Luonnostaan herkkänahkainen

Elämä ei ole tehnyt minusta paksunahkaista vaan oikein herkkänahkaisen ihmisen. Minulla on omituisuus (tai tietenkin minusta tuntuu että kaikki muut ovat omituisia ja minä aivan normaali) joka on alkanut häiritä elämääni enemmän pariutumiseni jälkeen. En nimittäin pysty nukahtamaan jos joku hengittää päälleni. Tai oikeastaan tuo on väärin sanottu. Nimittäin pikku M saa hengittää päälleni ilman että se häiritsee ollenkaan. Samoin L (ainakin silloin vuosia sitten kun nukkui vieressäni). Ja mieheni silloin aluksi, kun kaikki oli vielä uutta ja ihanaa. Hassuinta on että minua häiritsee jopa se jos itse hengitän omalle kädelleni.

No, eipä hätää. Olen lukenut että tämmöinen kirjaimellinen herkkänahkaisuus on psykologinen tila ja liittyy kuvainnolliseen herkkänahkaisuuteen. Ja minähän olen sellainen että pahoitan mieleni aika helposta. Luulen että aika kasvattaa tässä suhteessa vähän paksumman nahan nyt kun uskallan olla enemmän oma itseni, enkä peittele todellisia tunteitani niin paljon. Ehkä tuo konkreettinen nahkakin siitä vielä paksunee.

Sukuni on aika neuroottinen, joten olen onnellinen siitä ettei minun tarvitse palata kotiin tarkistamaan lukkoja, hanoja tai keittolevyjä. Jos jotain toivoisin, niin pakonomaista tarvetta siivota kerran viikossa. Hassua muuten, että minä todella kärsin lapsuudenkodissani siitä että olin erilainen kuin he, liian normaali nimittäin. Onneksi lapset löytävät reittejä kapinalleen. Minä koin uskonnollisen herätyksen ja liityin kirkkoon äitini harmiksi kun en muutakaan keksinyt. Uskonnollisuus kului pois suurin piirtein rippikoulun jälkeen, mutta sainpahan kapinani :) Jaa

Pakinaperjantaissa liikutaan rakkausasioissa

Akvaariorakkautta


Ovat hakeneet sitä kaikkialta. Rakkautta nimittäin. Eivät kaikki tietenkään, pelkästään ne jotka sitä haluavat, mutta eivät saa. Sanovat että sitä ei voi rahalla ostaa joten eipä auta paljonkaan että tekee työtä niin paljon kuin mahdollista, sen suomalainen kyllä osaa. Eikä auta vaikka vaihtaa tuulipuvun suoriin housuihin tai hameeseen ja hankkii tanssitaidon. Eivät ne tule kotiovelta hakemaan, sanotaan. Onko siinä ihmisellä enää muuta vaihtoehtoa kuin hankkiutua televisioon?

Ensin meillä oli Napakymppi jonne "sisko" ilmoitti ja jossa oltiin liikkeellä "seikkailumielellä". Uskottavuus karisi viimeistään siinä vaiheessa kun matkakumppani paljastui. Monesti näki naamasta että rakkautta sitä oltiin oltu hakemassa. Ja ihan itse oltiin laitettu se postikortti menemään taas yhden yksinäisen yön jälkeen. Ja nyt sitä sitten istuttaisiin kilisevien ruokailuvälineiden keskellä syömässä melkeen satasen hernekeittoa Takahikiän ainoassa hotellissa jonkun sellaisen kanssa jonka olisi voinut hyvin löytää ja torjua ihan omassa kantakuppilassaankin.

Napakympin jälkeen on tultu siihen tulokseen että telkkarissakin pitää saada valita kumppani naaman perusteella. Nykyään yksi onnellinen saa tiputtaa lauman ihmisiä takaisin kotiin itkemään ja sonnustautumaan tanssikenkiin asuntonsa hiljaisuudessa. Kun pari viimein löytää toisensa, heille tarjotaan yleensä jotain kivaa matkaa, vähän kuin tribuuttina edesmenneelle Napakympille ja suoraa linjaa lööppi- ja seiskajulkisuuteen. On itseasiassa tv-historian suurimpia epäkohtia etteivät Matti ja Mervikin tavanneet juuri tällaisessa deitti-ohjelmassa. Onneksi meille tulee koko ajan uusia pariskuntia joiden saikkausta ja eripuraa uimahalleissa ja muissa julkisissa paikoissa saamme seurata lähes yhtä suurella mielenkiinnolla. Ennen niin yksinäinen ja rakkaudenkipeä ihminen voi löytää televisiosta kumppanin ja vieläkin enemmän. Hän voi saada osakseen meidän kaikkien huomion ja rakkauden. Hänestä voi tulla viihdettä.



