Itsesäälinen valituspostaus.

Pakkasta on niin paljon ettei tässä tarkene lähteä edes ulos. Seinät kaatuvat päälle. Tahdon ratsastaa hienolla työpaikkahakemuksellani aikuisten ihmisten pariin. Haluan vain töitä! Onko se liikaa pyydetty?

Tänään on ahdistanut. Lapset kitisevät, pienempi onnistui tekemään ennätyksen. Hän pissasi noin kolmimetrisen pissan lattialle (juosten kustu) ja enköhän minä kävelemään ja housunlahkeeni kastelemaan siihen. Ruuat ovat lentäneet suoraan lattialle, räkä on valunut. Tusseilla on piirretty pitkin lattioita ja omaa pikku ruumista. L on vaatinut kitisevällä äänellä koneelle pääsyä. Totta kai uusi nettipeli menee jopa läksyjen edelle.

Mies on töissä kuten aina.

Hyviä asioita:

Onneksi Lilith kävi piristämässä.
Äiti selvisi reissustaan vaurioitta.
Pitkästä aikaa minulla on materiaalia valituspostaukseen.

ps. Kuulen takaani rapinaa, tyttö sanoo "pota pissa". Sitten hiljainen lirinä. Voi v***u! Jaa

Kirka tanssii tähtien kanssa

Surullista kuulla että taas yksi tuttu kasvo on poistunut joukosta. (Kirka 1950-2007) Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 5: Pakkasyö

(Lue myös Blogitapaaminen 1, 2, 3 ja 4)

Allyalias kulki hiljaista katua, yrittäen vältellä katulamppujen valoläikkiä. Pakkasta oli hirvittävän paljon ja hän oli joutunut pukemaan kahdet lapaset päällekkäin. Hän oli sonnustautunut naurettavaan Michelin-ukko-toppatakkiinsa, joka ei mahdollistanut käsien pitämistä kehonmyötäisesti vaan lapaset sojottivat kömpelösti osoittaen jotain näkymätöntä kaukaisuudessa. Silloin tällöin hän hätkähti puutalojen nurkkien pauketta ja kääntyi katsomaan hätääntyneenä äänen suuntaan. Kaduilla ei kuitenkaan näkynyt mitään epäilyttävää. Hän ei tiennyt mitä pelkäsi enemmän, eläviä vai kuolleita. Mutta hän ei ollut enää turvassa, hän tiesi sen.

Hän oli varmistanut kulkureittinsä jo aikasemmin ja kiipeili tottuneesti yli aitojen ja paarusti talon seinämiä pitkin niin littanana kuin toppatakki antoi myöten. Lopulta hän pääsi perille ja tunki lapaset taskuihinsa. Kylmä tarttui sormiin heti. Hän kokeili taskuaan. Kuristusvaijeri oli siellä missä sen pitikin. Yhdellä nopealla heilautuksella hän hyppäsi sisään Isopeikon asuntoon.

Sisällä tuoksui hyvälle, seinäkello raksutti suurta yöääntään jossain asunnon huoneista. Oli pimeää ja hiljaista. Allyalias katseli esineitä ympärillään, otti muutaman käteensä ja tarkasteli niitä ikkunasta siivilöityvää valoa vasten. Pian hän varmistui siitä ettei kukaan ollut kuullut hänen tuloaan. Hän hiipi kohti makuuhuoneen raollaan olevaa ovea.

Isopeikon vuode oli enemmän pesän kuin sängyn näköinen. Peikko makasi kippurassa, äänekkäästi tuhisten. Hänen varpaansa olivat liikuttavasti toistensa lomassa. Säälimättä Allyalias kaivoi kuristusvaijerin esiin ja kumartui Isopeikon ylle.

Pitkän ajan kuluttua hän kohottautui takaisin seisomaan. Ei helvetti, hän ajatteli. En minä pysty tappamaan häntä. Hän on kuitenkin peikko, vaikka onkin tuollainen... iso. Hän katseli vielä hetken Isopeikon unta, ja sipaisi mietteissään tämän karheaa kuontaloa. Sitten hän hiipi varovasti takaisin pakkaseen.

Ulkona häntä alkoi raivostuttaa oma heikkoutensa ja hän potki raivoissaan puun runkoja, talon seiniä ja kovia lumipaukkuja. Hiki puski toppatakin alta. Minun täytyy olla sekaisin... hullu... heikko, hän hoki itselleen ja päätti että vielä näyttäisi itselleen ja kaikille muillekin mistä puusta oli veistetty.

Ps. Käy kurkistamassa myös Saara Siltasen murhatutkimusten etenemistä Muikun blogista. Jaa

Ystäväni Työpaikkahakemus-Ruuneberi ja blogiystävien järjestämä kosto

Sain tänään apua, jota en ollut odottanut, enkä edes suoraan sanottuna tiennyt etukäteen kuinka suuresti se tulisi tarpeeseen. Aamupäivällä aloitin hyvissä ajoin väsäämään työpaikkahakemusta motivoituneena ja hyväntuulisena. Kaikki tuntui sujuvan yllättävänkin helposti. En ole koskaan joutunut laatimaan hakemusta, työhistoriaani kuvaa enemmän ajautuminen, haahuilu ja viimeiseen oljenkorteen takertuminen. Mutta koska muutenkin kirjoitan päivittäin, ajattelin että kyllä sitä kepoisasti kirjoittelee itsestään kaiken tarvittavan.

Sattuipa sitten vierailulle ystäväni jota tästä lähtien kutsun nimellä Enkeli, Pelastaja tahi Työpaikkahakemus-Ruuneberi, joka sattuu olemaan viittä vaille ammattimainen hakemusten laatija, siltä ainakin minusta tuntuu. Muutaman tunnin ajatustyön jälkeen minusta kehkeytyi melkeinpä varteenotettava työpaikan hakija, jonka ansioluettelosta ei taitoja ja erityisosaamista puuttunut. Ja kaikista merkittävintä oli se, että hakemuksen kaikki asiat ovat ihan totta! Tämä tekee ihmeitä ammatilliselle itsetunnolleni ja muutenkin.

Lupasin tarjota päivällisen jos pääsen haastatteluun asti. Mutta saapa nähdä pääsenkö lunastamaan lupaukseni. Joka tapauksessa opin tänään rutkasti enemmän kuin olin aamulla ennakoinut. Hauskoja asioita tapahtuu jos kuuntelee niitä jotka tietävät asioista.

***

Viime yönä näin aivan kamalaa unta. Olin katsomassa sateisena myrsky-yönä kauhuelokuvaa televisiosta. Siinä silvottu, verinen nainen roikkui katosta pää alaspäin. Minua alkoi pelottaa. Ulkona tuuli ja sade piiskasi ikkunoita. Menin vetämään verhoja olohuoneen suurten ikkunoiden eteen. Parvekkeen kaiteen takaa miehen kasvot katsoivat suoraan minuun ja mies nyökkäsi minulle pahaenteisesti, kuin sen merkiksi että minä olisin seuraava silvottava.

Sitten mies tuli astui parvekkeelle ja lähestyi minua. Hän tarttui parvekkeen oveen ja veti. Ovi oli lukossa. Haparoin puhelinta ja yritin soittaa töissä olevalle miehelleni. Hän ei vastannut. Valitsin poliisin numeron. Mies oli kadonnut ikkunasta. Kurkistelin ympärilleni pimeään ja näin että mies väijyi minua edelleen varjoissa. Poliisi vastasi.

Heräsin kauhusta hikisenä. Jouduin soittamaan miehelle töihin keskellä yötä ja hipsin vetämään olohuoneen auki jääneet verhot kiinni. Odotin koko ajan että pelottavan miehen kasvot ilmestyvät ikkunaan. Vasta aamulla tajusin: Paju, Salka, Susupeltal ja Jussihan ne olivat järjestäneet minulle tuon kamalan unen kostoksi. Tämä tarina oli sitten tosi! Jaa

Rakas, paska kaupunni

Tämä on kuitenkin minun kaupunkini...

... Niin kuin minulle monen vuoden takaa niin rakas Zen cafékin laulaa. Ettepä tiedäkään mitä minä tein tänään. Kävin tietenkin ottamassa vähän valokuvia kun oli niin kaunis ilma. Ja kyllä sitä tuli vähän muutakin puuhasteltua että saisi taas elämäänsä vähän eteenpäin.

Kuvassa näkyy yksi varmaan eniten valokuvattuja kohteita Oulussa (heti toripolliisin jälkeen) eli iki-ihana Pikisaari, jonne vannoin lapsena muuttavani kunhan kasvan isoksi. Ja niin on tainnut vannoa moni muukin, sillä Pikisaari on kovaa vauhtia modernisoitunut sitten lapsuuteni (mikä ei ole suurikaan ihme. Asunhan Oulussa ja täällä ei tunnetusti säälitä säilyttämisenkään arvoisia kohteita). Pikisaari on kuitenkin edelleen kaunis ja miettikää; välissä on vain yksi pikkuinen silta ja onkin saapunut kirjastolle ja teatterille (niistä en ottanut kuvaa. Oululaiset tietävät miksi). Ja sen jälkeen alkaakin kaupungin keskusta. Olen monesti kävellyt tuolla alueella ja siellä on paikoin ihan täysi maalaiskyläfiilis päällä.

Kamera on näköjään huomaamatta alkanut ulkoiluttaa minua jopa talvisäällä. Harmi kun räpsy meinaa koko ajan jäätyä...

Jälleen kerran yksi ihana päivä takana. Näitä monta jonoon niin siitä tulee hyvä elämä.

T:llä on ilmennyt voimakasta kaverinkaipuuta. Surettaa hänen puolestaan kun kaikki melkein kaikki kaverit asuvat toisella paikkakunnalla. Mistähän sille keksisi kaverin?

Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 4: Lähtösavut


On yö. Allyalias hivuttautuu ikkunasta sisään. Makuuhuoneen peiton alta kuuluu tuhinaa. Hän ottaa repun selästään ja kaivaa sieltä raskaan Prisman muovipussin. Hänen uhrillaan on aikaa enää seuraavaan iltapäivään. (Lue myös Blogitapaaminen 1, 2 ja 3)


Voivoi minua parkaa, Jussi vaikeroi mielessään Voi minua kilttiä ja hyväntahtoista ihmistä. Kuinka minä olen joutunut tällaiseen tilanteeseen!
Kaksi, hädin tuskin parikymppistä poliisia seisoi hänen ovellaan, kädet lanteilla, vastasaavutetun auktoriteettiaseman painaessa heidän yläruumiinsa hienoiseen takakenoon. Jussi haroi tukkaansa, puhui ja puhui, yritti selittää, mutta hän tiesi koko ajan että oikeusjuttu tästä tulisi ja hänet leimattaisiin hulluksi ja rikolliseksi. Hänen kätensä haroivat sitä laajempaa kaarta mitä epäuskoisemmin poliisit häntä katsoivat. Hän odotti vain sanoja lähdetäänpäs sitten kamarille selvittämään tämä asia, mutta tällä kertaa niitä ei sanottu. Hänelle soitettaisiin sitten perästä päin kun sopi tulla juttelemaan. Käskivät vielä lähtiessä miettiä mitä oli tullut tehtyä. Mokomatkin nulikat! Siinä yrittivät olla parhaansa mukaan isämäisiä. Mistä hekään mitään tiesivät?

