Tänään on ollut rasittava päivä. Niskan jumi on aiheuttanut kummallista asentohuimausta ja koneella on saanut olla varovainen ettei kallistelisi päätään turhaan. Muuten tuntuu heti että kopsahtaa tuolilta alas. Huomaan myös tekeväni kirjoitusvirheitä. Olisi pakko yrittää kirjoittaa enemmän sillä sisko tulee miehineen ja lapsineen huomenna yökylään pelaamaan triviaalia ja juopottelemaan. Jos oloni ei ole huomenna yhtään parempi, taidan olla itse aivan nollalinjalla, johan tällä pyörityksellä tuntuu että on vähintään promille veressä koko ajan.
Meillä oli K:n kanssa eilen mielenkiintoinen keskustelu siitä millaisia kuvia mediat esittävät erilaisista vähemmistöistä (laku-pekka asian tiimoilta alunperin) ja yllättäen keskustelu kääntyi mielenterveysongelmiin ja "hulluuteen". Olimme samaa mieltä siitä että kun jo lastenohjelmissa esitetään huvittavana käänteenä se että joku tulee "hulluksi" ja käyttäytyy ihan "hullusti", asiaan ei osaa suhtautua sitten isompanakaan. Vammaisuudesta on ollut jonkin verran enemmän vakavaa puhetta medioissakin ja yleensä pidetään sopimattomana vammaisuudelle nauramista. Puhumattakaan vaikka syövästä tai HIV:sta. Kuitenkin esimerkiksi skitsofrenia on hengenvaarallinen sairaus, ja siihen sairastunut joutuu yleensä taistelemaan taudin kanssa koko loppuelämänsä. Puhumattakaan siitä kuinka tämä sairaus rajoittaa ihmisen elämää ja kuinka se eristää muista ihmisistä. Kuitenkin tuntuu olevan ok nauraa julkisesti "hullulle" ihmiselle.
Onneksi ajat ovat jonkin verran muuttuneet edes siitä kun oli vallalla ajatus että masentuneen pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä vaikka useammin happihyppelyllä :)
On tosi hyvä että puututaan siihen kuinka esimerkiksi televisio esittää eri ihmisryhmiä. Toivottavasti myös "hullut" saavat äänensä kuuluviin ja tulevat vakavasti otetuiksi. Mielenterveysongelmat ovat taustalla valtaosassa itsemurhatapauksista.
Jaa
10 kommenttia:
Hyvä pohdinta. Juttelin siskontyttöni kanssa, joka on joululoman ollut töissä cp-vammaisten palvelukeskuksessa avustajana. Sanoi, että menee jonkin aikaa kun osaa löytää ihmisistä sen persoonan. Ettei ajattele vammaisuutta vaan ihmistä. Ajattelin, että hieno kokemus nuorelle ihmiselle. Ymmärtää elämän monimuotisuutta ja sitä että vajavaisuudessakin voi olla täydellistä elämää. Enemmänkin kuin ns. normaaleilla, jotka pitävät itsestäänselvyyksinä asioita jotka eivät sitä ole.
Minä olen yrittänyt opettaa lapsilleni ettei vammaisia saa haukkua tai karsastaa. Meistä jokainen voi tulla vammaiseksi, vaikka liikenneonnettomuuden uhrina.
Entäs sitten tämä hulluus. Lapset todellakin oppivat jo pienenä että hulluus on jotakin outoa. Mutta voihan hulluus olla myös positiivista, kuten siivoushulluus. Vitsi, vitsi.
Aihe on vakava ja siitä riittäisi keskusteltavaa pitkäksi aikaa.
Sivuaskel. Noiden erojen kanssa on juuri noin. Ensin niiden läpi ei tahdo nähdä. Kai ihminen vain on sillä tavalla rakennettu. Eikä siinä mitään kunhan tietää että se yksilö löytyy sieltä jostain kuitenkin. Varmasti kasvattava kokemus siskontytöllesi.
