perjantaina, marraskuuta 24, 2006

Pakinaperjantai, aiheena äiti

Minun äitini on omituinen ihminen. Lapsuudestani en muista yhtään toista neuroottisen pikkutarkkaa, tatuoitua ja valtavilla rattaantyöntöhauiksilla varustettua äitiä. Minun äitini näytti nyrkkiä liian nopeasti ajavien mopopoikien perään ja yleensä niidenkin jotka eivät ajaneet nopeasti. Hän oli niin kiireinen ettei ehtinyt lukea aamun lehtiä vaan ne kasaantuivat valtaviksi pinoiksi keittiön nurkkaan. Kun me siskon kanssa kannoimme lehdet väkisin ulkoroskikseen, äiti huusi suoraa huutoa ja yritti asettaa pienen ruumiinsa ihmiskilveksi eteisen ovelle.

Äiti oli töissä päiväkodissa. Siellä kaikki lapset ja aikuiset tykkäsivät äidistä tosi paljon. Mutta hänellä oli salaisuus; hän ei tykännyt työstään pätkän vertaa, eikä hän pitänyt työntekijöistä paria poikkeusta lukuunottamatta. Hän ei tykännyt kovin paljon lapsistakaan. Hän olisi kai halunnut ensin lukea ne sanomalehtensä rauhassa. Mutta se hyvä äidissä oli ettei hän koskaan estänyt meitä tuomasta poikakavereita kotiin. Ensimmäisenä iltana uuden poikakaverin aikaan äiti piti aina showta ja hassutteli purkaakseen omaa jännitystään. Luonnollisesti hän halusi myös yrittää voittaa uuden poikakaverin kädenväännössä ja valitettavan usein myös onnistui siinä. Äiti arvosti niitä poikakavereita jotka tunsivat kuuskyt-luvun musiikin.

Äidillä oli hurja nuoruus. Hän oli kiertänyt nuorisokodista toiseen, karannut niistä yhtä mielikuvituksellisesti kuin elokuvissa, lakanoiden ja valeasujen avulla. Pakomatkoilla hän oli juonut ja vetänyt kaikkea muutakin mitä oli käsiinsä saanut. Äiti kertoi joskus iltaisin juttuja pakomatkoistaan, joista joku johti Tukholman alamaailmaan, joku toinen Norjan vuoristoon. Äiti sanoi ettei hän voi koskaan enää juoda, sillä muuten hänestä tulee alkoholisti.

Sitten, kun olin jo aikuinen, äiti ei enää välittänyt koko alkoholismista vaan alkoi juoda. Hän ei ollut enää hassu eikä neuroottinen. Hän oli vihainen ja surullinen. Minä olin varma että hän kuolee juomiseen, että joku tappaa hänet tai että hän tappaa jonkun. Hän olikin yhden kerran sairaalassa saatuaan pahan viinakrampin joka koitui melkein hänen kohtalokseen. Minä syötin kotona siskoille makaroonilaatikkoa ja yritin niellä itkua. Tuntui pahalta, olinhan joskus toivonut että äiti ennemmin kuolisi, ettei minun tarvitsisi olla aina niin huolissani. Sairaalassa hän kysyi vain sopiiko hänelle määrätty lääkitystä käyttää yhdessä alkoholin kanssa ja jatkoi entiseen malliin.

Nyt äiti on vähän rauhoittunut. Hän tekee pitkiä kävelyretkiä, eikä hänellä ole enää rattaidentyöntöhauiksia. En ole koskaan elämäni aikana nähnyt äitiäni onnellisena. Hän ei ole töissä ja ehtii nyt lukea jopa romaaneja. Luulen että se tekee hänet tyytyväiseksi. Yleensä äiti ei ole enää se henkilö joka hän oli ennen, silloin kun minä olin lapsi, eikä hän enää hassuttele tai kerro juttuja. Silloin tällöin sentään hän saattaa nostaa nyrkkinsä kaahaavan mopopojan perään. Jaa

21 kommenttia:

Olli kirjoitti...

Niin se elämä muokkaa. Mutta on se hyvä, että vienlä sentään niille.. mopopojille.

allyalias kirjoitti...

Aivan niin olli ;)

Paju kirjoitti...

Hurja tarina. Näen "äidin" ilmielävänä.

Hän saa vihdoin tehdä mitä eniten haluaa; sulkee inhoamansa päiväkodin oven, lukee romaaneja, on vain. Elämän mutkat takana. Oikein tulee onnellinen olo hänen puolestaan. Ei mikään tylsä ja tasapaksu elämä. Kiitos kertomuksesta. Se tatuoi lukumuistia, elävä jälki jää!

allyalias kirjoitti...