Jussi heittäytyi sängylleen makaamaan ja pisti tupakaksi, vaikka se sai hänet inhoamaan itseään entistäkin enemmän. Tilanne vain oli niin kamala että hänen oli pakko rikkoa lakkonsa ja ottaa muutamat hermosavut. Hänen kurkkuaan kirveli, tuntui vaikealta vetää henkoset perille asti. Mitä minä olenkaan tehnyt? hän ajatteli epätoivoisena ja tajusi samalla kuinka omituiselta hänen oli täytynyt vaikuttaa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan pillastunut jouduttuaan Ainolan puistossa valtavan lastenvaunuparven keskelle. Äitejä oli joka puolella ja kaikki tuntuivat uhkaavan hänen henkeään. Hän muisti kuinka oli alkanut sättiä äitejä ja pyrkinyt pakoon, mutta vaunujen muuri oli ollut liian sankka. Ja se yksi äiti oli huutanut ja heristänyt hänelle sormeaan. Itsepuolustukseksi hän oli taklannut sen naisen ja pari muutakin lumihankeen, sen hän tiesi itse. Mutta kukaan muu ei tuntunut uskovan häntä, viimeiseksi ne virkaintoiset poliisit.

Hänen oli pakko myöntää itselleen että oli ylireagoinut sen sekopään uhkauksiin. Mutta ei ollut kivaa tietää että sellainen asui hänen kanssaan samassa kaupungissa. Kunpa en olisi koskaan alkanut bloggaamaan, hän ajatteli epätoivoissaan. Nyt se ihminen oli tehnyt hänestäkin hullun ja vainoharhaisen. Hänen maineensa saattoi olla lopullisesti mennyttä. Tupakan polttaminen alkoi sujua helpommin jokaisen ikävän ajatuksen myötä.

Yhtäkkiä Jussi tunsi jotain kimakkaa, vai kuuliko hän sen sittenkin? Hän ei ehtinyt eritellä aistimuksiaan sillä hän oli lakannut olemasta. Samoin iso osa hänen asunnostaan. Vain kasa vaaleanpunaiseksi värjäytyneitä vaatteita leijaili pihalle, öljypilkkuiseen lumeen räjähdyksen äänten kimpoillessa seinistä ja puiden rungoista.

Jossakin kaupungin toisella puolella äiti oli päästänyt lapsensa rattaista jaloittelemaan. Hän kohotti katseensa lapsesta ja näki taivaanrannassa savua. Kukaan ei huomannut pientä hymyä hänen suupielessään.
Jaa

Elämänilo versoo kaikissa olosuhteissa.

Lasten melutessa menen mielessäni parempaan paikkaan, tyyneyden ja hiljaisuuden paratiisiin. (Jaksamisen salaisuuksia by Allyalias)



Sain nukkua pitkästä aikaa niin pitkään kun halusin ja nukuinkin melkein puoli yhteentoista. Ja näin uniakin... mutta ne taitavat olla julkisilta foorumeilta sensuroitua tavaraa. Univelkoja tuli kuitattua levottomista unista huolimatta. Ja päivä meni sitä myöten hukkaan.

Siskon tyttö on taas yökylässä. Melu on korviahuumaava (voi naapurirukkia) mutta kokemuksesta tietää ettei kannata alkaa rauhoittelemaan heitä parin ensimmäisen tunnin aikana. Se vain aiheuttaa turhaa levottomuutta ja täpinää sitten petihetken koittaessa.

L oli alkanut kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa fantasiahenkistä tarinaa nettiin. Hän antoi suosiollisesti minunkin lukea sen ja pakko myöntää että oli ikään (12v) nähden hyvin kirjoitettu ja mielikuvituksellista kamaa. Ehdotin tekstiin kappalejakoa. Ei suostunut. Minä olemaan ylpeydestä ymmyrkäisenä kun pojalla on niin hyvät harrastukset (joilla hänen tarkoituksensa on luultavasti tarkoitus peittää äidiltä salainen liimanhaistelu ja myymälävarkaudet. Fiksu tyyppi kuitenkin), ja olin minä ylpeä siitäkin että hän oli niin hyvä kirjoittamaan vaikka tiedän ettei sillä hyvyydellä pitäisi olla niin paljon merkitystä.

Ihanaa kun ei ole mitään tekemistä. Luen kai muutaman runon ja menen mielessäni jonnekin parempaan paikkaan, lasten melua pakoon. Miksiköhän minä rakastan tätä elämääni? Ei tässä ole mitään NIIN erikoista. Kuitenkin minä vaan rakastan sitä.

Äiti oli lähdössä baariin. Saapa nähdä mitä siitä seuraa...

Luulen että teen seuraavan murhani huomenna. Jaa

Tyyntä(kö) myrskyn edellä.

Aamu

Ja tuli sentään aamu.
Aamu on.
Ja huone on huone
ja palaa takaisin.
Tämä on minun vuoteeni.
Voin hengittää
voin liikuttaa kättä.
Minä tässä olen.

Jospa vielä päivä.
Aamu on.

- Solveig von Schoultz

Näinhän sitä joskus käy lasten kanssa että löytää itsensä vetämästä pulkassa perässään suurta lumipalloa naama soikkona. Hiljainen päivä. Onkohan tyyntä myrskyn edellä? Meillä yskitään vieläkin vaikka sairaus antaa jo periksi. Tekisi mieli mennä T:n ja L:n kanssa katsomaan Pan's Labyrinth. Vaikuttaisi olevan jostain kotoisin... Onko kellään ohikulkijalla tietoa asiasta?

ps. Vaikuttaa että pirullinen sarjamurhaaja, Allyalias, olisi saamassa verikoirat kannoilleen... Jaa

Pakinaperjantaissa aiheena aikuisten satu: Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 3: Viimeinen avanto

Allyalias oli jo valinnut seuraavan uhrinsa, Jussin. Kaikki oli suunniteltu viimeistä, kammottavaa piirtoa myöten ja lastenrattaiden asevarasto oli huolella tarkistettu ja öljytty. Sitten hän sai tietoonsa asioita joita ei voinut sivuuttaa. Hänen oli pakko lykätä Jussin nautinnollisen pirullista murhaa muutamalla päivällä. Tällä kertaa hän murhaisi kaksi yhdellä iskulla.
(Katso myös Blogitapaaminen 1 ja 2)

Saunan piipusta tuprahteli paksua, puun tuoksuista savua pimeään iltaan. Susupetalin päässä jumputti Dingon Autiotalon intro yhä uudestaan ja uudestaan. Sitä oli jatkunut jo useamman päivän ajan ja vaikka välillä ääni oli hiljentynyt, se oli tullut aina takaisin yhtä itsepintaisesti. Susu oli yrittänyt laulaa kappaleen läpi viimeksi aamulla, sillä hän oli kuullut että se saattaisi auttaa. Hän oli mennyt jopa niin pitkälle että oli yrittänyt ajatella mitä laulu yritti kertoa hänelle, vaikka normaalisti ei alentunut moiseen psykologiseen hapatukseen. Nytkään melodia ei suostunut kaikkoamaan vaikka hänellä oli taatusti muutakin mietittävää. Reiska oli ollut tosi kiltti kun oli laittanut kaiken valmiiksi ihan häntä varten. Kukapa tietää, hän ajatteli. Kenties selviämme yhden illan ilman sarkasmia.

Susu laittautui saunan puolelle. Lauteilla oli puoleksi tyhjennetty olutpullo, kylki vielä kylmän huurtamana ja lauteilla erottui himmeänä sydämenmuotoinen takapuolen jälki. No minne se Reiska nyt ehti jo mennä? Susu ihmetteli, mutta istui kuitenkin pullon ja nopeasti katoavan painauman viereen. Sauna oli aika viileä ja Susu sihautti lisää löylyä. Ei kai se ehtinyt jo avantoon näin pian?
- Reiska! Susu huusi. Vastausta ei kuulunut. Susu nousi ylös ja meni saunan ovelta kurkistamaan. Avanto erottui tummana lumen keskeltä, eikä koko alueella näkynyt merkkiäkään Reiskasta.
- Reiska hei! Susu huusi uudelleen. Ei vastausta. Susu huokasi ja alkoi jo vetää saunan ovea kiinni kun näki avannossa sittenkin jotain vaaleaa. Hän katsoi tarkemmin. Kyllä, aivan kuin avannossa näkyisi ihmisen selkäpuolta. Susu lähti menemään avantoa kohden sipsuttaen yhä nopeammin liukkaalla pihalla.
- Reiska, älä pelleile! hän huusi vaikka tiesi ettei Reiska voisi enää vastata. Susu huohotti kauhusta kun hän kumartui avannon ylle ja kosketti Reiskan liikkumatonta selkää.

Samassa sukelluspukuinen hahmo nousi ison loiskahduksen saattelemana ruumiin alta piilosta ja veti hänet jäisen veden alle. Hän ehti vain toivoa että olisi ottanut kovemmat löylyt. Kylmiltään veteen meneminen ei tuntunut yhtään kivalle. Sitten maailmassa oli enää kiivaasti pamppaileva Autiotalon jytke, yhä uudestaan ja uudestaan intro soi hänen päässään, kunnes hän rukoili että mitä tahansa, mitä tahansa että ääni taukoaa.

Allyalias istahti lauteelle olutpullon viereen ja heitti kuumenneelle kiukaalle kunnon löylyt. Siitä oli aikaa kun hän oli kylpenyt oikeassa puusaunassa. Harmi vaan että avanto oli varattu... Hän katsoi himoiten lämmennyttä olutpulloa, mutta tarttui sitten omaan punaviiniinsä ja kulautti suullisen suoraan pullon suusta. Saakelin vähähiilihydraattinen ruokavalio. Ei voi ottaa edes saunaolutta.

Hän oli hyvillään sillä ruumiita ei löydettäisi ennen kevättä, jos silloinkaan. Luonto oli armollinen ja peitti hänen verityönsä jäljet. Kiitos kuului Alastalolle. Ilman tämän vinkkiään ei tästä herkullisesta murhasta olisi tullut mitään. Nyt hänen mielessään kangasteli jo seuraava murha, jonka pahaa-aavistamaton uhri oli juuri tunkemassa punaista sukkaa valkopyykin sekaan.




Pakinaperjantai
Jaa

Viikon vinkki!

Antakaa lapsenne piilottaa mandariinin siivu lattialle asetetun, noin A4-kokoisen kovakantisen kirjan alle. Astukaa pahaa-aavistamattomana kirjan päälle. Havainnoikaa seuraukset. Jaa

Valokuvatorstaissa on aiheena ponnistus

Valokuvatorstaihin Jaa

Runotorstai, aiheena ponnistus

Ponnistus

Jossain syvällä sakeassa pimeydessä

molekyyli kasvaa molekyylin kylkeen

jokin tuntematon luo

uniikin verkostonsa elämän tulla

purskahdellen outoa muovailuvahaa

tunnistettavaksi muuttuen.

Heti ampaisee kohti taivaan sinisintä paikkaa

pienenä ja yksinäisenä, mutta tuttuna

pisteenä. Ja luo nahkaansa sekunnin sadasosittain.

Vaippahousupulloposkiminä

Kellohamelettipääminä

sinikajalmustastretchminä

minäpäissään

miehiä töitä rahaa äitiys lapsia

kuka minä?

Yhä nopeampaa kiireemmin pian perille.

Juuri siinä mihin ilmakehä loppuu

raukeaminen

niin hidas että luulee pitkään kelluvansa

avaruuden tyhjässä.

Näkee pilvet ja taivaan vaihtuvat sävyt, ui ihanissa

ilmavirtauksissa, ehtii tunnistaa ja nimetä.

Vasta viime hetkillä huomaa tippuneensa

kohti nurmikon odottavaa vihreää.

Runotorstaihin Jaa

Mielikuvamurhailua

Blogitapaaminen osa 2: Rinkula

Taas kerran on aika iskeä! Jo ennen Pajun traagista matkaa manan maille ja sieltä takaisin oli erään toisen blogimaailman mielikuvituksekkaan ja huumorintajuisen naisen kohtalo sinetöity. (Blogitapaaminen osa1).