Pakinaperjantaihin Jaa

Blogeista ja bloggaamisesta

En ole pitänyt tapanani kommentoida hirmuisesti näitä virtuaalimaailman edesottamuksia, mutta nyt törmäsin Obeesian postaukseen joka (kommentteineen päivineen) sai minut pohtimaan tätä koko bloggaamista ja syitä miksi minäkin kirjoitan näitä jorinoitani lähes joka päivä.

Aloin kirjoittaa vanhaa Tilitysnurkkaani viime vuoden huhtikuussa. Sitä ennen olin seurannut muutamia mielenkiintoisia blogeja hiljaisena taustakurkistelijana ja suuresti viehtynyt kyseiseen ilmiöön. Ystävän opastuksella aloin kirjoittaa omaa blogiani lähinnä eräänlaisena päiväkirjakokeiluna. En suoranaisesti olettanut että kukaan lukisi blogiani, mutta huomasin että pelkkä mahdollisuus sai minut jättämään jotain sanomatta, korostamaan jotakin, luomaan kirjoittamalla sellaista elämäkertaa jota en perinteisessä päiväkirjassa tulisi kirjoittaneeksi. Kirjoittaessa olen tullut pohtineeksi moneen kertaan sitä millaisia asioita haluan kertoa itsestäni ja onko minulla oikeuttakaan kertoa täällä ihan mitä tahansa, siitä huolimatta että en käytä ihmisistä heidän oikeita nimiään.

Vasta elokuussa ilmoitin blogini blogilistalle ja sitä kautta löysin loput niistä kymmenistä blogeista joita seuraan. Jossain vaiheessa nettipersoonani alkoi kokea tarpeelliseksi sanoa jotain myös muiden blogien kommenttilaatikoissa. Huomasin että täällä virtuaalimaailmassa oli mahdollista luoda tuttavuussuhteita jotka ovat tuntuneet minusta yllättävän merkityksellisiltä.

Olen kirjoittanut runotorstaihin, pakinaperjantaihin, tarinamaanantaihin ja ottanut vain osallistumisen riemusta osaa myös valokuvatorstaihin. Niistä on tullut minulle tärkeitä henkireikiä arjen aherruksessa. On kivaa kirjoittaa säännöllisesti ja lukea muiden ihmisten hengentuotteita. Ennen kaikkea on kiva ottaa osaa johonkin. Samalla tavalla ilahduttavaa on ollut sananvaihto nettituttujen kanssa kommenttilaatikossa, monet kerrat olen nauranut hauskoille kommenteille, liikuttunutkin. Mutta suurin henkireikä on ollut seuraamani blogit joissa inhimilliset ihmiset jakavat omaa elämäänsä, ajatuksiaan ja tarinoitaan juuri haluamallaan tavalla. Jaa

Työn iloa!

Lisää kirjoitusjuttuja varmistui tänään. Huisin kiva mieli kun ei ole puurtanut täällä aivan ilman tulosta. Ei ole ollut kaukana etten olisi alkanut jo pitää itseäni totaalisesti seonneena ja luulenpa että jotkut elämääni läheltä seuranneet ovatkin uumoilleet pienimuotoista viiraamista. Vuosi sitten minulla ei ollut mitään muuta kuin yllättäen uudestaan herännyt hinku kirjoittaa. Nyt on löytynyt jo joitain kanavia joilla voin toteuttaa hinkuani hyödyllisesti. Ainakin niin kauan kuin halua riittää. Ja jotain sanottavaa. Pelkään ehtymistä (vaikka se ei olekaan välittömässä näköpiirissä). Ainoa kovasti kirjoittava tuttuni ei pelkää ollenkaan, päinvastoin. Onkohan minussa jotain perustavanlaatuista pielessä? Jaa

Tarinamaanantai, aiheena sana hellyys.