Äiti on tosiaan niin voimakas persoona että poiketen aikaisemmista viikoista, en voinut keksiä kuvitteellista tarinaa. Kiitokset sinulle paju kauniista sanoistasi :)

SusuPetal kirjoitti...

Ymmärtävä tarina äidistä, joka ei ollut niin kuin äidit yleensä. Vahvaa kuvausta.

allyalias kirjoitti...

Kiitos, susu.

Leelia kirjoitti...

Äiti on aina äiti...=)

savua kirjoitti...

Osaat kertoa elävästi. Pidin tarinastasi!

Isopeikko kirjoitti...

Ohkohan mitään standardia olemassa? Siis tuollaista "Äidit yleensä"? Jokainen on kuitenkin itsensälainen. Ja jokainen on paras mahdollinen äiti lapselleen. Samalla tietysti myös huonoin mahdollinen. Vaan siitä se elämä alkaa.

Tekosyy kirjoitti...

Vahva ja mielenkiintoinen tarina. Äiditkin ovat vain ihmisiä. Sallitaan se heille.

tanssiva harmaa pantteri kirjoitti...

Mielenkiintoinen tarina ja mielenkiintoinen äiti. Millainen elämä hänellä onkaan ollut... kyllä tästä tarinasta säteilee myös äidin rakkaus lapsiaan kohtaan, vaikka hän ei lapsista pidäkään.

sivuaskel kirjoitti...

Kiinnostava ja elämänmakuinen. Elämänrosot meistä ihmisiä tekee.

allyalias kirjoitti...

Kiitokset teille, leelia, savua, isopeikko, tekosyy, tanssiva harmaa pantteri ja sivuaskel. Nuo kommentit kertovat varmasti enemmän kirjoittajastaan kuin minun kirjoituksestani tai äidistäni (sama koskee tietenkin myös aiemmin kommentoineita). Suvaitsevaisia, ymmärtäviä ja humaaneja ihmisiä tuntuu olevan paljon liikkeellä täällä blogini kommenttilaatikossani... :)

Obeesia kirjoitti...

Sanoit, että äiti ei ole enää sellainen kuin lapsuudessasi. Niin siinä käy. Äiditkin muuttuvat: hyvään tai pahaan.

allyalias kirjoitti...

Hei obeesia ja kiitokset sinullekin käynnistä. Äidit muuttuvat ja niin mekin - onneksi (jos ei silloin tällöin ilmeneviä teiniangstikohtauksia lasketa).

Laurier Rose kirjoitti...

Hienoa, että äiti on noussut montun pohjalta. Hienoa, että on onnellisempi.

Hieno kirjoitus. Kiitos.

allyalias kirjoitti...

Kiitos sinulle laurier rose. Pidetään peukkua kaikkien äitien puolesta.

Salka kirjoitti...

Voi Ally!

En voi muuta ku nauraa ja itkeä. Pakinasi johdatti minut sen tosiasian eteen että monella muullakin lapsella on ollut vaikeuksia äitinsä kanssa kuin minulla.

No, okei tiesinhän mä sen oikeesti mutta kuitenkin sitten kieriskelen itsesäälissä ja kuvittelen että kaikilla muilla on paremmat ja kiltimmät äidit...

Mut aatteles, jos mun äidillä olis ollu tollaset hauikset niin mites paljon olis sitte sattunu se hakkaaminen.

Elikkäste, kaikki hyvin kuitenkin itse kullakin. Kiitos kun jaoit tarinasi meidän kanssamme!

allyalias kirjoitti...

Salka, onneksi tosiaan kaikki ominaisuudet eivät yhdisty samaan äitiin. Pieksävä muskelimimmi on pelottava ajatus. Väkivaltainen vanhempi on pelottava ajatus, oli muskeleita tai ei. Ja tietenkin konkretiaa liian monen lapsen elämässä. Ikävä kuulla että sinulla on ollut niin vaikeaa. Sinä tai kukaan muukaan ei olisi moista ansainnut.

pastillinjauhaja kirjoitti...

Miten ihmeessä nää ootkaan muodostunu noin lahjakkaaksi kirjallisesti. Kaikki ne runot, pakinat ja tekstit ylipäätään. Niin hienoja ja herkkiä! Meinaa itku päästä, kun tuota äiti pakinaakin lukee. Jatka vaan samaan malliin!

allyalias kirjoitti...

Elähän nyt pastilli, saatana :)