Puhelin soi itsepintaisesti ja lopulta hän nousi vastaamaan siitäkin huolimatta että oli päättänyt olla antamatta kenenkään häiritä bloggaamistaan. Luuri oli ensin pitkään hiljainen.
- Kuka siellä? Älä viitsi pelleillä, Salka huokasi kyllästyneellä äänellä.
- Seittemän päivää ja nää könähät.
Naisen ääni kuulosti lähinnä nuhaiselta, kymmenvuotiaalta pojalta.
- Siis mitä? Pitääkö mun tilata Seiska tai mulle käy huonosti? Salka puhahti. - No on tämä kauppaaminen mennyt aika röyhkeäksi. En tasan varmaan tilaa!
- Eiku seittemän päivää JA nää könähät!
- Mitä tuo sitten tarkoittaa?
Salka huomasi että soittaja oli katkaissut linjan. Salka pudisti päätään ja palasi takaisin monitorin ääreen. Ruudulla näkyi outo rinkula, kuin olisi katsellut wc-pöntöstä ulos raikkaaseen ulkoilmaan. Yhtäkkiä joku istui rinkulan päälle ja ruutu pimeni. Mitä sairasta pilaa!, Salka kauhistui ja yritti miettiä kuka blogituttavista voisi yllättää toisen noin mauttomalla tavalla. Hetken mietittyään hän tajusi että vaihtoehtoja olisi lukemattomia.

Päiviä myöhemmin hän sai kuulla että blogimaailmassa huhuttiin uudesta sarjamurhaajasta joka tappoi säälimättömästi pahaa-aavistamattomia bloggaajia. Huhuttiin että Paju, kaikin puolin ystävällinen ja hyväntahtoinen bloggaaja oli ensimmäinen uhri. Salka muisti muutaman päivän takaisen puhelun ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin. Kuinka monta päivää siitä olikaan? Salka yritti miettiä. Kuinka monta postausta sitten se olikaan? Samassa hän tajusi! Tänään oli kulunut tasan viikko kummallisesta soitosta.

Salka ryntäsi sulkemaan tietokonetta mutta oli kuin demoni olisi ottanut ylivallan laitteesta. Vain suuri, kirkkaasti loistava rinkula täytti kuvaruudun. Yhtäkkiä rinkulassa näkyi liikettä. Salka perääntyi kirkuen parin askeleen päähän ruudusta. Reiästä kiemurteli esiin pelottavan nöyristelevästi virnistelevä, noin kolmikymppinen naisenreuhka meikittömänä ja tukka laittamatta.
- Mää oon Ally. Terve, hahmo sanoi ja virnisteli entistä leveämmin.
- Terve, Salka sanoi kun ei muutakaan keksinyt.
Silloin hahmo perääntyi takaisin tietokoneruutuun ja jäi kurkistelemaan vaivihkaa kirkkaasta rinkulasta niin että vain hänen tumma hahmonsa erottui Salkan silmiin.
- Höh, hänhän vain halusi tulla kuulluksi, Salka sanoi ja painoi helpottuneena sydänalaansa.
- No sitäki mutta käyhän vilikasemassa peilistä ennen ku kokonaan innostut.

Salka käveli peilin eteen epäröiden. Se, mitä hän peilistä näki, oli palava hänen verkkokalvoilleen iäisiksi ajoiksi. Salka sulki silmänsä eikä liikkunut enää.
Jaa

Sairaus, kirjaesittely ja kevään odotusta.

Helmikuu

Jo sekin
että pimeän jatkoksi ei tule pimeä
kun noustaan jalkeille ja taloa saartaa lumi
että taivas ei ole yö päivän yllä
puolikuu riipuksissa

että verho vedetään edestä kun juodaan aamukahvi
että talitiainen löytää lintulaudalle
että tuohi koivuissa vaalenee
että jääpuikko punertuu
jo sekin

- Solveig von Schoultz-


Kävimme katsomassa Claes Anderssonia kirjastolla ja hän kertoi omasta kirjastaan, Salto mortalesta, jonka minä sitten kuitenkin hommasin, omistuskirjoituksella. Sairautta ja varmaan kuumettakin oli (en ole uskaltanut mitata), mutta oli mukavaa käydä vähän ulkona. Onhan tavallaan vähän nörttiäkin että tyttöjen ilta on istumista salissa pääasiassa eläkeläisistä koostuvan yleisön joukossa. Mutta, kuten saimme todeta, kirjaston narikkalippu oli paljon helpommin löydettävissä kuin baarin (kl0 03.45, 2,5 promillea).

Heti kun T tuli töistä, pakotin hänet (myös hän on nyt sairas) lähtemään kanssani kuvaamaan lumisia puita. Olen ihaillut niitä ikkunasta kun M on sairastanut, mutta nyt hän oli kuntoutunut sen verran että raaski lähteä autokyydillä kuljettamaan. Ilma oli harmittavan tasapaksu ja harmaa, mutta on yritettävä tarttua tilaisuuksiin silloin kun ne tulevat, ilmoista viis. Ylhäällä kuva Nallikarista.

Ilmoitusluontoisia asioita... M:n saldo: kaksi pottaan pyydystettyä pissaan. Dieettini viikkoraportti -2,5kg. Onhan sitä jo noissakin. Jaa

Tarinamaanantaissa on aiheena täysikuu

Tämä tarina kumpusi Mielikuvamurhailua-postauksen kommenttilaatikossa käydyn keskustelun tiimoilta. Tarinaa kirjoittaessa ei ole kysytty lupaa päähenkilöltä, mutta luotan Pajun huumorintajuun tässä ja monessa muussakin asiassa. Sitä paitsi luvan kysyminen ei kuulu "pelin" henkeen. Tapahtumat ovat fiktiiviset. Olkaa kilttejä ja älkää soittako poliisille!

Blogitapaaminen

Paju näki katulamppujenkin valossa kuinka puut olivat kauniisti pakkasen huurtamat. Voi harmi, kun olisi sattunut tänne päivänvalolla, hän ajatteli arkisesti. Olisi saanut hienoja kuvia tulevia Valokuvatorstaita ajatellen. Kireä pakkasilma oli liikkumaton. Puut napsahtelivat terävästi jossain hänen selkänsä takana. Taivas oli pilvetön ja kuu katsoi häntä täydellisen pyöreänä ja vielä nytkin, vuosia lapsuuden haaveiden jälkeen, hän oli näkevinään kuulla lempeät silmät. Häntä jännitti. Hän ei ollut kovin innokas ottamaan osaa blogitapaamisiin, mutta oli tehnyt tällä kertaa poikkeuksen. Allyalias vaikutti niin säälittävältä tapaukselta. Olikohan sillä raukalla mitään oikeaa elämää. Koko ajan se tuntui istuvan koneella ja kirjoittavan niitä juttujaan.

Paju oli heti aluksi ihmetellyt tätä syrjäistä tapaamispaikkaa, mutta tiesi useiden bloggaajien olevan melkoisia erakkoluonteita. Eikä sitä paitsi hänkään kestänyt aina hirveän suuria ihmisjoukkoja jotka kaikki vain puhuivat toistensa suihin kuuntelematta yhtään mitään. Hän huokasi ja suuri valkoinen pilvi pöllähti hänen ympärilleen leijumaan. Tällaisessa hiljaisuudessa tuppasi väkisinkin miettimään. Elämää ja kaikkea muutakin. Että kuinka ihanaa elämä tosiaan oli. Jostain kaukaa kuului moottorisahan pärinää. Paju siirteli painoa jalalta toiselle. Alkoi olla jo todella kylmä.

Moottorisahan ääni tuntui lähenevän koko ajan. Eiväthän moottorisahat lähene, Paju ajatteli ja tajusi että tietä pitkin oli tulossa pikkuinen mopo. Voi hyvä tavaton, kuka hullu täällä on liikkeellä mopolla tällaisella pakkasella. Liukastakin varmaan on, hän mietti ja jäi seuraamaan mopopojan tuloa. Poika oli kyyryssä ja tuntui että hän ajoi niin lujaa kuin mopon heikohkosta koneesta lähti. Voi tuota nuoruuden intoa ja hölmöyttä, Paju hymähti mielessään. Nuoret kyllä olivat hellyttäviä kaikessa tosikkomaisuudessaan. Tuokin poika ajoi niin kuin viimeistä päivää vaikka kukaan ei ollut näkemässä.

Kun mopo tuli lähemmäs, Paju huomasi että mopopojalla oli maastotakki ja oikeaoppisten hiphoppareiden lökäpöksyt, sekä hienostunut naisten käsilaukku. Hiukset piiskasivat kypärää molemmin puolin. Käsilaukku. Kuinka omituista, Paju ajatteli kun poika ajoi kohdalle. Samassa ilmassa välähti jotain kirkkaan teräksistä.

Ally, sinä teit sen sittenkin, Paju huokasi ja katsoi viimeisen kerran pakkasen huurtamia puita.


Tarinamaanantaihin Jaa

Mistä alahiusmallit tulevat?

En ole kampaamon tai kauneushoitolan työntekijä mutta mieleni tekee kuitenkin puhua ihmisryhmästä nimeltä alahiusmalli. Täällä blogistaniassakin olen törmännyt keskusteluun siitä kuinka naiset hankkiutuvat nykyään ala-Rasputinistaan osittain tai kokonaan eroon. Televisiosta olen saanut sen kuvan että Yhdysvalloissa, ainakin Hollywoodissa, on aivan normaalia käydä ketaroimassa jonkun ammatti-ihmisen luona ja saada homma siististi hoidettua ilman pyörrytystä ja kroonista niskakipua. Totta kai tuollainen palvelu on rantautunut myös Suomeen, joka muutenkin tunnetaan reteästä suhtautumisesta kuoripäällisyyteen.

Olin ollut kampaajalla kulmakarvojeni trimmauksessa (ja ihan oikeasti kyse oli pelkistä kulmakarvoista!) ja tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen että listalle oli hinnoiteltu myös ala-Rasputinin harvennus. Minä tietenkin uteliaana kyselemään asiasta. Kampaaja kertomaan että oli juuri menossa koulutustilaisuuteen jossa opeteltiin uutta menetelmää. Siinä samassa minulle valkeni: Näillä harjoittelijoillahan täytyy olla paikalla alahiusmallit, joita he saavat käyttää koekaniineina harjoituksissaan, aivan samalla tavalla kuin heillä on hiusmalleja kun he harjoittelevat ylähiuksilla. Kysyin asiasta ja kampaaja vahvisti.

Ajatus vierastutti heti tuoreeltaan ja vieläkin koko asia tuntuu hassulta/oudolta. Näinkö sitä alkaa ihmisen ajattelu kangistumaan? Kuka on tämä alahiusmalli? Mistä niitä löytää? Ainakaan en ole koskaan nähnyt hakuilmoitusta lehdessä, vaikka ylähiusmalleja haetaan aina silloin tällöin. Vai haetaanko niitä samassa ilmoituksessa? Että menee mukaan tyytyväisenä siitä, että saa kivan uuden tukan ja tuleekin kotiin alakaljuna? Kertokaa, hyvät ihmiset, jos tiedätte?

Ei vaan ole tuo homma minua varten. Jaa

Mielikuvamurhailua.

Olen joskus mietiskellyt sitä, onko minulla jotenkin sensuroimattomampi ajatusmaailma kuin muilla kanssaihmisilläni? En tiedä kuinka monella pulpahtelee kummallisia, sairaita tai vastenmielisiä ajatuksia mieleen, mutta olen käsityksessä että aika monella, ainakin silloin tällöin. Ihmiset myös paheksuvat näitä omia ajatuksiaan, soimaavat itseään hiljaa mielessään tai ääneen jollekin läheiselleen. Joskus uni tai ohikiitävä ajatus voi olla ihmiselle merkki perustavanlaatuisesta ja peruuttamattomasta kieroutumasta joka vain odottaa jossain tietoisuuden pinnan alla, odottaen että olosuhteet ovat otolliset pinnalle pulpahtamiseen. Joku voi jopa uudelleenmäärittää seksuaalisuuttaan tuskanhiki päästä valuen liian kivan "painajaisen" jälkeen.

