinaa. Hän ottaa repun selästään ja kaivaa sieltä raskaan Prisman muovipussin. Hänen uhrillaan on aikaa enää seuraavaan iltapäivään. (Lue myös Blogitapaaminen 1, 2 ja 3)


Voivoi minua parkaa, Jussi vaikeroi mielessään Voi minua kilttiä ja hyväntahtoista ihmistä. Kuinka minä olen joutunut tällaiseen tilanteeseen!
Kaksi, hädin tuskin parikymppistä poliisia seisoi hänen ovellaan, kädet lanteilla, vastasaavutetun auktoriteettiaseman painaessa heidän yläruumiinsa hienoiseen takakenoon. Jussi haroi tukkaansa, puhui ja puhui, yritti selittää, mutta hän tiesi koko ajan että oikeusjuttu tästä tulisi ja hänet leimattaisiin hulluksi ja rikolliseksi. Hänen kätensä haroivat sitä laajempaa kaarta mitä epäuskoisemmin poliisit häntä katsoivat. Hän odotti vain sanoja lähdetäänpäs sitten kamarille selvittämään tämä asia, mutta tällä kertaa niitä ei sanottu. Hänelle soitettaisiin sitten perästä päin kun sopi tulla juttelemaan. Käskivät vielä lähtiessä miettiä mitä oli tullut tehtyä. Mokomatkin nulikat! Siinä yrittivät olla parhaansa mukaan isämäisiä. Mistä hekään mitään tiesivät?

Jussi heittäytyi sängylleen makaamaan ja pisti tupakaksi, vaikka se sai hänet inhoamaan itseään entistäkin enemmän. Tilanne vain oli niin kamala että hänen oli pakko rikkoa lakkonsa ja ottaa muutamat hermosavut. Hänen kurkkuaan kirveli, tuntui vaikealta vetää henkoset perille asti. Mitä minä olenkaan tehnyt? hän ajatteli epätoivoisena ja tajusi samalla kuinka omituiselta hänen oli täytynyt vaikuttaa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan pillastunut jouduttuaan Ainolan puistossa valtavan lastenvaunuparven keskelle. Äitejä oli joka puolella ja kaikki tuntuivat uhkaavan hänen henkeään. Hän muisti kuinka oli alkanut sättiä äitejä ja pyrkinyt pakoon, mutta vaunujen muuri oli ollut liian sankka. Ja se yksi äiti oli huutanut ja heristänyt hänelle sormeaan. Itsepuolustukseksi hän oli taklannut sen naisen ja pari muutakin lumihankeen, sen hän tiesi itse. Mutta kukaan muu ei tuntunut uskovan häntä, viimeiseksi ne virkaintoiset poliisit.

Hänen oli pakko myöntää itselleen että oli ylireagoinut sen sekopään uhkauksiin. Mutta ei ollut kivaa tietää että sellainen asui hänen kanssaan samassa kaupungissa. Kunpa en olisi koskaan alkanut bloggaamaan, hän ajatteli epätoivoissaan. Nyt se ihminen oli tehnyt hänestäkin hullun ja vainoharhaisen. Hänen maineensa saattoi olla lopullisesti mennyttä. Tupakan polttaminen alkoi sujua helpommin jokaisen ikävän ajatuksen myötä.

Yhtäkkiä Jussi tunsi jotain kimakkaa, vai kuuliko hän sen sittenkin? Hän ei ehtinyt eritellä aistimuksiaan sillä hän oli lakannut olemasta. Samoin iso osa hänen asunnostaan. Vain kasa vaaleanpunaiseksi värjäytyneitä vaatteita leijaili pihalle, öljypilkkuiseen lumeen räjähdyksen äänten kimpoillessa seinistä ja puiden rungoista.

Jossakin kaupungin toisella puolella äiti oli päästänyt lapsensa rattaista jaloittelemaan. Hän kohotti katseensa lapsesta ja näki taivaanrannassa savua. Kukaan ei huomannut pientä hymyä hänen suupielessään.
Jaa