Armahdus

Selma haparoi valot vieraan asunnon vessaan. Peilistä katsoivat keski-ikäisen naisen kasvot tuhnuisen tukkapehkon keskeltä, happamin ilmein. Minäkö tuo nainen olen? hän ajatteli ja sipaisi tukkaansa katsoakseen matkiko peilin keski-ikäinen nainen häntä. Hän katsoi kasvojaan tarkemmin. Vasen kulmakarva oli saanut keskelleen jakauksen siitä kun cd-levyn kotelo oli lentänyt melkein hänen silmäänsä (päiväkodissa hän sanoi lyöneensä silmänsä vessan peilikaapin oveen). Nenäkään ei ollut oiennut ihan kokonaan, vaikka se oli laitettu pakettiin seuraavana päivänä kohtalokkaan juhannuksen jälkeen (poliisit sanoivat että yrittäkää selvittää asiat oman perheen piirissä. Meillä on tässä kiire päällä, eikä meillä ole aikaa alkaa parisuhdeterapeuteiksi). Korva näytti aivan normaalilta vaikka sillä ei kuullut enää mitään (päiväkotiin hän oli sanonut olevansa pari päivää pois töistä nuhakuumeen takia). Poskessa oleva mustelma oli muuttumassa keltaiseksi.

Missä vaiheessa hän oli alkanut rakastaa tätä hapsottavahiuksista elämän kuluttamaa naista? Miksi juuri nyt, kun ennen hän oli antanut tuon peilistä tuijottavan ihmisen murtaa luitansa, menettää hiustukkoja, huutaa tuskaansa hiljaa tyynyään vasten niin etteivät naapurit kuulisi? Hän silitti hiljaa poskeaan, jonka iho tuntui vielä pehmoiselta eikä häneen sattunut enää. Peilin nainen näytti aivan siltä kuin olisi sanonut "Minä annan sinulle anteeksi".

Selmalla ei ollut enää kiire, vaikka kaikki muuttolaatikot lojuivat purkamattomina keskellä olohuoneen lattiaa.



Tarinamaanantai Jaa

Jäännöspaniikkia

Harmittaa tuon selän kanssa, kun sen pitää olla tuollainen renkkana kun se on. En ole jaksanut käydä kuvauttamassa sitä vaikka oli tarkoitus silloin kun kuulin että siinä on mahdollisesti jotain synnynnäistä rakennevikaa. Viimeisin seurannainen kroonisesti jumineesta selästä on tinnitus oikeassa korvassa. Näin päivisin se ei juurikaan haittaa, perheeni pitää huolen siitä että taustamelu ei lopu koskaan kesken, mutta sitten kun yrittää mennä nukkumaan, vaivan huomaa taas selvemmin. Olen muutenkin tosi huono saamaan unta ja tämä vaiva hankaloittaa asiaa entisestään.
Luultavasti minun on pakko mennä hierojalle, vaikka ajatus tuntuu erittäin epämiellyttävälle. Minulla oli nuoruudessani kovin epämiellyttävä ja väkivaltainen kokemus jonka tuloksena en haluaisi päästää vieraita ihmisiä paljaan ruhoni kimppuun jos se on mahdollista välttää. Vaikka yritän järkeistää asiaa siedettäväksi, pelkään että pelko nousee pintaan tosipaikan tullen. Mutta ehkä sen kestäisi jos hieroja olisi nainen. Olen pystynyt käymäänkin naisen hierottavana pari kertaa, mutta tilanne on ollut epämiellyttävä pelkoni takia.

M oli tänään ensimmäisen kerran pulkan kyydissä. Lunta oli niin vähän että maa ja vanhat hiekoituskivet rouhitsivat pulkan pohjaa tosi epämiellyttävästi. Heti kun M huomasi jonkun lapsen hylkäämän pallon maassa, hän käski pysäyttää pulkan ja syöksyi pallon kimppuun. Pulkka-ajelu muuttuikin sitten jalkapallo-oppitunniksi. Ja kivaa oli :)

Kirjoitusrintamalta tupsahtelee nyt rahaa. Se on HUIPPUA! Jaa

Kasvamisesta

Mitähän merkitsee jos uuden vuoden tinasta ilmestyy natsitervehdystä tekevä Pinoccio? Ehkä minun pitää varoa kiihkoilevia valehtelijoita tai varoa tulemasta itse sellaiseksi.

Yhtä kaikki vuosi on nyt vaihtunut ja ehkä ensimmäisen kerran elämässäni minulla on sellainen olo että ennemmin jatkan siitä mihin jäin viime vuonna kuin aloitan kaiken alusta.

Olisi edistystä jos ei enää haluaisikaan koko ajan paeta. Jaa