Miestä pelottaa unettomien öitteni ajatusleikki (jossa ei mielestäni ole mitään pahaa tai tuomittavaa). Suunnittelen joskus unta odotellessani täydellistä murhaa. Kyse ei ole niinkään siitä että potentiaalinen sarjamurhaaja fantasioi toisen ihmisen tappamisesta vaan enemmänkin aivojumpasta. Mitä ratkaisuja kannattaisi tehdä jos haluaa varmistaa ettei jää murhasta kiinni? Toistaiseksi suunnitelmani ovat törmänneet jossain vaiheessa seinään.

Mutta miehelle ja muillekin tätä lukeville tuttavilleni lohdutuksen sanaksi: Olen päättänyt lähteä siitä että "uhrin" täytyy olla entuudestaan tuntematon. Ja surman täytyy tapahtua jollain toisella paikkakunnalla. Otan mieluusti vastaan ehdotuksia siitä kuinka kannattaa siirtyä vieraalle paikkakunnalle ja mikä olisi oiva alibi kotiväelle? Entä kannattaisiko harkita valepukuja? Kuka olisi helpoin mahdollinen uhri, entä kätevin murhapaikka?

Ps. Olen päättänyt lopettaa laihdutusbloggaamisen toistaiseksi. Saattaa olla että kuitenkin raportoin jos siltä tuntuu.

Pps. Ja kyllä. Katson CSI-nimistä tv-sarjaa :)
Jaa

Laihdutusblogiko? Saippuakorjausta ja maailmanlopun kellot.

Aloitin päiväni jälleen 300 grammaa eilistä kevyempänä. Ja huomaan kauhukseni että tämä blogikin on muuttumassa joksikin laihdutusblogiksi (ei millään pahalla laihdutusbloggaajia kohtaan).

Minun on pakko puuttua tämänkertaisessa kirjoituksessani valtavan piinaavaan epäoikeudenmukaisuuteen, jonka olen joutunut kohtaamaan blogiystäväni Lilithin toimesta. Hän ei nimittäin tee postauksessaan tarpeeksi selväksi sitä että minä EN seuraa, siis en SEURAA saippuasarjaa nimeltä Päivien viemää (ja tämä ei millään pahalla Päivien viemää - faneille. En kuvittele olevani teitä parempi). Televisio vain sattui olemaan auki sillä kanavalla. Ja ne, jotka eivät myöskään seuraa Päivien viemää-sarjaa tietävät, että televisio oli auki sillä kanavalla. koska heti ko. sarjan jälkeen tulee todellinen laatuohjelma, Dr. Phil. Mies tuntuu oikeasti luulevan, että katsojat uskovat ettei hänen vaimoaan ole kiristetty naamasta, jos hän vain sanoo niin telkkarissa. Mutta minäpä väitän että kiristetty on.

Ystävä B sanoi että nyt on maailmanlopun kelloa siirretty kaksi minuuttia eteenpäin. Minä olin että HÄH? Ei kun internettiin nuuskimaan tietoa maailmanlopun kellosta (Tuomiopäivän kello). Löytyi paljon linkkejä joita en saanut toimimaan joten johdatan mahdollisesti yhtä pihalla olevan lukijan tänne. Kuuluiko tämä yleissivistykseen? En tiedä. Enkä voi väittää menettäväni mielenrauhaani yhden kellon takia. Mielenrauhan menettämiseen riittää kun lukee uutisia. Vähän aikaa sitten riitti kun katsoi ikkunasta ulos, mutta tällä hetkellä ainakin täällä Oulun korkeudella näyttää aivan talvelta. Ihminen ei jaksa murehtia liian suuria asioita kovin kauan, vaan hän tekee sen ainoan minkä osaa, eli jatkaa elämäänsä. Jaa

Pakinaperjantaissa pohditaan unia.

Katkeran kotirouvan vuodatuksia: Höyhensaarilla

Katkera kotirouva on 35-40-vuotias monilapsisen maalaisperheen emäntä, joka on saanut synnyinlahjakseen perin pessimistisen elämännäkemyksen ja happaman luonteen.


Nyt kerron teille mitä minulle tapahtui viime viikolla. Heräsin aamulla eikä ukkoa näkynyt missään. Olin ihmeissäni kun lattialla oli upottava kokolattiamatto, samanlainen kuin yhdessä pornohotellissa johon se pässinpää vei minut silloin nuoruusaikoina. Joku naapurikunnan "las vegas" muka. Las Vegas tosiaan... Tähän mattoon ei ollut kuitenkaan syöpynyt edellisten asukkaiden jalkahikeä ja se tuntui suhteellisen mukavalta. Kaikista yllättävintä oli että ukon paskaisia kalsareita ei lojunut pitkin lattioita.

No, minä nousin ja lähdin toimittamaan aamutoimiani. Avasin oven ja enköhän huomannut että meidän kämppä oli muuttunut joksikin lukaaliksi jossa kattokin oli lasia. Minä jo mietin että ei helevetti! Miten ihmeessä minä tuolta kuuraan linnunpaskat ja kaikki, mutta sitten kylkeeni lyöttäytyi joku suora, mutta yläruumiilla nöyristelevä tyyppi ja kun tarkemmin katsoin niin Igleesiaksen Huuliohan se siinä tapitti minua palavin silmin ja viittoi kohti alakertaa. Niin, siinä vaiheessa huomasin että kämppä oli räjähtänyt kaksikerroksiseksi ja makuuhuone oli yläkerrassa. Mietin että tästä pitää siirtää systeemit heti alas. Tai sitten saa ukko nikkaroida hissin. Tässä ole ennenkään portaita tarvinnut aamutuimaan konkata.

No, pöydässä oli monta lautasta hedelmää ja leipää ja leikkeleitä. Ja sellaisia pikku nakkeja niin kuin pornohotellissakin. Sellaisia, joista tulee mieleen peukalo. Hyviä ne ovat kuitenkin. Harmi vaan että muut tarjoilut olivat mielikuvituksettomia. Siinä samassa huomasin että Huulion poika, se Enriikke katsoi minua ikkunan läpi, silmät lemmestä hehkuen. Mokomakin tirkistelijä! Mutta sitten muistin että naapurin rouva on joskus puhunut kuinka ottaisi Enriiken kirkuen (nauroin ääneen ajatellessani miltä naapuri olisi näyttänyt Enriiken käsipuolessa) ja hymyilin miehelle vähän toivoa antaen. Jos ei muuta niin saisipa naapurin akan kateelliseksi.

Syönnin jälkeen lähdin katsomaan ympärilleni ja ihmettelemään mitä kaikkea asunnossa oli tapahtunut. Huomasin että pihamaalla oli iso koppi, joka oli vuorattu harmaalla aaltopellillä.
- Mikä tuo on? kysyin Huuliolta toivoen että se on opetellut edes suomea ennen kuin on pestautunut minun palvelusväkeeni.
- Sinun miehesi ja lastesi asuinpaikka.
Ensin minä riemastuin. Tajusin että saan vihdoinkin olla rauhassa eikä minun tarvitse puuttua siihen junttiin ukkoon tai niihin kurittomiin kakaroihin enää koskaan jos en halua. Mutta sitten rupesin ajattelemaan että mitähän ne naapurit sanovat. Nauravat kuitenkin tai säälivät. Lopulta keksin.
- Eikö tuota rumaa häkkyrää voi siirtää kauemmas pihasta. Vaikka sinne missä meillä oli ennen tunkio?
Huulio nyökkäsi kohteliaasti ja siinä samassa heräsin omalta paperinohuelta patjaltani ukon kuorsatessa vieressä. Piti ihan ravistaa ukko hereille ja kertoa koko tarina. Äijä kuunteli pöpperöisen näköisenä. Kateellinen se vain oli. Sillä on taatusti mustavalkoiset unet niin kuin koiralla. Pohdin minä ukollekin sitä että muuten oli hyvä uni, mutta eipä olisi tuollaisessa elämässä mitään mistä valittaa.
- Kyllä sinä varmaan olisit jotain aihetta keksinyt, ukko sanoi ja käänsi selkänsä niin että puhkipalaneet kalsarit vaan vilkkasivat.
No, naapuri ainakin on kateudesta soikeana kun kuulee että Enriikke on liehitellyt minua unessa.


Pakinaperjantai
Jaa

Jaetusta rakkaudesta

Tänään ampaisin heti herättyäni puntarille ja olin 300 grammaa kevyempi kuin eilen. Nyyh! Näin laiha olen ollut viimeksi ennen joulua! Voi tätä onnea ja autuutta. Ja ennen kaikkea kiitos Dr Phil, eikun Ätkins. Olen ollut hilpeällä tuulella ja miettinyt lähinnä mistä saan tarpeeksi rasvaa ruokavaliooni.

Claes Andersson tulee tiistaina kirjastoon juttelemaan jostain uudesta kirjastaankin kai. Menemme K-ystävän kanssa katsomaan. Me rakastetaan Claes Anderssonia. Ihanaa, tulee aivan ala-aste mieleen. Silloinkin me rakastettiin samaa tyyppiä ihan sulassa sopusoinnussa. Harmi vaan ettei poika ollut ihan niin innostunut meidän lähentelyistänne. "Aah, aja tänne sinisellä ratsullasi (polkupyörä) meitä pelastamaan" huusimme hänelle koulumatkalla lumipenkan takaa, leikkien hädänalaisia prinsessoja. Äiti oli puhunut ruskean reiän ritarista, sanoin ystävälle että voisimme kutsua poikaa ruskean reiän ritariksi. Tiesin että tuossa nimityksessä oli jotain hassua ja tuhmaa, mutta siitä huolimatta se kuulosti kivalta. Sitä paitsi olin lukenut jotain kivaa pyöreän pöydän ritareista.

K antoi alaselkään ja takapuoleeni kipugeeliä ja ohjeen ottaa tulehduskipulääkettä kuuriluontoisesti. Pitäisi kai kuitenkin käydä lääkärissä ottamassa selvää millainen rakennevika siellä rangassa luuraa. Ja siellä hierojalla (vitkuttelen vieläkin). Olen niin sietämättömän hyvällä tuulella että alan käymään luultavasti vähän ärsyttäväksi. Jaa

Runotorstai, aiheena miksi

Tyhjentävistä vastauksista

Aamusta iltaan

Virkkaan vastauksia,

neulon näkökulmia,

piirrän käsilläni

ratkaisut ilmaan.

Lapseni, et vielä ymmärrä

että tämä kysymys

ei täyty tyhjäksi vastaamalla.

Runotorstai

Jaa

Hyvästi Sally, tervetuloa Atkins (painu helvettiin uuni!)

Tänään aloitin päivän 1.2 kiloa kevyempänä mutta tunkkaisissa fiiliksissä. Siihen asti meni hyvin että minut yllätti nälkä ja menin ahmaisemaan sisuksiini kahden nyrkin kokoisen harmaan kiven eli pekonia ja kananmunaa (ei todellakaan normaali aamiaiseni). Sen jälkeen ei ole pahemmin tehnyt ruokaa mieli, vatsakin on tuntunut täydeltä. Vasta nyt normaali nälkä alkaa orastella vatsassa. Harmi vain ettei Atkinsiini soveltuva köntti lihaa suostu valmistumaan millään inhimillisellä konstilla. En tiedä pitäisikö minun anella armoa köntiltä vai kirota paska uunimme. Olen jo päättänyt mielessäni alkaa operaatioon Ja se uunihan lähtee täältä! kun tulevat ensi viikolla tekemään asuntojen tarkastuskierrosta. Suurempia hiilihydraatintuskia en ole joutunut kokemaan, varsinkin kun L oli avuliaana poikana "auttanut" äitiä ja verottanut suklaavarantojamme kaverinsa kanssa - ilman lupaa tietenkin. Hän haluaa nyt lihan kanssa spagettia koska riisi on mautonta. Haloo! Ja spagettiko ei? Voi noita ketsuppisukupolven edustajia!