Tekosyy, onneksi (tai epäonneksi tilanteesta riippuen) vanhemmat ovat niitä jotka siirtävät asenteensa lapseen tehokkaammin kuin tuo töllötin. Minä kyllä voisin ottaa kohtauksittaisen siivoamishäiriön itselleni, kun ei muuten tahdo tulla mitään tuosta huusholleeraamisesta (mutta vain jos kohtauksia olisi kerran viikossa) :)
Nyt päästiinkin lempiaiheeseeni... Nimittäin siihen, että vuonna 2006 ei edes mielenterveysviikon aikana ollut lehdissä juuri mitään juttua mielenterveysasioista. Tai anteeksi, toki oli: Yhä useammat syövät masennuslääkkeitä.
Ikävä kyllä, toi suhtautuminen esimerkiksi masennukseen on valtaosalla semmoinen, että mitä siinä synkistelet, mene töihin, sulla on asiat hyvin ja kyllä se siitä.
Olen ihan omakohtaisesti törmännyt tuohon "ota ittees niskasta kiinni"-asenteeseen. Ei sitä sairaana jaksa selittää, eikä aina osaakaan, mitä esim. masennus todellisuudessa on sairautena.
Monet mielenterveyspotilaat sulkeutuvat/syrjäytyvät ympäristöstään osittain siksi että pitäisi olla aina niin "normaalin" oloinen kontakteissa että ihmiset näkisivät sen sairauden taakse.
On rankkaa olla jotain muuta kuin mitä todellisuudessa on. Eihän kukaan sano kyynärkepeillä kävelevällekään että heitäs nuo kepit ny pois ja koeta kävellä!
M.A.Lindroos, on tosiaan ihmeellistä kuinka vähän mielenterveysongelmista on asiallista puhetta siihen nähden kuinka monta ihmistä asia koskettaa. Onneksi parannustakin on tapahtunut vähän, eikä mielenterveysongelmia tarvitse hävetä samalla tavalla kuin ennen. Mielisairauksien kanssa ei olla ihan niin pitkällä - valitettavasti.
Salka, törmäsin tuohon asenteeseen itsekin silloin kun olin masentunut. Oli inhottavaa kun joutui itse miettimään että voisiko asialle sittenkin tehdä jotain, vaikka reipastua tai jotain. Siinä tuntee itsensä SYYLLISEMMÄKSI ja HUONOMMAKSI kuin muissa sairauksissa. Se ei tietenkään edesauta kuntoutumista.
Onhan se erittäin vaikea ymmärtää "vaikeita" ihmisiä, jos ei ole omakohtaisesti kokenut. Esim. kun mun mies sairastui masennukseen, en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksei hän ottanut itseään niskasta kiinni ja noussut sieltä sängystä.
Pantteri, on tietenkin luonnollista ettei ymmärrä asioita joista ei tiedä mitään. Nykyään masennuksesta puhutaan enemmän ja ihmiset ymmärtävät paremmin ettei masennus ole tahtolaji. Tai ainakin toivon niin...
Hyvä aihe. Koetan itse ainakin sallia huvittuneisuuden omille hölmöyksilleni, vaikka olen sairastanut vaikean masennuksen. Jos mielenterveyshäiriöinen itse ei salli keskustelua, tulee aina olemaan kuilu ymmärtämisessä. Avoimuus on ainoa keino saada muutkin ymmärtämään. Ja se vaikein -itselle nauraminen. Ei pidä ottaa itseään liian vakavasti. Vaikka on masentunutkin. Skitsofrenia on ihan eri juttu. Hulluus on outoa, ja pitääkin olla. Se on merkki terveydestä, että osaa karsastaa outoa. Tervettä itsesuojelua. Suuttukaa, masentuneet! Sillä paranee.
Heippa Hopola ja tervetuloa keskusteluun. Suuttumus lääkkeenä masennukseen... kuulostaa aivan varteenotettavalta vaihtoehdolta. Minulla olivat ainakin tunteet aika pahasti hukassa kun olin masentunut. Suuttumuksesta voisi olla helppo aloittaa tunteminen. Suuttumus on myös merkki siitä että itselle ei käy enää miten päin vain, että ei anna itselleen tapahtua aivan mitä tahansa. Pahimmassa mahdollisessa jamassa voi olla vaikeaa jaksaa edes suuttua.
Ihminen tuntee luontaisesti ennakkoluuloa kaikkea erilaisuutta kohtaan. Minusta kyllä tuntuu että, niin vakavasta asiasta kuin vaikka skitsofreniassa on kysymys, että tämä sairaus on saanut erityisen suuren leiman osakseen.
Lähetä kommentti