Lasten melutessa menen mielessäni parempaan paikkaan, tyyneyden ja hiljaisuuden paratiisiin. (Jaksamisen salaisuuksia by Allyalias)
Sain nukkua pitkästä aikaa niin pitkään kun halusin ja nukuinkin melkein puoli yhteentoista. Ja näin uniakin... mutta ne taitavat olla julkisilta foorumeilta sensuroitua tavaraa. Univelkoja tuli kuitattua levottomista unista huolimatta. Ja päivä meni sitä myöten hukkaan.
Siskon tyttö on taas yökylässä. Melu on korviahuumaava (voi naapurirukkia) mutta kokemuksesta tietää ettei kannata alkaa rauhoittelemaan heitä parin ensimmäisen tunnin aikana. Se vain aiheuttaa turhaa levottomuutta ja täpinää sitten petihetken koittaessa.
L oli alkanut kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa fantasiahenkistä tarinaa nettiin. Hän antoi suosiollisesti minunkin lukea sen ja pakko myöntää että oli ikään (12v) nähden hyvin kirjoitettu ja mielikuvituksellista kamaa. Ehdotin tekstiin kappalejakoa. Ei suostunut. Minä olemaan ylpeydestä ymmyrkäisenä kun pojalla on niin hyvät harrastukset (joilla hänen tarkoituksensa on luultavasti tarkoitus peittää äidiltä salainen liimanhaistelu ja myymälävarkaudet. Fiksu tyyppi kuitenkin), ja olin minä ylpeä siitäkin että hän oli niin hyvä kirjoittamaan vaikka tiedän ettei sillä hyvyydellä pitäisi olla niin paljon merkitystä.
Ihanaa kun ei ole mitään tekemistä. Luen kai muutaman runon ja menen mielessäni jonnekin parempaan paikkaan, lasten melua pakoon. Miksiköhän minä rakastan tätä elämääni? Ei tässä ole mitään NIIN erikoista. Kuitenkin minä vaan rakastan sitä.
Äiti oli lähdössä baariin. Saapa nähdä mitä siitä seuraa...
Luulen että teen seuraavan murhani huomenna. Jaa
9 kommenttia:
Omenat eivät kauas puusta putoa... Kaksitoistavuotiaan fiktiot ovat faktaa. Elämisen arjessa ovat ne parhaimmat hetket - sittenkin. Siksi tykkäät, sano.
Tuo oli niin kauniisti sanottu, mitä sanoit elämäsi rakastamisesta, että päätin samalla hetkellä pyrkiä juuri tuohon samaan. Eli sitä päivää odotellessa, nauti sinä!
Sivuaskel, varmaan juuri siksi tykkään, olet oikeassa. Hienosti sanoit lapsista ja fiktiosta.
Helena, ei tämä minullakaan ihan itsestään tullut. Ensin masennusta, paniikkihäiriötä, ahdistusta, alemmuudentunteita, paskaa elämää. Sen jälkeen kolme ja puoli vuotta intensiivistä psykoterapiaa (3krt.viikossa) ja vielä senkin jälkeen muutama hatara vuosi. Nyt alkaa vahvuus löytyä vähitellen. Ja nyt tästä vasta nauttiikin, kun tietää kuinka kaunis lahja se on ihmiselle.
Sinäkin pystyt siihen, usko vaan. Tiedän että se tuntuu välillä mahdottomalta, mutta myös mielenterveysongelmista on mahdollista kuntoutua vahvemmaksi.
Muija toteaa lakonisesti ihan normaalilta vaikuttavan postauksen lopuksi: "Luulen että teen seuraavan murhani huomenna."
Vähänks mä putosin!
Salka, toivottavasti tätä ei lue kukaan asiaan perehtymätön. Muuten voi tulla vääriä käsityksiä...
Niin että Poliiseja odotellessa.. :)
Joo, minä menen kyllä joka kerta sängyn alle kun ovikello pimpahtaa.
"oo, minä menen kyllä joka kerta sängyn alle kun ovikello pimpahtaa."
Mitä turhaa, sano että se meni viikko sitten Internettiin, eikä ole sen jälkeen ilmotellu. Ruokakin on syötetty jo koiralle.
Oh-show-tah hoi-ne-ne, kiitos, niin taidan tehdäkin. Enpä tullut moista kelmiyttä ajatelleeksikaan. Vaikka ei sitä Allya oikeastaan kovin usein ole näkynyt. Liekö koskaan jos tarkemmin ajattelee?
Lähetä kommentti