Ystävä K pelasti minut Kalevanlukujärkytyksellä ilmoittamalla tekstiviestitse että Sally Spectra on kuollut. Siis näyttelijä, ei roolihahmo. Ihanaa kun on ystävä joka joutuu heräämään yhtä aikaisin kuin minä. Muistan kun Kaunareitten aluksi Sally oli inhokkini, mutta muuttui lopulta ihan ykkössuosikiksi. Nyt en olekaan enää vuosiin seurannut koko sarjaa, sen verran vain että kovasti näyttää olevan uusia naamoja. Ja Stephaniella on erilaiset hiukset.

Onneksi särkylääke auttoi lamaannuttavaan päänsärkyyni. Jaa

Laihdutusta ja rankkoja uutisia

Aloitin aamulla kokeilemaan vaihteeksi vähähiilihydraattista dieettiä, jota ystävä ei missään nimessä suositellut. Sillä kyllä laihtuu, kuulemma, mutta olo on aivan kamala. Kai minussa on sitten masokistin vikaa... Toistaiseksi oloni on ollut aikaisemmista laihdutuksista tuttua palelua lukuunottamatta normaali. Onneksi olen lopettanut sokerin käyttämisen kahvissa jo aikaisemmin. Ja harmi että meillä on vielä suklaata joululta. Mutta sehän minut tähän "kuseen" alun alkaen saattoikin.

Oulussa on tapahtunut tässä lähiaikoina kaksi raiskausta keskustan puistoissa. Se lisää levottomuutta vaikka en juuri liiku keskustassa öiseen aikaan. Arvatenkin näiden kahden tapauksen innoittamana kaikki lähitulevaisuuden raiskaukset uutisoidaan näkyvästi ja tämä saa taas aikaan lisää turvattomuuden tunnetta. Enemmän kuin pelottaa, raiskausuutiset suututtavat minua. Liian monta kertaa olen kuullut ääliöiden puhuvan siihen tyyliin että mitäs liikkui siihen aikaan yksin tai sellaisissa vaatteissa tai kännissä, tyrkkynä ja niin edelleen. Totta kai on järkevää olla varovainen ja muistaa että tämä maailma ei ole pelkästään ystävällinen paikka, mutta sitten taas ärsyttää että miksi tuohon ajatukseen pitäisi alistua? Lisäksi joskus mietityttää pelotellaanko meidät naiset kaduilta pois?

Ihmetyttää myös miksi aina jaksetaan sanoa että suurin osa raiskatuista häpeää kokemustaan. Tai että suurin osa raiskauksista ei tule poliisin tietoon. Eikö kellään tule mieleenkään että nuoriso kasvaa naisiksi oppien juuri noista "tietoiskuista" että raiskaus on hävettävä ja salainen asia. Vastapainoksi on sanottava että käsittääkseni aika iso osa baari-illan jälkeisistä tappeluista ja turpiin saanneista jää ilmoittamatta, mutta ei tätä tosiasiaa tiedoteta yläasteelta lähtien. Joka tapauksessa tämä asia kaipaisi mielestäni aika rankkaa uudelleenarviointia.

Kalevassa oli uutisoitu tänään myös kuinka Kalevan aikaisemmassa numerossa julkaistuja kuvia oli käytetty juutalaisvastaista rotuoppia julistavalla sivulla. Kuvissa oli ulkomaalaistaustaisia nuoria. Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen alaikäisten joutuneen rankan kohtelun alaiseksi. Täällä Oulussa aikuiset ihmiset ovat sylkeneet väärän rotuisiksi katsomiensa lasten päälle ja uhkailleet niin että lapselle on seurannut pitkäaikaisia pelkotiloja. Asian ajatteleminen hermostuttaa minua suoraan sanottuna niin paljon että parempi jättää asian käsittely sikseen. Muuten saattaisin lasketella surutta alatyylisiä ilmaisuja viljellen :)

Keitä siis ovat nämä vallanhimoajat ja kuinka heidät saisi tuntemaan itsensä vahvoiksi ja elämäänsä hallitseviksi ilman että heidän täytyy raiskata yksinäisiä kulkijoita tai kiusata lapsia? Mikä on ratkaisu tämän ihmistyypin väkivaltaisuuteen? Entä kuinka tunnistaa perheen sisäiset raiskaajat ja kiusaajat? Jaa

Rakastamisen vaikeus ja ihanuus

Kaikkein ihaninta maailmassa on rakastaa. Tiedän että tämä on aiheena aika latteaksi kaluttu, mutta minä uskallan lähestyä ajatuksissani rakastamista aika harvoin. Totta kai sanon päivittäin perheelleni rakastavani heitä, mutta myönnettäköön että usein sanon niin vain koska se on totta, enkä joka kerralla pysähdy miettimään mitä tämä todellisuus merkitsee.

On kummallisen pökerryttävää tietää että elämässä on joku tai joitakin joita kohtaan tuntee aivan erityisesti ja joihin on kyennyt aivoissaan liittämään sellaisia merkityssuhteita, että pelkästään tämän ihmisen ajattelu saa aikaan hyvää oloa. On tietenkin kivaa tietää olla myös rakastettu, mutta se on paljon epävarmempi ja pelottavampikin ajatus kuin se, että saa itse rakastaa.

Usein, kun olen lasteni seurassa, minua suorastaan hävettää. Minusta tuntuu että en ole tehnyt elämässäni mitään niin ihmeellistä että olisin ansainnut sen tunteen minkä nämä kaksi ihmistä minussa herättävät. Lisäksi olen löytänyt mutkien kautta miehen jota rakastan ja jonka kanssa voin jakaa elämääni. Voin ottaa osaa hänen elämäänsä, kenties antaa siihen lisää sisältöä. Aikuisten välinen suhde ei ole niin mutkaton kuin suhde lapsiin, mutta aivan yhtä antoisa. Tiedän että on ihmisiä joilla ei ole ketään jota rakastaa, vaikka he ovat hyviä ihmisiä ja varmasti ansainneet tuntea samoin kuin minä tunnen. Tiedän että rakkautta ei voi ansaita. Sen saa sattumalta, jos on saadakseen. Ja siitä on osattava olla kiitollinen ja iloita siitä että on niin onnekas että saa rakastaa.

Rakastaminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta rakkaus pitää valita. Masennuksen aikaan rakastaminen tuntui erityisen riskialttiilta puuhalta, joka saattaa satuttaa sydänjuuria myöten niin ettei siitä toivu koskaan. Rakastaminen piti opetella pikkuhiljaa, kuin koskettaisi varpaalla veden pintaa ja totuttaisi itsensä sentti sentiltä uuteen elementtiin. Mutta rakastamisen taidon oppi kun luotti ja oivalsi. Nimittäin rakkautta ei voi menettää. Ihmisellä on lupa rakastaa niin kauan kuin haluaa ja kokee tarpeelliseksi. Silloinkin kun se toinen ei rakastaisi sinua takaisin.

Seuraava projekti on vaativampi. Kuinka ymmärtää se, että myöskään rakastetuksi tuleminen ei ole jotain jota ansaitaan? Kuinka uskaltaa olla rakastettu? Jaa

Tarinamaanantain kuva-aihe ja tarinahaaste samassa paketissa

Susupetal ja Marko F, sekä varmasti moni muukin sananiekka on osallistunut mielenkiintoiseen haasteeseen ja tässä seuraa minunkin panokseni. Haasteessa pitää kirjoittaa tarina, jossa esiintyvät sanat hyvä, kupla, tuoksu, oranssi, pinta, syvä, värinä, pisara. Käytännöllisyys kunniaan, väsään tarinasta samalla Tarinamaanantain kuva-aiheeseen sopivan ja lyön kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Haastan mukaan kaikki halukkaat!

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"

Holtinkosken perheessä kunnioitettiin perinteitä. Viime vuosi oli ollut perheelle erityisen raskas ja kaikkien voimavaroja verottava. Holtinkoskien yhteinen yritys, rakkaudella vaalittu kultasepänliike oli joutunut sulkemaan ovensa uuden yrittäjän vallattua markkinat. He olivat joutuneet luopumaan kauniista kodistaan sievällä omakotitaloalueella ja muuttamaan pieneen halpaan vuokra-asuntoon, jossa kaikki kolme lasta asuivat samassa huoneessa ja jossa vanhemmat levittivät ja sijasivat itselleen joka ilta vuodesohvan nukkumasijakseen. Siitä huolimatta perheen äiti, Suvi Holtinkoski päätti että jouluperinteistä pidettäisiin kiinni vaikka mikä olisi. Hän kuvitteli että joulu olisi kuin kupla kaiken ikävän ja harmaan keskellä ja kohottaisi heidät omaan ulottuvuuteensa, ajan painon tuolle puolen.

Otso Holtinkoski oli hyvä mies. Hän ei hennonnut kieltää vaimoltaan tämän suunnitelmia vaan kiersi kylän tuttuja yrittäjiä pyydellen alennusta joulukinkusta ja muista joulun tarvikkeista. Eikä kukaan kehdannut evätä apuaan Otsolta, vaan he ymmärsivät kuinka syvä perheen ahdingon täytyi olla, kun tämä ylpeä mies sillä tavalla nöyrtyi muiden edessä. Ja myöhemmin Shellin-baarin juorupiirissä kerrottiin, että kun Otso oli tehnyt kaupat rangoittuneesta kuusesta viiden markan pilkkahintaan, oli varomaton kyynel vierähtänyt hänen vasemmasta silmästään ja laskeutunut takin tummalle kaulukselle. Otso oli katsellut muina miehinä taivaalle nostaen käden kupiksi eteensä, aivan kuin olisi luullut että pisara oli tippunut taivaalta, jostain näkymättömästä sadepilvestä.

Ja he olivat saaneet tuntea olonsa turvalliseksi joulun perinteessä, jossa oli se sama väri ja tuoksu kuin kaikkina aikaisempinakin vuosina. Heidän jouluperinteisiinsä kuului myös että joulu olisi ohi juuri tiettyyn aikaan, Nuutin päivänä. Nuutin päivän iltaan asti Suvi ja Otso Holtinkoski olivat kuin raskaan painon alaisina tietäessään että jossain vaiheessa heidän olisi rikottava kuplan sateenkaarenvärinen pinta ja astuttava siihen todellisuuteen jossa he olivat liian ahtaassa asunnossa, työttöminä ja masentuneina. Päivällinen katettiin joululiinan päälle, Suvi Holtinkosken selkäpiissä kävi pahaenteinen värinä, kun armonaika lähestyi loppuaan. He istuivat viimeisen jouluateriansa äärellä hiljaa, lapsetkin kerrankin hartaan oloisina.

Aterian jälkeen he istuivat ja katsoivat pöydän joululiinaa ja heidän arkisia astioitaan siinä.
- Entäpä jos? Entäpä jos annetaan olla vielä yhden päivän? Otso Holtinkoski sanoi ja toiveikkuus kuulsi hänen vakaan äänensä takanuotista.
Suvi Holtinkoski muisti että hänellä oli jo uusi liina kaapissa odottamassa. Sellainen valkoinen, jossa oli ohut, oranssi raidoitus.
- Mikäpä siinä, hän vastasi miehelleen ykskantaan.
Mitäpä heillä enää muuta oli kuin tämä kuplansa ajan pinnalla kellumassa.
Jaa

Rajasta

Aina kun yritän kirjoittaa jotain lukemistani kirjoista huomaan kuinka ajatukseni soveltuvat helpommin puhuttuihin sanoihin, vielä niin että vastassa on joku kiinnostunut, nyökyttelevä ihminen. Lukeminen on minulle intohimo ja intohimosta on vaikea kirjoittaa niin ettei joko kuulostaisi naurettavalta tai jättäisi sanomatta jotain missä omasta mielestä piilee koko ajatuksen ydin.

