Tänään aloin vihdoin kirjoittamaan artikkeliani. Istuin paikoilleni ja aloin naputella ripeästi, asiaani uskoen. Sanoja ei tullut. Fontin koko oli väärä (liian pieni) ja kuvaruutu alkoi vääntyä simissä. Vaikka asiaa oli ensiajattelemalta paljon, kirjoittamisen myötä suurin osa niistä osoittautui tyhmiksi, tylsiksi tai enemmän tai vähemmän hatariksi faktoiksi, joiden taakse pitäisi hommata lisää lähdekirjallisuutta. Siispä onnistuin kirjoittamaan vain vajaan puolikkaan A4:sen pikkumuurahaisen kokoisin kirjaimin. Paska joo.
Tietenkin muserruin sitten paineen alla ja ajattelin vain "ihan pikkuisen" muuttaa blogia uuteen osoitteeseen, katsoa vain miten se onnistuisi vai onnistuisiko mitenkään. Arvata saattaa että operoin tämän projektin, M:n hoidon, puhelinkeskusteluiden ja jopa siivouksen parissa, kunnes havahduin reilu tunti sitten siihen tietoon että tälle illalle ei ollut enää mitään mieltä alkaa yrittää sitä kirjoittamista uudelleen.
Huomenna on M:n lastenlääkäri, jossa hänen päänsä kasvua syynätään tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin. Saapas nähdä mitä sanovat. T pääsee myös mukaan, sillä auto sattuu olemaan juuri huollossa, joten hän lähtee töihin vasta illalla. Ihan kiva ettei tarvitse mennä yksin. Minulla on nimittäin aina silloin tällöin vähän surkeat oltavat oman pääni kanssa, tuppaan alkaa hermoilemaan suhteellisen helposti. Ja hermoilu tekee minusta puheliaan. Ja puheliaisuus on aina epäilyttävää neuvolamaailmassa, siltä ainakin tuntuu.
Iron Maidenin keikka lähestyy uhkaavasti... Toivottavasti selviän siitä hengissä, enkä näe lapsestani mitään liian kummallista puolta.
Jaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti