Tällä taajuudella lentävät linnutkin
tympeine sulkahavinoideen
taivaankantta katsomatta.
Tämä pimeässä huuruva, kohisevanhyinen matka
navalta navalle
ei käsitä kuumia hyökyjä tai kiihtymyksen
keltakarvaista siitepölyä.
Täällä sieraimet eivät kutise auringonvaloa
tällä taajuudella
kukaan
ei sielukaan voi menestyä.
16 kommenttia:
Tykkäsin tosta mielikuvasta noista linnuista..
Mutta kaamos, sehän on sielulle ruokaa !
Apua rk! Ihanko oikeasti kaamos ruokkii sieluasi? Olisi aika hedelmällistä päästä itsekin tuohon moodiin kun olen ilman omaa valintaani syntynyt näin pimeään maahan.
Mutta kaamoksen vastapainona on keskiyön aurinko ja pitkä jakso ilman oikeaa pimeyttä.
Keskiyön aurinko! Siitäkään eivät monet varsinkaan etelästä Suomeen tulleet jaksa nauttia.
Kuvailet hyvin kaamoksen surkeutta. Mutten ole samaa mieltä. Täältä etelästä katsoen kaipaan
selvempiä vuoden aikojen vaihteluita.
PS. Sorry, jouduin poistamaan aiemman kommenttini, kun siinä oli liikaa kirjoitusvirheitä ja muita lapsuksia.
11/23/2006 12:44 PM
Tämä on niin tätä. Tykkäsin runosta ja olen in the same mood!
Heippa vaan paperivuorineuvos ja susu. Meitäpä taitaa tosiaan olla erilaisia jopa tämän kaamosasian suhteen. Jotkut todella nauttivat kylmästä ja pimeästä. Toiset kutistuvat vain varjoiksi kesäajoista.
Niin, eipä ei värejä paljon näy eikä loista keltainen saati sitten muista kirkkaista elävemmistä väreistä hajuakaan.
Kutise auringonvaloa, heh, Minkähän tuntuista se olisi?
Ymmärrän, että synkkänä ja niska kyyryssä suomalainen raahautuu kaamoksessa. MUTTA SELVIÄÄ SIITÄ, kunhan ei sitten kevään tullen mene tappamaan itseään, kun aurinko kutisee iholla. Minäkin paperivuorineuvoksen tavoin olen kesällä ankea, kun ei ole Suomen valoisia suviöitä. Liika on pahasta, mutta tasaisesti kaikkea on tylsää. Ole siinä sitten . . .
Heippa sulfi ja sikuri ja kiitokset käynnistä. Minäkin kaipaan valoisia öitä, värejä ja lämmintä aurinkoa.
Niitä kyllä kaipaa! Paitsi valoisia öitä silloin kun ei saa nukuttua.. Ärff! Minua hauskutti ajatus auringon kutitus nenässäni. :)
Kuvaat ankeaa, ahdistavaa kaamosta aidontuntuisesti runossasi. Itse en etelänhetelmänä kaamoksesta kärsi, muuten vaan masennuspotilaana olen kolmatta vuosikymmentä ollut:)
Minulla kirkas aurinko aivan oikeasti kutittaa nenää, sulfi :)
Salka, eiköhän sitä ole saavutusta tuossakin, kaamosta tai ei :) Toivon värejä elämääsi, jos vieläkin masentaa. Se on kyllä tosi kurja vaiva.
Konkreettinen ja hengästyttävä, hieno runo. Pidin erityisesti tästä kohdasta:
Tämä pimeässä huuruva, kohisevanhyinen matka
navalta navalle
ei käsitä kuumia hyökyjä tai kiihtymyksen
keltakarvaista siitepölyä.
Kaamos on kamala, tai itse asiassa varsinainen kaamos on hieno hetkellisenä kokemuksena mutta Etelä-Suomen marras-tammikuu on ihan kestämätön. Tänä vuonna yritän suhtautua pimeään aikaan uhmakkaan myönteisesti, saa nähdä, auttaako se.
Hei kukkis ja kiitos. Olen täysin samaa mieltä että kaamos on kiva hetkellisenä kokemuksena ja tietyssä mielentilassa. Mutta jos tätä joutuu elämään (tai siis olenhan minäkin jonkun matkan päässä todellisesta kaamoksesta) talvesta toiseen niin alkaa hymy hyytymään. Onnea taistelussa pimeyttä vastaan.
Itse pidän kaamoksesta- samalla lailla, kuin nyt mistään luonnonilmiöstä voi pitää. Kaamos voi olla tunnelmallistakin. Sadekin voi olla ihanan lempeää tai sitten ei...
Sanana kaamos aiheuttaa minussa paljon negatiivisia mielikuvia, se assosioituu voimakkaasti masennukseen.
Käytät hauskoja kielikuvia runossasi, mutta itse kaipaisin positiivisuutta, mitä tästä runosta ei kyllä irtoa. Ei niin, etteikö tämä ole hyvä runo - ei vaan sovi mielialaani.
Niin, Paula. Olen vähän sellainen ihminen että minusta joka pilvellä ei ole kultareunusta. Mutta olen puolestasi iloinen ettei runo sovi mielentilaasi, on aina kiva kuulla iloisista ihmisistä :)
Lähetä kommentti