Varasin kirjastosta Riikka Pulkkisen Rajan niin kauan aikaa sitten että olin ehtinyt melkein unohtaa koko varauksen (tai kirjan) olemassaolon. Nyt se oli kuitenkin ilmestynyt ja huomasin varanneeni kirjan hyvällä hetkellä (nyt siitä on 69 varausta Oulun kirjastossa). Tämä kirja ei ollut sellainen jonka lukemista olisin vitkutellut kuukausikaupalla vaan tuntui että se pitää nielaista kerralla suurempia fiilistelemättä ja pureksimatta.

Minun mielestäni kirja oli onnistunut oikein hyvin siinä että se sisälsi hurjan määrän mielenkiintoista pohdintaa ja tuorettakin ajatusta olematta kuitenkaan puiseva tai liian vaikeatajuinen normaalin ihmisen luettavaksi. Vaikka välillä tuntuu että koulutuksen puolesta minun(kin) kuuluisi innostua erikoisuuden tavoittelusta ja turhantärkeydestä, arvostan kuitenkin sitä että kirjoittaja on älykäs, mutta myös niin itsevarma että luottaa siihen että lukija huomaa tuon älykkyyden ilman sen suurempaa alleviivausta tai krumeluuria. Joku sanoi minulle että Raja on näppärä teos. Minusta se ei nimenomaan ole näppärä vaan älykäs, ymmärtävä ja syvällinen. En tiedä miksi sana näppärä on muotoutunut minulle kirosanaksi kirjoista puhuttaessa. Tuntuu että näppärässä ei ole yhtään sydänverta mukana.

En edes yritä alkaa syväanalysoimaan teosta, siinä oli mielenkiintoista pohdittavaa niin paljon että sitä ei jaksa puida kuin jonkun sellaisen kanssa joka on lukenut sen myös. Mielestäni kirjan rytmi oli erityisen huomionarvoinen, pidin kovasti tapahtumien tempon vaihteluista, käännekohtien tai paremminkin rajojen tuntumassa tapahtuvasta patoutumisesta, jähmettymisestä ja kirkastumisesta, kuin kuppiin kaadettaisiin hitaasti vettä kunnes se on pintajännitykseen asti täynnä. Siinä kohtaa pysähtynyt, venynyt hetki josta ei ole enää paluuta takaisin, kunnes kuppi tulvii voimalla yli.

Toinen asia, josta pidin paljon vaikka se vei (luultavasti täysin tarkoituksella) huomiota muusta sisällöstä. Eri henkilöitä kuvatessa kerronta vaihteli preesensin ja imperfektin välillä ja lisäsi tehoa niille teemoille joita kirjassa esiteltiin.

Ennen kaikkea Raja oli hyvin ymmärtävä ja humaani teos ja tuntui että se johdatti lukijansa oivallusten ketjun alkumetreille, ajattelematta kuitenkaan liian paljon lukijan puolesta. Kirja jätti paljon avointa ajateltavaa mutta ei ollut missään nimessä viimeistelemätön.

En tiedä onko minusta tullut jotenkin pehmeä, mutta nykyään tuntuu että törmään pelkästään hyviin ja lukemisen arvoisiin kirjoihin. Tämä kuitenkin kannattaa oikeasti lukea! Jaa

Mielenterveysasiaa

Tänään on ollut rasittava päivä. Niskan jumi on aiheuttanut kummallista asentohuimausta ja koneella on saanut olla varovainen ettei kallistelisi päätään turhaan. Muuten tuntuu heti että kopsahtaa tuolilta alas. Huomaan myös tekeväni kirjoitusvirheitä. Olisi pakko yrittää kirjoittaa enemmän sillä sisko tulee miehineen ja lapsineen huomenna yökylään pelaamaan triviaalia ja juopottelemaan. Jos oloni ei ole huomenna yhtään parempi, taidan olla itse aivan nollalinjalla, johan tällä pyörityksellä tuntuu että on vähintään promille veressä koko ajan.

Meillä oli K:n kanssa eilen mielenkiintoinen keskustelu siitä millaisia kuvia mediat esittävät erilaisista vähemmistöistä (laku-pekka asian tiimoilta alunperin) ja yllättäen keskustelu kääntyi mielenterveysongelmiin ja "hulluuteen". Olimme samaa mieltä siitä että kun jo lastenohjelmissa esitetään huvittavana käänteenä se että joku tulee "hulluksi" ja käyttäytyy ihan "hullusti", asiaan ei osaa suhtautua sitten isompanakaan. Vammaisuudesta on ollut jonkin verran enemmän vakavaa puhetta medioissakin ja yleensä pidetään sopimattomana vammaisuudelle nauramista. Puhumattakaan vaikka syövästä tai HIV:sta. Kuitenkin esimerkiksi skitsofrenia on hengenvaarallinen sairaus, ja siihen sairastunut joutuu yleensä taistelemaan taudin kanssa koko loppuelämänsä. Puhumattakaan siitä kuinka tämä sairaus rajoittaa ihmisen elämää ja kuinka se eristää muista ihmisistä. Kuitenkin tuntuu olevan ok nauraa julkisesti "hullulle" ihmiselle.

Onneksi ajat ovat jonkin verran muuttuneet edes siitä kun oli vallalla ajatus että masentuneen pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja käydä vaikka useammin happihyppelyllä :)

On tosi hyvä että puututaan siihen kuinka esimerkiksi televisio esittää eri ihmisryhmiä. Toivottavasti myös "hullut" saavat äänensä kuuluviin ja tulevat vakavasti otetuiksi. Mielenterveysongelmat ovat taustalla valtaosassa itsemurhatapauksista. Jaa

Pakinaperjantai, aiheena hiukset

Pakinaperjantain ratoksi olen päättänyt kertoa teille, rakkaat pakinaperjantailaiset eläinsadun, eli faabelin.

Salon Kalle Kenguru

Sankassa viidakossa asui lauma eläimiä, jotka olivat syystä tai toisesta päättäneet lyödä hynttyyt yhteen ja perustaneet oman porukkansa, jossa hoitivat asioitaan joskus yhteen hiileen puhaltaen, joskus katkerasti toraten. Kaikki eläimet olivat - jos eivät toisiinsa - ainakin elämäänsä tyytyväisiä. Mutta eräänä päivänä koko herttaisen yhteisömme herkkä tasapaino järkkyi (2000-luvulla sanat herkkä ja tasapaino pitää liittää kaikkiin luontokuvauksiin. Mieluiten peräkkäin).

Kookospalmuntien varressa asuivat kaikkein arvostetuimmat ja työteliäimmät eläimet ja heiltä oli tavattu tulla pyytämään apua ja viisaita neuvoja elämän eri ongelmiin. Juuri tämän tien viertä nähtiin ensimmäisen kerran Kokkaja Marika Gekon kulkevan uskomattoman tuuheassa, tummassa peruukissaan. Lastenhoitaja Aune Lisko miehensä Palomies Esko Paviaanin kanssa sattui häntä vastaan ja he pysähtyivät niille jalansijoilleen, kuin olisivat joutuneet jumalallisen väliintulon kohteeksi.
- Nuo hiukset, Marika Gekko sanoi. - Sinun täytyy selvittää mistä Aune Lisko on saanut nuo hiukset.
Esko Paviaani oli tottelevainen mies. Hän oli kerran jättänyt tottelematta vaimoaan ja seuraukset olivat olleet kammottavat. Mutta se onkin sitten toisen tarinan aihe. Nyt Esko Paviaani paineli juoksujalkaa Aune Liskon luo samalla kun Marika Gekko seisoi hermostuneena kauempana. Hetken kuluttua Esko Paviaani konkkasi takaisin ja sanoi:
- Konduktööri Kalle Kenguru on päättänyt vaihtaa alaa ja on nyt Kampaaja Kalle Kenguru. Heillä on uusi muotivillitys, aivan aito uusi tukka.
- No mitä siinä vielä seisot, Marika Gekko sanoi. - Aletaan painua hommaamaan minullekin sellainen.

Kahta viikkoa myöhemmin koko eläinkunta oli toinen toistaan pöyhkeämpien pehkojen täplittämä. Lakimiehet Oili ja Raimo Leijona eivät jaksaneet enää puuttua muiden riitoihin. He peilasivat itseään Juomalammikon pinnasta. Huhuttiin että Kotirouva Gunilla Kana, Amerikan Texasin kaunein yksilö, jonka hänen miehensä Gangstaräppäri Rainer Gorilla oli tuonut mukanaan maailmankiertueelta, olisi leikkauttanut kirurgisin toimin helttansa pois saadakseen uuden hiuskuontalon istumaan paremmin. Juomalammikko kuhisi itseään peilailemaan tulleista, pöyhkeilevistä pariskunnista.

Eräänä päivänä tuntematon joukko virtahepoja sattui Juomalammikolle. He jähmettyivät paikoilleen nähdessään tungeksivan ja itseään peilailevan yhteisömme.
- Katsohan, Gunilla Kana sanoi Rainer Gorillalle. - Katsohan kuinka ovat kateellisia hiuksillemme.
Siinä samassa koko virtahepolauma rähähti nauramaan eläimille. He nauroivat ja osoittelivat niin kauan että kaikki poistuivat noloina ja vähin äänin paikalta. Asiasta puhuttiin Kookospalmuntien varrella kiivaasti. Osa eläimistä oli sitä mieltä että virtahevot olivat vain kateellisia, mutta suurin osa uskoi että heitä oli huijattu. Lopulta he päättivät yhteisellä päätöksellä rökittää arkajalkana tunnettua Kalle Kengurua kunnes tämä suostuisi puhumaan.

Tässä kohtaa ei ole hyvä mennä yksityiskohtiin mutta eipä kulunut puoltakaan tuntia kun Kalle Kenguru huokaillen ja kyyneliä pyyhkien sanoi:
- Hyvä on hyvä on. Minä tiedän miksi virtahevot nauroivat.
Kaikki eläimet olivat pelkkänä korvana.
- Pidän iltaisin kauneussalonkia juomalammikon tuolla puolen. Virtahevoilla on uusi muotivillitys. He ajelevat kaiken karvoituksen pois... no tiedätte kyllä mistä. Ja siitä materiaalista teille valmistetaan nuo peruukit.
Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus ja huokailujen aalto.
- Mutta eihän virtahevoilla ole karvoja... tiedät kyllä missä, Marika Gekko ihmetteli.
- Niinpä, Kalle Kenguru sanoi. - Sehän siinä se juttu onkin.
Kaikki katsoivat Kalle Kengurua epäuskoisina, Esko Paviaani vain nyyhkytti hiljaa Aune Liskon kainalossa.
- Hei, business is business, Kalle Kenguru kohautti olkapäitään. - Sitä paitsi kierrätys on tämän päivän kuuminta hottia!

Eläimet menivät jokainen nolona omalle taholleen ymmärtäen opetuksen kaikkien näiden tapahtumien takana. Mikä tarinan opetus sitten on? Sen saat sinä kertoa! Jaa

Valokuvatorstai, aiheena avara

Afrikka melkein kosketusetäisyydellä :) Muita avaria kuvia löytyy valokuvatorstaista Jaa

Runotorstai, aiheena avara

Pohjois-Pohjanmaa

Kevään mustavalkeassa autiudessa

ajattelen laajoja ajatuksia

silmät pellon linjassa horisonttiin saakka.

Maailma on vielä harmaiden latojen ja puhelinpylväiden,

eikä missään näy sinisenä siintävää maailmanloppua.

Tässä märän mullan tuoksussa jo

aavistus keltaisena tuulevasta viljasta

ja ojien kosteista salaisuuksista.

Hetki vain ja maailma kuuluu kuovin huudon ja

hiljaisuuden haikealle vuoropuhelulle.

Runotorstaihin Jaa

Hopsista heijaa ja hyvästit kolmen kympin kriisille!

Huhtikuussa täytän 31 vuotta. Tämä vuosi on ollut minulle hankala, sillä olen kärsinyt (ainakin verrattuna aikaisempiin kokemuksiini verrattuna) aika pahasta murrosvaiheesta. Olen tuntenut itseni kammottavan vanhaksi, rumaksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi. Olen ajatellut että kaikki kiva elämässäni on ohi, olen peruuttamattomasti menettänyt fyysisen viehättävyyteni, minusta ei ole enää mihinkään. Monena aamuna olen herännyt värisyttävään itseinhoon ja peilistä katsoessani olen konkreettisesti hikoillut häpeästä ja inhosta. Olen oppinut irrottamaan kaikki "virheeni" kokonaisuudesta ja tarkastelemaan jokaista ryppyä yksitellen, kuin ruumiistani irrallisena tai siihen keinotekoisesti liitettynä osana, joka tekee minusta jotain muuta kuin minut.

Tänään levähtelin lyhyiden yöunien jälkeen sohvalla, puolittaisessa horroksessa ja ajattelin itseäni ja elämääni yleensä. Mietin sitä kuinka paljon opittavaa ja kasvettavaa minulla on ihmisenä. Tuli voimakas tunne siitä että minusta on nyt tullut minä ja nyt voin alkaa kehittää minua, eikä minun tarvitse enää kehittää itseäni tullakseni minuksi. Tajusin että olen vihdoin päästänyt irti nuoruudesta, enkä kaihoa enää kaksikymppisyyttä. Vihdoin olen kääntänyt katseeni eteenpäin ja huomannut että elämäni sinä ihmisenä joka minä olen ja joksi minun on ollut tarkoitus tulla onkin vasta alkamassa. Ja että minun elämäni antoisat vuodet ovat vasta edessä.

Olen ollut koko päivän aivan äärettömän rento ja tuntenut oloni itsevarmaksi, viehättäväksi ja tasapainoiseksi. Olen miettinyt lämmöllä kaikkia niitä viisaita ja lahjakkaita aikuisia naisia joita tunnen ja tajunnut että juuri sellaiseksihan minäkin olen koko ajan halunnut. Se tieto on ollut vain jotenkin hukassa vähän aikaa. Eli luulenpa siis että kolmen kympin kriisi on jäänyt vihdoin taakse tai sitten tämä on vain joku kriisin pirullinen vaihe, jossa ihminen muistaa kuinka hyvä mieli onkaan ilma tuota kriisiä. Ja kun se tulee takaisin, tuntuu vielä pahemmalta. Oli miten oli, tämä on ollut kerta kaikkiaan mahtava päivä! Jaa

Salmiakkia vai kanelia?

Aamulla huomasin että lumihanget olivat muuttuneet taas nurmikoksi jonka keskellä oli muutama yksinäinen lumilampare. Puut heiluvat kovasti, säätiedotuksessa oli myrskyä luvassa. Kaikkein pahimmat ovat jalkakäytävät. Ne ovat kirkasta jäätä jonka päälle huoltomies oli käynyt jo aikaisin aamulla ripottelemassa kantikasta soraa, joka varmasti olisi lapsena näyttänyt salmiakilta (silloin ennenhän ne ripottelivat "kanelia" liukkaiden kävelypintojen päälle. Paljon ystävällisempää pulkan pohjalle mutta myöskin aika jarraavaa potkurille) mutta minä tiedän että kaikki sivutiet tuolla maaseudulla ei ole saanut päälleen salmiakkikuorta. Ja että mies on taas pian liikkeellä liian isolla autolla ja väsyneenä.

Mutta nyt, melkein neljän vuoden kuluttua tapaamisesta osaan nukkua tämänkin huoleni kanssa. Kaikkeen tottuu, myös huoleen.

Anoppi lähti tänään, päivää aiemmin kuin olin luullut. Se oli harmi sillä vierailu oli oikein mukava ja minäkin sain kirjoitettua aivan mainiosti vierailusta huolimatta. Kaiketi sitä on tullut oltua saman katon alla sen verran että ei tarvitse esittää niin "viihdyttävää". Voi olla että menemme keväämmällä vierailulle anopin luokse Norjaan. Siellä suunnalla maisemat ovat niin hienot ettei tarvitse paljon muuta nähtävyyttä tai aktiviteettia.

Netti on temppuillut eilisestä lähtien. On jännää kirjoittaa kun ei tiedä mitä tekstille tapahtuu. Toisaalta meillä netti on kyllä armottomasti ylityöllistetty sillä kuukausipalkalla jota sen sutenöörille maksetaan, joten ei ole ihme että ilmassa on merkkejä alkavassa burn-outista. Ehkäpä pian joku ukko tulee taas ronklaamaan puhelinpistokkeita. Sitten on taas yritettävä esittää ettei tunne vaivaantuneisuutta ja sosiaalista jännitystä moisissa tilanteissa. Jaa

Tarinamaanantai, aiheena juhla

Yksinäinen matka

Juhla oli Sinnille valkoisia pitsisukkahousuja, jotka olivat liian tiukat ja jäivät haaroista pingottamaan. Ja mekko, tummanpunaista samettia, melkein mustaa. Ja pitsikaulukset. Hänen ja siskon räkänenät pyyhittiin kangasnenäliinaan, jossa oli koristeiset reunat ja kirjailu vaaleansinisellä. Hätäisesti kammatut tukat sinkuivat sähköisinä kohti kirkon kylmänharmaata kattoa. Ja naisilla mustat, natisevannahkaiset käsineet ja kovalierisiä lakkeja. Pitkät takit ulottuivat pohkeen kaaren alapuolelle. Lunta ja ruusuja. Valkoisia ruusuja jotka kuitenkin kellersivät lumen rinnalla kuin haalistunut paperi. Virsikirjan antiikille haiseva paperi. Muisto isän tummansinisistä kasvoista kun tämä makasi olohuoneen lattialla kasvot sinisinä. Juuri siinä kohtaa mattoa, johon Sinni oli yrittänyt kaivaa etusormensa kärjellä suurta S-kirjainta.

Nyt kirkon katto on korkealla, viileänä kuin luola kuumana päivänä. Kaikki on viimeisen päälle, valkoista ja helmikaulanauhaa ja pitsiset alusvaatteet. Risto odottaa käytävän päässä tummassa puvussa, tukka kammattuna eri tavalla kuin normaalisti. Hän seisoo liian takakenossa, niin kuin olisi ensimmäistä päivää armeijassa. Äidin poskien päissä hehkuvat punaiset laikut ja hän puristaa kädessään nenäliinaa. Ihmisten kippokantakenkien korot kopsahtelevat penkkien väleihin. Naisten asuissa kesän muotivärejä, limeä ja vaaleanpunaista. Lapset seisovat penkeillä ja kurottavat kätensä kohti ilmassa lentäviä pölyhiukkasia. Tuttu musiikki ojentaa käsivartensa ja alkaa saattaa eteenpäin, hidas askel toisensa perään. Hääkimpussa on valkoisia ruusuja. Ja yksi kirkkaanpunainen unikko.



Tarinamaanantaihin Jaa

Kikkeli soittaa perheelleni

Menimme eilen hunningolle pelaamalla Triviaalia melkein puoli kahteen. Illan huipentuma oli kun miehen humalaisen kaverin kikkeli soitti videopuhelun kesken pelin (pöydän ympärillä oli minun ja miehen lisäksi kerääntynyt anoppi, L ja L:n täti 15vee). Olisipa kiva nähdä kaverin ilme jos hänelle koskaan selviää millaiselle porukalle on tullut soiteltua. Ne humalikot... :)

Kirjoituspäivä on sujunut liiallisen kaunokirjallista otetta välttäen. Sekin on aika hankalaa hommaa jos siihen oikein kunnolla paneutuu. Palkintona oli buffet-ateria Hai Long-ravintolassa, jossa sai rakentaa itse omat annoksensa ja kokki pyöräytti ne kypsiksi avokeittiössä. Muutenkin seisovan pöydän salaattitarjonta susheineen päivineen oli oikein monipuolinen. Parin tunnin leppoisan syöpöttelyn jälkeen olemme lojuneet ähkykoomassa toivoen että riehuva M menisi päiväunille. Tyttö uupui heti kun me muut olimme luopuneet toivosta ja alkaneet viettää taas herännyttä elämää.

Jätettyäni hormonaalisen ehkäisyn olen nyt ihan viime viikkoina alkanut tuntea itseni enemmän omaksi itsekseni. Joku äärimmilleen jännittynyt kireä säie tuolla takaraivossa on rauennut hieman eikä minua ärsytä enää kaiken maailman turhanpäiväiset asiat. Taitavat olla pillerit tälle elämälle popsittu, on se tasapainoinen mieli kuitenkin aikamoinen lisä myös tuohon avioelämäänkin. Jaa

Metsäkävelyllä

Illan hämärtyessä ajelimme A:n ja koiran kanssa Hiukkavaaran metsiin, jossa taipaloimme lumessa ja hiljaisuudessa. Puhelimme vähän Salingerin Siepparista ja sen suomennoksesta. Yritin muistella oliko Saarikoski käyttänyt siinä sanaa "koomillinen" jota A tarjosi viljeltäväksi meidänkin keskuudessamme. Aluksi puut näyttivät sokeilta pisteiltä siniseksi muuttuvaa taivasta vasten, mutta eipä aikaakaan kun koko maasto alkoi heijastaa silmiini sokeutta. Taivaanrannassa kajasti ohut kellertävä viilto ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Muuten en nähnyt juuri mitään, onhan hämäränäköni suoraan sanottuna surkea. Puhuimme kauhuelokuvista ja meitä luultavasti väijyvistä psykopaateista sekä siitä mahdollisuudesta (jonka ensimmäisenä heitti ilmoille T) että A jättäisi minut metsään kuolemaan. Olen ennenkin huomannut että pimeät metsätaipaleet saavat kummallisia asioita mieleen.

Minulla on reikäisimmät pitkät kalsarini jalassa, ilmassa tuoksuu valmistuva makaroonilaatikko. Anoppi on tulossa vajaan viikon vierailulle. En ymmärrä mikä merkitys Loppiaisella on. Sen verran tajusin että keräsin loput joulukoristeet pois asunnostamme. Ainoastaan rakas koristeemme, kipsipatsas nimeltä Zombi on saanut pitää L:n valmistaman tonttulakin ja punaisen kaulahuivinsa.

Ensimmäisen kerran pitkään aikaa minulla oli tänään aihe josta halusin kirjoittaa tähän blogiin, mutta se katosi jonnekin metsäpolun varteen. Ehkä hyvä niin. Ehkä nyt on hyvä olla vain hiljaa ja alkaa nautiskella kynnilöin koristellusta asunnosta ja makaroonilaatikon tuoksusta. Jaa

Luonnostaan herkkänahkainen

Elämä ei ole tehnyt minusta paksunahkaista vaan oikein herkkänahkaisen ihmisen. Minulla on omituisuus (tai tietenkin minusta tuntuu että kaikki muut ovat omituisia ja minä aivan normaali) joka on alkanut häiritä elämääni enemmän pariutumiseni jälkeen. En nimittäin pysty nukahtamaan jos joku hengittää päälleni. Tai oikeastaan tuo on väärin sanottu. Nimittäin pikku M saa hengittää päälleni ilman että se häiritsee ollenkaan. Samoin L (ainakin silloin vuosia sitten kun nukkui vieressäni). Ja mieheni silloin aluksi, kun kaikki oli vielä uutta ja ihanaa. Hassuinta on että minua häiritsee jopa se jos itse hengitän omalle kädelleni.

No, eipä hätää. Olen lukenut että tämmöinen kirjaimellinen herkkänahkaisuus on psykologinen tila ja liittyy kuvainnolliseen herkkänahkaisuuteen. Ja minähän olen sellainen että pahoitan mieleni aika helposta. Luulen että aika kasvattaa tässä suhteessa vähän paksumman nahan nyt kun uskallan olla enemmän oma itseni, enkä peittele todellisia tunteitani niin paljon. Ehkä tuo konkreettinen nahkakin siitä vielä paksunee.

Sukuni on aika neuroottinen, joten olen onnellinen siitä ettei minun tarvitse palata kotiin tarkistamaan lukkoja, hanoja tai keittolevyjä. Jos jotain toivoisin, niin pakonomaista tarvetta siivota kerran viikossa. Hassua muuten, että minä todella kärsin lapsuudenkodissani siitä että olin erilainen kuin he, liian normaali nimittäin. Onneksi lapset löytävät reittejä kapinalleen. Minä koin uskonnollisen herätyksen ja liityin kirkkoon äitini harmiksi kun en muutakaan keksinyt. Uskonnollisuus kului pois suurin piirtein rippikoulun jälkeen, mutta sainpahan kapinani :) Jaa

Pakinaperjantaissa liikutaan rakkausasioissa

Akvaariorakkautta


Ovat hakeneet sitä kaikkialta. Rakkautta nimittäin. Eivät kaikki tietenkään, pelkästään ne jotka sitä haluavat, mutta eivät saa. Sanovat että sitä ei voi rahalla ostaa joten eipä auta paljonkaan että tekee työtä niin paljon kuin mahdollista, sen suomalainen kyllä osaa. Eikä auta vaikka vaihtaa tuulipuvun suoriin housuihin tai hameeseen ja hankkii tanssitaidon. Eivät ne tule kotiovelta hakemaan, sanotaan. Onko siinä ihmisellä enää muuta vaihtoehtoa kuin hankkiutua televisioon?

Ensin meillä oli Napakymppi jonne "sisko" ilmoitti ja jossa oltiin liikkeellä "seikkailumielellä". Uskottavuus karisi viimeistään siinä vaiheessa kun matkakumppani paljastui. Monesti näki naamasta että rakkautta sitä oltiin oltu hakemassa. Ja ihan itse oltiin laitettu se postikortti menemään taas yhden yksinäisen yön jälkeen. Ja nyt sitä sitten istuttaisiin kilisevien ruokailuvälineiden keskellä syömässä melkeen satasen hernekeittoa Takahikiän ainoassa hotellissa jonkun sellaisen kanssa jonka olisi voinut hyvin löytää ja torjua ihan omassa kantakuppilassaankin.

Napakympin jälkeen on tultu siihen tulokseen että telkkarissakin pitää saada valita kumppani naaman perusteella. Nykyään yksi onnellinen saa tiputtaa lauman ihmisiä takaisin kotiin itkemään ja sonnustautumaan tanssikenkiin asuntonsa hiljaisuudessa. Kun pari viimein löytää toisensa, heille tarjotaan yleensä jotain kivaa matkaa, vähän kuin tribuuttina edesmenneelle Napakympille ja suoraa linjaa lööppi- ja seiskajulkisuuteen. On itseasiassa tv-historian suurimpia epäkohtia etteivät Matti ja Mervikin tavanneet juuri tällaisessa deitti-ohjelmassa. Onneksi meille tulee koko ajan uusia pariskuntia joiden saikkausta ja eripuraa uimahalleissa ja muissa julkisissa paikoissa saamme seurata lähes yhtä suurella mielenkiinnolla. Ennen niin yksinäinen ja rakkaudenkipeä ihminen voi löytää televisiosta kumppanin ja vieläkin enemmän. Hän voi saada osakseen meidän kaikkien huomion ja rakkauden. Hänestä voi tulla viihdettä.



Pakinaperjantaihin Jaa

Blogeista ja bloggaamisesta

En ole pitänyt tapanani kommentoida hirmuisesti näitä virtuaalimaailman edesottamuksia, mutta nyt törmäsin Obeesian postaukseen joka (kommentteineen päivineen) sai minut pohtimaan tätä koko bloggaamista ja syitä miksi minäkin kirjoitan näitä jorinoitani lähes joka päivä.

Aloin kirjoittaa vanhaa Tilitysnurkkaani viime vuoden huhtikuussa. Sitä ennen olin seurannut muutamia mielenkiintoisia blogeja hiljaisena taustakurkistelijana ja suuresti viehtynyt kyseiseen ilmiöön. Ystävän opastuksella aloin kirjoittaa omaa blogiani lähinnä eräänlaisena päiväkirjakokeiluna. En suoranaisesti olettanut että kukaan lukisi blogiani, mutta huomasin että pelkkä mahdollisuus sai minut jättämään jotain sanomatta, korostamaan jotakin, luomaan kirjoittamalla sellaista elämäkertaa jota en perinteisessä päiväkirjassa tulisi kirjoittaneeksi. Kirjoittaessa olen tullut pohtineeksi moneen kertaan sitä millaisia asioita haluan kertoa itsestäni ja onko minulla oikeuttakaan kertoa täällä ihan mitä tahansa, siitä huolimatta että en käytä ihmisistä heidän oikeita nimiään.

Vasta elokuussa ilmoitin blogini blogilistalle ja sitä kautta löysin loput niistä kymmenistä blogeista joita seuraan. Jossain vaiheessa nettipersoonani alkoi kokea tarpeelliseksi sanoa jotain myös muiden blogien kommenttilaatikoissa. Huomasin että täällä virtuaalimaailmassa oli mahdollista luoda tuttavuussuhteita jotka ovat tuntuneet minusta yllättävän merkityksellisiltä.

Olen kirjoittanut runotorstaihin, pakinaperjantaihin, tarinamaanantaihin ja ottanut vain osallistumisen riemusta osaa myös valokuvatorstaihin. Niistä on tullut minulle tärkeitä henkireikiä arjen aherruksessa. On kivaa kirjoittaa säännöllisesti ja lukea muiden ihmisten hengentuotteita. Ennen kaikkea on kiva ottaa osaa johonkin. Samalla tavalla ilahduttavaa on ollut sananvaihto nettituttujen kanssa kommenttilaatikossa, monet kerrat olen nauranut hauskoille kommenteille, liikuttunutkin. Mutta suurin henkireikä on ollut seuraamani blogit joissa inhimilliset ihmiset jakavat omaa elämäänsä, ajatuksiaan ja tarinoitaan juuri haluamallaan tavalla. Jaa

Työn iloa!

Lisää kirjoitusjuttuja varmistui tänään. Huisin kiva mieli kun ei ole puurtanut täällä aivan ilman tulosta. Ei ole ollut kaukana etten olisi alkanut jo pitää itseäni totaalisesti seonneena ja luulenpa että jotkut elämääni läheltä seuranneet ovatkin uumoilleet pienimuotoista viiraamista. Vuosi sitten minulla ei ollut mitään muuta kuin yllättäen uudestaan herännyt hinku kirjoittaa. Nyt on löytynyt jo joitain kanavia joilla voin toteuttaa hinkuani hyödyllisesti. Ainakin niin kauan kuin halua riittää. Ja jotain sanottavaa. Pelkään ehtymistä (vaikka se ei olekaan välittömässä näköpiirissä). Ainoa kovasti kirjoittava tuttuni ei pelkää ollenkaan, päinvastoin. Onkohan minussa jotain perustavanlaatuista pielessä? Jaa

Tarinamaanantai, aiheena sana hellyys.

Armahdus

Selma haparoi valot vieraan asunnon vessaan. Peilistä katsoivat keski-ikäisen naisen kasvot tuhnuisen tukkapehkon keskeltä, happamin ilmein. Minäkö tuo nainen olen? hän ajatteli ja sipaisi tukkaansa katsoakseen matkiko peilin keski-ikäinen nainen häntä. Hän katsoi kasvojaan tarkemmin. Vasen kulmakarva oli saanut keskelleen jakauksen siitä kun cd-levyn kotelo oli lentänyt melkein hänen silmäänsä (päiväkodissa hän sanoi lyöneensä silmänsä vessan peilikaapin oveen). Nenäkään ei ollut oiennut ihan kokonaan, vaikka se oli laitettu pakettiin seuraavana päivänä kohtalokkaan juhannuksen jälkeen (poliisit sanoivat että yrittäkää selvittää asiat oman perheen piirissä. Meillä on tässä kiire päällä, eikä meillä ole aikaa alkaa parisuhdeterapeuteiksi). Korva näytti aivan normaalilta vaikka sillä ei kuullut enää mitään (päiväkotiin hän oli sanonut olevansa pari päivää pois töistä nuhakuumeen takia). Poskessa oleva mustelma oli muuttumassa keltaiseksi.

Missä vaiheessa hän oli alkanut rakastaa tätä hapsottavahiuksista elämän kuluttamaa naista? Miksi juuri nyt, kun ennen hän oli antanut tuon peilistä tuijottavan ihmisen murtaa luitansa, menettää hiustukkoja, huutaa tuskaansa hiljaa tyynyään vasten niin etteivät naapurit kuulisi? Hän silitti hiljaa poskeaan, jonka iho tuntui vielä pehmoiselta eikä häneen sattunut enää. Peilin nainen näytti aivan siltä kuin olisi sanonut "Minä annan sinulle anteeksi".

Selmalla ei ollut enää kiire, vaikka kaikki muuttolaatikot lojuivat purkamattomina keskellä olohuoneen lattiaa.



Tarinamaanantai Jaa

Jäännöspaniikkia

Harmittaa tuon selän kanssa, kun sen pitää olla tuollainen renkkana kun se on. En ole jaksanut käydä kuvauttamassa sitä vaikka oli tarkoitus silloin kun kuulin että siinä on mahdollisesti jotain synnynnäistä rakennevikaa. Viimeisin seurannainen kroonisesti jumineesta selästä on tinnitus oikeassa korvassa. Näin päivisin se ei juurikaan haittaa, perheeni pitää huolen siitä että taustamelu ei lopu koskaan kesken, mutta sitten kun yrittää mennä nukkumaan, vaivan huomaa taas selvemmin. Olen muutenkin tosi huono saamaan unta ja tämä vaiva hankaloittaa asiaa entisestään.
Luultavasti minun on pakko mennä hierojalle, vaikka ajatus tuntuu erittäin epämiellyttävälle. Minulla oli nuoruudessani kovin epämiellyttävä ja väkivaltainen kokemus jonka tuloksena en haluaisi päästää vieraita ihmisiä paljaan ruhoni kimppuun jos se on mahdollista välttää. Vaikka yritän järkeistää asiaa siedettäväksi, pelkään että pelko nousee pintaan tosipaikan tullen. Mutta ehkä sen kestäisi jos hieroja olisi nainen. Olen pystynyt käymäänkin naisen hierottavana pari kertaa, mutta tilanne on ollut epämiellyttävä pelkoni takia.

M oli tänään ensimmäisen kerran pulkan kyydissä. Lunta oli niin vähän että maa ja vanhat hiekoituskivet rouhitsivat pulkan pohjaa tosi epämiellyttävästi. Heti kun M huomasi jonkun lapsen hylkäämän pallon maassa, hän käski pysäyttää pulkan ja syöksyi pallon kimppuun. Pulkka-ajelu muuttuikin sitten jalkapallo-oppitunniksi. Ja kivaa oli :)

Kirjoitusrintamalta tupsahtelee nyt rahaa. Se on HUIPPUA! Jaa

Kasvamisesta

Mitähän merkitsee jos uuden vuoden tinasta ilmestyy natsitervehdystä tekevä Pinoccio? Ehkä minun pitää varoa kiihkoilevia valehtelijoita tai varoa tulemasta itse sellaiseksi.

Yhtä kaikki vuosi on nyt vaihtunut ja ehkä ensimmäisen kerran elämässäni minulla on sellainen olo että ennemmin jatkan siitä mihin jäin viime vuonna kuin aloitan kaiken alusta.

Olisi edistystä jos ei enää haluaisikaan koko ajan paeta. Jaa